Vuosi on ollut niin täynnä iloa ja surua ja Suuria Hetkiä niin hyvässä kuin pahassa (yksityiselämässä ja ammatillisen meiningin kannalta, maailmantilanteesta puhumattakaan), että olen välillä nukkumaan mennessä toivonut seuraavalta päivältä sitä, ettei tapahtuisi yhtään mitään, ei hyvää eikä huonoa. Mutta joulukuussa meno on vain tiivistynyt ja monen yksittäisen päivän sisään on mahtunut epätasaisesti kiihtyvää ja hidastuvaa vuoristoratameininkiä siinä määrin, että hengitys ei oikein ehtinyt tasaantua lyhyen joululoman aikanakaan. Itseasiassa joululomaakin oli tarkoitus pitää vähän pidempi aika, mutta tapahtui kaikenlaista, mikä typisti kaksiviikkoiseksi tarkoitetun loman kahteen päivään, ja tässä nyt virittelen itseäni tekemään työtä, josta vannoin luopuvani totaalisesti jo jonkin aikaa sitten. Mutta jospa tuo vuoden vaihtuminen olisi sitten se viimeinen rajapyykki, jonka jälkeen pystyn keskittymään ainoastaan omiin projekteihini, edes vähän aikaa.
Onneksi henkisen vuoristoratani vauhti hidastui muutamaa päivää ennen joulua ja vaunu pysähtyi ainakin hetkeksi huipulle: posti toi juuri ennen joulua Sanna Aavaluoman kirjan Muistisairaan psykoterapeuttinen hoito ja hoiva, johon Sanna toivoi kanneksi Poissa-installaationi vedosta 191. Kirjan teema on itselleni tärkeä, ja teoskuvan näkeminen kannessa, sekä sisälle kirjoitettujen kiitos-sanojen lukeminen tuntuivat tärkeimmältä jutulta, mikä on tapahtunut pitkään aikaan. Tuntuu, että tällaisina hetkinä teos saa merkityksensä.
Tällaiset hetket myös laukaisevat päässä jotain. En ole sinänsä pahoillani, että joululomani typistyi lyhyeen, koska päässäni on viimeisen viikon ajan sinkoillut ideoita uusiin teoksiin ja sekä kuva- että materiaalikokeiluihin, joten olisin lomalta palannut työpöytäni ääreen joka tapauksessa ennenaikaisesti. Nyt vaan joutuu juoksemaan tuon tahmean muiden töiden esteradan läpi, ennenkuin pääsee niiden omien juttujensa pariin. Mutta tällä innolla sekään ei nyt näytä enää niin massiiviselta. Ja ehkä tällä kertaa ryömin suvereenisti alta, tai ainakaan en yritä ylittää korkeimmalta kohdalta.
---
This year has been so full of joy and sorrow and Great Moments in both good and bad (in private life and with my work with art, not to mention what happens in world), that when I have gone to bed I have sometimes wished that absolutely nothing would happen the very next day, nor good or bad things. But in December the things have piled up and many days have included unevenly accelerating and slowing rollercoaster feeling, and so much so, that I've been out of my breath still through my short Christmas holidays. Actually, I had planned to have a bit longer Christmas holidays, but some unexpected stuff happened, which shortened my two-week holidays into two days, and now I'm trying to get myself to do some work, which I promised myself to give up already some time ago. But if the New Year would be finally The Final Finish Line, after which I could concentrate only to my own projects, at least for a while.
Luckily this emotional rollercoaster slowed a bit just a couple of days before Christmas and the car stopped to the top, at least for a moment: the mailman brought me a new book by Sanna Aavaluoma, on the psychotherapeutic care of people suffering from dementia, with the print 191 from the Absent installation on the cover. The theme of the book is very important for me, and seeing my print on the cover, and reading the inscription from the book... it felt it was the most important thing happened to me for a long time. It feels, that in these kind of moments my artwork finds it meaning.
These kind of moments also make something happen in my head. I'm not very sorry about my holidays shortening into two days, because during the last week so many ideas for new art work and both image and material experiments have been flying in my brain, that I would have returned to my work desk anyway before I was originally meant to. Now I just have to run through the sticky obstacle course before I can get to work with my personal projects again. But with this enthusiasm it doesn't seem to be so massive project anymore. And maybe this time I just crawl under the obstacles, or at least won't climb over the highest peak.
Tekstit
