Viime viikot on ollut kyllä hyvin epätodellinen olo. Elokuun puolella vielä ajattelin, että otan rennosti ja palaan rauhassa töihini sitten, kun tuntuu hyvälle. Pystyin toteuttamaan zeniläistä olemista ehkä viikon verran, ennenkuin todellisuus ryömi aamukahville kanssani: tajusin, että lupaavan kesän jälkeen syyskausi oli alkanut normaalia reilusti niukempana. Vedostilausten määrässä on aina kuukausittain suurta heittelyä, enkä olisi varmaankaan kiinnittänyt mitään huomiota elokuun tilausten vähyyteen, ellen olisi tänään havahtunut siihen, että jos kaikki olisi mennyt tänä vuonna kuten piti, olisin juuri tällä nimenomaisella hetkellä pasteeraamassa omalla Habitare-osastollani. Hyvinä vuosina Habitaresta on tullut itselleni (jälkitilauksineen) kolmasosa vuoden tuloista - ja tänä vuonna se jää väliin. Se, jos mikä, nosti kylmän hien otsalle.
En kai taas ole tilanteessa, jossa joudun puntaroimaan sitä, voinko pitää työhuoneeni?
(Pitikö minun - hemmetti vieköön - juuri nyt ostaa se kallis ulkoinen kovalevy varmuuskopiointia varten? (>_<) Ja musteita ja papereita? Ja sylillinen akryylimaaleja?Nekin rahat olisin voinut käyttää vuokraan.o_O )
Ihan hirveä paine keksiä jotain paikkaavaa juttua tuon väliin jäävän Habitaren tilalle. Sisäinen kirjanpitäjäni käskee antamaan taloudellisesti kannattamattomille luonnonväriprojekteilleni samantien huutia ja keskittymään johonkin järkevään. Pitäisi saada vihdoin ne kuukausia työn alla olleet teossarjat viimeisteltyä. Ja ne kaikki muut projektit, jotka ovat edenneet pisteeseen x ja pysähtyneet sitten joko oman kiireen tai jonkun ulkopuolisen seikan vuoksi. Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Ja tuskin sittenkään saa katastrofijunaa pysäytettyä ajoissa.
Toisaalta: jos jotain olen tässä viime kuukauden aikana oppinut, niin sen, että aina on ihmisellä olemassa suurempiakin huolia. Ei tässä ammatissa ole muutenkaan mitään muuta niin varmaa kuin epävarmuus, joten sikälihän tilanne ei ole muuttunut mihinkään.
Että jos sitä vain elelisi eteenpäin ja katsoisi, mihin tässä päätyy.
***
The last weeks have been unreal. In August I planned that I would take it easy and return slowly to my work, when it feels like it. I lived in this zen zone for about week before the reality crawled to have morning coffee with me: I realized that after very promising summer the autumn season had started a lot slower than normally. There's always big variation in the amount of how many prints are ordered, and I probably would not have paid any attention to the scarcity of the orders in August, unless I hadn't realised today, that if everything had worked out the way it should have this year, I would be standing at my Habitare booth right at this moment. In good years Habitare sales have provided me about third of my yearly income - and this year it doesn't take place. That really gave me shivers.
Am I again in the situation where I have to worry about if I can keep my studio?
(Did I really have to buy the ridicilously expensive hard drive for backup copying right now? And those expensive inks and papers? And an armful of acrylics? All those money I could have used on my studio rent...)
The pressure is enormous, to come up with something brilliant to fill the whole the Habitare event left. My inner accountant is telling me to give the elbow to all my financially unprofitable natural dye projects right at this minute and to concentrate on something sensible. I really should finish all the prints that have waited for finishing for months now. And all those other projects, which have been waiting incompleted because of my rush with something else or for some outside reason. I should this, I should that. And even then it's hard to stop this catastrophe from happening.
On the other hand: if I've learned something in this past month, it is, that there are always bigger worries around. In this profession nothing is so sure than uncertainty in any case, so nothing has actually changed.
If I just live and see, what happens. Sounds like a plan.
Koska olen joka tapauksessa jo kuukauden myöhässä suunnittelemastani aikataulusta antotypiakokeilujeni kanssa, ajattelin, ettei parin päivän viive enää missään tunnu. Koska joudun nyt porrastamaan testipapereiden valottumista ja muutenkin projektiin liittyvää "sälää" on kertynyt niin paljon, että ajattelin, että on selkeämpi muistiinpanojeni kannalta, jos porrastan ainakin ensimmäiset pari osaa projektistani alkamaan joko kuun ensimmäinen päivä tai viidestoista päivä. (Joskin viimeisen osion kanssa tulee niin kiire, että laittanen testipapereita valottumaan ehkä jopa päivittäin - pitää sitten vain skarpata merkintöjen kanssa, että saa jonkinlaisen yhdenmukaisen tuloksen.) Kiwinkuorikokeilujen piti olla viimeinen testipaperierä ennen ensimmäisen osion valottumista, mutta koska laitan ensimmäisen setin valottumaan vasta toukokuun ensimmäisenä päivänä, ja koska sen vuoksi tässä nyt on vielä pari päivää aikaa, ajattelin lisätä testipapereihin vielä sipulinkuorilla tehdyt kontaktivärjäysnäytteet sekä koristeomenapuun omenista tehdyn värin. Ne molemmat ovat nyt keittiössä valmistumassa: kuivaneet omenat kattilassa ja sipulinkuoret papereiden päälle levitettynä painot päällään.
Hiljalleen päivittelen myös Anthotypical-sivuani. Nyt olen vihdoin saanut päivitettyä Anthotypical-sivulle projektisuunnitelman (englanniksi). Varsinainen kuvaus teoksista, joita varten olen näitä testejä tekemässä vielä sivulta puuttuu, mutta senkin kyllä jossain vaiheessa haluan esille laittaa - kunhan on oikea aika. Tällä hetkellä käytän kaiken likenevän ajan siihen, että saan testipaperit ajoissa valottumaan, ja että saan tehtyä kaikki näytteet, jotka ovat olleet suunnitelmissa.
Nyt on aika monta kertaa joutunut hokemaan itselleen, että "kyllä se tästä". Mutta kyllä siihen hiljalleen alkaa uskoakin.
---
Because I'm alread about a month late with my original schedule with my anthotype testing, I'm thinking that a couple of more extra days delay won't do any harm. Because I now have to make this project in several stages instead of one, I thought that it would be a great idea to have starting days for exposure times in the beginning of the month or in the fifteenth day. (Though, I think I'll be in such a hurry then with the latest stage / batch, that I'll add print to exposure each day - I just have to then be especially alert with all the notes, so that the results can be uniformly read.) Testing with kiwi peels was supposed to be my last test set before preparing the first batch for exposure, but because I'll set the first batch out for sun exposure only on May 1st, there's still a few days left for more tests. So, there are currently crab apples boiling and some onion skin contact dyeing happening in my kitchen. Gradually I'll also add more information on my Anthotypical page. Finally I got to write my project plan and schedule. The introduction to my art processes to which I'm making these tests is still missing from the web page, but I will update that some day too - when it's the right time. At this moment I'll have to use every minute possible to get those test papers to exposure as soon as possible, and to make all the samples that I have planned to make. So many times I have now repeated "There, there - It´ll be allright". But maybe I'm actually starting to believe in it too.
Viimeiset viikot ovat kyllä olleet melkoinen taloudellinen horror-show. Alkuvuoteen osuneet kalliit pakkohankinnat ja laskujen suma tyhjensivät tiliä niin tehokkaasti, että kylmä hiki on ollut pinnassa monena aamuna herätessä. Tukalaa oloa on lisännyt asunnon viime vuotisen putkiremontin vuoksi tuplaantuva vastike. Ja sitten alkoi maaliskuu. Teostilaukset loppuivat melkein kuin seinään ja muutamia jo sovittuja peruttiinkin, kun asiakkaat alkoivat olla huolestuneita omasta taloudestaan. Jouduin perumaan kerran kuussa pitämäni avointen ovien päivät, joiden avulla olen tähän mennessä melkein takuuvarmasti saanut työhuoneeni vuokran maksettua. Sitten, ihan yhtä-äkkiä olin tilanteessa, jossa mikään ei ollut niin varmaa kuin epävarmuus. Samalla on ollut hieman hämmentävää huomata, kuinka monelle on tullut täytenä yllätyksenä se, ettei taiteilijalla tai pienryrittäjällä todellakaan ole mitään tyhjyydestä ilmaantuvaa kuukausipalkkaa. Ja paitsi, ettei ole säännöllisiä tuloja, on kuitenkin säännöllisiä menoja - siis niiden normaali kodin vuokrien ja vastikkeiden ja muiden elinmenojen lisäksi. Oli pysähdyttävää havahtua siihen, että ehkä parin kuukauden päästä minulla ei ole enää työhuonetta, eikä mahdollisuutta jatkaa.
The last few weeks has been quite a financial horror show. I emptied my account on the beginning of the year with some very expensive (but necessary) equipment purchases and received some other very big bills, and I've bathed in cold sweat watching my money flying out of window. And then came March. Suddenly all the art orders stopped suddenly and some of them were cancelled, when people started to worry about their own economy. I had to cancel those once-a-month open doors days, which have provided a months studio rent at least. I was already a bit worried, but then, suddenly I was at the situation where nothing was so certain as uncertainty. At the same time it has been strange to realise, that so many people have been surprised to find out that there's really not a certain monthly pay check for artists and small enterprises - you earn what you sell. And besides that, you have all those monthly payments to pay - besides the normal living costs. It's very blood freezing to suddenly realise, that maybe in a couple of months time I won't have a studio anymore, or even a possibility to continue making art.
Nyt, muutaman viikon jälkeen asiat alkavat hieman kirkastua. Tai tilanteeseen alkaa sopeutua. Mitenkään selvillä vesillä en ole edelleenkään, mutta järjestelyillä ja hyvällä onnella olen saanut hieman lisäaikaa. Koskaan aiemmin en ole ollut niin iloinen apurahoista kuin juuri nyt. Jyväskylän kaupunki myönsi minulle pari viikkoa sitten avustusta työhuonekuluihin, ja sen avulla selviän kesän yli. Taikelta alkuvuonna materiaalikustannuksiin saamani apurahan ehdin osittain käyttää ennen tätä kriisiä, mutta loput ovat säästössä loppuvuotta varten, ja voin hätätilanteessa lainata itseltäni näistä rahoista yhden työhuoneen vuokran verran. Vuokranantajani on luvannut paitsi maksuaikaa vuokrien maksuun, myös alentanut pariksi kuukaudeksi vuokraa jonkin verran. Nyt tiedän, että jos vain nipistän joka ikisestä asiasta, selviän ainakin kolme kuukautta, vaikka kukaan ei tilaisi yhtään mitään, ja mistään ei tulisi myyntitilityksiä.
Now, after a few weeks time, things are starting to get more clear. Or maybe I've just got used to this uncertain situation. I'm not in the clear yet (far from it), but with some agreements and good luck I've bought myself a bit more time. Never before have I been so happy about getting grants but now. The City of Jyväskylä gave me a grant for my studio rent, which helps me over the following summer. I've already spent a part from the grant for material expenses I received from Taike (art council of Finland) earlier, but some it are saved for the rest of the year, and in emergency situation I can borrow myself a one month rent from it. Also my lessor has given me extra time to pay my rents and they have also lowed my rent a bit for the next couple of months. Now I know that, if I just save in every turn of everything, I can manage three months at least, even if no one would buy anything.
Tuttavani kommentoi (hyvää tarkoittaen), että nythän on aika sitten tehdä luovaa työtä, kun kaikki on peruuntunut. Mutta ainakin omalla kohdallani kävi juuri päin vastoin. Nyt aika on käytännössä juossut sormien välistä, kun kaikki päivät ovat menneet asioiden järjestämiseen ja pienten tulipalojen sammuttelemiseen. Tänään olen saanut lomakeurakkani valmiiksi (kaikki lisäaika-anomukset, ennakkoveron alennukset, apurahahakemukset), ja tulevina viikkoina rumba ehkä rauhoittuu sen verran, että pystyn jo johonkin muuhunkin. Eri asia sitten, saako itsensä keskittymään minkään luovan tekemiseen - ja tuleeko se luova työ sieltä ulos, kun mieli velloo ongelmanratkaisutilassa. Ja jaksanko? Tämän pari viikkoisen tauottoman hässäkän jälkeen olen niin tolkuttoman uupunut, että pienetkin asiat tuntuvat suurilta. Facebook-postauskin saattaa viedä tunteja.
Luovassa mielessä eniten huolta on aiheuttanut antotypia-projektini, jonka testivedosten aktiiviseen tekemiseen olin varannut nämä kevätkuukaudet. Koska kasvivärien haalistuvuuteen perustuva antotypia on riippuvainen valosta (työt valotetaan auringonvalossa ja aika on viikosta kuukausiin), ja koska aikani on kulunut pääasiassa juoksevien asioiden hoitoon, nyt juoksen kellon kanssa kilpaa, että saan testikappaleet valottumaan ajoissa, eikä projekti siirry vuodella eteenpäin. Toisaalta: nyt kiittelen itseäni ja järjestelmällisyyttäni. Tutut joskus naureskelevat pedanttisuudelleni, mutta kuinka järjettömän suuri apu onkaan hyvästä työsuunnitelmasta, josta voi oikeasti luntata, mitä pitää tehdä seuraavaksi, kun pää on ihan liian täynnä (tai tyhjä), että ajatus pyörisi siellä omaehtoisesti. Myös tämä vaihe, jossa sivelen valotettavat paperit kasviväreillä, on ihanan mekaanista työtä. Tällainen valmisteleva työ on normaaliaikoina hermostuttavan aikaa vievää ja hidasta, kun haluaisi vain jo siihen valmiiseen lopputulokseen, mutta juuri nyt ei ole mitään ihanampaa kuin saada aikaiseksi edes jotain - vaikka se sitten olisi näitä yksinkertaisia pieniä testipapereita. Pienetkin jutut vievät eteenpäin.
Joten: pysytään pystyssä - ja pysytään terveinä! ❤
One acquaintance of mine commented (meaning well) that now I have all the time I need for creative work, when everything else is cancelled. But, at least in my case, it's just the opposite. The time just runs between my fingers, when all days are spent with trying to fix things. Today I've finished filling forms and applying more time for payments, and maybe, just maybe, it will get a bit easier in future weeks and I'll be able to do something else too. Though, it's completely other thing, if I'll be able to make anything creative - and it anything creative happens when my mind its working with heavy problem solving. And if I'll manage and have enough strength. After these two weeks hassle I'm so totally exhausted, that even small things turn gigantic. Even Facebook-posting might take hours.
About my art processes, I'm most worried about my anthotype projectm, for which (making test prints) I had booked these spring months. Because the anthotype process is depending on natural light (prints are made by using sun light and the exposure time is from weeks to months), and because I've had to spent all my time to these errands, I now compete with time. I just need to get those sample and test papers ready for exposure in time, so that I don't have to wait another year to continue with it. On the other hand: currently I'm praising myself and how systematic I am. My friends sometimes make fun of my pedantic way of doing things, but at the moment my overly detailed work plan helps me more than I had ever guessesd: I can just follow the instructions without needing to think at all, which is perfect when my head is now too filled (or too empty?) to think about anything. Also the phase of this project is perfect: I just need to make the dyes and brush the papers with dyes, which is perfectly mechanical work. This kind of preparatory work is nerve-breakingly slow and time-consuming in normal times, when you just would like to see the finished work ready, but right now nothing feels better than to get at least something done - even though it would be just small test papers. Even small things carry me forward.
Elokuun kaaoksesta, päivää! Yritän nähdä tämän putkiremppaan valmistautumisen ja asunnon tyhjentämisen mahdollisuutena selkeyteen. Paino sanalla "yritän". Elämä on normaalistikin sellaista ajallista palapeliä, mutta nyt, kun pitäisi tehdä pari kuvasarjaa loppuun, kirjoittaa pari tekstiä, valmistautua Habitareen ja samalla pakata asunto remonttikuntoon ja muuttaa väliaikaiseen asuntoon... Ja bonuksena viimeistellä tuleva keittiöremonttisuunnitelma, joka oli huomattavasti selkeämpänä päässäni puoli vuotta sitten.
Mutta aikatauluttamisella, ja aikataulun orjallisella noudattamisellahan tästä selviää. (Kai.)
Aloitan Habitare-valmisteluilla, koska joudumme muuttamaan täsmälleen samaan aikaan, kun Habitare alkaa, ja pahin remonttiasiakiire osuu juuri Habitarea edeltävälle viikolle. Juhlin sillä ajatuksella, että jos saan kaikki Habitare-asiat hoidettua ajoissa, muuttoviikolla voi keskittyä pääasiallisesti nimenomaan muuttoon ja remonttiin.
Olen aloittanut jo heinäkuussa pienten tavaroiden pakkaamisen laatikoihin ja lajitellut työhuoneelle ja kierrätykseen menevät erilleen. Tilapula on ollut ongelma jo kauan, eikä se tämänkään remontin myötä helpotu, joten tässä remonttirytinässähän sitä on helppo katsoa, mistä luopuu. Etenkin kirjoja ja lehtiä on kertynyt runsain mitoin, eikä niitä vain voi kaikkia säilyttää vaikka haluaisikin.
Suunnittelin jo aiemmin osallistuvani Siivouspäivään (joka muuten näkyy ihan harmillisen vähän Jyväskylässä, toivottavasti osallistujia tulee enemmän!) Ensin ajattelin pistää myyntipisteen asuntomme eteen, mutta kaikkien remonttiroinien takia se ei tunnu kovin optimaaliselta paikalta - joten olipa kiva muistaa, että onhan minulla työhuone! Elokuun viimeisenä päivänä katan kirpparitavarat työhuoneeni näyteikkunan eteen pihalle, ja jos sataa oikein kovasti, eikä katos riitä suojaksi, sitten tavarat saa nopsaan sisällekin.
Taidetta ei kirppariltani eikä alennuksessa löydy, eikä edes mitään taiteen tekemiseen liittyvää (paitsi ehkä kirjoja). Jottei tämän kanssa tulisi mitään väärinkäsityksiä, ajattelin alunperin
pitää työhuoneeni oven kokonaan kiinni. Vaan sitten aloin miettiä, että
eipä tuo paljon haittaa, jos joku haluaa käydä samalla vilkaisemassa
työhuonenäyttelyni. Ja sitten ajattelin, että jos kerran siellä paikan
päällä joka tapauksessa pasteeraan, niin miksi en samalla voisi pitää
työhuoneen ovet avoinna ihan taiteenkin katselijoille ja ostajille.
Siis 31.8. klo 10-15, tervetuloa työhuoneelleni - ulkona kirppis, sisällä työhuonenäyttely ja normaalihintaisia teoksia!
*** It's just another chaotic August... I try to view this renovation preparing as a chance to the clearness. Emphasis on the word 'try'. I should finish a few image series, write a few articles, prepare myself for the Habitare fair and at the same time prepare our home for the renovation and move to a temporary house... And as a bonus I should still finish our kitchen renovation plan, which was notably more clear half a year ago in my head.
I'm pretty sure I can manage this all by scheduling everything and following the plan exactly. (I hope.)
I'll start by Habitare preparations, because our move-out date is exactly the same time when Habitare will start, and the week before is the most busiest week of all. I cherish the thought that if I'll get all the Habitare preparations made in time, I can then concentrate fully on moving and renovation on the week before.
I started packing small stuff already in July, and I've selected those that will go in my studio and those that I'll resell or recycle. The lack of room for all my stuff has been a problem for a while , and it won't get any easier in future, so this is a good time to check which things I am ready to give up. There are, for example, a lot of books and magazines, which I can't keep, even if I'd like to. I decided to take part to the Cleaning Day event (flea market event) for a long time ago. First I had planned to carry all my stuff outside our house in garage sale style, but there's too much renovation stuff - not an optional choice. So, it was nice to remember my studio in the city center! On the last day of August I'll carry all my flea market stuff in the front of my studio. Just to be clear: there won't be any of my artworks on flea market or in any sale. First I planned to keep my studio door closed all together, to avoid any misunderstandings, but then I started to think that if I'll be there anyway it would be quite stupid to keep my studio door closed... So, welcome on August 31 from 10am to 3pm - fleamarket outside and a studio exhibition and normal price artworks inside!
Lauantaina pidin työhuoneputiikkiani auki. Vaikka olin kovasti auringonpaistetta toivonut - jotta voisin vihdoin laittaa muutaman lepotuolin ulos ja niiden viereen kortteja ja vihkosia myyntiin - ilma oli sateinen ja ulkona niin valotonta, ettei sisällä pärjännyt ilman valaistusta. Mutta se ei lopulta haitannutkaan yhtään! Kun olin sulkenut työhuoneeni ovet vierailta, laitoin valot pois ja jäin lauantain kesähämärään vielä hetkeksi piirtelemään. Oli jotenkin aivan maagisen hieno hetki. Kuten olen jo aiemminkin todennut, kesän lempeä hämärä, etenkin sateen tuoma, eroaa täysin talven päällekäyvästä pimeästä synkeydestä - siitä puuttuu kaikki pimeyden seuralaiselementit ja tilalla on jotain toiseen maailmaan johdattavaa.
Ilta oli niin hieno, että palasin sunnuntai-iltapäivällä imemään samaa tunnelmaa. Istuin työhuoneeni perällä, kuuntelin satunnaisia ääniä ulkoa, katselin valon ja varjojen vuorottelua näyteikkunani läpi ja askartelin testiprinteistäni ja pilalle menneistä vedoksistani sekä piirustuspaperin jämistä pieniä vihkosia. Kotimatkalla iltamyöhään seisoin puoli tuntia paikallani kuuntelemassa kymmenien lintujen yhtäaikaista laulua ja nuuskuttelin kesään heräävää luonta - ensimmäinen kerta, kun pystyi haistamaan tulevan kesän. Koko kotimatkan ajan pääni piirteli muistiin uusia kuvia ja kirjoitti lauseita, ja kaikki tuntui harvinaisen kevyeltä.
Maanantai-aamu alkoi vielä samassa ihanassa auvossa, mutta tunnin sisällä heräämisestä arki ja normaali eipäs-juupas-säätö nappasi kiinni ja rouskautti mielialan lattian tasolle.
Tutut tietävät, että tämän putkirempan/linjasaneerauksen alkua ja keittiöremonttiamme olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Rempasta talossamme on puhuttu jo ties kuinka monta vuotta ja yhtä monta vuotta olemme lykänneet hiljalleen slummiutuneen keittiömme remppaa, jotta se voitaisiin toteuttaa yhtä aikaa putkiremontin kanssa (alkuperäiset 50-luvun kaapit olivat valitettavasti aika kehnossa kunnossa jo, kun tähän muutimme 25 vuotta sitten). Viime viikonloppuista leijumistani edesauttoi se, että saimme laadittua kohtalaisen tarkan remonttisuunnitelman siitä, mitä toivoimme mihinkin: Ikean Grevsta-kaapit (ruostumatonta terästä) ja tiiliseinää, industriaalista otetta puupinnoilla pehmennettynä. Olo keveni myös siitä, kun rakennuttaja ja sähkömies eivät alustavalla käynnillään pitäneet ideoitamme mitenkään hankalina toteuttaa ja tuli sellainen tunne, että varallisuutemmekin riittää projektiin. Rakennuttaja hieman epäili, että heidän yhteistyökeittiöurakoitsijansa ei ehkä asenna Ikean kaappeja, mutta en osannut edes ajatella, että se oikeasti voisi olla mikään oikea ongelma.
Mutta niin se vain aamulla selvisi, että oikea ongelma on, ja että monopoliketjussahan tässä mennään: rakennuttajan keittiöurakoitsijalla on linjasaneerausremontin aikana urakointimonopoli keittiöiden suhteen (ilmeisesti turvallisuussyistä, joten sen puolesta ihan hyvä - mutta), heillä puolestaan on oma keittiökaapistojen toimittaja, eikä minkään muiden keittiökaappien asennus onnistu. Vaihtoehtona olisi tietenkin pyytää tarjous tältä monopoliurakoitsijalta, mutta se taas ei onnistu, koska heidän monopolikaapistotoimittajallaan ei ole kaappimalleja, jotka olisivat ruostumatonta terästä. Voisimme toki käyttää muita urakoitsikoita, mutta vasta linjasaneerauksen jälkeen, mutta se tarkoittaa käytännössä ensi helmikuuta - ja jos sitä ei pysty tekemään samaan aikaan linjasaneerauksen kanssa, hinta todennäköisesti nousee niin paljon, että meidän rahapussistamme ei löydy oikeansuuruista rahaa. Yritän nyt vielä löytää jonkun ratkaisun ja keskustella rakennuttajan kanssa, mutta kyllä on vahvasti sellainen tunne, että se siitä sitten.
Perinteinen Maanantai siis, isolla ämmällä. Ei tarvinnut lukea sähköpostista kuin muutama sana, ja koko viime viikolla syntynyt kevyt, toiveikas tunne rysähti alas lyijynpainoisena harmaana latinkina. Energisyyden sijaan olo onkin yhtä-äkkiä aivan totaalisen väsynyt ja ponneton. Maailmankaikkeuden mittakaavassahan tämä on pieni murhe, jos on edes murhe ollenkaan, mutta ei sille voi mitään, että kun tällainen vuosikausien urakka murskautuu melkein maaliviivalla, lannistumisen tunne on melko voimakas.
Pahinta tässä olossa on, että kaikki luovaan työhön liittyvä syntyy samasta pettyneestä päänupista, enkä ole tähän ikään mennessä oppinut kaivamaan poteroita, joilla voisin pitää työmielen ja muun mielen erillään. Yritin koko aamun kovasti tsempata itseäni vakuuttamalla, että tämä on vain pieni takapakki eikä vaikuta millään tavoin työhöni, mutta sinne ne ajatukset ja ideat piiloutuivat jonnekin pään kauimmaiseen sopukkaan, josta en nyt niitä enää tunnu ulos saavan. Ehkä on parempi palata työpöydän ääreen jälleen huomenna, kun tappiomieliala on - toivottavasti - laimentunut toisenlaiseen mittakaavaan.
Tämän päivän lahjoitan Netflixille.
-
EDIT ti 14.5.2019: No, tiistaihan oli jo paljon parempi monin eri tavoin. Ja päivän kruunasi se, että satuin näkemään rakennuttajan edustajan sattumalta ihan muissa yhteyksissä, ja hän tuli (vapaa-aikanaan) sanomaan, että on vielä yhteyksissä - mutta että kyllä tämä meidän keittiöremonttimme jotenkin järjestyy! Eilinen dramaattinen käänne tuntuu tällä hetkellä varsin ylidramatisoidulta, mutta toisaalta: sainpahan aika päheän vapaapäivän, jollaista ei ole pitkään aikaan ollut. Näköjään sitä tarvitsinkin.
---
It's strange how fast the atmosphere and feelings can turn opposite. On Saturday I had my studio shop open. I had wished for the sunshine - so I could finally place some resting chairs outside, and a table with postcard stand and some notebooks - but the weather was so rainy and lightless, that I had to turn lights on inside. At the end it didn't really matter afterall, and after I closed my shop doors, I just turned the lights off and I still stayed at my studio drawing for a while. The moment was truly magical. Like I have said before: the dusk in summer, especially the one that the rain brings, is totally different from the heavy darkness of winter - it lacks all the companying elements of darkness and there's something else instead, something that helps you get to whole another world. The Saturday evening was so special, that I returned on my studio on Sunday afternoon to enjoy the same feeling. I sat there at the back corner of my studio, listened to the random sounds from outside and watched to the light and shadows playing on my display window while I was crafting small notebooks out of my proof prints and misprints and some draqing paper scraps. On my way home, late at the evening, I had to stop at least for half an hour just to listen to the dozens of birds singing. The smell of summer lingered in the air for the first time this year. At the same time my mind was drawing new pictures and writing new works, and it everything seemed to be exceptionally light. This Monday morning still started on the same wonderful bliss, but it just took one hour to my light state of mind to crash down. All my friends know, how much we have waited for the pipe repair / full pipe renovation and our long planned kitchen renovation to finally start in our apartment building. The pipe renovation has been on discussion who knows how many years, and all that time we have put off our kitchen renovation, so they could be carried out at the same. (We have the original cabinets built in the 50s, but unfortunately they were in poor condition already when we moved in 25 years ago, and now our kitchen looks already horrible, no small reno can fix it.) It helped me to get to my light weekend feeling, when during the last two weeks we were able to put our ideas on the paper in quite exact way: Ikea Grevsta steel cabinets, red brickwall, industrial touch softened with wooden surfaces. And the feeling just got all the more lighter, when the builder and an electrician visited last week, and they didn't think our ideas were ok in terms of executing them - and I also got this feeling that we really can afford this all. The builder speculated that maybe their independent kitchen contractor would not put Ikea cabinets, but then I couldn't even think that would be a right problem. But then today it was clarified, that it is a problem. It also become clear to me that we are on a kind of monopoly chain here: this one kitchen contractor has a monopoly on all the kitchen work during the pipe renovation (apparently because of the general safety, which is good - but), and the kitchen contractor has their own cabinet suppliers and they won't mount any other kitchen cabinets. One option for us would be to ask a quotation from this monopoly contractor, but they won't give us their offer, because their cabinet supplier don't have any steel covered cabinets in their selections. It's of course possible for us to use other kitchen contractors, but only after the pipe renovation is over, which is only on next February - and the reality is, that if we can't make it simultaneously with the pipe reno, we probably won't afford to make it. I still try to find some kind of solution to this and I try to discuss with the renovator, but I have a very strong feeling, that that was it. So, classical Monday with a big first letter then. I only needed to read a few words in my email, and the whole light, hopeful feeling that was born last week came crushing down. I was feeling so energetic and now I'm just totally tired and feeble. In the scale of the universe this is probably not even considered a problem or anything to worry about, but after years of planning and then seeing the project crashing down on the last meters before the finish line... It's a pretty heavy feeling of desponding. The worst thing about this is, that everything I create is born in the same brain. This far I haven't been able to build thought-proof walls in my brain compartments to block the leaking of thoughts. Through the whole morning I've tried to cheer myself up by saying that this is only a small setback and it doesn't affect my work in any way, but my thoughts and ideast that were so vivid yesterday, are now all hiding somewhere in the darkest corner in my mind, and I just can't reach them at this moment. Maybe it's better to return to my work only tomorrow, when my worst defeatism has - hopefully - changed to smaller scale. I just donate this working day for Netflix.
EDIT Tue May 14, 2019: That was then, this is now. Tuesday started already way better than Monday. And the best thing ever was, that I just happened to meet the builders presentative by accident on free time, and she came to say, that they will contact me again, but she's sure that our kitchen reno can be arranged in a way or another! So, I was a bit too dramatic yesterday, but in the other hand: I've haven't got such a lazy day of nothingness in a looong time. I needed that.
Olen pitänyt työhuoneeni ovet avoinna noin kerran kuussa lauantaisin - ja tällä viikolla taas! Tänään menen valmistelemaan: tällä kertaa ajattelin ripustaa esille Kyynelpuutarha-kirjassa esiintyneitä ja siitä ulos jääneitä kyynel-akvarelleja. Aloitin viime viikolla niiden järjestelyn Turun Kirjakahvilassa ensi kuussa aukeavaa pienimuotoista kahvilanäyttelyä varten, ja aloin ihmetellä, miksi olen niitä vedoslaatikossa piilossa pitänyt. Niinpä kokeilen, jos tänään saisin jotenkin fiksusti niitä työhuoneelle esille.
Paitsi että tämä työhuoneputiikkikäytäntö on näköjään itselleni melko hyvä työkalu kohtuullisen järjestyksen pitämiseen, se myös vähän rytmittää ja keskittää tekemistä. Olen melko huono keskittymään ja etenkin luomistyöhön tarvitsen pitkää, "ehjää" aikaa, enkä sen vuoksi pidä ovea joka päivä auki ex tempore -vierailijoille. Toki olen avannut kolkuttelijoille, jos vain kuulen - keskittymiseni maksimoidakseni kuuntelen usein musiikkia kuulokkeilla, mikä aika hyvin peittää ulkopuoliset äänet. Lounaalle houkuttelevat ystäväni ovat saaneet turhan usein seistä ulkona ihan turhaan, kun kolkuttavalle ei ole avattu. (Anteeksi!)
(Sivuhuomautuksena: vastaanotan kyllä mielelläni vieraita työhuoneelleni etukäteen sovittaessa muinakin aikoina! Aikataulutetut tapaamiset eivät ole tippaakaan häiriöksi - päin vastoin. Usein silloin saa kohdata rauhassa ja työn tekemiseenkin tulee aina vähän uutta virtaa.)
Vaikka suomalainen kevät on aina yhtä arvaamaton ja toukokuukaan vielä harvoin oikeasti keväinen, oli viime viikko jo niin lämmin ja aurinkoinen, että haaveilin pienen keitaan rakentamisesta ulos näyteikkunani alle. Vähintään aioin kadulle nostaa kaksi tuolia, mutta suunnittelin jo jonkinlaisen kivan pikku puun ostamistakin - olisi ollut vehreä lepopysäkki vierailleni ja ohikulkijoille. Parin päivän jatkuva lumisade pyyhkäisi suunnitelmaani tuonnemmaksi. Vaikka nämä lumet tästä sulaisivatkin, ehkä tämä katuterassini toteutuu sitten seuraavalla kerralla, lauantaina 11.5.2019. Jos ei sada lisää lunta.
Onneksi on työhuoneella seinät ja katto, sinne voi tulla, vaikka olisi millainen myrsky ulkona. Siispä, tervetuloa!
---
I've been opening my studio doors for public about once month - and it's that time again on Saturday! This time I'm exhibiting my tear themed aquarelles. Last week I started to select my artworks for the (very) small exhibition next month at the Kirjakahvila / Book Café in Turku, and I started to wonder why I have kept them hiding on a drawer.
This "studio shop once a month" has been a good policy for me in keeping the studio tidy, and it also gives me time to concentrate on my work. I'm very poor in concentrating and especially for my creative work I need a long time without no interruptions, and that's why I cannot keep the studio door open each day for ex tempore visitors. If you knock, however, I will open, if I just hear you knocking- I usually keep my headphones on to maximise my concentration - and that also covers well the voices outside. My friends, who have came to ask me for a lunch, have too often stood outside in vain, when I haven't just heard them. (Sorry!)
(A note: however, I'm very glad to have visitors in other times too, if only agreed beforehand! Those scheduled meetings won't bother my work at all - on the contrary they usually give enough time to really meet and these kinds of appointments also bring new energy to my work in otherwise.)
Although Finnish spring is always unpredictable and even May is often still very wintery, last week was so full of spring that I dreamed of building a small oasis outside my studio. I thought I'd put two chairs in the front of my window and I also thought about buying a small tree - it would have been a green resting place for my guests and by-passers. Two days of continuous snowing wiped my plan to some future day. Even if all the snow would melt, maybe this street terrace will take its place better in next time, on Saturday, May 11, 2019. If it just won't snow then.
I'm lucky to have walls and ceiling on my studio, you can come in, however big storm outside. So, welcome!
Niinhän siinä kävi kuin ennustin: viikonlopun Korjaamo Design Market -reissu toi virtaa ja intoa. En ihan päässyt näyttelyvalmistelusta irti, kun junamatkoilla pää työskenteli ongelmien kanssa melkein taukoamatta - mutta löysi myös helpottavia ratkaisuja. (Itse teoksia on pääsääntöisesti suorastaan ihanaa päästä tekemään, mutta sitten, kun työ alkaa olla omien kykyjen rajamailla, eikä useista kokeiluista huolimatta meinaa saada sellaista jälkeä aikaiseksi kuin on suunnitellut - siinä vaiheessa työ alkaa tuntua uuvuttavan hankalalta.) Ehdin vaihtaa paluuni aiempaan junaan ja maanantaisen aamuyön sijaan olinkin takaisin jo sunnuntaina ennen yhtätoista. Sunnuntai-iltana olin niin täynnä energiaa ja työintoa, että olisin voinut samantien jatkaa näyttelynvalmistelupuuhissa läpi yön!
Mutta sitä en tietenkään tehnyt, vaan menin pienen iltapalan jälkeen nukkumaan. Ja maanantaina heräsin kymmenen maissa sellaiseen väsymykseen, etten moista muista tunteneeni vähään aikaan. Näyttelyteoshommiin tarttuminen tuntui niin hankalalta, että päätin hoitaa niiden sijaan pakollisia paperitöitä alta pois. (Voi jotenkin kuvitella työn tahmaisuuden asteen, kun luovan työn sijaan tartun mieluummin yleensä inhoamiini laskujen hoitoon ja kirjanpitojuttuihin...) Sain jopa kirjoitettua yhden apurahahakemuksen - mihin kuluikin normaalin tunnin sijaan useampia tunteja. Illalla lähdin kävelylle ja mietin viimassa ja kylmässä sateessa seisoessani, ettei tämä nyt taaskaan ihan mennyt, niinkuin olin suunnitellut.
Eilen oli jo aiemmin päätetty muiden asioiden hoitopäivä: vein Galleria Beckeriin uusia vedoksia, kehystämöön vihdoin ensimmäiset kolme näyttelyyn tulevaa työtä, ja tilitoimistoon lokakuun kuitit ja sessio ennakkoverojen uudelleenarvioimisesta. Uudella työhuoneella oli lyhyt remonttimiitti, jonka jälkeen Postista parin paketin nouto ja Clas Ohlsonin ja K-raudan kautta pari kolmen litran pönttöä maalia ja kaikenlaista pientä rompetta pintaremppaa varten. Kotiin pääsin illalla kahdeksan jälkeen, ja sen verran sain aikaiseksi, että signeerasin muutaman työn ja numeroin ne väärin. (Pyyhekumi ei oikein auta tuon kynän kanssa, pitää siirtää vihkonkansiosastoon ja tehdä myöhemmin uudelleen.)
Tämän päivän piti olla pyhitetty vain ja ainoastaan näyttelyteoksilleni - mutta päivä on alkanut varsin ponnekkaasti nettikaupoissa. Tähän mennessä olen onnistunut tilaamaan itselleni uuden laukun ja työhuoneelle langattoman imurin. Äsken löysin itseni selailemasta kirpparisivuja (yritän etsiä työhuoneelle sellaista 50-luvun henkistä siroa, pientä nojatuolia, jollainen minulla joskus teininä oli, ja jolla oli ihan tavattoman mukava istua ja kirjoitella). Laitoin kaupat kiinni ja tyhjensin työpöytäni kaikesta turhasta, mutta vielä löysin yhden väistelyn: eikö vain blogini ole ollut aika tyhjillään viime aikoina?
No, nyt turhat pois. Työpöytä tyhjänä, materiaalit esiin, ja töihin. Kyllä tämä tästä, tekemällä.
--- And so it happened exactly how I predicted: the weekend in Helsinki and in Korjaamo Design Market gave me lots of energy. I didn't quite get myself to stop thinking about my upcoming exhibition works, when my head spinned around the problems through the train trips almost nonstop - but I also found some relieving solutions. (Mostly I really really like working with new artworks, but at this kind of situation, where the realisation starts to reach the limits of my abilities, and I try and I try but I'm not getting the results I had planned - that is when the work starts to feel too difficult and is not so nice to come back to.) I switched my ticket to an earlier train and instead of returning home at early Monday morning, I returned already on Sunday evening before eleven. Back then I was so filled with energy, that I could have worked with my exhibition all through the night! But that I didn't to, but I just ate something small and went to sleep. And on Monday morning I woke up about ten and I was sooooo tired. Working with my exhibition felt so hard, that I decided to get some necessary paper work done instead. (You can imagine how repulsive my exhibition work now feels, when I chose to work with bills and book keeping which I normally hate rather than with creative work...) I even got one grant application finished - which took several hours instead of the usual about one. In the evening I took a walk, and there in the wind and cold rain I was thinking that this didn't go at all like I had planned.
I already had decided earlier to have yesterday as a day for other things: I took new prints to Gallery Becker, and first three exhibition prints to the frame shop, and October book keeping papers and receipts for my book keeper (and we also checked out some tax stuff). I had a short renovation meeting at my new studio, after which I picked a few parcels from the post office and then through Clas Ohlson and K-rauta - a couple of 3 liter paints and other reno stuff. I was at home after eight pm, and I then managed to sign a few of my prints - and numbered them wrong. (Eraser won't work enough, I just move the prints to be my notebook covers, and then I redo them later.)
Today was meant to be only for my exhibition works, but I've spent already a few hours in web shops. So far I've ordered a new bag for myself and a new cordless vacuum cleaner for my studio. A few moments ago I found myself searching flea market pages (for a 50s style petite arm chair, just like the one I used to have when I was a teenager, which was so nice to sit and write on). I just closed all my browsers and emptied my desk of all things not necessery for my work - but still I managed to find one way to avoid my work: I haven't written my blog as often as I would like...
Ok, here it is. Desk emptied, materials taken out, and to work. It will happen only if I'll make it to happen.
Vaikka nyt reilun puolen vuoden yksityisnäyttelytauolla olenkin, ei näyttely- ja tapahtumatauko ihan totaalinen ole. Parhaillaan Jyväskylän taidemuseossa on meneillään Jyväskylän Taiteilijaseura Juhlatuulella -näyttely, joka aukesi jo joulukuun puolella, samalla kun samanniminen kirja julkistettiin. Lisätietoa kirjasta ja näyttelystä Juhlatuulella-Facebook-sivulta ja niihin liittyviä kuvia löytyy Instasta hashtagilla #jtsjuhlatuulella. Minulta on näyttelyssä esillä yhdeksän kuvan Kyyneltäjät-sarja - joka ei aiemmin olekaan ollut Suomessa esillä samalla kokoonpanolla.
Viime viikolla sain peräti kaksi näyttelyynosallistumiskutsua, joista toiseen (helmikuussa aukeavaan) lupauduin samantien mukaan parilla työllä ja toista vielä hetken mietin. Ja kunhan tässä pari pientä juttua saan vielä kotona hoidettua, lähden työhuoneelle jatkamaan inventaariota ja samalla valitsen töitä valmiiksi Teos 2018 -teosvälitystapahtumaa varten.
Muuten olenkin pitänyt sormet näppäimistöllä: väritekstien ohella Kyynelpuutarhurin päiväkirja on alkanut ottaa muotoaan. Tekstiä on niin paljon, että lähinnä jäljellä oleva työ taitaa olla editointia: järjestämistä ja karsimista. Kuvat saavat odottaa nyt vähän aikaa.
---
I'm taking a short break from having solo exhibitions, but that doesn't mean that I'm totally avoiding exhibitions or events. At the moment there is an exhibition by Jyväskylä Artists' Association at the Jyväskylä Art Museum. It opened already in December at the same time when a book with the same title as exhibition (Jyväskylän Taiteilijaseura Juhlatuulella) was published. Take a look at book/exhibition related photos at Instagram using hashtag #jtsjuhlatuulella. I'm exhibiting my nine picture Tear Artisans series - which actually haven't been shown in Finland in this all-nine-combo. Last week I also received two group exhibition invitations, and I replied already yes to one (opening in February) with a few requested artworks, and I'm still thinking about the another one. And as soon as I get a few smaller things finished, I'll leave to my studio to continue making inventory and at the same time I'll pick some artworks to be sent to Teos 2018 art sales event in Helsinki. Besides this: I've been keeping my fingers on keyboard, writing. A lot about colour, but also the Diary of the Tear Gardener is starting to look like more than a possibility. There are so many texts that I think the rest of my work now is mainly editing: organising and leaving something out. My work with pictures has to wait for a while.
Eikö ole aika rohkaiseva merkki, jos viimeinen vuonna 2017 lukemani sähköpostiviesti koskee teostiedustelua, ja ensimmäinen vuonna 2018 lukemani samoin? Höyry-gallerian joulukuinen näyttely kului nopeasti ja moni teos sai uuden kotinsa - juuri luin vieraskirjaan kirjoitettuja viestejä, eikä suu voi vetäytyä kuin hymyyn.
Kuvitusvedosten ja korttien inventaariokin tuntuu pitkästä aikaa mukavalta ajanvietteeltä (televisiota katsellessa), eikä vastentahtoisesti suoritettavalta pakkopullalta.
Ja sain peruutusajan huomisaamuksi hammaslääkäriin! (Hampaasta lohkesi yli viikko sitten iso pala pois, enkä päivystykseen pääse, kun ei ole kipuja. Käskettiin ostamaan apteekista väliaikaista paikka-ainetta ja paikkaamaan itse, ja koska kyseessä on toiseksi viimeinen hammas takaa, ja murtuma äärimmäisen hankalassa paikassa, Timppa on sitten iltaisin tökkinyt paikka-ainetta suuhuni. Jokailtainen manööveri, kun eihän se paikka oikein ota pysyäkseen. Hammas on niin halkeillut muutenkin, että pelkään menettäväni koko kruunun, mutta enää vain yksi ilta - peukut pystyyn!)
Muutenkin taidan jälleen löytää jälleen muutamia vuosia sitten kadonneen positiivisen vireen ajattelumaailmastani. Viime vuodet ovat kieltämättä olleet Raskaita isolla alkukirjaimella. Välillä on tuntunut, että vain vetää elämää perässään kivireen lailla - elämisen sijaan. Säikähdin jo vähän itsekin kyynistynyttä maailmankuvaani ja väsynyttä suhtautumistani pieniinkin vastoinkäymisiin. Vastoinkäymisten käsitteleminen "haasteina" kuulostaa korviini edelleenkin vain sanapyörittelyltä, ja maailma kieltämättä antaa aika paljon aihetta kyyniseen ajatteluun, mutta jotenkin vain valonsäde sisäisessä mielikuvitusmaailmassani on nyt kaikin puolin voimakkaampi ja valaisee vähän isommin kuin aikoihin.
Pitkästä aikaa huomaan odottavani asioita innolla - jotain muutakin kuin viltin alle nukkumaan pääsemistä.
Ja uusia ideoita... Niitä olen kirjannut joulun jälkeen jo yhden pienen vihon täyteen.
Eiköhän tästä vuodesta hyvä tule.
---
Isn't it quite promising, when the last email you read in 2017 is a artwork inquiry, as is the very first email you read in 2018? My exhibition at Höyry gallery in December went by almost to fast and several of my artworks found a new home - I just read messages on my exhibition guest book, and I can't but smile. Even the inventory of my illustrations and postcards feels like something nice to do (while watching telly), and not something that I'm forcing myself to do. And I did get a dentist appointment for tomorrow! (My tooth splitted over a week a go, and I can't get the fast/daily appointments (sort of emergency) since my tooth is not hurting. They just told me to buy some temporary filling stuff from pharmacy and fill it myself, and because it's in such a difficult spot in my mouth, Timppa has put the filling into my mouth every evening. Every evening, because it just won't stay put. And my tooth is so cracked that I'm afraid of losing the whole tooth, but only this night to be nervous about that anymore, tomorrow it will be fixed in dentist!) Somehow I feel that I'm going towards the basic positive mood I earlier had all the time but which has been a bit lost for the couple of years. Undeniably the latest years have been really Heavy, with a capital letter. At times I've felt myself dragging my life with me, instead of living it. I was already a bit startled when I noticed how cynical my world view has become and how tired I got of every little misfortune. I still think that talking about challenges instead of problems is just a word play, and the world admittedly is giving plenty of reasons to be cynical, but somehow the light beam in my inner, imaginary world is just so much stronger and more illuminating than in ages... After a long time I'm finding myself waiting for stuff to happen - something else than getting back to sleep. And new ideas... Since christmas I've already filled one small notebook with them. I think this year is going to be just fine.
Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu
Jälleen kerran: kun olisi kirjoitettavaa, ei ehdi kirjoittaa. Loka- ja marraskuu ovat olleet työtä täynnä ja kaasun saa pitää pohjassa vielä melkein vuoden loppuun. Lokakuussa viimeistelin pieniä vedoksia yhden seinän Kuukauden taiteilija -näyttelyyni Galleria Beckerille, ja työskentelin myös Höyry-gallerian joulukuisen näyttelyni teosten kanssa. Lokakuun lopussa kävin viemässä muutaman teoksen Palokkaan Galleria Palkkiin, Jarmo Laaksosen kokoamaan Juuret Palokassa -näyttelyyn ja pari päivää myöhemmin kävin ripustamassa Beckerille pienet työni. Sen jälkeen olenkin yrittänyt työskennellä ihan täysipäiväisesti vain ja ainoastaan Höyry-gallerian näyttelytöiden parissa.
Paino sanalla yrittänyt - elämässä on taas asioita, jotka ovat saaneet mielen harhailemaan muualla. On outo tunne, kun periaatteessa tekee juuri sitä mitä haluaakin, mutta silti välillä tuntuu kuin tervassa tarpoisi. Kun ei saa mieltään pysymään työn ääressä, vaan se harhailee toimintakyvyttömänä niissä asioissa, joille ei voi mitään. Välillä tahtoisin ripustaa pääni vähäksi aikaa naulakkoon ja ryömiä peiton alle
pimeään kuuntelemaan musiikkia kuulokkeet korvilla ja ulkomaailma ulos
suljettuna. Näinä hetkinä sitä vain toivoo, että olisi ne viimekesäiset pinot pahveja vielä odottamassa leikkaamista, tai jotain muuta mekaanista työtä, johon voisi keskittyä kokonaisen päivän päänsä käyttämisen sijaan.
Viime lauantain Tourulan kuvataiteilijoiden avointen ovien tapahtuma sai sentään vähän harhautettua tätä epäfokusoitunutta mieltä. On ihan tavattoman virkistävää tavata ihmisiä, jotka saavat teoksistani jotain - ehkä jotain sellaistakin, jota ei oikein sanoin voi selittää. Tällaisista tapaamisista saa merkityksen sille tahmealle pakottamiselle, mitä töiden ääreen pääseminen välillä on - ja kas kummaa, työn ääreen palaaminen tuntuukin jälleen mukavalta.
Ja toisaalta: olen löytänyt myös itse lohtua omista teoksistani. Höyry-gallerian joulukuista näyttelyä varten tyhjennän ideoita pöytälaatikostani. Välillä raskaampaakin, mutta pääosin aika paljon kevyempää kuvitusmaista juttua, jonka tekeminenkin tuo hymyn huulille.
Pieniä Suuria asioita.
---
Once again the same thing: when there's something to write about, there's no time to write. Both October and November have been filled with work and my calendar is filled right until the end of year. Last month I finished small prints for my one-wall Artist of the Month exhibition at Gallery Becker, and at the same time I worked with my new artworks for my exhibition in December at the Höyry Gallery. At the end of October I brought a couple of my artworks to Gallery Palkki in Palokka, where I went high school, and a few days later I hang my tiny prints at Gallery Becker. After that I've tried to work fully and only with the prints going to be shown at the Höyry gallery. The emphasis on the word tried - my life is filled again with some things, that have made my mind travel to everywhere else but work. It's weird when you're quite doing what you really want to do, but still it feels so heavy it's almost impossible. When you can't get your mind to stay in work, but it just wanders unleashed and forceless in just the thoughts that you really can't do anything about. There are those moments when I'd just like to put headphones on and crawl under covers to listen some good music and keep the outside world totally outside. In those moments I just wished that the large amounts of cardboard, that were so annoying in our flat last summer, were still here and I could just cut them all day through - or if there was any other mechanical work that I could do, instead of using my head all the time. Though, last Saturday's Tourula Artists' open doors day helped this unfocused mind a bit. It was really really refreshing to meet some people who can get something out of my works, even if they can't put it into words what that something is. This kind of meetings with people gives some kind of purpose to that heavy feeling which sometimes prevents to get to work - and suddenly getting back to my pictures feels nice again. And also: I've found some comfort from my own works too! For the December exhibition I'm currently getting back to my old sketches and unfinished projects. There is some heavier stuff, but mainly the images are light illustration-like things, which bring smile to my face when I'm making them. Those Little Great things.
Tekstit
