Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakomatkalla arjesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakomatkalla arjesta. Näytä kaikki tekstit

torstaina, joulukuuta 31, 2020

Hullu vuosi - A Mad Year

 

Kuva: Linnea Kuhmonen Photography/@photolinnea

Ajattelin, että on parempi olla kokonaan muistelematta tätä vuotta, niin pysyy jotenkin mieli koossa. Mutta kai se on jonkinlainen yhteenveto tehtävä. Ihan vain, että vaikka joskus myöhemmin - seesteisempinä aikoina - voi palata lukemaan tästä villistä, villistä ajasta, jossa koronaepidemia jäi vaikutuksiltaan lopulta kaiken muun tapahtuneen jalkoihin. Ja näinhän tämä vuosi meni:

Alkuvuoden koronasäikäytyksen jälkeen huomasin, että kun kaikki peruuntuu, saankin vihdoin sitä, minkä perään olen kaipaillut: ehjää työaikaa, täyttä keskittymistä luovaan työhön. Näin jälkikäteen huomaa erityisen hyvin, että eihän se tietenkään niin mennyt. Aika valui pienten taloudellisten ja henkisten tulipalojen sammutteluun, eikä luova työ ainakaan itseltäni suju silloin, kun todellisuus nakertaa liian isoin hampain mielenpohjaa. 

Keväällä ja alkukesästä suurin ikävä oli äitiä, joka vain parin kilometrin päässä asui tavoittamattomissa hoivakodissa. Omassa maailmassaan onneksi, jossa me olemme olemassa vain silloin, kun pääsemme paikan päälle. Kuvat helpottivat paljon, ja viestit - kun näimme, että kaikki oli hyvin. Ja tieto siitä, että me kärsimme erosta eniten, ei äiti. Kesä toi suurimman helpotuksen, kun pääsimme vuosilta tuntuneiden kuukausien jälkeen yhdessä kävelemään suurelle pihamaalle, ja onni oli suuri, kun äiti tunnisti vielä. Sitähän sitä eniten pelkäsi - että hän katoaisi niinä kuukausina, joko syvemmälle omaan maailmaansa, jossa meitä ei olisi enää olemassa silloinkaan, kun olemme läsnä. Tai kokonaan.

Jossain, paljon kauempana takana seurasi ensimmäisen pelon jalanjäljillä toinen kauhistus: en niinkään kammonnut pankkitilin tyhjenemistä kuin sitä, että joku päivä en saisi koottua tarpeeksi rahaa työhuoneeni vuokraan (no, tavallaan sama asiahan se on). Kaupungin työhuoneapuraha, yksinyrittäjän koronatuki, muutamaksi kuukaudeksi alennettu vuokra ja Taiken korona-apuraha auttoivat pahimman yli. Silti, kun elokuun alussa aivoinfarktiani seuraavana päivänä sairaalassa tajusin, että joutuisin perumaan seuraavan viikonlopun avoimet ovet työhuoneella ja sen myötä noin kuukauden vuokran verran tuloja, työhuoneeni säilyttämisestä tuli suurin huoleni. (Toki tapahtuneen muutkin realiteetit sitten hiljakseen valuivat päälleni, mutta onneksi hahmotin tilanteen puolihämäläisellä hitaudellani, eikä kaikki rysähtänyt niskaan kerralla.)

Sairaskohtaukseni ja sen jälkeinen elämänkokoinen säätö kyllä pienensi kaikki muut huolet aika minimiin. Yhtä-äkkiä aika olikin pelkkää lääkärillä ja laboratoriossa juoksemista. Lääkkeitä, joita elimistöni ei hyväksy ystävikseen. Eteisen lattialle valkoisessa kirjekuoressa kolahtavia pelottavia ja käsittämättömiä sairaalaviestejä, jotka eivät selvinneet sanakirjan avullakaan. Polilta yksi polille kaksi ja sieltä polille kolme, uusi lääkäri ja uusi hoitaja toisensa jälkeen. Tolkuton väsymys, kun pää ei pysynyt perässä käsiteltävissä asioissa, joita vain kertyi yksi toisensa päälle pinoon. Kaiken käsittämättömyyden lomassa syksy kului pienten asioiden parissa, ja ne asiat kävivät joka kerta painavammiksi.

Toisaalta, yhtä-äkkiä apurahahakemusten täyttäminen tuntuikin mukavalta ja hallittavalta: suunnitelmat kun olivat jo pitkälle valmiina ja tulevaisuuden miettiminen oli terapiaa kaiken kaaoksen keskellä. Siinä käsitteli aikaa, joka olisi joskus sitten, kun kaikki olisi taas hyvin. Täyttelin papereita, hoidin asioita, mutta luova työ oli nollassa. Yhden teoksen tekeminen on aina itselleni kuin romaanin kirjoittaisi ja nyt pää ei vain jaksanut kantaa tarinan loppuun. Sitten alkoi paperien täyttäminenkin painaa. Olin muutaman kuukauden täysin tekemättä yhtään mitään. Työhuoneellani kyllä katoin pöydän hitaille prosessikokeiluille. Mutta pääasiassa vain istuin siellä punaisessa nojatuolissani hämärässä ja kuuntelin musiikkia. Tai ihan vain tyhjyyttä, kun en jaksanut kiinnittää kuulokkeiden johtoa kiinni. Niin jäivät toteuttamatta syksylle aiotut Väri & kemia -kirjan taitto ja julkaiseminen ja muut painotuotteet pienestä värikirjasesta suruaddresseihin. Tekemättä jäivät vinksahtaneiden väriympyröiden sarja ja hassun hauskat jäätelövedokset. Uusista teoksista puhumattakaan. Yritin jatkaa aloittamaani inventaariota, mutta sekin oli liikaa. Kaikki se tekemättä jääminen alkoi itsessäänkin painaa mieltä.

Sisäisen lamani keskellä kaipasin käyttöä päälleni ja jotain tekemistä, mutta kun mikään ei pakottamalla tapahdu. Meteli pääni sisällä oli vähintään yhtä kova kuin normaalisti, ja ideoitakin pulppusi hetkellisinä huolettomuuden aikoina, mutta jotenkin niiden ylös kirjaaminen oli liian työlästä. Lyijykynä pöydälläni näytti tonnin painoiselta, en jaksanut edes yrittää. Silti, hiljalleen, aloin palata omaan normaaliini. Aluksi kirjoittamalla. Eräänä sunnuntaina heräsin, ja kirjoitin kymmeniä haikuja ja hahmottelin uutta painotuotesarjaa. Kotona pyjamassani keittelin sipulinkuoria ja keräämiäni kasveja väreiksi ja purin keväällä valottumaan asettamiani antotypiavedoksia, ja prosessin pohtiminen ja siitä kirjoittaminen alkoi luoda pieniä kiinnikkeitä arkeen. Päätin osallistua Jyväskylässä järjestettävään Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailuun. Päätin pitää työhuoneeni avoinna ennen joulua kuten normaalistikin. Päätin tehdä uuden aikataulutuksen kaikille syksyllä tekemättä jääneille projekteille, ja sen myötä ne poistuivat harmitusten listalta odotettavien projektien laariin.

Vihdoin tuli joulukuu, uusi vaarallisten vauhdikkaiden mutkien vuoristorata (toivoakseni juuri ennen pitkää tasaista vaihetta!) Kuukausi alkoi useammilla huonoilla ja huolestuttavilla uutisilla siinä määrin, että unohdin maallisten asioiden murehtimisen. Koneen säätiön apuraha, kaksi vuotta työskentelyyn, tuli aivan totaalisena yllätyksenä, ja kaiken huolen keskellä tuntui unenomaiselta viestiltä jostain rinnakkaistodellisuudesta. Ensin en elämän ristivedossa oikein uskaltanut siitä edes iloita, mutta nyt kun suurimmat huolet ovat hieman haalistuneet, tieto alkaa hiljalleen valua tajuntaani. Huomattavasti nopeammin hahmotin uutiset siitä, että ikkunani oli voittanut Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailun. Se oli sen kokoinen uutinen, jonka pieni aivoraasuni pystyy tämän vatkauksen sisällä vielä ymmärtämään. Suuri pieni ilo kaiken hälinän keskellä.

Ja nyt olen tässä. Parin tunnin päässä vuoden lopusta. Tänä vuonna olen kyllä jo moneen kertaan saanut nähdä sen, että parissa päivässäkin ehtii tapahtua paljon, ja parissa kymmenessä sekunnissakin. Elämän mullistavia asioita, jotka muuttavat elämisen peruskuviot muuksi. Mutta ei välttämättä huonommaksi - vain erilaiseksi.

Parhaillaan valmistaudun uuteen elämääni. Apurahatyöskentelyni alkaa ensi viikolla. Tuntuu aivan ihmeellisen satumaiselta (ja oikeasti yhtä epätodelta kuin päivänä, kun sain apurahasta kuulla), että saan kaksi vuotta keskittyä kokeellisiin projekteihini, joiden tekemiseen olen tähän asti joutunut kaivamaan ajansirpaleita sieltä täältä, triplatyöstä uupumisen uhallakin. Nyt minulla on vihdoin lupa tehdä hitaasti ja rauhassa, keskittyä olennaiseen.

En oleta, että matka elämän vuoristoradassa pysähtyisi tähän, ja varmasti niitä uusia jyrkkiä nousuja ja pelottavia mutkia on vielä tulossa. Mutta nyt tuntuu, että turvavyö on vähän tiukemmin kiinni ja on vahvempi luottamus siihen, että pysyn kyydissä.

Siis, kiinnittäkää hyvin turvavyönne, kaikki - ensi vuosi alkaa pian.

***

I thought it would be better not to look back at this year at all, just to keep my mind clear. But I guess that some kind of summary is at place. Just to have something to get back at some time later, when the times are serene again, and I can then more easily to read about this wild wild year, when the whole covid epicemic was just a foot note amongst everything else. And here's how it all went:

After the first shock of the covid news at the first quarter of the year I realised, that when everything is cancelled, I was finally getting what I had always wished for: some working time with no interruptions, which would give me a possibility to focus fully on my creative work. Looking back at that time now, I see especially clearly, that it was everything but. The time was spent to put down those small financial and mental fires all around, and you cannot really work with any creative at that kind of situation - or at least I learnt that I can't.

During the spring and at the beginning of summer I missed my mum so much - she is living at the care home just a few kilometers from us, but then unreachable. I found comforting to know that she was living in her own world, in which we exist only when she sees us. Some photos gave us relief, and messages, when we saw and heard that everything is well. As well as the knowledge of the fact, that it was us who suffered the distance mostly, not mum. The summer brought along the biggest remedy, when, after several months that felt like years, we finally got to meet outside and walk together in summery garden. Is there a bigger happiness than when you find out, that your own mum still recognizes you? That must have been my biggest fear - that during these distanced months she would disappear even further into her own world, where we wouldn't exist even when we'd come around. Or that she would just disappear, completely, for the final time.

Somewhere behind, following the footsteps of this first fear, was another fright travelling along: I wasn't so much afraid of my emptying bank account, but I was afraid that it would soon be the day when I couldn't pay my rent (well, these things go hand in hand). With the Jyväskylä city atelier support grant, government support for entrepreuners, my studio rent was lowered for a few months and a special grant from the Art Council of Finland I survived the worst phase. Still, the very next day after my stroke, when I was on my hospital bed, I suddenly realized that I'd have to cancel my open doors event at my studio next weekend, and at that same time I would miss about one month's rent of income, and that was my biggest worry. (Of course everything else came then later, but I'm now thinking that I was kind of lucky to perceive this whole situation so slowly, so that not everything came to me at once.)

My fit and everything that followed it minimized my other worries quite effectively. Suddenly my time was taken by visiting doctors and getting my blood sucked in laboratories. Those horrendous white envelopes from the hospital kept dropping on our hallwayfloor, not so often but always equally horrifying, filled with scary and cryptic words that didn't open even with the help of dictionary. From one clinic to another and yet to another, a new doctor and new nurses one after another. An overwhelming exhaustion, when my mind couldn't realise all the matters, which started to  pile one over another. And in between all this inexplicable issues I spent my autumn doing smaller and smaller things, as everything got more heavier each day.

On the other hand, suddenly I felt how writing the grant applications suddenly felt so comfortable and controllable: I had the plans ready and thinking about the future was like therapy in all that chaos. I loved the think about the time in near future, when everything would be ok again. I filled papers, I managed things, but my creative work was in zero. To me making one artwork is always like writing a novel, and now my mind just couldn't carry a story through. I spent a few months doing absolutely nothing. I tried, though. At my studio I set my work desk for a few slow process experiments. But mainly I just sat there on my red armchair in the dim lit room and listened to music. Or just nothing, when I couldn't find the strength to attach the headphones jack. So I didn't publich my colour and chemistry themed book, or any other printed matters during the autumn. I didn't make my Colour Wheels gone Mad print series or my funny ice cream monotypes. Not to mention about my artworks. I tried to continue making the inventory I had started, but even that was too much. All those things I had planned and not made added some worry levels on my head.

In my inner depression I needed some use for my head, or just something to do, but when you are in that kind of state, nothing happens by forcing. I got some ideas from time to time, but it was too laborous for me to write them down. But then again, slowly, I started to return back to my life. First by writing. One Sunday morning I just woke up and wrote dozens of haikus and planned a new print series. At home I wore my pyjamas but still boiled some onion skins and some plants I had collected to dyes and then made pigments from them, and I removed some anthotype prints from under their films (where they had been from the spring), and thinking about the process and writing about it started to form small fasteners to my everyday life. Finally I decided to take part to a display window competition in my hometown Jyväsylä. I decided to have open doors at my studio before the Christmas time. I decided to create new schedules for all the projects that I didn't make this autumn, and thus I removed them from the sad list to the list of the projects I can hardly wait to begin to work with.

And then, finally, December started, with it's new dangerous and speedy curves (hopefully the last ones before the long flat stage!) This month started with several worrying and sad new, and there were so many of them that I totally forgot to worry about anything else. I have never been as surprised before, as I was, when I opened my email and read that I had received a two year working grant from Kone Foundation. It was loke some dreamy message from some other unreal dimension. In the sad and worrying situation I was in at the time, I didn't dare - sort of - to be happy about it, it was just too much to handle. But now, when the biggest worries have vanished a bit, it slowly starts to occupy my mind: I really can work with my slow art projects for two whole years. It was remarkable fasther to understand, when I heard that my display window had won the window competition. Just a perfect size news to my tiny brain. A big big joy amidst all the fuss.

And now I am here. A few hours before the New Year. During 2020 I've seen several times that a lot can happen even in a few days time, and even in just a few seconds. Those life-changing things, that are changing the basic steps of a normal life forever. But not necessarily to something worse - just different.

At the moment I'm preparing myself for my new life. I'll start working with my grant at the beginning of the year. It feels strangely fairytalelike (and really as unreal as it was in the day I heard about my grant), that for two years now I can concentrate to those experimental projects, to which I've had to dig some time splinders here and there, exhausting myself. Finally I have a two year permission to work slowly and to focus on the essential.

I don't assume, that my life would be a straight flat troublefree line from here on, there must be those hard rises and scary bends coming at some point. But now I feel that I have my safety belt attached better and tighter and I have a stronger trust on that I don't fall off.

So, you all - fasten your seat belts, the new year will start soon!


keskiviikkona, huhtikuuta 29, 2020

Projekteja projektin perään / Projects after project




Ensin lamaantuu, sitten löytää itsensä superhypertehomoodista. Pöydällä on jälleen ihan liian paljon projekteja, mutta mitään ei voi karsia pois. Pitää vain yrittää tasapainotella niin, että jokainen pääsee vuorollaan työn alle ja akuuteimmat aina ensin.

Koska olen luonteeltani luetteloija, tein tietenkin itselleni työlistan:
  • Antotypia-projektit. Työprosessia voi seurata omassa blogissaan osoitteessa anthotypical.wordpress.com ja IG:ssa hashtagilla #kuvienkaiku
  • Coloria 20v -projektit. Väriteemainen sivustoni täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Suunnitellut miitit ja workshopit peruuntuivat (tai siirtyivät hamaan tulevaisuuteen), mutta en ole luovuttanut kokonaan. Luvassa on mm. kaksi ikkunanäyttelyä, joiden valmistelua voi seurata IG:ssa hashtagilla #coloria20 (Ei vielä paljon seurattavaa, kun just aloitin homman...) Toinen näyttelyistä (luonnonvärit) tulee oman työhuoneeni näyteikkunaan heinäkuussa, ja toisesta lisätietoa, kunhan se edistyy vähän pidemmälle.
  • Uusia teoksia:
    8 uutta vedosta Toinenlainen arki -sarjaan.
    6 uutta vedosta Ihmisiä saarillaan -sarjaan.
    12 uutta vedosta / uudet sarjat.

    Nämä ovat olleet työn alla ja melkein valmiitakin jo vaikka kuinka kauan, mutta kun en meinaa löytää tarpeeksi "ehjää" aikaa, jotta oikeasti pääsisin viimeistelemään työt ja tekemään edes koevedokset niistä, että asia edistyisi vähän. Mutta kunhan tuon antotypia-projektini akuuteimman osan saan ensin kiireellisimpänä alta pois...
  • Colour Wheels Gone Mad - monotypia / monoprint -projekti Coloria.netin 20-vuotisjuhlavuoteen liittyen. Materiaalit sain kokoon vihdoin tällä viikolla, joten työn pääsen aloittamaan toukokuun alkupuolella. Tätä projektia voi seurata IG:ssa hashtagilla #colourwheelsgonemad
  • Toinen monoprinttiprojekti, vielä vähän salainen, mutta ollut suunnitelmissa jo viime vuoden keväästä! Pari kuukautta sitten vihdoin keksin, kuinka toteutan tämän ja tähänkin on jo materiaalit koossa, joten toukokuussa pääsen vihdoin tämänkin pariin. Lisätietoa, kunhan speksit on täysin kunnossa.
  • Värit ja kemia -kirjanen, joka on vielä kuvitusta ja taittoa vailla. Työajaksi olin (tottakai) epäonnisesti valinnut tämän kevään ja kirjanen piti suihkauttaa jo loppukesästä Coloria.net 20v -juhlavuoden tuotoksena ulos, mutta uusiksihan tämä aikataulu meni, kun tuli muuta säätöä. Työn alla kumminkin, ja johonkin meinaan sekä kuvittamiselle että taittotyölle aikaa varata. (Painatus onkin sitten eri juttu, kun siihen varaamani rahat kuluvat nyt muuhun. Mutta eiköhän sekin jotenkin järjesty - ja murehdin sitä sitten, kun kirja on muutoin kasassa.)
Nämä ne akuuteimmat, jotka ajattelin pusertaa kokoon juhannukseen mennessä. Ei ehkä ihan realistinen aikataulu tosin, koska useimmat näistä projekteista sisältävät kymmeniä aikaavieviä alaprojekteja. Mutta epärealistinen tässä täytyy olla, jotta saa jotain aikaiseksi.

Ja ihan kuin näissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, aloin tänään askarrella itselleni verkkokauppaa. En ole nyt tehnyt nettihommia pariin vuoteen, ja aika tehokkaasti tieto päästä näköjään häviää. Piti googlata erikseen ohjeet lapsi-teeman tekemiseen, joten ei tämä kauppa varmaan ihan heti aukea :D






First I almost paralyzed and got nothing done, and now I've found myself in this super hyper over active mode with dozens of project on my desk, and not even one I could leave without attention. I just have to balance in a way that every project gets some attention at some point.

Because I like doing lists, I made a list of these:
  • Anthotype projects which you can follow in their own work diary at anthotypical.wordpress.com and on my IG with hashtag #kuvienkaiku
  • Coloria 20 years projects - my colour themed website turns twenty this year. All the events and workshops I planned were cancelled, but I've not given up. There will be two display window exhibitions, and you can follow preparing of those in IG with hashtag #coloria20 (Not much yet...) The other tiny exhibition on natural dyes will be shown in my studio display window, and I'll share more information of the other later on.
  • New artworks
    8 new prints to the Another kind of life series.
    6 new prints to the People on their islands series.
    12 new prints / new series.

    These have been on my desk for ages, and almost finished, but I just can't find "clear" time to really finish those sketches and print the first test prints of them. But until the most acute phase of my anthotype project is over...
  • Colour Wheels Gone Mad - monotype / monoprint -project for my Coloria.net 20 year anniversary. I finally received all the materials I need this week, so I can start the work by the beginning of may. This project can be folloed in IG with hashtag #colourwheelsgonemad
  • Another monoprint project... there's a bit secrecy still, but I have planned this since the spring last year! A couple of months ago I finally figured out how to do this, and I also have now materials for this, and I can start working with it in May too. More information to come!
  • A booklet about colour and chemistry (in Finnish only) has been written already a few years ago, but is still missing illustrations and layout. I had preserved some time to do this (of course) unluckily from this spring, and of course I had to reschedule everything. But it's on its way and I'm planning to find time somewhere. (Printing it will be whole another thing, since all the money I've saved for this are needed now elsewhere. But it will be ok in some way - and I worry about it then, when the booklet is otherwise ok.)

Here are the most important ones, which I thought to make by Midsummer. Not very realistic scheduling though, because most of these projects include all kinds of time-consuming subprojects. But I need to be unrealistic, if I just want to get something done.

And like this wasn't enough... I just started setting up a web shop for myself today. I haven't worked with web site projects for a couple of years now, and I can tell, that all the knowledge vanishes pretty fast. I had to google the instructions for making a child theme... so I won't be expecting this to open anytime soon... :D

maanantaina, maaliskuuta 09, 2020

Laskentaa tonneissa / Counting Thousands



Vuoden olen aloittanut tyhjentämällä tililtä säästöjäni. Keittiöremppa on nyt maksettu (useita tonneja), samoin muut arkeen liittyvät jutut, ja vuoden alussa teen aina vähän suuremman paperitilauksen (noin tonni) ja mustetilauksen (melkein tonni), jotta voi työskennellä alkuvuoden rauhassa murehtimatta materiaalien loppumista. Mutta mitä sitten käy, kun rahatilanne on heikoimmillaan (ja tämä alkuvuosi on tulojen puolesta aina kovin hiljaista, eli täytettä ei kovasti tule tilalle)? Pöytäkoneeni ottaa ja sekoaa totaalisesti. Sain sen väliaikaiskorjattua, mutta ilmiselvää oli, että uusi kone on hankittava (reilu tonni). Tilasin myös uuden ammattitulostimen (puolitoista tonnia) ja siihen toisen setin musteita (yli puoli tonnia). En uskalla mennä katsomaan pankkitiliäni. Pitää vain yrittää muistutella itseään, että tämä kaikki on sijoitus, joka maksaa itsensä takaisin. (Todennäköisesti.) (Ehkä.)

(Iiik!)

(Tätä kirjoittaessa posti toi pari laskua ja lapun, joka kertoo, että vastikkeemme liki tuplaantuu huhtikuun alusta lähtien viime syksyisen putkirempan takia. Yritän tässä nyt hengitellä rauhallisesti. Tiedossahan se oli, mutta asioiden realisoituminen aina vaatii hetken totuttautumista.)

Tosiasiassa tuo tilin haihtuminen on tuntunut vain pieneltä käytännön asioihin verrattuna. Uusien laitteiden hankkiminen kun on aiheuttanut kunnon pyörityksen kodin työhuoneessani, kun ne eivät mahdu samaan järjestykseen kuin ennen. Kun käytettävissä ei ole avaraa studiota, vaan vaatehuoneesta raivattu pienehkö tila, tuntuu, että tämä huonekalujen ja laitteiden järjestely on jo kovimman luokan tetristä, jossa en oikein pärjää. Ja jotta järjestelemään pääsee, pitää ensin vielä siivota huoneen toinen puolisko, jossa on vieläkin pakattuna tavaraa syksyisen putkiremppaevakon jäljiltä - pieneen tilaan nähden tardismaisen paljon. Yleensä pystyn hahmottamaan kolmiulotteisuutta ja mittasuhteita melko hyvin ja hoksaan nopeasti, mitä pitäisi laittaa mihinkin, jotta toiminnallisuus säilyisi, mutta tämä homma ei nyt ole ollenkaan hallussani. Helpottaisi kyllä, kun pystyisi tekemään mittatilaushuonekalut, mutta kun niitä tonneja ei enää ole kovasti jaossa tähän projektiin, pitää yrittää askarrella toimivuus niillä huonekaluilla (ja vanerilevyillä ja muilla härpäkkeillä), mitä on saatavissa. Se nyt on selvää, että mitään sisustuksellista ihmettä tästä ei ainakaan tule.

Ja miten ärsyttävää, kun ei oikein osaa tehdä melkein mitään muuta niin kauan, kun tämä prosessi on kesken. Olin varannut helmikuun Väri ja kemia -kirjaseni tekstimuokkausten tekemiselle ja maaliskuun ko. kirjan kuvitusten tekemiselle, mutta kumpaankaan en ole päässyt käsiksi. Uusia kuvateoksia oli tarkoitus lähettää jo helmikuun lopun Teos 2020 -tapahtumaan, mutta näillä näkymin en pääse uusien töiden pariin kunnolla kuin vasta - aikaisintaan - toukokuussa, kun varmaan kuukausi menee musteiden testailuun (uudet musteet, uusi väriavaruus, uudet kujeet). Kun vain nyt löytäisi itsestään tarpeeksi kärsivällisyyttä, että jaksaisi tehdä asiat järjestyksessä ja yhden vaiheen aina loppuun saakka, kun eivät ne asiat siitä ainakaan helpommiksi muutu, että säntäilee kiireellä seuraavaan juttuun ja säätää sitten monta asiaa yhtä aikaa.

Eli: ensin odotetaan laitteet kotiin ja kodin työhuone järjestykseen, sitten saa pää alkaa ulotella muualle.

Onneksi tässä sekavan arjen välissä ehtii tapahtua hienoja asioitakin. Viime lauantaina ajelimme Neuvosen Kirsin kanssa Mikkeliin, jossa meillä oli yhteinen taiteilijatapaaminen Studio M3:ssa. Brita-kakkua, shamppanjaa ja kävijäennätys, ja ihan mahtavia uusia kohtaamisia - virtaa ja perspektiiviä tähän perusarkeen. Ja kaksi automatkallista jutustelua Ystävän kanssa. Se on tärkeintä.

***

I've started the year by emptying my bank account savings. Kitchen renovation has now been paid (several thousands), as well as other everyday life things, and in the beginning of each year I order a big amount of paper (about a thousand) and ink (almost a thousand), so I can start working without worrying about materials ending. But what then, when you're almost used your savings (and when this starting of the year is always more quieter sales-wise)? My computer lost it totally. I managed to temporarily fix it, but it's obvious that I needed to buy a new one (over one thousand). I also ordered a new professional printer (about a thousand and a half) and one set inks for it (over half a thousand). I don't dare to check my bank account. I just need to remind myself of that this all is an investment that will pay back itself someday. (Most likely.) (Maybe.)

(As I was writing this, the mail arrived: two bills and a paper to remind me, that our home maintenance charge about doubles from the beginning of April because of the last autumn's pipe renovation. I just try to breath calmly right now. I knew that, but it just takes time to realize these things...)

But really, this vanishing of my savings feels small to some practical things I'm facing. Buying these new equipments has messed my home studio completely, because I can't fit them to the same order as before. As I don't have any wide open space studio, but this very small space taken from our walk-in wardrobe, the whole thing has turned into a hardcore real-life tetris, which I'm not very good at. Before I'll get to organize my work space, I still need to clean the other half of the room, which is filled with stuff from the autumn when we had to remove all our stuff from the living room temporarily somewhere - very very small space, but tardis-like much stuff there. I usually understand well three-dimensionsal plans and proportions, and I can fast figure out how to build a functional space, but not this time. It would make it so much easier if I could just order the custom-made furniture, but since those thousands are running out, I just need to try to build something with those furnitures I already have (and using plywood and stuff). One thing is clear: this won't be any interior decoration jewel.

And how annoying is that, when I can't do anything else during this process is on-going. I had booked February to edit the text of my little booklet about colour and chemistry (in Finnish only), to which I had planned to finish the illustrations on March, but I haven't got to start neither of those projects. I also had planned to send some new artworks to Teos 2020 even in the end of February, but now it seems that I won't be able to start working with my new prints before May - if even then. Testing new inks and materials takes time. ...I just need to find some patience in me to do these things one at a time - it won't turn any easier if I just try to do everything at once.

So: first waiting my new studio equipment to arrive, and after then finishing my studio renovation, and after that the other projects.

I'm just so happy that there are some brilliant things happening in-between these brain-hurting days. On last Saturday, Kirsi Neuvonen and I drove to Mikkeli, where there was an artist meeting at Studio M3. Brita cake, shampagne and the record amount of visitors, and amazing encounterings - a new kind of energy and a different perspective on my every day life. And two times sitting in a car and chatting with a Friend. That's something.


lauantaina, lokakuuta 05, 2019

Työhuoneella ja muuallakin / At my studio and also somewhere else



Viimeksi oli Konstrundanin aikaan niin kova pöhinä työhuoneella heti aamupäivällä, että ajattelin aikaistaa työhuoneaukioloani parilla tunnilla. Kun ennen olen tullut tänne puolelta päivin, tänään päätinkin avata ovet jo kymmeneltä. No, onneksi en eilen illalla raatanut itseäni ihan uuvuksiin viimeisten Habitare-pakettien purkamisen kanssa, sillä kello lähentelee puolta kahtatoista, eikä täällä ole käynyt ketään!

Siitä huolimatta on ollut jotenkin aivan ihana aamu. Olen herätellyt itseäni pienillä hommilla (kylttiteksti valmiiksi ja kyltti ulos; näyteikkunalle jotain pientä esille; värikkäät matot lattialle) ja kun sitten äsken istahdin hetkeksi nojatuoliini kuuma teekuppi kädessäni ja katselin ulkona hitaasti (ja vain hitusen aikaa) satanutta lunta, tunsin itseni yhtä-äkkiä aivan järjettömän onnelliseksi siitä, että minulla on tämä tila.

Etenkin nyt, kun oma prosessori on ollut koko vuoden melko jumissa ja sisäisessä kovalevyssä ilmeisesti joku pysyvä lukuvirhe, tuntuu, että todella tarvitsin tämän hetken. Ja tämän päivän. Istua, olla ja katsella.

Jo onkin aika sille näyttelypaussille, jota olen suunnitellut jo vuosia, ja joka piti viime vuonna pitää. Työtä en siis lopeta, mutta gallerianäyttelyitä en ole ensi vuodelle hakenut - on pakko vähän aikaa voida keskittyä täysin luovaan työhön. Hiljalleen alan päästä luomisen rytmiin jälleen kiinni.

Tänä vuonna on tosin kolmekin tapahtumaa, joihin aion vielä osallistua: Korjaamon Design Marketissa kävin viime vuonna ensimmäisen kerran ja oli niin hienosti järjestetty, että pakko on mennä toisenkin kerran (9.-10.11.2019 Korjaamo, Helsinki); Tampereen Designtorille hain kokeeksi nyt ensimmäisen kerran (7.-8.12.2019 Tullikamari) ja Jyväskylän Taidemuseon Jouluinen taidebasaari (14.-15.12.2019) on ihan jokavuotinen jouluperinne - siitä itsellä alkaa jouluaika. Mutta nämä on kevyttä kenttäurheilua: sekä Helsinkiin että Tampereelle lähden kahden matkalaukun kanssa ja se mitä laukkuun mahtuu, lähtee mukaan. Jyväskylän Taidemuseo on puolestaan ihan tuossa kulman takana työhuoneeltani. Tällainen roudaaminen, jota ei tarvitse viikkokaupalla pakata ja sitten saman verran purkaa, tuntuu mielekkäältä (ja kasvonaamio illalla hotellihuoneen sängyssä take awayta mussuttaessa tuo sen levollisen lisäarvon noihin matkalaukkureissuihin).

Työhuonettakin aion pitää avoinna. Tämän päivän jälkeen seuraavan kerran 16.11. ja sitten joulun alla pidemmän aikaa (päivät tarkentuvat lähiaikoina). Ja ensi vuoden puolella jatkan ovien auki pitämistä noin kerran kuussa. Nyt, kun tavarat ovat löytäneet paikkansa ja niiden esille ottoon ja pois laittoon on tullut rutiini, eivät nämä aukiolopäivät tunnu enää lainkaan vaivalloisilta ja väsyttäviltä - päin vastoin!

Eikä sekään haittaa, jos kukaan ei käykään. Vaikka rästihommiakin olisi tehtävänä ja niitä hyvin pystyisin tekemään odotellessa, tärkeämpää on se, että minulla on villasukat, teetä ja mattoja lattian lämmittäjinä, pehmeä mukava nojatuoli ja hetki aikaa vain istua ja olla.

---

The last time my studio was open during Konstrundan event there were so many people visiting my studio already in the morning, that I thought to start my open door day earlier today. Before I've always opened my doors at noon, and now I opened already at ten pm. Well, I'm glad I didn't work too late yesterday cleaning the studio, since the time already about half past eleven and no one has visited so far!

But still it has been absolutely wonderful morning. I've woken myself with tiny tasks (like writing the outdoor sign and setting the display window) and then when I just sat onto my chair with a hot tea cup on my hands, I suddenly felt myself unbelievably happy about the fact that I have this space.

Especially now, when my own inner processor hasn't work well all year and there's some problems with my inner hard drive, I feel, that I really needed this moment. And this day. To sit, to watch, to just exist.

FInally it's the time for my break on exhibitions, which I have been planning on for years and which I'm finally keeping. I won't stop working, but I haven't applied any gallery exhibitions for the next years - I just need some time to concentrate fully on my creative work. Slowly I'm getting back to the rhythm of creating.

There are still three events in my calendar this year: Korjaamo Design Market in Helsinki, to which I took part for the first time last year and I just had to apply there once again (November 9-10); Tampere Design Market to which I applied now for the first time ever (December 7-8, at Tullikamari) and Jyväskylä Art Museum Christmas Art Bazaar (December 14-15) which is already a tradition for me - that's where my Christmastime starts. But this is just lightweight working: the trip to both Helsinki and Tampere happens with two suitcases with me, nothing else. The Jyväskylä Art Museum is situated right across the corner from my studio. This kind of travelling where there's no need to pack for a couple of weeks and then unpack for another two weeks, is no work at all (plus there's something extra with laying a clay mask on your hotel room at the evening, eating takeaway and watching telly),

I also intend to continue my studio open doors days. After today the next opening date is November 16, and then there are more dates just under Christmas (dates to be announced soon). And in 2020 I'll keep my doors open about once a month. Now when there are places for things, there is a routine of how to set everything up and then in dismantling everything, which makes these open doors dates quite easy.

And it won't matter either, if no one comes. There are some work waiting to be done, and I just might be able to do them as I am waiting, but somehow it feels much more important that I have my woollen socks, tea and rugs warming my floor, a nice comfy chair and a moment just for sitting and breathing.


.

keskiviikkona, heinäkuuta 31, 2019

Tarinoita Teijossa - Tales in Teijo

[Kyyneltarha-teeman vedossarjat ovat esillä tänä kesänä viimeistä kertaa, kahdessa hyvin erilaisessa paikassa. Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely Teijon masuunissa on avoinna 4.8.2019 saakka ja Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo 11.8.2019 saakka. Edellisessä postauksessani kirjoittelin toteutuneesta unelmastani Inkoossa, tällä kertaa Teijosta - ja näyttely loppuukin jälleen kerran liian pian! Koska lähden jo parin päivän päästä purkamaan näyttelyn, julkaisen tämän raakaversion... ettei jää näyttelyn päättymisen jälkeen. Lisäilen parempia kuvia myöhemmin - muun muassa niitä lumoavia otoksia Teijon ympäristöstä.]




Teijon masuunin Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely oli ikäänkuin onnellinen vahinko. Syksyllä 2018 puhuimme vedosteni tuomisesta myyntiin Teijon masuuniin. Tutkiskelin Teijon masuunin nettisivuja ja huomasin kyllä näyttelyhakuilmoituksenkin, mutta en tuolloin vielä hakenut näyttelyaikaa. Olin päättänyt pitää koko tämän vuoden näyttelyvapaana ja keskittyä vain ja ainoastaan luovaan työhön. Mutta toisaalta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että työni Kyyneltarhassa kyynelpuutarhurina alkoi hiljalleen lähestyä loppuaan, eikä Kyyneltarha voisi odottaa yli vuotta seuraavaa aukioloaan (tässä vaiheessa en tiennyt vielä myöskään HUONE ett RUMin näyttelystä Inkoossa). Joten kun näyttely tuli uudelleen puheeksi loppuvuodesta, ilmaisin olevani kiinnostunut ehkä siitä pidemmästä syksyn näyttelyajasta. Jotenkin siinä kävi kuitenkin niin, että päädyin rakentamaan Kyyneltarhani keskelle vilkkainta turistiaikaa, heinäkuuksi 2019.




Aloin istuttaa Kyynelpuun kasveja tilaan jo varsin varhaisessa vaiheessa. En ollut koskaan käynyt Teijon masuunissa, mutta apunani olivat verkosta löytyvät valokuvat sekä pohjapiirustus.

Muutama kesän näyttelyissä käynyt on tiedustellut, mitä on käynyt pienistä erillisitä vaneriteoksista koostuvalle Kyynelpuulle. Se karsiutui kesän näyttelyistä pois jo varsin varhaisessa suunnitteluvaiheessa - kahdestakin syystä.


Ensimmäinen niistä oli näyttelytilan muoto ja ripustusmahdollisuudet: minulle oli tärkeää, että Kyynelpuu olisi seissyt näkyvällä paikalla niin, että näyttelykävijä näkisi sen joko heti sisään tullessaan tai ulos mennessään. Itse suuri tila olisi mahdollistanut hienon näkymän jo kaukaa ja yksi sijainniltaan ja kooltaan juuri sopiva seinä olisi tilassa ollut - mutta siinä oli kiskoripustus, joten siihen työn laittaminen ei olisi onnistunut. (Minkäänlainen irtoseinäke sitä varten ei ollut edes vaihtoehto.) Näyttelytilan ainoa seinä, mihin voi nauloilla kiinnittää, on keskellä oleva pitkä seinämä, joka toki olisi ollut mahdollinen ja sijoituksensa vuoksi hyvä vaihtoehto (koska se suurin kyynelpuuhan kasvaa keskellä Kyyneltarhaa). Mutta seinäkkeen toinen puoli oli ainoa vaihtoehto kyyneltäjille ja toisella puolella seinämää teoksen lähestymiskulma olisi ollut väärä.

Toinen, vähintään yhtä painava syy Kyynelpuun poisjäämiselle oli se, että Kyynelpuun hedelmiä lähti edellisestä näyttelystä niin paljon matkaan, että uusia olisi pitänyt tehdä melkoisesti. Olisin saanut varattua työskentelylle aikaa huhti- tai toukokuulta, mutta kauhulla ajattelin vaikeaa prosessia: joka ikinen samalla tekniikalla Aika sekuntien välillä -näyttelyyn aikomani teos epäonnistui, enkä yksinkertaisesti halunnut ottaa siitä mitään ylimääräistä stressiä kannettavaksi. Kumpikaan syy ei ollut varmaan yksinään sellainen, että olisin välttämättä jättänyt Kyynelpuun pois, mutta yhdessä ne muodostivat tarpeeksi suuren syyn jättää vanerityöt lepäämään laatikkoon työhuoneelleni.





Päätös ei kuitenkaan ollut mitenkään raskas, vaan oikeastaan helpottava, ja sinetöi ajatusta siitä, että nyt todella on viimeinen Kyyneltarha-näyttelyiden kesä. (Siksi en ajatellut teosta myöskään HUONE ett RUMin Inkoon näyttelyyn, vaikka siellä sille olisi löytynyt paikkakin.) Suuren Kyynelpuun poisjättäminen vapautti ajatusta miettimään kokonaisuutta uudelleen. Tilan koon vuoksi oli itsestään selvää, että näyttelyyn tulisi kuvia myös Kyyneltarhan ulkopuolelta. Ensimmäinen Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoituva teos oli viiden kuvan sarja Kivet I-V, jonka ripustamista pitkälle seinälle oikein odotin. (Viidestä itsenäisestä kuvasta muodostuva sarja muodostaa vierekkäin ripustettuna yhden suuremman teoksen, eikä ole kovin montaa paikkaa, jossa teokselle löytyy ripustuksen jälkeen myös ilmaa kummaltakin puolelta!) Toinen (melkein) Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoitunut teoskokonaisuus oli Teehetkiä-sarja. Valinta itsessään tuntuu ehkä vähän oudolle kokonaisuudessa, mutta sarjan ensimmäinen teos, Aamutee, on yksi Kyynelpuutarhurin päiväkirjan teoksista, siten linkki Kyyneltarhaan tuntui itsestäni luontevalta.

Vaikka Kyyneltarhan viimeisestä kesästä puhutaankin, näyttelyssä on ensimmäisen kerran esillä myös sellaisia Kyyneltarha-teeman teoksia, joita ei ole ollut aiemmin yhdessäkään näyttelyssä: muun muassa teokset sarjasta Kokoelmat, ja muutama pieni teos sarjasta Tuokiokuvia. Silti, koska myös teoksia Kyyneltarhan ulkopuolelta on mukana, ja vielä niin suuresti tilaa vievinä, tuntui myös hyvin luontevalta, että näyttelyn nimi vihjaisi jo muutoksesta: Kaikuja Kyyneltarhasta. Oli kummallista, kuinka niinkin pieni asia kuin pieni muutos nimessä voi melkein suistaa raiteiltaan: kun näin nimen ensi kerran painettuna julisteessa, ajauduin hetkeksi melkein katatoniseen tilaan. Jotenkin se kaikki konkretisoitui - kyynelpuutarhurin hommien loppuminen, monivuotisen urakan päätös, irti päästäminen.

Alkukesä oli niin täynnä pieniä vastoinkäymisiä, etten ehtinyt kyynelpuutarhurin hommien loppumistani suuremmin surra. Pienten epäonnisten sattumien sarja myös varjosti hieman näyttelyyn valmistautumistani. Teijossa näyttelyprosessi on sikäli omatoiminen, että taiteilija vastaa itse näyttelyn tiedottamisesta, lehdistökontakteista jne. - mutta kaikki aika, jonka olin etukäteen varannut tiedotustyölle, meni pienten akuutisti ilmaantuneiden ongelmien hoitamiseen: pieniä (ja vähän suurempia) ongelmia ilmestyi kuin sieniä sateella ja lopulta olin vain onnellinen, kun onnistuin saamaan näyttelyt edes jonkinmoiseen pakettiin. Olin vain tyytyväinen, että suoranaisesti näyttelyyn itseensä liittyviä valmisteluita ei nyt haitannut muu kuin se, että näyttelyjulistetiedostot korruptoituivat jotenkin, ja huomasin painolta tulleen ilmoituksen vasta siinä vaiheessa, kun en enää ehtinyt tilata uusia (ratkaisin asian printtaamalla itse julisteita sen verran, mitä papereita kotona oli - ei ollutkaan mikään ihan halpa keikka. (Ja tietenkin se, että lehdistöön en ehtinyt olemaan yhteydessä ajoissa ja näyttely jäi lehdistön osalta vähän tiedotuspaitsioon.)

Mutta en jaksanut sitäkään ihan hirveästi murehtia. Olin kuullut Teijosta pelkkiä positiivisia juttuja ja odotin innolla, että pääsisin näkemään pienen kylän, sen kuuluisan kyläkaupan ja maan pienimmän kivikirkon - siis itse masuunin ohella tietenkin. Ja kun sitten kesäkuun lopussa lähdimme miltei kahdeksan tunnin bussimatkalle (kolmen bussin vaihdot eivät ihan natsanneet yhteen) Jyväskylästä Turun ja Salon kautta Teijoon, olo oli kevyen odottavainen.



Teijo ei pettänyt työturistin odotuksia. Saavuimme lämpimänä kesäsunnuntaina ja majoituimme pittoreskiin majataloon. Tulopäivänä emme tehneet näyttelyn osalta vielä mitään muuta kuin sen, että tarkistin lähetyspakettien kunnon. Muutoin kävelimme pienen kierroksen ympäri kylää: ihastelimme renessanssikartanoa ja kuljimme sen vierestä puukujan läpi kameroitamme naksutellen, vanhan tammen ohi pienelle hautausmaalle ja sieltä taas sataman kautta majoitukseen, ja nukuimme kunnon yöunet ennen ripustussession alkua. (Hassujen luontokokemusten sarjassa: majatalossa löysin pienen hömötiaisen istumassa kenkäni reunalla, ja sen sai onneksi kannettua ulos kenkä kuljetusvälineenä.)




Itse ripustus olikin melkoinen urakka. Jo pelkän näyttelytilan koon vuoksi, mutta myös kiskosysteemin... Tilassa oli juuri se eniten pelkäämäni sivulta ruuvilla kiristettävä malli, jossa kiinnityksen pito riippuu siitä, kuinka kireälle ruuvin saa väännettyä - todella kätevä maalausten kiinnittämiseen, mutta lasikehyksissä olevien pienten töiden kiinnittämiseen melkoinen stressilelu. Onneksi Timppa oli mukana ripustusapunani (ja sen myötä enemmän sormivoimaa), ja onneksi olin varannut ripustukseen kaksi päivää - koska aikalailla se kaksi päivää ripustustyöhön meni. Mutta jos ei fyysistä ponnistusta ota huomioon, ripustaminen oli muutoin melko helppoa ennalta tekemäni suunnitelman mukaisesti; vain muutama työ vaihtoi paikkaansa.




Jo ennakkoon ihastuin Teijon masuunin gallerian isoihin ikkunoihin ja luonnonvaloon, mutta melko pian huomasin, että sillä oli myös haittapuolensa. Ihana valo, joka suurista ikkunoista tulvi sisään, teki kuvaamisen aika mahdottomaksi. Tavoitteeni on ollut kuvata näyttelyt melko kattavasti, mutta tunnustan, että Teijossa luovutin melko nopeasti. Otin kyllä kuvia, mutta niissä näkyy lähinnä seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia, josta heijastuu lisää seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia. Tyydyin ottamaan muutaman kuvan näistä loputtomista heijastuksista.

Luonnonvalosta huolimatta osaltaan näyttely jäi myös hieman hämäräksi, sillä jos näyttelysalin valot olisi laittanut päälle, heijastusten määrä olisi kerrassaan triplaantunut. Toisaalta, vaikka salin taaimmaisen osan hämäryys hieman vaimensi teoksia, keinovalon päälle laittaminen olisi muuttanut tunnelmaa - ja samalla tuntunut oudolta, kun tilassa itsessään on niin kaunis valo ja sitä tulee sisään verrattain paljon.



Ripustusurakan loppua odotti palkinto: kokonainen yksi, hidas vapaapäivä. Samoilimme kartanon puistomailla lyhyen Totin luontopolun, kävimme Sahajärven rannalla uimassa ja bongaamassa haapaperhosia (se oli sattuma!) Kotiinpaluun jälkeen tuntui kuin olisi käynyt jossakin kauempanakin lomalla.

***

Kuten jo jutun ajankohdasta huomaa (minun piti kirjoittaa juttu ripustamisesta piakkoin näyttelyripustusreissun jälkeen), näyttelyaika kului taas salakavalan nopeasti, vaikka se olikin viikkoa pidempi kuin gallerioissa yleiset kolmen viikon näyttelyajat. Tuntuu, etten ole ihan täysin ehtinyt vielä edes sisäistää kaikkea, mitä heinäkuussa on tapahtunut ja mitä palautetta on tullut - ja silti tuijotan mykistyneenä eteiseen pakkaamiani pakkaustarvikkeita, joita tarvitsen jo parin päivän kuluttua.

Aika on taas liian nopea minulle.


---

[This summer my Garden of Tears themed prints are on show for the last time, in two very different places. Echoes from the Garden of Tears exhibition at Teijon masuuni (Salo region) is open until August 4, 2019, and the Garden of Tears, HUONE ett RUM Inkoo until August 11,2019. Because there are so many words to write, I first wrote about my dream come true in Inkoo and this story is about Teijo. Unfortunately, due the lack of time, I'll have to translate it later - maybe after the exhibition has already ended.]