 |
| Tuhannen ajatuksen kyyneltäjä - The Artisan of the Tears of a Thousand Thoughts |
Päättyvä viikko on ollut jälleen niin täynnä huikeiden hetkien ja surkeiden tuntien vuoristorataa, että jälleen tästä jatkuvasta vatkauksesta ylös ja alas tulee taustalla vaanivaa elämän matkapahoinvointia. Jostain syystä eniten on kuitenkin kyrsinyt aivan yksinkertaisten asioiden muuttuminen (tai oikeammin: muuttaminen) äärimmäisen monimutkaisiksi ihan vain siksi, että kukaan ei tiedä tai viitsi ottaa selvää - ja se, että tilanteet eivät ratkea, vaan jäävät ilmaan seisomaan - ja minä siihen alle odottamaan, milloin se ratkaisu sitten romahtaa niskaan. Vaikka tällä kertaa ei ole kyse asiasta, millä lopulta olisi merkitystä oman elämäni tai työni kannalta lopulta mihinkään suuntaan (muutoin, kuin että asioita joutuisi taas hoitamaan mutkan kautta), tämä joka viikkoinen jatkuva keskeneräisten asioiden tilassa seisottaminen vain yksinkertaisesti niin
Siksipä olen jotenkin niin iloinen, että eilinen oli olemassa. Mikään keskeneräisistä asioista ei edelleenkään liikahtanut eteenpäin, mutta onnistuin jotenkin (ainakin vähäksi aikaa) pääsemään olotilaan, missä sillä ei ole väliä. Koko viikon olin vähän kahden vaiheilla, siitä, osallistunko Jyväskylän taidemuseolla taiteilijatapaamiseen ja teosesittelyyn vai en, ja vielä eilen kaupungille kävellessäni olin oikeastaan menossa vain kuuntelemaan muiden teosesittelyjä. Mutta sitten ajauduinkin puhumaan Kyyneltäjät-sarjastani (niinkuin kunnon kyynelpuutarhurin pitääkin työssään tehdä). Esittely jäi kuitenkin itsessään vähän sivujuonteeksi tuossa tapahtumassa, koska kohtasin Ihmisen, joka oikeasti - kaiken runsaan tarjonnan keskellä - näki Kyyneltäjäni, ja jonka sanat jäävät elämään vielä pitkäksi aikaa päähäni.
Mutta mistäpä minä en ongelmaa itsekin nykyään tekisi! Juuri eilen kerroin yleisölle Kyynelpuutarhurin päiväkirja -kirjoitusprojektistani, ja siitä, kuinka julkaisun kokoamisen ongelma on lähinnä editoinnissa: materiaalia on niin valtavan paljon, että sen koostaminen tolkulliseen parin sadan sivun muotoon tuntuu välillä ihan ylitsepääsemättömän hankalalta. Kun eilen pääsin kotiin, puolen metrin korkeutta lähentelevään materiaalipinoon tuli jälleen muutama käsinkirjoitettu muistiinpanosivu päälle lisää tuon Arvokkaan Kohtaamisen innoittamana. Merkkasin ne vihreillä post-it-lapuilla, kuten olen tehnyt muillekin kaikkein tärkeimmille sivuille, jotka haluan lopulliseen julkaisuuni sisällyttää.
Näyttää siltä, että Kyynelpuutarhurin päiväkirjasta taitaa tulla yhden kauniin taidekirjan sijaan viiden kilon järkäle - tai moniosainen kirjasarja...
---
This week has (again) been filled with such ups and dows that I'm starting to have some continuing motion sickness of life lurking in the background of my workdays. But somehow what annoys me the most is how some people just turn the simplest things to the most complex ones just because they don't know or they just don't bother to find out facts. This leaves the problems unsolved, but they just keep lingering above me, and I'm standing below them, waiting for all the solution to crumble down on my neck. Though this time it's not a question of an issue that actually would have any bigger importance in my life or work (it just would make some work-related things a bit more akward to do), but this continuous line of unfinished business, every week something new, just
That's why I'm so happy, that I had yesterday. Anything unfinished didn't get solved, but somehow I succeeded to get those things out of my head (for some time, at least). I've been pondering the whole week if I should go to the artist meeting at the Jyväskylä Art Museum (yesterday). When I walked to town yesterday, I was still going rather to hear other artist to speak than to speak myself. But then it just happened that I found myself in front of the Tear Artisans telling about them (like any good Tear Gardener should do). However, the introduction to my artwork was just a secondary thing on that event, because I met a Person, who really - amongst all those dozens of artworks - really saw my Tear Artisans, and whose words will stay with me for a long time.
But there's no thing I don't turn into problem these days! Just yesterday I told about my Diary of a Tear Gardener writing project to the audience, and about my main problem being the editing of stuff: there's so ridiculous amounts of material, that editing it all to just a few hundred pages feels sometimes to be an impossible job. But yesterday, when I got home, I added yet a couple of pages to that pile of almost half a meter, as I was so inspired about meeting this Person. I marked these notes with a green post-its, like I have done with all the other pages, which I would like to include in my final text collection.
At times it feels like this Diary of a Tear Gardener will be a five kilos heavy block of pages, or a book series, instead of one beautiful art book.
.
Tekstit
