Niitä suuria pieniä asioita. Värisade syntyi viime vuoden kesällä työhuoneeni ikkunaan coloria.net-sivustoni 20-vuotisjuhlan kunniaksi, kasvoi siinä reilun vuoden ja lopulta sai lopullisen muotonsa syyskuun alussa. Nyt se on esillä Vihreää väriä -näyttelyssä Suomen käsityön museossa 5.12.2021 saakka. Pilvissä roikkuu muutamia satoja virkattuja pisaroita, jotka on kaikki värjätty luonnonväreillä.
Teos on hyvä esimerkki siitä, miten nämä suuret projektini syntyvät: totaalisesta mittasuhteiden ymmärtämättömyydestä. Pisaroita pilviin kiinnittäessäni manailin sitä, etten kykene ymmärtämään hienovaraisia vihjailuja. Kuten sitä, että jos joku ihmettelee hämmästyneen näköisenä, että aionko todella kiinnittää noin paljon pisaroita, ihmetys saattaisi sisältää jonkinlaisen vihjeen projektin suuritöisyydestä. Mutta ei - kuulen kyllä sanat, mutta jotenkin onnistun sivuuttamaan kaiken muun. Toistuvasti löydän itseni roikkumassa jossain vaiheessa projektia epätoivon ja totaalisen epäuskon rajamailla ihmetellen sitä, että olen taas ihan järjettömään työmäärään hautautuneena.
Enkä tietenkään opi mitään. Sinä iltana, kun olin saanut pisarat kiinni ja vaelsin voipuneena kotiin, ajattelin, että mitään vastaavaa en kyllä koskaan ikinä enää tee. Mutta kaksi päivää sen jälkeen, kun pilvet olivat nousseet kattoon, ajattelin jo, että ei se niin hirveää ollutkaan, ja voisin ihan hyvin toteuttaa (alunperin ihan vitsinä ilmaan heittämäni) kymmenen tuhannen pisaran projektin.
Ja aloin virkata pisaroita sitä vielä suurempaa installaatiota varten.
Ilman apua ei tämäkään työ syntynyt. Epätoivon hetkellä pisaroita tuli avukseni kiinnittämään puolisoni Timo Sälekivi, joka myös keksi helpomman tavan ja nopeutti siten prosessia. Pilvet teokseeni rakensi Suomen käsityön museon museomestari Janne Syrjänen, jolle kuuluu myös suurin kiitos ripustustyöstä. Ripustuksessa pilvimestarin apuna hääräsi Otto Vepsäläinen. Jannelle kiitos myös upeasta valaisusta, jonka seurauksena Värisade sai seinälle seurakseen uskomattoman hienon, läpikuultavan varjosateen! Suomen käsityön museolle olen suuresti kiitollinen aika monesta asiasta tämän työn suhteen!
Those big small things. My Coloria Rain was born in summer 2020 to celebrate the twentieth anniversary of my coloria.net website, and has grown since, until it received it final form at the beginning of September. Not it is shown at the Sustainable Colour exhibition at the Craft Museum of Finland, until the beginning of December. There are few hundred of those crotcheted, natural dyed droplets hanging from three clouds.
The installation is a perfect example of the birth of my biggest projects: they are born from a total lack of understanding proportions. As I was attaching droplets, I cursed my unbelievable uncapablity of reading between lines. Like, if someone is looking astonished and wondering out loud, if I am really attach that many droples, there could be some kind of hint about the size of the project. But no - I hear the words, but somehow always dismiss everything else. From time to time again I find myself despair in the mids of some project, wondering why, again, I've got this kind of insane amount of work.
And of course I won't learn anything. After I had attached all droplets and I was walking back home completely tired, I swore I would never make these kinds of project ever again. Never! But two days after the clouds had been placed on the ceiling, I was already thingking, that it was really not as bad, and why not continue with a ten thousand droplets of the same kind (of which I had started talking as a joke a bit earlier).
And I actually have started to crothet droplets for my even bigger installation.
This would have been nothing without help. At the deepest moment of despair my life-partner Timo Sälekivi came to help with me to attach the droplets and invented an easier way to do it, which made the project a lot faster to do. The clouds were built by the museum technician Janne Syrjänen, who also mastered the setting up of the installation. In building the installation he was helped by Otto Vepsäläinen. Janne was responsible also for the lights which created the most beautiful, translucent shadow rain on the walls! The Craft Museum of Finland helped me with so many things with this installation, I really can't even list them all. So I just say: thank you!
Ajattelin, että kesällä työhuoneeni avointen ovien päivinä ehtisin kirjoitella blogiini kaikista meneillään olevista projekteistani - mutta kun vihdoin pääsen blogini äärelle, onkin jo päivää vaille heinäkuun viimeinen päivä, ja niin niin monet prosessit loppuvaiheissaan. Eilen sovin kuukauden taiteilija -mininäyttelyni purkamisesta Jyväskylän Taiteilijaseuran Galleria Beckerissä huomeniltana (esillä siis vielä tämän päivän ja huomisen), ja heinäkuun viimeiseen päivään loppuu myös teostilausteni ilmaiset postitukset (elokuun ekasta lähtien pakkaus- ja lähetyskulut taas 10e per tilaus).
Ja tässä nyt istun tämän kesän viimeistä neljän päivän avoinnaoloputkea "valvomassa". Työhuoneeni ovet ovat avoinna torstaista sunnuntaihin klo 12-18, ja sitten seuraavan kerran elokuussa perjantaina 14.8.2020 klo 10-18. Täysin erakoituneen kevään jälkeen mieli ja sydän sanoisi, että elokuussa olisi pitää jatkaa vaikka päivittäisellä aukiololla, mutta tosiasia on, että työn alla on sellaisia prosesseja, jotka vaativat huomiotani moneksi perkkäiseksi päiväksi, ja joita on todella vaikea toteuttaa samalla, kun pitää työhuonetta avoinna. Siispä pitää heittäytyä taas luovan työn pariin: sekä kuvien että hieman huonolle hoidolle jääneen Anthotypical-projektini.
Heinäkuun mittainen nelipäiväinen työhuoneviikko on kyllä näinkin lyhyessä ajassa muuttunut tavaksi, josta on vaikea irrota. Käynhän työhuoneella muutenkin yleensä vähintään sen neljä päivää, ja vietän täällä vielä pidempiä aikojakin per päivä, mutta työn tekeminen on niin erilaista aukiolopäivien aikana, että päivien luonnekin on ihan erilainen - kuin kävisi päivätöissä. En yksinkertaisesti pysty keskittymään mihinkään aikaa vieviin prosesseihin, jos koko ajan odotan, että joku tulee ovesta. Mutta onneksi nurkkiin on kertynyt vaikka millä mitalla sellaista työtä, mikä on odottanut tekemistään vaikka kuinka kauan, mutta jolle ei ole olut aikaa. On tehnyt hyvää saada kaikki sekaiset kasat kuplamuovinyssäköitä puhdistettua ja järjestettyä paikalleen. Olen leikannut tukipahveja vanhoista pahvilaatikoista. Olen saanut tehtyä hirmuisen pinon sellaisia ärsyttäviä pikkuasioita, joiden tekeminen ei kestä kauan, mutta jotka sitten pääsevät kertymään tolkuttoman mittaiseksi to do -listaksi ja sitten hiljalleen muuttuvat ylivoimaiseksi urakaksi.
Toki huomaan myös, että tämä yhtä-äkkinen sosiaalisuus on paitsi antoisaa ja energisoivaa, myös yllättävän uuvuttavaa. Kun olen illalla palannut kotiin, en jaksa tehdä juuri mitään. Vaikka usein olenkin kotimatkallani saanutkin poimittua muutamia kasveja antotypia-projektiini, kotona ne jäävät keräilykassiin odottamaan ja kuivumaan, kun kaikki energia valahtaa kantapäistä ulos siinä vaiheessa, kun ulkokengät saa jalastaan. Päivällä sitä kuvittelee kaikkea, mitä illalla vielä kevyesti tekee, ja kuinka aikaa jää vielä kirjan parissa rentoutumiseenkin, mutta tosiasiassa sitä vain lössähtää sohvalle ja katsoo televisiosta suurin piirtein ihan mitä vain.
Ehkä juuri siksikin tämä heinäkuu oli niin tervetullut. Olen elänyt täysin erilaisessa rytmissä kuin normaalisti ja erilaisen päiväjärjestyksen sisällön mukaan, ja vaikka iltaisin veto onkin poissa, tuntuu, että muuten tässä on jollain kummalla tavalla latautunut. Tuntuu ihan mahtavalta ajatukselta se, että ensi viikolla pääsee uudelleen oman hiljaisen ja hitaan luovan työnsä pariin.
Mutta eletäänpä ensin tämä tämän kesän osalta viimeinen aukioloputki läpi. Täällä istun ja odottelen vierailijoita sunnuntaihin saakka - tervetuloa!
---
I thought that I would have some time to write in my blog during these open doors days in July. But when I finally got to my blog, it's already the end of July, and so many processes ending in a few days time. And here I am, sitting at my studio and keeping the doors open for the last four-day session for this summer. After last spring my heart tells me to continue these open doors days in August, but the reality is that I have so many work processes going on, which all are really hard to make if I keep my studio doors open. That's why I need to get back to my creative work: to some new images and to my Anthotypical project. The four-day working week in July has turned (in a really short time) into a custom, which is hard to give up. I do work at my studio at least four days a week anyway, and even longer days, but working in these open doors days differs so much from my "usual" days that it's like going to any day job. I simply can't concentrate on those time-consumin processes, if I'm in alert waiting for someone to arrive. But luckily there are a lot of chores around that have just been waiting on me to get to them, and I've never had any time. I've cleaned and arranged all my packing materials and cut support cardboards from used cardboard boxes. I've done a mass of those annoying small things, that won't really take long time to do, but which often get to pile and then they turn into an overwhelming job. And I've noticed that this socialicing through the day - besides being very energizing and inspiring - is also very wearing. After getting home every day, I really don't have any energy to do anything. Often I pick some plants on my way home for my anthotype project, but then, when I get home, those will stay in my collecting bag and dry. During each day I plan all those things I'll do when I get home, and imagine how I'll have some time to enjoy reading, too, but the reality is that I just sat on sofa and turn the telly on. Maybe that is why the July was so welcome. I've been living on a totally different rhythm than normally and doing very different kind of work, and while I am really lazy in the evenings, I feel, that on another levels I've been charging myself all through the summer. Right now it feels absolutely wonderful to think that I'm about to return to my slow and silent creative work next week! But first, let's live through this weekend. Here I am, at my studio, waiting for people to arrive - welcome!
Koska olen joka tapauksessa jo kuukauden myöhässä suunnittelemastani aikataulusta antotypiakokeilujeni kanssa, ajattelin, ettei parin päivän viive enää missään tunnu. Koska joudun nyt porrastamaan testipapereiden valottumista ja muutenkin projektiin liittyvää "sälää" on kertynyt niin paljon, että ajattelin, että on selkeämpi muistiinpanojeni kannalta, jos porrastan ainakin ensimmäiset pari osaa projektistani alkamaan joko kuun ensimmäinen päivä tai viidestoista päivä. (Joskin viimeisen osion kanssa tulee niin kiire, että laittanen testipapereita valottumaan ehkä jopa päivittäin - pitää sitten vain skarpata merkintöjen kanssa, että saa jonkinlaisen yhdenmukaisen tuloksen.) Kiwinkuorikokeilujen piti olla viimeinen testipaperierä ennen ensimmäisen osion valottumista, mutta koska laitan ensimmäisen setin valottumaan vasta toukokuun ensimmäisenä päivänä, ja koska sen vuoksi tässä nyt on vielä pari päivää aikaa, ajattelin lisätä testipapereihin vielä sipulinkuorilla tehdyt kontaktivärjäysnäytteet sekä koristeomenapuun omenista tehdyn värin. Ne molemmat ovat nyt keittiössä valmistumassa: kuivaneet omenat kattilassa ja sipulinkuoret papereiden päälle levitettynä painot päällään.
Hiljalleen päivittelen myös Anthotypical-sivuani. Nyt olen vihdoin saanut päivitettyä Anthotypical-sivulle projektisuunnitelman (englanniksi). Varsinainen kuvaus teoksista, joita varten olen näitä testejä tekemässä vielä sivulta puuttuu, mutta senkin kyllä jossain vaiheessa haluan esille laittaa - kunhan on oikea aika. Tällä hetkellä käytän kaiken likenevän ajan siihen, että saan testipaperit ajoissa valottumaan, ja että saan tehtyä kaikki näytteet, jotka ovat olleet suunnitelmissa.
Nyt on aika monta kertaa joutunut hokemaan itselleen, että "kyllä se tästä". Mutta kyllä siihen hiljalleen alkaa uskoakin.
---
Because I'm alread about a month late with my original schedule with my anthotype testing, I'm thinking that a couple of more extra days delay won't do any harm. Because I now have to make this project in several stages instead of one, I thought that it would be a great idea to have starting days for exposure times in the beginning of the month or in the fifteenth day. (Though, I think I'll be in such a hurry then with the latest stage / batch, that I'll add print to exposure each day - I just have to then be especially alert with all the notes, so that the results can be uniformly read.) Testing with kiwi peels was supposed to be my last test set before preparing the first batch for exposure, but because I'll set the first batch out for sun exposure only on May 1st, there's still a few days left for more tests. So, there are currently crab apples boiling and some onion skin contact dyeing happening in my kitchen. Gradually I'll also add more information on my Anthotypical page. Finally I got to write my project plan and schedule. The introduction to my art processes to which I'm making these tests is still missing from the web page, but I will update that some day too - when it's the right time. At this moment I'll have to use every minute possible to get those test papers to exposure as soon as possible, and to make all the samples that I have planned to make. So many times I have now repeated "There, there - It´ll be allright". But maybe I'm actually starting to believe in it too.
Viime vuoden lopulla tein itselleni melko jämäkän toimintasuunnitelman ja budjetin, jonka mukaan aion tehdä töitä ja elää tämän vuoden. Toimintasuunnitelmahan lipsahteli jo miten sattuu, kun näyttelyvapaan vuoden sijaan tämän vuoden kalenterissa on näyttelyitä enemmän kuin monena aiempana vuotena, mutta budjetistani en ole vielä onneksi lipsunut.
Houkutuksia on kyllä tullut eteen. Alkuvuoden aikana olen sanonut tiukan EI:n ryhmänäyttelyille Roomassa, Lontoossa, New Yorkissa, Tokiossa, Osakassa ja viimeksi tänään kieltäydyin kutsusta osallistua taidemessutapahtumaan Singaporessa. - Olenkohan vihdoin oppinut sen, että kaikki pieneltäkin tuntuvat toimenpiteet, kuten vedosten pakkaaminen tällaisiin näyttelyihin, ovatkin moninkerroin suurempia urakoita kuin niitä projektiin lähtiessään tajuaa? On jotenkin palkitseva tunne, kun pystyy säilyttämässään kalenterissaan tasaisen 4/4-marssipoljennon, jota ei kiireen tuottama sekalainen fuusiojazzin rytmittömyys sotke.
Mutta yksi syy kieltäytymiseen on myös tiukka budjettikurini. Ystäväni yritti kovasti vinkata, kuinka hienolta Tokio ja Lontoo näyttäisivät CV:ssä, mutta huomasin, ettei minulla ole niinkään kovaa tarvetta kerätä kaupunkien nimiä ansioluettelooni kuin pysyä taloudellisessa tasapainossa siten, että pystyn säilyttämään työhuoneeni, josta on lyhyessä ajassa tullut henkireikäni. Putkiremonttia odotellessa ei ole oikein varaa tehdä tappiollisia keikkoja, tai edes nollakeikkoja. Niinpä laskin vahvisti päätöstäni: pikaisella laskutoimituksella todettuna en olisi hyötynyt yhdestäkään näyttelyosallistumisesta taloudellisesti, vaikka kaikki lähetettävät teokset olisi myyty. Tai no, niin vähän, että se ei olisi itselleni ollut edes vaivan- eikä materiaalinpalkkaa. Totesin, että vastaavantyyppiset projektit sopinevat paremmin niille taiteilijoille, jotka tekevän hieman kalliimman hintaluokan teoksia.
Muutakin maksullista näkyvyyttä on tarjottu: lehdissä. Useimmiten viittaan kintaalla kaikkiin maksullisiin "mahdollisuuksiin", mutta välillä yritän miettiä niinkuin bisnesnainen konsanaan. Voisihan ajatella näinkin: periaatteessa lehtinäkyvyys maksaa vähemmän kuin näyttely jossakin pääkaupunkiseudun hyvässä galleriassa, tavoittaa todennäköisesti enemmän ihmisiä ja sen saa kokoon vähemmällä vaivalla. Tänä vuonna eräästä englanninkielisestä, kansainvälisesti tunnetusta sisustuslehdestä tullut tarjous (maksa meille 3000, lähetä meille kuvia ja me haastattelemme sinua) ja eräästä Finnairin, Scandinavian Airlines/SAS:sin ja British Airways:sin Pohjoismaiden välisillä reiteillä ja business-loungeissa lentokentillä ympäri Eurooppaa jaettavasta lehdestä (valittavana vastaavantyyppisellä diilillä yhden sivun artikkeli hieman yli 1100 tai aukeama hieman alle 1800) saivat kuitenkin kielteisen vastaukseni. Hetken jopa harkitsin, mutta sitten iski kielteisen päätöksen vaikuttajaksi ihan toinen syy: koko malli - maksa meille, me haastattelemme ja kirjoitamme artikkelin - alkoi tuntua kenkulta.
En nyt oletakaan, että noiden mainoksiin perustuvien julkaisujen tekstit olisivat mitenkään journalistisen toiminnan huippua, mutta silti. Muistan, kun ensimmäisen kerran sain tämäntyyppisen tarjouksen eräältä ranskalaiselta sisustuslehdeltä Habitaren jälkeen muutamia vuosia sitten. Kävin tuolloin kaupassa selailemassa lehteä ja vilkuilemassa artikkeleita, jotka he olivat esittäneet referenssiksi vastaavanlaisista jutuista. Siinä yhteydessä tajusin, että on mahdotonta erottaa maksettua artikkelia ja toimittajien "ilmaiseksi" kirjoittamaa artikkelia toisistaan. Jos jälkimmäisiä edes oli ollenkaan. Jos joku maininta maksetusta sisällöstä oli, se oli kyllä merkitty niin pienellä jonnekin, etten sitä huomannut. Pohdin tätä ystäväni kanssa, ja hän lohdutti, että valitsevathan he sentään kuitenkin sen, keitä tai mitä esittelevät, eivät he sinne kaikkia kutsu. Siinä mielessä kai tällaisesta pitäisi olla iloinenkin, ja ehkä ajattelen nyt koko kuviota liian naivisti, mutta en voi mitään sille, että tällaisessa pelissä se sisäinen bisneshenkilöni menee nukkumaan. Suostuminen tuntuisi niin huijaamiselta - niin kuin oikaisemiselta maaliin tai lunttaamiselta kokeissa. Mieluummin ostaisin sen rehellisen mainoksen, jonka kaikki tunnistavat mainokseksi.
(No niin. Saan sitten varmaan melkoisen rauhan tulevillekin kalenterisivuilleni. Tämän kirjoittamisen jälkeen tuskin hirveästi moisia tarjouksia tulee. Mutta tällä hetkellä minulla on työni kannalta tärkein: työhuoneeni ja rauha tehdä työtäni. Seuraavan kerran muuten työhuoneputiikki auki huhtikuun puolella: 13.4.2019 klo 12-16 - jos vierailu aiemmin kiinnostaa, laita meiliä!)
---
At the end of last year I wrote myself a plan for this year and calculated a budget to guide me through this year both workwise and in private life. I already slipped from my plan, when - instead of exhibition-free year - I have now several exhibitions booked, more than in some other passed years. But luckily no slipping from my budget yet. I have had my temptations. During this year I have already said NO to group exhibitions in Rome, London, New York, Tokyo, Osaka and today I denied invitation to take part to one exhibition fair in Singapore. - Have I finally learned, that even every small things, like packing prints for exhibitions, stop being small at some point? It feels somehow rewarding when you can keep your even pace through days when there are no extra projects emerging in your workday. But one reason for declining is also my tight budget. My friend tried to hint me, that Tokyo and London would look so great in my CV, but I realised that I really don't have any urge to collect the names of the cities in my resume, as I do to keep my financial balance in a way, that I can keep my studio, which has become almost a sanctuary for me these days. So, I let the calculator to confirm my already made decision: I did my math and I realised that I wouldn't have gained any profit from any of the exhibitions, even all my artworks had been sold. Well, in some cases, but so little, that it would have just about covered the material costs. These kinds of projects suit better to those artists, who make sligthly more expensive artworks. I have been also offered other kind of paid exposure: in magazines. Often I just pass all these paid "possibilities" without even reading, but at times I try to think like a business woman. I could think like this: it would cost less than an exhibition at some good Helsinki gallery, it would probably reach more people and it all would take less effort. This year I've got a offer from one internationally well-known interior decor magazine (you pay 3000 and send us some photos of your art and we'll interview you for the story) and also a magazine which is available in European airports and is given away in some Nordic flights (with a same kind of deal, for one page article 1100+ or a spread for 1800-), but I declined them both. Why? The whole concepts feels somehow unpleasant. I don't expect those commercial-based publications to be some kind of journalistic top publications, but still... I remember, when I first received this kind of offer from one French interior design magazine after Habitare, a few years back. Then I read through the magazine and searched for the articles they had given me as preference - and I noticed that it was impossible to pick the paid articles from those "freely" written ones, if there were even any of the latter ones. If there was some kind of mention of paid article, it was printed so small I didn't notice it. My friend noted, that they, however, pick the topics and choose who or what they will "write" from, it's not an open invitation for all. I guess I should be happy about these kinds of contacts, and maybe I'm thinking naively, but I can't help that in these kinds of situations my inner business person just goes to sleep. For me it just feels cheating - like taking a shortcut to reach the finish line before others. I'd rather bought that clear advertisement that everyone would recognize to be one. (Well. After this I'll probably will have a peace forever in my calendar. I guess I won't be getting such offers after this blog entry. But at this point I've got the most important one work-wise: my studio, a place to do my job. Next time my studio shop open (btw) in April 13, from noon to 4pm, welcome!)
Tulevan Beckerin Aika sekuntien välissä -näyttelyn valmistelu ei ole sujunut ihan niin kuin olin suunnitellut. Ensin tuli materiaaliongelmia, sitten tekniikkaongelmia, sitten materiaalin hintaongelmia, osaamisongelmia, ja viimeisimpänä alihankintaongelmia - muiden pienempien haasteiden rinnalle. Ja tietenkin siihen päälle uusien teostekniikkatestien totaalinen pieleen meneminen. Siirryin jo ajat sitten suunnitelma B:hen ja nyt olen varmaan jo menossa suunnitelma Q:ssa. Mutta en harmittele samalla tavalla kuin olen joskus muiden näyttelyiden kanssa harmitellut, sillä nyt en joudu tekemään sisällöllisesti yhtään kompromissia. Olin alkujaankin suunnitellut näyttelykokonaisuuden hiljalleen kasvavaksi monimedialliseksi projektiksi, kuten Kyyneltarhakin on ollut (siinäkään mediaelementit eivät ole vielä valmiina, kun tänä vuonna piti valita joko ne tai kirja) - joten tällä kertaa vaihdoin vain ripustussuunnitelmaa ja kokoan samaan kokonaisuuteen kuuluvista (kuva)teoksista vain toisenlaisen kokonaisuuden kuin alunperin oli suunnitelmissan.
Vaikka kyllähän se vähän harmittaa, että käytin niin paljon aikaa installaatiomaisen ripustuksen ja videoprojisoinnin suunnitteluun ja tekemiseen, ja ymmärsin vähän liian myöhään päästää irti. Työ ei sinänsä mennyt hukkaan, koska teokset ovat jo hyvin lähellä valmistumista, melkein valmiina tulevia näyttelyitä varten. Mutta ärsyttää, että löysin itseni jälleen tilanteesta, jossa on taas aivan tolkuton kiire kuvateosten kanssa. Onneksi valtaosa niistä oli jo vain viimeistelyä vailla, mutta osa vielä hyvin raakilemaisessa vaiheessakin, kun olin jättänyt ne täysin paitsioon videon ja installaatiokuvien viedessä kaiken huomion. Näyttelyn alkuun on kolme viikkoa, enkä ole päässyt vielä edes väritestivaiheeseen. Vähän kauhulla odottelen ensi viikkoa, sillä töitä täytyy painaa melkein vuorokauden ympäri, että työt ehtii ajoissa kehystyttääkin. (Ja milloin minä oikeasti pääsen muuttamaan uudelle työhuoneelleni? Alan olla jo malttamaton!)
Joka tapauksessa: ei voisi olla parempaa paussia näyttelytyölle kuin tuleva viikonloppu. Olen tänään pakkaillut tavaroitani kahteen matkalaukkuun, ja huomenna temmon ne Helsingin junaan. Huomenna aion vain levätä ensin junassa ja sitten hotellihuoneen hiljaisuudessa ja tyhjyydessä yhden päivän ennen viikonlopun Korjaamo Design Marketia.
Olen kaikille sanonut, että matkustan Korjaamolle kahden matkalaukun kera "kevyesti" - mutta sehän ei pidä yhtään paikkansa. Paperi painaa kuin synti, ja varmaan enemmänkin. Voi olla, että kun kevyessä (toivottavasti kevyessä) tihkusateessa hilaan laukkujani pitkin Helsingin katuja, ilo voi olla kaukana... Mutta uskon silti, että viikonloppu ihmisten parissa tuo juuri sellaista energiaa, jonka avulla sitten pykään näyttelyni loputkin teokset valmiiksi alta aikayksikön!
---
Making my upcoming Time between seconds exhibition at Gallery Becker has not happened just like I had planned. First there were some issues with materials, then techinal problems, then the prices of the secondary materials proved to be too high, some issues with my abilities to work with this and the latest problems were with a subcontracting job I ordered - amongs other challenges I've met with this project. I already moved to plan B a while ago, and right now I must be about at plan Q. But I'm not frustrated in a way that I have been with some other exhibitions, because with this project, I still don't have to compromise at all contentwise. From the beginning I planned this theme to be a slowly growing multimedia project, just like the Garden of Tears has been (the media elements are not finished to that one too, because this year I had to choose either my work with them or with the book) - so this time I just changed my exhibition plan and I'm picking just another kind from the artworks of the same theme than I originally had planned. But it still bugs me a bit that I used so much time for my installation pieces and video projection, and I just realised to let them go a bit too late. The work itself wasn't done in vain, because the plans and works are very near to be finished, and they are almost ready for the upcoming exhibitions. But still I am annoyed that yet again I find myself in a situation where I'm having this almost unbearable hurry with my image based artworks. Luckily most of them are only missing the final touch, but some of them are still in very raw stage, because I had totally missed working with them when I was so concentrated on the installation and video work. There's only three weeks until the exhibition will open, and I still haven't even made my colour tests yet. Thinking of next week fills my head with horror - I'll have to work almost 24/7 to get everything done and framed in time. (And when do I really get to move to my new studio? I'm starting to be impatient!) Anyway: no better pause for my work with exhibition than the next weekend. Today I've packed my stuff into two suitcases, and tomorrow I'll drag them with me to the train to Helsinki. Tomorrow I'll plan just to rest first on the train and then on the silence and emptiness of the hotel room for one day before the Korjaamo Design Market on Saturday and Sunday. I've told everyone, that I'll be travelling 'lightly' - but that just isn't true at all. Paper is heavy as a sin, and probably more. It just might be that when I drag these suitcases in Helsinki streets in slight (hopefully slight) rain, I might not be so prompted to smile... But I still believe that a weekend with people will bring just the kind of energy to me, that I need to finish my artworks next week!
Just tätä. On vasta tiistai ja jo tuntuu, että viikko saisi jo loppua. Olin vielä viikonloppuna ihan hirveän energinen, kun lauantaina ja sunnuntaina sain työlistaltani pois ihan kunnon annoksen pitkään odottaneita asioita (huolimatta lauantain piinallisesta migreenistäni), mutta sittenpähän maanantai oli Maanantai isolla alkukirjaimella. Asiat vain alkoivat tulla bumerangina takaisin.
Olin tietenkin muutenkin huonossa vireessä aamupäivällä, kun kaikki oli hukassa tai kaatui tai tökki muuten vain. Totesin ensitöikseni uudella tekniikalla toteuttamieni testivedosten menneen ihan totaalisen pilalle ja tajusin, etten saa tekniikkaa hiottua loppuun tulevaan Beckerin näyttelyyni. Suunnitelma B käyttöön siis, ja jälleen kompromissitilaan.
Sitten postikin toi pelkkiä laskuja ja heti ensimmäiset lukemani meilit olivat pelkkiä ikäviä asioita - aamulla sain torppauksen peräti kahdelle pitkään tekemälleni projektille. Ja sen jälkeen työ jatkuikin jo tehtyjen uudelleen tekemisellä. Lauantaina lähettämäni liitteet pyydettiin lähettämään uudelleen, koska ilmeisesti "matkalla on tapahtunut jotain, mikä on vahingoittanut kuvia, eivätkä ne aukea". (Niin että mitä?) Sunnuntaina tilasin reippaasti paperia, ja maanantaina sain viestin, että vain osan saa lähetettyä nyt, ja loput tulevat sitten parin viikon päästä. (Ok, tätä osasin kyllä odottaakin, koska yleensä käyttämäni paperi on maahantuojalta aina loppu ja aina sitä olen joutunut odottamaan.) Lähetin uudelleen tiedusteluja, joihin oli luvattu vastata jo edellisellä viikolla.
Päivän huipentuma oli tämä: loppuviikolla, kun siirtelin jälleen tavaroita kotona paikasta toiseen, jotta mahtuisin tekemään työtäni, kypsyi ajatus etsiä kunnon työtila. Menin samantien nettiin ja löysin ihan kohtuuhintaisen tilan, vaikkakin ihan reilusti suuremman kuin mitä tarvitsin. Sovin samantien esittelyn maanantaiksi. Henkilö, jonka kanssa ensin juttelin, kertoi olevansa syyslomalla, joten asiaa hoitaisi toinen henkilö. Itse tila olisi ollut juuri sitä, mitä etsin, mutta paikalle tulikin kolmas henkilö, joka ei osannut vastata mihinkään kysymyksiini. Sillä ei lopulta ollut mitään väliäkään, kun kävi ilmi, ettei tila ollut edes vuokralla. Olisi se ollut itselleni joka tapauksessa varmaankin liian kallis, mutta silti turha käynti ja jonkinlaisen haavetilan romuttuminen tuntui niin käsittämättömän lannistavalta, etten oikein osaa edes sanoiksi pukea. En yksinkertaisesti kestä sellaista jatkuvaa melkein-tilaa: se peruspainajaismainen olotila, missä rämpii koko ajan samassa kohdassa pääsemättä mihinkään.
Yritän nyt piristää itseäni sillä, että jokin prosessi sentään saavuttaa maaliviivankin joskus! Alunperin tilasin 25x25 cm kokoisia vedoksilleni, mutta huomasin sitten pussit saatuani kotona, että saamani pussit ovatkin paljon pienempiä. Siispä reklamoin, ja minulle luvattiin lähettää kaipaamiani pusseja. Tällä kertaa tosin huomasivat jo ennen lähettämistä, että varastoon olikin saatu tilaamieni pussien sijaan väärän kokoisia, joten kysyivät, kelpaisiko minulle nuo vääränkokoiset 25x35cm pussit sen sijaan. Totta kai mieluummin ottaisin sitä, mitä tilasin, mutta koska ekasta tilauksestani oli jo pari kuukautta, ja tuli vain niin vahva tunne siitä, että edes yksi prosessi pitää saada loppuun, myönnyin. Joten tänään kävin postissa noutamassa nuo vääränkokoiset pussit. Ja näin on yksi parin kuukauden ostosprojekti kunnossa.
Nyt kaipais jotain piristävää juttua. Ehkä huominen on toisenlainen.
ps. Mainittakoon vielä, että tämä maalin saavuttamattomuus vaivaa myös vapaa-ajallani. Viikonloppuna varasin hotellin pariksi yöksi. Tänään tuli viestiä, että korttimaksu ei ole jostain syystä mennyt läpi. Pyysivät tsekkaamaan kortin maksuasetuksen (no, siinä ei ole mitään vikaa) tai laittamaan toisen kortin tiedot. Laitoin viestiä, etten kyllä korttitietojani meilillä pistä - mutta jos vaikka onnistuisi maksaminen paikan päällä. Toivottavasti, koska en ihan oikeasti enää jaksaisi hoitaa näitä loma-asioitakin kaikkia kahteen kertaan.
Just like this. It's only Tuesday and I already wish that this week would be over. Still last weekend I was buzzing energy, when on Saturday and Sunday I managed to finish several small chores on my to do list (even though I had a head splitting migraine on Saturday), but then again, Monday was a True Monday. Things came back boumerang-like. I was alredy not in the best mood in the morning, since everything started going downhill: I couldn't find anything, I dropped things or there just were these little things... The first thing that happened was, that I made a note that my proofs made with a new technique I've been trying to practise for a while now, had all gone totally wrong, and I just realised that I really can't use that technique for my future Gallery Becker exhibition. So, plan B it is, yet another compromising to do. Then the mailman brought only invoices and the first emails I read were just not fun to read at all - in the morning two projects of mine got a final "no", there's no hope to continue. And after all that, I had to start re-doing what I had already done. The attachment images I had emailed on Saturday for one client, had to be sent again, since 'something had happened on a way, and they won't open'. (Um, what?) On Sunday I ordered plenty of paper, and on Monday I received a message, that only part of them will arrive now, and the rest of them follow in a few weeks time. (Ok, for this I had prepared, because usually the paper I use is always ended from the importer, and I've always had to wait for it.) I re-sent some enquiries, to which I should have had replies last week already. But the real top of the day was this: last week, when I was yet again moving stuff from a to b, so that I could fit to do my job, I decided to try to find myself a proper place to work. I checked some places online, and I found rather a good space, although a lot larger than I thought. We agreed a show-out for Monday, and the space would have been really really excellent for me, but... The original real estate agent couldn't make it and I had agreed to meet with another agent from the same company, but when I went there, I met a third guy, who actually didn't know anything about this space. But it really didn't matter, since there were already some people in the space, who said that the space isn't available for renting after all. It probably would have been too expensive for me anyway, but still visiting the place in vain and somehow sort of losing my dreamy place felt so stultifying, I can't even really describe the feeling. I just can't deal with this almost status around me - this nightmarish mode where I feel like doing the same things all over again, never getting ahead. I try to make myself feel better by proving that it's possible for some 'projects' end some time! Originally I ordered 25x25 cm cellophane bags for my prints, but after receiving them, I noticed that the bags were much smaller than I had ordered. Naturally, I complained about this and I was promised new right-size bags. Except they weren't - the importer had received wrong size bags, but this time they luckily understood the mistake before sending them to me, and they asked me if I would accept 25 x 35 cm bags instead. Of course I would rather receive the ones I ordered, but since it was already two months from my first order, and because I just had so strong feeling about getting even one process finished, I said yes. So, today I picked those wrong-size bags from the post office. And this is how I can finally over-line one thing from my to do list. I would so need something uplifting right now. Maybe tomorrow will be different. ps. I just have to mention, that this goes to my freetime too. On weekend I booked a hotel room for a couple of nights. Today I received a message, that my card payment hasn't been ok for some reason. They asked me to check the settings of the card (nothing wrong there) or to send a info of another card to them. I just messaged that I won't send my card info via non secured email - but if I could pay then on site. I hope so, since I really wouldn't like to do my freetime thingies twice too. .
Monet kaverini joskus naurahtelevat pitkille kirjoitusprosessilleni ja todennäköisesti uskovat, ettei näistä projekteistani mitään tule, koska kaikki kestää niin kauan.
Jostain syystä kuvataiteen puolella näille pitkille prosesseilleni ei samalla tavalla hymähdellä. Ehkä se johtuu siitä, että olen jo vakiinnuttanut paikkani kuvateosten tekijänä, ja sen myötä on olemassa jonkinlainen todistus siitä, että asiat syntyvät, vaikka niiden haudutusaika olisi pitkä.
Ja kun niiden haudutusaika on pitkä.
Yleensä yhden teoksen työstämisaika on vuosia, vähintään kuukausia – harvoin vain viikkoja, eikä juuri koskaan muutaman päivän projekti. Pidän hitaasta hauduttamisen prosessista ja koen sen omakseni. Asia valmistuu, vaikka sitä ei aktiivisesti työstäisikään, ja on sitten joku päivä valmis pullahtamaan ulos.
Antamalla itselleen mahdollisuuden hitaaseen työprosessiin, poistuu jonkinlainen "tuleeko tästä mitään?" -pelkokerroin. Epävarmuus huomisesta on aina läsnä, mutta vielä vahvempana on läsnä tieto siitä, että ei valmistu ehkä nyt, eikä huomenna, eikä viikon päästä, mutta ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Jotain syntyy aina, hiljalleen, vääjäämättä.
Silti uuden syntyminen on aina yhtä suuri ihme.
Nyt Kyynelpuutarhurin päiväkirja on hassulla tavalla melkein valmis. Sikäli täysin valmis, että mitään en voi enää sen eteen tehdä: se on painoon lähetetty, oikovedos on luettu ja painokoneet rullaavat ja raksuttavat. Mutta melkein sikäli, että valmis kirja kovine kansineen ja lankasidontoineen ei ole vielä käsissäni. On vain oikovedosten irtosivuinen kasa. Vielähän tässä voi periaatteessa käydä vaikka miten, mutta olen suhteellisen levollinen. Sen verran levollinen, että uskalsin avata jo tilauslomakkeen.
---
Viime viikon loppu ja tämän viikon alku oli koko kesän kulminoituma. Viime viikolla hyväksyin kirjan vedoksen painoon, viikonloppuna kävin hakemassa teokseni Taiteilijatallista Porin asuntomessuilta, ja alkuviikosta ripustettiin Kyyneltarha-näyttely Espooseen ja vietettiin avajaisia. En tiedä, mitä voimahiutaleita olin syönyt, kun vielä avajaisissakin oli suhteellisen virkeä olo, mutta ilta jo ennusti tulevaa: lyhyt tuokio syömässä ystävän kanssa ja ennen kymmentä vuoteeseen - uni tuli heti. Keskiviikkona nipistelin itseni mustelmille, jotta pysyin hereillä junan lähtöön saakka, ja junamatka Helsingin ja Jyväskylän välillä sujui täysunessa kuin muutamassa sekunnissa. Jatkoin kotona, ja vielä seuraavankin päivän. Nyt viikonloppuna olo on alkanut tuntua edes jotenkin normaalilta. Tekemistä on edelleen paljon, mutta ei enää sekunnilleen määriteltyä puristamista aamusta iltaan. Ehkä elokuussa elämääni mahtuu vielä elämääkin!
--
Many of my friends are constantly laughing to my long writing processes and probably are thinking, that nothing will ever come out of my work, since everything lasts so long. Some how they don't react to my long processes of my long-lasting art and illustrations projects. Maybe, because I've already proven that there are pictures born every year, and therefore there's evidence of that happening - even though it might take a long time. And when it takes a long time. Usually I work with one artwork for years, or at least months - only seldom for weeks, and barely never for a few days. I like 'poaching' things slowly and I feel it's my way to do things. Things will build in my head, even if I don't actively work with them, and then, some day, they are ready to come out. When I give myself a possibility to have these long processes, some kind of 'will this ever happen' thinking vanishes. The uncertainty of tomorrow will always be there, but knowing that even if things won't be finished today nor tomorrow, and maybe not in a week, but they will be maybe in ten years, is much more stronger. Something is always born, slowly, inevitably. Even then, the newborn project is always a miracle. At this time, my book (only in Finnish though, at least for now) is kind of almost finished. Finished completely in a way that I can't really do anything about it anymore: it has been sent to the printhouse, I've checked the proof, and as I write this the printers are making it. But at the same time almost, because I've yet to see the final, printed book with hard covers. But I tend to believe everything will go just fine. --- The end of last week and the start of this one was the culmination point of the whole summer. Last week I accepted the book proof to be printed, on weekend I picked my artwork from Taiteilijatalli, Pori Housing Fair, and at the beginning of the week I had my exhibition set up and vernissage. I don't know how it happened, but I was really not tired at all through the whole thing - until on Wednesday when we were heading back home. I had to pinch myself black and blue to keep myself awake until train leaving at one in the afternoon, and then I traveled from Helsinki back to Jyväskylä in full sleep (it felt that the trip took only a few seconds). I continued sleeping at home, and still almost through the next day. Now, this weekend, I've slowly started feeling about ok. There's still a lot to do, but no more those tight schedules from early morning to late evening. Maybe on the rest of August I'll get to have some living in my life!
Neljä vuotta sitten Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamo oli esillä Jyväskylän asuntomessuilla, ja tuolloin kirjoitin blogikirjoituksen Pelkoa ja vihaa taidelainaamossa. Messuilla tapaa kansan kirjon koko komeudessaan, myös taiteeseen suhtautumisen osalta: on niitä, jotka tulivat taidelainaamon osastolle suorastaan riemastuneina, niitä, jotka tulivat uteliaina, ja niitä, ohitsekävelijöitä, joita ei kiinnostanut lainkaan. Mihin en ollut varautunut, olivat ne suoranaiset vihaajat, jotka kokivat taiteen olemassaolon jonkinlaisena uhkana koko elämälleen. Onneksi viimeksi mainittuja oli vain alle promille kaikista kävijöistä.
Viime viikon loppupuolen olin jälleen asuntomessuilla, tällä kertaa Porissa ja Taiteilijatallin omalla osastolla talkootöissä. Hyvin samanlainen jakauma on myös näillä messuilla - ja valitettavasti myös se vihaosastokin on jo tullut koettua. Sunnuntaina osastollemme asteli kaksimetrinen äijänköriläs, joka varmasti oli omasta mielestään hyvin hauska. Mielenkiintoista oli se, että toisin kuin aiemmin kohtaamani taiteen (ja taiteilijoiden) vihaajat, hän ei juossut vierestä ja kommentoinut ohimennen suupielestään, vaan oikeasti katsoi koko osastomme tarkkaan läpi, ja käytti ihan huolella aikaa meidän ammattimme ja teostemme dissaamiseen.
Koko hommaan suhtautui alussa huvittavana episodina, varsinkin, kun samaan aikaan paikalla ei ollut muita näyttelyvieraita, jotka olisivat voineet tilanteesta säikähtää. Sekin vielä meni irvokkaan koomisuuden piikkiin, kun tuo urpo seisoi keskellä näyttelytilaa ja mesosi, että "miten te kehtaatte tehdä tuollaista työtä?" - mutta siinä vaiheessa, kun kommentointi alkoi lipua kohti hyvin ääri-ilkeää tasoa (mm. taiteilijoiden on edesvastuutonta lisääntyä), alkoi jo toivoa, että urpo ihan oikeasti saisi nyt niin tarpeekseen taiteesta, että lähtisi paikalta pois. Joskus varttituntikin voi tuntua tunneilta.
Äijän poistuttua oli samanlainen olo kuin huonon sketsin jälkeen: ei oikein tiennyt, missä vaiheessa piti nauraa, vai olisiko enemmän itkun paikka. Varsinaisesti sapettaa alkoi vasta kahden maissa yöllä, kun kotimatkalla Onnibussi hyytyi matkan varrelle ja oli aikaa ajatella kaikkea päivällä tapahtunutta.
Ehdin siinä odotellessa kehitellä myös pari teoriaa tähän käyttäytymiseen. Osastomme on hyvin pitkä, siinä on noin 15-20 metrin matka, ja etenkin, jos hitaasti kävelee, kyllä siinä ajatella ehtii. Urpomme astui sisään aivan osaston toisesta päästä, ja kahden ensimmäisen looshin kohdalla keskustelu oli vielä suurinpiirtein asiallista. Hän kyllä ihmetteli, että miksi tällaista tehdään ja miksi joku on valinnut taiteilijan ammatin, mutta se oli vielä sellaista "viatonta" tietämättömyyttä, ei mitenkään asennelatautunutta. Mutta mitä pidempään urpo osastolla vietti, sen aggressiivisemmaksi hän muuttui ja sitä enemmän sana kehtaaminen ja vastuuttomuus alkoi esiintyä puheessa. Tuli mieleen, että ehkä hän yksinkertaisesti oli vähän liian pitkän aikaa henkisesti hukassa, ja kun ei saanut otetta asioista, sen nyt vain piti purkautua jotenkin. Vähän niinkuin jotkut kuskit syyttävät eksyessään auton ajettavuutta, kun eivät osaa lukea reittiä hyvistä kartoista huolimatta.
Jäi mieleen myös "ei työstä tykätä tarvi, kunhan tekee hyödyllistä" -kommentti. Ehkä hänen toiveensa on aina ollut tehdä jotain käsillään - vaikka puusepän hommia - mutta sitten jostakin on käsketty menemään "oikeisiin töihin". Voin vain kuvitella, miten voi korveta siinä vaiheessa, jos on koko elämänsä käyttänyt työhön, josta ei tykkää, ja sitten tapaa joukon ihmisiä, jotka ovatkin tehneet juuri sitä mitä haluavat.
Tai sitten yksinkertaisesti joidenkin aivojen kapasiteetti ei vain riitä käsittelemään minkäänlaista poikkeusta omasta totutusta ympäristöstä.
Oli miten oli, lohdullista on se, että loput 99,99% messuilla tapaamistamme ihmisistä eivät ole samanlaisia urpoja, vaan Ihmisiä, isolla iillä. Kaikkia taide ei kiinnosta, ja niin sen pitääkin olla - sehän on vain rikkaus, ettemme ole samasta puusta veistetty. Mutta vielä mahtavampaa on se, että valtaosa ihmisiä on tullut sisään joko taiteen ystävinä tai avoimen uteliaina, hyvässä hengessä. Sisääntulijoissakin on ollut ihmisiä, joihin teoksemme eivät ole kolahtaneet, ja joille taide ei ole mukana jokapäiväisessä elämässä, mutta kommentit ja kohtaamiset ovat olleet aivan huikeita! Yhteyksiä taiteeseen on löydetty niin kalastuksesta kuin moottorinrassauksesta. Eräs liki seitsemänkymppinen mies jo harkitsi elämänsä ensimmäisen teoksen ostamista. Hän oli juuri miettinyt, millä yli neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen enää vaimonsa yllättäisi - mutta ajatteli sitten, että ehkä teoksen ostaminen voisi järkyttää niin, että vaimo saisi sydänkohtauksen. "Parempi tulla ensin yhdessä katsomaan!" hän sanoi sitten - ja tämä kyllä nauratti meitä molempia.
Sunnuntai-illan pelasti kokemus aivan toisesta ääripäästä: eräs nainen liikuttui silmin nähden Kyyneltäjä-teoksistani. Juttelin hänen kanssaan hetken, ja jälkeenpäin harmittelin, ettei minulla ole hänen yhteystietojaan. Siinä, kun Jämsän kohdalla istuin pysähtyneessä Onnibussissa yöllä ja mietin sitä onnetonta urpoa, päivän viimeinen kohtaaminen palasi rauhoittamaan mieltä ja antamaan toivoa. On sillä omalla työllä sentään merkitystä muillekin kuin itselle.
---
Four years ago the Jyväskylä Artists' Society's artotheque was visiting at the Jyväskylä Housing Fair, and at the time I wrote a blog entry Fear and Lothing in Artotheque. You can meet all kinds of people at the fair, also when it comes to art. There are people who enter our site enthusiastic, those who come curiosly to take a look, and those by-passers, who just are not interested at all. But I was not prepared for the fourth group of people at all: those who downright hate, who experience art and artists as a threat to their own life. Luckily there's just a tiny amount of those people of all visitors.
At the end of last week I was visiting the housing fair again, this time in Pori and in Taiteilijatalli booth. I've already noticed that the distribution of people is quite the same, and unfortunately I have already experienced the haters group too. On Sunday some big jerk walked to our booth, and I guess he thought that he was very funny with his comments. Unlike the art-haters I've met before, he didn't just walk fast by and say briefly something, but he really took time to look our artworks through - and to make negative comments about our occupation and artworks.
At first I thought this was a bit entertaining, especially when there were no other visitors at the tme. I even found it amusing, when he stood in the middle of our exhibition space shouting "how dare you do that kind of work!" - but at the point when the comments started reaching the level of extreme nastiness (for example, it's irresponsible for artists to have kids), I started to wish so much, that this moron just would finally got enough of art and just left. Sometimes even a quarter of an hour can feel like eternity.
After this moron finally left I felt like after a bad joke: I just didn't know at where point I was supposed to laugh, or would crying be the right thing to do. But really this started bothering me only at two o'clock in the night, when my bus broke and there was time to think all things that happened during the day.
During my bus trip I managed to develope a few theories about why this dude behaved this way. Our exhibition space is quite long, about 15-20 meters, and especially if you walk slow, you have time to think all kinds of things. This guy entered from the other end of the hall, and for some time the conversation was more or less appropriate. He was wondering why anyone makes art and why anyone chooses to be an artist, but that was kind of "innocent" ignorance, not really loaded with attitude of any kind. But the more this dude spent time in our hall, the more aggressive he turned, and the more the words to dare and irresponsibility started to show in his talk. It just came to my mind, that maybe he simply was "lost" for a bit too long time, and when he couldn't grasp the things, it just had to came out in some way. Just like some drivers blame the features of a car, when they get lost and can't figure out maps themselves.
I also thought about the comment "You don't have to like you work, but you just have to do something useful". Maybe he has always dreamed to do something with his hands - like some carpentary job - but then someone has told him to get "a proper job". I just can only imagine how it can annoy at the point, if you have spent your whole life doing something you don't really like, and then meet a group of people who have done just what they have wanted.
Or simply: there are people whose brain capacity is just not enough to process anything different from the own familiar surroundings.
Anyway, it's very comforting to know that the rest 99,99% of the people we meet at the fair are not same kind of morons, but People, Humans with a capital letter. Not everyone is interested in art, and so it should be - it's just makes this world much more rich that we are not all the same with all the same passions. But the most fantastic thing is, that majority of people visiting us have been either those who already love art, or those who are openly curious, and in positive spirit. There has also been visitors who have not found "it" in our art, and who don't have art present in their every day life, but conversations and meeting those people have been absolute treasure experience! We have found connections to art both in fishing and fixing motor cycles. One man, almost seventy years, thought about buying his first artwork ever. He had just thought about surprising his wife, but didn't know what would do the thing after fourty years of marriage. But then he thought that maybe buying art could shock his wife so hard, that the danger of heart attack was there. "Better to come to see together", he then thought, and for this we laughed - both.
My Sunday, after this moron had visited, was largely saved by a totally different experience: one lady was really moved after seeing my Tear Artisans prints. I talked with her for a moment, but afterwards I've felt sorry I don't have her email. When I sat there on the broken bus on Monday night, and I was thinking about that sad moron, the last encounter of the day came to ease my mind and give hope. It feels absolutely great to know that someone appreciates something I've done.
Tekstit
