Noin kuukausi sitten, sanoo Facebook ylläolevasta päivityksestä ajankohdaksi tätä kirjoittaessani, ja sitä samaa minäkin ihmettelen! Kuukausi Kyynelpuutarhurin teehetkestä Jyväskylän taidemuseolla ja jo puolitoista kuukautta julkkareista Espoossa. Heti tapahtumien jälkeen ryntäsin kalenterimerkintöjen mukaan aina vain seuraavaan tilaisuuteen, enkä ole oikeasti ehtinyt oikein kunnolla fiilistellä, mitä tässä oikein on tapahtunut.
Nyt, kun olen viettänyt suhteellisen toimetonta aikaa, vihdoin kaikki keväästä lähtien tekemäni ja aikaansaamani alkaa vyöryä voimalla tajuntaan, ja olen kellahtaa kumoon kaiken painosta. Päällimmäisin tunne on kuitenkin lievä säikähdys: miten ihmeessä olen saanut tehtyä yli-inhimillisen paljon, ja miten ihmeessä olen selvinnyt tuosta ehjin nahoin? (Ehkä en selvinnytkään?) Nyt, kun olen saanut vetäytyä tauolle, väsymys on ryöminyt ihon alle moninkertaisena. Viimeiseen kahteen päivään en ole käynyt ulkona, vaan potenut lamauttavaa päänsärkyä asunnon pimeimmässä nurkassa. Tänäänkin mielelläni jäisin nukkumaan, mutta on sovittu jo muuta.
Ei tämä silti mitään masennusta tai työuupumusta ole, vaan ihan silkkaa väsymystä. Väsymys on kasvanut siitä kaikesta, mitä en ehtinyt levätä pois liki puolen vuoden tauottomalla työmaratonillani. Se tulkoon vapaasti nyt, kun pystyn ottamaan sen vastaan ja antamaan aikani sille. Samalla toivon vain, että jotenkin pystyisin saamaan jälkikäteen nuo hetket, joissa saisi paistatella aikaansaannoksiensa valossa tunnin sijaan edes muutamia päiviä. Väsymys tulee automaattisesti, mutta riemua aikaansaamisesta joutuu jälkikäteen oikein kaivelemaan.
Häivähdys riemusta kyllä tuntuu joka kerta, kun joku tilaa Kyynelpuutarhurin päiväkirjan, mutta silti asiat muuttuvat arjeksi niin nopeasti. Sormet seuraavat Excel-taulukon rivejä, ja mielen valtaa huoli siitä, pääsenkö korkeiden kulujen jälkeen tarpeeksi ajoissa plussan puolelle (ei ole enää pitkä matka!) Mietin, mihin saan vielä myymättömät kirjat varastoitua, kun eivät ne eteisessäkään voi olla - mutta missään muualla tilaa ei ole. Ajattelen jälleenmyyjien mahdollisuutta: minulla ei oikeasti olisi varaa myydä kirjaa provisiolla suuressa mittakaavassa, mutta ei kirjan hintaa voi toisaalta paljon nostaakaan, koska sitten se on liian korkea. Ihmettelen, miksi painin niin tuskaisasti tämän jälleenmyyjäkysymyksen kanssa, koska eihän se alunperinkään ollut mikään suunnitelma. - Mutta tällaisiin asioihin mieli tarttuu sen sijaan, että pystyisi nauttimaan aikaansaamisesta.
Eilen huomasin, että en ole itsekään lukenut kirjaa painettuna. Olen kyllä pikaselannut sen läpi, ja tarkistanut, että tekemäni korjaukset todella päätyivät kirjaan - mutta en ole istunut ajan kanssa alas ja lukenut sitä. En ole nähnyt, miltä sanat tuntuvat kirjan muodossa. Ei irtopapereilta luettuina, sivumerkintöjen sumentamana tekstinä, tai taitto-ohjelman työkalujen ympäröimänä sähköisessä välkkeessä, vaan kirjana, langalla toisiinsa sidotuilla sivuilla. Ehkä nyt viikonloppuna on aika. Aion keittää lohikäärmeen kyyneleitä - helmiteetä, jota tilasin tuohon kuukauden takaiseen teehetkeen, ja istua nojatuoliin ikkunan eteen, ja lukea. Ehkä sillä konkretisoituu itsellenikin se, että olen saanut aikaiseksi jotain, mistä voin oikeasti olla ylpeä.
---
About a month ago, says Facebook about the posting above. I'm wondering the same - how can it be? It has been a month from the Tea seremony with a Gardener of the Garden of Tears at the Jyväskylä art museum (sort of post-publishing event) and already a month and a half from the actual publishing in Espoo. Right after the events I just rushed towards the following event on my calendar, and I've haven't got really time to absorb what has happened.
Now, after spending about a week doing nothing, everything I've done since last spring has been swarming to my mind in a force, and I've almost collapsed under the weight of it. The topmost feeling is however a slight fright: how in earth have I made this superhumanly much, and however I have managed to survive intact? (Maybe I haven't?) Now, after having a small break, the tiredness has crawled under my skin. For the last few days I haven't even went outside, but just slept away my crippling head ache in the darkest corner of my home. Today I would sooo like stay in and just sleep, but the plans have already been made.
This isn't depression or burnout however, but just pure exhaustion. It has grown of all that, that I couldn't rest off during my half-year long working marathon. It may come freely now, when I'm able to receive it and give my time to it. I just hope, that I also would get back those happy moments, where I could enjoy my achievements for at least a few days instead of couple of hours. The exhaustion comes automaticly, but the joy of everything doesn't, afterwards.
Although I can feel a glimpse of it every time someone orders my book, but somehow these things turn to everyday life so quickly. My fingers are following rows in Excel when I'm worrying if I get the massive expenses ever paid off (I'm really near the zero balance!) Also, I'm thinking where to put those still unsold book, since they can't stay in my hallway forever - but there's no room anywhere else. I thing about the possibility to have resellers: I really don't have a possibility to sell this book with commission sales in larger scale, but at the same time I really can't push up the price of the book up, since then it's just too high. I'm wondering why I'm having this hard time with the reselling thought, since it wasn't the original plan anyway. - But these are the things my mind is working with instead of enjoying all I have done.
Yesterday I noticed, that I myself haven't read the printed book. I have flipped it through and checked that all my corrections have been made - but I really haven't sat down and read it. I haven't seen, how the words are in book format. Not read from the loose papers filled with markings, or from the electronic screen surrounded by InDesign tools, but read from the book, from pages that are attached to one another with a thread. Maybe this weekend it is time. I'm planning to make myself dragon tears tea, and sit by the window, and read. Maybe then it will then manifest to myself too, that I have made something to be proud of.
.
Tekstit
