Yhtäaikaisuus

Tänään kirjoitin Instagramissa, kuinka puoleentoista vuoteen ei ole työrintamalla tapahtunut mitään, ja nyt kaikki tapahtuu yhtäaikaa. Aloin miettiä, että sehän ei ole totta, koska koko ajanhan on tapahtunut kaikenlaista, mutta nyt vain sattuu useampi pitkä ja suunniteltu projekti toteutumaan yhtäaikaa, syyskuun alkupuolella. Niin sanottu kulminoitumispiste on kaikilla sama: Konstrundan 4.-5.9.2021, Vihreää väriä -näyttelyn avautuminen Suomen käsityön museossa 11.9.2021 ja Habitare seuraavalla viikolla. (Tai no, tilannehan ainakin Habitaren osalta voi vielä muuttua. AVI antanee uusia rajoituksia huomenna tai ylihuomenna.)

Näistä Vihreää väriä -näyttely on ehkä se Suurin ja Tärkein - olen työskennellut näyttelyn parissa monin tavoin jo viime vuoden loppupuolelta. Olen ollut mukana käsikirjoittamassa näyttelyä ja luonut kirjoittanut näyttelytekstejä, ideoinut näyttelyyn luonnonväriympyröiden sarjan ja organisoinut niiden värjäyksen (Värjärikilta ry:n jäsenet ovat värjänneet suurimman osan, mutta tokihan värjäsin muutamia näytteitä itsekin), olen käsikirjoittanut muutamia näyttelyyn esille tulevia lyhyitä värjäysprosessivideoita, ja vielä on muutama pienempi näyttelyyn liittyvä juttu työn alla. Ja näyttelyssä on esillä myös yksi luonnonväriteokseni - kuva antaa siitä hieman vinkkiä.

Tämä on ollut jotenkin kaikin puolin ihana projekti. Väristä kirjoittaminen on aina ollut itselleni terapiaa, ja tällä kertaa paitsi tiesi, että tekstilläni on tarkoitus (usein tuntuu, että Coloriaan kokoamani tieto on vain tärkeämmältä työltä aikaa vievä harrastus---) - koko projekti on myös tukenut apurahatyöskentelyä antotypiaprojektini ja siihen liittyvien juttujen parissa. Harvoin loksahtaa kaksi projektia niin hyvin yhteen kuin mitä nyt on käynyt!

Montaa muutakin työprojektia olen tämän vuoden aikana toki edistänyt - moni projekti etenee hissukseen taustalla, ja tänä vuonna poikkeuksellisen hyvässä symbioosissa keskenään!

--

I just was thinking that in my work scene nothing has happened in one and a half year, and now suddenly everything happens. But that is not true at all. All kinds of things are happening all the time, but now it just happens, that many of those longer planned projects will take place at the same time, at the beginning of September. First Konstrundan event on September 4-5, then the opening of an exhibition Sustainable colour at the Craft Museum of Finland on the very following week, and Habitare event the next week. (If Habitare happens at all - new safety guidelines will be announed tomorrow or a day after that.)

Of these, the Sustainable colour exhibition is probably the biggest and the most important one for me. I've worked with the exhibition in many ways from the end of last year. I've taken part in planning the exhibition as well as I have written exhibition texts. I've also planned the way the natural dyes are exhibited and I've organised the dyeing process of the samples (the sample yarns are dyed by the members of Värjärikilta, which is a Finnish natural dyer's association; and of course I dyed a few samples also myself). I've transcripted a few short natural dye process videos, and there are still a few things on their way. And also one of my natural dye pieces will be exhibited at the museum - the main photo gives a hint what will be shown.

This has been absolutely wonderful project in every way. I've always considered writing, and especially writing about colour, some kind of therapy, and this time I knew all the time, that there will be a purpose with my words (usually I feel, that writing for my Coloria.net website is just a vain hobby taking time from everything important---) Also, the whole project has been so important for my work with my anthotype project. It's not usual that two of my project are so perfectly inline as these two have been!

There are many other projects I have continued with this year. They are evolving slowly in the background - and this year everything is happening in some kind of symbiotic relationship!

Valoa horisontissa!

Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020

Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.

Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.

Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)

Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.

Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.

Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.

Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.

Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.

Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.

Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.

Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.

Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.

Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.

Värien vietävänä - Taken away by colours

[Sadepäivä, Rainy Day, 2019]

Tässä on reilu pari viikkoa Habitareen, ja tänä aikana pitäisi saada muutama uusi teos tehtyä (kuvassa muuten yksi uusi työ tee-sarjaani; olen tehnyt sen aiemmin, mutta se on ekan kerran esillä Habitaressa). Ja pitäisi pakata koko Habitaren lasti (missä on aika iso homma, koska tavarat on levällään monessa paikassa tilanpuutteen takia), tyhjentää ja paketoida koti putkiremontti ja keittiöremonttikuntoon, ja remonttievakkomuuttaa pois. Mikään pienempi asia ei edes enää mahdu to do -listalle.

Tässä kaiken keskellä sain pienen hiljaisen viikonloppuhetken värien parissa. Olen jonkin aikaa kirjoitellut Ikoni & kulttuuri -julkaisuun (ent. Ikonimaalari) väriaiheisia kolumneja, ja elokuulle osui seuraavan deadline - juttu napolinkeltaisesta. Niinpä varasin työpöydälleni kasan kirjoja ja kupillisen teetä, ja pakenin päiväksi värien pariin. Itse kolumni on aika lyhyt, mutta varaan aina kirjoittamiseen koko päivän, koska sitten voin käyttää jäljellä olevan ajan muiden värijuttujen kirjoitteluun ja Colorian päivittämiseen.

Napolinkeltaisesta kertova juttu lähti ajallaan, sain pariin muuhun pigmenttiin liittyviä epäselviä asioita vähän selvitettyä, ja suomalaisesta väristä kertova kirjasuunnitelmanikin sai muutaman uuden muistiinpanon. Koko kirjoittamisprosessi oli ajatuksellinen keidas keskellä tätä hulvatonta kaaosta, joka toivottavasti vielä joskus takaisin kodiksi muuttuu - on vähän vaikea palata muuttolaatikoiden pariin, mutta kyllä se siitä. Itsekurilla.

Mutta jos vielä ihan vähän noita värijuttuja...

---

It's only a few weeks before Habitare fair, and in this time I should finish a few artworks, pack everything for the fair (which is quite a big job since the stuffs are in four places due to the lack of space), we should empty our home and pack everything for pipe and kitchen renovation, and we should also move to another place for the renovation. There's no room for any smaller things in my to do list.

In the mids of everything I managed to have a small silent moment with colours. For a some time now I've been writing a colour themed column for one Finnish publication (Ikoni & kulttuuri = Icon & culture), by Valamo monastery publications, and the deadline for my next column, about Naples yellow, is in August. So, I selected some books and tea to my desk and escaped for a day. The column itself is quite short, but I always book the whole day for writing, because then I can spend the reamining time to write other colour stories and update Coloria website.

The article about Naples yellow left on time, I managed to solve a few unclear questions about a couple of other pigments, and I also made some new notes to my book plan about Finnish colour. The whole writing process was like a oasis for my thoughs in the mids of this overwhelming chaos around me - which, in some day, hopefully, will turn to be our home again. It's just a little bit difficult to return to the packing and cleaning, but I will do that. Just need a bit self-discipline.

But maybe I can still spend a few minutes with colour before returning on what I should do...

Viikon tauko / A week off

Suurkiitos kaikille Habitaressa osastollani käyneille - ja etenkin niille, jotka antoivat uuden kodin teoksilleni! Kyllä tuo viiden päivän messusessio on aina sen verran sekoittava kokemus, että pitäisi pitää kokonainen kuukausi lomaa sen jälkeen (ja miten kummallinen kokemus: samanaikaisesti aivan tolkuttoman uuvuttava ja piristävä, kun kokopäiväinen läsnäolo ja keskustelu yhtäaikaisesti väsyttää ja tuo ihan uudenlaista virtaa). Mutta viikkokin riittää, ja siihen tässä on mahdollisuus ennenkuin tasan viikon päästä torstaina alkaa Hygge2017-osaston D-204 rakentaminen. Viisipäiväiseen Habitareen verrattuna se on kuitenkin kahden päivän tapahtumana lasten leikkiä, ja kun illaksi ja yöksi pääsee kotiin omaan petiin nukkumaan, kevyeltähän tuo meininki tuntuu.

Lisätietoa Hyggestä: facebook.com/events/1673640822933403 - tulkaahan moikkaamaan!

---

A Big Thanks to all of you who visited my booth at Habitare - especially big thank you for all you who gave a new home to my artworks! The five-day fair session is always so brain-messing experience, that I should really have a whole month off afterwards (and how strange experience it is: both totally exhausting and cheery at the same time, when being there and chatting all day long for five days in a row both makes you tired and brings you totally new kind of energy). But one weeks rest is enough, and that I can have, before building my Hygge2017 booth D-204 will start on Thursday next week. Compared to the five-day Habitare, this two-day Hygge feels much easier, and I'll get to my own home and own bed for the night, so seems to be much lighter in general.

More info about Hygge: facebook.com/events/1673640822933403 - please come visit me!

Tiellä Habitareen / On my way to Habitare

The things to do on Saturday night. #habitare2017 preparations! As I don't own a car, and I know the sedan in use won't be too big, and there's only limited time to pack everything - I got the measurements of ths backspace of the car, marked it on the floor with tape and started playing this 3d tetris :) Oh, and I know it's not a cube but narrows to the top, but this gives some idea how to fit everything. #artistlife #workingday #workdiary #compressedart

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 9. 09ta 2017 klo 23.37 PDT

Viime viikolla vastasin aloittelevan taideopiskelijan koulutehtävähaastatteluun, joka käsitteli taiteilijan ammattia hyvin laajasti. Yksi kysymys oli: "Luomisen ohella minkä muun taidon koet erittäin tarpeelliseksi?"Vastaukseni tuli sadasosasekunnissa, täysin miettimättä: "Pakkaustaito."

Mistähän johtuu?

Huomenna lähtee auto kohti Helsinkiä ja Habitarea, ja itse menen perässä junalla, kun en mahdu autoon tavaroitteni sekaan. Onneksi on melkein kokonaiset kaksi päivää askaroida osasto (3c20) pystyyn. Ja onneksi tänään nukuin piiiiiitkään, ja vietin levollisen sunnuntai-aamun pitkän tv-brunssin äärellä. Vielä on valtavasti kaikenlaista pientä tekemistä, mutta melkein kaikki sellaista kivaa ja aivoja vaatimatonta mekaanista, jonka voi tehdä olohuoneen sohvalla telkkarin ääressä istuen.


----

Last week I was interviewed by a new art student for her schoolwork, about the profession of artist. One of the questions was: "Besides creating, which other skill you find very important?" My answer came to mind instantly, without thinking at all: "Packing skills."

Wonder why?

Tomorrow our car leaves towards Helsinki and Habitare, and I will follow by train, because I can't fit amongst my art. :D Luckily we have a two whole days to set up the booth (3c20). And I'm so happy I got to sleep laaaaate this morning, and spend a slow morning with a long tv-brunch. There's a lot of all kind of small chores to finish, but almost all of it is easy and sort of I-don't-have-to-use-my-brains kind of stuff, that I can do on living room next to telly.

Jyväskylän Designtorilla ja Habitaressa / At the Jyväskylä Designtori and Habitare

Kolme viikkoa Berliinissä hujahti ohi tuosta vain. Siellä jos missä sormet syyhysivät päästä kirjoittamaan blogia, mutta ilman nettiyhteyttä... Tabletilla kirjoittaminen ei koskaan ole tuntunut luontevalta, ja kun yhdistin läppärin mobiiliverkkooni, se oitis alkoi ladata jotain vuosisadan megalomaanista (gigalomaanista?!) Windows-päivitystä, enkä uskaltanut toista kertaa konetta verkkoon tyrkätä. Ja nyt kun pääsi kotiin, elämä ei riitä sanoille, se on taas pakkaamista ja roudaamista tulvillaan. Joskin ihan hyvillä mielin sitä teen.

Tarkoitus oli ottaa muutamia uniikkeja, Berliinissä maalaamiani pieniä töitä myyntiin jo ensi viikonlopun Jyväskylän Designtorille, mutta en yksinkertaisesti taida ehtiä viimeistellä ja pakata niitä. Pöydän laittaminenhan on jo ylihuomenna! Vedoksia sain kyllä jo työhuoneelta tänään noudettua rankkasateen rätkiessä parastaan (tottakai ulkona nyt paistaa aurinko) ja uusia vihkojakin (kannet testivedoksistani) tässä iltaisin saanen muutamia väkerrettyä.

Tositehot kuitenkin säästelen Habitareen. Se on itselleni yksittäisenä toimijana aina ihan valtava ponnistus, ja kun kolmen viikon tiukan residenssirupeaman jälkeen aivotoiminta on taas aikalailla kapoista ja suoraa viivaa vain, koitos jännittää viime vuotta enemmänkin. Olen tosi iloissani siitä, että sain ennen residenssireissuani niin paljon siihen liittyviä töitä hoidettua alta pois, kun ihan perusasiatkin tuntuvat kangertelevan mielessä. (Sain muun muassa vietyä kehystämöön Habitaressa ensi kerran esille pääsevän Kun hevonen halusi piiloutua kukkiin -työn, jonka esittelen lähiaikoina omalla Habitare-FB-tapahtumasivullani.)

(Tätä kirjoittaessa käyn pisteen napautettuani välillä leikkaamassa aina muutaman vedoksen. Paperi on yllättävän kova vastus: se on ihan järjettömän painavaa kannettavaa ja sen leikkaaminen giljotiinileikkurilla voi saada niskat sellaiseen jumiin, että tokeneminen kestää viikkoja. Siksi tällä kertaa työn tekeminen on melkoista säntäilyä paikasta toiseen, mutta toisaalta: enpä vielä ole ihan mahdottoman kiireen edessä, ja kyllä tämä kolmen viikon kirjoitusresidenssin jälkeen maittaa!)

Jyväskylän Designtori
Lauantai 2.9.2017 klo 10-16
Torikeskus (Väinönkatu 11)
FB-tapahtuma

Habitare 2017 / osasto 3c20
13.-17.9.2017 Helsingin messukeskus
Oma FB-tapahtumasivuni (jota soisin levitettävän mahdollisimman paljon!)

---

Three weeks in Berlin went past just like that. My fingers were already moving, waiting to get to write my blog, but wihtout wifi... I've never felt easy to write with my mobile, and when I shared my mobile data with my laptop, that idiot started uploading huuuuuge update for Windows, and I was afraid that I would be debted for life because of that - so I plugged my laptop offline. And now when I'm back at home, there's no time in life for words; my life is just packing and transporting things from one place to another again. I'm very happy about it, though.

I had planned to bring some of the unique artworks I made in Berlin already to the Jyväskylän Designtori next weekend, but now I'm noticing, that it's simply too short time to finish and pack them. I'll have to go fix my desk already the day after tomorrow! However I did manage to get some print from my studio today, at the most horrible rain ever (of course now it's sunny), and I'll probably get some new notebooks made (with covers of my testprints) in the evenings.

But I'll save the most of my energy to Habitare. That is a huuuge thing for me, as I'm having a booth on my own, and because after a three week residency my brain activity is just a narrow straigt line, I'm even more nervous than last year. I'm very happy about the fact, that I got so many jobs finished before my residency, because now it feels that even the most basic things are being too hard for me. (I for example finished and brought to my frame shop a very new work When a Horse Wanted to Hide in Flowers which I will introduce in Habitare for the first time, there will be a sneak peek at my personal Habitare FB event page).

While I'm writing this I'm at the same time cutting my prints - a few prints after one sentence. The paper is surprisingly tought thing to fight with: it's insanely heavy to lift and if you cut it with guillotine cutter, you may just have the kind of pain in neck that doesn't go away for weeks. So, this time, again, my working is running from one spot to another, but then again: I'm not facing an impossible hurry yet, and after three weeks of writing residency, it's perfectly fine!)

Jyväskylän Designtori
Saturday, September 2, 2017, 10am-4pm
Torikeskus (Väinönkatu 11, Jyväskylä)
FB-event

Habitare 2017 / booth 3c20
13.-17.9.2017 Helsingin messukeskus (Helsinki fair centre)
My own FB event page (I'd be happy to see you share it!)

Habitare 2016 - osasto/booth 3b20

Vuosisatojen vaeltaja - The Wanderer of Centuries.
2015, 1/1, pigmentin siirto vanerille / pigment transfer on plywood

Kohta lähtee juna kohti Pasilaa ja Habitarea, ja mietin, että kuuleekohan kukaan osastollani (3b20) käyvä yhtään järjellistä ja ymmärrettävää lausetta koko viikolla. Sen verran väsyttää valmiiksi.

Olen aloittanut projektin kuin valmistumalla toiselle aikavyöhykkeelle lähtöön: kahden viikon ajan olen siirtänyt herätyksen aina viidestä kymmeneen minuuttia aiemmaksi joka aamu, kunnes tänään vihdoin pääsin ylös seitsemältä (ja päässä pyörii). Tämä kaikki, jotta ehdin messuille aamuilla ajoissa, vaikka nauttisin hyvin ja rauhassa hotellin aamupalan (johon pitää panostaa, koska se kuuluu hintaan ja muuta itselläni on tuskin varaa koko viikkoon syödä). Kello seitsemän aamuherätyshän ei varmaan kuulosta järin aikaiselle, mutta kun oma elämä on pyörinyt melkein neljäsosavuorokauden verran toisessa rytmissä... Tai, sanotaan näin, että seitsemältä herääminen ei tuottaisi tuskaa ja väsymystä, jos osaisi säätää vuorokausirytmiään myös sieltä toisesta päästä päivää, eikä ilta aina venyisi seuraavan päivän puolelle. Mistä ihmeestä se johtuu, että ideoille ja niiden työstämiselle otollisin aika alkaa vasta viisareiden kierähdettyä kahdentoista yli?

Olen ylpeä itsestäni siinä mielessä, että kerrankin aloitin valmistautumisen ajoissa. Kuukausi sitten ajattelin olevani työssä naurettavan aikaisin, pari viikkoa sitten meinasi iskeä lievä paniikin tunne, ja kyllä viimeiset päivät ennen auton pakkaamista lauantaina tuntuivatkin melko painostavilta. Paperihommat jäivät vielä viikonloppuun. Ja osastohan on vielä rakentamatta: se prosessi on edessä tänään.

Ihmeitäkin tässä matkalla on koettu. Kun torstaina koko päivä kului sutjakkaasti tavaroiden kokoamisessa ja lopputulos täytti työhuoneen edustan Tourulan taiteilijoiden tiloissa, alkoi hieman hermostuttaa, miten kaikki mahtuu autoon. Tein jo varasuunnitelmia. Mutta autoon olisi mahtunut vielä enemmänkin... (Osastolleni kyllä ei.)

FB-tapahtuma (saa jakaa)

Just to be clear: I have only 4sqm booth... #3b20 #gettingreadyforhabitare #habitare2016 #habitare16 #Habitare #workdiary #workingday #artistlife

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 1. 09ta 2016 klo 6.20 PDT

Soon I'll catch a train to Pasila (Helsinki) and Habitare Fair, and I'm wondering if I can form any understandable sentences during the whole week, when I'm standing at my booth (3b20). I'm that tired already.

I've started this project like preparing myself to travel into another timezone completely: during a few weeks time I've let my alarm clock ring about five to ten minutes earlier each morning, until today I finally got up at seven (and my head is spinning). This all, because I want to be at my booth early enough each day, even after the hotel breakfast (which I have paid and which I will enjoy, because I hardly have any money to eat anything else the whole week). Waking up at seven doesn't probably sound very early, but when your life has been in whole another life rhythm, say almost quarter of the day later... Well, let me put it this way: waking up at seven would not be hard at all, if I could fix my rhythm also at the end of the day and if I'd learned to go to sleep much earlier. Why in the earth it is, that the best time for all the ideas and working with them is always after the midnight?

I'm very proud of myself in that I started preparing for the fair early enough this time. A month ago I was thinking that I started working ridiculously early for this, then a few weeks ago a slight panicky feeling started to form, and the two last day before packing the car on Saturday were quite horrible. Still I did some paperworks during the weekend. And the actual building of the booth is still ahead: today.

I have seen some wonders too. When at Thursday the whole day was spent on packing the materials for the fair and I got the whole hallway filled with mys stuff, I started to be a little bit nervous of how it would all fit in the car. I already made some b-plans. But we could have put even more stuff into the car, easily. (But for my tiny booth... probably not.)


FB event, please share

Really? Yesterday I made several plan b scenarios, of what to leave out and what to take with me to #habitare2016 ...It looked so overwhelming, when the stuff was lined up in the hallway (check out the previous pics). But the car ate it all easily. And there would have been still a good place for even more stuff in the back, and the other front seat was empty. This is very strange. Magic. #Volvo - the #Tardis of the car world (you know, bigger on the inside).

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 3. 09ta 2016 klo 4.24 PDT

Varsinainen esteetikko... // A True Aesthete...?

Tunnustan, olen ihan koukussa life style- ja sisustusblogeihin. Ne ovat kuin ikkunoita johonkin utopistiseen maailmaan, jonka olemassa oloa on vaikea kuvitella, kun katsoo keittiönpöytää, jonka pintaa ei näy.

Sisustanko? En. Haaveilenko sisustamisesta? No... Kai sitten tavallaan. Tai en ehkä niinkään varsinaisesta "sisustamisesta" sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kodin saamisesta hengittävämmäksi ja avarammaksi tai edes sellaiseen kuntoon, että työhuoneestaan pääsisi olohuoneeseen ilman, että jokin projektipino kaatuu matkalla. Mutta jotta sisustusvaiheeseen saakka pääsisi, pitäisi ensin saada puolet asunnontäytteestä muualle (tässä tavaramäärässä ei enää oikein Pinterestin näppärät säilytysniksit auta) ja ensin fiksailla kaikki hiljalleen rapistumaan päässyt. Kuten keittiön kaapit, joiden kahdenkymmenen vuoden takainen maali on lohkeillut paloina pois ja paljastanut seitsemänkymmenen vuoden takaisen alkuperäisen puupinnan.

Remonttihaaveet ovat haihtuneet tällä taloudellisella takapakkikaudella, kun teosmyynti on jo toista vuotta ollut niin hiljaista, että sillä saa hädin tuskin vuokrat maksettua. Ei oikein voi haaveillakaan, että käyttäisi paria euroa suurempaa summaa yhtään mihinkään (tämä ei ole liioittelua), mikä ei ole oikeasti akuuttia. Jos ylimääräistä löytyy, se kuluu melkein automaattisesti työvälineiden päivitykseen - koska ilman työvälineitä, ei valmistu teoksiakaan, eikä ilman teoksia ole mahdollista saada vuokrarahoja kokoon. Joten parikymmentä vuotta palvellut päiväpeitto saa vielä palvella jonkun aikaa (vaikka siihen tuli reikäkin leikattua, kun vuode toimi paketoimisalustana jossain välissä) ja uutta maalipintaa saa odotella useampikin kohta huoneistossa.

Olen jo muutamaan otteeseen ottanut päättäväisen askeleen tavaroiden karsimista kohti. Ongelmaksi muodostui se, että asunnossa ei lopulta ole valtavasti turhaa tavaraa. En ole koskaan ollut mikään suuri koriste-esineiden ystävä (siis koriste-esineiden, joiden tehtävä on olla vain koriste-esine), mutta muutamasta isosta "turhasta" lasipurkista olohuoneen ikkunalaudalla en suostu luopumaan - koska ne ovat kauniita ja valo laskeutuu niiden läpi olohuoneeseen niin kauniisti. Sitten pitääkin jo vähän miettiä, mikä täällä olisi sellaista turhaketta, jonka voisi heittää pois. Suurin osa tilaa vievistä ja etenkin läjittyneistä tavaroista liittyy työhöni tavalla tai toisella. Sohvan taakse nojaa pari paketillista painotuotteita ja niiden päällä odottaa lisää painotuotteita. Olohuoneessa kaksi neliötä lattiatilaa vie muutama keskeneräinen työprojektini ja pöydän virkaa toimittavan vanhan puulaatikon päällä on pahvilaatikollinen toista projektia. Toinen sohva toimii parhaillaan parin laatikon väliaikaisena sijoituspaikkana vielä siihen saakka, että palaan Habitaresta. Eteisen laatikoston päällä säilytän niitä papereita, jotka eivät mahtuneet työhuoneen kaappeihin (kuvassa; olisi tästäkin varmaan jonkun houkuttelevammaksi stailatun ja paremmin rajatun kuvan saanut, mutten jaksanut kaunistella), ja niitä kortteja, jotka eivät mahdu korttikaappiin. Parvekepöydälle olen kesän ajaksi levittänyt akvarellitavarani (se niistä ulkona auringossa nautituista iltapäiväkahveista). Kotona minulla on varattu omalle työlleni kokonainen pieni huone (sen toisaalla olevan työhuoneen lisäksi), jonka täyteen ahdetun kaapin eteen on kasautunut pari neliötä lattialla odottavia materiaaleja, joille ei löydy mitään sijoituspaikkaa ja joita jatkuvasti tarvitsen. Paperileikkurikin saa odottaa työvuoroaan paperikasan alla ja toinen paperikasa on arkistoituna skannerini päälle, kun kansioihin ja hyllyille ei enää mahdu. Tämä ilmiö vahvistuu aina reippaasti aina näyttelyiden ja muiden tapahtumien alla, kun valmistelu on kiireisimmillään, mutta suurimmalle osalle työtavaroitani ei yksinkertaisesti ole paikkaa tässä asunnossa missään vaiheessa, vaan ne ottavat paikkansa sieltä, mihin ne lasken.

Näiden villiintyneiden ja kaikkialle levittyneiden työmateriaalien lisäksi ovat ne työtavarat, jotka odottavat hyvässä järjestyksessä omilla paikoillaan. Pienen työtilan lisäksi olen vallannut yhdestä huoneesta pienen Ikean kirjahyllyllä rajatun nurkkauksen, jossa on pakkauspöytä (pinta pullollaan tavaraa ja jonka alla ovat korttilaatikot ja tyhjiä lähetyslaatikkoja) ja lipasto kirjoille ja papereille. Itse kirjahylly kannattelee työkirjojen lisäksi sen päälle kasattuja laatikollisia työtavaroita ja siihen nojaavia tukipahveja, silkkipainoscreenejä ja käsittelyvuorojaan odottavia vedoksia. Päädyssä on syvä kaappi, jonka sisältä löytyvät tärkeimmät työkalut ja korttivarasto numero 3. Viidestä vaatekaapista yksi on varattu kirjoille ja vedoksille. Sängynaluslaatikoissa on lisää pakkausmateriaaleja, luonnonvalolamppuja ja papereita. Yksin jo pakkausmateriaalit vievät asunnosta noin pari kuutiota tilaa.

---

Minulta kysytään aina silloin tällöin, miltä tuntuu työskennellä pääasiassa kotona. Olen pääsääntöisesti tykännyt kotona työskentelystä, mutta nyt olen kyllä havahtunut siihen huomioon, että enhän minä itseasiassa työskentele kotona. Vaan asun työpaikallani.

Habitaren jälkeen odottaa yksi kuvitusnäyttely (marraskuussa), kaksi muuta näyttelyä (joulukuussa ja tammikuussa) ja yksi mittava popup-kauppa-projekti (marraskuussa ja joulukuussa). Sitten pidän ilmeisesti pienen näyttelytauon. Ehkä siinä vaiheessa pystyn roudaamaan sen verran työtavaraa toiselle työhuoneelle, että loput mahtuvat ilman ylimääräisiä temppuja niille varattuihin tiloihin. Jos sitten taas koti muuttuisi kodiksi työpaikan sijaan.

---

I confess - I'm hooked on interior design and lifestyle blogs. They are like windows to some kind of utopistic world, which feels so unreal for me as I take a look at my kitchen desk and can't even see the surface.

Do I furnish or decorate myself? No. Do I dream of making some interior design projects in home? Well... In a way. Maybe I'm not so much into furnishing or decorating my home, but I would like to make my home more spacious and roomy, or even in the condition where some 'project' piles of stuff wouldn't collapse each time I make my way from my work room into the living room. But I could really get to do something about it if I just could move half of the stuff somewhere else (so much stuff that nifty Pinterest tips just won't do it) and first fix everything that has been slowly deteriorated during these years. Like the kitchen cabinets: they were last painted twenty years ago and the paint is now chipping off and showing the seventy-year old wooden surface.

Any renovation dreams that I have had, have vanished during this economical regression, as the selling of the art prints has really been so slow during the last few years, that I have been barely able to pay my rents. I really can't even dream of using more than a couple of euros (not really exaggerating here) to anything that is not really acute. If I have any extra, it goes almost automatically to purchasing new work equipments and materials - because no equipments or material, no artwork, no possibilities to get money for rent. So, if my bed cover has done it's job for over twenty years, it can still go on a few more (even when I accidentally cut a hole in it, when I used my bed as a packaking platform at one point) and the apartment just has to wait new paint for some time still.

For a couple of times I have taken a few steps towards getting rid of any extra stuff I have. The problem is, that I really don't have so much useless stuff here. I have never been a big friend of any decoration stuff (that means decoration for just decoration's sake), but I have a few 'useless' glass jars at the living room windowsill, that I won't give up - because they are beautiful and the light lands in the living room so beautifully through them. But if I leave those out - then I really have to think, which stuff would be really that kind of extra that I could just throw away. Most of the stuff that takes a lot of space or are in some kind of piles in places they shouldn't be, are my work-stuff, in a way or another. A few boxes of printed material are placed behind the sofa, and upon those, there is an extra pile of print materials. At the living room a few square meters is reserved for my work project in process, and a cardboard box of another project is waiting upon an old wooden box which we use as a table. Another couch is a temporary placement for a few boxes until I get back from Habitare. Upon the hallway dresser I keep those print papers that couldn't fit into my work room cabinet (in pic; I would have probably could style this much better and also edit & crop the picture, but I decided just to show it how it is), and those postcards that don't fit into card cabinet. My aquarelle stuff has taken over the balcony table for the summer (goodbye the idea of having nice afternoon coffee set at the balcony). At home I have a whole small room reserved for my work (besides my studio space elsewhere), and in front of my workroom's full cabinet there are a couple of square meters stuff waiting some space to put them in - and which I need continuously. Even the paper cutter bench is waiting under a pile of papers, and another pile is archived upon my scanner, when they don't really fit into any folders or shelves anymore. This phenomenom amplifies (really) before exhibitions and other events, when my preparations are at their highest peak, but most of my work stuff really don't have a proper place in this apartment at any point, but they just take their place wherever I just lay them.

And, besides all these 'feral' and out-spread work materials are those nice and neat ones, that are just waiting in their own places. In addition to my workroom I have conquered a corner of one room, divided from the rest of the room with Ikea bookshelf. There's a small packaking table (filled with random stuff upon it, and keeping my postcard boxes and empty shipment cases safe under it) and a chest for books and papers. The bookshelf itself carries my work-related books and upon it a lot of boxes of materials, and several cardboards, silk printing screens and prints are leaning against it in the floor. At the other end of the space is a cabinet filled with my most important tools and a postcard depot number 4. Out of five hanging cupboards one is reserved for my books and prints. Under our bed there are boxes with more packaking material, natural light fittings and papers. The packaking materials alone take about a few squaremeters of space.

---

Now and then somebody asks, how I feel about working mainly at home. Mostly I've liked working at home, but now I'm actually realizing, that I'm not really working at home. Instead, I'm living at my workplace.

After Habitare there will be one illustration exhibition (in November), two other exhibitions (in December and January) and one large scale popup shop project (in November and December). After this all I'll probably have a small pause in exhibitions. Maybe at that point I could move my workstuff all to my (other) studio, so that the rest of it could fit without any extra tricks to the places that I have for them. And maybe then I'll have a home again, instead of a workplace.

Ovet avoinna / Open Doorways

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 19. 08ta 2016 klo 13.00 PDT

Olen näpräillyt pieniä Ovet avoinna -pinssiteoksia. Tämä pieni kolmenkymmenen uniikin pienenpienen kuvan sarja on tulossa siis ensi kertaa esille ja myytäväksi Habitareen osastolleni 3b20. Kirjoitin näistä pidemmänkin esittelyn nettisivulleni, mutta sivuni ja siten myös siellä asuva esittely ovat olleet nyt vajaan vuorokauden mykkänä, kun serverillä on joku päivityspuuha menossa. (Oletan, että ongelmaa korjataan - ja toivottavasti oikeasti korjaantuu pian, koska sivulle on aika kova tarve juuri nyt.) No, tälle epäonnekkaalle takaiskulle en voi mitään - toivon vain, että tiedon etsijät löytävät sivulleni myöhemmin. (Postauksen lopussa vielä ydininfo näistä pinssiteoksista suomeksi ja englanniksi!)

Jokaisella pienellä teoksella on oma nimensä, joka on kirjoitettu kuvan taakse. Ne ovat minulle melkein yhtä tärkeitä kuin kuvat itse. Jotkut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä yhden sanan nimiä, jotkut melkeinpä lauseita. Vedossarjan alaotsikkona voisi hyvin olla Paluu paikkoihin joihin paeta, koska olen näiden kuvien ja niiden nimien myötä palannut myös seitsemän vuoden takaisen Paikkoja joihin paeta -kuvaparini luo. Teospari on ollut lähinnä henkinen taustamiljöö ja inspiraation lähde näille pienille kummilapsilleen - mutta nyt alkaa tuntua, että ehkä palaan teosten pariin ihan konkreettisestikin ja täydennän sarjaa uusilla teoksilla (alunperinkin Paikkoja joihin paeta oli tarkoitettu useamman kuvan sarjaksi).

Monen vanhan teossarjan pariin näköjään palailen helposti, tai ainakin suunnittelen paluuta. Sen voin kuitenkin jo luvata, että tämä Ovet avoinna -sarja on ainutlaatuinen prosessi. Ainakin tällaisenaan.

Vähän hölmöläisen hommaahan tämä on: uniikkityön tekeminen teettää käytännössä yhtä paljon työtä teki sen minkä kokoisena tahansa - mutta eihän näitä pinssinkokoisia voi uniikkityön hinnalla myydä. Jo siksikin tämä on nyt enemmän ollut yksi niistä projekteista, jotka on ollut kiva saattaa loppuun vuosikausien hauduttelun jälkeen, mutta joita ei voi oikein toisintaa (ainakaan ennenkuin se lottopotti iskee kohdalleni). Toinen syy on ihan käytännön syy: ostin joskus pienen loppuerän noita pinssikehyksiä, ja olen noita kolmeakymmentä säästellyt tätä projektia varten. Enempää varastostani löydy ja jälleenmyyjänkin valikoimista ne ovat poistuneet).

---

I've been making very small 'Open Doorways' badge art pieces. This series of thirty very tiny unique prints will be shown and sold for the first time in Habitare at my booth 3b20. I wrote an introduction of this project in my website, but the whole site, including the introduction, has been now down since yesterday, because they are apparently updating the servers. (I presume this problem will be solvesd soon - and hopefully it will, because I really need my webpage right now.) Well, I can't do anything about this unlucky setback - I just hope that the information seekers could find my page later. (Basic info about this project is at the end of this posting.)

Each tiny print has an unique name, which has been written behind the picture. The titles are almost as important to me as the pictures themselves. Some of them are short one word names, some other nearly sentences. The subtitle of the series could just as well be 'Return to the Places To Escape', because with these pictures and their names I've returned to my pair of prints titled 'Places to Escape' which I made seven years ago. The two works have been mostly some kind of spiritual background milieu and a source of inspiration to these small works - but now I'm slowly starting to think about returning to the artwork pair concretely, by making more prints to this old series (actually, I originally planned the 'Places to Escape' to include more pictures.)

I seem to return to my old projects quite easily and continue them in some way. But with this 'Open Doorways' project I won't be doing that: it's an unique process. At least in the way it is now.

It's a bit of fool's game to have a project like this: it really doesn't matter, if the paper is tiny or huge: it takes just as much work to make an unique work regardless of the size - but I really can't sell these badge-sized art prints for the price of an unique work. That is one of the reasons, why this has been more one of those projects that is just nice to finally get made after years of holding them back, but at the same time it is one of those projects that are not really repeatable (at least not before I hit the main prize in lottery). One other reason is a very practical one: I have been saving these 30 blank badges for my project for years. After this project I don't have any and also the company that sold me the badges don't have them in their selection anymore.

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 19. 08ta 2016 klo 8.04 PDT

PERUSTIEDOT

Teosten valmistumisvuosi: 2016
Editio: 1
Koko: Kuva ⌀ 5,4 cm, pinssikehyksineen ⌀ ~6 cm
Tekniikka: Museolaatuinen pigmenttimustevedos laadukkaalle 305g puuvillataidepaperille (Hahnemühle PhotoRag Ultrasmooth).

Jokainen vedos nimetty, numeroitu ja signeerattu kuvan taakse.
Vedokset istutettu neulalliseen pinssikehykseen, jonka voi kiinnittää takin kaulukseen, laukun läppään tai mihin tahansa tekstiiliin. Pinssikehys on läpinäkyvää muovia (myös signeerauspuoli on nähtävissä) ja se on roiskeenpitävä. Vedokseen käytetyt pigmenttimusteet kestävät kosteutta, mutta paperi voi käpristellä liiallisesta märkyydestä (= kestää kevyen kesäsateen, ei uimista.) Pigmenttien valonkesto on erinomainen, mutta viikkotolkulla kuvaa ei suorassa auringonvalossa (uv-säteilyssä) kannata säilyttää.

Hinta á 25€ (sis. alv 24%)

Vedokset tulevat ensimmäistä kertaa esille ja myyntiin 2016 Habitare-osastollani 3b20.

---

BASIC INFO

Year: 2016
Edition: 1
Size: Picture ⌀ 5,4 cm; with the badge frame ⌀ ~6 cm
Technique: Museum quality pigment ink print to a high quality 305g cotton art paper (Hahnemühle PhotoRag Ultrasmooth).

Each print is titled, numbered and signed to the backside.
The prints are mounted to a badge frame (with needle), that can be attached to a coat collar, to a handbag flap or to any other textile. Badge frame is made of see-through plastic (also the signature side can be seen through) and water drop-proof. The pigment inks used in printing don't mind moisture at all, but the paper may curl up if it gets too wet (= nothing won't happen in a slight summer rain, but don't take it to swim with you.) The lightfastness of the pigment inks is excellent, but don't keep the picture in straight sunlight (UV radiation) for weeks.

Price á 25€ (incl. vat 24%)

The prints will be first shown and sold at my 2016 Habitare booth 3b20.

Habitareen menossa / Going to Habitare

Elokuun aion pyhittää pääosin Habitarelle. Olen ensimmäistä kertaa menossa yksin omalla osastollani (3b20) messuille, ja jännittää aivan vietävästi. Kesän aikana olen ehtinyt jännitellä jo sitä, oliko tämä kokonaan taloudellisesti väärä tikki (Habitaressa pitäisi saada myytyä paljon, että pääsisi omilleen, mutta myynti ei ole ollut kovin hyvä koko vuonna, mikä ei luo kovin hyvää ennustetta) ja mistä ihmeestä tempaisen kalusteet osastolle nollabudjetillani (taidetaan mennä vähän diy-otteella, mikä ei omalla diy-kädenjäljelläni ole ehkä ihan hyvä juttu sisustusmessuilla). Mutta kun katselin 4m² osastoani pohjapiirroksesta, alkoi jännittää eniten se, että huomaako sitä edes kukaan!

Olen viime päivät yrittänyt raapustella itselleni jonkinlaista tiedotussuunnitelmaa, mutta homma, jota ennen tein työksenikin, tuntuu nyt jotenkin ihan ajatukselliselta silpulta. Mieli palaisi luovan työn pariin, mutta yritän pitää sen verran itseäni aisoissa, että saan perushommat hoidettua mahdollisimman pian alta pois - koska miksi ne mahdolliset uudet teokset osastolla prameilevat, jos sinne ei kukaan löydä?

Sain eilen sentään aikaiseksi oman FB-tapahtumasivun, jonne päivittelen tietoa osastolleni tulevista jutuista ennen messuja ja sen aikana. Eilinen ja tämän päivän aamu olivat jotenkin kaikessa sekamelskassa rohkaisevia: pyysin FB-seuraajiani ja ystäviäni jakamaan sivua mahdollisimman paljon, ja sen he ovat tehneet. En näe sitä, kuinka monta kertaa sivu on jo jaettu, mutta näen tilastoista, että se on tavoittanut jo niin suuren määrän ihmisiä, etten ikipäivänä olisi vastaavaan tavoitettuun määrään kyennyt edes ajan kanssa. Viestin leviäminen ei suoraan myyntitilastoihin tietenkään korreloi, mutta ainakin tieto osastoni olemassaolosta on levinnyt ja oikeastaan vieläkin suuremmaksi tunnen tuon Suuren pienen eleen, että niin moni on minua tämän kanssa auttanut.

Hyvillä mielin siis muita valmisteluita kohti, myös sitä luovaa työtä. Aion toteuttaa Habitareen yhden pienen ideani, joka on ollut jonkinlaisena versiona to do -listallani jo vuodesta 2008 (!), mutta oikeastaan vasta nyt jalostui lopulliseen muotoonsa. Toivoakseni saan myös muutaman uuden työn valmiiksi. - Ah, ihanaa aurinkoista toivoa ilmassa!

Tiedote
FB-tapahtumasivu



----

In August I'm concentrating in preparing my Habitare visit (and in writing some colour related stuff). For the very first time I'm entering the Habitare fair by myself (booth 3b20), and I'm soooo nervous about it. During this summer I have already worried, if this was alltogether a financially wrong decision in general (I should really sell a lot in Habitare to get even, but the sales haven't been very good this year, which isn't a good sign), and I've also worried about where I can get furnitures / fittings to my booth with my zero budget (I guess I'm going to go with all diy, which probably isn't very wise considering my diy handcraft and that it is a *interior design* fair). But after checking my 4m² booth from the base plan, I'm now most nervous about, if anyone even will notice my booth!

For the last few days I've tried to make some kind of PR plan, but this stuff, that I used to do for work, feels now fuzzy and unclear in my mind - just can't get a grip of it. I would so much like to return to my creative work, but I try to control myself in a way, that I can also get all this basic stuff done as soon as possible - because why would I bring brand new works to show in my booth, if no one can find it?

Yesterday I finally got my FB event page published. I will update information there before the fair and during it. Yesterday and this morning were very couraging: I asked my followers and friends to share the page as much as they could, and that they have done! I can't see how many times the event has been shared, but what I can see from the statistic is, that it has already reached more people than I never could reach by myself. Sharing the event page won't probably correlate to the sales, but at least now there are people who know about my booth, and most of all, I'm very thankful for this Grant small gesture of sharing - it feels warming that so many people have helped me with getting the word out there!

So, I'm getting ready with a good mood, including the creative work I will soon begin. To Habitare I'm planning to realize one little idea, that has been (in some version) in my to do list since 2008 (!), but really just this year got its final form. I wish to finish a few new prints also. - This hope of getting everything fresh done is so sunny!

Press release
FB event page

Mistä tämä hämäryys ja kylmyys tuli? // Where did this dusk and chill come from?

Kylmäpihlaja majakkasaari / lighthouse island

Näkymä Isokarin majakasta / A view from the Isokari Lighthouse

Isokarin majakka / the Isokari Lighthouse

Ilta Isollakarilla / A sunset at Isokari

Vanha Rauma / Old Rauma Unesco World Heritage site

Making Colour exhibition / London

Töiden ripustus Habitare-messuille / Getting ready for Habitare fair

Helsinki by night

Eilen kävin vierailulla Ulla Lapiolahden värjäyskurssilla, tarkoituksenani dokumentoida hieman morsinko- ja indigovärjäystä ja kokeilla hieman jakkilangan värjäystä. Nuotioiden sammuttua tajusin ensimmäisen kerran, että ilma on jo oikeasti viilentynyt, auringonpaisteesta huolimatta. Joku muistutti, että nyt pitäisi nauttia auringosta, koska sitä ei sitten sunnuntain jälkeen vähään aikaan näy. Hän taisi olla oikeassa.

Aamulla heräsin kymmenen maissa hämärään ja ennenkuin nousin vuoteesta, ehdin katsella pari minuuttia ikkunaverhojen välistä, kun tuuli riepotteli saarnea ikkunan takana (en ole varma tuosta puusta, se voi olla jokin muukin; pitää varmaan käydä lähemmin joskus tutustumassa, jotta tietää, minkä ympäröimänä elää). Jotenkin olen äärimmäisen onnellinen siitä, ettei tänään tarvitse mennä mihinkään. Ja että löysin mukavan villapaidan oloasuksi.

Syksy ehti tulla huomaamatta, kun viimeisen kuukauden aikana on ollut elämässä melkein liikaa elämistä. Elokuussa vietimme pari päivää Raumalla ja teimme muutaman päivän majakkaretken Isonkarin majakalle (matkalla poikkesimme myös Kylmäpihlajan majakalla, jossa muutamia vuosia sitten näin elämäni ensimmäisen kerran värimorsinkoa kasvamassa luonnossa, mutta tällä kertaa en sitä löytänyt kuvattavaksi). Majakkasaarella nautimme sileistä kallioista ja veden loiskeessa ja illalla pilkkopimeässä rämmittiin ulkohuussiin, jonka seinillä asusteli suuri kauhua herättävä ristilukkiyhteiskunta, ja muutaman päivän päästä kävelimmekin jo Lontoossa Regent Streetillä hotellilta The National Galleryn Making Colour -näyttelyyn - ja kävimme samantien katsomassa National Galleryn kokoelmat. (Ostin museon kaupasta mukavan määrän värikirjoja, joita ei aiemmin hyllystäni löytynyt, ja silti oli pakko vielä jättää osa ostamatta, kun en yksinkertaisesti jaksanut kantaa.) Ja jälleen, pari päivää paluun jälkeen kävimme purkamassa Höyry-gallerian näyttelyn ja viikon päästä siitä löysin itseni kuolemanväsyneenä Helsingin messuhallista, pakkaamassa viime tingassa teoksia sellofaniin ja kirjoittamassa niille nimilappuja Habitare-messuja varten (jaoin osaston kolmen muun taiteilijan, Pia Feinikin, Janne Laineen ja Anne Mäkelän kanssa.) Siinä välissä ehti tapahtua kaikenlaista yksityiselämässä, sekä itselle että läheisille, vähän liikaa niin pienessä ajassa sulatettavaksi.

Viime viikon olen epätoivoisesti yrittänyt hoitaa paperihommia ajantasalle, mutta jostain kumman syystä väsymys on suorastaan pinttynyt kiinni. En oikein tiedä, millä sen saisi jynssättyä pois. Kasvava pimeys ei edistä asiaa. Lepäämistä olen yrittänyt, samoin leffojen (ja Doctor Who -uusintojen sekä Farscape-sarjan) katsomista, mutta kun pienet rästitehtävät nakuttavat koko ajan takaraivossa, niiltä ei oikein saa mieltään suljettua. Seuraavaksi aion istua ikkunan äärelle nojatuoliin, ottaa käteeni jonkun noista Lontoosta ostamistani värikirjoista ja toiseen käteen uuden kupillisen vaniljakahvia ja kuuntelen ikkunalautaan ropisevaa sadetta ja hiljalleen humisevaa tuulta. Jospa muutaman tunnin kuluttua olisi sen verran virittynyt, että saisi jotenkin rutistettua itsensä paperihommiin.

---


Yesterday I visited the dyeing course held by my friend Ulla Lapiolahti. I wanted to document dyeing process with woad and indigo and also try to dye some yak yarn samples. After the fires went down, I realised for the first time, that the weather has already cooled down. Somebody reminded that we should enjoy the sun in any way we can, because after this Sunday it won't be seen for a while. I guess she was right.

This morning I woke up around 10 am and it was still dark. I didn't get up right a way but kept looking at how the wind teased the ash outside (not sure about the tree, if it is ash or something else - maybe I should check it our more closely so I'd know by which trees surround my life). Somehow right now I am extremely happy about the fact, that I don't have to go anywhere today. And that I've found a warm woolly sweater for myself.

The autumn has come unnoticed and suddenly, because I have had too much living in my life during last month. In August we spent a few days in Rauma (old town is a Unesco World Heritage site), and we did a few days trip to Isokari lighthouse island (we also visited Kylmäpihlaja lighthouse island, where I sawa the natural woad growing a few years back, but I didn't find it again this time). In lighthouse island we enjoyed the smooth rocks against the sea and in the evening I had horror trips to the outdoor toilet, in pitch black night only with a small electric torch helping to find a way and also to see all the large cross spider communities on the walls; and after a few days we were already in London Regent Street walking towards the Making Colour exhibition at the National Gallery (and of course we did go to see the collections at the same time). (I bought a big pile of colour books from the museum shop, and I just had to leave some there, simply because I couldn't carry any more.) And again, after a few days back in Finland we went to pack the Höyry gallery exhibition and a week from that I found myself deadly tired at the Helsinki Fair Centre, packing some prints to cellophane bags and labeling them (I had a booth at the Habitare Furniture Fair with three other artists, Pia Feinik, Janne Laine and Anne Mäkelä). In between this time all things happened, both to myself and to my close ones, a bit too much to handle right now, in this short time.

During the last week I've desperately tried to do all my paper work, but for what ever reason the tiredness has grown very tight, like grime, on me. I don't really know how to get rid of it. The growing darkness doesn't help the situation. I've tried to rest, also watching movies (and Doctor Who reruns and Farscape dvds), but when all those little unfinished jobs are hanging there, on the back of my brain, it's hard to really relax and empty your mind. The next thing I'm going to do is to take one of the colour books I purchased from London, and take a big cup of vanilla coffee and to go sit to an armchair next to the window, and to listen the rain drumming on windowsill and the wind humming outside. After a few hours I just might be powered enough to get myself to work again.

The National Gallery, London

Dog at the Regent Park

Camden Lock Market

Parliament House, London

Skateboard Graveyard at the Millennium Bridge

Eugene McGuinness - Sugarplum

Toissapäiväisen  hardcore-työpäivän (lähinnä Habitareen valmistautumista pakkailuhenkisesti) ja alati voimistuneen migreenin yhdistelmä johti sanoinkuvaamattoman kammottavaan olotilaan, jonka mustimmassa hetkessä valuin jo melko vahvaan toivottomuuteen. Kun olo alkoi vihdoin eilen illalla parantua, olin vielä jokseenkin angstinen ja mietin, etten mitenkään selviä kaikesta työstä, mikä pitää tänä viikonloppuna tehdä. Mutta tänä aamuna, kun sain jälleen seisoa parvekkeella villasukat jalassa ja kahvikuppi kädessä, syksyn sumuista maisemaa haistellen, adrenaliini suorastaan kuohusi suonissa. Pitkään aikaan ei ole tuntunut näin voimakasta intoa päästä tekemään yhtään mitään, ja nyt pienten piirrosten tekeminen Habitaren VIP-lahjoiksi tuntuu suorastaan palkinnolta rutiiniuurastuksen jälkeen.

Niveleni eivät kovasti tykkää tämän päivän kosteasta usvasta, mutta pää tuntuu siitä pitävän. Usein migreenin jälkeen muutenkin tulee sellainen pieni paleleva hetki - ja usein juuri silloin tietää, että kohtaus alkaa olla ohi, eikä enää tule heti takaisin. Tuota hyvää hytinää olen lisännyt istumalla ulkona vain t-paita päällä, mutta jostain syystä piirtelyhetket ovat nyt tuntuneet suorastaan autuailta. Parvekelasi on saanut toimia kuvien kuivatustelineenä.

Aina välillä olen joutaessani kerinyt yhden kesän aikana värjäämistäni langoista, jotka ovat roikkuneet parvekkeella käsittelyä odottamassa jo viikkoja. Paperia, värejä, ei koneita. Luksusta webbityöläiselle.

Ensi viikko sitten näyttää, oliko tämä alipukeutuneena ulkoilmassa hyppiminen mikään järkevä ratkaisu. Uskon kuitenkin vakaasti villasukkieni lämpimään suojaan - kunhan jalat pysyvät lämpiminä.