Näytetään tekstit, joissa on tunniste apurahataiteilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste apurahataiteilu. Näytä kaikki tekstit

torstaina, joulukuuta 31, 2020

Hullu vuosi - A Mad Year

 

Kuva: Linnea Kuhmonen Photography/@photolinnea

Ajattelin, että on parempi olla kokonaan muistelematta tätä vuotta, niin pysyy jotenkin mieli koossa. Mutta kai se on jonkinlainen yhteenveto tehtävä. Ihan vain, että vaikka joskus myöhemmin - seesteisempinä aikoina - voi palata lukemaan tästä villistä, villistä ajasta, jossa koronaepidemia jäi vaikutuksiltaan lopulta kaiken muun tapahtuneen jalkoihin. Ja näinhän tämä vuosi meni:

Alkuvuoden koronasäikäytyksen jälkeen huomasin, että kun kaikki peruuntuu, saankin vihdoin sitä, minkä perään olen kaipaillut: ehjää työaikaa, täyttä keskittymistä luovaan työhön. Näin jälkikäteen huomaa erityisen hyvin, että eihän se tietenkään niin mennyt. Aika valui pienten taloudellisten ja henkisten tulipalojen sammutteluun, eikä luova työ ainakaan itseltäni suju silloin, kun todellisuus nakertaa liian isoin hampain mielenpohjaa. 

Keväällä ja alkukesästä suurin ikävä oli äitiä, joka vain parin kilometrin päässä asui tavoittamattomissa hoivakodissa. Omassa maailmassaan onneksi, jossa me olemme olemassa vain silloin, kun pääsemme paikan päälle. Kuvat helpottivat paljon, ja viestit - kun näimme, että kaikki oli hyvin. Ja tieto siitä, että me kärsimme erosta eniten, ei äiti. Kesä toi suurimman helpotuksen, kun pääsimme vuosilta tuntuneiden kuukausien jälkeen yhdessä kävelemään suurelle pihamaalle, ja onni oli suuri, kun äiti tunnisti vielä. Sitähän sitä eniten pelkäsi - että hän katoaisi niinä kuukausina, joko syvemmälle omaan maailmaansa, jossa meitä ei olisi enää olemassa silloinkaan, kun olemme läsnä. Tai kokonaan.

Jossain, paljon kauempana takana seurasi ensimmäisen pelon jalanjäljillä toinen kauhistus: en niinkään kammonnut pankkitilin tyhjenemistä kuin sitä, että joku päivä en saisi koottua tarpeeksi rahaa työhuoneeni vuokraan (no, tavallaan sama asiahan se on). Kaupungin työhuoneapuraha, yksinyrittäjän koronatuki, muutamaksi kuukaudeksi alennettu vuokra ja Taiken korona-apuraha auttoivat pahimman yli. Silti, kun elokuun alussa aivoinfarktiani seuraavana päivänä sairaalassa tajusin, että joutuisin perumaan seuraavan viikonlopun avoimet ovet työhuoneella ja sen myötä noin kuukauden vuokran verran tuloja, työhuoneeni säilyttämisestä tuli suurin huoleni. (Toki tapahtuneen muutkin realiteetit sitten hiljakseen valuivat päälleni, mutta onneksi hahmotin tilanteen puolihämäläisellä hitaudellani, eikä kaikki rysähtänyt niskaan kerralla.)

Sairaskohtaukseni ja sen jälkeinen elämänkokoinen säätö kyllä pienensi kaikki muut huolet aika minimiin. Yhtä-äkkiä aika olikin pelkkää lääkärillä ja laboratoriossa juoksemista. Lääkkeitä, joita elimistöni ei hyväksy ystävikseen. Eteisen lattialle valkoisessa kirjekuoressa kolahtavia pelottavia ja käsittämättömiä sairaalaviestejä, jotka eivät selvinneet sanakirjan avullakaan. Polilta yksi polille kaksi ja sieltä polille kolme, uusi lääkäri ja uusi hoitaja toisensa jälkeen. Tolkuton väsymys, kun pää ei pysynyt perässä käsiteltävissä asioissa, joita vain kertyi yksi toisensa päälle pinoon. Kaiken käsittämättömyyden lomassa syksy kului pienten asioiden parissa, ja ne asiat kävivät joka kerta painavammiksi.

Toisaalta, yhtä-äkkiä apurahahakemusten täyttäminen tuntuikin mukavalta ja hallittavalta: suunnitelmat kun olivat jo pitkälle valmiina ja tulevaisuuden miettiminen oli terapiaa kaiken kaaoksen keskellä. Siinä käsitteli aikaa, joka olisi joskus sitten, kun kaikki olisi taas hyvin. Täyttelin papereita, hoidin asioita, mutta luova työ oli nollassa. Yhden teoksen tekeminen on aina itselleni kuin romaanin kirjoittaisi ja nyt pää ei vain jaksanut kantaa tarinan loppuun. Sitten alkoi paperien täyttäminenkin painaa. Olin muutaman kuukauden täysin tekemättä yhtään mitään. Työhuoneellani kyllä katoin pöydän hitaille prosessikokeiluille. Mutta pääasiassa vain istuin siellä punaisessa nojatuolissani hämärässä ja kuuntelin musiikkia. Tai ihan vain tyhjyyttä, kun en jaksanut kiinnittää kuulokkeiden johtoa kiinni. Niin jäivät toteuttamatta syksylle aiotut Väri & kemia -kirjan taitto ja julkaiseminen ja muut painotuotteet pienestä värikirjasesta suruaddresseihin. Tekemättä jäivät vinksahtaneiden väriympyröiden sarja ja hassun hauskat jäätelövedokset. Uusista teoksista puhumattakaan. Yritin jatkaa aloittamaani inventaariota, mutta sekin oli liikaa. Kaikki se tekemättä jääminen alkoi itsessäänkin painaa mieltä.

Sisäisen lamani keskellä kaipasin käyttöä päälleni ja jotain tekemistä, mutta kun mikään ei pakottamalla tapahdu. Meteli pääni sisällä oli vähintään yhtä kova kuin normaalisti, ja ideoitakin pulppusi hetkellisinä huolettomuuden aikoina, mutta jotenkin niiden ylös kirjaaminen oli liian työlästä. Lyijykynä pöydälläni näytti tonnin painoiselta, en jaksanut edes yrittää. Silti, hiljalleen, aloin palata omaan normaaliini. Aluksi kirjoittamalla. Eräänä sunnuntaina heräsin, ja kirjoitin kymmeniä haikuja ja hahmottelin uutta painotuotesarjaa. Kotona pyjamassani keittelin sipulinkuoria ja keräämiäni kasveja väreiksi ja purin keväällä valottumaan asettamiani antotypiavedoksia, ja prosessin pohtiminen ja siitä kirjoittaminen alkoi luoda pieniä kiinnikkeitä arkeen. Päätin osallistua Jyväskylässä järjestettävään Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailuun. Päätin pitää työhuoneeni avoinna ennen joulua kuten normaalistikin. Päätin tehdä uuden aikataulutuksen kaikille syksyllä tekemättä jääneille projekteille, ja sen myötä ne poistuivat harmitusten listalta odotettavien projektien laariin.

Vihdoin tuli joulukuu, uusi vaarallisten vauhdikkaiden mutkien vuoristorata (toivoakseni juuri ennen pitkää tasaista vaihetta!) Kuukausi alkoi useammilla huonoilla ja huolestuttavilla uutisilla siinä määrin, että unohdin maallisten asioiden murehtimisen. Koneen säätiön apuraha, kaksi vuotta työskentelyyn, tuli aivan totaalisena yllätyksenä, ja kaiken huolen keskellä tuntui unenomaiselta viestiltä jostain rinnakkaistodellisuudesta. Ensin en elämän ristivedossa oikein uskaltanut siitä edes iloita, mutta nyt kun suurimmat huolet ovat hieman haalistuneet, tieto alkaa hiljalleen valua tajuntaani. Huomattavasti nopeammin hahmotin uutiset siitä, että ikkunani oli voittanut Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailun. Se oli sen kokoinen uutinen, jonka pieni aivoraasuni pystyy tämän vatkauksen sisällä vielä ymmärtämään. Suuri pieni ilo kaiken hälinän keskellä.

Ja nyt olen tässä. Parin tunnin päässä vuoden lopusta. Tänä vuonna olen kyllä jo moneen kertaan saanut nähdä sen, että parissa päivässäkin ehtii tapahtua paljon, ja parissa kymmenessä sekunnissakin. Elämän mullistavia asioita, jotka muuttavat elämisen peruskuviot muuksi. Mutta ei välttämättä huonommaksi - vain erilaiseksi.

Parhaillaan valmistaudun uuteen elämääni. Apurahatyöskentelyni alkaa ensi viikolla. Tuntuu aivan ihmeellisen satumaiselta (ja oikeasti yhtä epätodelta kuin päivänä, kun sain apurahasta kuulla), että saan kaksi vuotta keskittyä kokeellisiin projekteihini, joiden tekemiseen olen tähän asti joutunut kaivamaan ajansirpaleita sieltä täältä, triplatyöstä uupumisen uhallakin. Nyt minulla on vihdoin lupa tehdä hitaasti ja rauhassa, keskittyä olennaiseen.

En oleta, että matka elämän vuoristoradassa pysähtyisi tähän, ja varmasti niitä uusia jyrkkiä nousuja ja pelottavia mutkia on vielä tulossa. Mutta nyt tuntuu, että turvavyö on vähän tiukemmin kiinni ja on vahvempi luottamus siihen, että pysyn kyydissä.

Siis, kiinnittäkää hyvin turvavyönne, kaikki - ensi vuosi alkaa pian.

***

I thought it would be better not to look back at this year at all, just to keep my mind clear. But I guess that some kind of summary is at place. Just to have something to get back at some time later, when the times are serene again, and I can then more easily to read about this wild wild year, when the whole covid epicemic was just a foot note amongst everything else. And here's how it all went:

After the first shock of the covid news at the first quarter of the year I realised, that when everything is cancelled, I was finally getting what I had always wished for: some working time with no interruptions, which would give me a possibility to focus fully on my creative work. Looking back at that time now, I see especially clearly, that it was everything but. The time was spent to put down those small financial and mental fires all around, and you cannot really work with any creative at that kind of situation - or at least I learnt that I can't.

During the spring and at the beginning of summer I missed my mum so much - she is living at the care home just a few kilometers from us, but then unreachable. I found comforting to know that she was living in her own world, in which we exist only when she sees us. Some photos gave us relief, and messages, when we saw and heard that everything is well. As well as the knowledge of the fact, that it was us who suffered the distance mostly, not mum. The summer brought along the biggest remedy, when, after several months that felt like years, we finally got to meet outside and walk together in summery garden. Is there a bigger happiness than when you find out, that your own mum still recognizes you? That must have been my biggest fear - that during these distanced months she would disappear even further into her own world, where we wouldn't exist even when we'd come around. Or that she would just disappear, completely, for the final time.

Somewhere behind, following the footsteps of this first fear, was another fright travelling along: I wasn't so much afraid of my emptying bank account, but I was afraid that it would soon be the day when I couldn't pay my rent (well, these things go hand in hand). With the Jyväskylä city atelier support grant, government support for entrepreuners, my studio rent was lowered for a few months and a special grant from the Art Council of Finland I survived the worst phase. Still, the very next day after my stroke, when I was on my hospital bed, I suddenly realized that I'd have to cancel my open doors event at my studio next weekend, and at that same time I would miss about one month's rent of income, and that was my biggest worry. (Of course everything else came then later, but I'm now thinking that I was kind of lucky to perceive this whole situation so slowly, so that not everything came to me at once.)

My fit and everything that followed it minimized my other worries quite effectively. Suddenly my time was taken by visiting doctors and getting my blood sucked in laboratories. Those horrendous white envelopes from the hospital kept dropping on our hallwayfloor, not so often but always equally horrifying, filled with scary and cryptic words that didn't open even with the help of dictionary. From one clinic to another and yet to another, a new doctor and new nurses one after another. An overwhelming exhaustion, when my mind couldn't realise all the matters, which started to  pile one over another. And in between all this inexplicable issues I spent my autumn doing smaller and smaller things, as everything got more heavier each day.

On the other hand, suddenly I felt how writing the grant applications suddenly felt so comfortable and controllable: I had the plans ready and thinking about the future was like therapy in all that chaos. I loved the think about the time in near future, when everything would be ok again. I filled papers, I managed things, but my creative work was in zero. To me making one artwork is always like writing a novel, and now my mind just couldn't carry a story through. I spent a few months doing absolutely nothing. I tried, though. At my studio I set my work desk for a few slow process experiments. But mainly I just sat there on my red armchair in the dim lit room and listened to music. Or just nothing, when I couldn't find the strength to attach the headphones jack. So I didn't publich my colour and chemistry themed book, or any other printed matters during the autumn. I didn't make my Colour Wheels gone Mad print series or my funny ice cream monotypes. Not to mention about my artworks. I tried to continue making the inventory I had started, but even that was too much. All those things I had planned and not made added some worry levels on my head.

In my inner depression I needed some use for my head, or just something to do, but when you are in that kind of state, nothing happens by forcing. I got some ideas from time to time, but it was too laborous for me to write them down. But then again, slowly, I started to return back to my life. First by writing. One Sunday morning I just woke up and wrote dozens of haikus and planned a new print series. At home I wore my pyjamas but still boiled some onion skins and some plants I had collected to dyes and then made pigments from them, and I removed some anthotype prints from under their films (where they had been from the spring), and thinking about the process and writing about it started to form small fasteners to my everyday life. Finally I decided to take part to a display window competition in my hometown Jyväsylä. I decided to have open doors at my studio before the Christmas time. I decided to create new schedules for all the projects that I didn't make this autumn, and thus I removed them from the sad list to the list of the projects I can hardly wait to begin to work with.

And then, finally, December started, with it's new dangerous and speedy curves (hopefully the last ones before the long flat stage!) This month started with several worrying and sad new, and there were so many of them that I totally forgot to worry about anything else. I have never been as surprised before, as I was, when I opened my email and read that I had received a two year working grant from Kone Foundation. It was loke some dreamy message from some other unreal dimension. In the sad and worrying situation I was in at the time, I didn't dare - sort of - to be happy about it, it was just too much to handle. But now, when the biggest worries have vanished a bit, it slowly starts to occupy my mind: I really can work with my slow art projects for two whole years. It was remarkable fasther to understand, when I heard that my display window had won the window competition. Just a perfect size news to my tiny brain. A big big joy amidst all the fuss.

And now I am here. A few hours before the New Year. During 2020 I've seen several times that a lot can happen even in a few days time, and even in just a few seconds. Those life-changing things, that are changing the basic steps of a normal life forever. But not necessarily to something worse - just different.

At the moment I'm preparing myself for my new life. I'll start working with my grant at the beginning of the year. It feels strangely fairytalelike (and really as unreal as it was in the day I heard about my grant), that for two years now I can concentrate to those experimental projects, to which I've had to dig some time splinders here and there, exhausting myself. Finally I have a two year permission to work slowly and to focus on the essential.

I don't assume, that my life would be a straight flat troublefree line from here on, there must be those hard rises and scary bends coming at some point. But now I feel that I have my safety belt attached better and tighter and I have a stronger trust on that I don't fall off.

So, you all - fasten your seat belts, the new year will start soon!


torstaina, kesäkuuta 18, 2020

Valoa horisontissa!


Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020

Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.

Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.

Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)

Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.

Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.

Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.

Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.

Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.

Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.

Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.

Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.

Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.

Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.







torstaina, marraskuuta 08, 2018

Kiire, kiireempi, kiirein / Busy, busier, busiest!




Tulevan Beckerin Aika sekuntien välissä -näyttelyn valmistelu ei ole sujunut ihan niin kuin olin suunnitellut. Ensin tuli materiaaliongelmia, sitten tekniikkaongelmia, sitten materiaalin hintaongelmia, osaamisongelmia, ja viimeisimpänä alihankintaongelmia - muiden pienempien haasteiden rinnalle. Ja tietenkin siihen päälle uusien teostekniikkatestien totaalinen pieleen meneminen. Siirryin jo ajat sitten suunnitelma B:hen ja nyt olen varmaan jo menossa suunnitelma Q:ssa. Mutta en harmittele samalla tavalla kuin olen joskus muiden näyttelyiden kanssa harmitellut, sillä nyt en joudu tekemään sisällöllisesti yhtään kompromissia. Olin alkujaankin suunnitellut näyttelykokonaisuuden hiljalleen kasvavaksi monimedialliseksi projektiksi, kuten Kyyneltarhakin on ollut (siinäkään mediaelementit eivät ole vielä valmiina, kun tänä vuonna piti valita joko ne tai kirja) - joten tällä kertaa vaihdoin vain ripustussuunnitelmaa ja kokoan samaan kokonaisuuteen kuuluvista (kuva)teoksista vain toisenlaisen kokonaisuuden kuin alunperin oli suunnitelmissan.

Vaikka kyllähän se vähän harmittaa, että käytin niin paljon aikaa installaatiomaisen ripustuksen ja videoprojisoinnin suunnitteluun ja tekemiseen, ja ymmärsin vähän liian myöhään päästää irti. Työ ei sinänsä mennyt hukkaan, koska teokset ovat jo hyvin lähellä valmistumista, melkein valmiina tulevia näyttelyitä varten. Mutta ärsyttää, että löysin itseni jälleen tilanteesta, jossa on taas aivan tolkuton kiire kuvateosten kanssa. Onneksi valtaosa niistä oli jo vain viimeistelyä vailla, mutta osa vielä hyvin raakilemaisessa vaiheessakin, kun olin jättänyt ne täysin paitsioon videon ja installaatiokuvien viedessä kaiken huomion. Näyttelyn alkuun on kolme viikkoa, enkä ole päässyt vielä edes väritestivaiheeseen. Vähän kauhulla odottelen ensi viikkoa, sillä töitä täytyy painaa melkein vuorokauden ympäri, että työt ehtii ajoissa kehystyttääkin. (Ja milloin minä oikeasti pääsen muuttamaan uudelle työhuoneelleni? Alan olla jo malttamaton!)

Joka tapauksessa: ei voisi olla parempaa paussia näyttelytyölle kuin tuleva viikonloppu. Olen tänään pakkaillut tavaroitani kahteen matkalaukkuun, ja huomenna temmon ne Helsingin junaan. Huomenna aion vain levätä ensin junassa ja sitten hotellihuoneen hiljaisuudessa ja tyhjyydessä yhden päivän ennen viikonlopun Korjaamo Design Marketia.

Olen kaikille sanonut, että matkustan Korjaamolle kahden matkalaukun kera "kevyesti" - mutta sehän ei pidä yhtään paikkansa. Paperi painaa kuin synti, ja varmaan enemmänkin. Voi olla, että kun kevyessä (toivottavasti kevyessä) tihkusateessa hilaan laukkujani pitkin Helsingin katuja, ilo voi olla kaukana...  Mutta uskon silti, että viikonloppu ihmisten parissa tuo juuri sellaista energiaa, jonka avulla sitten pykään näyttelyni loputkin teokset valmiiksi alta aikayksikön!

---

Making my upcoming Time between seconds exhibition at Gallery Becker has not happened just like I had planned. First there were some issues with materials, then techinal problems, then the prices of the secondary materials proved to be too high, some issues with my abilities to work with this and the latest problems were with a subcontracting job I ordered - amongs other challenges I've met with this project. I already moved to plan B a while ago, and right now I must be about at plan Q. But I'm not frustrated in a way that I have been with some other exhibitions, because with this project, I still don't have to compromise at all contentwise. From the beginning I planned this theme to be a slowly growing multimedia project, just like the Garden of Tears has been (the media elements are not finished to that one too, because this year I had to choose either my work with them or with the book) - so this time I just changed my exhibition plan and I'm picking just another kind from the artworks of the same theme than I originally had planned.

But it still bugs me a bit that I used so much time for my installation pieces and video projection, and I just realised to let them go a bit too late. The work itself wasn't done in vain, because the plans and works are very near to be finished, and they are almost ready for the upcoming exhibitions. But still I am annoyed that yet again I find myself in a situation where I'm having this almost unbearable hurry with my image based artworks. Luckily most of them are only missing the final touch, but some of them are still in very raw stage, because I had totally missed working with them when I was so concentrated on the installation and video work. There's only three weeks until the exhibition will open, and I still haven't even made my colour tests yet. Thinking of next week fills my head with horror - I'll have to work almost 24/7 to get everything done and framed in time. (And when do I really get to move to my new studio? I'm starting to be impatient!)

Anyway: no better pause for my work with exhibition than the next weekend. Today I've packed my stuff into two suitcases, and tomorrow I'll drag them with me to the train to Helsinki. Tomorrow I'll plan just to rest first on the train and then on the silence and emptiness of the hotel room for one day before the Korjaamo Design Market on Saturday and Sunday.

I've told everyone, that I'll be travelling 'lightly'  - but that just isn't true at all. Paper is heavy as a sin, and probably more. It just might be that when I drag these suitcases in Helsinki streets in slight (hopefully slight) rain, I might not be so prompted to smile... But I still believe that a weekend with people will bring just the kind of energy to me, that I need to finish my artworks next week!










maanantaina, lokakuuta 01, 2018

Alussa - In the beginning



Kirjoittaminen on aina ollut itselleni tapa jäsentää asioita. Olen huomannut, että kun omat päiväkirjamaiset muistiinpanoni päivän tekemisistä ovat surkastuneet muutaman sanan epäselviksi merkinnöiksi kalenterin sivuille - joihin en koskaan enää palaa - myös kaikki tehty työ jää epämääräiseksi tunteeksi jonnekin takaraivon tuntumille. Hienointahan olisi, jos voisi jäädä ihastelemaan pieniäkin juttuja tyytyväisenä, mutta kun niiden isompienkaan projektien päättymisen juhlistamiselle ei tunnu olevan aikaa, mistä sen sitten tempaisisi pienemmille arjen asioille? Ja niin eteen tulee vain yksi työ toisensa jälkeen, ja jäljelle jää vain tunne siitä, ettei ole saanut mitään aikaan.

Ehkä yksi tapa on kirjoittaa ne ylös. Ihan vaikka yksinkertaisina tiivistettyinä lauseina. Mutta jonnekin muualle kuin kalenteriin, jonne ne häviävät. Sanat ikäänkuin tatuoivat työt tehdyiksi, mutta niiden pariin pitää jotenkin helposti palata. Että voi epämääräisen epävarmuuden hetkellä palata tarkistamaan, että on oikeasti tehnyt jotain.

Kuva on toinen keino - se ei vain omalla kohdallani tunnu olevan yhtä tehokas. Olen muutaman vuoden ajan pitänyt Instagramissa työpäiväkirjaa. Tai no, kuvafiidissä sekoittuu työelämäni ja muu elämäni, mutta niinhän ne sekoittuvat muutenkin, rajaa ei ole piirretty edes veteen.

Huomaan, että vaikka oma Instatilini on julkinen, se ei ole tehty muille vaan itselleni. Varmaan työstäni saisi mielenkiintoisempiakin kuvia, mutta itselleni tarkoituksenmukaisempaa on napata kuva alkuvaiheesta. Jotta voin myöhemmin, aikaansaamattomuuttani tuskaillessani, jarruttaa malttamatonta mieltäni: älä nyt hermoile, tällaisesta lähdit liikkeelle. Prosessit ovat niin hitaita. Kun työ kestää viikkotolkulla ja pysyy pitkän aikaa vielä pohjustusvaiheessa ja haluaisi olla jo perillä, sitä helposti unohtaa, kuinka tärkeää matkavalmistelujen huolella tekeminen on.

Silti, sanat ovat itselleni parempia kuin kuvat. Suuri osa työstä on juuri sitä taustasilppua, joka ei tallennu mihinkään. Jos ottaisin Instaan kuvat sähköposteista, joita lähetän, laskuista, jotka maksan, kaikenmaailman lomakkeista ja virkapapereista, joita täyttelen, kuvasyötteeni olisi täynnä pelkkää valkoista paperia. Lannistavan monotonista. Mutta sanoilla voi paremmin tallentaa sen, mitä viestit pitävät sisällään. Sähköposteihin voi tallentua merkittävääkin unelmientoteutusmateriaalia - elämän hienoutta parhaimmillaan. Jospa siis yrittäisin herätellä työpäiväkirjankirjoittajaa itsessäni, ja yrittäisin vaikka kirjata aina silloin tällöin viikon ajan ylös, mitä työpäiviini kuuluu. Siis näin:

Vaikka tällä hetkellä elänkin lomakkeiden nousukautta, tämä päivä oli ihanan monimuotoinen. Aamulla päivittelin nettisivuilleni asioita pitkällä viiveellä: sarjat Zoology ja Kyynelpuutarhurin päiväkirjamerkintöjä. Koska itselläni ei ole tällä hetkellä työhuonetta, Timo on luvannut, että voin käyttää tilaa vievien projektien tekemiseen hänen työhuonettaan, joten puolen päivän jälkeen suuntasin sinne.

Purin vihdoin Hyvän ja pahan kyynelpuun teokset Galleria Aarnista tulleessa lähetyslaatikostaan, jossa ne olivat odottaneet jo kuukauden. Tarkistin kaikki teokset ja kuvasin ne uudet teokset, joista itselläni ei ollut kuvaa. Näitä kuvia ei ole vielä nettisivuilla, ja jotkut kuvat sieltä tulevat puuttumaankin: olin varautunut kuvaamaan myydyt teokset näyttelyn purkupäivänä ennen näyttelyn loppua, mutta teokset olikin annettu jo ostajien mukaan ennenkuin ehdin näyttelytilaan iltapäivällä. (- Ehkä on hienoa, että kaikesta ei itsellänikään säily kuvaa ikuisesti, vain haalistuva mielikuva.)

Aion kokeilla mdf-levyille erästä kuvasarjaideaani. Hioin ja liimasin viisi mdf-paneelia - sopivan fyysinen lopetus työpäivälle. Kävelin pitkän kaavan mukaan kotiin, vähän kiertoteitä ja aina silloin tällöin pysähdyin kirjoittelemaan muistikirjaani mieleen juolahtavia asioita. Olin ajatellut merkitä inventaariomerkintäni samantien talteen teoskirjanpitooni, mutta kun kahdeksan jälkeen pääsin kotiin, en jaksanut edes työkonetta avata. Mutta hyvän työpäivän tuntu leijuu ilmassa - olen vapaailtani ansainnut!

---

Writing has always been a way for me to clear my thoughts. I've noticed that when my diary-like notes of working day has withered to a unclear notes of just few words in my calendar pages - to which I will never return - the work finished leaves just a vague feeling somewhere in the back of my head. It would be the most glorious feeling, if I could just take time after each small work thing I've finished, and admire it feeling content, but if I don't have any time to do so with even the bigger projects, how could it be possible with the smaller ones? And so I just keep on going, from one chore to another, feeling that I've accomplished nothing.

Maybe one way is to write everything down. Even though just very simplified sentenced. But I have to write it down somewhere else, not in my calendar, where my words just vanish. Words are like tattoos, they make a permanent remembrance, but they just have to be somewhere where I can return them to, easily. Just so at the utmost moment of uncertainty I can return to them and assure myself, that I really have accomplished something.

Pictures are obviously the other way - it just isn't as efficient in my case. For a few years time I've have a sort of work diary in my Instagram account. The feed is mixed with both my working life and private life, but so they are mixing in reality too, there's no really line in between them.

I just notice, that even my own Instagram account is public, I don't post my photos for the audience but for myself. I guess I could take more interesting photos of my work, but for myself more adequate is to take snapshots of my work at the beginning of each phase. So that I can later, when I'm agonising with my unproductiveness, stop my impatient mind: please, don't worry, remember, that this is what you started with! The processes are so slow. When your project is lasting for weeks and the works are in basic phase for ages when you just would like to be on finishing stage already, you just easily forget, how very important it is to make the surface preparation very very carefully and thorough.

Still, words are better than pictures, in this case. Most of my work is just some kind of background noise, which is never recorded anywhere. If my Insta feed would fill with photos of all emails I send during the day, or bills I pay, or of all forms and blanks I fill all the time, how boring would that be. Stultifyingly monotonic. But I can use words to save all things these messages bear. There can be some very important dream-making-material in some emails, which can't be said through pictures. So, I try to wake up a diary-writer in me, if I could, at least now and then, write down my workdays in weekly basis. Like this:

Although this is the time of filling forms and sending emails, this day was beautifully diverse. In the morning I updated my website with artworks that I should have updated a long time ago: the series Zoology and Notes from the Diary of a Tear Gardener. Because I don't have a studio of my own right now, Timo has promised, that I can use his studio for those space consuming projects of mine, so I left there about noon.

I finally got to open the last packages from my Galleria Aarni exhibition, that ended already a month ago. I checked out the artworks of the Tree of Tears of Good and Evil and also photographed those new ones, that I didn't have a photo of beforehand. These are not yet in my website, and some of the new ones will be missing: I had prepared myself to take photos of the artworks on the last day of the exhibition, but when I arrived to the gallery on late afternoon, some of the works had been already given to their new owners. (- Maybe it's nice in odd way, that not every work is documented thoughout, but there's just a fading image in my mind.)

I started to prepare mdf panels for my picture series. I sanded and glued five mdf panels, which was just a perfect way to end my working day. I walked home taking detours and stopping to write from time to time. I had planned to save my inventory markings rightaway, but after I got home at about eight, I just didn't bother to open my work laptop. But there's a feeling of a good working day flickering in the air - I've earned my free evening!


.


torstaina, helmikuuta 08, 2018

Terveisiä lomakelandiasta / Greetings from the Form-Land



Tammikuu loppui ja helmikuu on alkanut flunssalla. Enää en makaa voipuneena vuoteen pohjalla, mutta vielä tämä viikko on toipilaismaista pikkupuuhailua. Hyvin järjestetty, kiireettömyyteen tähtäävä työkalenteri on taas romahtanut kuin hutera korttitalo: melkein vatsaan koskee, kun lukee listaa tulevista hoidettavista asioista, jotka ovat tässä muutaman viikon aikana kertyneet kasaksi. Kaikki pieniä, mutta lukumäärä suuri aikaan nähden. (Miten tässä taas näin kävi?)

Hyvä mieli silti, kun jotakin olen puolikuntoisenakin saanut tehtyä. Sunnuntaina - vielä ihan tolkuttomassa olotilassa - sain täytettyä Suomen taidegraafikkojen Teos 2018 -teosvälitystapahtumaan ilmoittautumisen (Helsingissä, Kaapelitehtaan Puristamossa ja Valssaamossa  22.2.-4.3.2018), joskaan en ole yhtään varma, merkkasinko mitään tietoja paperiin oikein (en ole päässyt käymään työhuoneella kohta kolmeen viikkoon ja siellähän se tieto on). Eilen rutistin kokoon Suomen kulttuurirahaston Keski-Suomen maakuntarahaston apurahahakemuksen. Melkein nauratti oma y-k-s-i-k-i-r-j-a-i-n-k-e-r-r-a-l-l-a-a-n täyttäminen, mutta olotilaan nähden ihan kelpo hakemuksen sain aikaiseksi. Kerrankin pedantista etukäteisvalmistelustani oli hyötyä, kun ei tarvinnut alkaa kehitellä liitteitä tyhjästä. Tosin iloa lähetetystä lomakkeesta vähän latisti myöhään illalla tullut Taiken kohdeapurahan kielteinen päätös. (Mutta mitä ihmettä: olin ilmeisesti hakenut jostain monitaidejaostosta? Pitää alla olla tarkkana noiden lomakkeiden kanssa: luulin, että se alun ensimmäisellä sivulla määritelty taiteenlaji tulee jotenkin automaattisesti hakemuksiin!)

Jos vaikka ensi viikon alussa pääsisin rahtautumaan työhuoneelle tsekkaamaan Teos 2018 -tapahtumaan ilmoittamieni teosten mitat ja pakkaamaan ne valmiiksi, ja pistämään alulle muutaman toipilasvuoteella mieleen hahmottuneen teoksen.

Mutta vielä tämän loppuviikon toivun hetken vielä värien kanssa. Lyhyttä apurahatyötäni en halua flunssalle lahjoittaa.

---

January ended and February started with flu. I'm not in fever anymore, but still this week is dedicated for very little chores. My well organized calendar, aiming for avoiding over-working, has just lost this fight: my stomach almost hurts, when I read the to-do list of following weeks - things that I haven't been able to do during these weeks. Not so big projects, but too many of them for the time in use. (How did this happen again?)

Still I'm quite in a good mood, since I have managed to do even something. On Sunday - still being very sick - I was able to fill out the sign-in form to the sales event of the Finnish Print Makers, Teos 2018 (in Kaapelitehdas in Helsinki from February 22 to March 4, 2018), though I'm not completely sure if I marked any of the artwork info correctly (I haven't been able to visit studio for almost three weeks and it is there, where all the necessary info is). Yesterday I filled the grant application for a local culture found, which came out quite good, considering that I wrote it with o-n-e-l-e-t-t-e-r-i-n-t-i-m-e. I was so happy I had made proper pdf-sheets for my projects earlier, and I didn't have to start making all the attachments yesterday. Though, my happiness about managing to send this application was a bit diminished, when I got the negative verdict of one Taike grant. (But what the hell: apparently I had applied the grant from a wrong place! I have to be more careful later!)

I wish that I could get to my studio at the start of the next week. I'd like to check out the Teos 2018 artwork info and pack them for transport, and also I'm already waiting to get to start my new artworks.

But there are still a few days left this week, and I'll spent them with my colour work. This grant funded working time is too short to give it for flu.

keskiviikkona, tammikuuta 17, 2018

Apurahatyöskentelyn sietämätön keveys / The Unbearable Lightness of Working with a Grant



Sain viime vuoden puolella Kauppaneuvos Otto A. Malmin Lahjoitusrahastolta apurahan noin kuukauden työskentelyyn Coloria-projektini parissa. Tein jo muutamia kuukausia sitten itselleni suunnitelman asioista, joiden parissa työskentelisin ja selkeän aikataulun työlleni, ja olen nyt tammikuussa toteuttanut suunnitelmaa tunnontarkasti. Itseasiassa - innostuneena vähän tehokkaamminkin kuin piti: ehdin todennäköisesti tehdä apurahalla paljon enemmän kuin mitä olin suunnitellut.

Mutta mikä ihme siinä on, etten pysty tekemään tätä apurahatyötä levollisin mielin? Olen vuosikaudet varastanut Colorialle ja väreille aikaa muulta työltä, ja vahva "ei-nyt-saisi-tehdä-tätä-kun-pitäisi-tehdä-muuta" -ajattelu on näköjään vaikea karistaa päästä pois. Tammikuun päiväjärjestykseeni merkitsin, että värit ovat nyt ensisijainen työni, ja muu työ saa vuoronsa vasta apurahatyöpäivän jälkeen, mutta silti kiukustunut omatunto nalkuttaa heti, kun silmä osuu pakkausta odottaviin vedoksiin työhuoneen pöydällä. Järjestin jo ajat sitten asiat niin, että muu työ ei kärsi yhtään, ja silti en usko itseäni. On todella outo tunne, kun samanaikaisesti puhkun innostusta, ja kuitenkin on vaikea keskittyä ja joudun hokemaan koko ajan mielessäni, että teen tätä ihan luvan kanssa.

Jos olen vihdoin saanut apurahoja jakavan tahon arvostamaan värityötäni niin paljon, että saan apurahan tarkoitukseen - miksi kummassa en saa itseäni sisäistämään samaa asiaa?

---

Last year I received an one month working grant from Otto A. Malm Foundation, to work with my colour project Coloria. I made a working plan and schedule for my grant work already months ago, and now, in January, I have followed my plan strictly. Actually - because I'm so enthusiastic about this, even more efficiently than I had planned: probably I will achieve much more with this grant than I thought.

But why an earth can't I put my mind on ease with this grant work? For years I have stolen time to Coloria from my other projects and works, and now that strong 'you-can't-do-anything-with-colours-because-there's-other-stuff-to-do' thinking is apparently difficult to get rid of. In my January day planner it states that for this month the colours are my primary work, and everything else comes after the grant-workday, but still I find my conscience nagging angrily, when I accidently see the prints on my studio desk waiting for packing. It was already weeks ago when I organised everything in a way, that my other projects won't suffer at all, but still I can't make myself believe it. It really feels weird, when, at the same time, you are filled with enthusiasm, and still it's hard to concentrate and I have to remind myself constantly, that I have a permission to do this.

If I've finally gotten to the point, where a grant-giving organisation is believing in my colour work so much, that I get a grant for it - how come it's so unbelievable difficult to adopt the idea myself?

maanantaina, heinäkuuta 03, 2017

Kukkia minulle! / Flowers For Me!



Heinäkuu alkoi ilolla! Perjantaina sain kirjeen Otto A. Malmin lahjoitusrahastolta. Olen saanut henkilökohtaisen stipendin Coloria-sivuston kehitystyöhön. Tänään tieto julkisesttiin Otto A. Malmin lahjoitusrahaston nettisivulla.

Olen ollut tästä niin onnellinen, etten tiedä, miten päin olisin. Ajanpuutteen (nimenomaan Ehjän Työskentelyajan puutteen) vuoksi Coloria on jäänyt jo useamman vuoden ajan paitsioon - ja välillä asioiden tekemättömyys on käynyt vähän ahdistavaksikin. Tämä pieni apuraha tarjoaa minulle jonkin verran häiriötöntä laatuaikaa sivuston parissa ja pääsen uudistustyön alkuun.

Viikonloppuna avasin uudelleen Colorian Facebook-keskusteluryhmän. (Itseasiassa luulin, että Facebook oli arkistoinut sen, koska sellainen ukaasi minulle aikanaan tuli, minkä vuoksi siirsin väriuutisten jakamisen Colorian Facebook-sivulle. Siellä tuo ryhmä kuitenkin edelleen oli.)  Facebook-sivu saa jatkossakin toimia uutistenjakoalustana, mutta keskusteluryhmässä on kenen tahansa helpompi aloittaa keskustelu, mistä tahansa väriin liittyvästä.

---

This July started with Joy! On Friday I received a letter from the Otto A. Malmi Foundation. I've been granted a personal stipend for my work with Coloria website. Today the information was published in Otto A. Malmi Foundation page.

I've been sooooo happy about this! Because of my constant lack of time (and for the Distraction-Free Working Time especially) Coloria has been offside for several years already - and at times I've been a bit distressed about it, knowing there's so much left undone. This small grant allows me to Concentrate on my work, and I can finally start the renewal project.

Last weekend I reopened the Coloria Facebook Group. (Actually I had thought that the Facebook had archived it, because it once send me a note that the group would be archived and I should open a Facebook page - which I did, and where I have continued sharing colour related news. But now I found out, that the group is still there!) Bilangual (Finnish & English) Coloria FB page still continues sharing colour news, but in Coloria Group starting discussion about colour is easier for anyone.

torstaina, toukokuuta 26, 2016

Hymyilyttää // Smiling



Tänään heräsin näyttelyn (purkamisen) jälkeiseen apaattiseen "mitäs nyt sitten" -tilaan. En oikein meinannut millään käynnistyä. Tiesin, että päivän sovittuihin tapaamisiin oli sen verran vähän aikaa, ettei minkään suuremman projektin tekeminen millään onnistuisi, ja koska olen huono palaamaan keskeneräisen ääreen, keskityin lähinnä noutamaan itselleni kahvikupin toisensa jälkeen ja odottamaan, milloin sen vaikutus alkaisi. Oli jotenkin harvinaisen levoton olo, eikä tiennyt, mitä muutaman tunnin luppoajallaan tekisi. Silti en jaksanut mennä heti poimimaan postia, kun se luukusta kolahti eteisen lattialle. Ehkä jotenkin alitajuisesti yritin suojella itseäni: nykyään, yleensä, kun postia tulee, mukana on aina vähintään yksi lasku, eikä reippaasti taloudellisesti tappiolle jääneen Hyvinkään näyttelypyräyksen jälkeen ehkä oikein olisi halunnut kiusata itseään enää enemmällä rahan menolla. Mutta lopulta sekin oli tehtävä: asteltava sateisen päivän pimentämään eteiseen, nostettava posti lattialta ja avattava kirjekuoret. Mutta: ei laskuja. Yksi komeasti tilpehöörillä silattu naistenlehtimainos ja yksi kultaleimainen kirje Niilo Helanderin Säätiöltä, sisällään ilmoitus siitä, että olen saanut apurahan Random Prints -projektin toteuttamiseen.

On se vain kummallista, kuinka nopeasti voivat mieliala ja tunnelma muuttua, tuntui kuin eteinenkin olisi tulvahtanut valoisammaksi. Aurinkoiseksi värittyi lopulta tämäkin päivä, vaikka ulkona sade on tehnyt parhaansa viilentääkseen ilman melkein kuin syksyiseksi.

---

Today I woke up into apathetic "what's now then" mode which I often have after (dissembling) an exhibition. I somehow didn't find a way to get myself going. I knew that there would be so little time before a few meetings, that there was no use to start making a bigger project, and because I'm extremely bad to return to any project I have started but which has not continued long enough, I just concentrated into fetching myself a cup of coffee after another, and to wait it to affect. I felt exceptionally restless, and I didn't quite know, what I would do with this few hours of idle time I had. Nonetheless I didn't go to pick up the mail, when I heard it landing on our hallway floor. Maybe I somehow tried to protect myself: nowadays, usually, when I receive some mail, there's almost always at least one invoice, and after the unprofitable Hyvinkää exhibition I maybe didn't want to tease myself with new spendings. But I had to, finally: I had to enter into the hallway, darkened by the rainy day, pick up the mail from the floor and open the envelopes. But: no bills. One very fancy advertising envelope for women's magazine and one golden labeled envelope from the Niilo Helander Foundation, including a message of the grant I had received for my Random Prints project.

It's odd how fast the mood and ambiance can swift into totally another, it felt like even the hallway would suddenly felt lighter. So, I had my sunny day after all, even though rain outside has worked its best to cool the weather down.

maanantaina, huhtikuuta 25, 2016

Seuraavaksi: Hyvinkää / The Next Stop: Hyvinkää



Missä tuuli lakkasi -näyttely on esillä Hyvinkään taiteilijaseuran Promenadigalleriassa 7.-25.5.2016.
Näyttelyn avajaisia vietetään perjantaina 6.5.2016 klo 18. Tervetuloa!

Facebook-tapahtuma: www.facebook.com/events/580146585494534/

---

Where the Wind Stopped exhibition is shown at the Promenadigalleria in Hyvinkää May 7-25, 2016.
The exhibition vernissage is on Friday May 6, at 18. Welcome!

Facebook event: www.facebook.com/events/580146585494534/


maanantaina, huhtikuuta 18, 2016

Kolme viikkoa menee aina liian nopeasti // Three Weeks Pass Always Too Quickly


Tanssi / Dance. 2016, pigmenttimustevedos / pigment ink print, ed. 25.

Tuntui, että vasta sain Rovaniemen Galleria Napan näyttelyn pystyyn ja nyt on enää kaksi näyttelypäivää jäljellä. Näyttelyaika kuluu aina vähintään triplanopeudella normaaliin verrattuna. Taisin tehdä näyttelyllä roiman tappion: myyntejä ei ole ollut tähän mennessä kovinkaan paljon, en varmaan saa edes matka- ja lähetyskuluja katettua, puhumattakaan näyttelytilan vuokrasta. Mutta se nyt oli tavallaan odotettavissakin. Teoksia on muutenkin liikkunut alkuvuonna todella vähän verrattuna aiempaan, joten olin osannut henkisesti varautua siihen, etteivät työt Rovaniemeltäkään lähde kovin vilkkaasti liikenteeseen. Ja toisaalta, matka- ja majoituskulut olivat niin hintavat, että osasin senkin puolesta varautua asiaan. (Ja onhan tässä vielä kaksi päivää aikaa: ehkä tulee viimeisten päivien asiakkaita, kuten viime vuonna kävi Black Wall Galleryssa Vaasassa!)

Tämä Jyväskylä-Rovaniemi -matka sai minut kyllä miettimään Suomen ulkomaita arvostavaa näyttelyapurahajärjestelmää. En tiedä millaiset rahasummat noissa pyörivät, mutta huomio kiinnittyy ennenkaikkea apurahajärjestelmien joustavuuteen, joka tuntuu suoraan huutavan, että ulkomaa on parempi. Ulkomaan matkatukia on haettavissa useammasta paikasta useampia kertoja vuodessa, kun taas kotimaan näyttelyihin tukia lähinnä saa hakea Taiken ja eri säätiöiden yleisistä apurahoista, eikä niissä ole (käsittääkseni) yhtään suoraan matka- ja majoituskuluihin kohdennettuja hakuja, eikä ainakaan sellaisia, joita voisi hakea joustavammalla aikavälillä kuin kerran vuodessa. Korjatkaa joku, jos olen väärässä. (Toivottavasti olen!) Totean tämän nykyään haettavissa olevia apurahoja yhtään väheksymättä: nekin on tietenkin hyvä olla olemassa, ja itse saan olla kiitollinen sekä tänä että viime vuonna saamistani Taiken apurahoista, jotka ovat ylipäätään mahdollistaneet näyttelyjen pitämisen. Mutta silti toivoisin, että näyttelyjen järjestäminen kotimaassa nähtäisiin yhtä arvokkaana kuin ulkomailla ja siihen panostettaisiin samalla pieteetillä.

Kotimaassa matkustaminen ja teosten kuljettaminen on (ainakin autottomalle) edelleen kallista. Itselläni suhteellisten pienikokoisten paperipohjaisten töiden kuljetus sujuu kohtuullisen edullisesti, kun ne kulkevat melkein missä tahansa lämpötilassa ja mahtuvat standardikuljetukseen, mutta erikoiskäsittelyä vaativien öljy- tai akryylimaalausten tai muiden kylmänarkojen teosten kuljetus talvisaikaan lämpösäädellyssä kuljetuksessa voi maksaa ihan käsittämättömän paljon - sen verran, että siitä saattaa tulla lopulta kynnys näyttelyn järjestämiseen kauempana. Yksityisautoilijoille tämä saattaa olla hitusen edullisempaa, minkä itsessään on nykypäivän joukkoliikennettä "suosivassa" systeemissä ironista.

Nyt tämä pohdinta lähti siitä, kun huomasin, että omien teosteni kuljettaminen toissa vuoden näyttelyyn Prahaan, sekä matkat ja viiden päivän majoitus kahdelta Prahassa maksoivat suurin piirtein saman kuin mitä maksoi teoskuljetus ja neljän päivän matkani Rovaniemelle. Tosin, samaan näyttelyyn Timo Sälekiven akryylimaalausten lennättäminen maksoikin sitten enemmän kuin Rovaniemen matkani, mutta siitäkin hinnasta kotimaan sisäinen kuljetus (Jyväskylä-Helsinki lämpösäädellyllä rekalla) maksoi aikalailla samanverran kuin Helsinki-Praha -lentokuljetus. Näyttelyteostemme kuljetus toissa vuoden näyttelyresidenssiin Berliiniin ja omat matkamme maksoivat kahdelta henkilöltä vähemmän kuin matkani ja teoskuljetukseni Rovaniemelle (majoituskuluja en tässä ota vertailuun, kun Berliinissä olimme kolmen viikon residenssissä). Mainittakoon, että sekä Prahan että Berliinin näyttelyyn saimme matka-apurahaa (Taikelta ja Framelta), millä saatoimme kattaa matka- ja majoituskulut ja mikä mahdollisti näyttelyiden pitämisen.

Rovaniemen junamatkalla tajusin Suomessa koettavat etäisyydet. Pistää vain miettimään, että mitä jos apurahasysteemi jotenkin kannustaisi kotimaan näyttelyiden pitämiseen yhtä tehokkaasti kuin ulkomaan näyttelyiden järjestämiseen, ja apurahaa kotimaan matkakuluihin olisi haettavissa yhtä fleksiibelillä systeemillä kuin ulkomaan matkakuluihin? Ehkä taiteesta tulisi tasa-arvoisemmin tavoitettavaa koko Suomessa. Ehkä vähän kärjistettyä, mutta ei kaukana totuudesta?

EDIT: Koska sain välittömästi julkaisun jälkeen sähköpostiini kitkerää palautetta siitä, että yritän ajaa alas kansainvälistä toimintaa ja haukun Frame Finlandia (henkilöltä, jolla ei ole käsittääkseni mitään tekemistä Framen kanssa), tahdon vielä lopuksi painottaa, että tämä ei ole mikään Frame Finlandin vastainen kirjoitus. Frame Finland tekee hyvää työtä omalla alallaan, edistäessään suomalaisten taiteilijoiden näkyvyyttä ulkomailla. Tämän kirjoituksen toivomus on, että kunpa tehokkaan taiteen ulkomaille viennin rinnalle saataisiin yhtä tehokkaasti taiteilijoiden kotimaan näyttelytoimintaa tukeva systeemi. Tai siis: voi, kun koko Suomen kattavaa näyttelytoimintaa varten olisi olemassa kotimaan Frame Finland!

---

It feels like yesterday, when I had the Gallery Napa vernissage in Rovaniemi and suddenly there're only two days left. The exhibition time goes by at least three times as quick as "normal" time. I think I have made a grand financial loss with the exhibition: there hasn't been many sales so far, and I won't probably even cover my travel and shipping expences with the sales, not to speak about the exhibition space rent. But I had somehow guessed it. This year the art sales have been really really quiet, at least when compared to the previous sales, so I had prepared myself to think that those works in my Rovaniemi exhibition won't sell very quickly. And in the other hand, also the travel and accommodation expences were so pricey, that I had prepared myself to that also. (And there are still two days time left: maybe there will be some last day customers, like there were at the Black Wall Gallery in Vaasa last year!)

This Jyväskylä-Rovaniemi trip (about 550 kms) made me think about the Finnish grant system that puts a lot of value to the exhibition activities outside Finland. I don't know the financial amounts of the grants but my attention is most of all at the flexibility of the systems, and in that area the system is practically screaming that it's better outside Finland. The exhibition grants to the international exhibitions (or, exhibitions outside Finland) can be applied for several times in a year when there are a lot less grants avalaible to organizing exhibitions in Finland, at least there is not such flexibility in those grant applications. (I hope I am wrong with this assumption). I'm very greatful to every grant I've received last year and this year, which have made possible for me to have exhibitions, but still I wish that somehow the exhibitions in Finland could be at least the same value as the exhibitions abroad and they could get the same attention and flexibility.

Travelling and shipping artworks in Finland is very expensive because of long distances (at least when you don't have a car). To myself the shipping it's quite easy and reasonable priced, because my small prints can be handled in almost any temperature and they fit to standardized packages, but if you have for example oil or acrylic paintings which are larger and which should be transported in temperature regulated containers, the shipping can be really really expensive - it really may be the thing that stops people to have exhibitions in further away. For the car owners this might be a bit cheaper (but not cheap), which is very ironic in this world that should prefer the public / mass transportation.

At this time I started to think about this all, when I noticed that the cost of shipping my artworks to Prague two years ago, and the flights and accommodation for two people was about the same as the costs of the shipping of my artworks and my four day trip to Rovaniemi. Though, shipping Timo Sälekivi's paintings to the same exhibition was far more expensive than my trip to Rovaniemi, but about the half of the shipping price was about the inner Finland transport (Jyväskylä-Helsinki with temperature regulated truck), about as much as the flight shipment from Helsinki to Prague. At the same year our artwork shipments and our own flights to Berlin were less expensive (for two people) than my trip and artwork shipment to Rovaniemi. (I don't count accommodation to this, because we spent three weeks in Berlin in residence). I should also mention, that we received travel grant both to Prague and Berlin exhibitions, which made possible the whole thing.

When I was travelling back from Rovaniemi to Jyväskylä I really realized the distances in Finland. I can't help but to think that what if the grant system would somehow encourage to have exhibitions in Finland as efficiently as it encourages to have exhibitions abroad, and what if the grants for exhibitions in Finland could be applied in as flexible system as they can be applied to the exhibitions abroad? Maybe the art(life) would be more coequal and equally available in the whole Finland, not just in southern cities. Maybe a bit exaggerated, but not far from the truth?

EDIT: Because I received very heavy feedback just about minutes after publishing this post, about that I try to run down the international activities and I criticize Frame Finland withtout a reason (this all came from a person that doesn't have anything to do with Frame), I would like to emphasize the fact that this post is not against Frame Finland in any way. Frame Finland makes awesome job in their area of expertice, as they support opportunities for Finnish artists to participate in international art events and exhibitions. In my post I just wish that if only we could have as efficiently working system for the exhibitions and events in Finland too.