On kyllä ihan käsittämätöntä, mistä kaiken maailman paperityötä ilmaantuu työpöydälle ja vastaamattomia meilejä sähköpostiin... yhden viikon aikana. Olen jo vuosien ajan pitänyt maanantaita toimistopäivänä ja hiljalleen siitä alkaakin tulla ihan siedettävä rutiini, kun muistaa ottaa työpöydälle lepäämään kahvikupin ja korviin hyvää kuunneltavaa.
It always astonishes me when I realise how much paper work there is on my desk and how much email to be replied there is in just one week's time. For years now, I've had office-Mondays and slowly it has turned in bearable routine, as long as I remember to bring a coffee cup on my desk and plug my earphones in.
Viime vuoden aikana maanantairutiinini täydentyi sillä, että päätin pyhittää sen täysin työkoneen äärellä istumiselle. Aiemmin yritin hoitaa kaikki paperiasiat nopeasti iltapäivään mennessä ja sitten vielä syöksyä luovan työn pariin illaksi, mutta jos jotain inhoan, niin aikataulun säläisyyttä. Sitä, että on koko ajan kiireen tuntu ja varttitunnin silpuiksi jaettu aika tuntuu karkaavan käsistä. Jossain vaiheessa tajusin, että en tuolla ryntäilyllä tuo toivomaani aikaa luovaan työhön, vaan ihan hirveän kuluttavaahan se oli ja heijastuu seuraavan päivänkin olotilaan.
During last year my Monday routine was once more changed a bit: I decided to dedicate it totally to sitting by my computer. Before I tried to clear all my paperwork by afternoon and then I ran back to my creative work for the evening, but if there's something I really hate, it's the scattered schedules. The feeling of hurry all the time and when the time just feels slipping away in short pieces. At one point I realised, that when I run around, it doesn't make me more any creative time, but it was just consumptive and I felt it often still in the very next day.
Joten nyt istun maanantaisin ihan kaikessa rauhassa toimistokoltussani koneen ääreen, hoidan vakuutukset, laskut ja kaiken muun virallisen, vastaan meileihin, teen kaikki muutkin paperiasiat ilman kiirettä. Ja jos aikaa jää, niin en paniikinomaisesti syöksy päätyöni ääreen, vaan teen ihan jotain muuta. Päivittelen Colorian väriartikkeleita tai - niin kuin nyt - jatkan harjoituksiani Illustratorin käytössä. Sen osalta erityisen mielekäs on projekti, jossa tutkin vanhoja väriympyröitä ja toisinnan ne Illustratorilla - ja teen niistä myös sellaiset versiot, jossa huomioin, mikä näiden yli satavuotiaiden ympyröiden alkuperäinen väri on todennäköisesti ollut. (Ja samalla totta kai tutustun niitä koskeviin alkuperäisiin materiaaleihin). Valmiit kuvat laitan myyntiin Colorian Society6-kauppaan.
That is why I now put my office worker's glasses on on Mondays, take care of all the insurances, bills and all the other official things, I reply my emails and do all the other paper stuff without any hurry. And if there's some time left, I don't rush to my main work, but do something completely different. I update Coloria colour articles - or, like at the moment - I continue my Illustrator practises. Especially I like my project where I study old colour wheels and re-make them using Illustrator - I also make interpretations where I try to find out which were the original colours of these colour systems, which were printed often over hundred years ago. (And of course I get to know the original materials at the same time.) The finished images can be bought at my Coloria Society6 store.
Yllättävää, kuinka paljon tämä lataa energiaa viikkoon: kiireettömyys ja se, että tekee jotain, joka on lähellä varsinaista päätyötä, mutta kuitenkin niin kaukana, että se ei painele samoja kuormittavuusnappuloita.
It's surprising how energizing this feels: the feeling of having time enough - and to do something which is near enough my main work, but still so far, that it doesn't burden so much.
Että mitäkö olen tehnyt tässä alkuvuoden? Ĺukenut perhosista ja väreistä, tilannut kirjoja väreistä, tilannut vielä lisää kirjoja väreistä ja vieläkin lisää kirjoja väreistä. Uusia ja vanhoja ja kertaakaan avaamattomia ja moneen kertaan käytettyjä.
Ja päivät on olleet täynnä kirjailua muutenkin. Päivätyönä muistiinpanoja ja kässäriä antotypiaprojektiini. Uusia paperikokeiluja: innostavia pieniä rohkaisevia havaintoja ja muutama ikävä pettymys.
Iltatyönä olen palaillut uudelleen Väri ja kemia -kirjaseni pariin - sen piti ilmestyä viime vuonna Colorian 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi, mutta kun elämä elokuussa puuttui peliin, syksyn suunnitelmat menivät uusiksi. Mutta hiljalleen, hiljalleen... Tällä kertaa tähtäimessä ensi syksy. Ja jos kirjasen saan julkaistua, niin jos vaikka Colorian venttijuhlat viettäisi, kun ne 20-vuotisbileet jäivät vähän laimeiksi tuon epidemian vuoksi...
Tuntuu ihan poikkeuksellisen hyvältä tehdä työtä. On niin paljon juttuja, joiden pariin pääsemistä ja valmistumista tuskin malttaa odottaa!
---
What have I done this year? I've read about butterflies and colours, ordered books about colours, and more books about colour and still more books about colour. New and old and those which haven't been ever opened and those which have been used several times.
I've spent my days with words in other ways too. During my (grant-paid) day job I've written pages of notes and script for my anthotype projects. New paper experiments: some small successes which have made me happy and some frustrating disappoinments.
As my evening job I've been getting back to my Colour and chemistry booklet which should have come out last year as part of Coloria's 20 yrs anniversary, but as the universe had other plans, all my plans for autumn were rewritten. But slowly getting back there... This time I'm thinking next autum. And if the book will come out, I should probably celebrate Coloria's blackjack party (read: 21st anniversary)...
It feels exceptionally good to work right now. There are so many things I can hardly wait to get work with or to get them finished!
Ensin ajattelin, ettei tämä koronakevät juuri itselläni missään tunnu, kun kevät on yleensäkin itselleni aikaa, jolloin keskityn luovaan työhön. Ja kun keskityn luovaan työhön, aikalailla eristäydyn. Tarvitsen aikaa ajatuksilleni ja "ehjälle" tekemiselle. En käy kahvilla tai lounaalla ystävien kanssa (ja usein unohdan syödä koko lounaan), enkä muutenkaan tapaa juuri ketään tai käy yhtään missään. Sellaisina aikoina teen töitä kotona ja työhuoneella ja kävelen näiden kahden paikan väliä usein pitkiä kiertolenkkejä ajatuksiani keräillen. Se, mikä on erilaista tähän poikkeustilaan verrattuna, näkyy lähinnä kaupassa käynnissä työmatkalla (nyt en käy). Työhuoneeni ovet pidän normaaliaikoina avoinna vain kerran kuussa, ja se on sen verran harvoin, että ei sen pois jäämistä oikeastaan tajua (ennenkuin katsoo tiliotettaan). Ja sen huomaan myös, että kun nyt ei ole tapahtumia, joihin myyntipöydälläni osallistun - se jatkuva lähtöpakkaaminen ja paluupurkaminen on jäänyt pois.
Kuitenkin kaikki on totaalisen eri tavalla. Minulla on kova luottamus tulevaisuuteen, mutta silti kaikki tuntuu epävarmalta, ja hyvin toisella tavoin epävarmalta kuin normaalisti. Jossain välissä havahduin siihen pelottavaan tunteeseen, että ehkä katselen työhuoneeni ikkunan takana hiljalleen eloon herääviä puita viimeisen kerran. Tahdonvoima on kumma juttu, ja olen vakaasti päättänyt, että ensi keväänä katson samasta ikkunasta ulos - mutta siltikin ajoittainen epävarmuus muljahtelee vatsanpohjassa. Vaikka päivisin luulen uskovani siihen, että kyllä tämä tilanne vielä selviää, yöllä herään siihen, että huomaan puoliunissani tekeväni suunnitelmaa siitä, mitä tavaroita pystyn työhuoneeltani siirtämään kotiin, ja mitkä esineet pitää laittaa myyntiin.
Koko kevät on ollut melkoista aaltoliikettä. Maaliskuu ja huhtikuun alku meni jonkinlaisessa lamaannuksessa, siellä aallon pohjalla. Sitä teki paljon, mutta ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi fokus suunnata. Vedosten postittaminenkin alkoi stressata, kun itsellä ei ole mitään intoa postissa asiointiin, ja toisaalta, asiakkailta alkoi tulla viestiä, että he eivät halua noutaa vedoksia postin toimipisteestä tai edes automaatista. Sitten huomasin, että minullahan on pieniä teoksia, jotka voin itse sujauttaa suoraan postilaatikkoon ja jotka jaetaan asiakkaille suoraan postilaatikkoon tai postiluukkuun. Ja aika pian huomasin olevani jälleen aallon huipulla: kun nollamyyntimaaliskuun jälkeen saa pakata vedoksen pakettiin ja lähettää sen uuteen kotiinsa... se jos mikä valaa uskoa tulevaisuuteen.
Jo itsessään tilausten pakkaus ja lähetys on tuntunut suunnattomalta helpotukselta lomakesulkeisten ja loputtomalta tuntuvan budjetoinnin ja tulevaisuuden suunnittelun keskellä. Sitten koitti se hetki, kun tajusin, että yhden kuun vuokrarahat on koossa - olen jälleen saanut kuukauden lisäaikaa työhuoneelleni. Outo ilmiö, jonka olen huomannut aikaisemminkin: kun perusasiat saa kuntoon, tulevan suunnittelukin on aivan erilaista. Viime päivät olen suorastaan kylpenyt ideoissa; sellaisissa, jotka voin toteuttaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessakin, ja materiaaleilla, joita minulla jo on. Sen tahmean, siirappisen epätoivossa kylpemisen sijaan pää on vapautunut jälleen (eikä toivottavasti vain hetkeksi) riemukkaaseen suunnitteluun: tulevaisuuden pelkäämisen sijaan sitä ja tulevien projektien käynnistymistä suorastaan odottaa.
(Muutenkin asiat näyttävät ratkeavan ihan itsekseen: vien mielelläni postiin nyt myös niitä suurempia vedoksia - minulle neuvottiin luukku, jonne voin isommat pakettini viedä sisällä asioimatta! Minkä vuoksi ajattelin pitää postikuluttoman kevään koskien kaikkia minulta tilattavia vedoksia. Vastaanottajan tosin pitää lähetys noutaa sellainen isompi lähetys joko Postin toimipisteestä tai pakettiautomaatista (pienet työt tulevat xxs-pakettina muun postin mukana kotiin saakka). Kotiinkuljetuskin on Postilla tarjolla, mutta siitä joudun perimään 15 euron maksun. Jos olet kiinnostunut tilaamaan jotain, laita viestiä Facebook-sivuni kautta tai vaikka sähköpostilla paivi.hintsanen(a)coloria.net)
Tässä on reilu pari viikkoa Habitareen, ja tänä aikana pitäisi saada muutama uusi teos tehtyä (kuvassa muuten yksi uusi työ tee-sarjaani; olen tehnyt sen aiemmin, mutta se on ekan kerran esillä Habitaressa). Ja pitäisi pakata koko Habitaren lasti (missä on aika iso homma, koska tavarat on levällään monessa paikassa tilanpuutteen takia), tyhjentää ja paketoida koti putkiremontti ja keittiöremonttikuntoon, ja remonttievakkomuuttaa pois. Mikään pienempi asia ei edes enää mahdu to do -listalle.
Tässä kaiken keskellä sain pienen hiljaisen viikonloppuhetken värien parissa. Olen jonkin aikaa kirjoitellut Ikoni & kulttuuri -julkaisuun (ent. Ikonimaalari) väriaiheisia kolumneja, ja elokuulle osui seuraavan deadline - juttu napolinkeltaisesta. Niinpä varasin työpöydälleni kasan kirjoja ja kupillisen teetä, ja pakenin päiväksi värien pariin. Itse kolumni on aika lyhyt, mutta varaan aina kirjoittamiseen koko päivän, koska sitten voin käyttää jäljellä olevan ajan muiden värijuttujen kirjoitteluun ja Colorian päivittämiseen.
Napolinkeltaisesta kertova juttu lähti ajallaan, sain pariin muuhun pigmenttiin liittyviä epäselviä asioita vähän selvitettyä, ja suomalaisesta väristä kertova kirjasuunnitelmanikin sai muutaman uuden muistiinpanon. Koko kirjoittamisprosessi oli ajatuksellinen keidas keskellä tätä hulvatonta kaaosta, joka toivottavasti vielä joskus takaisin kodiksi muuttuu - on vähän vaikea palata muuttolaatikoiden pariin, mutta kyllä se siitä. Itsekurilla.
Mutta jos vielä ihan vähän noita värijuttuja...
---
It's only a few weeks before Habitare fair, and in this time I should finish a few artworks, pack everything for the fair (which is quite a big job since the stuffs are in four places due to the lack of space), we should empty our home and pack everything for pipe and kitchen renovation, and we should also move to another place for the renovation. There's no room for any smaller things in my to do list.
In the mids of everything I managed to have a small silent moment with colours. For a some time now I've been writing a colour themed column for one Finnish publication (Ikoni & kulttuuri = Icon & culture), by Valamo monastery publications, and the deadline for my next column, about Naples yellow, is in August. So, I selected some books and tea to my desk and escaped for a day. The column itself is quite short, but I always book the whole day for writing, because then I can spend the reamining time to write other colour stories and update Coloria website.
The article about Naples yellow left on time, I managed to solve a few unclear questions about a couple of other pigments, and I also made some new notes to my book plan about Finnish colour. The whole writing process was like a oasis for my thoughs in the mids of this overwhelming chaos around me - which, in some day, hopefully, will turn to be our home again. It's just a little bit difficult to return to the packing and cleaning, but I will do that. Just need a bit self-discipline.
But maybe I can still spend a few minutes with colour before returning on what I should do...
Oikein harmittaa, kun hoksasin, että edellinen blogikirjoitukseni on reilun kuukauden takaa, kun pää velloi vielä negatiivisissa remonttijutuissa. Elämä on nimittäin sen jälkeen ollut taas noususuhdanteessa, mutta vain niin kiireistä, ettei vain ole ehtinyt kirjaamaan sanoja ylös. Piti kirjoittaa positiivisissa tunnelmissa jo silloin, kun sain kesäkuun alussa Jyväskylän Taiteilijaseuran taidelainaamon seinälle Galleria Beckeriin esille kuukauden taiteilija -näyttelyni Kaksitoista ovea, joka on esillä enää pari päivää. Sen jälkeen riemunhetkiä on liittynyt työhuoneeni avoimien ovien tapahtumiin, Inkoon ja Teijon näyttelyiden valmisteluun ja vaikka mihin. (Lupa keittiöremonttiin on saatu myös talonyhtiöltä, laattoja valittu ja suunnitelmakin jokseenkin valmis.)
Kieltämättä myös negatiiviselle urputtamiselle olisi ollut sijansa. Kuten esimerkiksi silloin, kun printterini hajosi toukokuun lopussa (mikä itsessään oli aika stressaavaa) ja lähetin sen huoltoon Schenkerin express-kuljetuksena. Ei ollut express, ei. Lähetys "hävisi" ja oli yli puolitoista viikkoa Turun terminaalissa. Löysi perille kumminkin lopulta, korjattiin ja lähetettiin takaisin Postin kuljetuksena. Ei tullut tietenkään kotiin kannettuna, koska huollossa olivat totaalisesti sivuuttaneet alaoven koodin, vaikka olin sen oikein tarkoituksella katuosoitekentän perään kirjoittanut niin, ettei sitä voisi olla huomaamatta. Eivätkä ne Postin kuskit tietenkään soittele, jos huomaavat, että ovi on kiinni, vaikka numero oli pakettilapussa. Kuljetusjärjestely seuraavalle viikolle ei oikein onnistunut, joten järjestimme noudon Jyväskylän pääpostista autokyydillä (autottomille aina vähän monimutkaisempi kuvio). Kaikki hyvin, loppu hyvin? Ei ihan. Noutojuttu oli kahden miehen homma, kun 36 kilon painoinen tulostin pitäisi mielellään kantaa oikein päin - minkä vuoksi lähetyslaatikon kaikilla pystyseinillä oli aanelosen kokoinen "Tämä puoli ylöspäin" -merkki. Postissa tulostin oli - tottakai - rullakossa sivuttain, ja kun kantajamiehet tätä kaunistelivat, Postin työntekijä totesi vain, että Eihän ne noita merkkejä siellä kuljetuksessa katso. No. Se selittääkin paljon.
Kun sitten Matkahuollon lähetys ei saapunut Inkooseen näyttelypaikkaan tilattuna ajankohtana, maanantaina klo 14 mennessä, ehdin jo ajatella, että olisiko tässä nyt se kuuluisa Kolmas kerta toden sanoo -hetki - ensin petti Schenker, sitten Posti ja kolmantena Matkahuolto. Eipä siinä paljon sitten näyttelyn ripustusta päässyt tekemään. Ensin selvisi, että kaksi pakettia kolmen paketin lähetyksestä oli jo Karjaalla, mutta ne eivät ehtisi saman päivän jakeluun. Kolmas oli kuulemma Vantaalla. Karjaan Matkahuollon asiamies kuuli huolemme ja otti omaksi asiakseen tuoda paketit omalla autollaan heti, kun laittaisi viideltä liikkeen kiinni. Paketit saatiin Inkoolle vähän ennen viittä jollakin toisella järjestelyllä. Kolmas paketti luvattiin toimittaa seuraavana päivänä (se ei ollutkaan Vantaalla, vaan Helsingissä). Hirmuisen jännärin jälkeen kolmaskin paketti löysi perille tiistaina (ehdin suorittaa siinä odotellessani hyvän määrän Inkoo-turismia, muun muassa vierailla upeassa kivikirkossa, jossa on mm. häkellyttävän hieno kuolemantanssi-fresko.)
Pitäisi vain jossain vaiheessa ehtiä reklamoida kaikesta. Ja miettiä, mitä nyt teen tuolle printterille, jonka piti huollosta palatessaan toimia kuin uusi, mutta jossa on nyt musteet levinneet sisälle ja jälki raidallista. (En ole ehtinyt vielä kokeilla, saanko sen itse puhdistettua; ainakaan ensimmäinen puhdistus ei oikein auttanut asiaan.)
Mutta huvittavinta tässä on se, että kun ajattelen tätä sekaannusten mylläkkää ja ärsyttävien asioiden paraatia, tällä hetkellä en koe itseäni edes ärtyneeksi. Lieneekö useampia viikkoja päivisin jatkunut timanttiporaus (ensin kotona putkiremppavalmistelujen yhteydessä, sitten myös työhuoneella sähkörempan yhteydessä) ja viime yönä vieressämme alkanut katuporaus pehmittänyt jo aivot siihen kuosiin, etteivät ne enää reagoi ärsykkeisiin? (Oh, mainitsinkohan jo nettiyhteytemme poikkiporaaminen siinä samalla?) Vai onko syy sittenkin jossakin muussa?
Inkoossa tunnelma oli HUONE ett RUMin Johanna Vireahon ja Eeva Tarkion kanssa niin höyhenenkevyen stressitön, etteivät edes saapumattomat teokset vieneet yöunia. Jollakin kummallisella tavalla oli vain hyvin voimakas tunne siitä, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Ja niinhän se meni. Kiire tuli, toki, mutta kaikki oli valmista avajaisiin mennessä. Kesäpäivä, kuoharia, mansikoita; vieraita, jotka ymmärsivät ja kokivat puutarhani. Johannan avajaispuhe muuttui kyyneleiksi, sitten nauruksi, ja sitten jo itkin ja nauroin minäkin, ja pian suurin osa näyttelyvieraistakin. Keskusteluissa käytiin läpi koko elämän kirjo onnellisesta murheesta surulliseen iloon saakka, kaikki mukaani ottamat Kyynelpuutarhurin päiväkirjat löysivät uudet kodit. Illalla junaan astuessani koko kroppa hangoitteli vastaan: teki mieli palata Inkooseen. Nyt, kun olen taas kotona, tuntuu kuin olisin käynyt jossakin hyvin paljon kauempana kuin oikeasti kävin.
Ja pian on uusi matka edessä: sunnuntaina lähdemme Teijoon ripustamaan Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttelyä.
Otan tämän onnen mukaani.
(Piti itseasiassa kirjoittaa kesän molemmista Kyyneltarha-näyttelyistä ja viimeisestä kesästäni kyynelpuutarhurina, mutta eksyin vähän aiheesta... Pitänee välillä tehdä töitä ja palata sitten uudelleen blogin ääreen huomenna tai lauantaina.)
---
I felt absolutely bummed when I noticed that my previous blog entry was written already over a month ago, when I was still hanging on the very negative renovation news. After that everything has turned so much better, just so busy that I haven't had time to write words down. I meant to write positive things alread ywhen I opened my artist of the month exhibition, Twelve Doors, at the Jyväskylä Artists Association (Gallery Becker) - which is shown only until the end of June. After that I've had most of my joyful moments at my studio where I have had a couple of open doors' days in June, and also with working with both Inkoo and Teijo exhibition preparations. (And we've received a permission to continue with our kitchen renovation, and we've also picked some tiles and even the plan is quite ready.) Though, there were a lot of chances to negative feedback. Like at that time when my printer broke down at the end of May (which itself was already quite stressful), and I send it to mainenance service as a Schenker express cargo. Not really an express. The shipment actually was "lost" and it waited over week and a half at the Turku terminal for someone to pick it up and deliver to maintenance. They found it finally, was fixed and then was sent back to me as a Finnish Post delivery. Of course it didn't arrive straight to my home as it was ment to, because the maintenance firm had ignored totally the doorcode part of my street address - which I had intentionally written right after my street address, so no one could not notice that. And those mailmen really don't then give a call when they notice the door to be closed, even there was a phone number at the package. Because we couldn't be home to be receiving the shipment next week, we fixed a pick up from the post office (which is not very easy if you don't own a car). The pick up gick was a two-men job, because this 36 kg printer should be carried right way up - which is why there was a A4 sized THIS SIDE UP arrow sticker in each side of the parcel. At the post office the printer was - of course - on the trolley sideways, and when the guys were horrified about this, the employee at the desk just said that They won't notice at those warnings at the delivery. Well. That explains a lot. Then, when the Matkahuolto delivery didn't arrive at Inkoo exhibition place at the promised time, on Monday before 2pm, I already had started to think, if this would be the famous third time's a charm moment - first I was let down by Schenker, then by Finnish Postal services and then by Matkahuolto. I really couldn't then start with my exhibition building but the time was well spent by trying to find out, what had happened. Soon we found out, that the two boxes of the three box shipment were already at the nearby Karjaa Matkahuolto, but that they woudn't be able to deliver them anymore on the same day. The Karjaa Matkahuolto customer service heard our worries and decided to bring the boxes with his (or was it her?) own car right after the shop closing at five pm. The two boxes arrived then to Inkoo before five with some other arrangement. The third one was promised to be delivered on the very next day (it wasn't in Vantaa though, but in Helsinki). After a horrendous thriller the third box finally arrived on Tuesday (and I got to be an Inkoo tourist quite a lot before that - for example visiting that beautiful medieval church, which was sooo beautiful.) I should spent some time complaining / making reclamations of the shipment companies. And I'll still have to decide what to do with the printer, which should have been arrived from the service as brand new, but which now propably is having all inks messed inside and it prints stripes. (I still haven't had time to try to clean it out myself; at least the first cleaning didn't help.) The most funniest thing in this all, that when I think about this mixed up mess and the parade of annoying things, I'm not realli irritated even a little at this moment. Has the several weeks lasting drilling at home (because of the pipe renovation) and at my studio (because of the electricity renovation) during day time, and now the nightly jackhammering on the street beside our building finally softened my brains so much, that I just don't react to any irritants anymore? (Oh, did I mention they also drilled our web connection down?) Or maybe the reason is hidden somewhere else? In Inkoo the mood was so feather-light and stress free with HUONE ett RUM Johanna Vireaho and Eeva Tarkio, that not even the artwork missing didn't spoil my sleep. In some strange way I just had a very strong feeling about everything working out just fine. And so it did. There was a hurry, of couse, but everything was ready before the exhibition opening. Summerday, sparkling wine, strawberries; guests that did see and feel my garden. Johanna's vernissage speech turned first to tears, then to laugh, and then I cried and laughed, and soon most of the vernissage guests also. We talked all things through the spectrum of life, of the happy grief to the sorrowful joy, and all my books I took to Inkoo with me found a new home. At the evening when I stepped on the train, my whole body tried to deny and return to Inkoo. And now, when I'm at home again, I feel like I had visited a place much further away than I really did. And soon there's a new trip ahead: on Sunday we'll take a trip to Teijo to set up Echoes from the Garden of Tears exhibition. I'll pack this happiness with me. (I actually was meaning to write about these both Tear Garden exhibitions and about my last summer as a tear gardener, but I just got a bit lost... I still have to work a bit and then I'll return to my blog on tomorrow or on Saturday.)
Aiemmin valitin, että kun on niin paljon kiirettä, ei ehdi kirjoittaa blogiin. Mutta ei näköjään ehdi (= saa aikaiseksi) kirjoittaa, vaikka mitään suunnatonta kiirettä ei olisikaan. Maaliskuun alun jälkeen olen elänyt juuri sellaista elämää, josta olen pitkään haaveillut. Yksinkertaista. Työn tekemistä ilman painostavaa kiirettä, aikaa myös muulle elämälle. Maaliskuussa ehdin kurssittautua muutamaankin otteeseen ja samalla löysin itselleni pitkään etsimäni tekniikan (en tiennyt, mitä etsin) toteuttaa erään katoamista kuvaavan teoskokonaisuuden.
***
Perjantaina lähdin aamulla Mikkeliin, jossa odotti näyttelyn ripustus Studiom3-galleriassa. Kieltämättä pitkästä aikaa sain itselleni nousemaan sellaisen jännityksen hien pintaan, kun pakettien lähettämisen jälkeen tajusin vasta kotona kuitista, että Matkahuollon virkailija ei ollutkaan lisännyt paketteihin särkyvänä-kuljetusta. Yleensä tarkistan kuitista asian samantien, mutta tällä kertaa virkailija toisti tilauksen niin monta kertaa oikein, ettei tarkistaminen ollut heti päällimmäisenä mielessäni - varsinkin, kun olin niin shokissa hinnannoususta. Vielä maaliskuun puolella kolmen paketin lähetys olisi mennyt yhtenä monikollilähetyksenä noin 70-80€ hintaan - nyt jokainen paketti menikin erikseen, ja lähetyksen yhteishinta oli 160€. Olisi ollut 190€, jos virkailija olisi muistanut lisätä erityiskäsittelyn lähetykseeni. Mieltä kuitenkin hieman huojensi se, että harvoinpa ne kuskit kuitenkaan pienellä präntättyä lukevat, ja laatikot oli käytännössä vuorattu varovasti-tarroilla. Ja ehjänähän ne perille menivät, turhaan uhrasin huolestumiselle aikaa.
Mikkelissä ja Studiom3:ssa olin perjantaina puolilta päivin, ja purin lähetyslaatikot. Siinäpä se työpäiväni sitten melkein olikin. Näyttelyn ripustus sujui äärimmäisen leppoisasti: katsoin teosten paikat, istuin sohvalla ja seurasin, kun ne ripustettiin. Ei varmaan ikinä ole näyttely noussut seinille yhtä nopeasti ja kevyesti. (Ensimmäiset kaksi teosta myytiin näyttelystä heti, kun ripustus oli saatu valmiiksi.) Ehdin vielä illalla kunnolla nauttimaan keväisestä Mikkelistä ja hotellihuoneessa kasvonaamio naamallani mitään tekemättömyydestä. Absoluuttisen täydellinen päivä.
Seuraava päivä jatkui samalla työluksuksella: hotellin aamiaiselta suoraan galleriaan, jossa oli tarjolla kuoharia ja täytekakkua. Ihmisiä kävi juuri sopivasti ja muutama teos löysi uuden kodin. Ja ulkona oli kevätpäivä kauneimmillaan! Paluumatkakin - matkalaukusta, pahvilaatikosta, junanvaihdosta ja syömättömyydestä huolimatta - tuntui kevyelle.
Toisaalta: työn keveys ja kiireettömyys ovat saaneet aikaan sen, etten ole kolmeen viikkoon hoksannut pitää yhtään varsinaista vapaapäivää. Eilinen sunnuntai sujahti vielä paperihommien parissa, mutta nyt heittäydynkin sitten alkuviikon vapaalle, enkä tee mitään työjuttuja, alkaen juuri nyt. En ole edes niin pahoillani kevätsään pakenemisesta. Tällainen sadepilvien luoma hämärä on aivan erilaista kuin lyhyestä päivästä johtuva: tämä on lempeä ja rauhoittava, ja juuri sopiva sille, että voi pujahtaa sohvan nurkkaan viltin alle kirjan kanssa, ja hörppiä teetä täydellisessä hiljaisuudessa.
---
Before I always complained how I have so much other things to do, and that's why I don't have time to write my blog. But it seems that I don't write even I would have some time. In March I've been living the life I always dreamt about. The very simple one. Working without any pressure, having time to other things in life too. In March I took part to some workshops and in one of them I found a technique I've been searching for a long time (without actually knowing what I'm searching for), to make an installation-like image series focusing on things vanishing.
***
On Friday I traveled to Mikkeli, where I'm having an exhibition at Studiom3. There was some suspence in the air: when I sent the artworks via Matkahuolto bus service, I noticed only at home that the "careful handling" was missing from my receipt. I usually check my receipt at the site, but this time the official repeated my order for several times, so I didn't think about it - especially when the price was messing with my head. If I had sent those three boxes in March, it would have cost me about 70-80€ - but now each box was a separate issue, and the price for them was 160€. It would have been 190€ if the official had added the careful handling which I ordered. I wasn't truly worried though: the boxes were throughout covered with red warning stickers, and I guess the deliver guys rather read those big stickers than the small printed text. They arrived intact, so my worrying was totanny unnecessary.
I arrived in Mikkeli about noon, and emptied the boxes. And that was about it. Never has the exhibition set up been so easy: I just pointed where each artwork should be placed and then I sat on the sofa and watched the job to be done. (First two pieces were sold right after set up.) I had plenty of time to enjoy spring in Mikkeli and I sat on the hotel room with mud mask on my face, doing nothing. Absolutely perfect day!
The following day continued the same way: after hotel breakfast I walked straight to the gallery. Some bubbly and berry cake was served for my exhibition vernissage guests. I had plenty of visitors and a few artworks found a new home. The sun was shining and the air smelled as spring! Even the trip back home felt light - although I had to carry my suitcase and a big cardboard box through changing trains and I didn't find anything to eat... On the other hand: this current lightness and leisuriness of my work has lead to the point where I haven't really had any days off for about three weeks. I still had to do some paper jobs yesterday, Sunday, but now I'm having my few days off, not thinking work at all. Starting right now. I'm not even sorry about the sunny, warm spring weather vanishing. This kind of hazy dusk created by raining clouds differs from the darkness that the short days bring aroung: this is kind and settling, and just perfect for reading a book and sipping tea in total quietness.
Ihmeellinen kiireettömyys. Joka päivälle on kyllä jotain hommaa ja joka viikolla on yksi tai useampi deadline ja hommiin mahtuu kaikkea mahdollista tylsistä toimistohommista dokumentointiin ja suunnittelusta luovaan työhön - mutta työlle on aikaa. Vaikka tammikuulle on mahtunut pari päivää vuoteen pohjallakin. Ihmeellinen tunne, kun yksi sairastelupäivä, tai edes kaksi, ei syökse koko elämää ihan hirveään lumipalloefektoituun kiirekierteeseen, jonka seurauksena täytyy sitten tehdä päiviä melkein kellon ympäri korvauksena - ja kun itsensä ja järkevän aikataulun kiinni saaminen kestää pahimmillaan viikkoja.
Sen verran on kuitenkin tekemistä, ettei mitään ylimääräisiä lomapäiviä ole silti voinut pitää. Ja tarkoittaahan "joka päivä" oikeasti viikon jokaista päivää, eikä vain ma-pe -viikkoa, mutta ei suinkaan aina edes kahdeksan tuntista työpäivää - joskus vain muutamaa tuntiakin. Mutta kun saa tehdä juuri sitä, mitä on tarve tehdä, ja kun näin leppoisaa on, eihän tämä aina edes työltä tunnu.
Mietin vain, että olenko nyt taas astunut siihen leppoisan kauden tuomaan ansaan - mitähän elämä on sitten muutaman kuukauden päästä?
Päätin jo pari vuotta sitten pitää näyttelytaukoa, mutta kun näyttelyaikataulut elävät aina kahden (joskus kolmenkin) vuoden syklillä, jo sovitut joka tapauksessa piti pitää alta pois. Tämän vuoden piti alkaa muutamaa pikkujuttua lukuun ottamatta näyttelyvapaana, ja minun piti keskittyä pääasiassa uuden tekemiseen, niin kuvien kuin tekstienkin (ja muutaman videoteoksen).
Ja niinhän se alkoikin, melkein. Tavallaan. Kalenteriin oli merkitty vain kaksi varmaa näyttelyä: molemmat niistä pieniä, eikä kumpikaan mikään perinteinen gallerianäyttely.
(Ja yksi näyttelyehdotus, joka vielä vuoden vaihteessa oli hyvin täsmentymätön, enkä edes oikein muistanut sitä.)
(Ja yhtä näyttelyaikaa onnistuin - vähän niinkuin itseltäni salassa - hakemaan joulukuussa; mutta sen kohtalosta en vielä tiedä.)
(Ja...)
Heti tammikuun ensimmäisillä viikoilla sain muutamia houkuttelevia kutsuja pitämään näyttelyä. Muistin kyllä hyvin päätökseni näyttelyvapaasta vuodesta ja ehätin vastailemaan, että haluan miettiä asiaa, ja palaan asiaan myöhemmin. Olen kyllä hyvä sanomaan myös "ei", mutta kantapään kautta olen oppinut, että näyttelyasioissa ei kannata hosua. Niinpä harkitsin harkitsemisen päällekin. Kirjoittelin plussia ja miinuksia, ja vaikka plussia olikin melkoinen määrä, muistutin itseäni päätöksestäni, ja aloin kallistua kielteisen puolelle.
Samassa aikataulusumplailussa peruin ensi kesältä yhden marraskuussa ex-tempore-sopimani pienimuotoisen kuvitusnäyttelyn - pitkän pohtimisen jälkeen ja hirveissä tunnontuskissa.
---
Joka tapauksessa: tammikuun toisella viikolla kävin ripustamassa Helsinkiin Hammas Mehiläisen Hämeentien vastaanotolle koko vuoden kestävään pieneen odotushuonenäyttelyn Taivaanhoitoa ja kohtauksia usvassa. Ehdin etukäteen hieman kammoamaan jo etukäteen näyttelyripustushommaa, sillä edellisen, joulukuisen Galleria Beckerin näyttelyn ripustin ihan hirveässä migreenissä, äärimmäisen pahoinvoivana, ihan painajaismaisessa olotilassa. Mutta ripustusreissu oli leppoisa päiväreissu: kaikki sujui vaivattomasti ja näppärästi, ja ehdin vielä käydä Ystäväni kanssa syömässäkin ennen paluujunaan nousemista.
Paluujunaan astuessani olin kyllä väsynyt, mutta sellaisella hyvällä tavalla, ja niin positiivisessa kierteessä, että unohdin suurinpiirtein kaikki visusti päättämäni. Tarkoitukseni oli paluumatkalla vastailla näyttelytiedusteluihin, ja niin teinkin. Mutta tuli vastattua vähän eri tavalla kuin oli ollut alunperin tarkoitus. Niiden lisäksi seuraavien parin päivän aikana kuvaan tuli myös kaksi ihan uutta näyttelyä. Tammikuun toisen viikon loppuun mennessä kalenteri olikin kivasti täyttynyt, ja hieman hätkähdin kalenteriin kuin tyhjästä ilmestynyttä ruuhkaa, kun kirjoitin helmikuisen TEOS 2019 -teosvälitystapahtuman päivämääriä ylös.
Nyt on siis TEOS 2019 helmikuussa, yksi näyttely huhtikuulta toukokuulle, yksi toukokuussa, yksi kesäkuulta elokuulle, yksi elokuun alusta ja syyskuun loppuun. Ja Habitare syyskuussa. Ja yksi näyttely alkamassa ensi vuoden helmikuussa. Kaksi näyttelyä aikatauluneuvotteluissa ja yhden kohtalo vielä epäselvä. Niin, ja ehkä kaksi isompaa tapahtumaa - niistä ei ole vielä mustaa valkoisella, mutta kyllähän ne huomioon pitää ottaa.
Ja mikä jäi kokonaan mainitsematta: parhaillani työskentelen Serlachius-museon helmikuussa aukeavan ja syyskuulle asti jatkuvan Kaukana viileä varjo -näyttelyyn tulevan Vaskenruosteyrttitarha-installaation kanssa.
Että onhan näitä taas.
Mutta jotenkin tunnen olevani kaikesta tästä ihan eri tavalla innoissani kuin pitkään pitkään aikaan. Varsinaisia "perinteisiä" gallerianäyttelyitä ei joukossa ole: joko paikka on erilainen tai tekotapa on erilainen. Ja ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä! ♥
Silti ihan pikkuisen jännittää se, olenko vielä kesäkuussa samaa mieltä siitä, että näyttelyvapaan vuoden vaihtuminen useamman näyttelyn kimaraan.
Mutta ihan pikkuisen.
...
What a wonderfully strange feeling of going easy. I have something to do every day, and each week includes at least one deadline if not more, and I have various things to do from very boring office job to documenting my artworks, and from planning to creative work - but I have time to do everything. Even though I've spent a few days being sick in January. It's so strange, when one sickday, or even two, won't start a snowball-effect like spirally growing hurry, which leads to making work 24/7 - and when it might take weeks to make everything right again. I haven't been able to have any holidays though. And 'every day' truly means every day of the week, not just Mon-Fri week - but not always even eight hours a week. Sometimes more, but often only about a couple of hours. But what a joy it is to get to do what I really want and need to do, and with this pace it doesn't even always feel like I was working. Right now I'm just wondering if I have been deceived by this easiness - it's easy to work with an almost empty calendar, but it just might not be that easy, when there are more deadlines to work with. I made a decision to have a break with exhibitions already about two, three years ago, but because exhibitions are agreed often two (or three) years beforehand, I had to make the earlier agreeded exhibitions anyway. But this year was supposed to start 'exhibition free', and I had planned to concentrate on my creative work with both images and text (and a couple of video works). And so it started, almost. In a way. There were only two previously agreed exhibitions, and both of them small and either of them not a basic gallery exhibition.
(And one suggestion of an exhibition, but at the start of the year this was still not specified at all.)
(Oh, and in December I had also applied one exhibition time - like I was eyes closed, not knowing what I was doing - but I don't yet know what is happening with that one.) (And...) During the very first weeks of Janurary I received a few very tempting invitations to have an exhibition. I did remember my decision on my 'exhibition free' year, and I replied rightaway that I want to think about these, and I'll return later. I think I'm pretty good at saying no, but I've learned through the hard way, that offered possibilities for exhibitions are not those questions where one should decline without thinking first. So I considered, a lot. I wrote down plusses and minuses, and although there were many positive markings, I reminded myself on my decision and started to lean towards declining. While I was considering these offers I made myself to cancel one illustration exhibition next summer I had agreed ex tempore last November - after thinking about it for a long time, and feeling really horrible. --- Anyway: on the second week in January I went to set my small dentist waiting room exhibition to a Hammas Mehiläinen in Helsinki: Taking care of the sky and episodes in mist, which will be shown there through the whole year. I was worried about this beforehand, because when I had my exhibition at the Gallery Becker in December, the setup was truly horrible: I had a splitting migraine and every minute was pure torture. But this one went easily and without problems, and I even got some time to have a late lunch with my Friend before getting to the train back home. On the train I felt myself tired, but in a very good way, and I was in such a positive feeling, that I forgot about everything I had decided about this year so far. I had meant to reply to those exhibition enquiries on my train trip, and so I did. Except not in a way I had planned. In addition, two more exhibitions were agreed in a following few days. Before the second week of January was over, my calendar was filled quite a it, and I even was a bit startled when I noticed this all when I wrote down dates of the TEOS 2019 art sales event. So, there's TEOS 2019 in February, one exhibition from April to May, one in May, one from June to August, one from the beginning of August to end of September. And Habitare fair on September. And one exhibition starting in February next year. Two exhibitions of which we're talking about schedules, and one still a bit unclear. Oh, and two bigger events which just might take place too. And what I missed to mention: at the moment I'm working with my installation work, which will be presented on the Distant Cool Shadow exhibition at the Serlachius museum, starting in February, continuing until September.
Well, there are some, I admit. But somehow I feel I'm feeling really positive about these all. Any of those exhibitions aren't really a "traditional" gallery exhibition: either the place or concept is a bit different. And those people who I am working with right now! ♥
Still I am a bit worried if I'll agree with myself still in June - about changing a 'exhibition free' year to a one filled with them. But just a little bit.
Tekstit
