sunnuntaina, elokuuta 23, 2020

Asioita tapahtuu




Pari viikkoa sitten normaali elämäni meinasi yhtä-äkkiä pysähtyä kuin seinään. Oli ihan mahtava päivä. Olin tosi innoissani, kun vihdoin olin saanut kokonaisen päivän antotypia-projektilleni. Aamupäivällä järjestin kaikki näytteet kuvattavaksi sekä valmistin sekä punajuuriliemestä (kuvassa) että tuomenmarjaliemestä uusia herkistettäviä antotypiapapereita ja iltapäivällä aloin valmistella samaista lientä suodattaakseni sen pigmentinvalmistusta varten. Sitten yhtä-äkkiä makasin vuoteellani pysymättä pystyssä, pystymättä puhumaan kunnolla ja oikea puoleni aivan holtittomana, ja sitten olinkin jo keskussairaalassa liuotuksessa. Siirtymä antotypia-projektin parista sairaalavuoteelle oli moninkerroin nopeampi kuin normaali matka työhuoneelleni, ja tuntuu, että vasta nyt olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mitä tapahtui. Uhkaava aivoinfarkti.

Pääsin hoitoon nopeasti ja näillä näkymin näyttää, ettei mitään pysyvää jälkeä jäänyt. Sairaalahenkilökunta - hoitajat, lääkärit, siivoojat, ruokavastaavat, ambulanssikuskit, kaikki - oli kaikinpuolin asiantuntevaa ja ihanaa, ja pelottavasta tilanteesta huolimatta tunsin olevani turvassa ja hyvässä hoidossa. Sain lääkityksen, jonka pitäisi estää seuraava aivoinfarkti (tai ainakin vähentää sen riskiä).

Kyllä tämä säikäytti.

Mutta kaikki hyvin.

Elämä jatkuu.

***

Mietin pitkään, kerronko tästä. Kerroin ensin vain muutamalle ihmiselle, mutta huhu lähti kiertämään nopeasti, ja kun Facebook-viestini ja meilini alkoi täyttyä kaiken maailman kyselyistä, koin helpommaksi kirjoittaa kavereilleni Facebook-päivityksen ja kertoa tilanteesta kuin vastailla jokaiseen (hyvää tarkoittavaan) tiedusteluun erikseen. Ennen kaikkea koin tärkeäksi jakaa informaatiota Aivoverenkiertohäiriön oireista ja niiden tunnistamisesta, koska samalla tavalla jaettu kuva oli se, josta ymmärsimme itse toimia nopeasti.

Samasta syystä kirjoitan nyt blogiini ja kerron asiasta myös muille kuin Facebook-kavereilleni. Ja kirjoitan myös siksi, että tuntuu, että hidas työhön paluuni on alkanut ikävästi pelkillä pahoitteluviestien kirjoittamisella. Olen saanut pahoitella teostiedusteluihin vastaamista, teoslähetysten hitautta ja muuten vain viivettä viesteihin vastaamisessa. Varsinkin sairaalaviikolleni osuneen työhuoneeni avointen ovien päivän peruuttamisen vuoksi (kaukaakin) turhaan paikalle saapuneiden ja siksi ärtyneiden ihmisten viesteihin on ollut jotenkin todella hankala vastata, kun mikään pahoittelu ei tunnu auttavan huonosti hoidettuun avointen ovien päivän perumistiedotukseen.

Punnitsin tätä blogiini kirjoittamista kauan. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät halua kertoa tällaisista tilanteista mitään. Asioista avautumisen seurauksena saattaa olla se, ettei niistä enää pääse eroon: eteenpäin kirmailun sijaan saattaakin saada kainaloonsa ylimääräisen painolastin, joka hidastaa kulkua. Mutta kun tieto joka tapauksessa nykypäivänä liikkuu, tuntuu, että on parempi kertoa kerralla kaikki se, minkä ylipäätään haluan tilanteesta kertoa. Vielä, kun oppisi jotenkin hallitsemaan kertomisen seuraamuksia. (Ajattelin etukäteen, ettei minulla ole hätää, koska osaan sanoa suoraan, etten halua juuri nyt vatvoa asiaa ja kerrata tapahtunutta - mutta miten nyt toivoisinkaan, ettei minun tarvitsisi sitä erikseen hokea monta kertaa päivässä.)

Muutamia vuosia sitten, kun äitini alzheimer oli itselleni raskaimmassa vaiheessa (kun hoivapaikkaa pohdittiin ja kaikki oli vielä avoinna), huolehtivaiset ja kohteliaat ihmiset kerta toisensa jälkeen tiedustelivat, mitä äidilleni kuuluu ja miten jaksamme. Niin ihana ajatus kuin siinä takana olikin, väsyneimmillä hetkillä teki vain mieli huutaa, että PLIIIIIIIIIS, älkää kysykö mitään - elämä on muutenkin nyt niin vuorokauden ympäri täynnä tätä yhtä asiaa, että antakaa edes tämä puolen tunnin tauko, että saisin tehdä ja ajatella jotain muuta. Aikalailla samalta tuntuu nyt. Ulos meneminen alkaa tuntua ahdistavalta, kun suorastaan pelkää tapaavansa tuttuja. Tuntuu hyvältä, kun kysytään lyhyesti, että miten jaksat tai vain toivotetaan hyvät voinnit, mutta stressaavalta, kun se ei jääkään siihen. Yhtä-äkkiä olen muuttunut aivoinfarktin tietopankiksi, mitä en haluaisi olla.

Sitäkin suurempi kiitos niille muutamalle ihmiselle, jotka ovat tienneet sairaalareissustani, mutta antaneet minulle sen kaivatun hetken keskittyä johonkin muuhun. Ei tarvitse teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut - mutta pieni hyvän voinnin toivotus tarkoittavalla katseella keskustelun lopuksi tuntuu paljon voimauttavammalta kuin varttitunnin rypeminen aivoinfarktin oireissa.

Ja kiitos "Parane pian" -korteista ja Facebookin sydämistä. Niissä on tähän hetkeen juuri sopivasti kaikkea, mutta ei mitään liikaa!


***


Aikatauluthan tässä jälleen kerran menivät ihan sikin sokin, mutta jotenkin sillä ei nyt taida vain olla mitään väliä. Työ saa nyt mennä omalla painollaan, ja uusien töiden pariin palaan, kun siltä tuntuu. Juuri nyt jatkan siitä, mikä jäi kesken: ensimmäinen tuomenmarjakeitokseni ehti homehtua sairaalassa makoiluni aikana, joten parhaillaan uudet tuomenmarjat kiehuvat hellalla.

Tuntuu tärkeältä saada palata tavalliseen arkeen.

Pienin askelin, mutta katse tulevassa, eikä menneessä.


.