Viikon mittainen järkytys ja epäusko muuttui eilen uudenlaiseksi järkytykseksi ja epäuskoksi. En ole Ukrainan sodan alkamisen jälkeen juurikaan selaillut somea tai muutenkaan nettiä muutoin kuin uutisia lukeakseni, ja nyt kun ajattelin katsella vaihteeksi jotain kevyempää (jos vaikka jonkun ilahduttavan kissavideon löytäisi!), törmäsin johonkin tavallaan vieläkin irvokkaampaan kuin sotauutiset. Instagramissa joku oli tehnyt kuvakoosteen siitä, kuinka hashtageilla ukraine, war, peace tägätään postauksia, joissa mainostetaan olutta, monenlaisia kauneushoitoja huulitäytteistä ihaniin kasvohoitoihin ja kaikenmaailmankrääsää. Tämä jäi vaivaamaan, ja vähän myöhemmin halusin tarkistaa asian todenpitävyyden. En löytänyt enää samaa postausta, joten menin samoilla hashtageilla instagramiin (ja toivon, etten olisi tehnyt niin). Näitä nimenomaisia kuvakoosteen mainospostauksia en nähnyt, mutta sen sijaan muutamia töröhuulibimbo- ja muskeliselfieitä eri puolilta maailmaa. Niitä ei ollut kymmenien tuhansien kuvien kuvavirtaan verrattuna paljon, mutta yksikin on liikaa. (En voi suositella kenellekään noiden hakusanojen käyttämistä somessa - niiden tuomiin kuviin mahtuu todella hirveitä painajaisia - mikä osaltaan korostaa noiden töröhuuliposeerausten groteskiutta.)
Tänään menin erääseen print on demand -verkkokauppaan vilkaisemaan, josko löytäisin jonkun kivan t-paidan lahjaksi kaverilleni. Kauppojen selailu pysäytti: Ukraina, sota ja rauha-teemaisia t-paitoja ja muita painotuotteita on kaupan vaikka kuinka paljon. Muutaman kohdalla lukee fundraiser tms., mutta raadollinen totuus taitaa olla, että Ukraina, sota ja rauha, ja keltaisen ja sinisen kombinaatio ovat ilmeisesti vain hyviä tuotteita juuri nyt.
💧
When you don't find the words.
A week of shocking news and disbelief in the current situation turned yesterday into a new kind of disturbance and disbelief. After the start of the war in Ukraine I haven't really been in social media or in internet otherwise, and when I now was seeking for something comforting to view (even some delightful cat video!), I found something even more grotesque than the war news. In Instagram someone had made a compilation of the images using hashtags ukraine, war, peace - advertising bear, several kinds of beauty treatments from filled lips to delightful facials, and allkindsofkitch. This bothered me later, so I wanted to check the accuracy of these postings. I didn't find the original posting anymore, so I used the same hashtags on Instagram (I wish I hadn't.) I didn't see these advertising postings mentioned, but instead a few duck face posings and muscle showing selfies around the world. There weren't so many in the feed of tens of thousands of the other images, but even one is more than enough. (I really can't recommend for anyone to use those hashtags in social media - there are really nightmarish images included - which really emphasizes the preposterousness of the selfies.)
Today I thought I'd buy some nice t-shirt to my friend from some print on demand shop. As I searched through the selection, I noticed that there were several Ukraine, war and peace themed t-shirts and other printed stuff on sale. Some state that they are fundraisers, but somehow I think that the unscrupulous truth is, that Ukraine, war and peace, as well as the combination of yellow and blue, are just good selling articles right now.
Kuva/Image: Parhaan ystävän muisto Memory of the best friend 2012 (Loppuunmyyty / sold out)
Enpä arvannut, millainen käänne tuo elokuinen sairaskohtaukseni oikein olikaan. Muutenkin, mutta etenkin ammatillisessa mielessä. Selvisin tästä koronavuodesta ammatillisesti siihen saakka ihan kohtuullisen hyvin: en mitenkään rikastumaan päässyt, mutta sain lopulta (tosin osittain apurahan avulla) joka kuukausi turvattua työhuoneeni vuokran, ja sehän on tärkeintä jatkuvuuden kannalta.
Kuukausissa on tulojen suhteen aina vaihtelua, ja kun syyskuinen Habitare jäi väliin, enkä pitänyt työhuoneellani avointen ovien päiviä, tiesin jo etukäteen varautua melkoiseen taloudelliseen pudotukseen - ja sellainen tulikin. Mutta en osannut ajatella muita syitä hiljaisuuteen sen kummemmin, ennenkuin eräs tuttu asiakkaani tuli kadulla vastaan ja kertoi, että olisi ollut tarvetta häälahjalle, mutta ei nyt tällaisessa tilanteessa kehdannut häiritä, joten teos jäi ostamatta. Olin yhtäaikaa sekä liikuttunut siitä, että minua näin ajatellaan, mutta samalla totaalisessa shokissa siitä, että näin ajatellaan.
Seuraavan parin viikon aikana minulle kävi selväksi, että kyseessä ei ollut lainkaan ainoa tapaus.
Ei teosostoon liittyvä yhteydenotto ole koskaan häiritsemistä. Tai, jos se jonkun mielestä on, häiritkää rauhassa! Koska kun on kuvataiteilija, joka elää täysin teostensa myynnillä, niin mikään ei ole arvokkaampaa kuin ne yhteydenotot, jotka tuovat leivän pöytään. Jos ylipäätään jotain asiaa stressaa, niin sitä, että niitä yhteydenottoja ei tule.
Näitä ajatuksellisia railoja asiakkaiden ja itseni välillä on ollut ennenkin. Tuli mieleen muun muassa eräs asiakkaan kohtaaminen (muistaakseni) Habitaressa muutama vuosia sitten. Asiakas katseli vaikka kuinka kauan kortteja ja lopulta laittoi ne takaisin paikalleen ja sanoi: En minä voi näitä ostaa, kun sittenhän sulle ei jää niitä enää. Onneksi, hämmennyksestäni huolimatta, onnistuin vastaamaan, että niitä on kyllä pöydän takana vielä lisää. Kaupat tuli, mutta minulle jäi vähän hassu olo. Olin pitänyt jotenkin itsestäänselvänä sitä, että kun ollaan myyjäisissä ja paikalle on viety myytävää, se myytävä on tarkoitus myydä. (Jo se pelkkä vähentynyt tavaramäärä on takaisin roudatessa tällaiselle autottomalle melkoinen helpotus...)
***
Nyt, kun yhteydenottojen määrä teosostoasioiden tai Kyynelpuutarhurin päiväkirjan tilauksen puitteissa on käynyt niin vähiin, olen kyllä ollut sitäkin kiitollisempi kaikista niistä yhteydenotoista, joita on tullut. Kun tuntuu, että joka tuutista tulee pelkkiä huonoja uutisia toisen perään, mikään ei ole lohdullisempaa kuin paketoida kuvateos tai kirja ja lähettää se maailmalle, uuteen kotiinsa.
Tai no, on jotain yhtä lohdullista: teoksista ja kirjasta saatava palaute. Jonkin aikaa sitten Kyynelpuutarhurin päiväkirjan facebook-sivulletuli palaute Vääjäämättömyyden kyyneltäjän kuvan alle: "Tämä
kaunis taulu on seinälläni ja kyynelpuutarhurin päiväkirja kädessäni,
katselen ja luen. Tekstisivu ja kuva kerrallaan, tämä on enemmän kuin
kirja. Olen lumoutunut." Tämän palautteen antaja ei varmasti pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon sanat juuri sillä hetkellä minulle merkitsivät.
Synkimpinäkin hetkinä se valo tulee jostain näkyviin. Pitää vain jaksaa uskoa, että kaikki järjestyy kyllä.
Neljä vuotta sitten Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamo oli esillä Jyväskylän asuntomessuilla, ja tuolloin kirjoitin blogikirjoituksen Pelkoa ja vihaa taidelainaamossa. Messuilla tapaa kansan kirjon koko komeudessaan, myös taiteeseen suhtautumisen osalta: on niitä, jotka tulivat taidelainaamon osastolle suorastaan riemastuneina, niitä, jotka tulivat uteliaina, ja niitä, ohitsekävelijöitä, joita ei kiinnostanut lainkaan. Mihin en ollut varautunut, olivat ne suoranaiset vihaajat, jotka kokivat taiteen olemassaolon jonkinlaisena uhkana koko elämälleen. Onneksi viimeksi mainittuja oli vain alle promille kaikista kävijöistä.
Viime viikon loppupuolen olin jälleen asuntomessuilla, tällä kertaa Porissa ja Taiteilijatallin omalla osastolla talkootöissä. Hyvin samanlainen jakauma on myös näillä messuilla - ja valitettavasti myös se vihaosastokin on jo tullut koettua. Sunnuntaina osastollemme asteli kaksimetrinen äijänköriläs, joka varmasti oli omasta mielestään hyvin hauska. Mielenkiintoista oli se, että toisin kuin aiemmin kohtaamani taiteen (ja taiteilijoiden) vihaajat, hän ei juossut vierestä ja kommentoinut ohimennen suupielestään, vaan oikeasti katsoi koko osastomme tarkkaan läpi, ja käytti ihan huolella aikaa meidän ammattimme ja teostemme dissaamiseen.
Koko hommaan suhtautui alussa huvittavana episodina, varsinkin, kun samaan aikaan paikalla ei ollut muita näyttelyvieraita, jotka olisivat voineet tilanteesta säikähtää. Sekin vielä meni irvokkaan koomisuuden piikkiin, kun tuo urpo seisoi keskellä näyttelytilaa ja mesosi, että "miten te kehtaatte tehdä tuollaista työtä?" - mutta siinä vaiheessa, kun kommentointi alkoi lipua kohti hyvin ääri-ilkeää tasoa (mm. taiteilijoiden on edesvastuutonta lisääntyä), alkoi jo toivoa, että urpo ihan oikeasti saisi nyt niin tarpeekseen taiteesta, että lähtisi paikalta pois. Joskus varttituntikin voi tuntua tunneilta.
Äijän poistuttua oli samanlainen olo kuin huonon sketsin jälkeen: ei oikein tiennyt, missä vaiheessa piti nauraa, vai olisiko enemmän itkun paikka. Varsinaisesti sapettaa alkoi vasta kahden maissa yöllä, kun kotimatkalla Onnibussi hyytyi matkan varrelle ja oli aikaa ajatella kaikkea päivällä tapahtunutta.
Ehdin siinä odotellessa kehitellä myös pari teoriaa tähän käyttäytymiseen. Osastomme on hyvin pitkä, siinä on noin 15-20 metrin matka, ja etenkin, jos hitaasti kävelee, kyllä siinä ajatella ehtii. Urpomme astui sisään aivan osaston toisesta päästä, ja kahden ensimmäisen looshin kohdalla keskustelu oli vielä suurinpiirtein asiallista. Hän kyllä ihmetteli, että miksi tällaista tehdään ja miksi joku on valinnut taiteilijan ammatin, mutta se oli vielä sellaista "viatonta" tietämättömyyttä, ei mitenkään asennelatautunutta. Mutta mitä pidempään urpo osastolla vietti, sen aggressiivisemmaksi hän muuttui ja sitä enemmän sana kehtaaminen ja vastuuttomuus alkoi esiintyä puheessa. Tuli mieleen, että ehkä hän yksinkertaisesti oli vähän liian pitkän aikaa henkisesti hukassa, ja kun ei saanut otetta asioista, sen nyt vain piti purkautua jotenkin. Vähän niinkuin jotkut kuskit syyttävät eksyessään auton ajettavuutta, kun eivät osaa lukea reittiä hyvistä kartoista huolimatta.
Jäi mieleen myös "ei työstä tykätä tarvi, kunhan tekee hyödyllistä" -kommentti. Ehkä hänen toiveensa on aina ollut tehdä jotain käsillään - vaikka puusepän hommia - mutta sitten jostakin on käsketty menemään "oikeisiin töihin". Voin vain kuvitella, miten voi korveta siinä vaiheessa, jos on koko elämänsä käyttänyt työhön, josta ei tykkää, ja sitten tapaa joukon ihmisiä, jotka ovatkin tehneet juuri sitä mitä haluavat.
Tai sitten yksinkertaisesti joidenkin aivojen kapasiteetti ei vain riitä käsittelemään minkäänlaista poikkeusta omasta totutusta ympäristöstä.
Oli miten oli, lohdullista on se, että loput 99,99% messuilla tapaamistamme ihmisistä eivät ole samanlaisia urpoja, vaan Ihmisiä, isolla iillä. Kaikkia taide ei kiinnosta, ja niin sen pitääkin olla - sehän on vain rikkaus, ettemme ole samasta puusta veistetty. Mutta vielä mahtavampaa on se, että valtaosa ihmisiä on tullut sisään joko taiteen ystävinä tai avoimen uteliaina, hyvässä hengessä. Sisääntulijoissakin on ollut ihmisiä, joihin teoksemme eivät ole kolahtaneet, ja joille taide ei ole mukana jokapäiväisessä elämässä, mutta kommentit ja kohtaamiset ovat olleet aivan huikeita! Yhteyksiä taiteeseen on löydetty niin kalastuksesta kuin moottorinrassauksesta. Eräs liki seitsemänkymppinen mies jo harkitsi elämänsä ensimmäisen teoksen ostamista. Hän oli juuri miettinyt, millä yli neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen enää vaimonsa yllättäisi - mutta ajatteli sitten, että ehkä teoksen ostaminen voisi järkyttää niin, että vaimo saisi sydänkohtauksen. "Parempi tulla ensin yhdessä katsomaan!" hän sanoi sitten - ja tämä kyllä nauratti meitä molempia.
Sunnuntai-illan pelasti kokemus aivan toisesta ääripäästä: eräs nainen liikuttui silmin nähden Kyyneltäjä-teoksistani. Juttelin hänen kanssaan hetken, ja jälkeenpäin harmittelin, ettei minulla ole hänen yhteystietojaan. Siinä, kun Jämsän kohdalla istuin pysähtyneessä Onnibussissa yöllä ja mietin sitä onnetonta urpoa, päivän viimeinen kohtaaminen palasi rauhoittamaan mieltä ja antamaan toivoa. On sillä omalla työllä sentään merkitystä muillekin kuin itselle.
---
Four years ago the Jyväskylä Artists' Society's artotheque was visiting at the Jyväskylä Housing Fair, and at the time I wrote a blog entry Fear and Lothing in Artotheque. You can meet all kinds of people at the fair, also when it comes to art. There are people who enter our site enthusiastic, those who come curiosly to take a look, and those by-passers, who just are not interested at all. But I was not prepared for the fourth group of people at all: those who downright hate, who experience art and artists as a threat to their own life. Luckily there's just a tiny amount of those people of all visitors.
At the end of last week I was visiting the housing fair again, this time in Pori and in Taiteilijatalli booth. I've already noticed that the distribution of people is quite the same, and unfortunately I have already experienced the haters group too. On Sunday some big jerk walked to our booth, and I guess he thought that he was very funny with his comments. Unlike the art-haters I've met before, he didn't just walk fast by and say briefly something, but he really took time to look our artworks through - and to make negative comments about our occupation and artworks.
At first I thought this was a bit entertaining, especially when there were no other visitors at the tme. I even found it amusing, when he stood in the middle of our exhibition space shouting "how dare you do that kind of work!" - but at the point when the comments started reaching the level of extreme nastiness (for example, it's irresponsible for artists to have kids), I started to wish so much, that this moron just would finally got enough of art and just left. Sometimes even a quarter of an hour can feel like eternity.
After this moron finally left I felt like after a bad joke: I just didn't know at where point I was supposed to laugh, or would crying be the right thing to do. But really this started bothering me only at two o'clock in the night, when my bus broke and there was time to think all things that happened during the day.
During my bus trip I managed to develope a few theories about why this dude behaved this way. Our exhibition space is quite long, about 15-20 meters, and especially if you walk slow, you have time to think all kinds of things. This guy entered from the other end of the hall, and for some time the conversation was more or less appropriate. He was wondering why anyone makes art and why anyone chooses to be an artist, but that was kind of "innocent" ignorance, not really loaded with attitude of any kind. But the more this dude spent time in our hall, the more aggressive he turned, and the more the words to dare and irresponsibility started to show in his talk. It just came to my mind, that maybe he simply was "lost" for a bit too long time, and when he couldn't grasp the things, it just had to came out in some way. Just like some drivers blame the features of a car, when they get lost and can't figure out maps themselves.
I also thought about the comment "You don't have to like you work, but you just have to do something useful". Maybe he has always dreamed to do something with his hands - like some carpentary job - but then someone has told him to get "a proper job". I just can only imagine how it can annoy at the point, if you have spent your whole life doing something you don't really like, and then meet a group of people who have done just what they have wanted.
Or simply: there are people whose brain capacity is just not enough to process anything different from the own familiar surroundings.
Anyway, it's very comforting to know that the rest 99,99% of the people we meet at the fair are not same kind of morons, but People, Humans with a capital letter. Not everyone is interested in art, and so it should be - it's just makes this world much more rich that we are not all the same with all the same passions. But the most fantastic thing is, that majority of people visiting us have been either those who already love art, or those who are openly curious, and in positive spirit. There has also been visitors who have not found "it" in our art, and who don't have art present in their every day life, but conversations and meeting those people have been absolute treasure experience! We have found connections to art both in fishing and fixing motor cycles. One man, almost seventy years, thought about buying his first artwork ever. He had just thought about surprising his wife, but didn't know what would do the thing after fourty years of marriage. But then he thought that maybe buying art could shock his wife so hard, that the danger of heart attack was there. "Better to come to see together", he then thought, and for this we laughed - both.
My Sunday, after this moron had visited, was largely saved by a totally different experience: one lady was really moved after seeing my Tear Artisans prints. I talked with her for a moment, but afterwards I've felt sorry I don't have her email. When I sat there on the broken bus on Monday night, and I was thinking about that sad moron, the last encounter of the day came to ease my mind and give hope. It feels absolutely great to know that someone appreciates something I've done.
Elokuun aion pyhittää pääosin Habitarelle. Olen ensimmäistä kertaa menossa yksin omalla osastollani (3b20) messuille, ja jännittää aivan vietävästi. Kesän aikana olen ehtinyt jännitellä jo sitä, oliko tämä kokonaan taloudellisesti väärä tikki (Habitaressa pitäisi saada myytyä paljon, että pääsisi omilleen, mutta myynti ei ole ollut kovin hyvä koko vuonna, mikä ei luo kovin hyvää ennustetta) ja mistä ihmeestä tempaisen kalusteet osastolle nollabudjetillani (taidetaan mennä vähän diy-otteella, mikä ei omalla diy-kädenjäljelläni ole ehkä ihan hyvä juttu sisustusmessuilla). Mutta kun katselin 4m2 osastoani pohjapiirroksesta, alkoi jännittää eniten se, että huomaako sitä edes kukaan!
Olen viime päivät yrittänyt raapustella itselleni jonkinlaista tiedotussuunnitelmaa, mutta homma, jota ennen tein työksenikin, tuntuu nyt jotenkin ihan ajatukselliselta silpulta. Mieli palaisi luovan työn pariin, mutta yritän pitää sen verran itseäni aisoissa, että saan perushommat hoidettua mahdollisimman pian alta pois - koska miksi ne mahdolliset uudet teokset osastolla prameilevat, jos sinne ei kukaan löydä?
Sain eilen sentään aikaiseksi oman FB-tapahtumasivun, jonne päivittelen tietoa osastolleni tulevista jutuista ennen messuja ja sen aikana. Eilinen ja tämän päivän aamu olivat jotenkin kaikessa sekamelskassa rohkaisevia: pyysin FB-seuraajiani ja ystäviäni jakamaan sivua mahdollisimman paljon, ja sen he ovat tehneet. En näe sitä, kuinka monta kertaa sivu on jo jaettu, mutta näen tilastoista, että se on tavoittanut jo niin suuren määrän ihmisiä, etten ikipäivänä olisi vastaavaan tavoitettuun määrään kyennyt edes ajan kanssa. Viestin leviäminen ei suoraan myyntitilastoihin tietenkään korreloi, mutta ainakin tieto osastoni olemassaolosta on levinnyt ja oikeastaan vieläkin suuremmaksi tunnen tuon Suuren pienen eleen, että niin moni on minua tämän kanssa auttanut.
Hyvillä mielin siis muita valmisteluita kohti, myös sitä luovaa työtä. Aion toteuttaa Habitareen yhden pienen ideani, joka on ollut jonkinlaisena versiona to do -listallani jo vuodesta 2008 (!), mutta oikeastaan vasta nyt jalostui lopulliseen muotoonsa. Toivoakseni saan myös muutaman uuden työn valmiiksi. - Ah, ihanaa aurinkoista toivoa ilmassa!
In August I'm concentrating in preparing my Habitare visit (and in writing some colour related stuff). For the very first time I'm entering the Habitare fair by myself (booth 3b20), and I'm soooo nervous about it. During this summer I have already worried, if this was alltogether a financially wrong decision in general (I should really sell a lot in Habitare to get even, but the sales haven't been very good this year, which isn't a good sign), and I've also worried about where I can get furnitures / fittings to my booth with my zero budget (I guess I'm going to go with all diy, which probably isn't very wise considering my diy handcraft and that it is a *interior design* fair). But after checking my 4m2 booth from the base plan, I'm now most nervous about, if anyone even will notice my booth!
For the last few days I've tried to make some kind of PR plan, but this stuff, that I used to do for work, feels now fuzzy and unclear in my mind - just can't get a grip of it. I would so much like to return to my creative work, but I try to control myself in a way, that I can also get all this basic stuff done as soon as possible - because why would I bring brand new works to show in my booth, if no one can find it?
Yesterday I finally got my FB event page published. I will update information there before the fair and during it. Yesterday and this morning were very couraging: I asked my followers and friends to share the page as much as they could, and that they have done! I can't see how many times the event has been shared, but what I can see from the statistic is, that it has already reached more people than I never could reach by myself. Sharing the event page won't probably correlate to the sales, but at least now there are people who know about my booth, and most of all, I'm very thankful for this Grant small gesture of sharing - it feels warming that so many people have helped me with getting the word out there!
So, I'm getting ready with a good mood, including the creative work I will soon begin. To Habitare I'm planning to realize one little idea, that has been (in some version) in my to do list since 2008 (!), but really just this year got its final form. I wish to finish a few new prints also. - This hope of getting everything fresh done is so sunny!
Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi
Vuosi on ollut niin täynnä iloa ja surua ja Suuria Hetkiä niin hyvässä kuin pahassa (yksityiselämässä ja ammatillisen meiningin kannalta, maailmantilanteesta puhumattakaan), että olen välillä nukkumaan mennessä toivonut seuraavalta päivältä sitä, ettei tapahtuisi yhtään mitään, ei hyvää eikä huonoa. Mutta joulukuussa meno on vain tiivistynyt ja monen yksittäisen päivän sisään on mahtunut epätasaisesti kiihtyvää ja hidastuvaa vuoristoratameininkiä siinä määrin, että hengitys ei oikein ehtinyt tasaantua lyhyen joululoman aikanakaan. Itseasiassa joululomaakin oli tarkoitus pitää vähän pidempi aika, mutta tapahtui kaikenlaista, mikä typisti kaksiviikkoiseksi tarkoitetun loman kahteen päivään, ja tässä nyt virittelen itseäni tekemään työtä, josta vannoin luopuvani totaalisesti jo jonkin aikaa sitten. Mutta jospa tuo vuoden vaihtuminen olisi sitten se viimeinen rajapyykki, jonka jälkeen pystyn keskittymään ainoastaan omiin projekteihini, edes vähän aikaa.
Onneksi henkisen vuoristoratani vauhti hidastui muutamaa päivää ennen joulua ja vaunu pysähtyi ainakin hetkeksi huipulle: posti toi juuri ennen joulua Sanna Aavaluoman kirjan Muistisairaan psykoterapeuttinen hoito ja hoiva, johon Sanna toivoi kanneksi Poissa-installaationi vedosta 191. Kirjan teema on itselleni tärkeä, ja teoskuvan näkeminen kannessa, sekä sisälle kirjoitettujen kiitos-sanojen lukeminen tuntuivat tärkeimmältä jutulta, mikä on tapahtunut pitkään aikaan. Tuntuu, että tällaisina hetkinä teos saa merkityksensä.
Tällaiset hetket myös laukaisevat päässä jotain. En ole sinänsä pahoillani, että joululomani typistyi lyhyeen, koska päässäni on viimeisen viikon ajan sinkoillut ideoita uusiin teoksiin ja sekä kuva- että materiaalikokeiluihin, joten olisin lomalta palannut työpöytäni ääreen joka tapauksessa ennenaikaisesti. Nyt vaan joutuu juoksemaan tuon tahmean muiden töiden esteradan läpi, ennenkuin pääsee niiden omien juttujensa pariin. Mutta tällä innolla sekään ei nyt näytä enää niin massiiviselta. Ja ehkä tällä kertaa ryömin suvereenisti alta, tai ainakaan en yritä ylittää korkeimmalta kohdalta.
---
This year has been so full of joy and sorrow and Great Moments in both good and bad (in private life and with my work with art, not to mention what happens in world), that when I have gone to bed I have sometimes wished that absolutely nothing would happen the very next day, nor good or bad things. But in December the things have piled up and many days have included unevenly accelerating and slowing rollercoaster feeling, and so much so, that I've been out of my breath still through my short Christmas holidays. Actually, I had planned to have a bit longer Christmas holidays, but some unexpected stuff happened, which shortened my two-week holidays into two days, and now I'm trying to get myself to do some work, which I promised myself to give up already some time ago. But if the New Year would be finally The Final Finish Line, after which I could concentrate only to my own projects, at least for a while.
Luckily this emotional rollercoaster slowed a bit just a couple of days before Christmas and the car stopped to the top, at least for a moment: the mailman brought me a new book by Sanna Aavaluoma, on the psychotherapeutic care of people suffering from dementia, with the print 191 from the Absent installation on the cover. The theme of the book is very important for me, and seeing my print on the cover, and reading the inscription from the book... it felt it was the most important thing happened to me for a long time. It feels, that in these kind of moments my artwork finds it meaning.
These kind of moments also make something happen in my head. I'm not very sorry about my holidays shortening into two days, because during the last week so many ideas for new art work and both image and material experiments have been flying in my brain, that I would have returned to my work desk anyway before I was originally meant to. Now I just have to run through the sticky obstacle course before I can get to work with my personal projects again. But with this enthusiasm it doesn't seem to be so massive project anymore. And maybe this time I just crawl under the obstacles, or at least won't climb over the highest peak.
Olen aiemminkin kamppaillut ammatillisen lokeroinnin kanssa, mutta viime aikoina kuulemani kysymykset ja toteamukset (Oletko sinä nyt sitten kuvataiteilija vai mediataiteilija? Teet sitten näitä kuvitusjuttuja - etkö olekaan mediataiteilija? Ai, teetkin videota - minä luulin, että olet taidegraafikko. Etkö sinä olekaan web designer?) kieltämättä ovat saaneet höyrypilvet pullahtelemaan korvista. Suurimmaksi osaksi jätän reagoimatta noihin kysymyksiin, mutta aina työtäni eri tilanteissa esitellessä asia nousee esiin joka tapauksessa. Olen yrittänyt selittää hyppelyäni eri alojen välillä vaikka miten ("kaikki luovat jutut lopulta kumpuavat samasta paikasta, niiden muoto on vain erilainen"), mutta ihmisillä vain tuntuu olla tarve saada henkilö asetettua johonkin yhteen ja selkeään lokeroon, pelkkä "luovan työn tekijä" ei vain riitä. Jos itselleni mieluisin "kuvittelija"-titteli ei kelpaa, helpointa on ollut vain pysyä vanhassa tavassani vaihtaa titteliä tilanteen mukaan.
Kunnes sitten viime viikonlopun Tourulan kuvataiteilijoiden avointen ovien tapahtumassa vihdoin sain selkokielisen selitysmallin. Itseasiassa ajatus tuli työhuonevieraalta, jonka kanssa juttelin luovan työn eri aspekteista. Hänenelle yritin monimutkaisesti selittää, etten koe vaihtavani työroolia "päivällä putkimies ja illalla taksikuski" -tyyliin, vaan toimivani koko ajan samassa roolissa, mutta erilaisten projektien kanssa - vähän niinkuin putkimies korjaisi välillä tukkeutunutta viemäriä ja välillä asentaisi suihkua. Vieraani ymmärsi heti ja tiivisti kaiken yksinkertaiseen vertaukseen: että luovan työn eri muodot ovat kuin eri asusteita pukeutumisessa, jotka valitaan tilanteen mukaan.
Eilen tuottajan saappaat ja kuraattorin pipo, toissapäivänä mediataiteilijan puukengät ja graafikon takki, tänään kuvittajan villasukat ja kuvataiteilijan kaulaliina, huomenna ihan vain tavalliset kengät - tämän saman luovan, ja usein myös varsin epäluovan, kuvittelijan yllä. Webdesignerin nahkahanskoista ja kirjoittajan lapasista puhumattakaan.
Näin tilitettynä tämä taitaa kyllä kuulostaa vielä sekavammalta kuin aiemmin, mutta tähän mennessä selitys on auennut aikalailla kaikille - ja tarjonnut myös itselleni jotenkin jäsennellymmän ajatuksen siihen mitä teen.
Kiitos sinä tuntematon vieras!
---
I've been fighting against professional labels that put me in one box at the time before, but for the last couple of months some questions and remarks (WHICH ONE are you, visual artist or media artist? You do these illustrations? - I thought you were media artist? Oh, you make videos - and I thought you were a print maker. You are not a web designer?) have managed to form a hot steam to rise from my ears. Mostly I just leave those questions unanswered, but they always came up anyway, in the situations where I talk about my work. I've tried to explain the jumping around jobs in several ways (like "all those creative stuff comes from the same place, they just take a different form"), but somehow people hold this need to put a person to an one, clear box, being just a "creative worker" isn't enough. If my favourite "imaginator" title isn't enough, it has been easier just to keep with my old habit and change the title according the situation.
Until at the Tourula Artists' Studios open doors event last weekend I finally found a plain language explain to all I do. Actually this thought came from one event guest, with whom I talked about the different aspects of creative work. I tried to explain to him, in a very complicated way, that I don't feel like I'm switching my working role in the "plumber by day and taxi driver by night" type of way, but I feel more like working at the same role the whole time, but only with different projects - like a plumber who would fix clogged sewer at one time, and then install a new shower at another time. My guest understood rightaway what I was saying, and summarised this simply: that the different forms of creative works are like different accessories which you choose according to the situation.
Yesterday I wore producer's booths and curator's cap, the day before that the clogs of the media artist and the jacket of a graphic artist, today the woollen socks of a illustrator and the woollen scarf of visual artist, tomorrow just ordinary shoes - all this wore by me, a creative, and often also very uncreative, imaginator. Not to speak about the leather gloves of webdesigner and the mittens of writer.
Said this way, this all might just sound about ten times unclearer than earlier, but so far about everyone I've explained my work through this accessory thing, they have understood - as well as I've gotten somehow more structurised thought of what I'm doing.
Viikon lyhennelmä: maanantaina vielä aamulla pohdin, voinko lähteä vähän kipeänä reissuun vai en, mutta sitten jo iltapäivällä olinkin Helsingissä, Naisia puussa -sarjan kolme kehystettyä työtä muovikassissa ja uusi Puunsielut, viiden uniikin, pigmenttisiirtona ja sekatekniikalla vanerille tehdyn kuvan sarja matkalaukussani. Syyslaulu-näyttely ripustettiin tiistaina ja avajaisia vietettiin keskiviikkona. Siinä välissä juoksin apteekissa ja asioilla. Torstain makasin koko päivän kuumaa teetä juoden vuoteessa. Perjantaina ripustettiin työhuone vieraskuntoon ja lauantaina otettiin avointen ovien vieraat vastaan (väkeä kävi harmillisen vähän, mutta onneksi laatu oli sitäkin parempi!) Tänään kahden viikon paperityörastit (tätä näyttelynpuunaamisviikkoa edelsi melkeinpä intensiivisempi apurahanpuunaamisviikko). Uusia, hienoja tuttavuuksia tuli sekä keskiviikkoisista näyttelyn avajaisista että eilisistä avoimista ovista, joten kaiken kaikkiaan hyvä mieli. Ja mieltä lämmittää tieto siitä, että ihan vain muutaman pakollisen työrupeaman jälkeen pääsen taas oman, luovan työni pariin. Ihan kohta.
This week shortly: on Monday morning I was still considering staying home (I was not sure if I have flu or not), but then, at the afternoon I was already in Helsinki, the three framed prints from the series Women in Trees packed in plastic bag and the new The Wood Spirits, series of five, unique artworks, made as pigment transfer and mixed media on plywood, in my suitcase. Our exhibition ('Autumn Song') was set up on Tuesday and the vernissage was on Wednesday. On Thursday I stayed in bed the whole day, drinking hot tea once in a while. On Friday we prepared the studio for the open doors event, and on Saturday we welcomed the guests to our studio (not a lot of people, sadly, but the ones who visited were absolutely great!) Today all the undone office chores for two weeks time (before this exhibition / open doors week there was a very intensive grant applying week). I met some wonderful new people both at the vernissage on Wednesday and at the open doors event yesterday, so I'm in very good mode. And what makes me especially happy: only a few necessary things to do, before I get to work with my own, creative work again. Very soon!
Avajaiskuvia Syyslaulu-näyttelystä (Rööperin Taidesalonki, Helsinki) viime keskiviikolta! Photos from vernissage of our exhibition in Helsinki last Wednesday.
Ihmisiä saaressa - People on Island 2014, pigmenttimustevedos / pigment ink print, 28x28cm+marg. 190e (without frame)
Kotiinpaluu. Kaunis kesäsää muuttui kauniiseen syyssäähän. Sietämättömän kylmäkään ei ole vielä. Ja on valoa. Mutta silti arki hyökkäsi kimppuun, ennenkuin ehdin edes puolustusasemiin. Lupasin itselleni varata tarpeeksi aikaa kirjoittamiselle ja muulle luomiselle, ja tarkoitukseni oli olla vielä viime viikko lomalla (tai ainakin paperihommista vapaana) ja palata töihin vasta tänään, mutta niinpä vain päivät ovat valuneet käsistä kaiken muun, epäoleellisen, mutta pakollisen parissa. Pari tuntia päivässä luovuudelle ei riitä hyvään moodiin pääsemiseen ja tuollainen lyhyt aika menee lähinnä kellon vilkuiluksi - että onko sitä aikaa vielä jäljellä ja kuinka paljon. Perjantai-iltana päivitin pitkäksi venyvää to do -listaani asioista, mitkä pitää pakosti hoitaa, ennenkuin pääsen keskittymään taas kunnolla luovaan työhön, ja olin melkoisessa alavireessä, kun sähköpostiini tipahti ilahduttava viesti: Art Fair Suomi 15 -tapahtumassa lavalla pyörii ohjelmien välissä kuvaesitys: Highlights by Rui Prata ja minun teokseni oli valittu joukkoon! (Rui Prata (1955, Portugali) on Encontros da Imagem Photo Festivalin perustaja ja taiteellinen johtaja vuosina 1987–2012 sekä Image Museumin (Braga, Portugali) johtaja vuosina 1999-2014.))
Mutta hetkinen! Minähän en ole osallistumassa Art Fair Suomi 15 -tapahtumaan ollenkaan. (Mainitsinkin jo heinäkuun lopun postauksessani, että minulta oli mukaan valittu vain yksi työ, ja yhden työn roudaaminen Helsinkiin ei nyt vain ollut millään tavalla taloudellisesti järkevää, joten minun oli pakko perua osallistumiseni. Olisin oikeasti halunnut osallistua, mutta jos vien teoksia myyntitapahtumaan, toivon saavani teoksia kaupaksi enemmän kuin vain kuljetuskulujen kattamiseksi, ja vaikka kuljetuskustannuksista aiheutuva tappion mahdollisuus on aina olemassa, en sentään tieten tahtoen tappiota halua hakemaan - tai edes niin pientä plussaa, että voisin käytännössä ajatella vaihtavani kehystetyn teoksen pariin pizzaan, jotka voitolla saisin ostettua. Tavoitteenani kun on ihan oikeasti tulla toimeen taiteellani.)
Olen tässä lähinnä harmitellut omaa reagoimistani viestiin: turhan rehellisenä laitoin samantien takaisin viestiä, etten ole osallistumassa tapahtumaan, eikä teokseni ole siellä paikan päällä (mutta, että minun puolestani olisi tosi hienoa, jos teokseni silti voisi olla Highlights-reelissä mukana), ja vastaukseksihan sain luonnollisesti, että koska Highlights on kokoelma näyttelyssä olevista teoksista, teokseni poistetaan listalta. Ja nyt olen sitten pelannut jossittelu-peliä mielessäni. Jos olisin vain jättänyt vastaamatta, ehkä olisin saanut teokseni tapahtumaan esille edes projisoituna kuvana - koska kyllähän tuo poisjääminen harmittaa. (Vaikka se nyt olikin ainoa taloudellisesti järkevä ratkaisu - ajatus, jota yritän takoa päähäni.)
On kyllä aika makea olo siitä, että työni ylipäätään pääsi tuohon Highlights-valintaan mukaan. Ei siihen ihan hirveän montaa teosta ole valittu mukaan. Silti tuntuu vähän omituiselta. Joskus kymmenvuotiaana näin unta, joka on tatuoitunut mieleeni: unessa voitin kaupassa ostoskärryllisen karkkia, mutta kun olin kahminut kärryn täyteen, se vietiin kaupan ikkunaan ja sinne se jäi. Tuolloin herätessä oli vähän samanlainen olo kuin nyt.
Ps. Vien tämän Highlight-teoksen kehystettynä Jyväskylän taiteilijaseuran teosvälitystilaisuuteen. Teosvälitystilaisuus on avoinna Jyväskylän taidemuseolla keskiviikosta sunnuntaihin 16.-20.9. (ke-la 11-18, su 11-16). Itse olen paikalla ainakin keskiviikko- ja lauantai-iltapäivinä, ehkä myös muuten! FB-tapahtumaa saa jakaa ja lisää porukkaa saa kutsua!
---
Returning home. From beautiful summer to beautiful autumn. It's not even too freezing yet. And not dark yet, either. But still the everyday life with all the paperwork & stuff attacked me without warning, before I could get myself into defensive position. I promised myself to have enough time for writing and other creative stuff, and I meant to have last week off (at least from all that paper stuff) and return to my desk today, but somehow all days have just vanished, doing something not inspiring but mandatory. A few hours for creative work isn't enough to get to a good mode, and that kind of short time turns easily into checking the time every five minutes - if there is still some left. On Friday evening I updated my long to do list with the stuff I just have to get over with before I can concentrate on my creative work again, and I was feeling quite low with this, just when a very uplifting email message arrived: there is a Highlights by Rui Prata slide show in Art Fair Suomi 15 event running on the stage between programme. (Rui Prata (1955, Portugal) is the founder and artistic director of Encontros da Imagem photo festival (1987- 2012) and director of Image Museum (Braga, Portugal / 1999-2014).)
But wait a minute! I'm not taking part to the Art Fair Suomi 15 at all. (I mentioned this already in my posting last July - only one work was selected from me, and shipping one work about 350 kms was just not economically sensible in any way, so I had to cancel the whole thing from my part. I really would have liked to take part to the event, but if I take some work to any sales event, of course I wish to sell artworks more than to just cut the shipping costs, and even if there is always a possibility to go to minus with shipping costs when the works are not selling, I wouldn't want to take part if the default iis, that there's not even a possibility to gain any profit. Or if the possible profit would be so small, that I could compare it for exchanging the framed print to just a few pizzas that I could buy with the profit. Ultimately, I still have an ambition to really live with my art.)
Mainly I have been regretting my own reaction to this glad message: I was throughout too fast and honest, and replied - rightaway - that the work selected is not at the event (however, I would be so happy, if my work still could be presented in Highlights reel), and a reply to this was of couse, that because Highlights is a selection of the works at the Art Fair, my work will be deleted from the list. And now I've been playing the 'what if...' game in my head. What if I just had not replied to that email - maybe my artwork would be there in the photo reel, and nobody had even found out that it's not at the event at all... Because, frankly, I'm really bummed about missing this whole thing. (Even though leaving out the event was the only economically sensible thing - a fact that I have to get in my head.)
I'm flattered and feeling sweet about the original Highlights selection, though. There weren't too many artworks with that honour. Still I feel a bit weird. When I was about ten, I saw a dream, that has been tattooed in my mind: in that dream I won a shopping cart full of candy, but after I had filled the cart, it was taken from me to the shop window, where it stayed. Then, when I woke up, I felt quite same way as I do now.
ps. I'll take this Highlight chosen artwork to the Jyväskylä Artists' Society art sale at the Jyväskylä art museum this week, from Wednesday 16 to Sunday 20 (Wed-Sat 11-18, Sun 11-16). I'm at the event on Wednesday and Saturday, after noon, but maybe also some other days! Feel free to share the FB event and invite more people to join!
Ensimmäisen kerran tänä kesänä kuulin ukkosen jyrinää. Aiemminkin on jyrähdellyt, ehkä, koska jyrinä on ollut niin kaukana, etten ole ollut varma, onko ääni ukkosta vai onko se tullut yläkerran naapureistamme (niillä on varmaan keilarata siellä) vai Ruusupuiston työmaalta. Ehkä juuri ukkosen takia päätäni on kiristänyt näkymätön vanne koko päivän ja kaikki on tapahtunut tuskaisan hitaasti ja nolon nihkeästi.
Eilen tuli ilmoitus, että tilaamani musteet (tai ainakin osa niistä) on saapunut, mutta aika pian tajusin, että tänään ei ole mitään mahdollisuutta hakea niitä. Aamupäivä olisi pitänyt käyttää täysin miniprinttikuvitusten viimeistelyyn, mutta homma ei jotenkin juossut ja päädyin vastaamaan väreistä kyselleille, jotka ovat saaneet odottaa vastaustaan useampia päiviä. Vastailin myös muihin tärkeisiin sähköposteihin ja sovin tapaamisia ensi viikolle. Muutama asiakas on tulossa katsomaan vedoksia ja sovin tapaamiset Timpan työhuoneelle, jossa vedosvarastoni sijaitsee. (Saanpahan samalla vihdoin purettua näyttelyteoslaatikot - Vaasasta tulleet teokset ovat olleet paketissaan miltei kuukauden.)
Muutaman tunnin vielä yritin tikistellä piirtämisen kanssa, ennenkuin oli aika lähteä roudausreissulle. Autottoman pitää järjestellä asiat somaan riviin niiksi päiviksi, kun on kuski (yleensä isä) käytettävissä, mikä ei ole välttämättä paha asia. Oppii organisoimaan ja tehostamaan toimintaansa kummasti, kun ei ole paljon vaihtoehtoja. Tietenkin, jos olisi ajatellut täydellä aivokapasiteetilla, olisi odottanut kunnes Neste Ralli -viikko olisi jo muisto vain. Kaupungissa kadut eivät oikein vetäneet autoja, eikä oikein ihmisiäkään, liikkuminen ei ollut mitenkään juhlaa.
Mukanani oli jo lähtiessä paljon tavaraa (suurin osa menossa vanhempieni luo), joten jännitti, miten kehystämöstä noudettavat teokset ja Matkahuollosta noudettavat Uudestakaupungista tulleet paketit mahtuvat autoon, mutta hyvinhän siinä kävi. Kehystämöreissu tosin vaikeutui asteen verran, kun autolla ei päässyt kehystämön pihaan saakka katujuhlien takia. Poliisi päästi kyllä oman esteensä läpi, mutta juuri kehystämön kulkuväylän eteen oli viritetty banderolli, joka esti pihaan pääsemisen. Onneksi töitä oli kohtuullisen vähän, eikä satanut, joten työt saatiin autoon murheitta. Silti harmitti kehystäjän puolesta: eihän se kivaa ole, kun asiakkaat eivät pääse liikkeeseen. Paketit vietiin Tourulaan Timpan työhuoneelle, siellä laitoin kehystämöstä tulleet teokset nurkkaan odottamaan järjestelypäivää ja purin Uudenkaupungin paketeista irtovedokset. Kehystetyt teokset roudasin takaisin autoon ja sen jälkeen nokka kohti Galleria Beckeriä / Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamoa.
Tarkoitukseni oli tehdä kortti-inventaario galleriassa olevista korteista, mutta jo ennen paikalle pääsyä tajusin, että siihen ei riitä millään aika - tyydyin vain tunkemaan uudet kortit (majakoita, mustikoita ja puolukoita :) ) telineeseen ja teen inventaarion joku toinen päivä. Kesägalleristi Susannan avustuksella sain purettua Kuukauden taiteilija -seinäni ja suojasin ko. kehystettyjen töiden takakoukut pahvilla, jotta ne eivät raavi taakse jääviä kehyksiä. Muuta en ehtinyt viiteen mennessä tehdäkään. Galleriaan tuomiani teoksia en ehtinyt paketeista purkaa, mutta Susanna lupasi hoitaa homman viikonlopun aikana.
Beckeriltä kävelin keskustaan, kävin ruokakaupassa, tulin bussilla kotiin ja aloin asentaa uutta varaläppäriäni, jonka ostin jo viime viikon keskiviikkona, mutta johon ei ole ollut aikaa koskea. Sillä tiellä olen edelleen. Adoben CS6 Design Premium on jo asennettu, tällä hetkellä Premiere asentuu. Jo väsyttää ja mieli halajaa mansikoiden ja jäätelön pariin. Taitaa mennä yösyömiseksi.
---
First time this summer I heard the thunder today. I've heard some noise before, maybe, but because the thunder has been so far away, I've not been sure if the sound has came from it or from our upstairs neighbours (they probably have a bowling alley up there), or from the Ruusupuisto parking lot where there has been a worksite the whole summer. Maybe because of the thunder my head has been squished by the unvisible band around my head the whole day and everything has happened painfully slow and embarassingly sweaty.
Yesterday I received a message that the inks I ordered have arrived (or at least some of them), but it was still early today when I realised that there's no chance to pick them up today. I should have used the whole morning and noon to finish the miniprint illustrations in making, but somehow I just didn't have the flow and I ended up answering to some people who have asked things about colour and have already waited reply for several days. I also replied to some important emails and agreed about some appointments for the next week. Some clients would like to come and see prints and I agreed to meet them at Timo's studio, where my print storage is. (And maybe I finally got to open those exhibition parcels - artworks that were exhibited in Vaasa have been in their package for almost a month now.)
I tried to draw still for a couple of hours, but then I had to leave for running business.... Because I don't have a car, I have to organise things in a way that I can manage to do as much in one day as I have a chauffeur available (usually my dad), which ofcourse isn't necessarily a bad thing. One learns how to organise and boost one's activities when one doesn't have so much choices. But of course, if I had just THOUGHT a little bit, I had waited until the Neste Rally event would be just a memory. At the city the streets were packed with cars and people, no fun.
When we left home, I already had so much stuff (a lot of them going to my parents' house), so I was a bit nervous if everything from the frame shop and the exhibition works from Uusikaupunki which were picked from Matkahuolto (shipping company) would fit in the car, but it wen't quite well. Only the frame shop gig was not as fluent as normally: there was some kind of street party and we couldn't get car to the frame shop yard. Luckily there weren't so much framed works and it wasn't raining at that time, so we could get the works to the car relatively easily. But still I was a bit bummed: it's not nice for the framer that his clients can't make it to the shop. We took everything to Tourula to Timo's studio, where I placed the framed works in some corner and emptied the unframed prints from the Uusikaupunki parcels. Then I took the framed works back to car and we headed towards Gallery Becker / Jyväskylä Artists' Society' s Artotheque.
I was planning to make a postcard inventory of the cards in gallery, but before getting to the gallery I already realised that it's not possible in this time frame - I just stuffed the new postcards (of lighthouses, blue berries and lingon berries) to my card rack and I will make the inventory some other day. The summer gallerist Susanna helped me to get down the works from my Artist of the Month wall. I covered those works with plastic wrap and put cardboards to cover the hooks back, so they won't harm any other framed pictures. It was all I managed to do before five. I didn't have any time to unpack the works I brought to gallery, but Susanna promised to do the job during the weekend.
From Becker I walked to the center, visited a grocery store, came home by bus and started to install my new second laptop, which I had bought already last Wednesday but to which I haven't had time to touch earlier. That is what I'm still doung. Adobe CS6 Design Premium is already installed, and currently Premiere is installing. I'm so tired already and I so wish I could go and eat some ice cream with strawberries. I think I might have some night snack ahead.
Joulun jälkeen osuin verkossa Ilkka-lehden pääkirjoitukseen 28.12.2014 "Taide kuuluu kaikille ja taiteen kuluttajansuoja voisi madaltaa rimaa", joka aiheutti kohtalaisen ajatustulvan aivonpuolikkaassani. Vaikka juttu loppuu komeasti lauseeseen, josta voin olla täysin samaa mieltä ("Taide ei ole etäistä sisäpiirin harrastuneisuutta, vaan siitä nauttiminen kuuluu kaikille."), muu sisältö on vähän turhan kärjistettyä - tai sanoisinko: turhan pelkistettyä - kirjoittelua teemalla "Taiteessa tyytyväisyystakuu-ajattelu on uutta." Olin jo kirjoittamassa vastinetta Ilkka-lehden sivuille, mutta FB-plugi ei toiminut kunnolla, ja sitten tulin siihen tulokseen, etten välttämättä halua Facebook-tililläni moisia kommentteja antaakaan. En löytänyt muuta tapaa kommentoida, joten ymppäsin pienen kommenttini Plankkon tammikuun uutiskirjeeseen, josta se on luettavissa: Taiteessa saa tulla katumapäälle!!
En Plankkon uutiskirjeeseen viitsinyt kovin pitkää ja syventävää tekstiä kirjoittaa, lähinnä usutin ihmisiä taidelainaamoihin, joissa kuluttajansuoja on parhaimmillaan. (Sanasokeuskin iski: en huomannut mainintaa taidelainaamoista Ilkan pääkirjoituksesta ennenkuin nyt, vaikka luin jutun useampaan kertaan - mutta mainitaanhan ne siellä lyhyesti!) Mutta koska sain jo Facebookin kautta kommentin siitä, että Ilkka kirjoittaa asiaa siitä, että taidetta ei voi noin vain palauttaa, kun melkein mitä vain muuta voi... jatkanpa vielä parilla lauseella.
Taiteen ostamista koskee siis samanlainen kuluttajalain suoma kuluttajansuoja kuin mitä tahansa muutakin ostettavaa tuotetta: kauppaa ei voi perua ihan vain siksi, että tulee katumapäälle, mutta alunperinkin rikkinäisen teoksen voi palauttaa. Nettiostamisessa palautusoikeus on käsittääkseni vähän laajempi kaikkien tuotteiden osalta (en ole tosin tarkistanut viimeisimpiä pelisääntöjä ihan äskettäin). Useat kaupat ovat (etenkin joulu- ja muina lahjasesonkeina) muuttaneet omia käytäntöjään niin, että tuotteen voi palauttaa ilman näkyvää syytäkin, mutta paketin pitää olla avaamaton ja vaatteissa laput kohdallaan. Tämä on kunkin liikkeen oma päätös, sillä ei ole mitään tekemistä yleisen kuluttajansuojan kanssa.
On jotenkin hankalaa, kun käsin tehtyä taidetta verrataan liukuhihnalta syydettäviin massatuotantotavaroihin ja sen ostamista pidetään samalla viivalla supermarkettiostosten kanssa. On yksinkertaisesti mahdotonta, että taiteelle annettaisiin automaattisesti ja yleisesti Ilkan penäämää "kuluttajansuojaa" (lue: rajatonta palautusoikeutta): kuluttajan asema ei lopulta paranisi valtavasti (kuluttajilla on jo käytössään taidelainaamot, joissa teoksen voi palauttaa pienillä kuluilla monen kuukauden jälkeenkin - "kuluttajansuoja", jota yleensä ei ostoksilla ole), mutta taiteilijan oma suoja häviäisi olemattomiin. Valitettavasti tässä maassa suuri osa taiteilijoista elää hyvin pienillä tuloilla ja taideostaminen on niin vähäistä, että taiteilijalla harvoin jää teoksesta saatuja rahoja tilille seisomaan. Ne tarvitaan ruokaan ja vuokraan. Voi vain kuvitella, kuinka raskaaksi taiteilijan tilanne muuttuisi, jos teoksen myytyään joutuisi vielä panttaamaan rahojaan tilillään ties kuinka kauan siksi, että odottaa, milloin ostajan mieli muuttuu tai muuttuuko se. Epätietoisuutta on tarpeeksi muutenkin.
Tästä kaikesta huolimatta, useilla taiteilijoilla jonkinlainen takuu on peruskäytäntönä. Taiteilijoille asiakkaat ja asiakastyytyväisyys ovat tärkeitä. En ole itse törmännyt taiteilijaan, joka ei olisi suostunut neuvottelemaan teoksen palautuksesta tai vaihdosta, jos sellainen tilanne on tullut.
Plankkon tammikuun uutiskirjeeseessä totean taidelainaamoista, että on vain harvoja muita paikkoja, joissa tuotteen voi palauttaa useamman kuukauden käytön jälkeen. Sekä taidelainaamot että useimmat yksittäiset taiteilijat antavat teoksen kokeiltavaksi asiakkaan kotiin ennen osto- tai lainapäätöstä, ilman ylimääräistä maksua. Tätä voi ehkä verrata siihen "kuluttajansuojaan", mitä Ilkka-lehden pääkirjoitus penää. Eihän niitä muidenkaan liikkeiden tuotteita saa palauttaa enää sen jälkeen, kun paketti on avattu tai tuotetta käytetty. Taideteoksen voi sentään ripustaa seinälle - ottaa käyttöön - hetkeksi ennen lopullista päätöstä.
Taiteen ostamista pitää helpottaa edelleen, siitä olen samaa mieltä. Taide pitää tuoda näkyvimmin saataville ja erilaisia kauppamuotoja pitää kehittää edelleen. Mutta ehkä on ihan hyväkin pitää tiukka raja näkyvillä massatuotteiden ostamisen ja taiteen ostamisen välillä. Taide kuuluu kaikille, kyllä, mutta on jotenkin tuntuisi tärkeältä, että ostaja taidetta hankkiessaan tietää ja ymmärtää massatuotteiden ja käsin tehtyjen - usein uniikkienkin - taideteosten peruseron.
Uskaltaisinkohan yksinkertaistaa ja väittää, että uniikki taideteos on arvokkaampi kuin samanhintainen kodinkone.
---
After the christmas I read newspapers online and stumbled upon one writing about buying art. One newspaper, Ilkka, wrote that "Art belongs to everyone and the consumer protection could lower the bar" (presumably to buy art). This made me think. Even though the story itself ends with a sentence which I can agree totally: "Art is not some distant hobby of inner circle, but enjoying art is every man's right" (roughly translated) - the article is too snappish, or should I say: too general, saying that "In art the satisfaction guarantee is new".
I did write about this something to Plankko January newsletter (in Finnish only), but mainly pointed that there are some artotheques, where the consumer protection is at its best. Here's a bit more about this...
In Finland buying art is protected by the same consumer laws as buying any other products: the purhase is a deal, which cannot be cancelled later, just because you regret your purchase. You can however return any product if it is broken in the start with. (I think there is a bit more regulations on returning and refunding stuff when the product is bought via net shops, but I'm not really up-to-date on them.) Many stores have their own policies where you can return your purchases afterwards in any cases, no questions asked, if the package is not opened and the product is not used. This is, however, decicion that every store makes individually, not anything said by the law or common regulations.
It feels somehow difficult, when handmade artworks are compared to mass produced products and purhasing art is on the same line with buying stuff from super markets. It is simply impossible, that the art would automaticly and generally have the "consumer protection" (read: unlimited refundable return right). It would not really improve the consumer's situation that much (they already can buy art from the artotheques, where they can return the artwork after several months, with just a small fee - this is some "consumer protection" that most stores don't have), but the protection of artist him/herself would vanish totally. Unfortunately in Finland (like I guess in many other countries too) most of the artists live with very modest income, and art purchases are so few, that artists only seldom can leave the money on their accounts. They are needed for the food and the rent. I can just imagine, how the situation would change for artists, if after art sale they should keep the money frozen on their accounts who knows how long, just because they don't know when the buyer changes his/her mind, or does he/she at all. There's enough uncertainty without this kind of scenario.
In spite of this, most artists give some kind of consumer production as a basic policy. For the artists, the clients and the happiness of clients are important. I myself have never met an artistm who wouldn't negotiate about returning or switching artworks, if that is the wish of a client.
In Plankko January newsletter I wrote, that there are only few places, where you can return the product after a several months use - and in the artotheques you can. In addition to that, both the artotheques and most of the artists give - without any costs - artworks home for try out on site before they need to make the decision to purchase or to borrow. This can be compared to the "consumer protection" that Ilkka newspaper is ranting about. You can't actually return any other stuff from any other store after the package is opened or the product is used - but on free try out you can actually take the artwork at your wall for a moment before making the final decision.
I agree strongly about that purchasing artworks needs to be ever more easier. The art must be seen more and new kinds of purchasing needs to be developed. But maybe it's a good thing to draw a strong and visible line between buying mass product and purchasing artworks. Art belongs to everyone, yes, but somehow it feels important, that when someone is purchasing art, he/she would know and understand the difference between mass produced stuff and - often unique - handmade artworks.
I wonder if I dare to simplify a bit and claim, that 500€ unique artwork is more valuable than some 500€ household appliance.
Näkymä Isokarin majakasta / A view from the Isokari Lighthouse
Isokarin majakka / the Isokari Lighthouse
Ilta Isollakarilla / A sunset at Isokari
Vanha Rauma / Old Rauma Unesco World Heritage site
Making Colour exhibition / London
Töiden ripustus Habitare-messuille / Getting ready for Habitare fair
Helsinki by night
Eilen kävin vierailulla Ulla Lapiolahden värjäyskurssilla, tarkoituksenani dokumentoida hieman morsinko- ja indigovärjäystä ja kokeilla hieman jakkilangan värjäystä. Nuotioiden sammuttua tajusin ensimmäisen kerran, että ilma on jo oikeasti viilentynyt, auringonpaisteesta huolimatta. Joku muistutti, että nyt pitäisi nauttia auringosta, koska sitä ei sitten sunnuntain jälkeen vähään aikaan näy. Hän taisi olla oikeassa.
Aamulla heräsin kymmenen maissa hämärään ja ennenkuin nousin vuoteesta, ehdin katsella pari minuuttia ikkunaverhojen välistä, kun tuuli riepotteli saarnea ikkunan takana (en ole varma tuosta puusta, se voi olla jokin muukin; pitää varmaan käydä lähemmin joskus tutustumassa, jotta tietää, minkä ympäröimänä elää). Jotenkin olen äärimmäisen onnellinen siitä, ettei tänään tarvitse mennä mihinkään. Ja että löysin mukavan villapaidan oloasuksi.
Syksy ehti tulla huomaamatta, kun viimeisen kuukauden aikana on ollut elämässä melkein liikaa elämistä. Elokuussa vietimme pari päivää Raumalla ja teimme muutaman päivän majakkaretken Isonkarin majakalle (matkalla poikkesimme myös Kylmäpihlajan majakalla, jossa muutamia vuosia sitten näin elämäni ensimmäisen kerran värimorsinkoa kasvamassa luonnossa, mutta tällä kertaa en sitä löytänyt kuvattavaksi). Majakkasaarella nautimme sileistä kallioista ja veden loiskeessa ja illalla pilkkopimeässä rämmittiin ulkohuussiin, jonka seinillä asusteli suuri kauhua herättävä ristilukkiyhteiskunta, ja muutaman päivän päästä kävelimmekin jo Lontoossa Regent Streetillä hotellilta The National Galleryn Making Colour -näyttelyyn - ja kävimme samantien katsomassa National Galleryn kokoelmat. (Ostin museon kaupasta mukavan määrän värikirjoja, joita ei aiemmin hyllystäni löytynyt, ja silti oli pakko vielä jättää osa ostamatta, kun en yksinkertaisesti jaksanut kantaa.) Ja jälleen, pari päivää paluun jälkeen kävimme purkamassa Höyry-gallerian näyttelyn ja viikon päästä siitä löysin itseni kuolemanväsyneenä Helsingin messuhallista, pakkaamassa viime tingassa teoksia sellofaniin ja kirjoittamassa niille nimilappuja Habitare-messuja varten (jaoin osaston kolmen muun taiteilijan, Pia Feinikin, Janne Laineen ja Anne Mäkelän kanssa.) Siinä välissä ehti tapahtua kaikenlaista yksityiselämässä, sekä itselle että läheisille, vähän liikaa niin pienessä ajassa sulatettavaksi.
Viime viikon olen epätoivoisesti yrittänyt hoitaa paperihommia ajantasalle, mutta jostain kumman syystä väsymys on suorastaan pinttynyt kiinni. En oikein tiedä, millä sen saisi jynssättyä pois. Kasvava pimeys ei edistä asiaa. Lepäämistä olen yrittänyt, samoin leffojen (ja Doctor Who -uusintojen sekä Farscape-sarjan) katsomista, mutta kun pienet rästitehtävät nakuttavat koko ajan takaraivossa, niiltä ei oikein saa mieltään suljettua. Seuraavaksi aion istua ikkunan äärelle nojatuoliin, ottaa käteeni jonkun noista Lontoosta ostamistani värikirjoista ja toiseen käteen uuden kupillisen vaniljakahvia ja kuuntelen ikkunalautaan ropisevaa sadetta ja hiljalleen humisevaa tuulta. Jospa muutaman tunnin kuluttua olisi sen verran virittynyt, että saisi jotenkin rutistettua itsensä paperihommiin.
---
Yesterday I visited the dyeing course held by my friend Ulla Lapiolahti. I wanted to document dyeing process with woad and indigo and also try to dye some yak yarn samples. After the fires went down, I realised for the first time, that the weather has already cooled down. Somebody reminded that we should enjoy the sun in any way we can, because after this Sunday it won't be seen for a while. I guess she was right.
This morning I woke up around 10 am and it was still dark. I didn't get up right a way but kept looking at how the wind teased the ash outside (not sure about the tree, if it is ash or something else - maybe I should check it our more closely so I'd know by which trees surround my life). Somehow right now I am extremely happy about the fact, that I don't have to go anywhere today. And that I've found a warm woolly sweater for myself.
The autumn has come unnoticed and suddenly, because I have had too much living in my life during last month. In August we spent a few days in Rauma (old town is a Unesco World Heritage site), and we did a few days trip to Isokari lighthouse island (we also visited Kylmäpihlaja lighthouse island, where I sawa the natural woad growing a few years back, but I didn't find it again this time). In lighthouse island we enjoyed the smooth rocks against the sea and in the evening I had horror trips to the outdoor toilet, in pitch black night only with a small electric torch helping to find a way and also to see all the large cross spider communities on the walls; and after a few days we were already in London Regent Street walking towards the Making Colour exhibition at the National Gallery (and of course we did go to see the collections at the same time). (I bought a big pile of colour books from the museum shop, and I just had to leave some there, simply because I couldn't carry any more.) And again, after a few days back in Finland we went to pack the Höyry gallery exhibition and a week from that I found myself deadly tired at the Helsinki Fair Centre, packing some prints to cellophane bags and labeling them (I had a booth at the Habitare Furniture Fair with three other artists, Pia Feinik, Janne Laine and Anne Mäkelä). In between this time all things happened, both to myself and to my close ones, a bit too much to handle right now, in this short time.
During the last week I've desperately tried to do all my paper work, but for what ever reason the tiredness has grown very tight, like grime, on me. I don't really know how to get rid of it. The growing darkness doesn't help the situation. I've tried to rest, also watching movies (and Doctor Who reruns and Farscape dvds), but when all those little unfinished jobs are hanging there, on the back of my brain, it's hard to really relax and empty your mind. The next thing I'm going to do is to take one of the colour books I purchased from London, and take a big cup of vanilla coffee and to go sit to an armchair next to the window, and to listen the rain drumming on windowsill and the wind humming outside. After a few hours I just might be powered enough to get myself to work again.
Jyväskylässä on meneillään parhaillaan asuntomessut, jonne Jyväskylän taiteilijaseura on vienyt myös väliaikaisen lainaamon. Popup-lainaamossa on esillä teoksia taiteilijoilta, jotka itse ovat myös vähintään päivän valvomassa paikan päällä. Tapahtuma on mennyt hyvin, varsinkin, kun ottaa huomioon, että varmaan suurin osa odotti lainaamopisteeltä lähinnä tiedotustehtävää, tarkoituksena kertoa taidelainaamon olemassaolosta ja toimintatavoista. Mutta messuyleisö on sekä lainannut että ostanut teoksia! Itse olen ollut messuilla yhteensä viisi päivää - antoisia ja askarruttaviakin.
Asuntomessuilla lainaamossa vierailleiden jakauma on jakautunut aika tasaisesti kolmeen suurinpiirtein samankokoiseen ryhmään: niitä, joille taidelainaamotoiminta on tuttua ja jotka ovat aiemminkin vierailleet lainaamossa; niitä, jotka ovat kiinnostuneet taiteesta ja jotka ovat miettineet sen hankkimista, mutta jotka eivät ole lainanneet; ja niitä, joille lainaamotoiminta on ollut aivan vierasta. Tämä karkea kartoitus osastollemme eksyneistä; bonuksena tietenkin vielä ne henkilöt, jotka eivät astu jalallaankaan osastollemme ja ne, jotka kulkevat paniikinomaisessa stressissä taideosaston läpi työmaahissille, joka kuljettaa messuvieraita ylös kahdenteentoista kerrokseen - nopeasti, ettemme me lähetystaiteilijat vain ehtisi ottaa kontaktia ja pakkokäännyttäää heitä taiteeseen.
Esillä olevista teoksista on syntynyt puheenaiheita melkein mistä tahansa aiheesta, senegalilaisista hiekkamaalauksista vuoden 2004 tsunamiin ja inarilaisen mummon mansikkapelloista ranskalaisten rannikkokylien loma-asuntopolitiikkaan, ja keskusteluiden mukaan on ollut hienoa tempautua kuin seikkailuun. Silti milteipä kaikkein mielenkiintoisimmat keskustelut ovat syntyneet niiden henkilöiden kanssa, joille koko taidemaailma on kuin toisesta ulottuvuudesta. Moni heistä on ollut avoimesti kiinnostunut ja lähinnä ihmetellyt, miksi joku tekee taidetta ja mistä ideat tulevat ("Mitä luovuuden työkaluja käytätte?"), ei mitenkään vähätellen, vaan ihan siitä lähtökohdasta, että koko taiteen maailma ja kaikki siihen liittyvä on heille niin tuntematonta. Nämä kohtaamiset ovat olleet oikeastaan hienoimpia, vähän niinkuin vierailuja toisella planeetalla puolin ja toisin.
Mutta muutamat (ja todella vain sormin laskettava määrä) ovat olleet ihan avoimen ilkeitä ja osoittaneet inhonsa taidetta kohtaan, tai suoranaisen vihansa. Mieleen on jäänyt erityisesti raumalainen perhe, joka osaston läpikävellessään suorastaan tursusi mustaa pilkkanaurua: perheen isä sanoi (muutamaan kertaan, jotta varmasti kuulisin), että kävellään nyt tämän pelleosaston läpi ja teini-ikäinen poika sanoi joka teoksen kohdalla "ällöttävä", mikä suuresti huvitti isää. Perheen äiti katsoi kävellessään muualle; en tiedä, vaikka se olisi ollut pelkoa siitä, että taiteilija puhuttelisi ohikulkijaa, mutta haluaisin ajatella, että hän oli vähän häpeissään perheestään. Ulos livahtaessaan mies vielä kommentoi naureskellen: "Sun työ on varmaan tosi raskasta".
Tämä kohtaaminen lähinnä nauratti suoranaisessa karikatyyrimäisyydessään, mutta kieltämättä jäi myös pyörimään päähäni. Tuntuu hurjalta törmätä tuollaiseen ääri-ilmiöön. Taide tai taiteilijan työ ei mahdu kaikkien tuntemaan maailmankaikkeudeen, mutta mistä ihmeestä se suoranainen viha ja halveksunta kumpuaa? Se ei voi syntyä vain siitä, että kuviksen tunnilla opettaja on ollut inhottava tai joku on katkonut värikynät laatikosta.
Vai voiko?
---
In July 11 the Housing Fair opened in Jyväskylä: new one-family-houses and one high 13 floor building "Pillar of World" building (not sure if that's the official translation), in which Jyväskylä Artists' Society has a small, temporary artotheque in the ground floor. In this pop-up artotheque we show, sell and lend artworks from the artists who have volunteered to supervise the event in site during the Housing Fair. The event has gone well, especially, while most of the artists probably thought that the function of the pop-up artotheque is to tell the audience about the existence of the Jyväskylä Artists' Society and the artotheque itself. But the visitors have both bought and borrowed artworks quite well! I have been working on the site for five days - which have been very interesting, but also perplexing. The guests who have visited our artotheque at the Housing Fair has been divided to three approximately same sized groups: to those, who know artotheques beforehand and have visited ones before; to those who are interested about art and probably thought about purchasing art, but have not yet bought any; and to those who haven't known anything about artotheques or buying or borrowing art. This is very rough survay of the people who have visited our pop-up artotheque, plus then there are those ones, who haven't visited the booth or those, who walk panicly and stressed through our small booth to reach the outdoor elevator which would take them fast to the twelft floor - they are walking fast, as afraid that we artist would be some kind of missionaries who would then forcely "convert" them to art. The artworks shown have initiated conversation topics from almost every aspect of life, from Senegali sand drawings to the big tsunami of 2004, and from the strawberry field of one's grandmother living in very north of Finland to the holiday housing politics of French seaside villages, and those conversations have been like adventures taking to different places and new thoughts. However, the most interesting conversations I've had with some people, who consider the art world being ...outworldy. Something else. Many of those have been openly interested and mostly wondered, why someone has an urge to make art, and where do all the ideas come from ("What kind of tools of creativity do you use?"), not anything underrating or minimizing, but questions born from pure curiosity of the world unknown. These encourters have been the most greatest, like visiting on each others planets in other universes. But then there are those few (and really just amount you can count with your fingers), who have been openly mean and shown their disgust to art, or their pure hate. I remember especially one family, who vere especially scornful while walking through our booth: the father of the family said very loudly (and couple of times to make sure I hear), that 'we walk now through this clown booth', and the teenager son of the family said gross about every artwork, which amused the father very much. The mother of the family looked away while walking; I don't know if that would have been fear about the artist suddenly talking to her, but I would like to think that she was somewhat shamed of her family behaving like that. When he was already halfway out, the man commented to me: 'Your work must be very hard' - not meaning it, obviously.
Seeing these people was so caricaturish that it mostly made me laugh, but I have to say, that their words have echoed in my head. It feels quite disturbing to see this kind of extreme phenomenon. I realize that art and the work of artists can't just fit to everyone's universe, but where does this kind hatred and spite com from? It can't just born from things like nasty drawing teacher in high school or someone breaking your colour chalks when you are small.
Tekstit
