Mitä tuli sanottua / What did I say

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Today's project is to take photos of all fifty unique prints from the series #labellezzadelmondo Just for my web site with my compact camera, though - I have to take proper high resolution images with proper camera+lights later, when I have more time... (Hmmm. +17 degrees at my studio. But not complaining, -20 outside...) . #keskustie21 #artistlife #workingday #workdiary #taiteilijaelämää #kyyneltarha #aikasekuntienvälissä #timebetweenseconds #gardenoftears #prints #taidegrafiikka #taidegraafikko #tears #päivihintsanen

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Tammi 21, 2019 kello 5.31 PST

Ihmeellinen kiireettömyys. Joka päivälle on kyllä jotain hommaa ja joka viikolla on yksi tai useampi deadline ja hommiin mahtuu kaikkea mahdollista tylsistä toimistohommista dokumentointiin ja suunnittelusta luovaan työhön - mutta työlle on aikaa. Vaikka tammikuulle on mahtunut pari päivää vuoteen pohjallakin. Ihmeellinen tunne, kun yksi sairastelupäivä, tai edes kaksi, ei syökse koko elämää ihan hirveään lumipalloefektoituun kiirekierteeseen, jonka seurauksena täytyy sitten tehdä päiviä melkein kellon ympäri korvauksena - ja kun itsensä ja järkevän aikataulun kiinni saaminen kestää pahimmillaan viikkoja.

Sen verran on kuitenkin tekemistä, ettei mitään ylimääräisiä lomapäiviä ole silti voinut pitää. Ja tarkoittaahan "joka päivä" oikeasti viikon jokaista päivää, eikä vain ma-pe -viikkoa, mutta ei suinkaan aina edes kahdeksan tuntista työpäivää - joskus vain muutamaa tuntiakin. Mutta kun saa tehdä juuri sitä, mitä on tarve tehdä, ja kun näin leppoisaa on, eihän tämä aina edes työltä tunnu.

Mietin vain, että olenko nyt taas astunut siihen leppoisan kauden tuomaan ansaan - mitähän elämä on sitten muutaman kuukauden päästä?


Päätin jo pari vuotta sitten pitää näyttelytaukoa, mutta kun näyttelyaikataulut elävät aina kahden (joskus kolmenkin) vuoden syklillä, jo sovitut joka tapauksessa piti pitää alta pois. Tämän vuoden piti alkaa muutamaa pikkujuttua lukuun ottamatta näyttelyvapaana, ja minun piti keskittyä pääasiassa uuden tekemiseen, niin kuvien kuin tekstienkin (ja muutaman videoteoksen).

Ja niinhän se alkoikin, melkein. Tavallaan. Kalenteriin oli merkitty vain kaksi varmaa näyttelyä: molemmat niistä pieniä, eikä kumpikaan mikään perinteinen gallerianäyttely.

(Ja yksi näyttelyehdotus, joka vielä vuoden vaihteessa oli hyvin täsmentymätön, enkä edes oikein muistanut sitä.)

(Ja yhtä näyttelyaikaa onnistuin - vähän niinkuin itseltäni salassa - hakemaan joulukuussa; mutta sen kohtalosta en vielä tiedä.)

(Ja...)

Heti tammikuun ensimmäisillä viikoilla sain muutamia houkuttelevia kutsuja pitämään näyttelyä. Muistin kyllä hyvin päätökseni näyttelyvapaasta vuodesta ja ehätin vastailemaan, että haluan miettiä asiaa, ja palaan asiaan myöhemmin. Olen kyllä hyvä sanomaan myös "ei", mutta kantapään kautta olen oppinut, että näyttelyasioissa ei kannata hosua. Niinpä harkitsin harkitsemisen päällekin. Kirjoittelin plussia ja miinuksia, ja vaikka plussia olikin melkoinen määrä, muistutin itseäni päätöksestäni, ja aloin kallistua kielteisen puolelle.

Samassa aikataulusumplailussa peruin ensi kesältä yhden marraskuussa ex-tempore-sopimani pienimuotoisen kuvitusnäyttelyn - pitkän pohtimisen jälkeen ja hirveissä tunnontuskissa.

---

Joka tapauksessa: tammikuun toisella viikolla kävin ripustamassa Helsinkiin Hammas Mehiläisen Hämeentien vastaanotolle koko vuoden kestävään pieneen odotushuonenäyttelyn Taivaanhoitoa ja kohtauksia usvassa. Ehdin etukäteen hieman kammoamaan jo etukäteen näyttelyripustushommaa, sillä edellisen, joulukuisen Galleria Beckerin näyttelyn ripustin ihan hirveässä migreenissä, äärimmäisen pahoinvoivana, ihan painajaismaisessa olotilassa. Mutta ripustusreissu oli leppoisa päiväreissu: kaikki sujui vaivattomasti ja näppärästi, ja ehdin vielä käydä Ystäväni kanssa syömässäkin ennen paluujunaan nousemista.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

I'm the worst ever in documenting my exhibitions! :) Today there was an exhibition set up at the #hammasmehiläinen #helsinki ! I owe a lot to @lumimarja_terttu who was the curator as well as helped me to get my artworks on display (read: did almost everything), it was just a pleasure to work with her! But I didn't take a single good photo from the whole exhibition! Oh well... maybe I'll do that in a year from now when we'll dismantle it :) . #artistlife #workingday #workdiary #taiteilijaelämää

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Tammi 9, 2019 kello 6.50 PST

Paluujunaan astuessani olin kyllä väsynyt, mutta sellaisella hyvällä tavalla, ja niin positiivisessa kierteessä, että unohdin suurinpiirtein kaikki visusti päättämäni. Tarkoitukseni oli paluumatkalla vastailla näyttelytiedusteluihin, ja niin teinkin. Mutta tuli vastattua vähän eri tavalla kuin oli ollut alunperin tarkoitus. Niiden lisäksi seuraavien parin päivän aikana kuvaan tuli myös kaksi ihan uutta näyttelyä. Tammikuun toisen viikon loppuun mennessä kalenteri olikin kivasti täyttynyt, ja hieman hätkähdin kalenteriin kuin tyhjästä ilmestynyttä ruuhkaa, kun kirjoitin helmikuisen TEOS 2019 -teosvälitystapahtuman päivämääriä ylös.

Nyt on siis TEOS 2019 helmikuussa, yksi näyttely huhtikuulta toukokuulle, yksi toukokuussa, yksi kesäkuulta elokuulle, yksi elokuun alusta ja syyskuun loppuun. Ja Habitare syyskuussa. Ja yksi näyttely alkamassa ensi vuoden helmikuussa. Kaksi näyttelyä aikatauluneuvotteluissa ja yhden kohtalo vielä epäselvä. Niin, ja ehkä kaksi isompaa tapahtumaa - niistä ei ole vielä mustaa valkoisella, mutta kyllähän ne huomioon pitää ottaa.

Ja mikä jäi kokonaan mainitsematta: parhaillani työskentelen Serlachius-museon helmikuussa aukeavan ja syyskuulle asti jatkuvan Kaukana viileä varjo -näyttelyyn tulevan Vaskenruosteyrttitarha-installaation kanssa.

Että onhan näitä taas.

Mutta jotenkin tunnen olevani kaikesta tästä ihan eri tavalla innoissani kuin pitkään pitkään aikaan. Varsinaisia "perinteisiä" gallerianäyttelyitä ei joukossa ole: joko paikka on erilainen tai tekotapa on erilainen. Ja ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä! ♥

Silti ihan pikkuisen jännittää se, olenko vielä kesäkuussa samaa mieltä siitä, että näyttelyvapaan vuoden vaihtuminen useamman näyttelyn kimaraan.

Mutta ihan pikkuisen.

...


What a wonderfully strange feeling of going easy. I have something to do every day, and each week includes at least one deadline if not more, and I have various things to do from very boring office job to documenting my artworks, and from planning to creative work - but I have time to do everything. Even though I've spent a few days being sick in January. It's so strange, when one sickday, or even two, won't start a snowball-effect like spirally growing hurry, which leads to making work 24/7 - and when it might take weeks to make everything right again.

I haven't been able to have any holidays though. And 'every day' truly means every day of the week, not just Mon-Fri week - but not always even eight hours a week. Sometimes more, but often only about a couple of hours. But what a joy it is to get to do what I really want and need to do, and with this pace it doesn't even always feel like I was working.

Right now I'm just wondering if I have been deceived by this easiness - it's easy to work with an almost empty calendar, but it just might not be that easy, when there are more deadlines to work with.


I made a decision to have a break with exhibitions already about two, three years ago, but because exhibitions are agreed often two (or three) years beforehand, I had to make the earlier agreeded exhibitions anyway. But this year was supposed to start 'exhibition free', and I had planned to concentrate on my creative work with both images and text (and a couple of video works).

And so it started, almost. In a way. There were only two previously agreed exhibitions, and both of them small and either of them not a basic gallery exhibition.

(And one suggestion of an exhibition, but at the start of the year this was still not specified at all.)


(Oh, and in December I had also applied one exhibition time - like I was eyes closed, not knowing what I was doing - but I don't yet know what is happening with that one.)

(And...)

During the very first weeks of Janurary I received a few very tempting invitations to have an exhibition. I did remember my decision on my 'exhibition free' year, and I replied rightaway that I want to think about these, and I'll return later. I think I'm pretty good at saying no, but I've learned through the hard way, that offered possibilities for exhibitions are not those questions where one should decline without thinking first. So I considered, a lot. I wrote down plusses and minuses, and although there were many positive markings, I reminded myself on my decision and started to lean towards declining.

While I was considering these offers I made myself to cancel one illustration exhibition next summer I had agreed ex tempore last November - after thinking about it for a long time, and feeling really horrible.

---

Anyway: on the second week in January I went to set my small dentist waiting room exhibition to a Hammas Mehiläinen in Helsinki: Taking care of the sky and episodes in mist, which will be shown there through the whole year. I was worried about this beforehand, because when I had my exhibition at the Gallery Becker in December, the setup was truly horrible: I had a splitting migraine and every minute was pure torture. But this one went easily and without problems, and I even got some time to have a late lunch with my Friend before getting to the train back home.

On the train I felt myself tired, but in a very good way, and I was in such a positive feeling, that I forgot about everything I had decided about this year so far. I had meant to reply to those exhibition enquiries on my train trip, and so I did. Except not in a way I had planned. In addition, two more exhibitions were agreed in a following few days. Before the second week of January was over, my calendar was filled quite a it, and I even was a bit startled when I noticed this all when I wrote down dates of the TEOS 2019 art sales event.

So, there's TEOS 2019 in February, one exhibition from April to May, one in May, one from June to August, one from the beginning of August to end of September. And Habitare fair on September. And one exhibition starting in February next year. Two exhibitions of which we're talking about schedules, and one still a bit unclear. Oh, and two bigger events which just might take place too.

And what I missed to mention: at the moment I'm working with my installation work, which will be presented on the Distant Cool Shadow exhibition at the Serlachius museum, starting in February, continuing until September.

Well, there are some, I admit.

But somehow I feel I'm feeling really positive about these all. Any of those exhibitions aren't really a "traditional" gallery exhibition: either the place or concept is a bit different. And those people who I am working with right now! ♥

Still I am a bit worried if I'll agree with myself still  in June - about changing a 'exhibition free' year to a one filled with them.

But just a little bit.

...

Pelkoa ja vihaa asuntomessuilla II - Fear and Lothing in Housing Fair II

Waking up early + four hour drive in the rain + between 8 and 9 hours of hammering + a lot of help from others (especially Hanna ♡) = walls filled with art #Taiteilijatalli #Porinasuntomessut #asuntomessut2018 . #artistlife #workingday #workdiary #päivihintsanen

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Heinä 4, 2018 kello 1.07 PDT

Neljä vuotta sitten Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamo oli esillä Jyväskylän asuntomessuilla, ja tuolloin kirjoitin blogikirjoituksen Pelkoa ja vihaa taidelainaamossa. Messuilla tapaa kansan kirjon koko komeudessaan, myös taiteeseen suhtautumisen osalta: on niitä, jotka tulivat taidelainaamon osastolle suorastaan riemastuneina, niitä, jotka tulivat uteliaina, ja niitä, ohitsekävelijöitä, joita ei kiinnostanut lainkaan. Mihin en ollut varautunut, olivat ne suoranaiset vihaajat, jotka kokivat taiteen olemassaolon jonkinlaisena uhkana koko elämälleen. Onneksi viimeksi mainittuja oli vain alle promille kaikista kävijöistä.

Viime viikon loppupuolen olin jälleen asuntomessuilla, tällä kertaa Porissa ja Taiteilijatallin omalla osastolla talkootöissä. Hyvin samanlainen jakauma on myös näillä messuilla - ja valitettavasti myös se vihaosastokin on jo tullut koettua. Sunnuntaina osastollemme asteli kaksimetrinen äijänköriläs, joka varmasti oli omasta mielestään hyvin hauska. Mielenkiintoista oli se, että toisin kuin aiemmin kohtaamani taiteen (ja taiteilijoiden) vihaajat, hän ei juossut vierestä ja kommentoinut ohimennen suupielestään, vaan oikeasti katsoi koko osastomme tarkkaan läpi, ja käytti ihan huolella aikaa meidän ammattimme ja teostemme dissaamiseen.

Koko hommaan suhtautui alussa huvittavana episodina, varsinkin, kun samaan aikaan paikalla ei ollut muita näyttelyvieraita, jotka olisivat voineet tilanteesta säikähtää. Sekin vielä meni irvokkaan koomisuuden piikkiin, kun tuo urpo seisoi keskellä näyttelytilaa ja mesosi, että "miten te kehtaatte tehdä tuollaista työtä?" - mutta siinä vaiheessa, kun kommentointi alkoi lipua kohti hyvin ääri-ilkeää tasoa (mm. taiteilijoiden on edesvastuutonta lisääntyä), alkoi jo toivoa, että urpo ihan oikeasti saisi nyt niin tarpeekseen taiteesta, että lähtisi paikalta pois. Joskus varttituntikin voi tuntua tunneilta.

Äijän poistuttua oli samanlainen olo kuin huonon sketsin jälkeen: ei oikein tiennyt, missä vaiheessa piti nauraa, vai olisiko enemmän itkun paikka. Varsinaisesti sapettaa alkoi vasta kahden maissa yöllä, kun kotimatkalla Onnibussi hyytyi matkan varrelle ja oli aikaa ajatella kaikkea päivällä tapahtunutta.

Ehdin siinä odotellessa kehitellä myös pari teoriaa tähän käyttäytymiseen. Osastomme on hyvin pitkä, siinä on noin 15-20 metrin matka, ja etenkin, jos hitaasti kävelee, kyllä siinä ajatella ehtii. Urpomme astui sisään aivan osaston toisesta päästä, ja kahden ensimmäisen looshin kohdalla keskustelu oli vielä suurinpiirtein asiallista. Hän kyllä ihmetteli, että miksi tällaista tehdään ja miksi joku on valinnut taiteilijan ammatin, mutta se oli vielä sellaista "viatonta" tietämättömyyttä, ei mitenkään asennelatautunutta. Mutta mitä pidempään urpo osastolla vietti, sen aggressiivisemmaksi hän muuttui ja sitä enemmän sana kehtaaminen ja vastuuttomuus alkoi esiintyä puheessa. Tuli mieleen, että ehkä hän yksinkertaisesti oli vähän liian pitkän aikaa henkisesti hukassa, ja kun ei saanut otetta asioista, sen nyt vain piti purkautua jotenkin. Vähän niinkuin jotkut kuskit syyttävät eksyessään auton ajettavuutta, kun eivät osaa lukea reittiä hyvistä kartoista huolimatta.

Jäi mieleen myös "ei työstä tykätä tarvi, kunhan tekee hyödyllistä" -kommentti. Ehkä hänen toiveensa on aina ollut tehdä jotain käsillään - vaikka puusepän hommia - mutta sitten jostakin on käsketty menemään "oikeisiin töihin". Voin vain kuvitella, miten voi korveta siinä vaiheessa, jos on koko elämänsä käyttänyt työhön, josta ei tykkää, ja sitten tapaa joukon ihmisiä, jotka ovatkin tehneet juuri sitä mitä haluavat.

Tai sitten yksinkertaisesti joidenkin aivojen kapasiteetti ei vain riitä käsittelemään minkäänlaista poikkeusta omasta totutusta ympäristöstä.

Oli miten oli, lohdullista on se, että loput 99,99% messuilla tapaamistamme ihmisistä eivät ole samanlaisia urpoja, vaan Ihmisiä, isolla iillä. Kaikkia taide ei kiinnosta, ja niin sen pitääkin olla - sehän on vain rikkaus, ettemme ole samasta puusta veistetty. Mutta vielä mahtavampaa on se, että valtaosa ihmisiä on tullut sisään joko taiteen ystävinä tai avoimen uteliaina, hyvässä hengessä. Sisääntulijoissakin on ollut ihmisiä, joihin teoksemme eivät ole kolahtaneet, ja joille taide ei ole mukana jokapäiväisessä elämässä, mutta kommentit ja kohtaamiset ovat olleet aivan huikeita! Yhteyksiä taiteeseen on löydetty niin kalastuksesta kuin moottorinrassauksesta. Eräs liki seitsemänkymppinen mies jo harkitsi elämänsä ensimmäisen teoksen ostamista. Hän oli juuri miettinyt, millä yli neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen enää vaimonsa yllättäisi - mutta ajatteli sitten, että ehkä teoksen ostaminen voisi järkyttää niin, että vaimo saisi sydänkohtauksen. "Parempi tulla ensin yhdessä katsomaan!" hän sanoi sitten - ja tämä kyllä nauratti meitä molempia.

Sunnuntai-illan pelasti kokemus aivan toisesta ääripäästä: eräs nainen liikuttui silmin nähden Kyyneltäjä-teoksistani. Juttelin hänen kanssaan hetken, ja jälkeenpäin harmittelin, ettei minulla ole hänen yhteystietojaan. Siinä, kun Jämsän kohdalla istuin pysähtyneessä Onnibussissa yöllä ja mietin sitä onnetonta urpoa, päivän viimeinen kohtaaminen palasi rauhoittamaan mieltä ja antamaan toivoa. On sillä omalla työllä sentään merkitystä muillekin kuin itselle.

---


 Four years ago the Jyväskylä Artists' Society's artotheque was visiting at the Jyväskylä Housing Fair, and at the time I wrote a blog entry Fear and Lothing in Artotheque. You can meet all kinds of people at the fair, also when it comes to art. There are people who enter our site enthusiastic, those who come curiosly to take a look, and those by-passers, who just are not interested at all. But I was not prepared for the fourth group of people at all: those who downright hate, who experience art and artists as a threat to their own life. Luckily there's just a tiny amount of those people of all visitors.

At the end of last week I was visiting the housing fair again, this time in Pori and in Taiteilijatalli booth. I've already noticed that the distribution of people is quite the same, and unfortunately I have already experienced the haters group too. On Sunday some big jerk walked to our booth, and I guess he thought that he was very funny with his comments. Unlike the art-haters I've met before, he didn't just walk fast by and say briefly something, but he really took time to look our artworks through - and to make negative comments about our occupation and artworks.

At first I thought this was a bit entertaining, especially when there were no other visitors at the tme. I even found it amusing, when he stood in the middle of our exhibition space shouting "how dare you do that kind of work!" - but at the point when the comments started reaching the level of extreme nastiness (for example, it's irresponsible for artists to have kids), I started to wish so much, that this moron just would finally got enough of art and just left. Sometimes even a quarter of an hour can feel like eternity.

After this moron finally left I felt like after a bad joke: I just didn't know at where point I was supposed to laugh, or would crying be the right thing to do. But really this started bothering me only at two o'clock in the night, when my bus broke and there was time to think all things that happened during the day.

During my bus trip I managed to develope a few theories about why this dude behaved this way. Our exhibition space is quite long, about 15-20 meters, and especially if you walk slow, you have time to think all kinds of things. This guy entered from the other end of the hall, and for some time the conversation was more or less appropriate. He was wondering why anyone makes art and why anyone chooses to be an artist, but that was kind of "innocent" ignorance, not really loaded with attitude of any kind. But the more this dude spent time in our hall, the more aggressive he turned, and the more the words to dare and  irresponsibility started to show in his talk. It just came to my mind, that maybe he simply was "lost" for a bit too long time, and when he couldn't grasp the things, it just had to came out in some way. Just like some drivers blame the features of a car, when they get lost and can't figure out maps themselves.

I also thought about the comment "You don't have to like you work, but you just have to do something useful". Maybe he has always dreamed to do something with his hands - like some carpentary job - but then someone has told him to get "a proper job". I just can only imagine how it can annoy at the point, if you have spent your whole life doing something you don't really like, and then meet a group of people who have done just what they have wanted.

Or simply: there are people whose brain capacity is just not enough to process anything different from the own familiar surroundings.

Anyway, it's very comforting to know that the rest 99,99% of the people we meet at the fair are not same kind of morons, but People, Humans with a capital letter. Not everyone is interested in art, and so it should be - it's just makes this world much more rich that we are not all the same with all the same passions. But the most fantastic thing is, that majority of people visiting us have been either those who already love art, or those who are openly curious, and in positive spirit. There has also been visitors who have not found "it" in our art, and who don't have art present in their every day life, but conversations and meeting those people have been absolute treasure experience! We have found connections to art both in fishing and fixing motor cycles. One man, almost seventy years, thought about buying his first artwork ever. He had just thought about surprising his wife, but didn't know what would do the thing after fourty years of marriage. But then he thought that maybe buying art could shock his wife so hard, that the danger of heart attack was there. "Better to come to see together", he then thought, and for this we laughed - both.

My Sunday, after this moron had visited, was largely saved by a totally different experience: one lady was really moved after seeing my Tear Artisans prints. I talked with her for a moment, but afterwards I've felt sorry I don't have her email. When I sat there on the broken bus on Monday night, and I was thinking about that sad moron, the last encounter of the day came to ease my mind and give hope. It feels absolutely great to know that someone appreciates something I've done.

Uhkarohkea elämäni / Living recklessly

Sanaton kyyneltäjä - The Silent Artisan of the Tears

Kun viime torstaina päiväjärjestykseni muuttui onnettoman vernissaustapauksen vuoksi, päätin siirtää töiden paketoimisen Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamossa kuluvalle viikolle. Juhannusaattona, kun katselin aikatauluani, totesin, että ei minulla ole yksinkertaisesti enää varaa "risaisiin" päiviin. Siis sellaisiin, joina en voi taukoamatta tehdä aamuvarhaisesta yömyöhään töitä. Kirjan deadline on liian lähellä, ja Porin asuntomessuihin valmistuminen ja pari muuta pakollista aikatauluun sidottua hommaa siihen päälle. Päätin keskittää kaiken pakkaamisen asuntomessuja varten perjantaille, jolloin noudan teokset kehystämöstä.

Onnistuin juhannusaaton ja osan juhannuspäivääkin viettämään melkein vapaa-ajan moodissa (mitä nyt muutaman testin tein uusilla vernissoilla ja akryylimediumeilla), ja sen jälkeen pari työpäivää menikin sutjakkaasti ilman ylimääräisiä häiriöitä. Eilen kuitenkin heräsin päänsärkyisenä. Eikä jomotus päässä tietenkään kaikonnut millään lääkkeillä. Bonuksena Keski-Suomen museon työmaalta, joka tuossa likeisyydessä sijaitsee, kuului niin järjetön mekkala, että kotona oli melkein mahdotonta olla. (Työmaalla on selvästi nostettu nyt kunnolla kierroksia, aikalailla samaa vauhtia oman stressitasoni nousun myötä. Viikko pari sitten sinne ilmestyi kaivinkone, jonka rasvaamattomat telaketjut kitisevät kuin sata narisevaa ovea, hampaisiin sattuu. Nyt on alkanut jälleen isojen metallipaalujen junttaus, ja se vasta metelin aiheuttaakin. On kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole kovin mieluisa: ikkunoiden kiinni pitäminen ei peitä kokonaan melua, mutta se laskee sen sellaiselle tasolle, ettei korvat soi illalla (varsinkin, jos vielä laittaa korvatulpat). Mutta jos pitää ikkunat kiinni, aurinkopaikalla sijaitsevan asunnon lämpötila nousee nopeasti yli kolmenkymmenen, ja sitten ei jaksa tehdä oikein mitään.)

Lisäkierroksen keskittymiseni totaaliseen herpaantumiseen toi aamulla laatikossani odottava sähköposti: Kyynelpuutarhurin päiväkirjan ISBN-numero. Vatsasta kouraisi. Jos on hyvänlaatuisia paniikkikohtauksia, sain ehkä sellaisen. Sydän hakkasi villinä ja kaikenlainen keskittyminen ja järjellisyys vain katosivat johonkin.

Nopea ratkaisu: koska luova työ ei onnistunut, päätin hoitaa juoksevia asioita. Päänsärkyni kuitenkin koveni aika nopeasti. Kirosin Beckerille mennessäni, että olisi sittenkin pitänyt jäädä korvatulpat korvissa, kolme tyynyä pään peittona nukkumaan kotiin. Pakkaaminenkin sujui ihan hirveän hitaasti, kun kaikki ponsi oli pois. Mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä: asiakas, joka oli varannut Sanattoman kyyneltäjän, tuli noutamaan sitä. Ilahduimme molemmat kohtaamisesta - mutta minulle tuo oli aivan totaalinen käänne koko päivässä. En osaa sanoa miksi ja miten, mutta tapaamisen jälkeen tiesin heti, ettei minulla ole mitään hätää kirjan kanssa, vaikka tällaisia luppopäiviä sen suhteen tuleekin. Päänsärky ei lakannut, mutta se unohtui.

Eilen kirja ei siis edistynyt, tänään senkin edestä. Vieläkään en ole varma, onnistunko tässä projektissa, mutta jostain syystä se ei vaivaa mieltä kovinkaan paljon. Parastaan enempää ei voi tehdä, ja pitää olla aikaa tyhjäpäiselle nurmikolla istumiselle. Käy niinkuin käy.

---

Last Thursday, when my schedule changed because of my varnish incident, I decided to pack my artworks at Jyväskylä Artotheque some day this week. However, when I took a look at my calendar on Friday, I noticed that I have so little time, that I really can't afford to any multitasking days, I just have to concentrate on my book. So, I decided to pack those works on Friday, when I'll also pick the framed ones from the frame shop.

I had some kind of holiday in midsommer eve and on midsummer day (I did make some testings with new vernissage and acrylic medium, though), and then I had a few very efficient working days. But yesterday I woke up with a horrible headache. And no medicines helped. I also got a bonus: there's a large construction site of the Museum of Central Finland quite near us, and the noise is unbearably horrible - it's almost impossible to be home in some days.

And besides these: when I went to my email, there was one very important waiting for me: the ISBN number for my book. Butterflies in my stomach. If there are such things as positive panic attacs, I guess I had one. My heart beats were strong and fast, and all possibilities to concentrate just vanished.

A fast solution: because I knew I can't make any creative work, I decided to deal with some other stuff instead. My headache just got stronger. When I walked to the artotheque I was truly regretting leaving, I should have just plugged my ears and slept through the day. The packing job felt heavy and I did everything too slowly, I just didn't have any power in me to do things. But then something miraculous happened: a client, who had bought my work the Silent Artisan of the Tears, came to pick it up. We both were glad to meet - but for me this was a total change in the course of the day. I can't say why and how, but after the meeting I just knew right away, that everything is going to be just fine with the book, even with these kind of days. My headache didn't pass, but I just forgot about it.

So, yesterday I didn't do anything for the book, but today, I have done plenty. Still I am not sure, if I will make this project happen, but somehow it just doesn't bother me that much. I do my best, and there just has to be some time to this kind of empty-headed sitting on grass. It happens what happens.

.

Kohtaamisia / Meeting People

Tuhannen ajatuksen kyyneltäjä - The Artisan of the Tears of a Thousand Thoughts

Päättyvä viikko on ollut jälleen niin täynnä huikeiden hetkien ja surkeiden tuntien vuoristorataa, että jälleen tästä jatkuvasta vatkauksesta ylös ja alas tulee taustalla vaanivaa elämän matkapahoinvointia. Jostain syystä eniten on kuitenkin kyrsinyt aivan yksinkertaisten asioiden muuttuminen (tai oikeammin: muuttaminen) äärimmäisen monimutkaisiksi ihan vain siksi, että kukaan ei tiedä tai viitsi ottaa selvää - ja se, että tilanteet eivät ratkea, vaan jäävät ilmaan seisomaan - ja minä siihen alle odottamaan, milloin se ratkaisu sitten romahtaa niskaan. Vaikka tällä kertaa ei ole kyse asiasta, millä lopulta olisi merkitystä oman elämäni tai työni kannalta lopulta mihinkään suuntaan (muutoin, kuin että asioita joutuisi taas hoitamaan mutkan kautta), tämä joka viikkoinen jatkuva keskeneräisten asioiden tilassa seisottaminen vain yksinkertaisesti niin k y l l ä s t y t t ä ä.

Siksipä olen jotenkin niin iloinen, että eilinen oli olemassa. Mikään keskeneräisistä asioista ei edelleenkään liikahtanut eteenpäin, mutta onnistuin jotenkin (ainakin vähäksi aikaa) pääsemään olotilaan, missä sillä ei ole väliä. Koko viikon olin vähän kahden vaiheilla, siitä, osallistunko Jyväskylän taidemuseolla taiteilijatapaamiseen ja teosesittelyyn vai en, ja vielä eilen kaupungille kävellessäni olin oikeastaan menossa vain kuuntelemaan muiden teosesittelyjä. Mutta sitten ajauduinkin puhumaan Kyyneltäjät-sarjastani (niinkuin kunnon kyynelpuutarhurin pitääkin työssään tehdä). Esittely jäi kuitenkin itsessään vähän sivujuonteeksi tuossa tapahtumassa, koska kohtasin Ihmisen, joka oikeasti - kaiken runsaan tarjonnan keskellä - näki Kyyneltäjäni, ja jonka sanat jäävät elämään vielä pitkäksi aikaa päähäni.

Mutta mistäpä minä en ongelmaa itsekin nykyään tekisi! Juuri eilen kerroin yleisölle Kyynelpuutarhurin päiväkirja -kirjoitusprojektistani, ja siitä, kuinka julkaisun kokoamisen ongelma on lähinnä editoinnissa: materiaalia on niin valtavan paljon, että sen koostaminen tolkulliseen parin sadan sivun muotoon tuntuu välillä ihan ylitsepääsemättömän hankalalta. Kun eilen pääsin kotiin, puolen metrin korkeutta lähentelevään materiaalipinoon tuli jälleen muutama käsinkirjoitettu muistiinpanosivu päälle lisää tuon Arvokkaan Kohtaamisen innoittamana. Merkkasin ne vihreillä post-it-lapuilla, kuten olen tehnyt muillekin kaikkein tärkeimmille sivuille, jotka haluan lopulliseen julkaisuuni sisällyttää.

Näyttää siltä, että Kyynelpuutarhurin päiväkirjasta taitaa tulla yhden kauniin taidekirjan sijaan viiden kilon järkäle - tai moniosainen kirjasarja...

---

This week has (again) been filled with such ups and dows that I'm starting to have some continuing motion sickness of life lurking in the background of my workdays. But somehow what annoys me the most is how some people just turn the simplest things to the most complex ones just because they don't know or they just don't bother to find out facts. This leaves the problems unsolved, but they just keep lingering above me, and I'm standing below them, waiting for all the solution to crumble down on my neck. Though this time it's not a question of an issue that actually would have any bigger importance in my life or work (it just would make some work-related things a bit more akward to do), but this continuous line of unfinished business, every week something new, just w e a r s   m e   o u t.

That's why I'm so happy, that I had yesterday. Anything unfinished didn't get solved, but somehow I succeeded to get those things out of my head (for some time, at least). I've been pondering the whole week if I should go to the artist meeting at the Jyväskylä Art Museum (yesterday). When I walked to town yesterday, I was still going rather to hear other artist to speak than to speak myself. But then it just happened that I found myself in front of the Tear Artisans telling about them (like any good Tear Gardener should do). However, the introduction to my artwork was just a secondary thing on that event, because I met a Person, who really - amongst all those dozens of artworks - really saw my Tear Artisans, and whose words will stay with me for a long time.

But there's no thing I don't turn into problem these days! Just yesterday I told about my Diary of a Tear Gardener writing project to the audience, and about my main problem being the editing of stuff: there's so ridiculous amounts of material, that editing it all to just a few hundred pages feels sometimes to be an impossible job. But yesterday, when I got home, I added yet a couple of pages to that pile of almost half a meter, as I was so inspired about meeting this Person. I marked these notes with a green post-its, like I have done with all the other pages, which I would like to include in my final text collection.

At times it feels like this Diary of a Tear Gardener will be a five kilos heavy block of pages, or a book series, instead of one beautiful art book.


.

Taiteilijatapaamiset / Artist Meetings

Meillä on Timon (www.facebook.com/tsalekivi) kanssa taiteilijatapaamiset peräkkäisinä päivinä Plankko Popupissa: ensin Timon maanantaina 28.11. klo 16-18, ja sitten minun tiistaina 29.11. klo 16-18. Timo päivystää puodilla muutenkin la-ma ja minä ti-ke (ja assarihengessä ehkä myös ma). Sitten emme popupissa käykään kuin purkamassa joulukuun lopulla, joten tervetuloa moikkaamaan!

We'll (Timo Sälekivi, (www.facebook.com/tsalekivi), and I) have the artist meeting's at the Plankko popup on the following days: Timo's on Monday, November 28 from 4 to 6 pm, and mine on Tuesday November 29 at the same time. Timo will be at the popup from Saturday to Monday, and I will be there from Tuesday to Wednesday (and as an assistant maybe aso on Monday). Then we won't be visiting popup anymore, before the very end of popup at the end of December (to pack the whole thing away). So welcome to meet us both!

Naisia puussa / Women in Trees

Aavistus ajasta / A Sense of Time, 2014, ed. 25

[English text below]

Eilisen juhannusaaton miniloman jälkeen palasin koneelleni jatkamaan Kyynelpuun oksia -sarjan kuvien viimeistelytöitä. Eilinen päivä meni saunan vieressä rannalla grillaten ja kahvitellen, ja häiriintymättömästä lämmöstä nauttien (täydellinen kesäilta!), ja tänään samanlainen rento kesäfiilis on jatkunut, vaikka kerrostalon työhuoneelleni olenkin taas siirtynyt. Aurinko paistaa, ikkunat ovat apposen avoinna ja tuuli puhaltelee muistilaput seiniltä, jotta en tietäisi, mitä kaikkea ensi viikolla pitikään tehdä. En välitä. Työ sujuu kerrankin ihanassa levollisuudessa. En tiedä minne pari viikkoa sisälläni vellonut paniikki on hävinnyt, enkä välitäkään ottaa siitä selvää.

Silti välillä harhauduin töistäni Twitterin pariin lukemaan uutisia. Alunperin aikomus oli päästä kartalle Brexitistä, mutta eteen pompannut otsikko The Unexpected Art of Posing in Trees hämäsi. AnOtherMagazinen jutussa kerrotaan saksalaisesta taiteilija Jochen Raißista, joka on kerännyt parikymmentä vuotta kirpparilta kuvia naisista, jotka poseeraavat puissa ja joista nyt tulee kirja - samanniminen kuin oman kuvasarjani: Women in Trees (mikä sinänsä ei ole mitenkään yllätyksellistä, ottaen huomioon kuvien sisällön...)

Omat kuvani eivät perustu mitenkään todellisiin kuviin: puut ovat oikeita, naiset niiden oksilla keksittyjä, mutta voisivat periaatteessa olla mahdollisia. Ensimmäinen mieleeni hahmottunut kuva-aihe ei ollut yksittäinen puu ja nainen, vaan suurikokoinen teos metsästä, jossa jokaisen puun oksalla istuisi yksi nainen. Teos on ollut puolivalmiina viitisen vuotta, koska en ole pystynyt toteuttamaan sitä niin isona kuin olisi tarkoitus (tämä on lähinnä finanssi- ei tekniikkakysymys), ja koska teema kuitenkin kiinnosti, päädyin sitten tekemään noin älppärinkannen kokoisia kuvia yksittäisistä naisista - yksittäisten hahmojen aihe sopi paremmin paperikoolle, joka oli käytettävissäni. Ne ovat kuin yksityiskohtia metsästäni. Ehkä tuon teemallisen kiertotien vuoksi en päätynyt kaivamaan mitään lisätietoa kyseisestä aiheesta - jos olisin, olisin ehkä jotenkin törmännyt Raißin projektiin ja löytänyt sen kautta vielä uusia ulottuvuuksia sarjaani. Mielessäni naisia puussa oli sopivan surrealistinen teema, mutta ehkä se surrealismi omaan päähäni tulee nimenomaan siitä, että sijoitan kuvieni naiset metsään, jossa puiden oksat ovat täynnä naisia. Nyt, kun katselen Raißin keräämiä valokuvia ja sitten omia Naisia puissa -sarjan töitäni, eihän niissä ole hitusenkaan surrealismia: naiset nököttävät oksilla niinkuin pitääkin, ja kuvat sopisivat aivan hyvin Raißin kokoelman jatkeeksi ilman, että niitä erottaisi muista kokoelman kuvista. Ainoana erona ehkä on se, että minun teosteni hahmoja ei ole koskaan ollut olemassa. (Ja edelleen näen niiden ympärillä metsän täynnä omilla oksillaan istuvia naisia, mutta niin näen nyt noiden Raißin kokoelman kuvien ympärilläkin!)


The Unexpected Art of Posing in Trees
Katso koko teossarja

---

Yesterday I had a little Midsummer Eve minivacation, after which I have now returned to work to continue finishing the works from the 'Branches of the Tree of Tears' series. Yesterday I spent the day in the lake shore, next to the sauna, barbequeing and having coffee, and just enjoying the undisturbed warmth of the perfect summer evening, and this relaxed feeling has continued to this day, even I'm now back at my work desk in the city. The sun is shining, the windows are wide open and the wind blows all my note-its from the wall, so I wouldn't know what was it that I was supposed to do next week. I don't mind. For once I'm working in total serenity. I don't know where the panic (that has bothered me for a couple of weeks) has gone, and I don't even care.

Yet I tend to wander away from my work time to time to Twitter to read some news. Originally I had in mind to read some news about Brexit, but then one headline captured my eye: The Unexpected Art of Posing in Trees. AnOtherMagazine has published a story about German artist Jochen Raiß who has collected photos of the women in trees for about twenty years, and which will be now published as a book, called exactly like my own print series 'Women in Trees' (which isn't surprising in any way, looking at what the pictures are...)

My print series is not based in any real photos: the trees are existing, the women sitting on the branches are from my imagination, but they could exist, I know. The first idea that came to my head, was not about one tree and one woman, but a very large sized print depicting a forest, where there would be one woman in one branch in each tree. The work has been half finished for over five years, because I haven't been able to make it (this is mainly a question of finances, not about technique). But because I had the theme in my head, I decided to make a series of prints with lone women in trees, sized about the same as LP cover - those lone characters fitted to this paper size I had without being too tiny. They are like details of the forest. Maybe because of the thematical round way I really didn't search any more information about this theme - if I had, maybe I had also found out about Raiß's project and also found new dimensions in my works. In my mind the women in trees was a fittingly surrealistic theme, but maybe the surrealism came specifically about the fact, that I had placed also these lone women sitting in trees to the forest full of women in trees. When I now look at the photos Raiß has collected, and then some of my own 'Women in Trees' series prints, I really can't find any surrealism in them: the women sit on their branches and in their trees as they would belong there, very naturally, and my prints would be easily fit next to Raiß's collection in a way that you couldn't really tell which one is a collection work, and which one is my art. The only difference is, that the women in my pictures never really were. (And I still see the forest full of women in trees around them, but then again, now I see them also when I look at the photos from Raiß's collection!)


The Unexpected Art of Posing in Trees
View my print series 'Women in Trees'

Unenomainen iltapäivä // An Afternoon Like Dream

Aamupäivän kuikoilin kärsimättömästi ikkunasta ulos aurinkoiseen ilmaan, kun odottelin pahvilähetystä, jonka piti saapua jo eilen. En uskaltanut mennä edes parvekkeelle valoon ja yrttien tuoksuun lukemaan, kun sinne ei välttämättä ovikello kuulu, joten katselin aurinkoa lähinnä ikkunalasin takaa levottomana. Siinä odotellessani päivittelin Society6 -kauppaani uusia tuotteita ja tein muita pikkuaskareita, jotka ovat odottaneet aikomuksina jo viikkoja. Tilaamani pahvit tulivat ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hieman ennen kolmea. Riemukkaana kuittasin lähetyksen vastaan, vedin saman tien kengät jalkaani ja astuin rappukäytävään, joka samalla hetkellä pimeni miltei luonnottoman nopeasti. Ja rops vaan, vettä alkoi tulla roimasti ropisten. Mietin hetken, lähdenkö vai en, ja lopulta päätin, etten pienestä sateesta järkyty, haen vain sateenvarjon. Ulos päästyäni sade oli jo hiljennytkin niin, ettei varjoa lopulta tarvinnut. Märkä maa ja nurmi tuoksuivat, ja multa (sitä tuoksua oli ollut jo ikävä).

Käväisin Galleria Beckerissä, ja siellä sisällä ollessani nousi minimyrsky. Ihan hirmuinen tuuli, satoi melkein sivuttain, ukkonen jyrisi ja puista putoili oksia maahan. Tuuli tyyntyi miltei yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Jatkoin matkaani Janne Laineen ja Outi Heiskasen näyttelyyn Ti-Laan, tapaamaan Jannea. Todettiin kaikki, että ilma on jotenkin todella outo, aivan kuin olisi ulkomailla jossain. Aika meni nopeasti jutellessa, ja lähdettiin lopulta pois yhtä matkaa, Janne autolleen ja minä kotiin. Seminaarinkadulla kurkistelin valkoisen aidan takana piilottelevia saniaisia, kunnes lopulta pysähdyin haistelemaan kesäisen voimakkaita vihreitä tuoksuja ja kuuntelemaan lintusten lirkutusta. Seisoin minuutteja katselemassa lehvistön läpi siivilöityvää valoa pisaroiden ropistessa sateenvarjooni.

Kotiin päästyäni, mehu- ja maitotölkkejä jääkaappiin asetellessani, olo oli vähän samanlainen kuin juuri unesta heränneenä.

Hienoa outoutta.

---

This morning and noon I waited anxiously to get out to the sunny weather, but I had to stay in and wait for the cardboard shipment that was dued already yesterday. I didn't even dare to go to the balcony to read amidst light and odours of our small herb garden, because I can't hear the doorbell there... So I just viewed the sun through the window glass, restless. While I was waiting the shipment to arrive, I uploaded some new products to my Society6 Shop and did a bunch of some chores that I have meant to do already several weeks ago. It felt like forever before the cardboard shipment arrived, just before three o'clock. I signed fast, put my shoes on and as I entered the hallway, the light darkened almost unnaturally fast. And there we went, all the waters kept pouring from the sky at once. I took a moment to think if I should go or not, but I decided that I wouldn't upset from the small rain, I just have to get my umbrella. When I got outside the rain had already almost stopped, I really didn't need umbrella. The wet ground and grass smelled, and the soil (which odour I have already missed some time).

I visited shortly Galelry Becker, and while I was there a small mini storm rose. The wind was maniac, it rained almost sideways, there was thunder and some branches fell down from the tree on the yard. The wind calmed down almost as fast as it had risen. I continued my walk towards Janne Laine's and Outi Heiskanen's exhibition at Ti-La, to meet Janne. We all spoke about the strange weather, like we were abroad somewhere. Time went by fast as we talked this and that, and finally we left together, Janne to his car and I headed home. Very near to my home I peaked through the white picket fence and saw some ferns hiding there. Finally I stopped to smell those summery strong green odours all around and to listen the birds sing. I stood a while watching the light sifting through the woods, as the tiny drops drummed my umbrella.

As I came home and put some juice and milk cartons into fridge, I felt like I had just woken up from a dream.

A beautiful strangeness.

Easy Living...

How odd. I opened the local newspaper today, and the first thing I saw was my name... In the article, poet AP Kivinen is thinking about writing a poem of my print 'When a Horse Wanted To Be a Red Zebra' :) #artistlife #SaturdaySurprises #FeelingOdd

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 19. 09ta 2015 klo 3.10 PDT

Viime viikon loppupuoli kului varsin rattoisasti osittain Jyväskylän taiteilijaseuran teosvälityksessä taidemuseolla ja osittain kotona omissa töissä - ja kodin ja taidemuseon välistä reittiä auringonpaisteessa kulkien. Teosvälityksestä kolme työtäni löysi tiensä uuteen kotiinsa, ja päivät museolla olivat täynnä hienoja kohtaamisia, joten on huikean hyvä mieli. Kotona pakollisten työsuoritteiden lisäksi olen sekä kirjoitellut että piirrellyt, ja virkkaillut pannulappuja Sleepy Hollow -sarjaa katsellessa. Muutenkin jonkinlainen kiireettömyys on leimannut viime päiviä ja alkaa jälleen tuntua siltä, että on mukava tehdä. Ihan mitä vaan.

---

The end of last week was quite pleasant - I spent my time partly at the Jyväskylä Artists Society art sale event at the art museum and partly at home doing my own work - and walking the sunny road between the art museum and home. Three of my works found a new home from the art sale, and those days spent at the museum were filled with meeting new people - I'm feeling great! At home, besides doing the have-to-do kind of jobs, I've also done some writing and drawing, and crotcheting potholders while watching Sleepy Hollow series. There has been some kind of easygoing feeling - no hurry, no terrifying deadlines - during last days, and I start to feel that it's nice to do something again. Anything.

Mistä tämä hämäryys ja kylmyys tuli? // Where did this dusk and chill come from?

Kylmäpihlaja majakkasaari / lighthouse island

Näkymä Isokarin majakasta / A view from the Isokari Lighthouse

Isokarin majakka / the Isokari Lighthouse

Ilta Isollakarilla / A sunset at Isokari

Vanha Rauma / Old Rauma Unesco World Heritage site

Making Colour exhibition / London

Töiden ripustus Habitare-messuille / Getting ready for Habitare fair

Helsinki by night

Eilen kävin vierailulla Ulla Lapiolahden värjäyskurssilla, tarkoituksenani dokumentoida hieman morsinko- ja indigovärjäystä ja kokeilla hieman jakkilangan värjäystä. Nuotioiden sammuttua tajusin ensimmäisen kerran, että ilma on jo oikeasti viilentynyt, auringonpaisteesta huolimatta. Joku muistutti, että nyt pitäisi nauttia auringosta, koska sitä ei sitten sunnuntain jälkeen vähään aikaan näy. Hän taisi olla oikeassa.

Aamulla heräsin kymmenen maissa hämärään ja ennenkuin nousin vuoteesta, ehdin katsella pari minuuttia ikkunaverhojen välistä, kun tuuli riepotteli saarnea ikkunan takana (en ole varma tuosta puusta, se voi olla jokin muukin; pitää varmaan käydä lähemmin joskus tutustumassa, jotta tietää, minkä ympäröimänä elää). Jotenkin olen äärimmäisen onnellinen siitä, ettei tänään tarvitse mennä mihinkään. Ja että löysin mukavan villapaidan oloasuksi.

Syksy ehti tulla huomaamatta, kun viimeisen kuukauden aikana on ollut elämässä melkein liikaa elämistä. Elokuussa vietimme pari päivää Raumalla ja teimme muutaman päivän majakkaretken Isonkarin majakalle (matkalla poikkesimme myös Kylmäpihlajan majakalla, jossa muutamia vuosia sitten näin elämäni ensimmäisen kerran värimorsinkoa kasvamassa luonnossa, mutta tällä kertaa en sitä löytänyt kuvattavaksi). Majakkasaarella nautimme sileistä kallioista ja veden loiskeessa ja illalla pilkkopimeässä rämmittiin ulkohuussiin, jonka seinillä asusteli suuri kauhua herättävä ristilukkiyhteiskunta, ja muutaman päivän päästä kävelimmekin jo Lontoossa Regent Streetillä hotellilta The National Galleryn Making Colour -näyttelyyn - ja kävimme samantien katsomassa National Galleryn kokoelmat. (Ostin museon kaupasta mukavan määrän värikirjoja, joita ei aiemmin hyllystäni löytynyt, ja silti oli pakko vielä jättää osa ostamatta, kun en yksinkertaisesti jaksanut kantaa.) Ja jälleen, pari päivää paluun jälkeen kävimme purkamassa Höyry-gallerian näyttelyn ja viikon päästä siitä löysin itseni kuolemanväsyneenä Helsingin messuhallista, pakkaamassa viime tingassa teoksia sellofaniin ja kirjoittamassa niille nimilappuja Habitare-messuja varten (jaoin osaston kolmen muun taiteilijan, Pia Feinikin, Janne Laineen ja Anne Mäkelän kanssa.) Siinä välissä ehti tapahtua kaikenlaista yksityiselämässä, sekä itselle että läheisille, vähän liikaa niin pienessä ajassa sulatettavaksi.

Viime viikon olen epätoivoisesti yrittänyt hoitaa paperihommia ajantasalle, mutta jostain kumman syystä väsymys on suorastaan pinttynyt kiinni. En oikein tiedä, millä sen saisi jynssättyä pois. Kasvava pimeys ei edistä asiaa. Lepäämistä olen yrittänyt, samoin leffojen (ja Doctor Who -uusintojen sekä Farscape-sarjan) katsomista, mutta kun pienet rästitehtävät nakuttavat koko ajan takaraivossa, niiltä ei oikein saa mieltään suljettua. Seuraavaksi aion istua ikkunan äärelle nojatuoliin, ottaa käteeni jonkun noista Lontoosta ostamistani värikirjoista ja toiseen käteen uuden kupillisen vaniljakahvia ja kuuntelen ikkunalautaan ropisevaa sadetta ja hiljalleen humisevaa tuulta. Jospa muutaman tunnin kuluttua olisi sen verran virittynyt, että saisi jotenkin rutistettua itsensä paperihommiin.

---


Yesterday I visited the dyeing course held by my friend Ulla Lapiolahti. I wanted to document dyeing process with woad and indigo and also try to dye some yak yarn samples. After the fires went down, I realised for the first time, that the weather has already cooled down. Somebody reminded that we should enjoy the sun in any way we can, because after this Sunday it won't be seen for a while. I guess she was right.

This morning I woke up around 10 am and it was still dark. I didn't get up right a way but kept looking at how the wind teased the ash outside (not sure about the tree, if it is ash or something else - maybe I should check it our more closely so I'd know by which trees surround my life). Somehow right now I am extremely happy about the fact, that I don't have to go anywhere today. And that I've found a warm woolly sweater for myself.

The autumn has come unnoticed and suddenly, because I have had too much living in my life during last month. In August we spent a few days in Rauma (old town is a Unesco World Heritage site), and we did a few days trip to Isokari lighthouse island (we also visited Kylmäpihlaja lighthouse island, where I sawa the natural woad growing a few years back, but I didn't find it again this time). In lighthouse island we enjoyed the smooth rocks against the sea and in the evening I had horror trips to the outdoor toilet, in pitch black night only with a small electric torch helping to find a way and also to see all the large cross spider communities on the walls; and after a few days we were already in London Regent Street walking towards the Making Colour exhibition at the National Gallery (and of course we did go to see the collections at the same time). (I bought a big pile of colour books from the museum shop, and I just had to leave some there, simply because I couldn't carry any more.) And again, after a few days back in Finland we went to pack the Höyry gallery exhibition and a week from that I found myself deadly tired at the Helsinki Fair Centre, packing some prints to cellophane bags and labeling them (I had a booth at the Habitare Furniture Fair with three other artists, Pia Feinik, Janne Laine and Anne Mäkelä). In between this time all things happened, both to myself and to my close ones, a bit too much to handle right now, in this short time.

During the last week I've desperately tried to do all my paper work, but for what ever reason the tiredness has grown very tight, like grime, on me. I don't really know how to get rid of it. The growing darkness doesn't help the situation. I've tried to rest, also watching movies (and Doctor Who reruns and Farscape dvds), but when all those little unfinished jobs are hanging there, on the back of my brain, it's hard to really relax and empty your mind. The next thing I'm going to do is to take one of the colour books I purchased from London, and take a big cup of vanilla coffee and to go sit to an armchair next to the window, and to listen the rain drumming on windowsill and the wind humming outside. After a few hours I just might be powered enough to get myself to work again.

The National Gallery, London

Dog at the Regent Park

Camden Lock Market

Parliament House, London

Skateboard Graveyard at the Millennium Bridge

Pelkoa ja vihaa taidelainaamossa - Fear and loathing at artotheque

Jyväskylässä on meneillään parhaillaan asuntomessut, jonne Jyväskylän taiteilijaseura on vienyt myös väliaikaisen lainaamon. Popup-lainaamossa on esillä teoksia taiteilijoilta, jotka itse ovat myös vähintään päivän valvomassa paikan päällä. Tapahtuma on mennyt hyvin, varsinkin, kun ottaa huomioon, että varmaan suurin osa odotti lainaamopisteeltä lähinnä tiedotustehtävää, tarkoituksena kertoa taidelainaamon olemassaolosta ja toimintatavoista. Mutta messuyleisö on sekä lainannut että ostanut teoksia! Itse olen ollut messuilla yhteensä viisi päivää - antoisia ja askarruttaviakin.

Asuntomessuilla lainaamossa vierailleiden jakauma on jakautunut aika tasaisesti kolmeen suurinpiirtein samankokoiseen ryhmään: niitä, joille taidelainaamotoiminta on tuttua ja jotka ovat aiemminkin vierailleet lainaamossa; niitä, jotka ovat kiinnostuneet taiteesta ja jotka ovat miettineet sen hankkimista, mutta jotka eivät ole lainanneet; ja niitä, joille lainaamotoiminta on ollut aivan vierasta. Tämä karkea kartoitus osastollemme eksyneistä; bonuksena tietenkin vielä ne henkilöt, jotka eivät astu jalallaankaan osastollemme ja ne, jotka kulkevat paniikinomaisessa stressissä taideosaston läpi työmaahissille, joka kuljettaa messuvieraita ylös kahdenteentoista kerrokseen - nopeasti, ettemme me lähetystaiteilijat vain ehtisi ottaa kontaktia ja pakkokäännyttäää heitä taiteeseen.

Esillä olevista teoksista on syntynyt puheenaiheita melkein mistä tahansa aiheesta, senegalilaisista hiekkamaalauksista vuoden 2004 tsunamiin ja inarilaisen mummon mansikkapelloista ranskalaisten rannikkokylien loma-asuntopolitiikkaan, ja keskusteluiden mukaan on ollut hienoa tempautua kuin seikkailuun. Silti milteipä kaikkein mielenkiintoisimmat keskustelut ovat syntyneet niiden henkilöiden kanssa, joille koko taidemaailma on kuin toisesta ulottuvuudesta. Moni heistä on ollut avoimesti kiinnostunut ja lähinnä ihmetellyt, miksi joku tekee taidetta ja mistä ideat tulevat ("Mitä luovuuden työkaluja käytätte?"), ei mitenkään vähätellen, vaan ihan siitä lähtökohdasta, että koko taiteen maailma ja kaikki siihen liittyvä on heille niin tuntematonta. Nämä kohtaamiset ovat olleet oikeastaan hienoimpia, vähän niinkuin vierailuja toisella planeetalla puolin ja toisin.

Mutta muutamat (ja todella vain sormin laskettava määrä) ovat olleet ihan avoimen ilkeitä ja osoittaneet inhonsa taidetta kohtaan, tai suoranaisen vihansa. Mieleen on jäänyt erityisesti raumalainen perhe, joka osaston läpikävellessään suorastaan tursusi mustaa pilkkanaurua: perheen isä sanoi (muutamaan kertaan, jotta varmasti kuulisin), että kävellään nyt tämän pelleosaston läpi ja teini-ikäinen poika sanoi joka teoksen kohdalla "ällöttävä", mikä suuresti huvitti isää. Perheen äiti katsoi kävellessään muualle; en tiedä, vaikka se olisi ollut pelkoa siitä, että taiteilija puhuttelisi ohikulkijaa, mutta haluaisin ajatella, että hän oli vähän häpeissään perheestään. Ulos livahtaessaan mies vielä kommentoi naureskellen: "Sun työ on varmaan tosi raskasta".

Tämä kohtaaminen lähinnä nauratti suoranaisessa karikatyyrimäisyydessään, mutta kieltämättä jäi myös pyörimään päähäni. Tuntuu hurjalta törmätä tuollaiseen ääri-ilmiöön. Taide tai taiteilijan työ ei mahdu kaikkien tuntemaan maailmankaikkeudeen, mutta mistä ihmeestä se suoranainen viha ja halveksunta kumpuaa? Se ei voi syntyä vain siitä, että kuviksen tunnilla opettaja on ollut inhottava tai joku on katkonut värikynät laatikosta.

Vai voiko?


---



In July 11 the Housing Fair opened in Jyväskylä: new one-family-houses and one high 13 floor building "Pillar of World" building (not sure if that's the official translation), in which Jyväskylä Artists' Society has a small, temporary  artotheque in the ground floor. In this pop-up artotheque we show, sell and lend artworks from the artists who have volunteered to supervise the event in site during the Housing Fair. The event has gone well, especially, while most of the artists probably thought that the function of the pop-up artotheque is to tell the audience about the existence of the Jyväskylä Artists' Society and the artotheque itself. But the visitors have both bought and borrowed artworks quite well! I have been working on the site for five days - which have been very interesting, but also perplexing.

The guests who have visited our artotheque at the Housing Fair has been divided  to three approximately same sized groups: to those, who know artotheques beforehand and have visited ones before; to those who are interested about art and probably thought about purchasing art, but have not yet bought any; and to those who haven't known anything about artotheques or buying or borrowing art. This is very rough survay of the people who have visited our pop-up artotheque, plus then there are those ones, who haven't visited the booth or those, who walk panicly and stressed through our small booth to reach the outdoor elevator which would take them fast to the twelft floor - they are walking fast, as afraid that we artist would be some kind of missionaries who would then forcely "convert" them  to art.

The artworks shown have initiated conversation topics from almost every aspect of life, from Senegali sand drawings to the big tsunami of 2004, and from the strawberry field of one's grandmother living in very north of Finland to the holiday housing politics of French seaside villages, and those conversations have been like adventures taking to different places and new thoughts. However, the most interesting conversations I've had with some people, who consider the art world being ...outworldy. Something else. Many of those have been openly interested and mostly wondered, why someone has an urge to make art, and where do all the ideas come from ("What kind of tools of creativity do you use?"), not anything underrating or minimizing,  but questions born from pure curiosity of the world unknown. These encourters have been the most greatest, like visiting on each others planets in other universes.

But then there are those few (and really just amount you can count with your fingers), who have been openly mean and shown their disgust to art, or their pure hate. I remember especially one family, who vere especially scornful while walking through our booth: the father of the family said very loudly (and couple of times to make sure I hear), that 'we walk now through this clown booth', and the teenager son of the family said gross about every artwork, which amused the father very much. The mother of the family looked away while walking; I don't know if that would have been fear about the artist suddenly talking to her, but I would like to think that she was somewhat shamed of her family behaving like that. When he was already halfway out, the man commented to me: 'Your work must be very hard' - not meaning it, obviously.

Seeing these people was so caricaturish that it mostly made me laugh, but I have to say, that their words have echoed in my head. It feels quite disturbing to see this kind of extreme phenomenon. I realize that art and the work of artists can't just fit to everyone's universe, but where does this kind hatred and spite com from? It can't just born from things like nasty drawing teacher in high school or someone breaking your colour chalks when you are small. 

Or can it?