Väriä kohti

Otin Habitaresta mukaani jonkun taudin, joka piti pedin pohjalla melkein kolme viikkoa. Kun sitten nousin jalkeille ja katsoin ikkunasta ulos, kesä olikin jo mennyt ja syksy louskutteli vettä ikkunalasiin. Ja minä katsoin kalenteriani järkyttyneenä siitä, että oli jo lokakuu ja Värinkeräilijän pieni käsikirja II pitäisi jo melkein olla painossa. Sen sijaan se oli vielä pieninä muistilappusina pöydälläni. Joten lokakuun olen kirjoittanut. Vielä on hommaa tehtävänä, mutta välillä häivähtää jopa usko siihen, että se ehtii ajoissa painoon. Tällä kertaa deadline ei ole vain omassa päässäni: olen menossa marraskuun puolen välin jälkeen Jyväskylän kirjamessuille, ja olisihan se hienoa, jos osastolla olisi myös uudempi kirjani viimevuotisen rinnalla. On ollut suunnaton kiire - mutta olen nauttinut jokaisesta hetkestä! Kunpa nyt saisin vietyä kirjan loppuun saman olotilan vallassa... Maaliviiva melkein näkyy jo, vielä vähän pitää ponnistaa.

Todellisuuspakomatkalla

Olen pitänyt jonkinmoista työpäiväkirjaa niin ahkerasti Instagramin puolella, että olen melkein unohtanut tämän blogin olemassaolon. Osittain se on jäänyt siksi, että on tuntunut, että olisi niin läkähdyttävän paljon mielestä purettavaa, että ajatus on pysähtynyt ensimmäiseen kirjaimeen. Olen jäänyt odottamaan sitä "sitten joskus" -hetkeä, kun olisi aikaa. Mutta sitten kun on marmattanut asiat kavereille ja Facebookin keskusteluryhmissä, katharsiksen puolesta homma on hoidettu, eikä kirjoitustarvetta enää olekaan. Vaikka ne epäkohdat ja ihmeellisyydet ei olisi mihinkään hävinneet. On tästä tullut melkoista tarpomista. Kieltämättä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut melkein joka kuukausi jotain niin lannistavaa, että sitä alkaa pakostakin kyseenalaistaa tällä alalla - tai oikeastaan millään yksinyrittäjäalalla - toimimista. Mutta välillä on näitä ilon hetkiäkin! Tässä on tapahtunut paljon upeita juttuja, Värinkeräilijän pienen käsikirjan ilmestymisestä neljän kuukauden työskentelyapurahaa. Nyt olen iloinnut siitä, että näyttelyteokset ovat valmiina, huomenna on näyttelyn ripustus ja lauantaina on näyttelyn kesäjuhlamaiset avajaiset Höyry-galleriassa, tervetuloa! Että kyllä se tästä!

Yhtäaikaisuus

Tänään kirjoitin Instagramissa, kuinka puoleentoista vuoteen ei ole työrintamalla tapahtunut mitään, ja nyt kaikki tapahtuu yhtäaikaa. Aloin miettiä, että sehän ei ole totta, koska koko ajanhan on tapahtunut kaikenlaista, mutta nyt vain sattuu useampi pitkä ja suunniteltu projekti toteutumaan yhtäaikaa, syyskuun alkupuolella. Niin sanottu kulminoitumispiste on kaikilla sama: Konstrundan 4.-5.9.2021, Vihreää väriä -näyttelyn avautuminen Suomen käsityön museossa 11.9.2021 ja Habitare seuraavalla viikolla. (Tai no, tilannehan ainakin Habitaren osalta voi vielä muuttua. AVI antanee uusia rajoituksia huomenna tai ylihuomenna.)

Näistä Vihreää väriä -näyttely on ehkä se Suurin ja Tärkein - olen työskennellut näyttelyn parissa monin tavoin jo viime vuoden loppupuolelta. Olen ollut mukana käsikirjoittamassa näyttelyä ja luonut kirjoittanut näyttelytekstejä, ideoinut näyttelyyn luonnonväriympyröiden sarjan ja organisoinut niiden värjäyksen (Värjärikilta ry:n jäsenet ovat värjänneet suurimman osan, mutta tokihan värjäsin muutamia näytteitä itsekin), olen käsikirjoittanut muutamia näyttelyyn esille tulevia lyhyitä värjäysprosessivideoita, ja vielä on muutama pienempi näyttelyyn liittyvä juttu työn alla. Ja näyttelyssä on esillä myös yksi luonnonväriteokseni - kuva antaa siitä hieman vinkkiä.

Tämä on ollut jotenkin kaikin puolin ihana projekti. Väristä kirjoittaminen on aina ollut itselleni terapiaa, ja tällä kertaa paitsi tiesi, että tekstilläni on tarkoitus (usein tuntuu, että Coloriaan kokoamani tieto on vain tärkeämmältä työltä aikaa vievä harrastus---) - koko projekti on myös tukenut apurahatyöskentelyä antotypiaprojektini ja siihen liittyvien juttujen parissa. Harvoin loksahtaa kaksi projektia niin hyvin yhteen kuin mitä nyt on käynyt!

Montaa muutakin työprojektia olen tämän vuoden aikana toki edistänyt - moni projekti etenee hissukseen taustalla, ja tänä vuonna poikkeuksellisen hyvässä symbioosissa keskenään!

--

I just was thinking that in my work scene nothing has happened in one and a half year, and now suddenly everything happens. But that is not true at all. All kinds of things are happening all the time, but now it just happens, that many of those longer planned projects will take place at the same time, at the beginning of September. First Konstrundan event on September 4-5, then the opening of an exhibition Sustainable colour at the Craft Museum of Finland on the very following week, and Habitare event the next week. (If Habitare happens at all - new safety guidelines will be announed tomorrow or a day after that.)

Of these, the Sustainable colour exhibition is probably the biggest and the most important one for me. I've worked with the exhibition in many ways from the end of last year. I've taken part in planning the exhibition as well as I have written exhibition texts. I've also planned the way the natural dyes are exhibited and I've organised the dyeing process of the samples (the sample yarns are dyed by the members of Värjärikilta, which is a Finnish natural dyer's association; and of course I dyed a few samples also myself). I've transcripted a few short natural dye process videos, and there are still a few things on their way. And also one of my natural dye pieces will be exhibited at the museum - the main photo gives a hint what will be shown.

This has been absolutely wonderful project in every way. I've always considered writing, and especially writing about colour, some kind of therapy, and this time I knew all the time, that there will be a purpose with my words (usually I feel, that writing for my Coloria.net website is just a vain hobby taking time from everything important---) Also, the whole project has been so important for my work with my anthotype project. It's not usual that two of my project are so perfectly inline as these two have been!

There are many other projects I have continued with this year. They are evolving slowly in the background - and this year everything is happening in some kind of symbiotic relationship!

Hullu vuosi - A Mad Year

 

Kuva: Linnea Kuhmonen Photography/@photolinnea

Ajattelin, että on parempi olla kokonaan muistelematta tätä vuotta, niin pysyy jotenkin mieli koossa. Mutta kai se on jonkinlainen yhteenveto tehtävä. Ihan vain, että vaikka joskus myöhemmin - seesteisempinä aikoina - voi palata lukemaan tästä villistä, villistä ajasta, jossa koronaepidemia jäi vaikutuksiltaan lopulta kaiken muun tapahtuneen jalkoihin. Ja näinhän tämä vuosi meni:

Alkuvuoden koronasäikäytyksen jälkeen huomasin, että kun kaikki peruuntuu, saankin vihdoin sitä, minkä perään olen kaipaillut: ehjää työaikaa, täyttä keskittymistä luovaan työhön. Näin jälkikäteen huomaa erityisen hyvin, että eihän se tietenkään niin mennyt. Aika valui pienten taloudellisten ja henkisten tulipalojen sammutteluun, eikä luova työ ainakaan itseltäni suju silloin, kun todellisuus nakertaa liian isoin hampain mielenpohjaa. 

Keväällä ja alkukesästä suurin ikävä oli äitiä, joka vain parin kilometrin päässä asui tavoittamattomissa hoivakodissa. Omassa maailmassaan onneksi, jossa me olemme olemassa vain silloin, kun pääsemme paikan päälle. Kuvat helpottivat paljon, ja viestit - kun näimme, että kaikki oli hyvin. Ja tieto siitä, että me kärsimme erosta eniten, ei äiti. Kesä toi suurimman helpotuksen, kun pääsimme vuosilta tuntuneiden kuukausien jälkeen yhdessä kävelemään suurelle pihamaalle, ja onni oli suuri, kun äiti tunnisti vielä. Sitähän sitä eniten pelkäsi - että hän katoaisi niinä kuukausina, joko syvemmälle omaan maailmaansa, jossa meitä ei olisi enää olemassa silloinkaan, kun olemme läsnä. Tai kokonaan.

Jossain, paljon kauempana takana seurasi ensimmäisen pelon jalanjäljillä toinen kauhistus: en niinkään kammonnut pankkitilin tyhjenemistä kuin sitä, että joku päivä en saisi koottua tarpeeksi rahaa työhuoneeni vuokraan (no, tavallaan sama asiahan se on). Kaupungin työhuoneapuraha, yksinyrittäjän koronatuki, muutamaksi kuukaudeksi alennettu vuokra ja Taiken korona-apuraha auttoivat pahimman yli. Silti, kun elokuun alussa aivoinfarktiani seuraavana päivänä sairaalassa tajusin, että joutuisin perumaan seuraavan viikonlopun avoimet ovet työhuoneella ja sen myötä noin kuukauden vuokran verran tuloja, työhuoneeni säilyttämisestä tuli suurin huoleni. (Toki tapahtuneen muutkin realiteetit sitten hiljakseen valuivat päälleni, mutta onneksi hahmotin tilanteen puolihämäläisellä hitaudellani, eikä kaikki rysähtänyt niskaan kerralla.)

Sairaskohtaukseni ja sen jälkeinen elämänkokoinen säätö kyllä pienensi kaikki muut huolet aika minimiin. Yhtä-äkkiä aika olikin pelkkää lääkärillä ja laboratoriossa juoksemista. Lääkkeitä, joita elimistöni ei hyväksy ystävikseen. Eteisen lattialle valkoisessa kirjekuoressa kolahtavia pelottavia ja käsittämättömiä sairaalaviestejä, jotka eivät selvinneet sanakirjan avullakaan. Polilta yksi polille kaksi ja sieltä polille kolme, uusi lääkäri ja uusi hoitaja toisensa jälkeen. Tolkuton väsymys, kun pää ei pysynyt perässä käsiteltävissä asioissa, joita vain kertyi yksi toisensa päälle pinoon. Kaiken käsittämättömyyden lomassa syksy kului pienten asioiden parissa, ja ne asiat kävivät joka kerta painavammiksi.

Toisaalta, yhtä-äkkiä apurahahakemusten täyttäminen tuntuikin mukavalta ja hallittavalta: suunnitelmat kun olivat jo pitkälle valmiina ja tulevaisuuden miettiminen oli terapiaa kaiken kaaoksen keskellä. Siinä käsitteli aikaa, joka olisi joskus sitten, kun kaikki olisi taas hyvin. Täyttelin papereita, hoidin asioita, mutta luova työ oli nollassa. Yhden teoksen tekeminen on aina itselleni kuin romaanin kirjoittaisi ja nyt pää ei vain jaksanut kantaa tarinan loppuun. Sitten alkoi paperien täyttäminenkin painaa. Olin muutaman kuukauden täysin tekemättä yhtään mitään. Työhuoneellani kyllä katoin pöydän hitaille prosessikokeiluille. Mutta pääasiassa vain istuin siellä punaisessa nojatuolissani hämärässä ja kuuntelin musiikkia. Tai ihan vain tyhjyyttä, kun en jaksanut kiinnittää kuulokkeiden johtoa kiinni. Niin jäivät toteuttamatta syksylle aiotut Väri & kemia -kirjan taitto ja julkaiseminen ja muut painotuotteet pienestä värikirjasesta suruaddresseihin. Tekemättä jäivät vinksahtaneiden väriympyröiden sarja ja hassun hauskat jäätelövedokset. Uusista teoksista puhumattakaan. Yritin jatkaa aloittamaani inventaariota, mutta sekin oli liikaa. Kaikki se tekemättä jääminen alkoi itsessäänkin painaa mieltä.

Sisäisen lamani keskellä kaipasin käyttöä päälleni ja jotain tekemistä, mutta kun mikään ei pakottamalla tapahdu. Meteli pääni sisällä oli vähintään yhtä kova kuin normaalisti, ja ideoitakin pulppusi hetkellisinä huolettomuuden aikoina, mutta jotenkin niiden ylös kirjaaminen oli liian työlästä. Lyijykynä pöydälläni näytti tonnin painoiselta, en jaksanut edes yrittää. Silti, hiljalleen, aloin palata omaan normaaliini. Aluksi kirjoittamalla. Eräänä sunnuntaina heräsin, ja kirjoitin kymmeniä haikuja ja hahmottelin uutta painotuotesarjaa. Kotona pyjamassani keittelin sipulinkuoria ja keräämiäni kasveja väreiksi ja purin keväällä valottumaan asettamiani antotypiavedoksia, ja prosessin pohtiminen ja siitä kirjoittaminen alkoi luoda pieniä kiinnikkeitä arkeen. Päätin osallistua Jyväskylässä järjestettävään Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailuun. Päätin pitää työhuoneeni avoinna ennen joulua kuten normaalistikin. Päätin tehdä uuden aikataulutuksen kaikille syksyllä tekemättä jääneille projekteille, ja sen myötä ne poistuivat harmitusten listalta odotettavien projektien laariin.

Vihdoin tuli joulukuu, uusi vaarallisten vauhdikkaiden mutkien vuoristorata (toivoakseni juuri ennen pitkää tasaista vaihetta!) Kuukausi alkoi useammilla huonoilla ja huolestuttavilla uutisilla siinä määrin, että unohdin maallisten asioiden murehtimisen. Koneen säätiön apuraha, kaksi vuotta työskentelyyn, tuli aivan totaalisena yllätyksenä, ja kaiken huolen keskellä tuntui unenomaiselta viestiltä jostain rinnakkaistodellisuudesta. Ensin en elämän ristivedossa oikein uskaltanut siitä edes iloita, mutta nyt kun suurimmat huolet ovat hieman haalistuneet, tieto alkaa hiljalleen valua tajuntaani. Huomattavasti nopeammin hahmotin uutiset siitä, että ikkunani oli voittanut Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailun. Se oli sen kokoinen uutinen, jonka pieni aivoraasuni pystyy tämän vatkauksen sisällä vielä ymmärtämään. Suuri pieni ilo kaiken hälinän keskellä.

Ja nyt olen tässä. Parin tunnin päässä vuoden lopusta. Tänä vuonna olen kyllä jo moneen kertaan saanut nähdä sen, että parissa päivässäkin ehtii tapahtua paljon, ja parissa kymmenessä sekunnissakin. Elämän mullistavia asioita, jotka muuttavat elämisen peruskuviot muuksi. Mutta ei välttämättä huonommaksi - vain erilaiseksi.

Parhaillaan valmistaudun uuteen elämääni. Apurahatyöskentelyni alkaa ensi viikolla. Tuntuu aivan ihmeellisen satumaiselta (ja oikeasti yhtä epätodelta kuin päivänä, kun sain apurahasta kuulla), että saan kaksi vuotta keskittyä kokeellisiin projekteihini, joiden tekemiseen olen tähän asti joutunut kaivamaan ajansirpaleita sieltä täältä, triplatyöstä uupumisen uhallakin. Nyt minulla on vihdoin lupa tehdä hitaasti ja rauhassa, keskittyä olennaiseen.

En oleta, että matka elämän vuoristoradassa pysähtyisi tähän, ja varmasti niitä uusia jyrkkiä nousuja ja pelottavia mutkia on vielä tulossa. Mutta nyt tuntuu, että turvavyö on vähän tiukemmin kiinni ja on vahvempi luottamus siihen, että pysyn kyydissä.

Siis, kiinnittäkää hyvin turvavyönne, kaikki - ensi vuosi alkaa pian.

***

I thought it would be better not to look back at this year at all, just to keep my mind clear. But I guess that some kind of summary is at place. Just to have something to get back at some time later, when the times are serene again, and I can then more easily to read about this wild wild year, when the whole covid epicemic was just a foot note amongst everything else. And here's how it all went:

After the first shock of the covid news at the first quarter of the year I realised, that when everything is cancelled, I was finally getting what I had always wished for: some working time with no interruptions, which would give me a possibility to focus fully on my creative work. Looking back at that time now, I see especially clearly, that it was everything but. The time was spent to put down those small financial and mental fires all around, and you cannot really work with any creative at that kind of situation - or at least I learnt that I can't.

During the spring and at the beginning of summer I missed my mum so much - she is living at the care home just a few kilometers from us, but then unreachable. I found comforting to know that she was living in her own world, in which we exist only when she sees us. Some photos gave us relief, and messages, when we saw and heard that everything is well. As well as the knowledge of the fact, that it was us who suffered the distance mostly, not mum. The summer brought along the biggest remedy, when, after several months that felt like years, we finally got to meet outside and walk together in summery garden. Is there a bigger happiness than when you find out, that your own mum still recognizes you? That must have been my biggest fear - that during these distanced months she would disappear even further into her own world, where we wouldn't exist even when we'd come around. Or that she would just disappear, completely, for the final time.

Somewhere behind, following the footsteps of this first fear, was another fright travelling along: I wasn't so much afraid of my emptying bank account, but I was afraid that it would soon be the day when I couldn't pay my rent (well, these things go hand in hand). With the Jyväskylä city atelier support grant, government support for entrepreuners, my studio rent was lowered for a few months and a special grant from the Art Council of Finland I survived the worst phase. Still, the very next day after my stroke, when I was on my hospital bed, I suddenly realized that I'd have to cancel my open doors event at my studio next weekend, and at that same time I would miss about one month's rent of income, and that was my biggest worry. (Of course everything else came then later, but I'm now thinking that I was kind of lucky to perceive this whole situation so slowly, so that not everything came to me at once.)

My fit and everything that followed it minimized my other worries quite effectively. Suddenly my time was taken by visiting doctors and getting my blood sucked in laboratories. Those horrendous white envelopes from the hospital kept dropping on our hallwayfloor, not so often but always equally horrifying, filled with scary and cryptic words that didn't open even with the help of dictionary. From one clinic to another and yet to another, a new doctor and new nurses one after another. An overwhelming exhaustion, when my mind couldn't realise all the matters, which started to  pile one over another. And in between all this inexplicable issues I spent my autumn doing smaller and smaller things, as everything got more heavier each day.

On the other hand, suddenly I felt how writing the grant applications suddenly felt so comfortable and controllable: I had the plans ready and thinking about the future was like therapy in all that chaos. I loved the think about the time in near future, when everything would be ok again. I filled papers, I managed things, but my creative work was in zero. To me making one artwork is always like writing a novel, and now my mind just couldn't carry a story through. I spent a few months doing absolutely nothing. I tried, though. At my studio I set my work desk for a few slow process experiments. But mainly I just sat there on my red armchair in the dim lit room and listened to music. Or just nothing, when I couldn't find the strength to attach the headphones jack. So I didn't publich my colour and chemistry themed book, or any other printed matters during the autumn. I didn't make my Colour Wheels gone Mad print series or my funny ice cream monotypes. Not to mention about my artworks. I tried to continue making the inventory I had started, but even that was too much. All those things I had planned and not made added some worry levels on my head.

In my inner depression I needed some use for my head, or just something to do, but when you are in that kind of state, nothing happens by forcing. I got some ideas from time to time, but it was too laborous for me to write them down. But then again, slowly, I started to return back to my life. First by writing. One Sunday morning I just woke up and wrote dozens of haikus and planned a new print series. At home I wore my pyjamas but still boiled some onion skins and some plants I had collected to dyes and then made pigments from them, and I removed some anthotype prints from under their films (where they had been from the spring), and thinking about the process and writing about it started to form small fasteners to my everyday life. Finally I decided to take part to a display window competition in my hometown Jyväsylä. I decided to have open doors at my studio before the Christmas time. I decided to create new schedules for all the projects that I didn't make this autumn, and thus I removed them from the sad list to the list of the projects I can hardly wait to begin to work with.

And then, finally, December started, with it's new dangerous and speedy curves (hopefully the last ones before the long flat stage!) This month started with several worrying and sad new, and there were so many of them that I totally forgot to worry about anything else. I have never been as surprised before, as I was, when I opened my email and read that I had received a two year working grant from Kone Foundation. It was loke some dreamy message from some other unreal dimension. In the sad and worrying situation I was in at the time, I didn't dare - sort of - to be happy about it, it was just too much to handle. But now, when the biggest worries have vanished a bit, it slowly starts to occupy my mind: I really can work with my slow art projects for two whole years. It was remarkable fasther to understand, when I heard that my display window had won the window competition. Just a perfect size news to my tiny brain. A big big joy amidst all the fuss.

And now I am here. A few hours before the New Year. During 2020 I've seen several times that a lot can happen even in a few days time, and even in just a few seconds. Those life-changing things, that are changing the basic steps of a normal life forever. But not necessarily to something worse - just different.

At the moment I'm preparing myself for my new life. I'll start working with my grant at the beginning of the year. It feels strangely fairytalelike (and really as unreal as it was in the day I heard about my grant), that for two years now I can concentrate to those experimental projects, to which I've had to dig some time splinders here and there, exhausting myself. Finally I have a two year permission to work slowly and to focus on the essential.

I don't assume, that my life would be a straight flat troublefree line from here on, there must be those hard rises and scary bends coming at some point. But now I feel that I have my safety belt attached better and tighter and I have a stronger trust on that I don't fall off.

So, you all - fasten your seat belts, the new year will start soon!

Syksy / Autumn

Viime viikot on ollut kyllä hyvin epätodellinen olo. Elokuun puolella vielä ajattelin, että otan rennosti ja palaan rauhassa töihini sitten, kun tuntuu hyvälle. Pystyin toteuttamaan zeniläistä olemista ehkä viikon verran, ennenkuin todellisuus ryömi aamukahville kanssani: tajusin, että lupaavan kesän jälkeen syyskausi oli alkanut normaalia reilusti niukempana. Vedostilausten määrässä on aina kuukausittain suurta heittelyä, enkä olisi varmaankaan kiinnittänyt mitään huomiota elokuun tilausten vähyyteen, ellen olisi tänään havahtunut siihen, että jos kaikki olisi mennyt tänä vuonna kuten piti, olisin juuri tällä nimenomaisella hetkellä pasteeraamassa omalla Habitare-osastollani. Hyvinä vuosina Habitaresta on tullut itselleni (jälkitilauksineen) kolmasosa vuoden tuloista - ja tänä vuonna se jää väliin. Se, jos mikä, nosti kylmän hien otsalle.

En kai taas ole tilanteessa, jossa joudun puntaroimaan sitä, voinko pitää työhuoneeni?

(Pitikö minun - hemmetti vieköön - juuri nyt ostaa se kallis ulkoinen kovalevy varmuuskopiointia varten?  (>_<)  Ja musteita ja papereita? Ja sylillinen akryylimaaleja? Nekin rahat olisin voinut käyttää vuokraan.  o_O )

Ihan hirveä paine keksiä jotain paikkaavaa juttua tuon väliin jäävän Habitaren tilalle. Sisäinen kirjanpitäjäni käskee antamaan taloudellisesti kannattamattomille luonnonväriprojekteilleni samantien huutia ja keskittymään johonkin järkevään. Pitäisi saada vihdoin ne kuukausia työn alla olleet teossarjat viimeisteltyä. Ja ne kaikki muut projektit, jotka ovat edenneet pisteeseen x ja pysähtyneet sitten joko oman kiireen tai jonkun ulkopuolisen seikan vuoksi. Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Ja tuskin sittenkään saa katastrofijunaa pysäytettyä ajoissa.

Toisaalta: jos jotain olen tässä viime kuukauden aikana oppinut, niin sen, että aina on ihmisellä olemassa suurempiakin huolia. Ei tässä ammatissa ole muutenkaan mitään muuta niin varmaa kuin epävarmuus, joten sikälihän tilanne ei ole muuttunut mihinkään.

Että jos sitä vain elelisi eteenpäin ja katsoisi, mihin tässä päätyy.

***

The last weeks have been unreal. In August I planned that I would take it easy and return slowly to my work, when it feels like it. I lived in this zen zone for about week before the reality crawled to have morning coffee with me: I realized that after very promising summer the autumn season had started a lot slower than normally. There's always big variation in the amount of how many prints are ordered, and I probably would not have paid any attention to the scarcity of the orders in August, unless I hadn't realised today, that if everything had worked out the way it should have this year, I would be standing at my Habitare booth right at this moment. In good years Habitare sales have provided me about third of my yearly income - and this year it doesn't take place. That really gave me shivers.

Am I again in the situation where I have to worry about if I can keep my studio?

(Did I really have to buy the ridicilously expensive hard drive for backup copying right now? And those expensive inks and papers? And an armful of acrylics? All those money I could have used on my studio rent...)

The pressure is enormous, to come up with something brilliant to fill the whole the Habitare event left. My inner accountant is telling me to give the elbow to all my financially unprofitable natural dye projects right at this minute and to concentrate on something sensible. I really should finish all the prints that have waited for finishing for months now. And all those other projects, which have been waiting incompleted because of my rush with something else or for some outside reason. I should this, I should that. And even then it's hard to stop this catastrophe from happening.

On the other hand: if I've learned something in this past month, it is, that there are always bigger worries around. In this profession nothing is so sure than uncertainty in any case, so nothing has actually changed.

If I just live and see, what happens. Sounds like a plan.

.

Asioita tapahtuu

Pari viikkoa sitten normaali elämäni meinasi yhtä-äkkiä pysähtyä kuin seinään. Oli ihan mahtava päivä. Olin tosi innoissani, kun vihdoin olin saanut kokonaisen päivän antotypia-projektilleni. Aamupäivällä järjestin kaikki näytteet kuvattavaksi sekä valmistin sekä punajuuriliemestä (kuvassa) että tuomenmarjaliemestä uusia herkistettäviä antotypiapapereita ja iltapäivällä aloin valmistella samaista lientä suodattaakseni sen pigmentinvalmistusta varten. Sitten yhtä-äkkiä makasin vuoteellani pysymättä pystyssä, pystymättä puhumaan kunnolla ja oikea puoleni aivan holtittomana, ja sitten olinkin jo keskussairaalassa liuotuksessa. Siirtymä antotypia-projektin parista sairaalavuoteelle oli moninkerroin nopeampi kuin normaali matka työhuoneelleni, ja tuntuu, että vasta nyt olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mitä tapahtui. Uhkaava aivoinfarkti.

Pääsin hoitoon nopeasti ja näillä näkymin näyttää, ettei mitään pysyvää jälkeä jäänyt. Sairaalahenkilökunta - hoitajat, lääkärit, siivoojat, ruokavastaavat, ambulanssikuskit, kaikki - oli kaikinpuolin asiantuntevaa ja ihanaa, ja pelottavasta tilanteesta huolimatta tunsin olevani turvassa ja hyvässä hoidossa. Sain lääkityksen, jonka pitäisi estää seuraava aivoinfarkti (tai ainakin vähentää sen riskiä).

Kyllä tämä säikäytti.

Mutta kaikki hyvin.

Elämä jatkuu.

***

Mietin pitkään, kerronko tästä. Kerroin ensin vain muutamalle ihmiselle, mutta huhu lähti kiertämään nopeasti, ja kun Facebook-viestini ja meilini alkoi täyttyä kaiken maailman kyselyistä, koin helpommaksi kirjoittaa kavereilleni Facebook-päivityksen ja kertoa tilanteesta kuin vastailla jokaiseen (hyvää tarkoittavaan) tiedusteluun erikseen. Ennen kaikkea koin tärkeäksi jakaa informaatiota Aivoverenkiertohäiriön oireista ja niiden tunnistamisesta, koska samalla tavalla jaettu kuva oli se, josta ymmärsimme itse toimia nopeasti.

Samasta syystä kirjoitan nyt blogiini ja kerron asiasta myös muille kuin Facebook-kavereilleni. Ja kirjoitan myös siksi, että tuntuu, että hidas työhön paluuni on alkanut ikävästi pelkillä pahoitteluviestien kirjoittamisella. Olen saanut pahoitella teostiedusteluihin vastaamista, teoslähetysten hitautta ja muuten vain viivettä viesteihin vastaamisessa. Varsinkin sairaalaviikolleni osuneen työhuoneeni avointen ovien päivän peruuttamisen vuoksi (kaukaakin) turhaan paikalle saapuneiden ja siksi ärtyneiden ihmisten viesteihin on ollut jotenkin todella hankala vastata, kun mikään pahoittelu ei tunnu auttavan huonosti hoidettuun avointen ovien päivän perumistiedotukseen.

Punnitsin tätä blogiini kirjoittamista kauan. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät halua kertoa tällaisista tilanteista mitään. Asioista avautumisen seurauksena saattaa olla se, ettei niistä enää pääse eroon: eteenpäin kirmailun sijaan saattaakin saada kainaloonsa ylimääräisen painolastin, joka hidastaa kulkua. Mutta kun tieto joka tapauksessa nykypäivänä liikkuu, tuntuu, että on parempi kertoa kerralla kaikki se, minkä ylipäätään haluan tilanteesta kertoa. Vielä, kun oppisi jotenkin hallitsemaan kertomisen seuraamuksia. (Ajattelin etukäteen, ettei minulla ole hätää, koska osaan sanoa suoraan, etten halua juuri nyt vatvoa asiaa ja kerrata tapahtunutta - mutta miten nyt toivoisinkaan, ettei minun tarvitsisi sitä erikseen hokea monta kertaa päivässä.)

Muutamia vuosia sitten, kun äitini alzheimer oli itselleni raskaimmassa vaiheessa (kun hoivapaikkaa pohdittiin ja kaikki oli vielä avoinna), huolehtivaiset ja kohteliaat ihmiset kerta toisensa jälkeen tiedustelivat, mitä äidilleni kuuluu ja miten jaksamme. Niin ihana ajatus kuin siinä takana olikin, väsyneimmillä hetkillä teki vain mieli huutaa, että PLIIIIIIIIIS, älkää kysykö mitään - elämä on muutenkin nyt niin vuorokauden ympäri täynnä tätä yhtä asiaa, että antakaa edes tämä puolen tunnin tauko, että saisin tehdä ja ajatella jotain muuta. Aikalailla samalta tuntuu nyt. Ulos meneminen alkaa tuntua ahdistavalta, kun suorastaan pelkää tapaavansa tuttuja. Tuntuu hyvältä, kun kysytään lyhyesti, että miten jaksat tai vain toivotetaan hyvät voinnit, mutta stressaavalta, kun se ei jääkään siihen. Yhtä-äkkiä olen muuttunut aivoinfarktin tietopankiksi, mitä en haluaisi olla.

Sitäkin suurempi kiitos niille muutamalle ihmiselle, jotka ovat tienneet sairaalareissustani, mutta antaneet minulle sen kaivatun hetken keskittyä johonkin muuhun. Ei tarvitse teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut - mutta pieni hyvän voinnin toivotus tarkoittavalla katseella keskustelun lopuksi tuntuu paljon voimauttavammalta kuin varttitunnin rypeminen aivoinfarktin oireissa.

Ja kiitos "Parane pian" -korteista ja Facebookin sydämistä. Niissä on tähän hetkeen juuri sopivasti kaikkea, mutta ei mitään liikaa!


***


Aikatauluthan tässä jälleen kerran menivät ihan sikin sokin, mutta jotenkin sillä ei nyt taida vain olla mitään väliä. Työ saa nyt mennä omalla painollaan, ja uusien töiden pariin palaan, kun siltä tuntuu. Juuri nyt jatkan siitä, mikä jäi kesken: ensimmäinen tuomenmarjakeitokseni ehti homehtua sairaalassa makoiluni aikana, joten parhaillaan uudet tuomenmarjat kiehuvat hellalla.

Tuntuu tärkeältä saada palata tavalliseen arkeen.

Pienin askelin, mutta katse tulevassa, eikä menneessä.


.

Teehetkiä meren äärellä / Moments for Tea by the Sea

Olen ilmoitellut jo jonkin aikaa, etten ole hakenut tälle vuodelle näyttelyaikoja ja aion pitää vähän näyttelypaussia - joten on ihan ymmärrettävää, että muutamakin ihminen älähti ääneen, kun eilen kerroin käyneeni ripustamassa näyttelyn Säynätsalon kunnantalolla sijaitsevaan Townhall Cafe & Bakery -kahvilaan. Mutta jonkin verran liekaa pitää antaa omille päätöksilleen, ettei liian jämeriin päätöksiinsä sentään hirttäydy. Onhan se tosiasiassa ihan eri asia sekä työn määrässä että hinnassa pitää suuritöinen gallerianäyttely uusine teoksineen ja kehystyslaskuineen kuin viedä valmiiksi työhuoneelta kehystettynä löytyviä teoksia esille pienimuotoiseen kahvilanäyttelyyn. Siispä: Teehetkiä meren äärellä on esillä Säynätsalossa huhtikuun lopulle saakka.

Eikä tämä tähän lopu. Ensi viikolla reissaan Tampereelle ripustamaan odotushuonenäyttelyn HammasMehiläisen vastaanottotiloihin, ja siellä teokset ovat seinällä hammaslääkärin asiakkaiden katseltavissa ensi vuoden puolelle.

Mutta sitten ei olekaan vähään aikaan luvassa muita (taide)näyttelyitä kuin alati vaihtuva työhuonenäyttely ja näyteikkunanäyttely omalla työhuoneellani. Tai en ainakaan vielä ole kalenteriini merkinnyt mitään. Mutta mistä sitä tietää, mitä vielä eteen tulla tupsahtaa.

---

I've declared loudly that I haven't applied any exhibition times for this year and that I intend to have some pause in gallery exhibitions - so I can understand why some people were perplexed, when yesterday I told about my exhibition set up at the Townhall Cafe & Bakery at Säynätsalo townhall. But I always give some room to my decisions to avoid unnecessary damage of too firm decisions. :) It's truly a very different thing both workwise and financially to have a gallery exhibition (with a lot of work, new works and expensive framing process) than to show some ready-framed artworks in small cafe. So, go and take a look: the exhibition Moments for Tea by the Sea in on show until the end of April.

And this won't be all. Next week I'll be travelling to Tampere to set up a small exhibition for HammasMehiläinen dentist reception waiting room, and there the artworks will be for their clients to see until the February next year.

But after then there are no other (art) exhibitions on my calendar, except for the ever-changing exhibition at my studio walls and also on my studio display window. Or at least there are no markings on my calendar yet. But who knows what will happen in future.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

My small exhibition #teehetkiämerenäärellä #momentsforteabythesea at @aabakery.fi at @saynatsalotownhall (by #alvaraalto) in #säynätsalo #jyväskylä is now open! The fastest setup ever! We went there at about eleven, and just about an hour and a half later we were already driving back... with a bag full of delicious goodies from the coffee shop! #omomom Still a list of artworks to write, and some small things to take care of, but first some afternoon tea with the sweetest brita cakes ever... .. . #Artistlife #taiteilijaelämää #workingday #workdiary #exhibition #näyttely #päivihintsanen

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Helmi 5, 2020 kello 4.18 PST

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi: autuus / In spite of everything and maybe just because of that: Bliss

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

The most beautiful place ever. The most sunniest day of the summer. The most promising surrounds for my artworks. This will be soooooo wonderful #exhibition... if I'd only receive my artworks (they were supposed to be delivered today before 2pm... no sight of them yet.) . @huone_ett_rum_ #huoneettrumpopupinkoo #huoneettrum #inkoo #taiteilijaelämää #arki #artistlife #workingday #workdiary #kyyneltarha #thegardenoftears #workingday

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Kesä 24, 2019 kello 6.49 PDT

Oikein harmittaa, kun hoksasin, että edellinen blogikirjoitukseni on reilun kuukauden takaa, kun pää velloi vielä negatiivisissa remonttijutuissa. Elämä on nimittäin sen jälkeen ollut taas noususuhdanteessa, mutta vain niin kiireistä, ettei vain ole ehtinyt kirjaamaan sanoja ylös. Piti kirjoittaa positiivisissa tunnelmissa jo silloin, kun sain kesäkuun alussa Jyväskylän Taiteilijaseuran taidelainaamon seinälle Galleria Beckeriin esille kuukauden taiteilija -näyttelyni Kaksitoista ovea, joka on esillä enää pari päivää. Sen jälkeen riemunhetkiä on liittynyt työhuoneeni avoimien ovien tapahtumiin, Inkoon ja Teijon näyttelyiden valmisteluun ja vaikka mihin. (Lupa keittiöremonttiin on saatu myös talonyhtiöltä, laattoja valittu ja suunnitelmakin jokseenkin valmis.)

Kieltämättä myös negatiiviselle urputtamiselle olisi ollut sijansa. Kuten esimerkiksi silloin, kun printterini hajosi toukokuun lopussa (mikä itsessään oli aika stressaavaa) ja lähetin sen huoltoon Schenkerin express-kuljetuksena. Ei ollut express, ei. Lähetys "hävisi" ja oli yli puolitoista viikkoa Turun terminaalissa. Löysi perille kumminkin lopulta, korjattiin ja lähetettiin takaisin Postin kuljetuksena. Ei tullut tietenkään kotiin kannettuna, koska huollossa olivat totaalisesti sivuuttaneet alaoven koodin, vaikka olin sen oikein tarkoituksella katuosoitekentän perään kirjoittanut niin, ettei sitä voisi olla huomaamatta. Eivätkä ne Postin kuskit tietenkään soittele, jos huomaavat, että ovi on kiinni, vaikka numero oli pakettilapussa. Kuljetusjärjestely seuraavalle viikolle ei oikein onnistunut, joten järjestimme noudon Jyväskylän pääpostista autokyydillä (autottomille aina vähän monimutkaisempi kuvio). Kaikki hyvin, loppu hyvin? Ei ihan. Noutojuttu oli kahden miehen homma, kun 36 kilon painoinen tulostin pitäisi mielellään kantaa oikein päin - minkä vuoksi lähetyslaatikon kaikilla pystyseinillä oli aanelosen kokoinen "Tämä puoli ylöspäin" -merkki. Postissa tulostin oli - tottakai - rullakossa sivuttain, ja kun kantajamiehet tätä kaunistelivat, Postin työntekijä totesi vain, että Eihän ne noita merkkejä siellä kuljetuksessa katso. No. Se selittääkin paljon.

Kun sitten Matkahuollon lähetys ei saapunut Inkooseen näyttelypaikkaan tilattuna ajankohtana, maanantaina klo 14 mennessä, ehdin jo ajatella, että olisiko tässä nyt se kuuluisa Kolmas kerta toden sanoo -hetki - ensin petti Schenker, sitten Posti ja kolmantena Matkahuolto. Eipä siinä paljon sitten näyttelyn ripustusta päässyt tekemään. Ensin selvisi, että kaksi pakettia kolmen paketin lähetyksestä oli jo Karjaalla, mutta ne eivät ehtisi saman päivän jakeluun. Kolmas oli kuulemma Vantaalla. Karjaan Matkahuollon asiamies kuuli huolemme ja otti omaksi asiakseen tuoda paketit omalla autollaan heti, kun laittaisi viideltä liikkeen kiinni. Paketit saatiin Inkoolle vähän ennen viittä jollakin toisella järjestelyllä. Kolmas paketti luvattiin toimittaa seuraavana päivänä (se ei ollutkaan Vantaalla, vaan Helsingissä). Hirmuisen jännärin jälkeen kolmaskin paketti löysi perille tiistaina (ehdin suorittaa siinä odotellessani hyvän määrän Inkoo-turismia, muun muassa vierailla upeassa kivikirkossa, jossa on mm. häkellyttävän hieno kuolemantanssi-fresko.)

Pitäisi vain jossain vaiheessa ehtiä reklamoida kaikesta. Ja miettiä, mitä nyt teen tuolle printterille, jonka piti huollosta palatessaan toimia kuin uusi, mutta jossa on nyt musteet levinneet sisälle ja jälki raidallista. (En ole ehtinyt vielä kokeilla, saanko sen itse puhdistettua; ainakaan ensimmäinen puhdistus ei oikein auttanut asiaan.)

Mutta huvittavinta tässä on se, että kun ajattelen tätä sekaannusten mylläkkää ja ärsyttävien asioiden paraatia, tällä hetkellä en koe itseäni edes ärtyneeksi. Lieneekö useampia viikkoja päivisin jatkunut timanttiporaus (ensin kotona putkiremppavalmistelujen yhteydessä, sitten myös työhuoneella sähkörempan yhteydessä) ja viime yönä vieressämme alkanut katuporaus pehmittänyt jo aivot siihen kuosiin, etteivät ne enää reagoi ärsykkeisiin? (Oh, mainitsinkohan jo nettiyhteytemme poikkiporaaminen siinä samalla?) Vai onko syy sittenkin jossakin muussa?

Inkoossa tunnelma oli HUONE ett RUMin Johanna Vireahon ja Eeva Tarkion kanssa niin höyhenenkevyen stressitön, etteivät edes saapumattomat teokset vieneet yöunia. Jollakin kummallisella tavalla oli vain hyvin voimakas tunne siitä, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Ja niinhän se meni. Kiire tuli, toki, mutta kaikki oli valmista avajaisiin mennessä. Kesäpäivä, kuoharia, mansikoita; vieraita, jotka ymmärsivät ja kokivat puutarhani. Johannan avajaispuhe muuttui kyyneleiksi, sitten nauruksi, ja sitten jo itkin ja nauroin minäkin, ja pian suurin osa näyttelyvieraistakin. Keskusteluissa käytiin läpi koko elämän kirjo onnellisesta murheesta surulliseen iloon saakka, kaikki mukaani ottamat Kyynelpuutarhurin päiväkirjat löysivät uudet kodit. Illalla junaan astuessani koko kroppa hangoitteli vastaan: teki mieli palata Inkooseen. Nyt, kun olen taas kotona, tuntuu kuin olisin käynyt jossakin hyvin paljon kauempana kuin oikeasti kävin.

Ja pian on uusi matka edessä: sunnuntaina lähdemme Teijoon ripustamaan Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttelyä.

Otan tämän onnen mukaani.

(Piti itseasiassa kirjoittaa kesän molemmista Kyyneltarha-näyttelyistä ja viimeisestä kesästäni kyynelpuutarhurina, mutta eksyin vähän aiheesta... Pitänee välillä tehdä töitä ja palata sitten uudelleen blogin ääreen huomenna tai lauantaina.)

---

I felt absolutely bummed when I noticed that my previous blog entry was written already over a month ago, when I was still hanging on the very negative renovation news. After that everything has turned so much better, just so busy that I haven't had time to write words down. I meant to write positive things alread ywhen I opened my artist of the month exhibition, Twelve Doors, at the Jyväskylä Artists Association (Gallery Becker) - which is shown only until the end of June. After that I've had most of my joyful moments at my studio where I have had a couple of open doors' days in June, and also with working with both Inkoo and Teijo exhibition preparations. (And we've received a permission to continue with our kitchen renovation, and we've also picked some tiles and even the plan is quite ready.)

Though, there were a lot of chances to negative feedback. Like at that time when my printer broke down at the end of May (which itself was already quite stressful), and I send it to mainenance service as a Schenker express cargo. Not really an express. The shipment actually was "lost" and it waited over week and a half at the Turku terminal for someone to pick it up and deliver to maintenance. They found it finally, was fixed and then was sent back to me as a Finnish Post delivery. Of course it didn't arrive straight to my home as it was ment to, because the maintenance firm had ignored totally the doorcode part of my street address - which I had intentionally written right after my street address, so no one could not notice that. And those mailmen really don't then give a call when they notice the door to be closed, even there was a phone number at the package. Because we couldn't be home to be receiving the shipment next week, we fixed a pick up from the post office (which is not very easy if you don't own a car). The pick up gick was a two-men job, because this 36 kg printer should be carried right way up - which is why there was a A4 sized THIS SIDE UP arrow sticker in each side of the parcel. At the post office the printer was - of course - on the trolley sideways, and when the guys were horrified about this, the employee at the desk just said that They won't notice at those warnings at the delivery. Well. That explains a lot.

Then, when the Matkahuolto delivery didn't arrive at Inkoo exhibition place at the promised time, on Monday before 2pm, I already had started to think, if this would be the famous third time's a charm moment - first I was let down by Schenker, then by Finnish Postal services and then by Matkahuolto. I really couldn't then start with my exhibition building but the time was well spent by trying to find out, what had happened. Soon we found out, that the two boxes of the three box shipment were already at the nearby Karjaa Matkahuolto, but that they woudn't be able to deliver them anymore on the same day. The Karjaa Matkahuolto customer service heard our worries and decided to bring the boxes with his (or was it her?) own car right after the shop closing at five pm. The two boxes arrived then to Inkoo before five with some other arrangement. The third one was promised to be delivered on the very next day (it wasn't in Vantaa though, but in Helsinki). After a horrendous thriller the third box finally arrived on Tuesday (and I got to be an Inkoo tourist quite a lot before that - for example visiting that beautiful medieval church, which was sooo beautiful.)

I should spent some time complaining / making reclamations of the shipment companies. And I'll still have to decide what to do with the printer, which should have been arrived from the service as brand new, but which now propably is having all inks messed inside and it prints stripes. (I still haven't had time to try to clean it out myself; at least the first cleaning didn't help.)

The most funniest thing in this all, that when I think about this mixed up mess and the parade of annoying things, I'm not realli irritated even a little at this moment. Has the several weeks lasting drilling at home (because of the pipe renovation) and at my studio (because of the electricity renovation) during day time, and now the nightly jackhammering on the street beside our building finally softened my brains so much, that I just don't react to any irritants anymore? (Oh, did I mention they also drilled our web connection down?) Or maybe the reason is hidden somewhere else?

In Inkoo the mood was so feather-light and stress free with HUONE ett RUM Johanna Vireaho and Eeva Tarkio, that not even the artwork missing didn't spoil my sleep. In some strange way I just had a very strong feeling about everything working out just fine. And so it did. There was a hurry, of couse, but everything was ready before the exhibition opening. Summerday, sparkling wine, strawberries; guests that did see and feel my garden. Johanna's vernissage speech turned first to tears, then to laugh, and then I cried and laughed, and soon most of the vernissage guests also. We talked all things through the spectrum of life, of the happy grief to the sorrowful joy, and all my books I took to Inkoo with me found a new home. At the evening when I stepped on the train, my whole body tried to deny and return to Inkoo. And now, when I'm at home again, I feel like I had visited a place much further away than I really did.

And soon there's a new trip ahead: on Sunday we'll take a trip to Teijo to set up Echoes from the Garden of Tears exhibition.

I'll pack this happiness with me.

(I actually was meaning to write about these both Tear Garden exhibitions and about my last summer as a tear gardener, but I just got a bit lost... I still have to work a bit and then I'll return to my blog on tomorrow or on Saturday.)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Reposted from @huone_ett_rum_ - Kyyneltarha-näyttelyn portit ovat nyt auenneet. Kiitos kaikille kävijöille ihanista ylistävistä kommenteista ja lämpimästä vastaanotosta. Kiitos @paivi.hintsanen, kun toit työsi meidän iloksi vanhan kivinavetan seinille ❤️ ihanasti sutinaa ja iloista puheensorinaa. Ehdimme ottaa avajaisista näytille vain pari kuvaa, mutta tulethan Sinäkin katsomaan paikan päälle Päivin kauniita teoksia! Myös HUONE ett RUM Inkoon kesäkauppa on nyt virallisesti auki. Tervetuloa ke-pe 11-18 ja la-su 11-16! Ps. Paikka siis Karaijan näyttelytila, osoitteessa Bollstantie 5, Inkoo. Porterna till Trädgård av tårar - konstutställning av @paivi.hintsanen är nu öppna. Tack för alla besökare! Vi är väldigt imponerade för allt feedback och det varma mottagandet. Tack Päivi Hintsanen att du tog dina fina konstverk till Ingå och Karaijas utställningsutrymme ❤️ vilken ljuvlig dag och vernissage vi hade. Vi hann att ta bara några bilder men Du kommer ju senare att titta på Päivis fina och sagolika konstverk! Också HUONE ett RUM sommarbutik är nu officiellt öppen. Välkommen ons-fre 11-18 och lör-sön 11-16! Ps. Addresset är Bollstavägen 5, Karaijas utställningsutrymme, Ingå. #huoneettrum #huone_ett_rum #lifestylepuoti #kivijalkakauppa #verkkokauppa #sisustus #sisustusinspiraatio #sisustakasveilla #vihersisustus #viherkasvit #huonekasvit #inkoo #visitingå #iloineninkoo #päivihintsanen #taidenäyttely #konstutställning #thisisfinland #finland #kotimaanmatkailu #kyyneltarha #kesäkauppa #sommarbutik - #regrann

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Kesä 27, 2019 kello 12.47 PDT

Pettymyslannistusplääh / Disappointmentblahblah

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Touko 11, 2019 kello 2.51 PDT

Kyllä voi tunnelma ja olotila muuttua nopeasti.

Lauantaina pidin työhuoneputiikkiani auki. Vaikka olin kovasti auringonpaistetta toivonut - jotta voisin vihdoin laittaa muutaman lepotuolin ulos ja niiden viereen kortteja ja vihkosia myyntiin - ilma oli sateinen ja ulkona niin valotonta, ettei sisällä pärjännyt ilman valaistusta. Mutta se ei lopulta haitannutkaan yhtään! Kun olin sulkenut työhuoneeni ovet vierailta, laitoin valot pois ja jäin lauantain kesähämärään vielä hetkeksi piirtelemään. Oli jotenkin aivan maagisen hieno hetki. Kuten olen jo aiemminkin todennut, kesän lempeä hämärä, etenkin sateen tuoma, eroaa täysin talven päällekäyvästä pimeästä synkeydestä - siitä puuttuu kaikki pimeyden seuralaiselementit ja tilalla on jotain toiseen maailmaan johdattavaa.

Ilta oli niin hieno, että palasin sunnuntai-iltapäivällä imemään samaa tunnelmaa. Istuin työhuoneeni perällä, kuuntelin satunnaisia ääniä ulkoa, katselin valon ja varjojen vuorottelua näyteikkunani läpi ja askartelin testiprinteistäni ja pilalle menneistä vedoksistani sekä piirustuspaperin jämistä pieniä vihkosia. Kotimatkalla iltamyöhään seisoin puoli tuntia paikallani kuuntelemassa kymmenien lintujen yhtäaikaista laulua ja nuuskuttelin kesään heräävää luonta - ensimmäinen kerta, kun pystyi haistamaan tulevan kesän. Koko kotimatkan ajan pääni piirteli muistiin uusia kuvia ja kirjoitti lauseita, ja kaikki tuntui harvinaisen kevyeltä.

Maanantai-aamu alkoi vielä samassa ihanassa auvossa, mutta tunnin sisällä heräämisestä arki ja normaali eipäs-juupas-säätö nappasi kiinni ja rouskautti mielialan lattian tasolle.

Tutut tietävät, että tämän putkirempan/linjasaneerauksen alkua ja keittiöremonttiamme olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Rempasta talossamme on puhuttu jo ties kuinka monta vuotta ja yhtä monta vuotta olemme lykänneet hiljalleen slummiutuneen keittiömme remppaa, jotta se voitaisiin toteuttaa yhtä aikaa putkiremontin kanssa (alkuperäiset 50-luvun kaapit olivat valitettavasti aika kehnossa kunnossa jo, kun tähän muutimme 25 vuotta sitten). Viime viikonloppuista leijumistani edesauttoi se, että saimme laadittua kohtalaisen tarkan remonttisuunnitelman siitä, mitä toivoimme mihinkin: Ikean Grevsta-kaapit (ruostumatonta terästä) ja tiiliseinää, industriaalista otetta puupinnoilla pehmennettynä. Olo keveni myös siitä, kun rakennuttaja ja sähkömies eivät alustavalla käynnillään pitäneet ideoitamme mitenkään hankalina toteuttaa ja tuli sellainen tunne, että varallisuutemmekin riittää projektiin. Rakennuttaja hieman epäili, että heidän yhteistyökeittiöurakoitsijansa ei ehkä asenna Ikean kaappeja, mutta en osannut edes ajatella, että se oikeasti voisi olla mikään oikea ongelma.

Mutta niin se vain aamulla selvisi, että oikea ongelma on, ja että monopoliketjussahan tässä mennään: rakennuttajan keittiöurakoitsijalla on linjasaneerausremontin aikana urakointimonopoli keittiöiden suhteen (ilmeisesti turvallisuussyistä, joten sen puolesta ihan hyvä - mutta), heillä puolestaan on oma keittiökaapistojen toimittaja, eikä minkään muiden keittiökaappien asennus onnistu. Vaihtoehtona olisi tietenkin pyytää tarjous tältä monopoliurakoitsijalta, mutta se taas ei onnistu, koska heidän monopolikaapistotoimittajallaan ei ole kaappimalleja, jotka olisivat ruostumatonta terästä. Voisimme toki käyttää muita urakoitsikoita, mutta vasta linjasaneerauksen jälkeen, mutta se tarkoittaa käytännössä ensi helmikuuta - ja jos sitä ei pysty tekemään samaan aikaan linjasaneerauksen kanssa, hinta todennäköisesti nousee niin paljon, että meidän rahapussistamme ei löydy oikeansuuruista rahaa. Yritän nyt vielä löytää jonkun ratkaisun ja keskustella rakennuttajan kanssa, mutta kyllä on vahvasti sellainen tunne, että se siitä sitten.

Perinteinen Maanantai siis, isolla ämmällä. Ei tarvinnut lukea sähköpostista kuin muutama sana, ja koko viime viikolla syntynyt kevyt, toiveikas tunne rysähti alas lyijynpainoisena harmaana latinkina. Energisyyden sijaan olo onkin yhtä-äkkiä aivan totaalisen väsynyt ja ponneton. Maailmankaikkeuden mittakaavassahan tämä on pieni murhe, jos on edes murhe ollenkaan, mutta ei sille voi mitään, että kun tällainen vuosikausien urakka murskautuu melkein maaliviivalla, lannistumisen tunne on melko voimakas.

Pahinta tässä olossa on, että kaikki luovaan työhön liittyvä syntyy samasta pettyneestä päänupista, enkä ole tähän ikään mennessä oppinut kaivamaan poteroita, joilla voisin pitää työmielen ja muun mielen erillään. Yritin koko aamun kovasti tsempata itseäni vakuuttamalla, että tämä on vain pieni takapakki eikä vaikuta millään tavoin työhöni, mutta sinne ne ajatukset ja ideat piiloutuivat jonnekin pään kauimmaiseen sopukkaan, josta en nyt niitä enää tunnu ulos saavan. Ehkä on parempi palata työpöydän ääreen jälleen huomenna, kun tappiomieliala on - toivottavasti - laimentunut toisenlaiseen mittakaavaan.

Tämän päivän lahjoitan Netflixille.

-

EDIT ti 14.5.2019: No, tiistaihan oli jo paljon parempi monin eri tavoin. Ja päivän kruunasi se, että satuin näkemään rakennuttajan edustajan sattumalta ihan muissa yhteyksissä, ja hän tuli (vapaa-aikanaan) sanomaan, että on vielä yhteyksissä - mutta että kyllä tämä meidän keittiöremonttimme jotenkin järjestyy! Eilinen dramaattinen käänne tuntuu tällä hetkellä varsin ylidramatisoidulta, mutta toisaalta: sainpahan aika päheän vapaapäivän, jollaista ei ole pitkään aikaan ollut. Näköjään sitä tarvitsinkin.

---

It's strange how fast the atmosphere and feelings can turn opposite. On Saturday I had my studio shop open. I had wished for the sunshine - so I could finally place some resting chairs outside, and a table with postcard stand and some notebooks - but the weather was so rainy and lightless, that I had to turn lights on inside. At the end it didn't really matter afterall, and after I closed my shop doors, I just turned the lights off and I still stayed at my studio drawing for a while. The moment was truly magical. Like I have said before: the dusk in summer, especially the one that the rain brings, is totally different from the heavy darkness of winter - it lacks all the companying elements of darkness and there's something else instead, something that helps you get to whole another world.

The Saturday evening was so special, that I returned on my studio on Sunday afternoon to enjoy the same feeling. I sat there at the back corner of my studio, listened to the random sounds from outside and watched to the light and shadows playing on my display window while I was crafting small notebooks out of my proof prints and misprints and some draqing paper scraps. On my way home, late at the evening, I had to stop at least for half an hour just to listen to the dozens of birds singing. The smell of summer lingered in the air for the first time this year. At the same time my mind was drawing new pictures and writing new works, and it everything seemed to be exceptionally light.

This Monday morning still started on the same wonderful bliss, but it just took one hour to my light state of mind to crash down.

All my friends know, how much we have waited for the pipe repair / full pipe renovation and our long planned kitchen renovation to finally start in our apartment building. The pipe renovation has been on discussion who knows how many years, and all that time we have put off our kitchen renovation, so they could be carried out at the same. (We have the original cabinets built in the 50s, but unfortunately they were in poor condition already when we moved in 25 years ago, and now our kitchen looks already horrible, no small reno can fix it.) It helped me to get to my light weekend feeling, when during the last two weeks we were able to put our ideas on the paper in quite exact way: Ikea Grevsta steel cabinets, red brickwall, industrial touch softened with wooden surfaces. And the feeling just got all the more lighter, when the builder and an electrician visited last week, and they didn't think our ideas were ok in terms of executing them - and I also got this feeling that we really can afford this all. The builder speculated that maybe their independent kitchen contractor would not put Ikea cabinets, but then I couldn't even think that would be a right problem.

But then today it was clarified, that it is a problem. It also become clear to me that we are on a kind of monopoly chain here: this one kitchen contractor has a monopoly on all the kitchen work during the pipe renovation (apparently because of the general safety, which is good - but), and the kitchen contractor has their own cabinet suppliers and they won't mount any other kitchen cabinets. One option for us would be to ask a quotation from this monopoly contractor, but they won't give us their offer, because their cabinet supplier don't have any steel covered cabinets in their selections. It's of course possible for us to use other kitchen contractors, but only after the pipe renovation is over, which is only on next February - and the reality is, that if we can't make it simultaneously with the pipe reno, we probably won't afford to make it. I still try to find some kind of solution to this and I try to discuss with the renovator, but I have a very strong feeling, that that was it.

So, classical Monday with a big first letter then. I only needed to read a few words in my email, and the whole light, hopeful feeling that was born last week came crushing down. I was feeling so energetic and now I'm just totally tired and feeble. In the scale of the universe this is probably not even considered a problem or anything to worry about, but after years of planning and then seeing the project crashing down on the last meters before the finish line... It's a pretty heavy feeling of desponding.

The worst thing about this is, that everything I create is born in the same brain. This far I haven't been able to build thought-proof walls in my brain compartments to block the leaking of thoughts. Through the whole morning I've tried to cheer myself up by saying that this is only a small setback and it doesn't affect my work in any way, but my thoughts and ideast that were so vivid yesterday, are now all hiding somewhere in the darkest corner in my mind, and I just can't reach them at this moment. Maybe it's better to return to my work only tomorrow, when my worst defeatism has - hopefully - changed to smaller scale.

I just donate this working day for Netflix.

EDIT Tue May 14, 2019: That was then, this is now. Tuesday started already way better than Monday. And the best thing ever was, that I just happened to meet the builders presentative by accident on free time, and she came to say, that they will contact me again, but she's sure that our kitchen reno can be arranged in a way or another! So, I was a bit too dramatic yesterday, but in the other hand: I've haven't got such a lazy day of nothingness in a looong time. I needed that.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

After visiting mum I walked back to my studio and made some new #notebooks. The covers are made of test and proof prints or the misprinted ones, and the pages of a high-quality art paper. Making these is like art therapy for me and it's nice to give a new life to materials which would otherwise end in waste bin (to be recycled, but anyway). Nice, slow Sunday. .. #keskustie21 #jyväskylä #artistlife #taiteilijaelämää #työhuone #workdiary #workingday

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Touko 12, 2019 kello 7.14 PDT