Värisade - Coloria Rain

 

Niitä suuria pieniä asioita. Värisade syntyi viime vuoden kesällä työhuoneeni ikkunaan coloria.net-sivustoni 20-vuotisjuhlan kunniaksi, kasvoi siinä reilun vuoden ja lopulta sai lopullisen muotonsa syyskuun alussa. Nyt se on esillä Vihreää väriä -näyttelyssä Suomen käsityön museossa 5.12.2021 saakka. Pilvissä roikkuu muutamia satoja virkattuja pisaroita, jotka on kaikki värjätty luonnonväreillä.

Teos on hyvä esimerkki siitä, miten nämä suuret projektini syntyvät: totaalisesta mittasuhteiden ymmärtämättömyydestä. Pisaroita pilviin kiinnittäessäni manailin sitä, etten kykene ymmärtämään hienovaraisia vihjailuja. Kuten sitä, että jos joku ihmettelee hämmästyneen näköisenä, että aionko todella kiinnittää noin paljon pisaroita, ihmetys saattaisi sisältää jonkinlaisen vihjeen projektin suuritöisyydestä. Mutta ei - kuulen kyllä sanat, mutta jotenkin onnistun sivuuttamaan kaiken muun. Toistuvasti löydän itseni roikkumassa jossain vaiheessa projektia epätoivon ja totaalisen epäuskon rajamailla ihmetellen sitä, että olen taas ihan järjettömään työmäärään hautautuneena.

Enkä tietenkään opi mitään. Sinä iltana, kun olin saanut pisarat kiinni ja vaelsin voipuneena kotiin, ajattelin, että mitään vastaavaa en kyllä koskaan ikinä enää tee. Mutta kaksi päivää sen jälkeen, kun pilvet olivat nousseet kattoon, ajattelin jo, että ei se niin hirveää ollutkaan, ja voisin ihan hyvin toteuttaa (alunperin ihan vitsinä ilmaan heittämäni) kymmenen tuhannen pisaran projektin.

Ja aloin virkata pisaroita sitä vielä suurempaa installaatiota varten.

Ilman apua ei tämäkään työ syntynyt. Epätoivon hetkellä pisaroita tuli avukseni kiinnittämään puolisoni Timo Sälekivi, joka myös keksi helpomman tavan ja nopeutti siten prosessia. Pilvet teokseeni rakensi Suomen käsityön museon museomestari Janne Syrjänen, jolle kuuluu myös suurin kiitos ripustustyöstä. Ripustuksessa pilvimestarin apuna hääräsi Otto Vepsäläinen. Jannelle kiitos myös upeasta valaisusta, jonka seurauksena Värisade sai seinälle seurakseen uskomattoman hienon, läpikuultavan varjosateen! Suomen käsityön museolle olen suuresti kiitollinen aika monesta asiasta tämän työn suhteen!

Those big small things. My Coloria Rain was born in summer 2020 to celebrate the twentieth anniversary of my coloria.net website, and has grown since, until it received it final form at the beginning of September. Not it is shown at the Sustainable Colour exhibition at the Craft Museum of Finland, until the beginning of December. There are few hundred of those crotcheted, natural dyed droplets hanging from three clouds.

The installation is a perfect example of the birth of my biggest projects: they are born from a total lack of understanding proportions. As I was attaching droplets, I cursed my unbelievable uncapablity of reading between lines. Like, if someone is looking astonished and wondering out loud, if I am really attach that many droples, there could be some kind of hint about the size of the project. But no - I hear the words, but somehow always dismiss everything else. From time to time again I find myself despair in the mids of some project, wondering why, again, I've got this kind of insane amount of work.

And of course I won't learn anything. After I had attached all droplets and I was walking back home completely tired, I swore I would never make these kinds of project ever again. Never! But two days after the clouds had been placed on the ceiling, I was already thingking, that it was really not as bad, and why not continue with a ten thousand droplets of the same kind (of which I had started talking as a joke a bit earlier).

And I actually have started to crothet droplets for my even bigger installation.

This would have been nothing without help. At the deepest moment of despair my life-partner Timo Sälekivi came to help with me to attach the droplets and invented an easier way to do it, which made the project a lot faster to do. The clouds were built by the museum technician Janne Syrjänen, who also mastered the setting up of the installation. In building the installation he was helped by Otto Vepsäläinen. Janne was responsible also for the lights which created  the most beautiful, translucent shadow rain on the walls! The Craft Museum of Finland helped me with so many things with this installation, I really can't even list them all. So I just say: thank you!

Luonnonvärijuttuja / Natural dye stuffs

Nyt on antotypia-projektini ensimmäiset testikuvat saaneet olla jo viikon olohuoneen (!) ikkunassa valottumassa, ja yksi suuri helpotuksen huokaus hengähdetty. Tämä oli testauksen ylivoimaisesti tärkein, hankalin ja pitkäkestoisin osio toteuttaa. Nyt kakkosvaiheessa, sillä välin kuin ensimmäiset testivedokset valottuvat, jatkan prosessia luonnonväreillä ja myöhemmin kesällä pääsen keräilemään kukkia ympäristöstä projektiini, mutta nämä jälkimmäiset työvaiheet eivät ole yhtään niin kuormittavia. Pyrin nyt keskittämään värien tekemisen kahteen päivään viikossa, jotta voin muina päivinä levittää pöydille muita projekteja.

Helpotus oli myös se, kun sain kirjoitettua projekteille kunnon aikataulut. Tai pikemminkin otettua käyttöön lukujärjestyksen kaltaisen systeemin, johon yritän nyt nojautua, etten tee vähän kaikkea yhtä aikaa (ja muistan syödä ja pitää kahvitauonkin).

Toinen helpotus on ollut projektien jakaminen pienempiin osioihin. Kun valmista ei synny joka päivä tai edes joka toinen viikko, helposti ajautuu siihen huonoon harhaan, ettei ole saanut aikaiseksi mitään - vaikka asiat ovat edistyneet hyvinkin nopeaa tahtia kaksitoistatuntisina työpäivinä seitsemänä päivänä viikossa. Kummasti auttaa, kun saa yliviivattua työlistaltaan pieniä juttuja, kun ne tulevat tehdyksi. Sitä vain kaipaa jonkinlaista todistetta itselleen siitä, että asiat ovat edistyneet, ja edistyvät!

On vain tyydyttävä siihen, että kun on paljon työn alla ja työläitä projekteja, asiat eivät loikkaa hetkessä maaliin saakka.

Kyllä se tästä.

---

Now my first exposure batch of my anthotype project have been exposuring about for a week in our living room (!) window. This was the most important as well as difficult part of the project to make. Now I'm making second batch of the traditional natural dyes, and later, in summer, I'll be able to pick flowers to my project, but these phases will be nowhere near as hard as this first one. Now I'm trying to concentrate this project in two days of the week, so I can make other projects on other days more freely.

A big relief was also, when I finally made schedules for all of my projects. Or more likely, a time table for each day, for what to do and when. It helps so I don't do everything at the same time (and also remember to eat and have a coffee break).

Another relief has been dividing these projects into smaller sections. When I don't get things finished each day or even every other week, it easily brings out the delusion, that I haven't done anything - even though the projects have progressed well in twelve-hour workdays in seven days a week. It helps a lot, when I can over line things from my list after I've done them. Apparently I just need a proof to myself that the things are proceeding and they will!

I just have to be content on the fact that when there is lot on it's way and the projects are laborious, the finish line won't be reached in a day.

Everything will work out just fine.

Antotypiaa - Anthotype

Siihen nähden, että tässä viime viikkojen (voisi sanoa viime kuukauden) aikana ei ole ehtinyt tekemään juuri mitään tuottavaa työtä, väsymys on ihan suhteeton. Juuri nyt pitäisi keksiä kaikkea innovatiivista ja heitellä pelastusrenkaita itselleen, mutta tekee mieli jäädä vain tähän lankulle makaamaan ja antaa olla. Pienet asiat alkavat olla ihan ylitsepääsemättömiä. Kun näppäimistön ajurit sekoavat ja kirjaimeen osuessa tuleekin monta kiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiirrrrrrrrrrrrrrrrrrrrjainta tai niitä jaa väliin (ongelma, joka ilmeni pari viikkoa sitten ja jonka luulin jo korjanneeni), sitä vain jaa tylsänä tuijottamaan monitoria, ja lopulta siirtyy sohvalle tuijottamaan ulos. Tsemppi on vähän haussa. Samalla niitä pieniä lohdun siemeniä: jokainen pienikin vedostilaus on tässä tilanteessa tuntunut niin Suurelta Lahjalta, että on pitänyt pidätellä itseään, ettei matkusta kielletyille alueille halailemaan ihmisiä. Jos olen jotain aiemmin puhunut tunteiden vuoristoradasta, niin en ole tiennyt, mistä puhun.

Olen jo hyväksynyt sen, että antotypiakokeiluni eivät todennäköisesti tänä vuonna mene niinkuin pitäisi. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että valmistelin tälle projektille aikaa vuoden, ja voin ihan hyvin odottaa toisen vuoden, jotta pääsen oikeasti sen tekemään. Tämäntyyppiset projektini ovat muutenkin yleensä pitkiä, mikä kiire minulla on? Silti pieni paine jyskyttää koko ajan päässä - ei sille vain voi mitään, että kun on selvä visio, on vaikea tehdä vain jotain "sinne päin", eikä luovuttaakaan halua. Luonnonvärien kanssa läträäminen on tuonut pientä iloa elämääni. Prosessit ovat hitaita (- peräti hyötyisivät tästä eristyksen ajasta, ellei kaikkea muuta säätöä olisi ilmaantunut siihen rinnalle viemään sitä hitauden vaatimaa aikaa). Yritän suhtautua kaikkeen zeniläisellä rauhallisuudella. Aamuisin nostan testipaperit keittiön pöydälle ja sivelen hitain, pitkin vedoin väriä niiden pintaan. Olen myöhässä, kyllä, mutta en aikaa voi kiirehtimällä hidastaakaan.

Työskentelyä antotypia-prosessin parissa voi seurata Anthotypical-blogissani. Blogia kirjoitan työvaiheista. Täydennän sinne myöhemmin varsinaiset teoskuvaukset - minulla on kaksi erillistä teossuunnitelmaa, missä tätä antotypiatekniikkaa tulen hyödyntämään ja mitä varten testejä juuri nyt teen.

---

When I think about how little I've worked in last few weeks with anything productive, I could state that my tiredness is disproportionate. Right now I should be very innovative and find new lifebuoys for myself, but I just want to lay here on slowly sinkin plank and let everything be. Even small things start to be insurmountable. When my keyboard drivers go mad and after hitting a letter I get seeeeeeeeeeeeeeeeeeeverrrrrrrrrrral letters or missing out some (a problem I thought I've already fixed when it first happened about few weeks ago), I just boringly stare the monitor before moving to couch to stare outside. The fighting spirit is a bit lost right now. At the same time there are some seeds of consolation: every little print order has been so Great Gift that I've had to stop myself from getting out to hug these people who are buying my art. If I've spoken about roller-coaster of feelings before, I've not known what I've spoken then.

I've already accepted that my anthotype testing won't probably happen as I had planned. I've tried to remind myself that I've already waited for a year, and I can really wait for another year to make it happen the way I planned. These kinds of projects are slow anyway - so what's my hurry? Even then a little pressure is in my head - I really can't help it: I have a clear vision, and it's really hard to do something just about, and in no case I want to give up. Besides, playing with natural dyes has brought some gladness in my life. The processes are slow (and would benefit of this time of isolation, if everything else hadn't come to eat the valuable time these processes need). I try to zen my way through it. In every morning I set the test papers on our kitchen table and brush dye upon them, layers upon layers, slowly. I'm late with this process, yes, but I can't make time go any slower by rushing things.

You can follow my work with this process in my Anthotypical blog. At the moment it's all about preparation but later I'll update the information about the art projects for which I'm making these tests.

.

Kuvia matkalta Kyyneltarhaan / Pictures from the Way to the Garden of Tears

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Some unique aquarelles (fruits of the tree of tears) and six prints from the series #Lähestyminen #Approaching now exhibited @kirjakahvila #turunkirjakahvila through May. There's also a book of my #kyynelpuutarhurinpäiväkirja #thediaryofateargardener at the cafe for viewing. This brings memories: almost 30 years ago I studied in #Turku and I spent here time quite a lot then - the book cafe hasn't really changed since! I just hope this exhibition won't end as badly as the previous one at the nearby Raatihuone gallery in 2011: eleven prints were stolen from my exhibition then... If everything goes well this time, maybe I'll apply exhibition time from #galleriajoella @galleriajoella, where we also visited today - I fell in love with the exhibition space filled with light. . #artistlife #taiteilijaelämää #työturismi #workcation #työmatkalla

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Touko 3, 2019 kello 6.10 PDT

Loppuviikosta kävin ripustamassa Turun kirjakahvilaan hyvin, hyvin pienimuotoisen näyttelyn, muutamia kuvia matkalta Kyyneltarhaan: akvarelleja Kyyneltarhan keskellä kasvavan Hyvän ja pahan kyynelpuusta ja testivedoksia, jotka syntyivät etsiessäni yhdeksää puutarhassa työskentelevää kyyneltäjää. Siinä vaiheessa, kun olin vielä kahden vaiheella, jäävätkö testivedokset pöytälaatikkoon, vai tulevatko ne esille, ajattelin vielä, että uniikkiteossarjan nimi olisi Kyyneltäjiä etsimässä - mutta lopulliseksi nimeksi tuli Lähestyminen. Kirjoitin siitä Kyynelpuutarhurin FB-sivulla aiemmin näin:

Kyynelpuutarhurin päiväkirjassa kerron, kuinka vaikea kyyneltäjien muotokuvia oli tehdä, mutta paljon on jäänyt myös kertomatta. Kymmenien kokeilujen ja joukkoon mahtui useita eri tekniikoita musteesta ja akvarelleista kopiopainoon ja valokuvaan - ja useita eri papereita ohuen ohuesta 15 grammaisesta japanilaisesta mulperipaperista 600 grammaiseen puuvillapaperiin. Erilaisia muotokuvaversioita kertyi melkein kaksi sataa. Suurin osa on hyvinkin luonnosmaisia luonnoksia, jotka selkeästi heijastelevat etsintäprosessia, eivätkä ole saaneet itsenäistä luonnettaan. Mutta sitten on joitakin kuvia, joista ei ehkä tullut sitä, mitä tuolloin hain, mutta niistä tuli jotain muuta: itsenäisiä teoksia, fragmentaarisia muistoja matkalta Kyyneltarhaan.

Yksi niistä on kuudentoista kuvan sarja, jonka kaivoin pääsiäisen aikana luonnoslaatikosta esille. Viimeisimpänä (ennen lopullisia kyyneltäjäkuvia) kokeilin päällekkäistulostusta Hahnemühlen Torchon-paperille, jonka tekstuuriin olin kovin ihastunut. Kuvat toistavat itseään ja toisiaan, samat kasvot eri versioina, samat silmät kiinni painettuina. Etsin alkukohtaa, jotain vihjettä oikeasta paikasta, mutta silloin en vielä tavoittanut kuvista kyyneltäjiä. Kuitenkin näissä kuudessatoista kuvassa alkaa olla jo merkkejä Sanattomasta kyyneltäjästä, Murheen kyyneltäjästä ja Kylmän kyyneltäjästä. Tämän kuvasarjan ja lopullisten kyyneltäjä-teosten välillä oli yli puolen vuoden tauko.

Ajattelin alunperin pitää nämä torchon-vedokset laatikossa - ovathan ne tavallaan vain työvaiheita kohti lopullisia vedoksia. Mutta nyt kun katson niitä, en näe enää pelkästään sitä tavoittamatonta, jota tuolloin etsin. Kyyneltäjät ovat jo asettuneet omiin muotokuviinsa, eikä etsiminen ole enää näiden kuvien taakkana: ne voivat olla juuri sitä mitä ovat - uniikkeja teoksia.

Kirjakahvilaan niitä päätyi (kyynelakvarellien lisäksi) esille kuusi. Vähän ahtaasti ovat, ja pohjustamaton paperi hieman rullaantuu yhden siiman kiinnityksessään, mutta tässä paikassa se ei oikein tunnu häiritsevän.

Turun kirjakahvilassa kävin usein piirtelemässä ja kirjoittelemassa silloin, kun melkein kolmekymmentä vuotta sitten asuin vuoden Turussa. Kun nyt olen jäljittänyt Kyyneltarhan syntyä ja löytänyt aina vain vanhempia ja vanhempia merkintöjä, en lopulta ihmettelisi lainkaan, jos ne ihan ensimmäiset merkinnät ja luonnokset olisin kirjoittanut jo tuolloin samassa paikassa. Kuka tietää?

(Instassa myös muutamia muita kuvia reissulta: lähinnä ruokaisaa hemmottelua - jäisessä kelissä italialaista jäätelöä ja äyriäisiä jääpedillä.)

---

At the end of the week I went to hang a few pictures from the Way to the Garden of Tears to the Turku Book Café: Fruits from the Tree of the Tears of Good and Bad aquarelles and some test prints that were born when I was searching my way to the nine Tear Artisans. When I was still pondering if I'll leave the prints hidden in my drawers or if I'll exhibit them, I titled the series Searching for the Tear Artisans, but last week I gave it the title Approaching.

In the Diary of the Tear Gardener I write about how hard it was to create the portraits of these Tear artisans, but there are still a lot of untold stories on that subject. I really made dozens of tryouts before finding the final technique and final images. I tried ink drawings and aquarelles, and paper / photocopy printing and photographic techniques - and I tried several papers from very very thing 15 g/m Japanese mulberry paper to 600 g/m cotton paper. I made almost two hundred versions of portraits. Most of them are very sketchy, which truly are reflecting the search process, and are really not independent artworks as themselves. But then there are some images, that really didn't became what I then was looking for, but they turned out to be something else: artworks themselves, some fragmentary memories from my way to the Garden of tears.

One of those artworks is the sixteen pictures series, which I took out for the first time in three years in last Easter. This was the last test series before the final Tear Artisan artworks: I made these works by over-printing images on Hahnemuhle Torchon paper - I just love the texture on that paper. The images repeat themselves and others of the series, the same faces in various versions, the same eyes closed. I was searching for the place to begin, I was looking for some clue about being at the right spot, but at that point, then, I didn't reach the Tear Artisans I was searching. Still these pictures already show something about the future Tear Artisans, of the Silent one, of the Artisan of the Grief, and of the Artisan of the Frost. There's a six months interval between this series and the final Tear Artisans prints.

Originally I was thinking to save these torchon prints on their archival box - after all, they are only stages towards the final images. But now when I look at those, I really don't see them only as a process as I did then. The Tear Artisans are already in their own portraits, having their own selves, and the search process no longer bothers these prints: they can be what they truly are - unique artworks.

I took six of the prints from this Approaching series to the book cafe (plus the tear aquarelles). It was not really any conventional exhibition set up - the prints are quite close to each other and the un-grounded paper curls up a bit when it is hanging only with one fishing-line, but in this place I didn't find it disturbing at all.

When I was living in Turku almost thirty years ago, I often came to the cafe to draw and write. Now when I have examined my work with the Garden of Tears theme, and after finding always older and older sketches and notes about it, I would not be surpised at all, if the first markings were made right here. Who knows?

(On my IG account some other images of my Turku trip too: mostly indulging myself wth food - Italian ice cream / gelato and seafood served on ice on snowy icy weather.)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Here I am, on a train to #Turku, with some #tears (aquarelles) and prints from the series #Approaching #Lähestyminen in my suitcase. I'm not yet sure of which works I'll choose to my tiny exhibition at #turunkirjakahvila @kirjakahvila but we'll see tonight when we'll start the exhibition setup late at this evening. . #taidegrafiikka #taidegraafikko #illo #illustration #kuvitus #kuvittaja #illustrations #shooart #dailyillustration #illustrationoftheday #kommuneo #artoftheday #dailyart #instaartist #portrait #päivihintsanen

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Touko 2, 2019 kello 1.08 PDT

.

Kuivaa - Dry

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

I'm trying to trash the frozen and dried herbs from the balcony, but it's a slow process, since they are so #pretty and I have to photograph everything. . #sunday #thebeautyofeverything #shades #colours #tones #thesemoments

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 7, 2018 kello 5.31 PDT

Ystäväni on lukenut blogiani tämän viikon ajan, ja kysyy nyt: Onko sun työ oikeasti noin tylsää? Vastaan rehellisyyden nimissä, että ei se aina ole. Mutta näitä monotonisia paperiasiainhoitoviikkoja on kyllä turhan paljon. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että pitää ottaa toinen otanta työviikosta sitten, kun näyttelyteosten valmistelu on se suurin työagenda. (Tosin - onko sitten aikaa kirjoittaa yhtään mitään?)

Ärsyttävintä tässä on se, että viikon alussa työlistallani luki ensimmäisenä:
- Korjaamon Designmarkkinoiden esittelyteksti ja kuvat!
- Malmin apurahaselvitys (koskien viime vuonna Colorialle saamaani apurahaa)
- Mela-vakuutuksen hakeminen (koskien tämän vuoden työskentelyapurahaani)
- Kyyneltäjä-korttien leikkaus (yksi erä korteista saapui hieman epäkeskitettynä; ostin ne käytännössä koodilla, jonka sain kompensaatioksi edellisestä reklamaatiostani, ja olin niin täynnä reklamointia, etten enää jaksanut reklamoida toista - tai itseasiassa kolmatta kertaa)
(- Inktober)

Yhtään näistä en saanut hoidettua, kun meiliin tuli koko ajan akuutimpia asioita. Ehkä sitten tänään, sunnuntaina. Ennen nukkumaanmenoaikaa, jossain välissä.

Oikeastaan kaiken muun ehdin ensi viikollakin, paitsi Inktoberiin osallistumisen, jota olin haudutellut jo pitkään. (Some-juttu, lähinnä Twitterissä, mustepiirustus per päivä tai ainakin joinakin päivinä.) Ajattelin, että tänä vuonna osallistun siihen, mutta vieläpä sellaisella twistillä, että teen projektia varten itse omat kasviväripohjaiset musteeni. Ne eivät ole ehkä tarpeeksi kestäviä lopullisiin teoksiin, mutta käytän kasvivärejä ja omia musteita paljonkin luonnosteluun ja skannattuina elementteinä niitä näkyy joskus myös lopullisissa teoksissani. Syyskuun lopun taudeissa lojuessani tajusin, että haaveeksi se jälleen jää, enkä viitsi pakkoahtaa tekemistä muun keskelle, kun virkistystoiminta muuttuu silloin helposti vastakohdakseen. Joten jääköön Inktober tällä(kin) kertaa itseltäni väliin, ja musteen tekeminenkin (en löydä arabikumikätköäni mistään!) Mutta keittiön pöydällä odottavat vielä syysöissä paleltuneet ja ylikasvaneet thaibasilikat. Olen kuullut, että niistäkin jotain väriä saattaa irrota, joten päätän kokeilla ennenkuin viskaan puolikuolleet kasvit roskiin. (Kun katselen haaleankellertävää värilientä, totean, että odotukseni olivat ehkä liian korkealla, mutta toisaalta, muista kuivaneista yrteistä saa otettua aivan jumalaisen kauniita kuvia.)

Päätän, että selkäni on tarpeeksi hyvässä kunnossa, jotta voin mennä ulos, mutta yhä liian rikki siivoamiseen. Pitää odottaa myöhempään ajankohtaan sen suhteen. Kyllä se sunnuntai näinkin menee.

---

My friend has read my blog for a week, and asks now if my life is always this dull. I reply honestly, that not always. But still there are too many of of these weeks made of filling and sending forms and papers around. I agree with her that I should make another daily blogging project at some time, when it's more about my work with exhibition preparation. (Though - do I have then time to write anything?)

The most annoying thing is, that the first things on my to do list at the beginning of the week were:
- Send short description and press images to Korjaamo Design Market
- Make a report of a grant use for Malm foundation (last year for Coloria)
- Apply Mela insurance (for this years working grant)
- Cutting the Tear Artisans portcards (one batch arrived a bit noncenteres; but as I bought them actually using a code that I had received from my reclamation before, and I was so filled with reclamations one after another, I didn't bother to make yet another one
(- Inktober)

Not one of these I managed to do, when more acute stuff arrived to my email the whole time. Maybe then today, on Sunday. Before bed time, at some point.

Almost everything else I'll get to do next week, except taking part to Inktober, which I had planned for a long time. (Some thing, mostly on Twitter, daily ink drawing or so.) I thought, that this year I would take part to the event, and with a twist: I decided to make my own plant dye based inks for the project. They are not maybe durable and fast enough to be used in final artworks, but I use my own inks a lot in sketching and they can be seen also in my final artworks as scanned / digitized. But when I was lying fluishly in bed in the end of September, I realised, that it won't be happening this year either. I don't want to force it to fit in my schedule, because then it stops being fun. So, I miss Inktober this year (too), and also making ink (can't find my arabic gum anywhere!) But there are some overgrown thai basil waiting on my kitchen table. I've heard that they might give some dye, so I decide to try before tossing them to trash. (When I look at the very light yellowish dye, I agree that maybe I have wished too much, but on the other hand, those other dried out herbs photograph divinely well.)

I decided that my back is well enough to have a long walk, but absolutely too aching still to cleaning. So, cleaning must wait. I don't really mind, this is a good Sunday as it is.


.

Toimistopäivä - An Office Day

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Lunch break. Back to my freetime artsy project. I decided to use all my natural dye test yarns and some undyed damaged woollen, linen and cotton threads to make a sort of canvas. At first at least. I'm not sure what this will be in the end, if anything, but that's not the point. It's also a sort of a diary. Oddly I can remember what I was doing and thinking a month ago or a year ago (yes, this has been a long process) when I look at certain 'lines'. . #crotchet #naturaldyes #inprocess

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 2, 2018 kello 5.28 PDT

Kupillinen kahvia, ja toinenkin, ja aamu ja iltapäivä ohittuu nopeasti sähköpostin äärellä. Lähtötilanne: 76 lukematonta/reagoimatonta viestiä. Toiveena olisi hoitaa ainakin puolet alta pois. Onneksi kaikki eivät ole niin aikaa vieviä, ja osa on tullut kahteen, tai kolmeen kertaankin, saa heitellä viestejä roskikseen lukemattakin.

Olen saanut näyttelykutsun (en kerro mistä, ennen kuin kaikki on selvillä ja sopimus allekirjoitettu, mutta mistään perinteisestä galleriasta ei ole kyse). Vastaan ja saan tarkempaa informaatiota. Printtaan papereita ja teen niihin muistiinpanot, ja jätän asian hautumaan vähäksi aikaa.

Toinen päivän näyttelyjuttu koskee Serlachius-museon ensi vuoden puolella aukeavaa näyttelyä, johon Vaskenruosteyrttitarha-teokseni on menossa esille. Ajattelen vastata näyttelyarkkitehdille nopeasti teoksen mitoista ja muusta, mutta prosessiin uudelleen ajattelu ja uuden skissin tekeminen (joka ei onnistu; lähetän rautalankaversion) viekin aikaa. Kahdelta huomaan, etten ole vielä syönyt mitään, juonut kahvia vain, ja heti viestin lähetettyäni pidän ruokatauon. (Thaimaalaista jauheliha-tomaatti-nuudeliruokaa, kunnon tujaus kuivattua chiliä ja tuoretta korianteria annoksen päälle; katson Netflixiltä jotain ja askartelen hetken luonnonväriprojektini kanssa.)

Lounaan jälkeen yritän perehtyä tarkkaan Sanaston ja Kopioston materiaaleihin. Liityin Sanastoon viime viikolla, ja sain sieltä postitse esitteen ja papereita. Kopiosto vastasi muutamaan kysymykseeni pitkällä ja perusteellisella meilillä, ja käyn rekisteröitymässä myös Kopioston lainauskorvauspalveluun (vaikka tuskin pääsen koskaan Kopioston lainamääriin perustuvien korvausten piiriin).

Päivitän Plankkon sivuille Hanna Holman haastattelun ja hoiden myös muita Plankkoon ja taiteilijoiden viestintään liittyviä asioita.

(Muut nippelihommat:
Society6:lta dollarimuodossa tulleiden tilitysten konversio euroiksi ja kuittien tulostus kirjanpitoon;
Yritän mennä myöntämään Suomi-valtuutukset kirjanpitäjälle, mutta eihän se tietenkään onnistu (tässä vaiheessa tunnustan, etten edes tiedä, mitä tein, seurasin vain ohjeita - eikä sittenkään onnistunut);
Neuvottelut ensi vuoden Habitare-paikasta ovat alkaneet - en ole ihan tyytyväinen minulle tarjottuun osastoon, joten asiasta vielä neuvotellaan;
Tiedustelen eräästä kirjankansiprojektista, jonka olen luvannut tänä vuonna tehdä;
Nipotan sähköpostissa eräälle taidekentän toimijalle sanavalinnoista - ärsyttää, kun sanoja käytetään hutiloiden, miten sattuu, eikä nähdä, millainen merkitys niillä voi olla viestinnässä - sitten tunnen itseni inhottavaksi pikkutarkaksi pilkunnuolijaksi.)

Loppuiltapäivää kohden alan hermostua. Olen jo muutamia tunteja vilkuillut ulkona hohtavaa auringonpaistetta kärsimättömänä, mutta joudun pasteeraamaan sisällä, kun odotan DHL:n lähetystä. Arvioitu toimitusajankohta oli alunperin aamupäivällä, mutta täällä edelleen odottelen, ja ulkona olisi juuri sellainen huikea tummien pilvien, auringonpaisteen ja ruskassa kimaltelevien lehtien valo- ja värileikki, jonka kuvaamista olen odottanut viikkotolkulla. Yritän ottaa muutamia kuvia avonaisesta ikkunasta, mutta ne näyttävät juuri siltä, avoinaisesta ikkunasta otetuilta. Viideltä saan viestin, että paketti tuodaan päivän loppuun mennessä, ja se tuodaan lopulta seitsemän maissa.

Olen odottelusta ärtynyt, ja siitä, etten koko päivänä ehtinytkään tekemään mitään luovaa. Ja että postilaatikkoon jäi 70 viestiä, vaikka niitä ei tullut kuin muutama lisää. En haluaisi lipsua tavoitteestani, koska sillä tavoin asiat alkavat kasautua - mutta päätän olla järkevä ja luovuttaa tältä päivältä. Ulos on päästävä, vaikka sitten kävelylle kauppaan hakemaan lamppuja pimenevään asuntoon. (Nostan kuitenkin illaksi vihkon ja tussin sohvan viereen, jos sitä vaikka myöhemmin telkkaria katsellessaan piirtäisi jotain.)


---

One cup of coffee, and another one, and so the morning and early afternoon go by fast reading and replying to emails. Starting point: 76 messages to read and react. I wish that I could manage about half of them. Luckily not all of them are not so time consuming, and some of them I've received in two or three times, so I can toss some to trash without doing anything.

I've received an exhibition invitation (more about this one after writing contract, but it's not a traditional gallery space anyway). I reply and receive more information. I print some papers and make some notes, and leave it to be for a while.

There's also another exhibition coming up: next year an exhibition opens in Serlachius museum where my Copper Rust Herb Garden will be included. I thought that I could reply the exhibition architect fast about the size and requirements of my artwork, but thinking the whole process throughout and making a new draft of design takes time. At two I finally realise that I haven't eaten anything during the day, just drank coffee, and right after sending the message I'll have my lunch break. (Some thai cooking, minced meat with tomatos, noodless, a lot of dried chilli and fresh coriander; I watch Netflix for a while and continue with my natural dye freetime project for a while.)

After lunch I try to familiarize myself with the materials I received from some Finnish copyright organisations. I joined Sanasto (writers) last week, and received some printed material which I read through. I also went and registered myself to Kopiosto (pictures).

I update Hanna Holma's interview to Plankko page and make also some other publicity / media work for Plankko artists.

(Other small bits and bobs:
Converting Society6 payments from dollars to euros, and printing receipts to my bookkeeping;
I try to go and make some important system changes for my accountant, but that doesn't just work out - I need to continue with this later;
I start the negotiations about next year's Habitare booth;
I ask about one book cover project that I've promised to make this fall;
I sent a bit annoying email to one person about one press release - I'm always meticulous about some word choices and can't really stand when people use words without thinking what they actually mean, and how significant they can be in communication - and then I feel myself as a too pedantic fussy.)

When time gets closer to four I start to get annoyed. For a few hours already I have watched the beautiful sunlight outside, but I have to wait inside, while waiting DHL delivery to come. I thought it would come before lunch time, but here I am still waiting, and there would be just a beautiful dark clouds + sun shine + colourful foliage combo outside, that I have been waiting for weeks. I try to take some photos through an open window, but the photos looks just like they were taken from the window. At five I finally receive a message that my delivery is arriving before the end of the day, and finally it arrives at seven.

I'm a bit vexed about waiting, and about the fact, that I didn't have time to do anything creative during the day. That about the fact that there are still 70 messages waiting in my email, even though I received just about a dozen new ones. I just worry that the things are starting to pile again - but still I decide to act sensibly and give up work for today. I need to get out, even if it's just a walk to a shop to get more light bulbs to this darkening apartment. (I still fetch my notebook and pigment ink pen and place them next to couch, in case I'll draw something later while watching telly.)


.

Sanoilla, sanoista, sanoihin / With words, from words, to words

My life as a columnist has started! :) I just received my first ever colour/pigment column printed in #Ikonimaalari ('Icon painter') magazine, about ochre. The magazine comes out twice a year, so I'm not having any kind of stress about it - in fact I'm already waiting for the next one... (Not being orthodox / Greek catholic myself, I must confess, that I don't really know much about religious icons themselves, but the articles in this magazine are actually quite fascinating!) #okra #pigmentit

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Maalis 26, 2018 kello 5.55 PDT

Alan tässä taas heräillä jälleen yhden flunssaviikon jälkeen. Ja vanha tuttu aikapaniikki alkaa rakentaa pesää päähäni. Alunperin tarkoitukseni oli työskennellä maaliskuusta kesän loppuun kiireettömästi omien projektieni parissa, mutta (itsestäni riippumattomista ja inhimillisistä syistä) eräs projekti lykkääntyi alkuvuodesta maaliskuulle. Lievää aiempaa paniikintunnettani tasoittelin ajattelemalla, että koko homma hoituu maaliskuussa, ja huhtikuussa pääsen aloittamaan jälleen täysipainoisesti oman työni, mutta ensin tuli viivettä ennakoimattomien asioiden kanssa ja sen jälkeen flunssa, ja yhtä-äkkiä myös huhtikuu on isoksi osaksi hävinnyt kalenteristani. Oman luovan työn tekeminen on taas ahtautumassa pieniin ajanmurusiin, jotka jäävät jäljelle kaiken muun jälkeen. Eikä tunnu kovin lupaavalta, kun toipilasaika tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan.

Ihan jumissa en ole sentään. Puolitainnuksissa olen saanut vähän tekstejäni eteenpäin: kynällä en ole jaksa kirjoittaa, mutta mieli on kirjoitellut ja muokannut, ja olen merkinnyt muistiin aina sen, mitä olen jaksanut. Luonnon editointijärjestelmä, ja itseasiassa ihan hyvä. Lisäintoa toi viime viikolla eteisen lattialle kopsahtanut Ikonimaalari-lehti, jossa oli ensimmäinen pigmenttikolumnini, hienosti präntättynä.

Ja onneksi tästä tukkoisesta päästä saa revittyä myös tahatonta kapinamieltä. En tiedä, miten Earth Hour - valojen sammuttaminen tunniksi - melkein joka vuosi pääsee unohtumaan, mutta nyt flunssaisena ja maailmanmenosta ulossulkeutuneena suorastaan ylitin itseni! Tämän kerroin kavereilleni Facebookissa, miksen sitteen tunnusta sitä täälläkin: Makasin koko päivän vuoteen pohjalla flunssaisena ja heräsin illalla pimeään. Räväytin tottakai valot päälle, ensin makuuhuoneeseen ja olohuoneeseen; sitten eteiseen, kun poimin päivän mainospostit lattialta; sitten keittiössä menin laittamaan teeveden liedelle ja jätin valot päälle, siksi aikaa, kun menin lukemaan meilini työhuoneeseen, johon myös laitoin valot. Enempää meillä ei huoneita olekaan. (Paitsi kylppäri.) Olin sit jotenkin hitaalla ja kaikki kesti sen verran, että vasta noin tunnin kuluttua aloin palata teemuki kourassani kohti leposijaa, ja samalla räpsyttelin valot pois. Siinä sitten tajusin, että koko tuon Earth Hourin, ja vain sen ajan, asuntomme oli loistanut pimeydessä kuin lyhty. (Paitsi se kylppäri, jossa ei ollut valoja, mutta ei siellä kyllä ole ikkunaakaan, josta kukaan ulkopuolinen olisi voinut nähdä, että osallistuin Earth Houriin edes yhdellä pimeällä huoneella.)

Tällä hetkellä tuntuu, että yllä kuvattu on vertauskuva koko elämästäni tällä hetkellä.

Ehkä sitä pitää vain hyväksyä, että elämä nyt menee kuin menee, ja istun vain kyydissä. Tulee niitä flunssia jatkossakin, ja ehkä sitten osaan seuraavan kerran todella Arvostaa, kun sitä Ehjää Aikaa omalle työlle on taas tarjottimella. Ja ehkä ensi vuonna Earth Hourin aikaan muistan räpsäyttää valot pois - tai ainakaan en laita niitä kaikkia päälle.


---




I'm slowly getting back to life after one more flu week. And my old friend, Time Panic, is trying to visit me again. Originally I planned to work with my own creative projects from March until the end of summer, but one project was postponed from the beginning of the year. At first I tried to calm myself thinking that I can manage the project fully in March - it's only one month and then I'll have time from April on - but then there was some unexpected delay with other stuff, and then my flu begun, and suddenly the April has vanished partly from my calendar. There's some time for my own creative work in small fragments only, left when everything else is finished. And it's not very promising, when I feel convalescent all the time, not healthy...

I'm not totally stuck, however. I've written some of my texts in bed: not using pen, but my mind has both written and edited, and I've tried to make some concrete notes now and then. Natural editing system, that is, and actually quite a good one. Last week I also received my copy of Ikonimaalari magazine (Icon Painter) in which my very first pigment column was published.

And I'm happy that my state brings out some unintented rebellion. I don't know why is it, that I tend to miss Earth Hour - putting lights out for an hour - almost every year, but this time I exceeded myself! I shared this for my friends in Facebook, so why not here: First I lied the whole day in my bed with flu, and when I woke up, it was sooo dark. I of course put the lights on: first to bedroom and living room, and then to hallway; then I went to put a tea kettle on and left the kitchen light on while I went to read my email to my office room (where I also put the lights on). Well, we don't have any more rooms (except the bathroom). I had planned to just check out my email very fast and then return to kitchen to my tea, but I somehow it took me almost an hour, before I returned to kitchen, took my tea, and returned to my bed, turning off the lights as I went. It was only then when I realised that it had been the Earth Hour, and through that time, and only for that hour, our apartment had shined like a lantern in the darkness. (Except the bathroom, which was dark, but there is not window which would have shown to the people outside that there was even one room dark...)

Right now I feel that this story above is like allegory of my life at the moment.

Maybe I should just accept  the fact, that life goes as it goes, and I'm just enjoying a ride. There will be yet another flu in some time, and maybe then, the next time, when I get some True Time for my own creative work, I can really Appreciate it. And maybe next time during Earth Hour I remember to turn the lights off - or at least I try to not turn them all on. 




 

Takaisin töissä / Back to work

Hmmm. Two days to go before the start of #hygge2017 setup, and I'll have to make all new plans for my #hyggejkl2017 booth D204. I think the style will be something like shady urban warehouse industrial backyard shed.... :D Oh, well. But maybe my artworks will balance what's missing on other parts of the booth design. #visitjyväskylä #jklmessut #hygge #needingthefairfairy

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 26. 09ta 2017 klo 8.54 PDT

...Enkä mitään viikon taukoa ehtinyt pitää. "Tauko" alkoi sillä, että eteen alkoi sataa kaikenlaista pientä pikaisesti korjattavaa. Osan olisi voinut tietenkin lykätä kalenterissa eteenpäinkin, mutta ajattelin, että mieluummin hoidan asioita vähän kerrallaan semikiireettömästä kuin sitten parin päivän päästä panikoin niiden kanssa.

Korjailin myös huomaamiani pieniä juttuja, jotka ovat saaneet odottaa sitä legendaarista parempaa aikaa, ja samalla jouduin virran vietäväksi yllätystehtävästä toiseen. Habitaressa muutamakin asiakkaani kertoi, että sivuiltani on vaikea löytää teoksia, kun teossarjasivuilla ei ole otsikoita. Menin tarkistamaan, ja kas kummaa, otsikot ovat vain hävinneet johonkin. Puoli päivää css-tyylejä turhaan räplättyäni päädyin lisäämään otsikot manuaalisesti sivuille. Siinähän yksi "lomapäivistäni" hujahtikin tuosta vain. Otsikointia tehdessäni huomasin, että kaikki Poissa-työni ovat kadonneet sivulta samalla, kun sivun galleriasysteemi on muuttunut. Toinen päivä meni niiden laittamisessa uudelleen verkkoon - onhan niitä sentään kaksisataa. Nyt ovat Poissa-teokset jälleen esillä, mutta sivulta puuttuvat vielä tiedot siitä, mitkä ovat myyty tai vähissä. Palaan siihen joskus tässä lähitulevaisuudessa.

Vuoden naiveimman ajatuksen palkinto menee pitkään hallinneelle käsitykselleni siitä, että selviän ensi viikonlopun Hygge2017-tapahtumasta rennosti hyggeillen. Ajattelin, että vain vien Habitaressa olleen satsin muutamilla päivityksillä ja karsinnoilla paikalle, lunkisti hyräillen ja karkkia syöden, ja siinä se. Tottakai suora tie tukkiutui heti alkuunsa muutamiin käytännön juttuihin ja kiertoteiden etsiminen on ollut vähän takkuista. Viimeisin haaste tuli eilen: OSB-levyseinien peittäminen jotenkin - kun niitä ei saa esimerkiksi maalata. Ihan omaa tyhmyyttäni saan tästäkin syyttää: taas oletin, enkä tarkistanut. Osastoa varatessani näin pikkuruisen kuvan puurakenneosastosta ja jotenkin vain oletin, että seinät ovat varmaankin koivu/havuvaneria tms. silmää miellyttävää (koti-teemainen osasto, ajattelin automaattisesti kotona viihtymistä ja siihen liittyvää estetiikkaa). Moni muukin levyvaihtoehto kävi mielessä, mutta ei kuitenkaan ihan itsensä värinen suurlastulevypuriste... Se on siis sitä samaa levottoman näköistä puulastupuristetta, mitä näkee kaikilla rakennustyömailla.

Menin muutenkin tätä messua kohti Habitare-asetuksilla: bonuksena tajusin vasta varsin myöhään, että tähän valmisosastoon ei kuulu ilman lisämaksua valaistusta ja mattoa (toisin kuin Habitaressa), joten luvassa taitaa olla sofistikoituneen "lämmin taidekokemus kotiin" -osaston sijaan hämärä takapihan taidevajaparakki, jossa vielä sitten kaupanpäällisiksi nurkassa nököttää nuutunut ja flegmaattinen taiteilija.

Kaikenlaisten pikkuprobleemien kanssa räpeltäminen väsyttää tällä hetkellä niin paljon, että en meinaa kuulla, kun optimisti jossain sisälläni huutaa, että nämä kaikki ovat pikkuprobleemeja, ja ne on ylipäätään tehty sitä varten, että pääsee soveltamaan luovuuttaan.

Joka tapauksessa, tervetuloa taideparakkiini Hygge2017-tapahtumaan ensi viikonloppuna!

---

...Well, I didn't get to have any break. My 'break' begun with all kinds of small errands starting to pile in front of me. I could have left some of them to do later, but I thought that I rather make them in no rush now than in panic mode a couple of days later.

I also started to fix some smaller things, that have long-waited better time, and went with the flow from one surprise task to another. At Habitare a couple of my clients told, that they've found it hard to find any print series from my website, as there aren't any headlines in any of the pages. I went to check upon this, and yes, somehow all the headlines had vanished. After trying several hours to solve the problem with css I ended up to add the headlines manually to each page. That took one of my 'holidays' just like that. While I was working with headlines I also noticed that all of my Absent prints were missing from the website since the gallery system had changed. I spent the second day remaking the site - there are 200 of them, so it took some time. Now they are all shown again, but the sold out / only few left infos are still missing from the page. I'll have to return to the matter sometimes soon.

The prize of the naiiviest thought of the year was my long-dominated assumption, that I would just hygge my way through the following weekend's Hygge2017 lifestyle event (where I have booth D204). I had planned just to update and edit stuff I had with me in Habitare, relaxing and eating candy, and that's about that. Of course the straight forward road was blocked with a few practical stuffs that I couldn't forsee in anyway, and it has been a bit hard to find roundabouts. The latest challenge revealed itself yesterday: how to cover the OSB walls, when you can't paint them. It's my own stupidity: once again I assumed things and not verified how it is. When I booked the booth I just saw a tiny photo of a 'timber booth' they had to offer, and I just somehow assumed that the walls must be birch plywood or something else more eye-pleasing (the theme of the area is home, so I instantly thought about the aesthetic surroundings while you are spending time home). Well, I thought about some other timber panel options, but oriented strand board was not one of them... It is the same busy-looking flakeboard you can often see in building sites.

I had my Habitare settings ruling my head also otherwise... I realized quite late that the spotlights and carpet are extrapaid option (not included like in Habitare), so I'm guessing that instead of sophisticated 'warm art experience for your homes' themed booth I had planned, I'm offering a shady backyard art shed experience, with a very tired and flegmatic artist sitting mute in the corner.

These all kinds of small problems are making me so tired, that I almost can't hear the voice of my little optimist inside me: these are all small things and any problems are made for you to use your creativity.

Anyway, welcome to my art shed in Hygge2017 next weekend!

Kyynelten kerääjä / Collecting Tears

Marraskuu, sarjasta Kyynelpuutarhurin päiväkirjamerkintöjä
November, from the series Notes From the Diary of the Tear Gardener


Jatkan Kyynelpuutarhurin työtäni...

I'm continuing my work as a tear gardener...





Maaliskuu on ollut yhtä paperisotaa. Olen täyttänyt apurahahakemuksia, kirjoittanut toimintasuunnitelmia ja vähän -kertomuksiakin, olen tehnyt sivukaupalla luonnoksia, synopsiksia ja jopa treatmentejakin. Siinä ohella myös kirjoitellut mielekkäitä värijuttuja kirjoittamisen perusopintoihin, ja opintoihin lukenut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joka sai myös oman sydämeni lyömään nopeasti: pitkästä aikaa kirja, jota ahmin, ja jonka loputtua jäi tyhjä olo - kuin ystävä olisi lähtenyt.

Tekisi mieli lukea lisää, melkein mitä vain - ja tämä on itselleni melko harvinainen tunne. Pidättäydyn, ja yritän suorittaa maaliskuun listaani, joka on yksinkertaisesti pakko saada tehtyä. Tällä kertaa aika ei anna periksi. Yksi listalla (jo tammikuusta asti) roikkuneista asioista oli Kyynelkeräykseni aloittaminen. Nettisivun sain valmiiksi jo maaliskuun alussa (suora linkki: paivihintsanen.fi/tears), mutta mikä ihme on, kun en ole vain saanut aikaiseksi tiedotettua prosessista.

Ehkä huhtikuun mittainen latautuminen - vaikka työprojektissa sekin - auttaa tämän jatkuvaan aikaansaamattomuuden tunteeseen. (Mikä ei edes ole totta: kun katson listalta yliviivattuja, jo toteuttamiani työrupeamia, voin todeta, että minähän olen pieni äärimmilleen tehostettu tehdas!)

Mutta ehkä tauko arjessa, tai erilainen arki, auttaa vähän muuttamaan perspektiiviään.

---

Papers and text through the whole March. I've been filling grant applications, written several plans and reports, and sketches, synopses, and treatments. And in between I have also written - very happily - about colours for my writing studies. And in those studies I read one book by Mia Kankimäki (about Japanese Sei Shōnagon, unfortunately not translated into English, yet), which was an unbelievable reading experinece. I haven't read such a book for so long time - when it ended, it felt like one friend had gone.

I'd like to keep this feeling and read more, almost anything - this is so rare feeling for me. I'm keeping myself from doing it, and I just try to get through my March to do -list, which I just have to make happen. This time the time won't give up for me. One thing on the list - since January - was starting my 'Tear Collection'. I opened the website already at the beginning of March (direct URL: paivihintsanen.fi/tears), but somehow I just haven't much made noise about it.

Maybe the April 'charging' - even though I'm working the month through - will help in this continuous feeling of things not happening. (Which is not even true: when I look at the things I've overlined from my list, I can just think, that I'm like a small but very efficient factory!)

But maybe a break in everyday life - or different kind of everyday life for a while - will help to change one's perspective.

Japanista Kalevalaan // From Japan to Kalevala

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 22. 07ta 2016 klo 12.14 PDT

Kävimme eilen purkamassa Plankko-näyttelyn Höyry-galleriasta. Otin seinältä omat Kyynelpuun oksat -sarjan työni kotiin vietäväksi ja siinä samalla vein alakerran Emalipuu-kauppaan kortteja samaisista teoksista. Kerrassaan huono ajoitus, mutta tällä kertaa meni näin.

Näyttelystä meni muutama sarjan vedos kaupaksikin, joten siltä osin ei tarvitse enää arvailla kynsiä purren, miten käy. Uusien kuvasarjojen kanssa saa aina vähän jännittää, ovatko ne sellaisia, että löytävät ottajansa vai jäävätkö varastoon ikuisiksi ajoiksi. En tietenkään tee vedoksiani vain myyntiä ajatellen, vaan lähinnä ihan vain tekemisen tarpeesta ja päähäni tulvivat ideoiden pakottamana, mutta siinä vaiheessa, kun kuvat ovat valmiina, en niiden soisi jäävän nurkkaankaan pölyttymään. Etenkin tällaisina talouden takapakkiaikoina uusien vedossarjojen tekeminen on aika iso lovi kukkaron seteliosastossa. Uusien sarjojen ensimmäisiin vedoksiin satsaa enemmän taloudellisesti kuin sitten sitä seuraaviin (ne saavat niskoilleen myös kaikki koevedoksiin menevien paperien ja musteiden kulut), joten sarjojen ensimmäiset myynnit myös yleensä palauttavat tasamaalle taloudellisesta kuopasta, johon niiden tekeminen vähäksi aikaa aina pakottaa.

Tällä kertaa vastaanotto ehkä jännitti normaalia enemmän, koska tekeminen oli itselleni vähän poikkeuksellista harhailua, ja ajauduin matkalla niin kauaksi ensimmäisestä (ja vuosia päässäni odottaneesta) visuaalisesta hahmotelmastani.

Kuvasarjaa tehdessäni mielessäni oli alunperin japanilaiset kirsikkapuiden oksia esittävät puupiirrokset, joiden yksinkertaisuutta, herkkiä värejä ja pelkistettyjä asetelmia halusin toistaa. Alussa kaikkien kuvien taustalla oli miltei väritön valkoinen paperi, jolla oli vain muutama hyvin ohut vesiväriläiskämäinen, tuskin paperin pinnasta erottuva kuvio. Mutta tuntui, että kuvaan vain etsiytyi miltei pakolla sitä rouheampaa pintaa - roisketta ja raavintaa - ja lopulta suoraksi viitteeksi japanilaiseen puupiirrokseen jäi vain kuva-alan mittasuhde, jonka lainasin jostakin satunnaisesta vanhasta puupiirroksesta. Ehkä jotain muitakin jälkiä on kuitenkin jäänyt vihjeeksi: useampikin katsoja on jo kommentoinut minulle, että Surunkyyneleet-teoksesta tulee mieleen "se kuuluisa aaltokuva" (tarkoittaen todennäköisesti Katsushika Hokusain "Kanagawan suuri aalto" -työtä) ja yksi kommentoija kuvasi, että töissäni "japanilaisuus kohtaa Kalevalan. Ja Kalevala voittaa." Toden totta, siltähän sen näyttää!

--

Loppuviikosta on tarkoitus viedä koko kuvasarja kehystettäväksi Habitarea varten. Kuvatuksi sitä en ole edelleenkään saanut. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni.



---




Yesterday we went to pack the works from the Plankko exhibition, which ended on the last day of July. I picked my 'Branches of the Tree of Tears' series prints off the wall and then brought some postcards of the series to the downstairs Emalipuu shop. How bad timing is that? The worst ever, but this time I couldn't help it.

I also sold some prints from the exhibition, and I don't have to bite my nails anymore wondering if they will sell. It's like that with new series every time: you just wait anxiously to know, if they are the kind that people will pick and take home, or if they are the kind that stays at the closet forever. I don't make my prints just the sales in mind, of course, but because I need to and those ideas filling my head make me to make these pictures, but at that point, when the pictures are finished, I wouldn't like them to be forgotten. Because of these low income times, making a new series is quite a big challenge financially. Those first prints of a new series carry always also the weight of all the test prints (the cost of papers and inks), so the first sales of the prints always help to rise back to the normal situation...

This time I was more nervous than in average about how the new works would be perceived... because somehow I just ended 'wandering around' - not very usual for me - I somehow lost the clear visual image I had had in my head for years and ended up doing something completely different.

As I started making the print series I got some inspiration from the Japanese wood block prints depicting cherry tree branches; I admired the simplicity, sensitive hues and plain layouts I wanted to replicate. When I started almost all images had a near white background with only a few very thin aquarelle-like layers of colour, hardly noticeable. But I just felt, that somehow the rough surface just wanted to be there - splashes and scratches - and finally the only direct lead to a Japanese wood block print was the proportion of the paper which I found in some old woo dblock print. But maybe there is still something else hinting about the Japanese influence too: many of the viewers have commented that when they see my 'Tears of Sorrow', it reminds them from the 'famous wave picture' (which I guess means the 'Great Wave of Kanagawa' by Katsushika Hokusai). One comment was that in my works 'the Japanese art meets Kalevala' (which is the Finnish national epic) - and that 'the Kalevala wins.' And yes - that is absolutely how the prints look!

---

I should take the series to be framed for Habitare at the end of this week. I still haven't been able to take proper photos. I should... Soon.