Näytetään tekstit, joissa on tunniste ei onnistu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ei onnistu. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, maaliskuuta 09, 2020

Laskentaa tonneissa / Counting Thousands



Vuoden olen aloittanut tyhjentämällä tililtä säästöjäni. Keittiöremppa on nyt maksettu (useita tonneja), samoin muut arkeen liittyvät jutut, ja vuoden alussa teen aina vähän suuremman paperitilauksen (noin tonni) ja mustetilauksen (melkein tonni), jotta voi työskennellä alkuvuoden rauhassa murehtimatta materiaalien loppumista. Mutta mitä sitten käy, kun rahatilanne on heikoimmillaan (ja tämä alkuvuosi on tulojen puolesta aina kovin hiljaista, eli täytettä ei kovasti tule tilalle)? Pöytäkoneeni ottaa ja sekoaa totaalisesti. Sain sen väliaikaiskorjattua, mutta ilmiselvää oli, että uusi kone on hankittava (reilu tonni). Tilasin myös uuden ammattitulostimen (puolitoista tonnia) ja siihen toisen setin musteita (yli puoli tonnia). En uskalla mennä katsomaan pankkitiliäni. Pitää vain yrittää muistutella itseään, että tämä kaikki on sijoitus, joka maksaa itsensä takaisin. (Todennäköisesti.) (Ehkä.)

(Iiik!)

(Tätä kirjoittaessa posti toi pari laskua ja lapun, joka kertoo, että vastikkeemme liki tuplaantuu huhtikuun alusta lähtien viime syksyisen putkirempan takia. Yritän tässä nyt hengitellä rauhallisesti. Tiedossahan se oli, mutta asioiden realisoituminen aina vaatii hetken totuttautumista.)

Tosiasiassa tuo tilin haihtuminen on tuntunut vain pieneltä käytännön asioihin verrattuna. Uusien laitteiden hankkiminen kun on aiheuttanut kunnon pyörityksen kodin työhuoneessani, kun ne eivät mahdu samaan järjestykseen kuin ennen. Kun käytettävissä ei ole avaraa studiota, vaan vaatehuoneesta raivattu pienehkö tila, tuntuu, että tämä huonekalujen ja laitteiden järjestely on jo kovimman luokan tetristä, jossa en oikein pärjää. Ja jotta järjestelemään pääsee, pitää ensin vielä siivota huoneen toinen puolisko, jossa on vieläkin pakattuna tavaraa syksyisen putkiremppaevakon jäljiltä - pieneen tilaan nähden tardismaisen paljon. Yleensä pystyn hahmottamaan kolmiulotteisuutta ja mittasuhteita melko hyvin ja hoksaan nopeasti, mitä pitäisi laittaa mihinkin, jotta toiminnallisuus säilyisi, mutta tämä homma ei nyt ole ollenkaan hallussani. Helpottaisi kyllä, kun pystyisi tekemään mittatilaushuonekalut, mutta kun niitä tonneja ei enää ole kovasti jaossa tähän projektiin, pitää yrittää askarrella toimivuus niillä huonekaluilla (ja vanerilevyillä ja muilla härpäkkeillä), mitä on saatavissa. Se nyt on selvää, että mitään sisustuksellista ihmettä tästä ei ainakaan tule.

Ja miten ärsyttävää, kun ei oikein osaa tehdä melkein mitään muuta niin kauan, kun tämä prosessi on kesken. Olin varannut helmikuun Väri ja kemia -kirjaseni tekstimuokkausten tekemiselle ja maaliskuun ko. kirjan kuvitusten tekemiselle, mutta kumpaankaan en ole päässyt käsiksi. Uusia kuvateoksia oli tarkoitus lähettää jo helmikuun lopun Teos 2020 -tapahtumaan, mutta näillä näkymin en pääse uusien töiden pariin kunnolla kuin vasta - aikaisintaan - toukokuussa, kun varmaan kuukausi menee musteiden testailuun (uudet musteet, uusi väriavaruus, uudet kujeet). Kun vain nyt löytäisi itsestään tarpeeksi kärsivällisyyttä, että jaksaisi tehdä asiat järjestyksessä ja yhden vaiheen aina loppuun saakka, kun eivät ne asiat siitä ainakaan helpommiksi muutu, että säntäilee kiireellä seuraavaan juttuun ja säätää sitten monta asiaa yhtä aikaa.

Eli: ensin odotetaan laitteet kotiin ja kodin työhuone järjestykseen, sitten saa pää alkaa ulotella muualle.

Onneksi tässä sekavan arjen välissä ehtii tapahtua hienoja asioitakin. Viime lauantaina ajelimme Neuvosen Kirsin kanssa Mikkeliin, jossa meillä oli yhteinen taiteilijatapaaminen Studio M3:ssa. Brita-kakkua, shamppanjaa ja kävijäennätys, ja ihan mahtavia uusia kohtaamisia - virtaa ja perspektiiviä tähän perusarkeen. Ja kaksi automatkallista jutustelua Ystävän kanssa. Se on tärkeintä.

***

I've started the year by emptying my bank account savings. Kitchen renovation has now been paid (several thousands), as well as other everyday life things, and in the beginning of each year I order a big amount of paper (about a thousand) and ink (almost a thousand), so I can start working without worrying about materials ending. But what then, when you're almost used your savings (and when this starting of the year is always more quieter sales-wise)? My computer lost it totally. I managed to temporarily fix it, but it's obvious that I needed to buy a new one (over one thousand). I also ordered a new professional printer (about a thousand and a half) and one set inks for it (over half a thousand). I don't dare to check my bank account. I just need to remind myself of that this all is an investment that will pay back itself someday. (Most likely.) (Maybe.)

(As I was writing this, the mail arrived: two bills and a paper to remind me, that our home maintenance charge about doubles from the beginning of April because of the last autumn's pipe renovation. I just try to breath calmly right now. I knew that, but it just takes time to realize these things...)

But really, this vanishing of my savings feels small to some practical things I'm facing. Buying these new equipments has messed my home studio completely, because I can't fit them to the same order as before. As I don't have any wide open space studio, but this very small space taken from our walk-in wardrobe, the whole thing has turned into a hardcore real-life tetris, which I'm not very good at. Before I'll get to organize my work space, I still need to clean the other half of the room, which is filled with stuff from the autumn when we had to remove all our stuff from the living room temporarily somewhere - very very small space, but tardis-like much stuff there. I usually understand well three-dimensionsal plans and proportions, and I can fast figure out how to build a functional space, but not this time. It would make it so much easier if I could just order the custom-made furniture, but since those thousands are running out, I just need to try to build something with those furnitures I already have (and using plywood and stuff). One thing is clear: this won't be any interior decoration jewel.

And how annoying is that, when I can't do anything else during this process is on-going. I had booked February to edit the text of my little booklet about colour and chemistry (in Finnish only), to which I had planned to finish the illustrations on March, but I haven't got to start neither of those projects. I also had planned to send some new artworks to Teos 2020 even in the end of February, but now it seems that I won't be able to start working with my new prints before May - if even then. Testing new inks and materials takes time. ...I just need to find some patience in me to do these things one at a time - it won't turn any easier if I just try to do everything at once.

So: first waiting my new studio equipment to arrive, and after then finishing my studio renovation, and after that the other projects.

I'm just so happy that there are some brilliant things happening in-between these brain-hurting days. On last Saturday, Kirsi Neuvonen and I drove to Mikkeli, where there was an artist meeting at Studio M3. Brita cake, shampagne and the record amount of visitors, and amazing encounterings - a new kind of energy and a different perspective on my every day life. And two times sitting in a car and chatting with a Friend. That's something.


maanantaina, toukokuuta 13, 2019

Pettymyslannistusplääh / Disappointmentblahblah



Kyllä voi tunnelma ja olotila muuttua nopeasti.

Lauantaina pidin työhuoneputiikkiani auki. Vaikka olin kovasti auringonpaistetta toivonut - jotta voisin vihdoin laittaa muutaman lepotuolin ulos ja niiden viereen kortteja ja vihkosia myyntiin - ilma oli sateinen ja ulkona niin valotonta, ettei sisällä pärjännyt ilman valaistusta. Mutta se ei lopulta haitannutkaan yhtään! Kun olin sulkenut työhuoneeni ovet vierailta, laitoin valot pois ja jäin lauantain kesähämärään vielä hetkeksi piirtelemään. Oli jotenkin aivan maagisen hieno hetki. Kuten olen jo aiemminkin todennut, kesän lempeä hämärä, etenkin sateen tuoma, eroaa täysin talven päällekäyvästä pimeästä synkeydestä - siitä puuttuu kaikki pimeyden seuralaiselementit ja tilalla on jotain toiseen maailmaan johdattavaa.

Ilta oli niin hieno, että palasin sunnuntai-iltapäivällä imemään samaa tunnelmaa. Istuin työhuoneeni perällä, kuuntelin satunnaisia ääniä ulkoa, katselin valon ja varjojen vuorottelua näyteikkunani läpi ja askartelin testiprinteistäni ja pilalle menneistä vedoksistani sekä piirustuspaperin jämistä pieniä vihkosia. Kotimatkalla iltamyöhään seisoin puoli tuntia paikallani kuuntelemassa kymmenien lintujen yhtäaikaista laulua ja nuuskuttelin kesään heräävää luonta - ensimmäinen kerta, kun pystyi haistamaan tulevan kesän. Koko kotimatkan ajan pääni piirteli muistiin uusia kuvia ja kirjoitti lauseita, ja kaikki tuntui harvinaisen kevyeltä.

Maanantai-aamu alkoi vielä samassa ihanassa auvossa, mutta tunnin sisällä heräämisestä arki ja normaali eipäs-juupas-säätö nappasi kiinni ja rouskautti mielialan lattian tasolle.

Tutut tietävät, että tämän putkirempan/linjasaneerauksen alkua ja keittiöremonttiamme olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Rempasta talossamme on puhuttu jo ties kuinka monta vuotta ja yhtä monta vuotta olemme lykänneet hiljalleen slummiutuneen keittiömme remppaa, jotta se voitaisiin toteuttaa yhtä aikaa putkiremontin kanssa (alkuperäiset 50-luvun kaapit olivat valitettavasti aika kehnossa kunnossa jo, kun tähän muutimme 25 vuotta sitten). Viime viikonloppuista leijumistani edesauttoi se, että saimme laadittua kohtalaisen tarkan remonttisuunnitelman siitä, mitä toivoimme mihinkin: Ikean Grevsta-kaapit (ruostumatonta terästä) ja tiiliseinää, industriaalista otetta puupinnoilla pehmennettynä. Olo keveni myös siitä, kun rakennuttaja ja sähkömies eivät alustavalla käynnillään pitäneet ideoitamme mitenkään hankalina toteuttaa ja tuli sellainen tunne, että varallisuutemmekin riittää projektiin. Rakennuttaja hieman epäili, että heidän yhteistyökeittiöurakoitsijansa ei ehkä asenna Ikean kaappeja, mutta en osannut edes ajatella, että se oikeasti voisi olla mikään oikea ongelma.

Mutta niin se vain aamulla selvisi, että oikea ongelma on, ja että monopoliketjussahan tässä mennään: rakennuttajan keittiöurakoitsijalla on linjasaneerausremontin aikana urakointimonopoli keittiöiden suhteen (ilmeisesti turvallisuussyistä, joten sen puolesta ihan hyvä - mutta), heillä puolestaan on oma keittiökaapistojen toimittaja, eikä minkään muiden keittiökaappien asennus onnistu. Vaihtoehtona olisi tietenkin pyytää tarjous tältä monopoliurakoitsijalta, mutta se taas ei onnistu, koska heidän monopolikaapistotoimittajallaan ei ole kaappimalleja, jotka olisivat ruostumatonta terästä. Voisimme toki käyttää muita urakoitsikoita, mutta vasta linjasaneerauksen jälkeen, mutta se tarkoittaa käytännössä ensi helmikuuta - ja jos sitä ei pysty tekemään samaan aikaan linjasaneerauksen kanssa, hinta todennäköisesti nousee niin paljon, että meidän rahapussistamme ei löydy oikeansuuruista rahaa. Yritän nyt vielä löytää jonkun ratkaisun ja keskustella rakennuttajan kanssa, mutta kyllä on vahvasti sellainen tunne, että se siitä sitten.

Perinteinen Maanantai siis, isolla ämmällä. Ei tarvinnut lukea sähköpostista kuin muutama sana, ja koko viime viikolla syntynyt kevyt, toiveikas tunne rysähti alas lyijynpainoisena harmaana latinkina. Energisyyden sijaan olo onkin yhtä-äkkiä aivan totaalisen väsynyt ja ponneton. Maailmankaikkeuden mittakaavassahan tämä on pieni murhe, jos on edes murhe ollenkaan, mutta ei sille voi mitään, että kun tällainen vuosikausien urakka murskautuu melkein maaliviivalla, lannistumisen tunne on melko voimakas.

Pahinta tässä olossa on, että kaikki luovaan työhön liittyvä syntyy samasta pettyneestä päänupista, enkä ole tähän ikään mennessä oppinut kaivamaan poteroita, joilla voisin pitää työmielen ja muun mielen erillään. Yritin koko aamun kovasti tsempata itseäni vakuuttamalla, että tämä on vain pieni takapakki eikä vaikuta millään tavoin työhöni, mutta sinne ne ajatukset ja ideat piiloutuivat jonnekin pään kauimmaiseen sopukkaan, josta en nyt niitä enää tunnu ulos saavan. Ehkä on parempi palata työpöydän ääreen jälleen huomenna, kun tappiomieliala on - toivottavasti - laimentunut toisenlaiseen mittakaavaan.

Tämän päivän lahjoitan Netflixille.

-

EDIT ti 14.5.2019: No, tiistaihan oli jo paljon parempi monin eri tavoin. Ja päivän kruunasi se, että satuin näkemään rakennuttajan edustajan sattumalta ihan muissa yhteyksissä, ja hän tuli (vapaa-aikanaan) sanomaan, että on vielä yhteyksissä - mutta että kyllä tämä meidän keittiöremonttimme jotenkin järjestyy! Eilinen dramaattinen käänne tuntuu tällä hetkellä varsin ylidramatisoidulta, mutta toisaalta: sainpahan aika päheän vapaapäivän, jollaista ei ole pitkään aikaan ollut. Näköjään sitä tarvitsinkin.

---

It's strange how fast the atmosphere and feelings can turn opposite. On Saturday I had my studio shop open. I had wished for the sunshine - so I could finally place some resting chairs outside, and a table with postcard stand and some notebooks - but the weather was so rainy and lightless, that I had to turn lights on inside. At the end it didn't really matter afterall, and after I closed my shop doors, I just turned the lights off and I still stayed at my studio drawing for a while. The moment was truly magical. Like I have said before: the dusk in summer, especially the one that the rain brings, is totally different from the heavy darkness of winter - it lacks all the companying elements of darkness and there's something else instead, something that helps you get to whole another world.

The Saturday evening was so special, that I returned on my studio on Sunday afternoon to enjoy the same feeling. I sat there at the back corner of my studio, listened to the random sounds from outside and watched to the light and shadows playing on my display window while I was crafting small notebooks out of my proof prints and misprints and some draqing paper scraps. On my way home, late at the evening, I had to stop at least for half an hour just to listen to the dozens of birds singing. The smell of summer lingered in the air for the first time this year. At the same time my mind was drawing new pictures and writing new works, and it everything seemed to be exceptionally light.

This Monday morning still started on the same wonderful bliss, but it just took one hour to my light state of mind to crash down.

All my friends know, how much we have waited for the pipe repair / full pipe renovation and our long planned kitchen renovation to finally start in our apartment building. The pipe renovation has been on discussion who knows how many years, and all that time we have put off our kitchen renovation, so they could be carried out at the same. (We have the original cabinets built in the 50s, but unfortunately they were in poor condition already when we moved in 25 years ago, and now our kitchen looks already horrible, no small reno can fix it.) It helped me to get to my light weekend feeling, when during the last two weeks we were able to put our ideas on the paper in quite exact way: Ikea Grevsta steel cabinets, red brickwall, industrial touch softened with wooden surfaces. And the feeling just got all the more lighter, when the builder and an electrician visited last week, and they didn't think our ideas were ok in terms of executing them - and I also got this feeling that we really can afford this all. The builder speculated that maybe their independent kitchen contractor would not put Ikea cabinets, but then I couldn't even think that would be a right problem.

But then today it was clarified, that it is a problem. It also become clear to me that we are on a kind of monopoly chain here: this one kitchen contractor has a monopoly on all the kitchen work during the pipe renovation (apparently because of the general safety, which is good - but), and the kitchen contractor has their own cabinet suppliers and they won't mount any other kitchen cabinets. One option for us would be to ask a quotation from this monopoly contractor, but they won't give us their offer, because their cabinet supplier don't have any steel covered cabinets in their selections. It's of course possible for us to use other kitchen contractors, but only after the pipe renovation is over, which is only on next February - and the reality is, that if we can't make it simultaneously with the pipe reno, we probably won't afford to make it. I still try to find some kind of solution to this and I try to discuss with the renovator, but I have a very strong feeling, that that was it.

So, classical Monday with a big first letter then. I only needed to read a few words in my email, and the whole light, hopeful feeling that was born last week came crushing down. I was feeling so energetic and now I'm just totally tired and feeble. In the scale of the universe this is probably not even considered a problem or anything to worry about, but after years of planning and then seeing the project crashing down on the last meters before the finish line... It's a pretty heavy feeling of desponding.

The worst thing about this is, that everything I create is born in the same brain. This far I haven't been able to build thought-proof walls in my brain compartments to block the leaking of thoughts. Through the whole morning I've tried to cheer myself up by saying that this is only a small setback and it doesn't affect my work in any way, but my thoughts and ideast that were so vivid yesterday, are now all hiding somewhere in the darkest corner in my mind, and I just can't reach them at this moment. Maybe it's better to return to my work only tomorrow, when my worst defeatism has - hopefully - changed to smaller scale.

I just donate this working day for Netflix.

EDIT Tue May 14, 2019: That was then, this is now. Tuesday started already way better than Monday. And the best thing ever was, that I just happened to meet the builders presentative by accident on free time, and she came to say, that they will contact me again, but she's sure that our kitchen reno can be arranged in a way or another! So, I was a bit too dramatic yesterday, but in the other hand: I've haven't got such a lazy day of nothingness in a looong time. I needed that.





lauantaina, helmikuuta 23, 2019

No höh / Um...



Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu


Maailmankaikkeuden sääntöjen mukaan kaikki hässäkkä osui tietenkin tälle yhdelle helmikuun viikolle: useampi pienempi projekti, tapaamisia, Teos 2019 -tapahtuma sekä - ehkä itselleni merkittävimpänä - Vaskenruosteyrttitarhan ripustus Kaukana viileä varjo -näyttelyyn Serlachius-museo Göstaan ja avajaiset perjantaina. Mutta tällä kertaa olin kaukaa viisas: ei tullut kiirettä. Teos 2019 -tapahtuman työt lähtivät ajallaan, projektit sain hoidettua onnistuneesti aikataulun mukaan ja tapaamisetkin sain alta pois.

Sitten, Vaskenruosteyrttitarha-teoksen ripustusaamuna, heräsin aivan järjettömään päänsärkyyn. Huonosti nukutun yön jälkeen bussimatka Mänttään oli melko kammottava kokemus, mutta lääke alkoi vaikuttaa melko nopeasti, ja itse ripustus sujui ihan siedettävässä olotilassa. (Ja helposti, kiitos siitä Jonnalle ja Kaisalle, ja muullekin henkilökunnalle!) Minulle jäi kuitenkin reilut pari luppotuntia ennen bussin takaisin lähtöä ja sinä aikana päänsärky alkoi kehittyä aivan megalomaanisiin mittasuhteisiin. Tarkoitukseni oli kuvata teosta hieman, mutta olin niin pahoinvoiva, että ajattelin hoitavani homman sitten avajaispäivänä, parin päivän päästä. Olin suunnitellut katsovani museon muut näyttelyt läpi bussia odotellessani, mutta istuin sitten jossakin nurkassa silmät kiinni ja yritin estää päätäni putoamasta lattialle.

Jos menomatka Mänttään oli kammottava, minulla ei oikein ole edes sanoja paluumatkalle. Pään lisäksi myös vatsaan alkoi koskea, ja kun vihdoin pääsin kotiin puoli seitsemän maissa, melkein puhkesin helpotuksen itkuun. Vaikka eihän se mihinkään helpottanut. Seuraavan päivän voivottelin sekä päätäni että vatsaani ja tärisin paleluhorkassa, vaikka kuumetta ei ollutkaan. Vaikka perjantai-aamuna olo olikin helpottunut, olihan se heti aamusta selvää, ettei minusta ollut avajaisiin lähtijäksi.

Totesinpahan vain illalla itsekseni, että jos onkin kurjaa olla sairaana, niin vielä kurjempaa on, kun missaa tapahtuman, jota on jo hyvän aikaa odottanut. Voi tätä ketutuksen määrää!

No, onneksi näyttely on sentään syyskuulle saakka. Ehdin vielä pariinkin otteeseen käydä kuvaamassa teokseni prosessia ja - ennenkaikkea - käydä katsomassa väriteemaisen näyttelyn. (Mutta silti - avajaiset! Olin hankkinut uuden avajaispaidankin!)

Toinen jänskäämisen kohde on nyt Kaapelitehtaalla Helsingissä parhaillaan menossa oleva Teos 2019 -tapahtuma. Lähetin sinne viime viikolla teoksia - vai lähetinkö? Samana päivänä lähetin myös useampia muita paketteja, ja kaikista muista löydän kuitin seurantakoodeineen, mutta Helsinkiin lähettämästäni satsista en löydä kuittia. (Enkä siis myöskään seurantakoodia, jotta voisin katsoa, onko koko paketti mennyt perille.) Pahoin pelkään, että seuraavan kerran, kun menen työhuoneelleni, löydän paketin sieltä pakkauspöydältäni odottamassa...

Siitä huolimatta, yritän nyt luottaa siihen, että teokseni ovat perillä - ja siihen liittyen jälleen tämä instakisa:




Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu


The rules of the Universe: everything happened this week. I had several smaller projects, meetings, Teos 2019 even and - maybe the most important one for me - the set up of my installation Copper Rust Herb Garden at the Serlachius Museum Gösta, and its vernissage on Friday. But this time I managed my time perfectly: no hurry. I sent all my artworks for Teos 2019  in time, I managed to do all my projects as scheduled, and I didn't have to cancel any meetings. 

And then, on the morning when I was leaving to set up the Copper Rust Herb Garden installation, I woke up with head splitting headache. After a very badly slept night the bustrip to Mänttä was quite horrible experience, but my medicine started to work quite fast, and I actually managed to set up my installation in quite a good shape. (And easily, which I owe thanks for Jonna and Kaisa, and other personnel who helped me!) I still had a few extra hours before heading back, and at that time my headache started to develope again. I had meant to photograph my installation a bit, but I was feeling so bad, that I thought that I would do that on the vernissage day. I had planned to visit the other exhibitions at the Serlachius Museum, but instead I sat there in some corner, my eyes closed and tried to prevent my head from dropping to the floor.

If the trip to Mänttä was horrible, I don't even have words to describe the trip back to Jyväskylä. Besides my head, also my stomach started to hurt really bad, and when I finally was at home about half past six, I almost cried for relief. Although, it really wasnt't any relief. The next day I cried about my head and my stomach, and I shaked all over feeling cold, even I didn't have any fever. On Friday morning I felt a bit better, but it was clear at the morning already, that I wasn't well enough to join the vernissage.


In the evening I just noted myself, that if I was miserable to be sick, it's even more so, when you're missing out something you have waited for for a good time already. I can't even say, how vexed I am.

Luckily the exhibition itself is on show until September. I still have time to make a few trips there and take process and
- what's more important -  to get to view the colour themed exhibition. (But still - the vernissage! I had even a new shirt for that!)

Another thing is the Teos 2019 art sales event which is going on right now at the Helsinki Cable Factory. I sent some prints there last week - or did I? I sent several parcels that day, and I can find the receipt with tracking codes for all the other packages, but not for the Teos 2019 package. Hmmm. Maybe I'll find the package, when I'll go to my studio the next time... there it will be waiting for shipment in my desk...


Nevertheless, I try to trust myself and the fact that I've sent the prints, and they are all in Teos 2019. So, the Instagram draw (see the above picture) is on.




torstaina, marraskuuta 08, 2018

Kiire, kiireempi, kiirein / Busy, busier, busiest!




Tulevan Beckerin Aika sekuntien välissä -näyttelyn valmistelu ei ole sujunut ihan niin kuin olin suunnitellut. Ensin tuli materiaaliongelmia, sitten tekniikkaongelmia, sitten materiaalin hintaongelmia, osaamisongelmia, ja viimeisimpänä alihankintaongelmia - muiden pienempien haasteiden rinnalle. Ja tietenkin siihen päälle uusien teostekniikkatestien totaalinen pieleen meneminen. Siirryin jo ajat sitten suunnitelma B:hen ja nyt olen varmaan jo menossa suunnitelma Q:ssa. Mutta en harmittele samalla tavalla kuin olen joskus muiden näyttelyiden kanssa harmitellut, sillä nyt en joudu tekemään sisällöllisesti yhtään kompromissia. Olin alkujaankin suunnitellut näyttelykokonaisuuden hiljalleen kasvavaksi monimedialliseksi projektiksi, kuten Kyyneltarhakin on ollut (siinäkään mediaelementit eivät ole vielä valmiina, kun tänä vuonna piti valita joko ne tai kirja) - joten tällä kertaa vaihdoin vain ripustussuunnitelmaa ja kokoan samaan kokonaisuuteen kuuluvista (kuva)teoksista vain toisenlaisen kokonaisuuden kuin alunperin oli suunnitelmissan.

Vaikka kyllähän se vähän harmittaa, että käytin niin paljon aikaa installaatiomaisen ripustuksen ja videoprojisoinnin suunnitteluun ja tekemiseen, ja ymmärsin vähän liian myöhään päästää irti. Työ ei sinänsä mennyt hukkaan, koska teokset ovat jo hyvin lähellä valmistumista, melkein valmiina tulevia näyttelyitä varten. Mutta ärsyttää, että löysin itseni jälleen tilanteesta, jossa on taas aivan tolkuton kiire kuvateosten kanssa. Onneksi valtaosa niistä oli jo vain viimeistelyä vailla, mutta osa vielä hyvin raakilemaisessa vaiheessakin, kun olin jättänyt ne täysin paitsioon videon ja installaatiokuvien viedessä kaiken huomion. Näyttelyn alkuun on kolme viikkoa, enkä ole päässyt vielä edes väritestivaiheeseen. Vähän kauhulla odottelen ensi viikkoa, sillä töitä täytyy painaa melkein vuorokauden ympäri, että työt ehtii ajoissa kehystyttääkin. (Ja milloin minä oikeasti pääsen muuttamaan uudelle työhuoneelleni? Alan olla jo malttamaton!)

Joka tapauksessa: ei voisi olla parempaa paussia näyttelytyölle kuin tuleva viikonloppu. Olen tänään pakkaillut tavaroitani kahteen matkalaukkuun, ja huomenna temmon ne Helsingin junaan. Huomenna aion vain levätä ensin junassa ja sitten hotellihuoneen hiljaisuudessa ja tyhjyydessä yhden päivän ennen viikonlopun Korjaamo Design Marketia.

Olen kaikille sanonut, että matkustan Korjaamolle kahden matkalaukun kera "kevyesti" - mutta sehän ei pidä yhtään paikkansa. Paperi painaa kuin synti, ja varmaan enemmänkin. Voi olla, että kun kevyessä (toivottavasti kevyessä) tihkusateessa hilaan laukkujani pitkin Helsingin katuja, ilo voi olla kaukana...  Mutta uskon silti, että viikonloppu ihmisten parissa tuo juuri sellaista energiaa, jonka avulla sitten pykään näyttelyni loputkin teokset valmiiksi alta aikayksikön!

---

Making my upcoming Time between seconds exhibition at Gallery Becker has not happened just like I had planned. First there were some issues with materials, then techinal problems, then the prices of the secondary materials proved to be too high, some issues with my abilities to work with this and the latest problems were with a subcontracting job I ordered - amongs other challenges I've met with this project. I already moved to plan B a while ago, and right now I must be about at plan Q. But I'm not frustrated in a way that I have been with some other exhibitions, because with this project, I still don't have to compromise at all contentwise. From the beginning I planned this theme to be a slowly growing multimedia project, just like the Garden of Tears has been (the media elements are not finished to that one too, because this year I had to choose either my work with them or with the book) - so this time I just changed my exhibition plan and I'm picking just another kind from the artworks of the same theme than I originally had planned.

But it still bugs me a bit that I used so much time for my installation pieces and video projection, and I just realised to let them go a bit too late. The work itself wasn't done in vain, because the plans and works are very near to be finished, and they are almost ready for the upcoming exhibitions. But still I am annoyed that yet again I find myself in a situation where I'm having this almost unbearable hurry with my image based artworks. Luckily most of them are only missing the final touch, but some of them are still in very raw stage, because I had totally missed working with them when I was so concentrated on the installation and video work. There's only three weeks until the exhibition will open, and I still haven't even made my colour tests yet. Thinking of next week fills my head with horror - I'll have to work almost 24/7 to get everything done and framed in time. (And when do I really get to move to my new studio? I'm starting to be impatient!)

Anyway: no better pause for my work with exhibition than the next weekend. Today I've packed my stuff into two suitcases, and tomorrow I'll drag them with me to the train to Helsinki. Tomorrow I'll plan just to rest first on the train and then on the silence and emptiness of the hotel room for one day before the Korjaamo Design Market on Saturday and Sunday.

I've told everyone, that I'll be travelling 'lightly'  - but that just isn't true at all. Paper is heavy as a sin, and probably more. It just might be that when I drag these suitcases in Helsinki streets in slight (hopefully slight) rain, I might not be so prompted to smile... But I still believe that a weekend with people will bring just the kind of energy to me, that I need to finish my artworks next week!