The Haxan Cloak - The Fall

[Crab Invaders. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Viikonlopun migreeni huipentui yhtä-äkkiseen (!) hampaan halkeamiseen. Söin kaikessa rauhassa ruisleipää, joka ei ollut edes kovaa, kun hampaasta irtosi pieni palanen. Hampaita harjatessa lavuaariin kolahti sitten suurempi möhkäle. Oli tosin juurihoidettava hammas, joten ei tuntunut juuri missään ja todennäköisesti irronneet kimpaleet olivat paikka-ainetta ja täytettä, mutta kieleen tuntui kuin hampaasta ei olisi muuta jäljellä kuin pieni suikale paraatipuolta. Mitä tästä on pääteltävä: hajoaminen on alkanut. Onneksi päivystykseen pääsi heti aamulla, ei tarvinnut kauan kieltä härnätä suun uudella ulottuvuudella.

Tänään työ on ollut jälleen tahmaa ja paikoillaan polkemista. Tampereen messuille valmistautuminen ei lopulta ole ollut mitään hilpeää rentoilua kuten Habitareen valmistautuminen - kiireestään huolimatta - oli. Viime viikon ruuhka, muutama sairastelupäivä, tekniset ongelmat ja hillitön universumin pilkka - sekä nämä yllättävät lahoamiset kesken parasta työhetkeä - ovat korjaustoimenpiteineen vieneet liian suuren osan aikaa tiheästi aikataulutetusta kalenteristani. Olisin niin halunnut olla valmiina jo tänään ja relata kaksi päivää ihan muissa meiningeissä, mahdollisesti jotain uutta, pientä tehden, mutta vielä tämän illan teen tilaushommia, ja todennäköisesti huomisenkin. Harmittaa kyllä, kun uudet pikkuvedokset eivät vieläkään näe päivänvaloa, mutta ehkä sitten myöhemmin syksyllä.

Tuntuu, etten ole saanut juuri mitään aikaiseksi koko viikonlopun ja maanantain aikana, mutta kun tässä vähän tarkemmin kelailen ja tutkin työpäiväkirjaani, niin ovathan nämä kuitenkin olleet suhteellisen tuotteliaita työpäiviä - en vain ole tehnyt sitä mitä olisi pitänyt. Olen ajelehtinut opettelemaan facebook-appseja ja bootstrappia, kirjoitellut Plankko-ryhmälle tiedotuskirjettä ja tehnyt yli kymmenen pientä päivitys- ja graafista hommaa. Miksi sitten tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaan? Ehkä siksi, kun ikiomat projektit ovat taas näytelleet vähän turhan hiljaista sivuroolia. Pitää kirjoittaa jatkossa kalenteriin ihan oma päivä niille ja sitten myös pysyä suunnitelmassa.

Nyt on tosin työn alla tilaustyö, jonka pariin pääsemistä maltan tuskin odottaa: kartta fantasiakuvituksin eräälle yritykselle. Tarkoitus on viimeistellä se loppuun vielä tämän päivän aikana: kynttilän valossa, kaakaota juoden ja viinirypäleitä popsien, hyvän musiikin tahdissa.

Tom Odell - Can't Pretend

[Iloinen päivä / A Happy Day. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Mistähän sitä taas aloittaisi? Kokonainen viikko Habitaren syövereissä vaati veronsa. Teoksia meni hyvin kaupaksi, oli mahtava tavata ihkaoikeita ihmisiä ja kuulla heidän tulkintojaan teoksista - ja ylipäätään jutella, Habitare-porukan kanssa oli hauskempaa kuin aikoihin, homma vain yksinkertaisesti toimi. Mutta sitä seurasi tolkuton väsymys. Olin varannut itselleni peräti yhden lomapäivän maanantaihin, mutta eihän se riittänyt alkuunkaan, kun jotenkin olin taas unohtanut, että eihän messuilta koskaan palata noin vain sohvannurkkaan kököttämään. Teoslaatikoiden purkaminen ja muu sellainen ei ollut tällä kertaa niin aikaavievää, kun melkein sama latinki saa lähteä ensi viikolla Tampereen taidemessuille - purku- ja pakkaussessiosta selvisin perjantaina alle viidessä tunnissa - mutta jälkihoitoon liittyvät paperityöt. Varsinkin lähetyslistan ja myyntien ja tilitysten tsekkaaminen. Tiistaiksi olin sopinut jo tapaamisia ja keskiviikko sekä torstai olivat ihan täysiä työpäiviä muualla, joten loppuviimeistelyn sain tehtyä lopulta kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt aion kyllä vain käpertyä sohvalle jonkin epäterveellisen syömisen kanssa ja katsoa jonkun hyvän leffan. Tai vaikka pari putkeen.

Toisaalta, kulunut viikko oli myös äärimmäisen virkistävä, huolimatta ylitiukasta aikataulusta. Keskiviikkoiseen Live Herringin järjestämään AV-arkki-tapaamiseemme tuli aivan uusia tuttavuuksia ja porukkaa oli juuri sopivasti epäviralliseen keskusteluun. Uusien ihmisten myötä heräsi ihan uudenlaista intoa tekemiseen. Torstaina iltapäivällä Live Herringin mediataidekasvatusiltapäivässä (meniköhän tuo sanahirviö edes oikein) oli kiinnostavaa kuulla sekä AV-arkin että Koulukinon hyvin erilaisista lähestymistavoista. Hanna Maria Anttilan kommentti siitä, että lapsille opetetaan pienestä pitäen vain yksi (lineaarinen) kerronnan tapa (tämä oli tiivistetty versio kommentista), jäi omaan päähäni surraamaan ja on tässä parin päivän aikana herättänyt monenlaisia ajatuksia - ja ideoitakin.

Joskus aiemmin sama ajatus tuli esiin kirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa (?) (en vain muista mikä se oli, enkä myöskään sitä, miksi olen moiseen osallistunut... mikä itseäni vähän hämmentääkin): Aristoteleelta periytynyt draaman kaari ei yksinkertaisesti ole kaikissa kulttuureissa yhtä luonteva ja on lopulta hyvin länsimainen tapa käsitellä tarinaa. Muistan seminaarissa olleen keskustelua siitä, että länsimaissa perinteinen draamankaari kasvatuksineen, huipentumineen ja selkeine loppuineen on asia, joka opetellaan lukutaidon yhteydessä - eikä siitä sitten ole helppo päästä pois. Muistan yhden kommentin olleen, että tätä ei länsimaissa tajuta, koska muista kulttuureista esim. käännöskirjallisuudeksi valikoituvat juuri ne kirjat, jotka tuntuvat tolkullisilta meidän päässämme, mutta myös monissa länsimaisen kulttuurin ulkopuolisissa maissa kustantajat ovat joko siirtomaavallan peruja tai melkeinpä ylikansallisia suuryhtiöitä (tai vähintään yhteistyössä heidän kanssaan), joten julkaistavien kirjojen valintaan liittyy myös näissä erilaisen lukutaidon maissa jonkinlainen länsimaisen kertomisperinteen vaatimus. Vaikka paikallisia pieniä kirjakustantamoja on, muuhun kuin länsimaiseen draamankaariperinteeseen pohjautuvaa kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän, eikä pienissä kulttuureissa suullisena kerrottua tarinaperinnettä ole tallennettu tarpeeksi. Esimerkki oli jonkun afrikkalaisheimon kertomus suuresta soturista, joka alkoi pari tuntia kestäneellä henkilöluettelolla ja jatkui sitten parin tunnin mittaisena hitaasti luikertelevana kertomuksena, joka ei oikeastaan kasvanut mihinkään. Minun korvissani se oli melkein tylsempi kuin Alastalon salissa, mutta ko. heimolle se oli tarinoista kaikkein paras ja se, jota toivottiin aina vain uudelleen ja uudelleen kerrottavaksi. Olisiko erilaisten tarinamallien kuuleminen jo lapsena kasvattanut lukemaan ja tulkitsemaan helpommin tarinoita, joissa ei ole selkeää alkua, keskikohtaa ja loppuhuipennuksen jälkeen rysähtävää loppua? Vai olisiko selkeän yhden mallin puuttuminen tehnyt elämästä yhä sekavampaa?

(Tästä kirjallisuustapaamisesta on varmaan kulunut jo viisitoista vuotta. Se järjestettiin joko Jyväskylässä tai Tampereella, mutten kuollaksenikaan muista, kummassa ja kuka sen järjesti.  Mylläsin jo työhuoneeni kaikki laatikot aivan käsittämättömällä energialla, mutta en löytänyt edes vanhoja muistiinpanovihkojani, jossa jotain mainintaa voisi olla. Muisto tapahtumasta on uinaillut piilevänä päässäni kaikki nämä vuodet, mutta Hanna Marian kommentti jotenkin aktivoi sen ja nyt olisi suorastaan pakonomainen tarve kaivella ko. tapahtuman papereita esiin jostakin, koska aihepiiri tuntuu kokonaisuudessaan melko akuutilta. Jos jollakin on jotain tietoa, niin otan kiitollisena vastaan.)

Joku joskus huokaisi minulle Jyväskylän taidemuseon joulubasaarissa, että olisi ihanaa, jos osaisi tehdä kuvia, sillä "te taiteilijat saatte kuvan avulla viestinne perille ihan mihin tahansa maailmankolkkaan, vaikka yhteistä kieltä ei olisi." Kyllähän se totta on siinä mielessä, että jos saa käsiinsä itäintialaisen tekstikirjan, niin muutaman minuutin kielen ihmettelyn jälkeen se jää avaamatta. Sen sijaan kuvakirjaa tulisi selailtua ja kuvat puhuisivat omaa tarinaansa. Mutta puhuisivatko ne sitä tarinaa, jota kuvien tekijä on tarkoittanut kertoa? On universaalia kuvastoa, joka pätee kaikkialla: vihreä ruoho ja sininen taivas kertovat hyvästä säästä ja hedelmällisyydestä ja ruskeaksi karrelle palanut ruoho liiasta kuumuudesta ja jos tällaisia perusasioita esitetään suoraan, kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Mutta ei tarvitse mennä paljon pidemmälle, kun viestit alkavat jo hukkua. Ihmisen kasvonilmeet ovat (melkein) samat kulttuurista riippumatta, mutta ilmeiden käyttökonteksti voi muuttaa sanomaa jo hurjasti kulttuurista riippuen. Värivalinnoilla saattaa olla paljon suurempi merkitys kuin mitä tekijä on - tässä omassa värikoodatussa, mutta silti vapaasti tulkitsevassa ympäristössämme - ajatellut. Kuvan lukusuunta kirjoitussuunnasta vaihtuu riippuen: kun minun teoksessani hahmo katsoo tulevaisuuteen, se jossakin muualla katsookin menneisyyteen. Elokuvissa kulkusuunnat vaihtelevat, tullaan tai lähdetään siitä riippuen, missä elokuvaa katsotaan.

Torstaisessa seminaarissa jäin miettimään sitä, että kuinkahan paljon näistä kulttuurien välisistä kuvanlukueroista puhutaan taidekasvatuksessa lapsille ja nuorille? Sen perusteella, mitä olen joskus taidekasvatustyötä tekeviltä tuttaviltani kuullut, tämä on lähes täysin käsittelemätön aihe. Myöskään taiteilijapiireissä en ole tästä paljon pohdintaa kuullut - vaikka myönnettäköön, etten ole myöskään aktiivisesti seurannut käytyjä keskusteluja. Tämä alkoi kiinnostaa sikäli, ettei kyseessä ole mikään pieni ja tuntematon asia, koska saatavilla on tutkimustietoa vaikka kuinka. Se ei välttämättä vain löydy taidehistorian tai taidekasvatuksen kirjoista, vaan mainosalan kirjallisuudesta. Tästähän suurten yritysten lokalisaatioprojekteissa on kyse: tarina ja kuvat pitää saada toimimaan niin, että ne kertovat halutun tarinan myös kohdemaan ihmisille.

---

Päästäni tulisi nyt aiheesta vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta pakko pistää piste tähän, jotta ehdin nauttia vapaailtani ja pari leffaa. Enkä aio kiinnittää mitään huomiota leikkausrytmiin tai hahmojen kulkusuuntaan, kunhan katson vaan.

Eugene McGuinness - Sugarplum

Toissapäiväisen  hardcore-työpäivän (lähinnä Habitareen valmistautumista pakkailuhenkisesti) ja alati voimistuneen migreenin yhdistelmä johti sanoinkuvaamattoman kammottavaan olotilaan, jonka mustimmassa hetkessä valuin jo melko vahvaan toivottomuuteen. Kun olo alkoi vihdoin eilen illalla parantua, olin vielä jokseenkin angstinen ja mietin, etten mitenkään selviä kaikesta työstä, mikä pitää tänä viikonloppuna tehdä. Mutta tänä aamuna, kun sain jälleen seisoa parvekkeella villasukat jalassa ja kahvikuppi kädessä, syksyn sumuista maisemaa haistellen, adrenaliini suorastaan kuohusi suonissa. Pitkään aikaan ei ole tuntunut näin voimakasta intoa päästä tekemään yhtään mitään, ja nyt pienten piirrosten tekeminen Habitaren VIP-lahjoiksi tuntuu suorastaan palkinnolta rutiiniuurastuksen jälkeen.

Niveleni eivät kovasti tykkää tämän päivän kosteasta usvasta, mutta pää tuntuu siitä pitävän. Usein migreenin jälkeen muutenkin tulee sellainen pieni paleleva hetki - ja usein juuri silloin tietää, että kohtaus alkaa olla ohi, eikä enää tule heti takaisin. Tuota hyvää hytinää olen lisännyt istumalla ulkona vain t-paita päällä, mutta jostain syystä piirtelyhetket ovat nyt tuntuneet suorastaan autuailta. Parvekelasi on saanut toimia kuvien kuivatustelineenä.

Aina välillä olen joutaessani kerinyt yhden kesän aikana värjäämistäni langoista, jotka ovat roikkuneet parvekkeella käsittelyä odottamassa jo viikkoja. Paperia, värejä, ei koneita. Luksusta webbityöläiselle.

Ensi viikko sitten näyttää, oliko tämä alipukeutuneena ulkoilmassa hyppiminen mikään järkevä ratkaisu. Uskon kuitenkin vakaasti villasukkieni lämpimään suojaan - kunhan jalat pysyvät lämpiminä.

Villagers - Earthly Pleasure

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden VI. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Vihdoinkin: uusi printteri oli kolme viikkoa laatikosta purettuna pöydälläni, ennenkuin ehdin asentaa sen. Eilen uskaltauduin lopultakin purkamaan loputkin mukana seuranneet romppeet pakkauksistaan, seurasin sydän tykyttäen asennusvihkon ohjeita ja pääsin siihen vaiheeseen, että sain musteet ja tulostuspään paikalleen. Tänään sitten tein loppuasennuksen, kun leikkelin teosinfolappuja Habitarea varten.

En tiedä, miksi tuo koneiden ja laitteiden asentaminen on aina itselleni niin hirveän voimia vievää. Nyt oli selkeästi kysymys siitä, ettei ole ollut aikaa keskittyä - pitää olla jonkinlainen fokusoitunut tila, että tekee kaiken varmasti oikein, eikä joudu sitten kolmea päivää googlailemaan keskustelupalstoilta sellaiseen ongelmaan, jota ei oikeasti pitäisi edes esiintyä, mutta on kumminkin tullut juuri minulle, koska jotain nappia on painettu väärässä kohtaa. Aina - minkä tahansa laitteen tai ohjelmiston - asennusvaiheessa mietin, että voisin tehdä jotain muutakin, vaikka jakaa mainoksia. (Mainosten jakaminen on jo pitkän aikaa ollut mielessäni ainoa ammatti, jossa ei - käsittääkseni - tarvitse olla minkäänlaisten laitteiden kanssa tekemisissä. Mikä on itsessään aika pelottavaa.) Niinpä Photoshop CS6 on ollut pakkauksessaan jo vuoden ja eilen tullut iZettlen korttimaksulaite varmaan saa odottaa ainakin Habitaren yli, jos vaikka sitten ymmärtäisinkin jotain siitä, mitä teen.

Jonkinlainen erävoitto siis, että printteri on nyt paikallaan, vaikka varsinaisia vedoksia en ole vielä uskaltautunut testaamaan (tulostuspäiden kohdistuslaput kyllä printtautuivat automaattisesti asennuksen aikana ja niissä jälki on hyvää). Joidenkin vedossarjojen värien kohdilleen saaminen on sellainen urakka, etten ole varma, voinko jatkaa kaikkia sarjoja loppuun saakka. Olen kiusallisenkin niuhotarkka väreistä: haluan eksaktisti ne sävyt ja värin syvyyden, mitä olen ajatellutkin ja niiden toisintaminen / kalibrointi toiselle laitteelle voi jättimäinen taisto. Kysymys ei ole vain ajasta ja työstä, vaan myös ihan taloudellinen kysymys: teen niin pieniä sarjoja, että koevedosten ottaminen tässä vaiheessa, kun monista teoksista on tehty jo suurin osa editiosta, voi nopeasti tulla kalliimmaksi kuin mitä niiden myynnistä saisin. Mutta teoksen omistajia tuskin haittaa, jos sarjan vedosmäärä jää pienemmäksi kuin on alunperin ilmoitettu... Testailen rauhassa syksyn aikana ja ilmoittelen nettisivuillani tilanteesta sitä mukaa, kun asiat selvenevät. Onneksi suurinta osaa vedoksista on ainakin muutama kappale varastossa, etten ihan tyhjän päälle ole jäänyt.

---

Habitaren valmistelut alkavat olla viime metreillä. Plankkon FB-sivuilla on arvottu ja arvotaan muutamia vapaalippuja ja muutenkin infotaan ajankohtaisesti tapahtumista, joten sieltä voi seurata ajankohtaista meininkiä sitten h-hetken koittaessa. Varmaan tiedottelen ajankohtaisista jutuistani myös omalla Facebook-sivullani: facebook.com/phintsanen, jonne pistän myös infoa joistakin teoksista, joita Habitareen vien.

Vielä tässä vaiheessa, kun koti ja työhuone on täynnä erilaisia pinoja pakkaamattomia ja pakattuja teoksia, sellofaanipusseja ja teoslappuja ympäriinsä, tuo varsinainen tapahtuma tuntuu vain vielä niin kaukaiselta. Kaiken hullunmyllyn keskellä on kuitenkin mukavan rauhallinen olo: kuljeskelen ympäriinsä kahvikuppi kädessä ja liimailen post-it-lappuja sinne tänne ja jotenkin on vain sellainen tunne, että asiat järjestyvät kyllä. Oh, ja siirsin teosluettelon kirjoitusurakan parvekkeelle - siellä saa istua nyt auringossakin villasukat jalassa - mutta se valo!

Chicago - 25 Or 6 To 4

Yksi virstanpylväs on saavutettu: Ulla Lapiolahden kanssa tekemäni pieni SULOisia värejä -opas ilmestyi maanantaina e-julkaisuna. (Ilmainen lataus osoitteesta: suloisiavareja.wordpress.com).

Viikonloppuna pidimme DIPDay-työnäytöstä (Dye In Public) Suomen käsityön museon edessä ja jaoimme latausosoitteita ennakkoon. Ilma helli meitä: taivas oli aamupäivällä pilvessä ja peräti yksi sadepisarakin taisi loiskahtaa otsalle, mutta sitten pilvet väistyivät ja saimme paistatella syyslämmössä kattiloidemme kanssa. Väkeä kävi tasaiseen tahtiin ja kotiin viemisiksi tuli punaoransseja (verihelttaseitikit) ja vihreitä (keijunmekko ja samettikukka) lankoja.

Ullan kanssa järjestetyt DIPDay-projektit ja nyt tämä SULOisia värejä -opas ovat kyllä tällä hetkellä valopilkkuja elämässäni. Värijuttuja on ollut hauska järjestää - niissä pystyy aika hyvin irrottautumaan koneen ympärillä pyörivästä arjesta, ja bonuksena vielä esimerkiksi oppaasta tullut positiivinen palaute on ollut kyllä melkoinen mielen nostattaja. Ja opuksen suosio. Ehdin Facebookissa hehkuttaa ekan päivän jälkeen, että opas oli ladattu jo yli 400 kertaa - mutta nyt kolmen päivän jälkeen se on ladattu yli 1200 kertaa.

Oppaan taitto voi olla kyllä vähän horjuvaa. InDesign on ollut omassa Adobe-bundlessani käytössä koko ajan, mutta viimeiseen kymmeneen vuoteen olen tehnyt sillä lähinnä julistetaittoja yms. yhden sivun juttuja. Opusta tehdessäni palauttelin samalla mieleen perusteita, ja vaikka typografisia heittoja on opuksessa vaikka muille jakaa, varmuus kasvoi tehdessä ja uudet omat artsuprojektit vaanivat mielessä.

Jospa saisin muutama vuosi sitten aloittamani Taivaanhoidon tietokirja -sarjan oikeasti työn alle.

Muse - Follow Me

[Vaskenruosteyrttitarha Tampereella TR1 / Checkpoint Leonardo 17.8. – 20.10.2013.]

Puuhaviikko, jolla ei ole loppumispistettä. Työn alla on kaksi todella suuritöistä nettinäyttelyä, oma SULOisia värejä -opas (jonka tekemiseen saimme Jyväskylän taide- ja tiedesäätiöltä apurahan, jonka saamme paradoksaalisesti kokonaisuudessaan vasta, kun opas on tehty! - mikä ei käytännössä ole juurikaan mahdollistanut sitä, että työhön olisi voinut keskittyä millään tavalla, vaikka kiitollisena olen ko. rahaa ajatellutkin) ja useita pieniä projekteja. Tämän viikon bonusaikataulutettavana on ollut vielä Checkpoint Leonardo -näyttelyn rantautuminen Tampereelle, TR1:een.

Tiistaina kävimme pystyttämässä. Onneksi ei itse tarvinnut tehdä raskaasta työstä juuri mitään muuta kuin osoitella paikka ja näyttää tärkeältä ja ammattitaitoinen henkilökunta ruuvaili hyllyt seinälle tuosta vaan. (Suurkiitos myös Timpalle, joka käytännössä teki sen osuuden, joka minun olisi pitänyt hoitaa). Lasipurkkienkin kanssa olin onneksi jo tehnyt kaikki käytännössä valmiiksi jo kesän aikana, joten kokonaisuudessaan pystytys saatiin tehtyä 6-7 tunnissa, mikä oli juuri sen verran, mihin kolmen tunnin yöunien jälkeen juuri ja juuri kykeni.

Seuraavana päivänä matka jatkui työvireiselle vapaa-ajan matkalle Hämeenlinnaan, josta palasin yöjunalla takaisin aivan uitettuna. Sade ei lakannut hetkeksikään koko päivänä. Vaikka se aamulla vielä tuntui virkistävältä ja raikastavalta, jossain välissä, kun laukun sisällä paperit käpristelivät kosteuttaan, alkoi tempaus tuntua aivan tolkuttomalta. Torstain taistelin deadlineja vastaan aivan kanveesissa, työ kieltämättä oli kuin tervan juontia. Matkailu ehkä avartaa, mutta kotimaanmatkailu vaikuttaa kuin nuijanukutus.

Nonstop-puuhaviikon väsymys kulminoitui tietenkin sitten Checkpoint Leonardo -näyttelyn avajaispäivään. Perjantai-aamuun liittyi sekä piristävä ja kevyt lounas ystävän seurassa että väsyttävää ja kiukuttavaa tekijänoikeussäätöä (josta varmaan kirjoitan monta ruudullista tekstiä myöhemmin); kolmen jälkeen pääsin näyttelytilaan viimeistelemään teoksen jo valmiiksi ryytyneenä, mutta onneksi ehdin vähän hoitaa meiliasioitani ja hengitellä ylhäisessä yksinäisyydessä ennen avajaisia.

Mikä siinä on, että nykyään, kun kavereita näkee muissa kuin kotikaupungissaan lähinnä näyttelynavajaisissa, tilanteessa on aina melkein puolikuollut ja keskustelu on lähinnä yksisanaista vastailua - tai sitten hirvittävä sanojen vuolas dadaistinen pulppuilu, jossa ei ole päätä eikä häntää? Kerta toisensa jälkeen huomaa, ettei näyttelyn avajaiset ole mikään ihana, palkitseva hetki, kun kaikki on valmista, vaan pääosin toivoo vain, että kaikki olisi jo ohi, että pääsisi nukkumaan. Jos paikalle ei satu ystäviä. Se kummasti aina siirtää fokuksen väsymyksestä johonkin muuhun. Onneksi nyt sattui, vaikka joutuivatkin sitten kuuntelemaan vuoroin lyhytsanaista vastailuani kysymyksiin tai täysin asian viereen osuvaa puhetulvaa.

Kuulin sen verran myöhään (tai todennäköisesti joku tärkeä meili on jäänyt kriittisessä kohdassa huomaamatta), että olisi ollut mahdollisuus yöpyä Tampereella avajaisten jälkeen, että olin jo ehtinyt sopia itselleni muuta ohjelmaa lauantaiaamuksi, enkä halunnut sitä perua. Skippasin epäkorrektisti myös tarjotun illallismahdollisuuden, osittain samasta syystä: tsekkasin, että ehdin suurinpiirtein istua alas, kun jo pitäisi sompailla toiselta puolen kaupunkia rautatieasemalle. Väsymyksen tilassa tuntui Oikealta Ratkaisulta lähteä kahville ja pienelle purtavalle Ystävien seurassa ja illasta tulikin aika rentouttava ja kerrassaan ihana. Lyhyt tosin, kun juna ei odota. Silti tunnen omantunnon pistoksen, kun jättäydyin itsekkäästi pois taideympyröistä ja tarjotusta ohjelmasta.

Junassa nukahdin lippu kädessä ennenkuin se lähti edes liikkeelle ja ilmeisesti konduktööri oli saanut helposti skannattua viivakoodin paperista herättämättä. Onneksi päätepysäkki oli Jyväskylä, muuten olisin tehnyt varmaan illan päätteeksi vielä itäisen Suomen ekskursion.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Työ on pystyssä ja saa kasvaa omillaan pari kuukautta - tosin jännittää millaisia yrttejä tällä kertaa tarhani tuottaa. Eilinen rentouttava päivä SULOisia värejä -projektin kanssa, pottupainellen ja valokuvaillen ja sitten kevyessä sateessa kotiin kävellen (ennenkuin se muuttui kumisevaksi kaatosateeksi) oli kovin virkistävä poikkeus koneen äärellä ähöttämiseen. Ja tänään aurinko paistaa jälleen.

Puheen aikana katosta lankesi niin taivaallinen valo, että pakko oli tallentaa. Laadullisesti ja rajauksellisestikin parempia valokuvia ko. tilanteesta löytyy, mutta tähän tallentui kertakaikkiaan niin hyvä pyhä kolminaisuus taustakööreineen, etten voinut jättää laittamatta.

Sound City - From Can to Can't

[Medusan uni / Medusa's Dream. Pigmenttimustetuloste, ~9x9cm (+marginaali), ed. 30.]

Yritin tilata printterin, mutta eri asia on, saanko sitä. Varastossa ei ollut, eikä tukkuri antanut mitään eksaktia toimituspäivää. Eilen sain kuulla, että yksi kone on kuitenkin paikallistettu Göteborgista. Joten sieltä saapuu sitten kotiin muutaman viikon kuluessa kolmenkymmenen kilon klöntti. Pitäisi vain raivata tilaa (sekä fyysistä että henkistä), jotta saisin masiinan otettua vastaan. Olotila on jokseenin liminaalinen: joku taso pitäisi saada tyhjäksi tai projekti loppuun, ennenkuin uutta voi aloittaa. Kaiken työhön / töihin liittyvän niiden lisäksi vähän niinkuin ohimennen käynnistimme asuntomme kevyen pintaremontin vähän turhankin tehokkaasti: tarkoitus oli heivata ensin vanhat kaapit pois ennenkuin uusia tuodaan, mutta ystävä tarjosi ilmaista kyytiä ja parin sadan euron säästö kuljetuskustannuksissa johti pikapäätökseen. Nyt on vielä vanhat kaapit paikallaan ja niiden sisällöt tyhjennetty ulos - eli käytännössä roina vie tuplatilan - ja niitten lisäksi vielä kahdeksan suurta pakettia uusia hyllyjä yliloikittavana. Ajatus vähän siistimmästä ja toimivammasta kodista on kutkuttava, ja varsinkin siitä, että työasiat saisi tungettua asunnossa kompaktimpaan tilaan, mutta kun prosessi etenee niin hitaasti -

Ainakin sain keittiön siivouksen sijaan aika hyvin sotkettua: toin Ahvenanmaalta mukanani keltamataraa, meriruo'on/kaislan päitä (ja hiukan varsia) ja ahdekaunokkeja, joilla värjäily käynnisti värjäilyketjun ja keittiöön ikkunan alle on ilmestynyt epämääräinen läjä kuivia kasveja ja kattiloita, ja värjättyjä ja värjäämättömiä lankoja. Heinäkuun loppupuolen värjäilin lähinnä kasveilla ja nyt olen aloitellut SULOisten värikokeilujen kanssa. Tekeillä on pieni roskisvärjäämisen opas Ullan kanssa ja sen pitäisi ilmestyä elokuussa (sähköisesti, pdf-muodossa). Keittiö on siis kuin pommin jäljiltä, kun puretettuja lankoja, värjättyjä lankoja, kuivattuja kasveja ja yrttejä ja maustekaapin jämät ovat kaikki suloisessa sovussa lattialla.

Sotkun kompensoi se, että värjääminen onnistuu samalla, kun yritän koneellani laittaa työprojekteja jonkinlaiseen ruotuun; sopivaa kevennystä näihin kesäisiin viikonlopun  työpäiviin. Ja suurin kompensaatio on tietenkin lankoihin aikaansaadut hienot värit!

The Jim Jones Revue - Where Da Money Go?

[Parhaan ystävän muisto / Memory of the Best Friend. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.
(12 variaatiota maisemalle -sarjan vedoksia on saatavilla ainostaan Höyrygallerista, Korpilahdelta)]

Keväällä havahduin jälleen siihen, että koti on muuttunut työpaikaksi ja työprojektit ovat syöneet kaiken pinta-alan asumiselta. Ajattelin kesän aikana hieman kohentaa elinoloja kevyellä pintaremontilla, kuten päällystämällä nojatuolit uudelleen (koska uutta sohvaa ei saakaan ihan heti ostettua, kun printteri otti ja hajosi ja sen perään vielä kamerakin teki saman - ja ne nyt työvälineinä menevät etusijalle), hankkimalla uudet verhot ja maalaamalla joitakin seiniä - ja mahdollisesti sitten myöhemmin keittiön kaapit, jotka ovat saaneet olla samassa kuosissaan jo kohta kaksikymmentä vuotta. Ja olisihan se lääkekaappikin vihdoin aika saada johonkin, kun aina laastareita etsiessään huomaa penkovansa keittokirjojen ja erilaisten lehtien pinoista irtokappaleita, joista puolet taustan tarrasta on jo päässyt irtoamaan. Piristysurakka ei vain oikein ota tulta alleen. Pari kertaa olen saanut aikaiseksi lähteä ostamaan kangasta oikein mittojen kanssa ja muitakin tarvittavia nipsuja ja napsuja, mutta takaisin olen tullut tyhjin käsin. (Tai en ihan tyhjin sentään, kengät olen löytänyt, pari mukia ja työprojekteihin sopivia tavaroita...) Jos nyt kumminkin parin päivän sisään saisi aikaiseksi siistiä näyttelyiden jäljiltä jääneet työkalut, vedokset ja muut omille paikoillensa, pakattua Poissa-sarjan teokset paikoilleen kaappiin odottamaan viimeistä esitystään (Prahassa ensi vuonna) ja siistittyä työpöytää sen verran, että työnteko olisi vähän sujuvampaa, kun ei tarvitsisi etsiä koko ajan kaikkea.

Kokeilen vielä lähipäivinä viimeisen kerran elvyttää vanhaa printteriäni. Uuden aion tilata ensi viikolla joka tapauksessa, mutta olisi hienoa saada viimeisteltyä muutama aloitettu uniikkiprojekti tällä rakkineella. Värien testaaminen ja niiden saaminen tasapainoon (ja tarpeeksi syviksi) on omilla metodeillani niin pitkä ja raastava prosessi, että pelkään sen jäävän kesken, jos joudun aloittamaan alusta. Tietenkin tässä ylikierrosten herkässä tilassa mielessä käy ajatus siitä, että kyllähän tämän voisi tehdä helpomminkin: tehdä yksinkertaisia printtejä, niinkuin noilla koneilla on tarkoitettukin tehtäväksi. Mielessäni enteilee paha tunne siitä, että työläs mutta palkitseva päällekkäistulostusmenetelmäni on pian taaksejäänyttä artsuilua vain. Ehjin tuolla metodilla tehty sarja on "12 variaatiota maisemalle", jonka vedokset ovat myynnissä ainoastaan Höyry-galleriassa Korpilahdella (ed. 5). Toivotaan, että olemassa olevat saavat hyvän kodin, koska seuraavaa moista ei todennäköisesti tule. :(

No, ehkä uudella printterillä saa sitten jotain muuta uutta aikaan. Pakko se on tilaukseen pistää ensi viikolla. Ehkä tätä on ajateltava uuden alkuna: printteriä varten pitää joka tapauksessa pistää vähän työhuonetta uusiksi, joten ehkä se pintaremonttikin saa samalla siivet alleen.


[Maan kruunu / Crown of the Earth. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

John Cale - Dying on the Vine

RED - PUNAINEN A2- ja A3-posterit ja A5-kortti

Jo heinäkuu?! Miten ihmeessä tämä pääsi käymään?

Viime viikonlopun reissu sisälsi myymättömien näyttelytöiden noudon Galleria Dixistä, Galleria Rantakasarmin näyttelyn purkamisen ja yhden työpalaverin.

Lisäksi kävin ihan turhaan Verkkokauppa.comin tiloissa tutustumassa Canon Pixma pro-1 -printteriin, kun paikalla ei ollut ketään, joka olisi esitellyt printteriä. Printterin itsensä näin kyllä, eikä se kaikista ennakkoinfoistaan huolimatta lopulta ole kuin vain hieman suurempi nykyistä edesmennyttä printteriäni, joskin 27 kilon painollaan melkein puolet painavampi. Esillä olleet esittelyprintit olivat varmaan joskus olleet hienoja, mutta klähmyyntyneinä ja ryppääntyneinä saivat minut epäröimään ja lähinnä luopumisen tuskani nykyprintterivainajastani vain kasvoi. Yläkerrassa olevan kakkosvaihtoehtoni, Epsonin R3000 -printterin tulostemallit olivat samanlaisia kuluneita klähmykasoja, mutta silti. Jos olisin Canonin tai Epsonin edustaja, saisin tuollaisesta presentaatiomateriaalista itkupotkuraivarin.

Reissu maksoi myös yhden kameran, onneksi vain pienen digipokkarin. Kellahdin Suomenlinnassa nurinniskoin ja romahdin suoraan kamerani päälle. Onneksi tämä tapahtui tasaisella hiekkamaalla eikä kalliolla meren ääressä - mutta Canon Ixus 105:lleni onnea ei ollut edes tässä. Hiekanjyvät ja/tai ruoho änkivät optiikan sisään ja siellä ovat ja pysyvät. Timppa sai sen verran putsattua, että kamera menee sentään nyt kiinni, mutta aukaisuyrityksellä vain murahtaa vihaisesti. Siivousoperaation puolittainen onnistuminen (tai, ehkä tässä käyttökelvottomuudessa kuitenkin puolittainen epäonnistuminen) sai kuitenkin kokeilemaan, josko sama optiikan putsauskeino pätisi pari vuotta hieman samaan tyyliin lakkoilleeseen Canonin G11 -kameraan. Ei toiminut, mutta netistä löytyi ohje, jossa neuvottiin lyömään kameraa samalla, kun sen käynnistää. Kamera on ollut niin kauan jo käyttökelvoton, että kaikenlainen viskominen ja paiskominenkin oli jo varteen otettavaa - ja voilá, toisella iskulla kamera virisi Timpan käsissä henkiin. Lakkoilleen G11-kameran tilalle ostettu samanlainen kamera lopetti jonkin aikaa sitten toimimasta manuaalisilla säädöillä ja sillä voi nykyään ottaa vain automaattikuvia, mutta pari vuotta kuoliaana maannut toimii nyt täydellisesti. Molemmat ovat kuitenkin niin jämeriä lohkareita, ettei niitä taskuunsa sujauta yhtä ketterästi kuin pikkuruista Ixusta, jota jään edelleen suremaan.

Luvassa siis uusi printteri ja uusi kamera, jossain vaiheessa. Ja uutta muutenkin: RED/PUNAINEN-korttini ja julisteeni saapuivat jo kesäkuun alussa painosta, mutta ovat saaneet lojua laatikoissaan kuukauden kiireitteni vuoksi. Nyt ovat kuitenkin tilattavissa. Lisätietoa: http://www.kuvituksia.com/shops-and-orders/colour-word-prints/

Sunnuntaina sataa aina, ja taas on sunnuntai

...ja synttärit. (Ja nimpparit.)

Seesteisenä ja vähän aurinkoisenakin alkanut päivä on kasvanut taukoamattomaksi vesisateeksi. Syntymäpäivästä erikoisen tekee jo se, että on kaukana kaikista läheisistään, mutta bonuksena koko päivä on ollut täynnä outoa toiseutta.

Koko näyttelyn hienoin hetki oli tänään, kun sade oli hakannut ikkunaa tauotta jo ainakin varttitunnin ja sisälle sadetta pakoon karanneet näyttelyvieraat alkoivat päivitellä tilannetta keskenään - vaikka yhteistä kieltä ei oikein ollutkaan. Tarjosin koko porukalle Marianneja, joita olen synttärimeiningillä muutoinkin koko päivän galleriassa tarjonnut. Suomalainen pariskunta oli ollut menossa piknikille ja näytti kahta termariaan, että heillä olisi kahvia ja vettä (pussikeittoa varten), mutta vain kaksi mukia. Amerikkalaisella pariskunnalla oli muovimukeja mukanaan. Saksalaisilla oli yksi teepussi mukanaan, mutta siitä riitti kolmelle. Väkeä oli näillä tarjoiluilla mukana parisenkymmentä; jo mainittujen maiden lisäksi myös Ruotsista, Venäjältä ja Japanista. Englantia puhuivat amerikkalaisten lisäksi vain suomalaiset ja ruotsalaiset, eikä kukaan muu osannut oikein mitään muuta kieltä, mutta näköjään sitä viestimään pystyy muutenkin. Valokuvia otettiin ryhmässä ja erikseen - minä en vain tajunnut kaivaa kameraani esiin. Toivottavasti joku lähettää jossain välissä kuvan.

Vielä varttitunti päivystämistä. Ensimmäisen kerran koko päivänä galleria on tyhjillään. Ulkona sataa edelleen.  Hassulla tavalla orpo olo tuon nauravaisen väen juostua lautalle. 

Galleria tuntuu yhtä-äkkiä valtavan suurelta.

Seitsemän seireeniä Savonlinnassa

Jotenkin ajattelin, että täällä näyttelyä valvoessani olisi aikaa tehdä kaikkia pieniä rästitöitä pois, täydennellä portfoliota, kirjoitella blogiin, purkaa päässä olevaa ajatusten sumaa. Turistimäärä ja jokaisen päivän vaatima sosiaalisuus on ottanut veronsa: aamuisin en ehdi juuri tehdä mitään muuta kuin pakollisen, ja gallerian sulkeuduttua ei enää jaksa tehdä mitään. Muuta kuin kävellä kallioilla ja katsella merta - mikä ehkä kuitenkin vaikuttaa olemassa olemisen jaksamiseen enemmän kuin jatkuva aherrus ja luominen. Huomaan, että olen ollut niin kauan ilman tyhjäkäyntiä, etten enää meinaa osata sitä. Olisi ihanaa osata vain olla. Se, jos mikä vaaatii taitoa.

Tänään on viikon rajapyykki: viikko enää Suomenlinnassa näyttelyvahtina (näyttely kyllä jatkuu kuun loppuun, mutta muut vahtivat) ja viikko siihen, kun näyttelymme puretaan Savonlinnan Galleria Pinnasta. Kummallinen tunne, kun en pääse itse ollenkaan näkemään, miten seitsemän seireeniäni surevat kiviseinäisessä gallerian alakerrassa.

Itä-Savo-lehdessä oli juttu 5.6.: Galleria Pinnassa unimaailmoja. Nettilehden juttu on lyhyt; painetun lehden juttu oli iso, mutta sitä en ole vielä itse pääsyt näkemään.

Valvoo Rantakasarmissa

Poissa - Absent -installaatio Galleria Rantakasarmissa.

Kevät meni niin työteliäänä, että pää hädin tuskin ehti vauhtiin mukaan. Olen nyt viikon istunut päivät Suomenlinnassa, Galleria Rantakasarmin turvallisessa viileydessä valvomassa näyttelyä ja illat kuljeskellut merenrantamilla, ihmetellyt hanhia ja meriharakoita ja suolaista merituulta. Kävijöitä on päivittään niin paljon (juuri tuli 500 kävijän raja täyteen), että vaikka päivät ovat palkitsevaa kielikylpyä, gallerian ovet sulkiessaan tuntee olevansa melko uupunut. Illat olen pyhittänyt lukemiselle ja kirjoittamiselle - jälkimmäiseen en tosin ole vielä kunnolla päässyt kiinni. Mutta rauhoittumisen ja normaaliaikaan palautumisen tuntee jäsenissään: aivan kuin olisi palannut pitkältä ulkomaanmatkalta, henkisestä jetlagista toipumista.

Toukokuun kiire oli täynnä useampia vastoinkäymisiä ja ikäviä sattumuksia, mutta kaikkein ikävin juttu on se, että jouduin hylkäämään Suomenlinnassa toteuttavaksi aikomani Random prints vol.4 -projektin (se olisi ollut aivan täydellinen tänne!) Kuva ja kirjeet olivat valmiina, mutta näyttelyn pystytysmatkaa edeltävällä viikolla printterini meni rikki. Ilmeisesti nyt lopullisesti. Edessä on uuden ostaminen - ja tällä hetkellä se tuntuu ihan ylitsepääsemättömän rasittavalta projektilta. Musteitakin jäi varastoon yli 300 euron arvosta, mutta katson sitten heinäkuussa, josko löytäisin niille netistä ostajan. Onneksi otin Dixin näyttelyyn uusista, tämänvuotisista töistänikin kunnon määrän vedoksia, joten aika hyvä varasto on jo toteutettuja kuvia - uusiin vain tulee nyt ainakin muutaman kuukauden paussi.

Ehkä ihan hyväkin. Paras paikka esitellä uusia kuvasarjojaan, on aina näyttely, jossa koko kuvakaari pääsee esille kokonaisuutena; eikä tänä vuonna ole enää tarkoitus pitää näyttelyitä nyt esillä olevien (Galleria Rantakasarmi, Plankko-ryhmä, 30.6. saakka; Galleria Pinna, Savonlinna, Timo Sälekiven kanssa, 20.6. saakka) lisäksi ennen ensi vuotta. Tai no, Checkpoint Leonardo ja Vaskenruosteyrttitarhani on matkaa Tampereelle (TR1) elokuussa, mutta sillä ei ole kuvieni kanssa mitään tekemistä. Ensi vuonna ensimmäinen näyttely onkin Prahassa, mihin esille menee nyt Rantakasarmissa esillä oleva teokseni Poissa - Absent - viimeistä kertaa. Sen jälkeen ainoa sovittu on näyttely on Berliinissä - eikä sielläkään suurta tilaa ole.

Ehkä siis hyvä hetki pysähtyä hetkeksi ja miettiä tulevaa.

DJ Shadow & Terry Reid — Listen

Kuningattaren syntymä - The Birth of The Queen, 2013.

Galleria Dixin näyttely (Uudenmaankatu 19, Helsinki) on avattu ja avoinna 30.5. saakka; Timo Sälekiven teoksia päägalleriassa ja mulla pieni näyttely Studiossa. Näyttely on auki ti-pe 11-17 aekä la ja su 12-16. FB-tapahtuma

---

Huolimatta siitä, että oma näyttelyni on varsin pieni, se oli suuritöisin pitkään aikaan. Tai sisältää töitä, joita olen yrittänyt tahkota jo useampia vuosia, mutta en ole onnistunut saamaan valmiiksi - ja nyt sain ne vihdoin rutistettua ulos itsestäni. Näyttelyn "pääteos" Kuningattaren syntymä on varmaan pisimmän aikaa valmisteilla ollut teokseni. Ensimmäiset luonnokset (ja versiot - jotka eivät kuitenkaan valmistuneet loppuun saakka) siitä tein vielä Tampereella opiskellessani vuosituhannen vaihteessa. Kun 2007 valmistelin ensimmäistä kuvanäyttelyäni Galleria Harmoniaan, kaivoin vanhat luonnokset esiin ja yritin  jatkaa tämän tekemistä - mutta kesken jäi. Tuon projektin jäljiltä erilaisia versioita oli jo muutama kymmenen, jotkut hyvinkin lähellä, mutta silti se jokin puuttui.

Viime vuonna suunnittelin Seitsemän seireenin suru -sarjaa ja sen rinnakkaissarjaa, josta valmistui vain ensin mainittu. Työstin tätä työtä monta viikkoa, mutta se ei vain tullut. Koevedokset olivat jo hyvin lähellä, mutta silti liian kaukana siitä, mitä halusin saada näkyviin. Sen sijaan tämän työn pohjalta syntyi sen rinnakkaisteos, tummasävyinen Kuningattaren kuolema, joka on esillä myös Dixin näyttelyssä parhaillaan.

Kuva ei van jättänyt rauhaan. Jatkoin sen luonnostelua ja muokkaamista pienissä erin koko viime vuoden loppupuolen ja vihdoin alkuvuonna, talven pimeyden keskellä, kupariyrttejäni taidemuseolle istuttaessa, sain sen lopullisen oivalluksen siitä, mitä kuvalle piti tehdä. Oli jotenkin harvinaisen juhlallinen hetki kuitata teos valmistuneeksi signeerauksella niin pitkän väännön jälkeen.

Naishahmot kukkakruunut tai kasvikruunut päässään ovat niin kliseistä kuvastoa, että teoksen valmistumissaaga kuulostaa ehkä kuvaan ja kuva-aiheeseen nähden epäsuhtaiselta. Nyt kun katson varhaisempia versioita viime vuodelta ja viiden vuoden takaakin, muutos ulkopuolisen silmin on ehkä hädin tuskin havaittavissa, mutta joskus "se jokin" piilee niissä hiuksen hienoissa eroissa, pienissä valinnoissa, sävyjen tarkassa säätämisessä. Itselleni kysymys on ennen muuta siitä, että olen saavuttanut sen, mitä ajoin takaa ja kuva on nyt sellainen kuin sen pitikin olla, huolimatta siitä, että kliseisessä kuvastossa pyörinkin.

Kevyt olo.

Jacques Dutronc - L’Ane Est Au Four Et Le

[Kruunajaispäivä / The Coronation Day. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet aivan käsittämätöntä vuoristorataa: vuoroin käsittämättömän hyviä ja vuoroin huonoja uutisia, epätasaisen tahtiin, jatkuvasti yllättäen, jatkuvassa jännityksessä. Viime viikolla sain kuulla kahdesta uudesta näyttelystä, joihin tulen osallistumaan ja vielä yhdestä pienemmästä projektiluontoisemmasta festarihommasta (johon osallistumista piti oikeasti harkita isolla H:lla, vaikka kyse on vain yhdestä työstä, joka on oikeastaan valmiina odottamassa). Lauantainen hammaslääkärihorrorsessio jäi kummittelemaan siinä määrin, että olen nämä pari päivää saanut ihan hirveitä kammoflashbackeja (en puudu kunnolla - tai tällä kertaa ollenkaan - ja kun hammashermoa tökittiin, oli tajun lähteminen aika lähellä). Ikävät uutiset eivät ole olleet mitään Ikäviä Uutisia isoilla alkukirjaimilla, mutta kyllä esimerkiksi muutamien wordpress-tilien hakkerointi ja sitä seurannut parin vuorokauden tunnusten ja salasanojen vaihto-operaatio oli ihan tarpeeksi uuvuttavaa. Mieluummin olisin sen vapaapäivän pitänyt, kun niitä muutenkin on nykyään vain yksi parin viikon välein.

Viime torstaina pidin Jyväskylän taidemuseolla luennon otsikolla "Espanjanvihreä vaskenruoste" ja myönnettäköön, että huolimatta aina vainoavasta lievästä esiintymisjännityksestä, lopulta nautin luennoimisesta niin paljon, että voisin tehdä sitä ihan päivittäin. Materiaalia ainakin riittää päässä ja paperillakin. Olen töiden ja kuvien tekemisen väliajalla lukenut silmät punaisina väritekstejä sieltä täältä koneen ääressä, rohmunnut värikirjoja ja näköjään tilaillutkin niitä, vähän kuin puolivahingossa.

Yksi itämaisista tekstiileistä kertova kirja saapui kotiin viime viikolla valtavassa US MAIL -säkissä, jossa oli kaksi kämmenen kokoista osoitelappuakin. Nimeni on yleensä näissä lähetyksissä Pivi Hintsanen, mutta tällä kertaa nimeni tuli ihan uudessa hienossa muodossa P. Ivi Hintsanen. Siinä on jo jotain hienoa vakuuttavuutta, kuten yksinäisissä alkukirjaimissa aina. Taidan kaapata siitä itselleni taiteilijanimen. Kiitos kirjakauppiaalle Chicagoon.

Purson - Mavericks & Mystics

[Tärkeä matka / Important Trip. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Alkoi tulla sen verran paljon tuntemattomien ihmisten kaveripyyntöjä Facebookiin, että katsoin parhaimmaksi pistää itselleni pystyyn oman FB-sivun (jossa päätin asiaa mietittyäni esiintyä tittelillä kuvittelija - imaginator, vaikka heti sainkin ystävältä kommenttia, että jäätelöasiantuntija puuttuu titteleistä :D)

Facebook-sivu löytyy osoitteesta facebook.com/phintsanen ja sinne sopii mennä tykkäämään, jos haluaa jatkossa ajankohtaista informaatiota tulevista näyttelyistäni ja muista tapahtumista.

Muutenkin tämä maanantai on ollut Ihmeellinen Päivä. Sanottakoon näin, että sain merkittävää kannustusta työtaipaleelleni, kutsun osallistumaan näyttelyyn ja aika suuren läjän töitäkin tehtyä.

At The Drive-In - One Armed Scissor

[Melusinan uni / Melusina's Dream. Pigmenttimustetuloste, ~9x9cm (+marginaali), ed. 30.]

Terveisiä lokerosta. Olen saanut parikin palautetta siitä, että taidemuseolla oleva Vaskenruosteyrttitarha-installaatio ei ole yhtään sitä, mitä ihmiset menivät katsomaan - eli kuvia. Osasin tätä odottaakin, minkä vuoksi teoksen esittelyssäkin mainitaan, että työ on syntynyt nimenomaan väriin liittyvän työni ja värikokeilujeni pohjalta. Silloin, kun aloin tehdä kuvia ja laittaa niitä esille, ihmiset ihmettelivät, mihin se mediataide meni. Silloin, kun olen esitellyt ensi kerran näyttelyssä omia mediataideteoksiani, väki on ihmetellyt, miten väri niihin liittyy. Aina olen tekemisteni kanssa jossakin lokerossa ja aina löytyy se joku, jonka mielestä olen aina juuri siinä väärässä lokerossa, missä en hänen mielestään saisi olla. Saa nähdä miten lokerot lonksuttavat, jos pystyn taas lähiaikoina panostamaan taas kirjoittamiseen, niinkuin olen suunnitellut.

Ymmärrän kyllä senkin, että kaikenlainen lajittelu ja lokerointi on ihmisille tapa organisoida omaa maailmaansa jonkinlaiseen käsitettävään järjestykseen. Silti tuntuu jotenkin harmilliselta, kun itse haluaisi vain toteuttaa päähän ilmestyviä ideoita ilman, että ne joutuisivat välittömän lokeroinnin kohteeksi.

Tosin huomaan harjoittavani lokerointia itsekin:: olen yrittänyt selkeästi pitää erillään kuvitustyöni muusta kuvallisesta työstäni, koska ne ovat niin eriluonteisia juttuja, vaativat niin erilaisia työprosesseja - ja ylipäätään mielentilaa - ja itsekin lähestyn niitä kaikin mahdollisin tavoin eri tavalla. Projekteissa, joissa olen useammassa roolissa, pyrin selkeästi jäsentämään sen, missä roolissa sanon ja teen mitäkin. Silti tuntuu, että roolitus ja lokerointi eivät toimi kuin silloin, kun ne tulevat automaattisesti jonkun muun päästä.

Toisaalta tämä lokeroimisongelma tulee itselläni eteen myös siinä muodossa, etten tiedä, mitä titteliä käyttäisin itsestäni. Olen yrittänyt käyttää aina tilanteeseen sopivaa titteliä (kuvataiteilija, jos pidän kuvanäyttelyä; mediataiteilija, jos esittelen mediataideteoksiani; kuvittaja, jos esittelen kuvituksiani; graafinen suunnittelija, jos vaikka vedän kankaansuunnittelukurssia; värifani, jos pidän väriin liittyviä luentoja tai projekteja... Olen aika tyytyväinen toissa vuonna löytämääni titteliin kuvittelija (imaginator), jota olen käyttänyt aina, kun vain olen voinut. Tosin, muutama galleristi on kieltäytynyt käyttämästä titteliä, koska "sitä ei voi ottaa vakavasti". Se on jotenkin vähän surullista.

Huolimatta siitä, että Vaskenruosteyrttitarha ei ole ollut sitä, mitä ihmiset ovat ehkä odottaneet näkevänsä, palaute on suurimmaksi osaksi ollut positiivista, myös niiltä, jotka ovat odottaneet nähneensä jotain muuta.

Eli oikeastaan tämäkin vinku oli ihan turha.

(Ryömin takaisin lokerooni ja olen hiljaa.)

Low - Whitetail

Linokaiverruksen sijaan päädyin jatkamaan alkuvuonna aloittamaani tussausoperaatiota. En tiedä, mistä pakkomielle erilaisten kimuranttien solmupiirrosten ja viime aikoina myös isojen A2-kokoisten pinta-alojen pikkutarkkaan tussaamiseen on syntynyt, mutta halpa harrastus tämä ei joka tapauksessa ole. Eilen illalla, jälleen yhden tussin ehtyneen värin äärellä, tajusin käyttäneeni tähän yhteen työhön pigmenttitusseja jo neljällä kympillä. Jos puhuisin myytävistä teoksista, sehän ei nyt ole materiaalille hinta eikä mikään, mutta jotenkin en osaa ajatella näiden piirrosteni myymistä, vaikka niistä on joistakin tullut kyselyitäkin (olen antanut muutamia vuosia sitten joitakin pienempiä akvarellipaperille tehtyjä tuttavilleni lahjaksi, muutoin ne eivät ole olleet esillä kuin Kuvituksia-sivullani).

Eikä jälkikään ole niin hirmuisen pikkutarkkaa: tv:tä samalla katsoessa on vähän lipsahdellut, enkä näköjään muutenkaan ole mestari pysymään viivojen sisällä, edes omieni. Jotain terapeuttista näiden kikkaratukkaisten naiskuvien piirtämisessä (ja värittämisessä) kuitenkin on. Ehkäpä sittenkin joskus pidän jonkinlaisen piirrosnäyttelynkin. Sitten, kun kuvia on tarpeeksi ja kokonaisuudesta saa sen verran puhuttelevan, että kuvista saa jotain muutakin irti kuin terapiapiirtelyni viivanylityksiä. Sitä saa kuitenkin odotella hyvän aikaa: tämänkin prosessissa olevan työn piirtelin jo ennen jouluaa sen jälkeen olen väritellyt sitä parin kuukauden ajan melkein joka ilta - aina sen verran kuin käsi kestää kramppaamatta. Maaliskuussa oli pakko pitää muutama viikko taukoa, mutta nyt alkaa silti jo neljäs värityskuukausi, joten olen ilmeisesti löytänyt oman down-shiftausprojektini.

Viivoja piirrellessäni kävi mielessä, että ehkä näistä solmupiirroksistani löytäisin hyvän projektin linoiluuni. Solmukuvioiden piirtäminen vaatii sen verran keskittymistä, että hyvässä lykyssä saan yhdistettyä meditaation ja työn. Mutta saa nähdä, saanko tätä toisinnettua linolle missään muodossa - jos kynän kanssa on vähän kömpelöä, niin terien kanssa voi käydä miten vain. Pitää ottaa valmiiksi vähintään lievästi kubistinen linjaus ilmaisutyyliin...

Jos nyt ensin värittelisin tämän työn alla olevan kuvan loppuun.

Depeche Mode - Heaven

[Tyyni keskipäivä / Still Noon. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Päätä halkoneen migreenin jälkeen ajatus blineistä iltaruokana tuntuu jälleen ajattelemisen arvoiselta. Muuta en ole vähään aikaan ehtinyt ajattelemaankaan, varsinkaan tänään, kun pienikin liike pään sisällä on muistuttanut kipureseptoreiden olemassaolosta. Kun aamulla oli ihan pakko mennä keittiön ikkunaan tuijottamaan värikästä kuumailmapalloa, joka ajelehti kirkkaansinisen taivaan poikki. Nyt päänsärky on kaikonnut muistoksi takaraivon perukoille, mutta sen verran varon vielä, että yritän pysyä irti monitorin äärestä loppupäivän.

Viikontakainen vierailu Turussa (Cirque Soleilia ja Värjärikillan vuosikokouksessa pistäytyminen) piristi ja junamatkalla intouduin suunnittelemaan muutamia linokaiverruksia - joiden toteuttaminen oikeasti onkin sitten ihan eri juttu. Jotenkin kuitenkin tuntui avartavalta vaihteeksi miettiä kuviakin uudella tavalla; peilikuva on aina jotenkin haastavampi päässä. Ja nyt, kun koneesta pitää irrottautua, pitäisikö ottaa kaiverrin käteen?

Tässähän se pääsiäinen mukavasti menee.

The Byrds - Everybody’s Been Burned

Vaskenruosteyrttitarha, Jyväskylän taidemuseossa Checkpoint Leonardo-näyttelyssä 28.4.2013 saakka.

Miten taas on käynyt niin, että kaikki projektit, sekä omat että tilausjutut, pienet että suuret, ne viimevuotiset että tulevat, ovat jotenkin kaikki taas jysähtäneet näiden parin viikon ajalle. Yritän edetä asioissa, yksi kerrallaan, jotta suurinpiirtein tiedän missä menen.

Jyväskylän taidemuseon Checkpoint Leonardo -näyttely on nyt pystyssä ja auki. Omalle näyttelyprosessilleni olin kerrankin varannut ruhtinaallisesti aikaa ja hyvä niin, muuten ei olisi ollut aikaa sairastaa viittä päivää ennen näyttelyn alkua. Lopulta päädyin siihen normaaliin prosessiin: työstämään teosta toisella kädellä ja tekemään muita teoksia toisella, mikä johti aivan järkyttävään väsymykseen - mutta sain tehtyä! Vaskenruosteyrtit saatiin kuitenkin paikalleen, istutettua lasipurkkeihinsa, ja siellä ne nyt kukkivat ja kuihtuvat rauhassa. Pientä hienosäätöä on vielä installaation kanssa, mutta periaatteessa kaikki on paikallaan.

Oli myös aivan mahtavaa tavata jälleen Jeanette (Schäring), jonka kanssa olisin kernaasti jutellut enemmänkin. Jeanettella on kenties näyttelyn ajankohtaisin työ: tämä on kansainvälinen veden vuosi ja näyttelyn ajankohtaan osuu myös ensi perjantaina vietettävä vesipäivä. Jeanetten työ tuo hienosti estetiikan kautta esille veden ominaisuuksia - ja epäpuhtauksia. Harmittaa ihan valtavasti, kun paikallinen lehdistö uupui massiivisen tiedotustilaisuuden alle eikä jaksanut kiinnittää Jeanetten työhön huomiota kovin paljon. Toivottavasti hänen työnsä saa huomiota ansaitsemansa määrän jatkossa...

Kaikkein ärsyttävintä tällaisessa ruuhkaelämässä on, kun ei ehdi nauttia työnsä tuloksista, vaan on heti syöksyttävä seuraavaan juttuun. Alan hiljalleen ymmärtää, mistä downshiftaamisen tarve syntyy... Mutta jotakin palkitsevaa on siinäkin, että kirjoittaa kaikki tekemisensä pitkäksi listaukseksi ja pääsee vetämään paksulla tussilla viivoja jokaisen tehdyn työn päälle.

Ulkonakin paistaa vihdoin aurinko.

The Pointer Sisters — Send Him Back

[Muinainen karpalopuu / Ancient Cranberry Tree. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Viikonloppu oli mukavan hiljainen poikkeus ympäröiviin päiviin. Kävin katsastamassa sekä Galleria Dixin Studion, johon toukokuussa pitäisi pläjäyttää töitä, että Suomenlinnan Rantakasarmin galleriatilan, jossa kesäkuussa sitten istuskelen valvomassa. Rantakasarmissa oli aika kiva näyttelykin, mutta jotenkin menin sinne niin tilan katselumissiossa, että näyttelyn katsominen jäi melkein paitsioon - vasta jälkeenpäin paluulautalla oikeastaan tajusi ja alkoi harmitella asiaa. Galleriatsekkauksen jälkeen käyskentely hiljaisessa lumen vaivuttamassa Suomenlinnassa oli todellista terapiaa. Usko auringon olemassa oloon heräsi jälleen - sitä ei ole juuri Jyväskylän taajuuksilla näkynyt muutamaan kuukauteen.

Viikonloppuna sain myös varmistuksen Galleria Foggasta: työni ovat saapuneet galleriaan perille ehjinä. En ollut ihan varma Matkahuollon suorituksesta, kun homma ei tällä kertaa sujunut kuin Strömsössä, joten kivi tippui sydämeltä. En ole yleensä ihan hirveän innokas vastaamaan myönteisesti kaikkiin yhteisnäyttelykutsuihin ja etenkään osallistumaan näyttelyihin vain muutamilla töillä (varsinkaan, jos niitä ei ole etukäteen valittu, ts. näyttelyn kokoajalla / kuraattorilla ei ole ollut omaa missiota näyttelyn kuvallisen kokonaisuuden tai teeman suhteen). Tämä ei tarkoita, että vastustaisin yhteisnäyttelyitä - parhaimmillaanhan ne voivat antaa katsojalle monimuotoisemman elämyksen kuin monet yksityisnäyttelyt - mutta minun on vaikea suhtautua niihin osallistujana. Teen harvoin teoksia erillisinä kuvina: yleensä teen ne osana näyttelykokonaisuutta, jossa kuvilla on tietty järjestys ja myös töiden koko, ripustus, valaistus ja moni muukin asia ovat harkittuja valintoja - ja ainakin toivon, että näin kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa. Totta kai teokset on tehty toimimaan myös yksittäisinä töinä ja ne myydään myös yksittäin, mutta gallerian seinälle ripustettaessa minulla on voimakas tarve saada koko tarina on paikalleen ja on vaikea katsoa vain ikäänkuin yksittäisiä lukuja kirjasta. Kontrollifriikkinä tutisen tuskasta (vertauskuvallisesti, ainakin vielä), jos en pääse päättämään miten ja mihin työt ripustetaan: vaikka minulle on sama, miten tarina tulkitaan sen jälkeen, kun olen sen päässyt kertomaan, haluan kuitenkin olla kertoja ja määrätä sen, millaisena tarina tulee ulos; pienetkin ripustuksen yksityiskohdat vaikuttavat tähän hyvin paljon.

Galleria Foggan (Pohjoisranta 8B, Helsinki, www.fogga.fi ) näyttelyn suhteen kuitenkin tein poikkeuksen ja uskaltaudun jättäytymään muiden armoille. Unelmista totta II näyttely 5.-24.3.2013 on osa valtakunnallista Naisten Pankin Businessenkeli -kampanjaa, joka lanseerataan Naistenpäivänä 8.3.2013. Osa myyntituotosta menee Naisten Pankille. Hieno idea ja hyvä kohde.

Sunnuntaina tuli kutsu myös erääseen toiseen toukokuiseen yhteisnäyttelyyn, josta enemmän, kunhan saan asiat veivattua paikalleen. Kevät on siis näyttelykimaran aikaa.

Täytyykin jatkaa kuparidokumentaatiota - reilun viikon päästä alkaa jo taidemuseon Checkpoint Leonardo -näyttelyn pystytys ja omat videot ovat vielä editoimatta...

Loop - Straight To Your Heart

Ffffriend (What? We *all* love Flowers, don’t we?)

'

Montakohan vuotta olen suunnitellut e-korttien lähetyssysteemiä ja nyt sain sen melkein puoliunessa tehtyä Kuvituksia.com-sivuille. Käykäätten sinne vain hirviömäisen hyvää ystävänpäivää toivottamaan!

Vaskenruosteyrttitarha-installaation kokoaminen edistyy hiljalleen. Hyllysysteemeistä on nyt jonkinlainen hahmotelma ja sain tilattua kymmenen metriä luonnonvaloledinauhaa kilkkeineen. (Samalla päässäni iskostui ajatus täysspektrisen luonnonvalolampun tilaamisesta työhuoneeseeni, jossa printtien katsomisesta ei tule oikein yhtään mitään nykyvalossa ja talvisin päivänvalo saattaa olla parikin päivää pois käytöstä... Kaamos.)

"Ministudio" on melkein valmiiksi rakennettu huoneeseeni ja sähköjohtokin ujutettu hankalaan paikkaan paikalleen, mutta varsinainen projekti saa silti vielä odotuttaa itseään siihen saakka, että saan pari eheää kotipäivää projektin aloittamiseen. Nyt tulevat päivät ovat silppua, mutta hyvällä tavalla: nyt torstaina (joka on jo oikeasti tänään, vaikka henkisesti minulle tässä vaiheessa vielä huomenna) on PV Lehtisen elokuvantekijätapaaminen Arktisen Upeeta -festareilla (Live Herringin vieraana) ja lauantaina Lähikuva - keskisuomalaisten elokuvatoimijoiden tapaaminen. Maanantainakin on menoa.

Mutta ehkä ensi viikon tiistaina saan sitten vihdoin käynnistettyä prosessikuvauksen. Huh. Jos ajalle antaisi vallan, se voisi taas käydä vähiin, joten ehkä parempi pitää se tiukasti suitsittuna.

Animal Collective — Today's Supernatural

[Lumen pesä / Snow's Nest. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Elämä on viime viikkojen aikana muistuttanut monimuotoisuudestaan, niin hyvässä kuin pahassa. Pysäyttäviä hetkiä, hiljaisuuteen uppoamista.

Työ on repinyt päätä moneen eri suuntaan ja henki natisee jatkuvan deadline-kierron alla, mutta siitä huolimatta luonnosvihkoon on piirtynyt ohuella lyijykynällä luonnoksia tulevasta kuvasarjasta. Mieli palaisi päästä aloittamaan sitä jo, mutta elämäntilanne ei anna mahdollisuutta vaihtaa asioiden järjestystä tälläkään kertaa. Yritän pidätellä itseäni.

---

Olisi niin aika käydä talviunille. Hereillä pysymisen taito on vähän hukassa.

Animal Collective — Today's Supernatural

Vaskenruosteyrtti-projekti on työn alla ja keittiö muuttunut pieneksi dokumentaatioministudioksi. Parhaillaan yritän raivata työhuoneeseeni sellaista pientä koloa, johon saisin ko. projektin siirrettyä, jotta ruokaakin pääsisi joskus syömään. Ei muutenkaan ole niin terveellistä sählätä noiden metallijuttujen kanssa keittiössä. Suurin osa tosin on purkissa. Yhden pienen pienen kokeilun tein ihan suoraan kuparilevylle, kun ajattelin hieman kerätä materiaaliani Checkpoint Leonardo -näyttelyn yhteydessä Jyväskylän taidemuseossa huhtikuussa pidettävään luentooni espanjanvihreästä (samaiseen näyttelyyn tuo Vaskenruosteyrtti-installaationikin menee). Nämä kuvat tästä nimenomaisesta värikokeilusta, kokeilin roueninvihreän valmistamista suolan avulla. (Ei ole varsinaisesti myrkyllistä, mutta haitallista kyllä, joten en suosittele kokeilemaan kuin siihen sopivissa tiloissa. Keittiöhän ei ole sellainen...)



Muutenkin tammikuu sujui varsin sutjakasti, kun vauhtiin pääsi. Prahan näyttelyn päivämääriksi varmistuivat 26.2.-5.4.2014 ja pääsimme myös Berliinin Galerie Pleikuun pitämään näyttelyä ja residenssiin 14.4.2014 alkaen. Ensi vuonna siis odottaa kosmopoliittielämä :) Kunhan nyt selviäisi ensin tästä täkäläisestä. Kasaantuneiden hommien purku vienee vielä hyvän aikaa päiviä ja uusia ja isojakin työprojektejakin odottaa.

Bat for Lashes — Laura

Että voi pänniä. Kerrankin olin etukäteen ajatellut laskeutuvani rattoisasti joululomalle ja keskittyväni muutaman viikon vain omiin juttuihini... Kiitos flunssan, kurkkuputken tulehduksen ja kaikkien maailman sivutautien koko joulu meni sängyn pohjalla ja vielä uusi vuosikin, eikä senkään jälkeen elämä ole ollut vielä mitenkään auvoisaa. Ei ollut todellakaan mistään pikkunuhasesta kysymys - moneen päivään en yksinkertaisesti kyennyt tekemään mitään muuta kuin nukkumaan ja joko palelemaan tai hikoilemaan. Onneksi otettiin jouluruoan kanssa vähän etulähtö, koska jouluaatosta viime viikkoon en maistanut yhtään mitään. Eikä kyllä tehnyt mitään mieli syödäkään. Onneksi sentään jouluiset maisemat olivat kaunistakin parempia ja se pieni päivittäinen valon tiraus aivan uskomaton. Jotain lohtua aina silloin, kun jaksoi avata silmänsä.

Nyt on sitten melkein normaali olotila saavutettu. Ei ehkä vielä terveyden kannalta, mutta töiden kannalta: rästissä on vino pino asioita, enkä tiedä kuinka monta viikkoa menee, ennenkuin olen kerennyt vastaamaan kaikille muutamien viikkojen aikana meilitse lähestyneille - saati sitten tekemään kaikki meiliin kertyneet työprojektit alta pois. Yritän olla ajattelematta asiaa, niin en rusennu ajatusteni alle.

Ehkä eniten harmittaa Vaskenruosteyrtti-projektini, jonka dokumentaatiokuvaus oli tarkoitus aloittaa ennen joulua - ja joka on edelleen aloittamatta. Ärsyttävää päätyä pielavetisiin ratkaisuihin tällaisten juttujen kanssa, mutta ei kai tässä auta muu kuin lopettaa ininä ja tehdä se, mikä tehtävissä on.

Sitten ensi viikolla, kun pääsen oikeasti tolpilleni. Olen päättänyt.

ps. Timpalle aukesi facebookiin taiteilijaprofiili, josta saa käydä tykkäämässä, jos haluaa pysyä ajan tasalla tulevista tapahtumista: https://www.facebook.com/tsalekivi

Joulukalenteri :) Karkit saivat odottaa tammikuista mässytystä - kiva bonus parantumisprosessille.

Sissy & The Blisters — Killing Time

Kiss. Miniprintti, 8x8cm, ed.50.

Viime viikonloppuiseen joulubasaariin ehdin tehdä myös c-kasetti- ja vinyylinostalgiapläjäyksen, printtejä ja pinssejä (Vinyl & C-Cassette Nostalgy -sarja). Pinssejä on ollut aiemminkin, mutta kun ne on olleet muiden pinssien seassa, ne ovat käytännössä hävinneet sinne. Nyt tajusin erottaa ne omaksi entiteetikseen omaan rasiaansa ja kyllä ne sitten hyvin löysivät asiakkaansakin. Myös paperiset kaffeet, kakkuset ja muut soppaset tekivät ihan hyvin kauppansa, joten pahvibistron puolellakin meni mainiosti. Olin melko varma siitä, että kun tv toitotti juuri edeltävällä viikolla virallisesti taantumasta, kalliimpia vedoksia ei liikkuisi pöydästä lainkaan, mutta ainakaan vielä uutinen ei hirveästi vaikuttanut ostajiin. Onhan tuo kahden päivän sosiaalinen maratoni aina kummallisen uuvuttava, mutta samalla raikas piriste normaalin keskelle. Myyntiäkin suurempi hienous on aina ihmisten kanssa jutteleminen - kuvista löytyneillä tarinoilla elää taas pitkään eteenpäin.

Viime aikoina olen ajautunut enemmän kuvitus- ja piirrosjuttujen pariin - tai oikeastaan ihan tietoisesti marssinut suoraan kohti. Ensi keväänä valmistuva isompi printtisarja saa taas rauhassa muhia ja sillä välin hauskuutan itseäni (ja toivottavasti jossain määrin muitakin) keskittymällä kuvitusjuttuihin. Suutarin lapsella ei vaan taaskaan ole kenkiä... Teen onnistuneita markkinointisuunnitelmia ja -kampanjoita muille, mutta omat tiedotusprojektit eivät ota onnistuakseen. Kuvituksia-sivu (www.kuvituksia.com) on kyllä paremmassa kuosissa kuin toinen portfoliosivuni (www.paivihintsanen.fi), mutta sivun ja kuvien markkinointi on kyllä jäänyt niin komeasti muun tekemisen jalkoihin, ettei mitään rajaa. Melkein hävettää, kuinka keppoisesti Monsterium/Kuvituksia facebook-sivu on saanut jäädä sijoilleen. Niistä muutamista tykkäävistä kiitollisena arvon tykkääjien kesken vuoden lopussa yhden Café-Bistro Miniprint -sarjan vedoksen ja kuukausittain pinssejä. Pitäisi varmaan tehdä oikeasti joku tykkääjien haku -kampanja, ettei tarvi tyhjille seinille kirjoitella, mutta aggressiiviset "jaa tämä kuva ja tykkää sivustamme, niin olet mukana arvonnassa" -jutut ovat vain ihan hirveitä... Tuntuu siltä, että parempi muutama aito tykkääjä aina silloin tällöin hitaasti kuin kerralla koko satsi mukatykkääjiä.

Mukavaa on se, että kiinnostusta on tullut etenkin ison veden toiselta puolen. Vielä kun jotenkin keksisi edullisen tavan postittaa tilaukset, niin asiasta voisi tullakin jotain. Jokin tuntuu olevan pielessä siinä vaiheessa, kun lähetyshinta on säännönmukaisesti korkeampi kuin tuotteen hinta... Hmph.

Café-Bistro Miniprintin annostaulu joulubasaarilla...

Joulubasaarilta...

Täytynee jatkossa panostaa kunnollisiin hintalappuihin :)

Joulua kohti. Aamuhetki sujui tänään normaalia leppoisammin, oli jopa aikaa istua kahvikupin kanssa pöydän ääreen ja tiirailla lähipuun valloittanutta tilhiparvea. Toivottavasti huomisaamusta löytyisi samanlainen hetki.

Salad - Kent

Tomato Soup With Turmeric and a Shark. (8x8cm miniprint, ed. 50. 15€)

Vielä muutama päivä pitäisi tikistää työprojektien viimeistelyyn, sitten meinaan heittäytyä pariksi päiväksi ihan vapaalle. Jo on aikakin: tietokanta-ajattelu ei aivossa oikein enää tunnu vääntyvän muotoonsa ja saatan tuijottaa monta minuuttia koodia tajuamatta mitä oikeasti katson.

Mieli tuntuu todella kaksijakoiselta, kun graafisissa tilaustöissä olen tehnyt muutaman suruaddressikuvituksen, oma tuleva vedossarja on aika synkeän puhuva ja onneton ja samalla - ehkä juuri siksi - ilmoille ryöppyää vinkeitä, kirkasvärisiä kuvituksia miniprinttien (ja tulevien pinssien) muodossa. Viimeisimpänä sarjana olen pukannut ilmoille jo viisi vuotta vääntämäni Café-Bistro Miniprint -sarjan, jonka ekat luonnokset löytyvät jo kymmenen vuoden takaa nimellä Ravintolapäivä! Nuo tussipiirroksista alkunsa saaneet työt eivät ole mitenkään teknisesti järkyttävän monimutkaisia tai syviä, että sen vuoksi aikaa niiden tekemiseen olisi kulunut viisi vuotta (mikä saattaa hyvinkin olla totuus joidenkin muiden kuvieni kohdalla), mutta melkein valmiista on yllättävän hankala saada oikeasti valmista. Aikapulaakin suurempi vaikuttaja tässä yhteydessä on varmaankin olllut vain oma aikaansaamattomuus. Paljon puhuttu puhti unohtaa käydä kylässä liian usein. Pitää ottaa se puhutteluun.

Jospa nyt pienen välivapaan terästämänä saisin Jyväskylän taidemuseon Joulubasaariin valmiiksi myös muutamia vuosia pyörittelemäni "musiikkiaiheiset" miniprintit (ja pinssit), niin alkaisin olla melkein ajantasalla todo:n ja todellisuuden kanssa. Tätä varmaan ennakoi viime yön unenikin, jossa tuotin jollekin nuorelle raskaan musiikin yhtyeelle jouluversiota Peltoniemen Hintriikan Surumarssista. Soisin kyllä, että päässäni soisi nyt joku vähän iloisempi humppa, koska alavirettä löytyy ikkunasta katsomalla muutenkin vähän liikaa.

More Like Trees - The Night

[Kuningattaren kuolema / The Death of the Queen. Pigmenttimustetuloste, 27x27cm (+marginaali), ed. 15.]

Kas, kävin Espanjassa. Madridin reissua edelsi miltei kahden viikon tauoton 24/7-työskentely ja Madridissakin joka päivä oli työpäivä, joten eilinen täysuni paluulennolla ja tämänpäiväiset pakkaus- ja inventointisessiot tuntuivat miltei lomalta vain. Illalla jollain energialla sain myös varastotilanteeni ajantasalle - huomenna voin vihdoin vastata viikon aikana tulleisiin tiedusteluihin, ja suurimpaan osaan suosiollisesti.

Madridin aurinkoiset säät ja puut lehtineen antoivat kyllä melkoisen energiapläjäyksen tämän pimeän sumun keskelle. Viikon keskittyminen aivan muuhun (kuusi työpajaa roskisvärjäyksestä; kuulumisia piakkoin Suloisia värejä -sivuilla: suloisiavareja.wordpress.com/) tyhjensi sopivasti päätä ja värjäsi sormet keltaisiksi ja vihreiksi, eikä tullikaan ollut kiinnostunut epämääräisistä nyssäköistä matkalaukuissamme. Päädyin taas itselleni räätälöityyn turismiratkaisuun: Pradon sijaan päädyin sen taakse, uskomattoman kauniiseen kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa vingutin kameraani ja sauhutin kynääni muutamia tunteja. Kuvamateriaalia sielulle ja jotain myös tuleviin artsuiluihin.

Kaikessa upeudessaan Madrid näytti myös kääntöpuoltaan ja paikallisten kanssa jutellessa sai käsityksen siitä, kuinka tukalalta monen tilanne maassa näyttää. Hotellimme sijaitsi parlamenttitalon lähellä, joten todistimme melkein livenä yleislakkopäivän mielenosoitusta. "Melkein" siksi, että seurasimme mielenosoitusta televisiosta ja kuulimme parvekkeelta mielenosoituksen ääniä, mutta kun katsoimme kadulle, näkyvissä oli vain leppoisaa keskiviikkoiltaa viettäviä nauravia ihmisiä. Tosin, koska asuimme niin lähellä parlamenttia, kadullamme oli jonkin aikaa ihan oma poliisibarrikadi, ja koska pidimme suurimman osan työpajoista vilkkaimman mielenosoitusalueen toisella puolella, poliisien ja barrikadien näkeminen kuului jokapäiväiseen arkeen. Työpajoihin osallistuvien ja muiden uusien tuttavuuksiemme kanssa jutellessa sai nopeasti käsityksen siitä, kuinka kattava ja epätoivoinen työttömyystilanne on ja kuinka tiukassa raossa monien ihmisten elämä on. Jos opiskelijat käyvät muotoilukoulua kahdessa tai kolmessa vuorossa ja opettajan päivä saattaa kestää aamuvarhaisesta kymmeneen saakka illalla, jotenkin oma elämänrytmi kaikkine kiireineen ja tilapuutteineenkin tuntuu kummallisen leppoisalta ja väljältä.

I Am Kloot - Hold Back The Night

[Das Cabinet des Dr. Caligari. Toisinto I / Reprise I. Pigmenttimustetuloste, 11x32cm (+marginaali), ed. 10.]

Firenzen jälkeinen aika on hulahtanut ohi nopeasti, kuin sekunneissa. Samalla aikaa tuntuu kuin koko reissusta olisi jo kuukausitolkulla aikaa. Hirveä kulinaristinen kriisi alkaa helpottaa. Gelatoikävä ei varmaan hevillä hellitä, mutta ikäväni tuoreisiin oliiveihin olen saanut joten kuten tasaantumaan. Sen verran reissu kumminkin vammautti, etten saa millään enää nieltyä kotomaan kaupasta saatuja mustia oliivin kaltaisia pikkuisia, kuivia nappuloita, jotka ravintoloiden salaatitkin tursuavat. Jotkut kalamatakset ovat sinnepäin, mutta edes tapastiskeiltä ei ole vielä helpotusta löytänyt. Seuraavan kerran varaan matkalaukun vakuumipakatuille oliiveille. Ja ne tomaatit... Onhan se eri kasvis, kun saa kasvaa auringossa, eikä sitä nypitä raakana matkustamaan kaukomaahan.

Lukeminen ja kirjoittaminenkin ovat taas ikävästi jääneet, kun pitää keskittyä tilaustöiden tekoon. Tiesin kyllä etukäteen, että loka- ja marraskuu tulisivat olemaan melkoisia koitoksia, mutten silti oikein tajunnut, kuinka elämää vievää voi parin suuremman projektin tekeminen olla. Se hyvä puoli näissä projektirysäyksissä kyllä on, että pää seikkailee luonnostelemaan ja ideoimaan jotain ihan muuta - en tiedä, mihin nuo ideani enää kirjaan. Pitänee tehdä omille projekteilleen samanlainen toimintasuunnitelma kuin tilaustöillekin - jos niitä sitten saisi myös tehtyä, eivätkä ressukat hylkiöt jäisi aina roikkumaan jonon viimeiseksi.

Timpan työhuoneelle Tourulaan menen asentamaan oman vaskenruosteyrttidokumentaatiopisteeni, kunhan ensi lauantain Tourulan kuvataiteilijoiden avoimet ovet -tapahtuma on ohi (Lisää tietoa tapahtuman FB-sivulla; infoa saa leivttää vapaasti!) Loppuvuonna sitten muutenkin keskityn enemmän omiin projekteihini, muutamaa pienempää juttua lukuunottamatta.

---

Polyannanismin mukaisesti tästäkin projektin syömästä päivästä pitää löytää jotain positiivista. Aamulla se ei ollut edes niin vaikeaa: tarvitsi vain katsoa ulkona vaakasuoraan viimovaa räntää ja hetkessä iski instant-onni, kun tajusi, ettei tarvitse mennä ulos tänään ollenkaan. Yritän vain muistuttaa itselleni, että olen ennenkin talven yli suurinpiirtein järjissäni selviytynyt.

Radiohead - Fake Plastic Trees

Muutama päivä sitten oli ensimmäinen oikeasti pilvinen päivä ja lämpötila tippui (päiväksi) noin pariin kymmeneen asteeseen. Kovan tuulen kanssa ilma on tuntunut vihdoin helpottavalta ja taivaalta siivilöityvä valo muuttuu päivä päivältä kauniimmaksi. Illalla, kun ylätaivaalla juhlivat vielä kevyet lammaspilvet, alempaa ohitse ajelehti melkein mustien pilvien massa, joita laskeva ilta-aurinko valaisi altapäin - kuin yö olisi ajellut hitaasti päivän ohitse. Unenomaista vaikutelmaa lisäsivät pikkuiset pimeät pilvihattarat, jotka matkustivat mustan jättiläisen ohitse omaa vauhtiaan paljon lähempänä meitä. Oma pokkarikamerani ei pystynyt tallentamaan surrealistisen spektaakkelin verenpunaisia värejä; toivottavasti ne tallentuivat Timpan parempaan kameraan. Siltikin kaikki tapahtumasta ottamani kuvat näyttävät siltä, että joskus tulevaisuudessa en varmaan usko itsekään, ettei niitä ole käsitelty mitenkään. Jos olisin elänyt keskiajalla ja nähnyt moisen näyn, olisin todennäköisesti maannut useita viikkoja valveilla odottaen pelolla ruton puhkeamista.

Muutamina viimeisinä päivinä varjot ovat kasvaneet (vai tuntuuko se vain siltä?), kamera on saanut tallennella uusia näkyjä ja kuvia on päässäni valmiina jo monen näyttelyn verran. Pitää huolehtia siitä, että järjestää jostain niiden tekemiselle aikaa, etteivät ne jää vain epämääräisiksi läikiksi kummittelemaan pään perukoille. Joitakin luonnosmaisia kuvia olen raapustellut muistikirjaani, mutta pääasiassa aika on mennyt kirjoittamiseen - ja päämäärättömään harhailuun ja oleiluun.

Viime päivinä elämä on tuntunut unenomaiselta. Lähinnä ihmeellisen ihanan valon takia, ja koska voi istua ikkunat auki keittiön pöydän äärellä työskentelemässä samalla, kun pihalla keskustelijoiden huitovat varjot piirtyvät seinään jättimäisinä. Tai siksi, että mahdottomuuden tuntu on kadonnut, asiat vain ajautuvat oikeisiin uomiinsa ihan omalla voimallaan.

Antony and the Johnsons - Cut the World

Kesti toista viikkoa Firenzeen pääsyn jälkeen, kun pää tuntui jälleen toimivan jotenkin. Kun turismi on hoidettu alta pois aiemmilla kerroilla, tällä kertaa voi keskittyä olennaisempiin asioihin: oleiluun, syömiseen, lukemiseen, nauttimiseen. 

Muutamana päivänä olen jäänyt asunnolle ihan vain kirjoittamaan ja tekemään muutamia kuvitushommia. Kun taustalla eivät paina muut työt, mikään itsestä tuleva projekti, olkoon se sitten sanoja, kuvia tai molempia, ei tunnu samalla tavalla työltä.

Tänään kävelimme turismin ydintä vältellen Firenzen suurimpaan puistoon kaupungin länsipuolelle. Valo oli ihan uskomaton. Syksystä ei ole vielä minkäänlaisia merkkejä, mutta elokuun kuumuus kuivatti myös luontoa ja maa on täynnä ruskeaksi karrelle kuivuneita lehtiä. Olimme puistossa ties kuinka kauan: otimme valokuvia, nautimme valosta, istuin jonkin aikaa kirjoittamassa.

Kotiin päin kävellessä tunsin pienen piston sydämessäni: samaan aikaan, kun itse käyskentelen huolettomana ja vapaana kaikista arjen harmeista sopivan lämpimässä (ja tänään myös tuulisessa) ilmassa, Habitare-messuilla Plankkon osastolla (2 C 71) Anne, Vippe, Anitta ja Katri tekevät pitkää päivää... Toivottavasti ihmiset löytävät osastolle ja toivottavasti kauppa käy, niin omatuntonikin vähän helpottaa.

Jimmy Cliff — One More

[Laivat purjehtivat ohi jo vuosia sitten / The Ships Sailed Past Years Ago. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Aika hieno olo, joskin väsynyt. Ajattelin irrottautua työkoneesta joksikin aikaa, ja mikä sen paremmin kruunasikaan tämän lomalleirrottautumishetken kuin se, että Jyväskylän taiteilijaseuran teosvälitystilaisuudesta meni ihan hyvin töitä kaupaksi.

Nyt on laukku pakattu (melkein), työt tehty, taksi tilattu aamuksi ja kotimme valvojille kirjoitettu hyvät ohjeet huushollin ylläpitoon. Toivottavasti eivät saa slaagia pienestä epäjärjestyksestä luovasta sisustuksesta. Oman Italian avaimemme saamme huomenna lentokentällä (hieman jännittää tiukka aikataulu avainten luovutuksen ja koneeseen nousun välillä... Löydämmeköhän toisemme?) On jotenkin epätodellinen olo.

Random Prints -projektista on itselleni kahden edellisen toteutuskerran jälkeen tullut niin rakas, etten voinut edes kuvitella matkaa ilman sitä. Vedokset on valmiina, kirjeet pitää vielä taitella ja kirjekuoret täyttää, sitten taas salaperäinen missio kirjeiden kanssa alkakoon.

Antony and the Johnsons — Kiss My Name

[Vaikeneminen / Silence. Pigmenttimustetuloste, ~27x18cm (+marginaali), ed. 15.]

Kesän loppu on kulunut kaukokaipuun kielissä - työn pyörteissä. Tai no, kesän lopulta tämä ihmeellinen viileä harmaus on jo jonkin aikaa tuntunut, kunnes tänään sitten aurinko esitteli itsensä pitkän tovin jälkeen. Tekisi heti mieli lähteä temmeltämään kohti jäätelökioskia, mutta ei auta, kun koneelle tupsahtaa työpostia toisensa jälkeen. Joka vuosi huomaa selvästi, että ilmojen viileneminen tehostaa ihmiset toimittamaan eteenpäin kaikki työasiat, jotka ovat odottaneet toteuttamistaan jo kauan aikaa (sama käy myös joulun ja juhannuksen alla, yleensäkin lomien alla).

Toisella kädellä teen nettisivuhommia muille, toisella Isendiin Malesiaan lähtevää SULOisia värejä -projektin posteria, mielikuvituskäsillä lisäksi viimeistelen viime vuonna käsin piirtämäni Neulova noita -kirjan kuvia pidemmälle, väännän uusia kuvituskuvia ja hoidan paperiasioita pois. Välitoimenpiteinä pelaan FBssa Outernautsia, johon olen jäänyt koukkuun. Kohta oikeasti tarvitsisi mielikuvituskädetkin oikeaan käyttöön, kun signeeraus ei suju kuvitelluilla raajoilla. Jonkinlaista kummallista mielenrauhaa saan joka kerta, kun yksi projekti on valmis ja sen saa naulattua umpeen.

Keittiössä porisevat monenlaiset biojätteet hellalla (tuo kuulostaa niin paljon pahemmalta kuin on - jos vaikka muotoilisinkin tämän muotoon "hedelmien kuivatut kuoret") ja työn alla on posteri Isendiin Malesiaan. Vaikka nytkin meneillään on useimpia väriprojekteja ja niiden sivutuotteita, tuntuu, että Colorialle jäävä aika on typistynyt melkein olemattomiin. Toivoakseni elämäni taas muuttuu hieman värillisemmäksi jossain välissä. Ainakin olen viime päivinä tilaillut koko joukon väriaiheisia kirjoja lisänä kirjastooni, joka ei mahdu mihinkään. Kun se lottovoitto kohdalle päsähtää, ostan yhden huoneiston värikirjoilleni.

Taiteenedistämisasiaakin: Jyväskylän taiteilijaseura järjestää 24.-26.8.2012 Teosvälitystilaisuuden Jyväskylän taidemuseolla, jonne myös miulta menee myytäväksi kolme kehystettyä työtä (Aamu sekä tässä postauksessa näkyvät työt Vaikeneminen ja Uni jota ei voisi olla) (ja Timppa tuo myyntiin yhden, Nro. 29 -nimisen tänä vuonna valmistuneen teoksen). Ilmoittauduin perjantai-iltapäivän päivystysvuoroon, joten vähän vaihtelua tähän koneen ääreen istumiseen. Tapahtumalla on facebook-sivut, tervetuloa liittymään ja tietoa saa jakaa eteenpäin!


[Uni jota ei voisi olla / A Dream That Could not Be. Pigmenttimustetuloste, ~27x18cm (+marginaali), ed. 15.]

Smoke Fairies - Let Me Know

Välillä jotain muuta. Olen yrittänyt keskittyä vähän kuvituspuolen juttuihin ja viimeistellä joskus keskenjääneitä juttujani. Viime viikon Illustration Fridayn teemana oli Loneliness ja päädyin viimeistelemään siihen vanhan kuvitukseni Autumn Day at the Park, joka oli koneellani lähinnä ääriviivapiirustuksena lukuisten kommenttimuistiinpanojen kanssa. Yritin niitä tulkiten raapustaa kuvan loppuun mahdollisimman uskollisena alkuperäistoteutukselle, vaikka kaikkea suunnittelemaani en muutamien vuosien takaa enää muistanutkaan. Jossakin välissä aloin lähestyä niin paljon sitä perusartsuani, että tietoisesti jätin kaikki varjot ja sen sortin viimeistelyt pois - jotta tämä oikeasti saa olla eri näköinen.

Alunperin tein kuvan hahmottelemaani itse kuvittamaani tarinaan, jossa jonkun epämääräisen grande-katastrofin jälkeen yksinäinen lapsi kuolleessa kaupungissa yrittää elää onnellisen lapsen elämää niin hyvin kuin pystyy: rakentaa itselleen huolehtivat vanhemmat pahvista, käy heidän kanssaan nauttimassa syyspäivästä puistossa, talvisella luistinradalla autiossa kaupungissa, keväisessä omenapuutarhassa ja kesäpäivänä meren äärellä. Aloin kirjoittaa sitä runomuotoa lähentelevänä lastentarinana, mutta lopputuloksesta ei ollut tulossa ehkä kumminkaan kertomusta perheen pienimmille, kun siitä tuli niin tolkuttoman onneton ja surullinen.Tarkoitus oli alunperin tehdä tarinaan happy ending: kesäiselle rannalle eksyisi toinenkin yksinäinen lapsi, jonka pahvivanhemmat adoptoisivat ja hiljalleen perhe kasvaisi suuremmaksi, kun yksinäiset lapset löytäisivät toisiaan. Mutta jotenkin teksti muuttuikin kirjoittaessa niin, että aurinkoisen kesäpäivän pahvivanhemmat vettyvät sateessa meren äärellä, kun on muutenkin kosteaa, ja nousuvesi vie mennessään ne.

Toonasin tuohon Illustration Fridayn kuvaversioon syksyn ruskaväriloistoa reippaasti alaspäin, mutta taidanpa tehdä myös sen alkuperäisen idean mukaisen version pehmennettyine viivoineen ja hieman erilaisella värityksellä. Jos vaikka jossain välissä saisi aikaiseksi puurtaa tekstin kuvineen kokonaisuudessaan valmiiksi. En  tiedä, osaanko enää luopua siitä hirveästä, lohduttomasta lopusta, mutta jos vaikka tekisi varmuuden vuoksi vaihtoehtolopetuksen niitä varten, joiden tarinoiden pitää päättyä aina onnellisesti.