Ei - No

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Maalis 2, 2019 kello 3.46 PST

Viime vuoden lopulla tein itselleni melko jämäkän toimintasuunnitelman ja budjetin, jonka mukaan aion tehdä töitä ja elää tämän vuoden. Toimintasuunnitelmahan lipsahteli jo miten sattuu, kun näyttelyvapaan vuoden sijaan tämän vuoden kalenterissa on näyttelyitä enemmän kuin monena aiempana vuotena, mutta budjetistani en ole vielä onneksi lipsunut.

Houkutuksia on kyllä tullut eteen. Alkuvuoden aikana olen sanonut tiukan EI:n ryhmänäyttelyille Roomassa, Lontoossa, New Yorkissa, Tokiossa, Osakassa ja viimeksi tänään kieltäydyin kutsusta osallistua taidemessutapahtumaan Singaporessa. - Olenkohan vihdoin oppinut sen, että kaikki pieneltäkin tuntuvat toimenpiteet, kuten vedosten pakkaaminen tällaisiin näyttelyihin, ovatkin moninkerroin suurempia urakoita kuin niitä projektiin lähtiessään tajuaa? On jotenkin palkitseva tunne, kun pystyy säilyttämässään kalenterissaan tasaisen 4/4-marssipoljennon, jota ei kiireen tuottama sekalainen fuusiojazzin rytmittömyys sotke.

Mutta yksi syy kieltäytymiseen on myös tiukka budjettikurini. Ystäväni yritti kovasti vinkata, kuinka hienolta Tokio ja Lontoo näyttäisivät CV:ssä, mutta huomasin, ettei minulla ole niinkään kovaa tarvetta kerätä kaupunkien nimiä ansioluettelooni kuin pysyä taloudellisessa tasapainossa siten, että pystyn säilyttämään työhuoneeni, josta on lyhyessä ajassa tullut henkireikäni. Putkiremonttia odotellessa ei ole oikein varaa tehdä tappiollisia keikkoja, tai edes nollakeikkoja. Niinpä laskin vahvisti päätöstäni: pikaisella laskutoimituksella todettuna en olisi hyötynyt yhdestäkään näyttelyosallistumisesta taloudellisesti, vaikka kaikki lähetettävät teokset olisi myyty. Tai no, niin vähän, että se ei olisi itselleni ollut edes vaivan- eikä materiaalinpalkkaa. Totesin, että vastaavantyyppiset projektit sopinevat paremmin niille taiteilijoille, jotka tekevän hieman kalliimman hintaluokan teoksia.

Muutakin maksullista näkyvyyttä on tarjottu: lehdissä. Useimmiten viittaan kintaalla kaikkiin maksullisiin "mahdollisuuksiin", mutta välillä yritän miettiä niinkuin bisnesnainen konsanaan. Voisihan ajatella näinkin: periaatteessa lehtinäkyvyys maksaa vähemmän kuin näyttely jossakin pääkaupunkiseudun hyvässä galleriassa, tavoittaa todennäköisesti enemmän ihmisiä ja sen saa kokoon vähemmällä vaivalla. Tänä vuonna eräästä englanninkielisestä, kansainvälisesti tunnetusta sisustuslehdestä tullut tarjous (maksa meille 3000, lähetä meille kuvia ja me haastattelemme sinua) ja eräästä Finnairin, Scandinavian Airlines/SAS:sin ja British Airways:sin Pohjoismaiden välisillä reiteillä ja business-loungeissa lentokentillä ympäri Eurooppaa jaettavasta lehdestä (valittavana vastaavantyyppisellä diilillä yhden sivun artikkeli hieman yli 1100 tai aukeama hieman alle 1800) saivat kuitenkin kielteisen vastaukseni. Hetken jopa harkitsin, mutta sitten iski kielteisen päätöksen vaikuttajaksi ihan toinen syy: koko malli - maksa meille, me haastattelemme ja kirjoitamme artikkelin - alkoi tuntua kenkulta.

En nyt oletakaan, että noiden mainoksiin perustuvien julkaisujen tekstit olisivat mitenkään journalistisen toiminnan huippua, mutta silti. Muistan, kun ensimmäisen kerran sain tämäntyyppisen tarjouksen eräältä ranskalaiselta sisustuslehdeltä Habitaren jälkeen muutamia vuosia sitten. Kävin tuolloin kaupassa selailemassa lehteä ja vilkuilemassa artikkeleita, jotka he olivat esittäneet referenssiksi vastaavanlaisista jutuista. Siinä yhteydessä tajusin, että on mahdotonta erottaa maksettua artikkelia ja toimittajien "ilmaiseksi" kirjoittamaa artikkelia toisistaan. Jos jälkimmäisiä edes oli ollenkaan. Jos joku maininta maksetusta sisällöstä oli, se oli kyllä merkitty niin pienellä jonnekin, etten sitä huomannut. Pohdin tätä ystäväni kanssa, ja hän lohdutti, että valitsevathan he sentään kuitenkin sen, keitä tai mitä esittelevät, eivät he sinne kaikkia kutsu. Siinä mielessä kai tällaisesta pitäisi olla iloinenkin, ja ehkä ajattelen nyt koko kuviota liian naivisti, mutta en voi mitään sille, että tällaisessa pelissä se sisäinen bisneshenkilöni menee nukkumaan. Suostuminen tuntuisi niin huijaamiselta - niin kuin oikaisemiselta maaliin tai lunttaamiselta kokeissa. Mieluummin ostaisin sen rehellisen mainoksen, jonka kaikki tunnistavat mainokseksi.

(No niin. Saan sitten varmaan melkoisen rauhan tulevillekin kalenterisivuilleni. Tämän kirjoittamisen jälkeen tuskin hirveästi moisia tarjouksia tulee. Mutta tällä hetkellä minulla on työni kannalta tärkein: työhuoneeni ja rauha tehdä työtäni. Seuraavan kerran muuten työhuoneputiikki auki huhtikuun puolella: 13.4.2019 klo 12-16 - jos vierailu aiemmin kiinnostaa, laita meiliä!)

---

At the end of last year I wrote myself a plan for this year and calculated a budget to guide me through this year both workwise and in private life. I already slipped from my plan, when - instead of exhibition-free year - I have now several exhibitions booked, more than in some other passed years. But luckily no slipping from my budget yet.

I have had my temptations. During this year I have already said NO to group exhibitions in Rome, London, New York, Tokyo, Osaka and today I denied invitation to take part to one exhibition fair in Singapore. - Have I finally learned, that even every small things, like packing prints for exhibitions, stop being small at some point? It feels somehow rewarding when you can keep your even pace through days when there are no extra projects emerging in your workday.

But one reason for declining is also my tight budget. My friend tried to hint me, that Tokyo and London would look so great in my CV, but I realised that I really don't have any urge to collect the names of the cities in my resume, as I do to keep my financial balance in a way, that I can keep my studio, which has become almost a sanctuary for me these days. So, I let the calculator to confirm my already made decision: I did my math and I realised that I wouldn't have gained any profit from any of the exhibitions, even all my artworks had been sold. Well, in some cases, but so little, that it would have just about covered the material costs. These kinds of projects suit better to those artists, who make sligthly more expensive artworks.

I have been also offered other kind of paid exposure: in magazines. Often I just pass all these paid "possibilities" without even reading, but at times I try to think like a business woman. I could think like this: it would cost less than an exhibition at some good Helsinki gallery, it would probably reach more people and it all would take less effort. This year I've got a offer from one internationally well-known interior decor magazine (you pay 3000 and send us some photos of your art and we'll interview you for the story) and also a magazine which is available in European airports and is given away in some Nordic flights (with a same kind of deal, for one page article 1100+ or a spread for 1800-), but I declined them both. Why? The whole concepts feels somehow unpleasant.

I don't expect those commercial-based publications to be some kind of journalistic top publications, but still... I remember, when I first received this kind of offer from one French interior design magazine after Habitare, a few years back. Then I read through the magazine and searched for the articles they had given me as preference - and I noticed that it was impossible to pick the paid articles from those "freely" written ones, if there were even any of the latter ones. If there was some kind of mention of paid article, it was printed so small I didn't notice it. My friend noted, that they, however, pick the topics and choose who or what they will "write" from, it's not an open invitation for all. I guess I should be happy about these kinds of contacts, and maybe I'm thinking naively, but I can't help that in these kinds of situations my inner business person just goes to sleep. For me it just feels cheating - like taking a shortcut to reach the finish line before others. I'd rather bought that clear advertisement that everyone would recognize to be one.

(Well. After this I'll probably will have a peace forever in my calendar. I guess I won't be getting such offers after this blog entry. But at this point I've got the most important one work-wise: my studio, a place to do my job. Next time my studio shop open (btw) in April 13, from noon to 4pm, welcome!)


.

Kun menis kerralla / If Only I Had to do Everything Once

Muisto meren rannalta - A Souvenir From The Seaside , 2017

Muutaman "kaikki järjestyy, ehdin kyllä" -päivän jälkeen jälleen hirveän paniikkitilan äärellä. Sen sijaan, että olisin eilen viimeistellyt viimeisen yhdeksästä Kyyneltäjästä ja tänään vienyt sen (muiden kahdeksan kera) kehystettäväksi, eilinen meni taas elämän yllättävien käänteiden viemänä aivan toisin kuin olin suunnitellut, ja tänään olen jumittanut kotona hirveän migreenin kanssa. Onneksi eilisestä selvittiin säikähdyksellä, ja onneksi tämän päiväinen päänsärky on jo laantunut sellaiseksi, että olen jotenkuten toimintakykyinen, mutta yhtä-äkkiä huomaan olevani taas kahta päivää köyhempi. Tajuan, että en ehdi enää kehystämöön viemään edes niitä kahdeksaa työtä, jotka odottavat tuossa valmiina. Aikataulut lipsuvat.

Tuossa maatessani päänsärkyä pois mietin samalla, miten taas näin pääsi käymään. Ajattelin varanneeni omalle tekemiselleni reilusti aikaa, ja olin varautunut myös omiin virheisiini tai ongelmatilanteisiin, flunssaan ja päänsärkyihin, ja niihin elämän odottamattomiin kiemuroihin, joihin ei kenelläkään ole vaikutusvaltaa, ja joita elämä nyt väistämättä kantaa eteen. Aloin miettiä, mihin se aika on oikein hävinnyt. Tajusin, että olen heinäkuun aikana hukannut kokonaiset viisi työpäivää - siis kokonaisen normaalin työviikon - siksi, että asioita ei vain hoideta kerralla.

Esimerkkinä mainittakoon postitse odottamani sellofaanilähetys. Sen piti saapua viime viikolla kotiin kuljetettuna. Tajusin, että osoitteessa ei ehkä ole alaoven koodia, joten kävin varmuuden vuoksi napsauttamassa alaoven auki. Mitään ei kuulunut ja iltapäivällä huomasin, että postin seurantaan oli ilmestynyt tieto siitä, että pakettia oli yritetty toimittaa, mutta sisään ei oltu päästy jonkun esteen takia (esimerkkinä lukittu alaovi), ja että lähetys olisi noudettavana postista seuraavana päivänä. Ajattelin, että joku asukas oli käynyt nappaisemassa oven uudelleen kiinni, joten ei siitä sen enempää. Suunnittelin koko tiukille vedetyn työpäivän uusiksi: koska sellofaanit eivät saapuneetkaan silloin kun piti, en myöskään päässyt illalla pakkaamaan vedoksiani ja viemään niitä seuraavana aamuna postiin. Käytännössä ilta meni vapaa-ajaksi, kun ei ollut tyhjään tilaan mitään sellaista hommaa, jonka olisin saanut siihen aikaväliin mahtumaan, ja jonka olisi voinut jättää sopivasti kesken. Seuraavan päivän hommat siirtyivät päivällä eteenpäin, ja ketjureaktio jatkui seuraaviin päiviin, koska pääsin vasta aamupäivällä noutamaan sellofaanilähetykseni, ja pääsin vasta sen jälkeen pakkaamaan, ja kävelemään uudelleen postiin viemään lähetystä.

Paitsi, että kotona avasin paketin ja huomasin, etten ollut saanut, mitä olin tilannut. Olin tilannut kolmea eri kokoa sellofaaneja useampia paketteja. Koot olivat oikein, mutta jokaista oli vain yksi paketti. Reklamointia, meilejä, kynsien pureskelua stressin kourissa. Ei se mitään, virheitähän sattuu ja asiakaspalvelu oli hyvin ystävällistä ja täydennyssatsi luvattiin lähettää mahdollisimman pian. Saamani sellofaanit riittivät teosteni pakkaamiseen ja pääsin postiin juuri ennen sen sulkemisaikaa.

Maanantaina odottelin sitten täydentävää sellofaanilähetystä. Kävin jälleen jättämässä alaoven auki, mutta tällä kertaa kirjoitin myös ovikoodin kirkkaan oranssille post-it -lapulle ja teippasin sen numerokoodihärvelin viereen. Sitä ei yksinkertaisesti voinut olla huomaamatta, edes parin metrin päästä. Mutta jälleen iltapäivällä seurantaan ilmestyi teksti: "Vastaanottajan luona on ollut este, jonka vuoksi lähetystä ei ole voitu toimittaa." Tällä kertaa keskeytin kaikki työni, ja kävin tarkistamassa: sekä ulko-ovi oli auki että numerokoodi oli näkyvästi edelleen ovessa kiinni. Kirjauduin Postin chatti-palveluun, kerroin, että alaovi on ollut auki ja ovikoodi alhaalla, mutta jos kuskille kuitenkin voisivat toimittaa ovikoodini, koska haluan paketin tänään kotiin. Posti pahoitteli tapahtunutta ja lupasi välittää ovikoodin postimiehelle, joka ilmestyikin ovelleni noin varttitunnin kuluttua. Kysyin häneltä, oliko hän edes käynyt kokeilemassa ovea ja hän sanoi ihan suoraan, että ei - he kuulemma tietävät nämä talot, joissa alaovet on suljettu. Ihan oikeasti: maksan ylimääräistä siitä, että paketti tuodaan kotiin saakka, mutta tosiasiassa postinkantajat eivät edes vaivaudu käväisemään pihassa. He vain kuljettavat pakettia mukanaan päivän turhanpanttina. Nuori postinjakajatyyppi ei oikein tajunnut edes, mitä väärää tilanteessa oli, vaan naureskeli vaan, että eihän he mistään voi tietää, että lukittu ovi onkin yhtä-äkkiä auki. Sain sen käsityksen, että tämä on ihan vakiintunutta toimintakulttuuria (ja onhan se, koska minulla on monen paketin kanssa käynyt näin aiemminkin, en vain noin suoraa tunnustusta ole saanut).

Ongelmani on se, etten osaa keskittyä luovaan työhön, kun joku prosessi on kesken tai odotan jotain, enkä myöskään, jos joku asia jää vaivaamaan. Niinpä tuo maanantaikin meni ihan harakoille: ensin odottelin pakettia, sitten säädin sen toimituksen kanssa, ja loppuillan sapetti niin, ettei oikein pystynyt mihinkään. Onneksi aamulla sentään tiesin, että päivä menee pakettia vahdatessa, joten keskitin siihen paperihommia ja maksoin laskut (kuten aina teen, kun odotan lähetystä). Mietin vain, että jos kaikki olisivat hoitaneet osuutensa / työnsä hyvin, olisin saanut sellofaanit yhdessä lähetyksessä, yhtenä päivänä kotiin mutkattomasti toimitettuna, ja käytännössä olisin selvinnyt prosessista pienin ajallisin vaurioin - käytännössä  hukkatunteja ei olisi tullut yhtään. Puhumattakaan muista viime aikojen pieleenmenneistä prosesseista, jotka ovat kerryttäneet näiden hukkapäivien määrää.

Olen niin kurkkuani myöten kyllästynyt siihen, ettei asioita tehdä kunnolla. Ei ole mitään stressaavampaa kuin viivata asia yli to do-listalta huomatakseen parin päivän päästä, ettei sen hoitaminen kerralla onnistunutkaan. Lista ei tunnu lyhentyvän ollenkaan, vaan samaa asiaa pyöritellään parhaimmillaan useita kertoja. Vaikka osa bumerangimeiningistä johtuu selkeästi vain inhimillisistä virheistä (jotka sallittakoon), samalla tuntuu, että ihan silkka välinpitämättömyys ja ajattelemattomuus - ja laiskuus - ovat syypää ihan hälyttävän isoon määrään vastoinkäymisiä.

(Ärrinpurrin. Helpotti. Tämän postauksen kirvoitti se, että aamu alkoi sillä, että lähettämäni lasku oli hävinnyt ja piti lähettää toisen kerran; sitten sain perintäuhkauksen maksamastani laskusta ja lähetin sitä varten kuittikopion maksusuorituksesta; sitten vaivuin vain päänsärkykoomaan vuoteen pohjalle. Mutta hei, työhuoneen remonttimiehet pirauttivat eilen, että työhuone on käyttökelpoinen. Soittivat, kun olivat luvanneet soittaa. Valonpilkahdus.)

---

I'm just ranting about why nothing goes well with first trying. After a few pleasant 'everything will go ok, I have enough time' days I'm now again in a horrible panicking flush. I had planned to finish the last of the Tear Artisans yesterday, and the plan was to take it to the frame shop today, but something happened yesterday which made me forget all my plans, and today I've been fighting with migraine. I'm so glad yesterday was just a 'false alarm', and my head is getting better today and I can now do something, but I've just noticed that two days have gone past. And I realised, that it is too late to take even those eight already finished prints to the frame shop today. Slipping with schedules, I am.

When I was lying in my bed with headache, I wondered how did this happen again. I thought I had planned enough time for my work, and I had taken all my mistakes and problem situations into account, as well as possible flus and headaches, and those life events that nobody really can do anything about, and which are now presenting themselves like never before. I started to think about where my time has gone. And I realised that I've lost five days - a whole working week - because people aren't doing their jobs well.

One example is my sellophane bag order, which took two orders (first one delivered incomplete) from the sellophane seller; and I'm also very angry to post, which didn't deliver the orders as it should have been. I'm so completely bored to this: I'm striking out things on my to do list only to notice that they come back as boumerangs. The list isn't shortening at all. I don't mind the human factor, those errors and mistakes that just happen to everyone once and a while, but at the same time I'm alarmed because I feel that increasing number of these adversities happen only because of pure neglect and thoughtlessness - and lazyness.

(Arrrrgh. Writing this all helped a bit. Before going to bed with my head exploding, the morning had started with a message, that one of my bills had gone missing, and I had to re-write it and right after that I got a  red reminder of an 'unpaid' invoice, which I infact have paid, of which I had to send a  copy of my bank transfer to prove that I had paid. But what's positive: we got a call from the reno men at our studio: the studio is fixed. They had promised to call when the work is done, and they called. That's a tiny light at the end of a tunnel.)

Kyynelten kerääjä / Collecting Tears

Marraskuu, sarjasta Kyynelpuutarhurin päiväkirjamerkintöjä
November, from the series Notes From the Diary of the Tear Gardener


Jatkan Kyynelpuutarhurin työtäni...

I'm continuing my work as a tear gardener...





Maaliskuu on ollut yhtä paperisotaa. Olen täyttänyt apurahahakemuksia, kirjoittanut toimintasuunnitelmia ja vähän -kertomuksiakin, olen tehnyt sivukaupalla luonnoksia, synopsiksia ja jopa treatmentejakin. Siinä ohella myös kirjoitellut mielekkäitä värijuttuja kirjoittamisen perusopintoihin, ja opintoihin lukenut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joka sai myös oman sydämeni lyömään nopeasti: pitkästä aikaa kirja, jota ahmin, ja jonka loputtua jäi tyhjä olo - kuin ystävä olisi lähtenyt.

Tekisi mieli lukea lisää, melkein mitä vain - ja tämä on itselleni melko harvinainen tunne. Pidättäydyn, ja yritän suorittaa maaliskuun listaani, joka on yksinkertaisesti pakko saada tehtyä. Tällä kertaa aika ei anna periksi. Yksi listalla (jo tammikuusta asti) roikkuneista asioista oli Kyynelkeräykseni aloittaminen. Nettisivun sain valmiiksi jo maaliskuun alussa (suora linkki: paivihintsanen.fi/tears), mutta mikä ihme on, kun en ole vain saanut aikaiseksi tiedotettua prosessista.

Ehkä huhtikuun mittainen latautuminen - vaikka työprojektissa sekin - auttaa tämän jatkuvaan aikaansaamattomuuden tunteeseen. (Mikä ei edes ole totta: kun katson listalta yliviivattuja, jo toteuttamiani työrupeamia, voin todeta, että minähän olen pieni äärimmilleen tehostettu tehdas!)

Mutta ehkä tauko arjessa, tai erilainen arki, auttaa vähän muuttamaan perspektiiviään.

---

Papers and text through the whole March. I've been filling grant applications, written several plans and reports, and sketches, synopses, and treatments. And in between I have also written - very happily - about colours for my writing studies. And in those studies I read one book by Mia Kankimäki (about Japanese Sei Shōnagon, unfortunately not translated into English, yet), which was an unbelievable reading experinece. I haven't read such a book for so long time - when it ended, it felt like one friend had gone.

I'd like to keep this feeling and read more, almost anything - this is so rare feeling for me. I'm keeping myself from doing it, and I just try to get through my March to do -list, which I just have to make happen. This time the time won't give up for me. One thing on the list - since January - was starting my 'Tear Collection'. I opened the website already at the beginning of March (direct URL: paivihintsanen.fi/tears), but somehow I just haven't much made noise about it.

Maybe the April 'charging' - even though I'm working the month through - will help in this continuous feeling of things not happening. (Which is not even true: when I look at the things I've overlined from my list, I can just think, that I'm like a small but very efficient factory!)

But maybe a break in everyday life - or different kind of everyday life for a while - will help to change one's perspective.

Tavallinen (taiteilija)elämä / Ordinary (artist) life

Crafting the title labels for my upcoming illustration exhibition at the #Rikhardinkatu library children's department. I enjoy using recycled materials in my projects, and this one was pretty nice a-ha moment! I cut some cardboards for my print shipments some time ago, and I was left with some small pieces. Now I just lightly made a cut in them and then bended: and there they were! #jamerirosvokissa #exhibitionpreparation #workingday #workdiary #thesesmallthings

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 29. 10ta 2016 klo 6.44 PDT

Sain muutama päivä sitten ohimennen palautetta siitä, että voisin kertoa työstäni taiteilijana vähän paremminkin blogissani ja Instagramissa. Blogin puutteellisuuden allekirjoitan siinä mielessä, että kaikenlainen kirjoittaminen on jäänyt itseltäni puolitiehen ja blogi on virunut sisällöllisesti henkitoreissaan jo vuosia. Mutta tällä kertaa palautteen antajana oli nimenomaan se pointti, että miksi puhun kiireestä ja töitten kiikuttamisesta Matkahuoltoon ja Postiin, ja miksi Instassakin on kuvia sekasotkusta ja tavarakasoista ja kaikesta muusta kuin taiteesta. Ei ole esimerkiksi kuvia minusta itsestäni piirtämässä tai edes miettiämässä teoksia. En sinänsä hämmentynyt, koska tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sama asia on minulle esitetty.

Tosiasia kuitenkin on, että sitähän tämä työ pääosin on: roudaamista ja sekasotkua, aikataulutusta ja siitä kiinni pitämistä. Näyttely- ja tapahtumakausilla käytän aikaani enemmän logistiikan miettimiseen kuin uusien teosten tekemiseen. Päässäni pyörii luova ruletti toki kokoajan, mutta kuka sieltä kuvaa ottaisi Instaan ihmisten ihailtavaksi?

Oman arkeni suurimpia hetkiä ovat juuri ne Suuret Pienet hetket, kun huomaa jotain mitättömältä tuntuvaa, joka ei usein kuviin tallennu mitenkään houkuttelevan taiteilijamaisena herkkuna. Niinkuin nyt tuo tämän blogijutun kuva. Kuvitusnäyttelyssäni olen laittamassa kuvia vitriiniin ja mietin, miten saisin niille kätevät nimilaput, joita ei tarvitsisi teippailla hyllynreunoihin. Kuva pienistä taitetuista pahvinpalasista leikkuripöydälläni ei ehkä ole innovatiivisen ihana muille, mutta se on itselleni oleellinen osa työpäiväkirjaani. Juuri nämä Suuret Pienet ideat ovat niitä, joista saa pieniä innonpurskauksia ja energiaa työn loppuun viemiseen, ja joiden avulla saa pidettyä jotenkin ohjaksista kiinni, kun melkein kaikki muu on muiden armoilla.

Onhan toki niitäkin hetkiä joskus, kun seisoo parvekkeella henkinen baskeri vinossa, kahvikuppi kädessä, ja katsoo autereiseen aamuun sivellin kourassaan, ja tuntee, kun se jokin uusi suuri on tiivistymässä häilyvästä, epämääräisestä ajatussikermästä toteutattavaksi ideaksi. Jotenkin niinä hetkinä ei vain tule mieleen lähteä kaivamaan kameraa selfietä varten, ja hyvä niin, koska jo minkäälaisen sen tyyppisen ajatuksen ilmaantuminen päähän poksauttaisi saippuakuplamaisen hetken rikki samantien. On jotenkin hienoa - ellei suorastaan pyhää - että vielä on sellaisia hetkiä, joita vain ei voi tallentaa millään tavalla, jotka eivät ole jaettavissa mihinkään. Niiden olemassaolo pitää ankkurin tiukasti luomisen ja tekemisen puolella; ja niin kauan, kun niitä on olemassa, tiedän, että työni fokus pysyy siellä missä sen pitääkin pysyä: tekemisessä, ei tekemisen "dokumentoinnissa" tai somemaineen keräämisessä.

---

A few days ago someone hinted me, that I could make better work in describing my work in my blog and in Instagram,. I agree with the comment about my blog in that I haven't written regularly and not even about every important aspect considering my work, and my blog has languished contentwise for years. But this time the point was specifically in the fact, that I write about my tight schedule and about carrying works to shipment companies, and there are only photos of my messy rooms and the piles of stuff in Instagram - of everything else but art. There aren't for example photos about me drawing or even thinking about the artworks. I wasn't surprised about this, because this wasn't the first time when this has come up.

However, the fact is that it is what it is: my work contains huge amount of carrying things and making schedules and trying to act to them. In these exhibition / event seasons I use more of my time to think about the logistics than to make new artworks. The creative roulette is spinning in my head all the time, yes, but who could go there and take a few snapshots for people to admire?

The biggest moments of my everyday life are just those Big Small moments, when you notice something very small in general scale, and which often doesn't look anything fancy and artistic-like eyecandy in snapshots. Just like the photo in this blog entry. I needed to find a way to make title labels for my artworks to be placed in glass cabinet, and I was thinking about an alternative way to make them - without taping them to shelf itself. The photo of those small, cut and folded cardboard pieces on my cutting table aren't maybe the most innovatively lovely to others, but for myself it is an essential part of my work diary. These Big Small ideas are just those, that bring some bursts of spirit and energy to finish the work, and which help me to somehow steer the wheel, while everything else on the project is already out of my control.

And yes, there are those magical moments sometimes, when you stand at the balcony with your spiritual beret hanging on one side of your head, with a coffee cup in your hand, and when you're watching to the hazy morning with a paintbrush in your other hand, and you can just feel, how something new and big is forming out of some flickering, vague thought to be a feasible idea. Somehow in those moments you just don't think about reaching for any camera for taking selfie, and that's a good thing, because if any thought of that kind sneaks in your head, the soap-bubble-like moments would just pop rightaway. It is somehow beautiful - if not sacred even - that there are still those moments, that you just can't capture in any way, that aren't shareable in any way. The existence of those moments is the one thing that anchors the work in creating and processing, instead of 'documenting' or raising the number of some followers.

Varsinainen esteetikko... // A True Aesthete...?

Tunnustan, olen ihan koukussa life style- ja sisustusblogeihin. Ne ovat kuin ikkunoita johonkin utopistiseen maailmaan, jonka olemassa oloa on vaikea kuvitella, kun katsoo keittiönpöytää, jonka pintaa ei näy.

Sisustanko? En. Haaveilenko sisustamisesta? No... Kai sitten tavallaan. Tai en ehkä niinkään varsinaisesta "sisustamisesta" sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kodin saamisesta hengittävämmäksi ja avarammaksi tai edes sellaiseen kuntoon, että työhuoneestaan pääsisi olohuoneeseen ilman, että jokin projektipino kaatuu matkalla. Mutta jotta sisustusvaiheeseen saakka pääsisi, pitäisi ensin saada puolet asunnontäytteestä muualle (tässä tavaramäärässä ei enää oikein Pinterestin näppärät säilytysniksit auta) ja ensin fiksailla kaikki hiljalleen rapistumaan päässyt. Kuten keittiön kaapit, joiden kahdenkymmenen vuoden takainen maali on lohkeillut paloina pois ja paljastanut seitsemänkymmenen vuoden takaisen alkuperäisen puupinnan.

Remonttihaaveet ovat haihtuneet tällä taloudellisella takapakkikaudella, kun teosmyynti on jo toista vuotta ollut niin hiljaista, että sillä saa hädin tuskin vuokrat maksettua. Ei oikein voi haaveillakaan, että käyttäisi paria euroa suurempaa summaa yhtään mihinkään (tämä ei ole liioittelua), mikä ei ole oikeasti akuuttia. Jos ylimääräistä löytyy, se kuluu melkein automaattisesti työvälineiden päivitykseen - koska ilman työvälineitä, ei valmistu teoksiakaan, eikä ilman teoksia ole mahdollista saada vuokrarahoja kokoon. Joten parikymmentä vuotta palvellut päiväpeitto saa vielä palvella jonkun aikaa (vaikka siihen tuli reikäkin leikattua, kun vuode toimi paketoimisalustana jossain välissä) ja uutta maalipintaa saa odotella useampikin kohta huoneistossa.

Olen jo muutamaan otteeseen ottanut päättäväisen askeleen tavaroiden karsimista kohti. Ongelmaksi muodostui se, että asunnossa ei lopulta ole valtavasti turhaa tavaraa. En ole koskaan ollut mikään suuri koriste-esineiden ystävä (siis koriste-esineiden, joiden tehtävä on olla vain koriste-esine), mutta muutamasta isosta "turhasta" lasipurkista olohuoneen ikkunalaudalla en suostu luopumaan - koska ne ovat kauniita ja valo laskeutuu niiden läpi olohuoneeseen niin kauniisti. Sitten pitääkin jo vähän miettiä, mikä täällä olisi sellaista turhaketta, jonka voisi heittää pois. Suurin osa tilaa vievistä ja etenkin läjittyneistä tavaroista liittyy työhöni tavalla tai toisella. Sohvan taakse nojaa pari paketillista painotuotteita ja niiden päällä odottaa lisää painotuotteita. Olohuoneessa kaksi neliötä lattiatilaa vie muutama keskeneräinen työprojektini ja pöydän virkaa toimittavan vanhan puulaatikon päällä on pahvilaatikollinen toista projektia. Toinen sohva toimii parhaillaan parin laatikon väliaikaisena sijoituspaikkana vielä siihen saakka, että palaan Habitaresta. Eteisen laatikoston päällä säilytän niitä papereita, jotka eivät mahtuneet työhuoneen kaappeihin (kuvassa; olisi tästäkin varmaan jonkun houkuttelevammaksi stailatun ja paremmin rajatun kuvan saanut, mutten jaksanut kaunistella), ja niitä kortteja, jotka eivät mahdu korttikaappiin. Parvekepöydälle olen kesän ajaksi levittänyt akvarellitavarani (se niistä ulkona auringossa nautituista iltapäiväkahveista). Kotona minulla on varattu omalle työlleni kokonainen pieni huone (sen toisaalla olevan työhuoneen lisäksi), jonka täyteen ahdetun kaapin eteen on kasautunut pari neliötä lattialla odottavia materiaaleja, joille ei löydy mitään sijoituspaikkaa ja joita jatkuvasti tarvitsen. Paperileikkurikin saa odottaa työvuoroaan paperikasan alla ja toinen paperikasa on arkistoituna skannerini päälle, kun kansioihin ja hyllyille ei enää mahdu. Tämä ilmiö vahvistuu aina reippaasti aina näyttelyiden ja muiden tapahtumien alla, kun valmistelu on kiireisimmillään, mutta suurimmalle osalle työtavaroitani ei yksinkertaisesti ole paikkaa tässä asunnossa missään vaiheessa, vaan ne ottavat paikkansa sieltä, mihin ne lasken.

Näiden villiintyneiden ja kaikkialle levittyneiden työmateriaalien lisäksi ovat ne työtavarat, jotka odottavat hyvässä järjestyksessä omilla paikoillaan. Pienen työtilan lisäksi olen vallannut yhdestä huoneesta pienen Ikean kirjahyllyllä rajatun nurkkauksen, jossa on pakkauspöytä (pinta pullollaan tavaraa ja jonka alla ovat korttilaatikot ja tyhjiä lähetyslaatikkoja) ja lipasto kirjoille ja papereille. Itse kirjahylly kannattelee työkirjojen lisäksi sen päälle kasattuja laatikollisia työtavaroita ja siihen nojaavia tukipahveja, silkkipainoscreenejä ja käsittelyvuorojaan odottavia vedoksia. Päädyssä on syvä kaappi, jonka sisältä löytyvät tärkeimmät työkalut ja korttivarasto numero 3. Viidestä vaatekaapista yksi on varattu kirjoille ja vedoksille. Sängynaluslaatikoissa on lisää pakkausmateriaaleja, luonnonvalolamppuja ja papereita. Yksin jo pakkausmateriaalit vievät asunnosta noin pari kuutiota tilaa.

---

Minulta kysytään aina silloin tällöin, miltä tuntuu työskennellä pääasiassa kotona. Olen pääsääntöisesti tykännyt kotona työskentelystä, mutta nyt olen kyllä havahtunut siihen huomioon, että enhän minä itseasiassa työskentele kotona. Vaan asun työpaikallani.

Habitaren jälkeen odottaa yksi kuvitusnäyttely (marraskuussa), kaksi muuta näyttelyä (joulukuussa ja tammikuussa) ja yksi mittava popup-kauppa-projekti (marraskuussa ja joulukuussa). Sitten pidän ilmeisesti pienen näyttelytauon. Ehkä siinä vaiheessa pystyn roudaamaan sen verran työtavaraa toiselle työhuoneelle, että loput mahtuvat ilman ylimääräisiä temppuja niille varattuihin tiloihin. Jos sitten taas koti muuttuisi kodiksi työpaikan sijaan.

---

I confess - I'm hooked on interior design and lifestyle blogs. They are like windows to some kind of utopistic world, which feels so unreal for me as I take a look at my kitchen desk and can't even see the surface.

Do I furnish or decorate myself? No. Do I dream of making some interior design projects in home? Well... In a way. Maybe I'm not so much into furnishing or decorating my home, but I would like to make my home more spacious and roomy, or even in the condition where some 'project' piles of stuff wouldn't collapse each time I make my way from my work room into the living room. But I could really get to do something about it if I just could move half of the stuff somewhere else (so much stuff that nifty Pinterest tips just won't do it) and first fix everything that has been slowly deteriorated during these years. Like the kitchen cabinets: they were last painted twenty years ago and the paint is now chipping off and showing the seventy-year old wooden surface.

Any renovation dreams that I have had, have vanished during this economical regression, as the selling of the art prints has really been so slow during the last few years, that I have been barely able to pay my rents. I really can't even dream of using more than a couple of euros (not really exaggerating here) to anything that is not really acute. If I have any extra, it goes almost automatically to purchasing new work equipments and materials - because no equipments or material, no artwork, no possibilities to get money for rent. So, if my bed cover has done it's job for over twenty years, it can still go on a few more (even when I accidentally cut a hole in it, when I used my bed as a packaking platform at one point) and the apartment just has to wait new paint for some time still.

For a couple of times I have taken a few steps towards getting rid of any extra stuff I have. The problem is, that I really don't have so much useless stuff here. I have never been a big friend of any decoration stuff (that means decoration for just decoration's sake), but I have a few 'useless' glass jars at the living room windowsill, that I won't give up - because they are beautiful and the light lands in the living room so beautifully through them. But if I leave those out - then I really have to think, which stuff would be really that kind of extra that I could just throw away. Most of the stuff that takes a lot of space or are in some kind of piles in places they shouldn't be, are my work-stuff, in a way or another. A few boxes of printed material are placed behind the sofa, and upon those, there is an extra pile of print materials. At the living room a few square meters is reserved for my work project in process, and a cardboard box of another project is waiting upon an old wooden box which we use as a table. Another couch is a temporary placement for a few boxes until I get back from Habitare. Upon the hallway dresser I keep those print papers that couldn't fit into my work room cabinet (in pic; I would have probably could style this much better and also edit & crop the picture, but I decided just to show it how it is), and those postcards that don't fit into card cabinet. My aquarelle stuff has taken over the balcony table for the summer (goodbye the idea of having nice afternoon coffee set at the balcony). At home I have a whole small room reserved for my work (besides my studio space elsewhere), and in front of my workroom's full cabinet there are a couple of square meters stuff waiting some space to put them in - and which I need continuously. Even the paper cutter bench is waiting under a pile of papers, and another pile is archived upon my scanner, when they don't really fit into any folders or shelves anymore. This phenomenom amplifies (really) before exhibitions and other events, when my preparations are at their highest peak, but most of my work stuff really don't have a proper place in this apartment at any point, but they just take their place wherever I just lay them.

And, besides all these 'feral' and out-spread work materials are those nice and neat ones, that are just waiting in their own places. In addition to my workroom I have conquered a corner of one room, divided from the rest of the room with Ikea bookshelf. There's a small packaking table (filled with random stuff upon it, and keeping my postcard boxes and empty shipment cases safe under it) and a chest for books and papers. The bookshelf itself carries my work-related books and upon it a lot of boxes of materials, and several cardboards, silk printing screens and prints are leaning against it in the floor. At the other end of the space is a cabinet filled with my most important tools and a postcard depot number 4. Out of five hanging cupboards one is reserved for my books and prints. Under our bed there are boxes with more packaking material, natural light fittings and papers. The packaking materials alone take about a few squaremeters of space.

---

Now and then somebody asks, how I feel about working mainly at home. Mostly I've liked working at home, but now I'm actually realizing, that I'm not really working at home. Instead, I'm living at my workplace.

After Habitare there will be one illustration exhibition (in November), two other exhibitions (in December and January) and one large scale popup shop project (in November and December). After this all I'll probably have a small pause in exhibitions. Maybe at that point I could move my workstuff all to my (other) studio, so that the rest of it could fit without any extra tricks to the places that I have for them. And maybe then I'll have a home again, instead of a workplace.

Findlay - Off and On

[Poissa 197. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Käsi alkaa vihdoin olla kunnossa. Vuodenvaihteen aika on oikeastaan ihan hyvää aikaa tehdä pois rästejä ja kauan odottaneita projekteja, omiakin - uutta sähköpostia ja uusia työjuttuja ei sada niin tolkuttomaan tahtiin. Välillä voi käydä purkamassa turhautumiaan räiskimällä joululahjaksi saatua Ratchet & Clank -peliä (loistava!) ja tänään yritän saada okaisimmat hommat pois Dr. Who -jouluspeciaaliin mennessä. Isompien projektien kanssa jatkan ensi vuoden puolella, mutta rästiin on tuon onnettoman käden takia päässyt kasautumaan niin monta hommaa, että uusi kuvasarja saanee odottaa toteutustaan pidemmälle kevääseen. Vähän harmittaa, kun nyt olisi inspiraatiota käydä juuri sen kimppuun. Se kuitenkin vaatii ranteelta niin paljon, että pakko vain yrittää pitää itsensä ruodussa ja kurinalaisesti tehdä muita asioita alta pois.

Itse joulu taas livahti käsistä kuin viritetty juoksuhiekka. Jouluaatto-aamuna tein viimeiset työt, sitten loppuilta vanhemmilla meni lähinnä nukkuessa, kuten meni seuraavakin päivä. Jossain välissä ajattelin lukea Byattin Possession-kirjaa, jonka pakkasin mukaan, mutten löytänyt sitä. Pitkällisen etsimisen jälkeen se löytyi lopulta sängyn jalan taakse survoontuneena - paikasta, josta olin katsovinani ensimmäiseksi - ja koko etsimisruljanssin jälkeen koko lukemisvimma vähän laantui. Sitten olikin jo seuraava päivä ja huomasin lojuvani kotona television edessä. Joten se siitä yrityksestä.

Olen kyllä aiemminkin huomannut, että lyhyisiin lomakausiin ei kannata suunnitella yhtään mitään, sitten huomaa, että ainoa mitä jää jäljelle, on harmitus siitä, ettei ehtinyt. En tee uuden vuoden lupauksia, mutta jonkinlaisen elämänmuutostoiveen voisin itselleni esittää: tästä lähtien yritän pyhittää lukemiselle ja vain olemiselle muutaman tunnin viikossa. Ei tästä muuten mitään tule.

Ja/tai sitten pistän kirjan laukkuuni ja kuljetan sitä mukanani - ja kun jossakin pitää odottaa, niin luen ennemmin kuin paukutan tabletillani Candy Crash Sagaa. Kaikkein hienoimmat muistot lukuhetkistä ovat nimenomaan niitä, kun odotellessa lukee missä sattuu, in situ. Miksen ole jatkanut sitä? ...Ai niin, sää. Ei ole mieltä ylentävää odotella kaveria puistossa, kun märälle penkille ei voi istua ja vesi lotraa kirjan sivut kurttuisiksi. Tai paremmalla talvisäällä ei sivujen kääntäminen pakkasella onnistu. (Vaikka paremminhan perinteinen kirja kestää sekä vettä että pakkasta kuin tabletti...) Sisätiloissa on jostain syystä istumapaikkoja harvassa (kirjastossa, tietysti, mutta se on jotenkin liian ilmeinen). Ihmisten ilmeisesti halutaan liikkuvan kauppakeskuksissa vuolaana virtana, eikä jäävän nyhjäämään kirjojensa kanssa mihinkään kulmaukseen - mutta sisätila muutenkin tuntuu niin suljetulta ja ihmisten älinä kovemmalta. Onhan niitä istumapaikkoja kahviloissa, mutta tiettyyn erityiseen paikkaan hakeutuessa katoaa se sattumanvaraisuuden tunne, jonka avulla saa helpommin itsensä siirrettyä toiseen maailmaan.

Uuden lukukauden toivossa taidankin klikkailla itseni samantien Play:lle (Play:hin?) ja tilata muutamia uusia kirjoja kahlattavaksi. Jotta on sitten varastoa, kun saan hetkestä kiinni ja lukeminen vie mukanaan.

Richard Hawley - Don't Stare At The Sun

[Iltapäivä savannilla / Afternoon in Savanna. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Melkoista ryttyytystä tämä elämä. Kirjoitin tänään ystävälle meiliin, että odotan jo vapaa-ajan näkemistä, enkä enää muista edes kunnolla, miltä se näyttää. Hirveää, kun ei meinaa löytyä ystäville aikaa käydä edes kahvilla, vaan kun joku ottaa yhteyttä, pläräilen kalenteristani ensimmäistä tyhjää aukkoa kahden viikon päästä. Liioittelen sikäli, että vaikka tämä tilanne on kyllä ollut päällä jo useamman kuukauden (ja johti lopulta siihen, että kun enn yksinkertaisesti kestänyt seitsenpäiväistä työviikkoa ja puolivuorokautisia työpäiviä, niin päätin viettää yhtenä lokakuun lauantaina feikkisynttärit ja juhlistin niitä vapaapäivällä - ja kakun kera tietenkin!), kiireen loppu on lähellä. Tai ehkä ei aivan loppu, mutta siellä täällä kalenterissa on pieniä rakoja  - kuten ensi viikolla lyhyt Helsingin keikkani. Tosin siihenkin olen onnistunut sovittamaan teosten roudausta, materiaalien ostoa ja yhden puheenvuoronkin seminaarissa, mutta muutamassa päivässä on sentään jotain muutakin. Ihan varmasti ainakin junamatkojen verran...

Muuten pystyn jotenkin ajattelemaan, että itsepä olen urani valinnut. Vaikka kiireaikoina rutistaa, toisaalta, silloin kun ei ole kiire, voi käyttää aikaa miten haluaa ja lähteä noin vain kuukaudeksi Italiaan ja nukkua pitkään aamuisin. Tavallaan pidän siitä, että elämä ei ole tasankoa, vaan välillä saa pinnistellä äärimmilleen ja sitten lepokin tuntuu niin monta kertaa paremmalta.

Mutta silti välillä ärsytys ryömii ihan luihin ja ytimiin, kun joku "työssä käyvistä", tai pitäisikö paremminkin sanoa: vakinaista palkkaa saavista tuttavistani kommentoi, että kysymys on vain ajan viisaasta käytöstä. En jaksa ikinä reagoida tuollaisiin kommentteihin, koska tuntuu, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jos itse ei ole samassa tilanteessa. Ajan käyttämistä ei välttämättä voi itse hallita silloin, kun sitä on niin niukasti, ettei siinä ole varaa venkoilla mihinkään suuntaan. Kiireinen aika on kuin tiukaksi käyneet farkut, joita on jo kerran suurennettu: niissä ei vain enää ole saumavaroja lisäsuurennoksiin, vaan jos haluaa sitä pitää, niin siinä sitten vain nitkutellaan ja varotaan äkkinäisiä liikkeitä.

En ole vielä keksinyt, miten tällaisen tilanteen syntymistä voisi itse estää. Omissa käsissä on vain osa ajan hallinnasta: suurimmat aikakeisarit ovat asiakkaani. Minulla on töitä, kun heillä on tarve saada jotain minulta, eikä valitettavasti se tarve synny tasaisesti ympäri vuoden. On joitakin asioita, joita voi ennustaa, mutta varsinkin taiteen ja kulttuurin kentällä, ja etenkin tässä leikkausten epävarmuudessa, mikään ei ole selvää. Kun palkka ei muutenkaan sada tilille tasaisesti ja yleensä sataessaankin tulee tihkuna eikä kaatosateena - varsinkin näin niukkoina taantumuksen aikoina, silloin on melkein pakko ottaa vastaan kaikki työt, joita tarjotaan. Yleensä kaikki heräävät uniltaan yhtäaikaa ja pitkän hiljaisuuden jälkeen kerralla tulee useita tilauksia. Ei ole valinnan varaa sanoa "ei", koska ei tiedä, tuleeko sen jälkeen enää mitään, varsinkin, jos aiemmat kuukaudet ovat olleet hiljaisia ja pitäisi jotenkin täyttää niiden jättämä rahareikä.  Tämä on yhtälö, joka yksinkertaisesti johtaa siihen, että vuorokaudet, tunnit, minuutit, sekunnit ja oma pää loppuu kesken.

Voisinhan tietenkin hallita aikaani paremmin ja olla antamatta sitä muiden käsiin. Se tietenkin tarkoittaisi sitten sitä tasaista elämää, koska ilman tuota ryttyytystä ei Italiaan ole kuukaudeksi mitään asiaa. Vaikka myöhään voin siltikin nukkua.

---

Yksi selkeä ratkaisu on tietenkin se, että yrittäisi olla tekemättä kaikkea mahdollista. Keskittyisin joko kirjoittamiseen, tai taiteen tekemiseen, tai kuvitustöihin, tai nettisivujen tekemiseen, tai muihin tiedotuksen tilaustöihin, tai väreihin, tai yhteen omista kymmenistä projekteistani - mutta kun pää ei vain toimi niin. Jos jotain tässä pitäisi saada hallintaan, niin se ei ole aika, vaan aivoni. En osaa laittaa tulppaa ideoilleni, enkä osaa pysäyttää itseäni, kun alan innostuneena niitä tekemään. Tilaustöiden - nettisivu-, tiedotus- ja kuvitushommien - päälle liimattuna oma pää on liikaa.

---

Jollain tavalla ensi vuoden vaihde on itselleni uuden ajan merkkipaalu: viisivuotinen läänintaiteilijatyöryhmäurakka on ohi ja samalla loppuu muutama pitkäaikainen projekti näiden pienempien syksyllä päättyvien päälle. Olen jotenkin kokenut nämä viimeiset pari Live Herring -läänintaiteilijavuotta hieman raskaaksi, vaikka Soile on käytännössä tehnyt leijonanosan hommista puolipäiväisenä - oma tuntimääräni ja työpanokseni on ollut paljon pienempi. Kokemus on ollut kaikin puolin hieno ja yhteistyömme on ollut toimivaa - ja jatkuu varmasti yhteisen läänintaiteilija-aikamme päätyttyäkin, joten missään nimessä en kadu tätä sivujuonnetta elämässäni. Parhaillaan järjestämme Live Herring '14 -näyttelyä, joka toteutetaan ensi vuoden puolella - läänintaiteilijakautemme jälkeen - jonka tuottamisen siis käytännössä harrastamme. Olen tapahtuman järjestämisestä innoissani ja tämä tuntuu taas sellaiselta oikealta, konkreettiselta hommalta, josta saa itse samalla virtaa, mutta samalla odotan, että pääsen näistä muutamista pitkäaikaisemmista sitoumuksistani kerralla eroon. Tulee tilaa uudelle.

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa tässä Live Herringistä, mutta nyt kun asiasta mainitsin, tulin pienessä nostalgiavireessä ajatelleeksi, kuinka kummallinen polku meillä on ollut kuljettavana ja kuinka tätä tilannetta olisi ollut ihan mahdotonta ennustaa vielä muutama vuosi sitten. Kaikkein hienoin palkinto itselleni on se, että luomamme Mediataide kartalle -projekti alkoi kasvattaa siipiään ja etenee koko ajan. Live Herringin läänintaiteilijakausi päättyy kyllä, mutta Soilen ei: hän jatkaa ensi vuoden alusta mediataiteen  läänintaiteilijana. Eiköhän tuon asian juhlimiselle löydy aikaa ennen vuoden vaihdettakin!

Tom Odell - Can't Pretend

[Iloinen päivä / A Happy Day. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Mistähän sitä taas aloittaisi? Kokonainen viikko Habitaren syövereissä vaati veronsa. Teoksia meni hyvin kaupaksi, oli mahtava tavata ihkaoikeita ihmisiä ja kuulla heidän tulkintojaan teoksista - ja ylipäätään jutella, Habitare-porukan kanssa oli hauskempaa kuin aikoihin, homma vain yksinkertaisesti toimi. Mutta sitä seurasi tolkuton väsymys. Olin varannut itselleni peräti yhden lomapäivän maanantaihin, mutta eihän se riittänyt alkuunkaan, kun jotenkin olin taas unohtanut, että eihän messuilta koskaan palata noin vain sohvannurkkaan kököttämään. Teoslaatikoiden purkaminen ja muu sellainen ei ollut tällä kertaa niin aikaavievää, kun melkein sama latinki saa lähteä ensi viikolla Tampereen taidemessuille - purku- ja pakkaussessiosta selvisin perjantaina alle viidessä tunnissa - mutta jälkihoitoon liittyvät paperityöt. Varsinkin lähetyslistan ja myyntien ja tilitysten tsekkaaminen. Tiistaiksi olin sopinut jo tapaamisia ja keskiviikko sekä torstai olivat ihan täysiä työpäiviä muualla, joten loppuviimeistelyn sain tehtyä lopulta kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt aion kyllä vain käpertyä sohvalle jonkin epäterveellisen syömisen kanssa ja katsoa jonkun hyvän leffan. Tai vaikka pari putkeen.

Toisaalta, kulunut viikko oli myös äärimmäisen virkistävä, huolimatta ylitiukasta aikataulusta. Keskiviikkoiseen Live Herringin järjestämään AV-arkki-tapaamiseemme tuli aivan uusia tuttavuuksia ja porukkaa oli juuri sopivasti epäviralliseen keskusteluun. Uusien ihmisten myötä heräsi ihan uudenlaista intoa tekemiseen. Torstaina iltapäivällä Live Herringin mediataidekasvatusiltapäivässä (meniköhän tuo sanahirviö edes oikein) oli kiinnostavaa kuulla sekä AV-arkin että Koulukinon hyvin erilaisista lähestymistavoista. Hanna Maria Anttilan kommentti siitä, että lapsille opetetaan pienestä pitäen vain yksi (lineaarinen) kerronnan tapa (tämä oli tiivistetty versio kommentista), jäi omaan päähäni surraamaan ja on tässä parin päivän aikana herättänyt monenlaisia ajatuksia - ja ideoitakin.

Joskus aiemmin sama ajatus tuli esiin kirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa (?) (en vain muista mikä se oli, enkä myöskään sitä, miksi olen moiseen osallistunut... mikä itseäni vähän hämmentääkin): Aristoteleelta periytynyt draaman kaari ei yksinkertaisesti ole kaikissa kulttuureissa yhtä luonteva ja on lopulta hyvin länsimainen tapa käsitellä tarinaa. Muistan seminaarissa olleen keskustelua siitä, että länsimaissa perinteinen draamankaari kasvatuksineen, huipentumineen ja selkeine loppuineen on asia, joka opetellaan lukutaidon yhteydessä - eikä siitä sitten ole helppo päästä pois. Muistan yhden kommentin olleen, että tätä ei länsimaissa tajuta, koska muista kulttuureista esim. käännöskirjallisuudeksi valikoituvat juuri ne kirjat, jotka tuntuvat tolkullisilta meidän päässämme, mutta myös monissa länsimaisen kulttuurin ulkopuolisissa maissa kustantajat ovat joko siirtomaavallan peruja tai melkeinpä ylikansallisia suuryhtiöitä (tai vähintään yhteistyössä heidän kanssaan), joten julkaistavien kirjojen valintaan liittyy myös näissä erilaisen lukutaidon maissa jonkinlainen länsimaisen kertomisperinteen vaatimus. Vaikka paikallisia pieniä kirjakustantamoja on, muuhun kuin länsimaiseen draamankaariperinteeseen pohjautuvaa kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän, eikä pienissä kulttuureissa suullisena kerrottua tarinaperinnettä ole tallennettu tarpeeksi. Esimerkki oli jonkun afrikkalaisheimon kertomus suuresta soturista, joka alkoi pari tuntia kestäneellä henkilöluettelolla ja jatkui sitten parin tunnin mittaisena hitaasti luikertelevana kertomuksena, joka ei oikeastaan kasvanut mihinkään. Minun korvissani se oli melkein tylsempi kuin Alastalon salissa, mutta ko. heimolle se oli tarinoista kaikkein paras ja se, jota toivottiin aina vain uudelleen ja uudelleen kerrottavaksi. Olisiko erilaisten tarinamallien kuuleminen jo lapsena kasvattanut lukemaan ja tulkitsemaan helpommin tarinoita, joissa ei ole selkeää alkua, keskikohtaa ja loppuhuipennuksen jälkeen rysähtävää loppua? Vai olisiko selkeän yhden mallin puuttuminen tehnyt elämästä yhä sekavampaa?

(Tästä kirjallisuustapaamisesta on varmaan kulunut jo viisitoista vuotta. Se järjestettiin joko Jyväskylässä tai Tampereella, mutten kuollaksenikaan muista, kummassa ja kuka sen järjesti.  Mylläsin jo työhuoneeni kaikki laatikot aivan käsittämättömällä energialla, mutta en löytänyt edes vanhoja muistiinpanovihkojani, jossa jotain mainintaa voisi olla. Muisto tapahtumasta on uinaillut piilevänä päässäni kaikki nämä vuodet, mutta Hanna Marian kommentti jotenkin aktivoi sen ja nyt olisi suorastaan pakonomainen tarve kaivella ko. tapahtuman papereita esiin jostakin, koska aihepiiri tuntuu kokonaisuudessaan melko akuutilta. Jos jollakin on jotain tietoa, niin otan kiitollisena vastaan.)

Joku joskus huokaisi minulle Jyväskylän taidemuseon joulubasaarissa, että olisi ihanaa, jos osaisi tehdä kuvia, sillä "te taiteilijat saatte kuvan avulla viestinne perille ihan mihin tahansa maailmankolkkaan, vaikka yhteistä kieltä ei olisi." Kyllähän se totta on siinä mielessä, että jos saa käsiinsä itäintialaisen tekstikirjan, niin muutaman minuutin kielen ihmettelyn jälkeen se jää avaamatta. Sen sijaan kuvakirjaa tulisi selailtua ja kuvat puhuisivat omaa tarinaansa. Mutta puhuisivatko ne sitä tarinaa, jota kuvien tekijä on tarkoittanut kertoa? On universaalia kuvastoa, joka pätee kaikkialla: vihreä ruoho ja sininen taivas kertovat hyvästä säästä ja hedelmällisyydestä ja ruskeaksi karrelle palanut ruoho liiasta kuumuudesta ja jos tällaisia perusasioita esitetään suoraan, kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Mutta ei tarvitse mennä paljon pidemmälle, kun viestit alkavat jo hukkua. Ihmisen kasvonilmeet ovat (melkein) samat kulttuurista riippumatta, mutta ilmeiden käyttökonteksti voi muuttaa sanomaa jo hurjasti kulttuurista riippuen. Värivalinnoilla saattaa olla paljon suurempi merkitys kuin mitä tekijä on - tässä omassa värikoodatussa, mutta silti vapaasti tulkitsevassa ympäristössämme - ajatellut. Kuvan lukusuunta kirjoitussuunnasta vaihtuu riippuen: kun minun teoksessani hahmo katsoo tulevaisuuteen, se jossakin muualla katsookin menneisyyteen. Elokuvissa kulkusuunnat vaihtelevat, tullaan tai lähdetään siitä riippuen, missä elokuvaa katsotaan.

Torstaisessa seminaarissa jäin miettimään sitä, että kuinkahan paljon näistä kulttuurien välisistä kuvanlukueroista puhutaan taidekasvatuksessa lapsille ja nuorille? Sen perusteella, mitä olen joskus taidekasvatustyötä tekeviltä tuttaviltani kuullut, tämä on lähes täysin käsittelemätön aihe. Myöskään taiteilijapiireissä en ole tästä paljon pohdintaa kuullut - vaikka myönnettäköön, etten ole myöskään aktiivisesti seurannut käytyjä keskusteluja. Tämä alkoi kiinnostaa sikäli, ettei kyseessä ole mikään pieni ja tuntematon asia, koska saatavilla on tutkimustietoa vaikka kuinka. Se ei välttämättä vain löydy taidehistorian tai taidekasvatuksen kirjoista, vaan mainosalan kirjallisuudesta. Tästähän suurten yritysten lokalisaatioprojekteissa on kyse: tarina ja kuvat pitää saada toimimaan niin, että ne kertovat halutun tarinan myös kohdemaan ihmisille.

---

Päästäni tulisi nyt aiheesta vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta pakko pistää piste tähän, jotta ehdin nauttia vapaailtani ja pari leffaa. Enkä aio kiinnittää mitään huomiota leikkausrytmiin tai hahmojen kulkusuuntaan, kunhan katson vaan.

Friends — I'm His Girl

[Ukkonen / Thunder. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 15.]

Viikko pari sitten sain tiedoksi, että Jyväskylän taidemuseossa ollut työni Tuoja / The Bringer oli valittu Kulttuuriluotsien kokoamaan näyttelyyn Jyväskylän taidemuseoon, mutta kun kävi ilmi, ettei kaikkia teoksen vaatimuksia oltu otettu huomioon, toivoin, että se jätetään näyttelystä pois. Onneksi juttu oli vain simppelin muutaman meilin asia ja sujui yhteisymmärryksessä. Ilmoitusmeili näyttelyyn valinnasta tuli sellaisen ruuhkan keskellä, etten ehtinyt sitä edes ajatella, joten siksikään ei hirveästi harmita työn pois jääminen näyttelystä. Mutta näin jälkeenpäin alkoi kyllä mietityttää ihan toinen asia: tilaa, tyhjyyttä ja pimeyttä ympärilleen vaativa projisointityö saa varmaan olla suurimman osan elämäänsä hylättynä jossain varaston uumenissa. Konkreettisimmille kokoelmateoksille löytyy helpommin sijoituspaikkoja julkisista rakennuksista, mutta harvoihin paikkoihin voisi edes ajatella projisointipohjaisia teoksia ja tuskin tuo nimenomainen teos mihinkään museon näyttelyistäkään kovin helposti päätyy. Jotenkin alkoi vain harmittaa ajatus siitä, että vaikka kokoelmiin päätyminen on tavallaan hieno homma, se pahassa lykyssä tarkoittaa tuon tyyppisille töille vankilatuomiota ja pahimmassa skenaariossa eristysselliä. Ei sitä oikein töilleen sellaistakaan kohtaloa toivo.

Samalla kumminkin tunnen ihan suunnatonta riemua SULOisia värejä -projektista; se tuntuu saaneen siivet alleen. Onneksi vastapainona on tuo verkon rajaton tila, missä hommat eivät pysähdy edes maan rajoihin, vaan pyörivät globaanina bittivirtana pitkin palloa.

Siis: elämä jatkuu - tilojen välissä.

The Dawn Chorus - The Hope Will Kill Us

[Poissa 152. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Niin kiireessä, ettei kellon tikityskään pysy perässä. Säieteoriatkin olen varmaan huomaamattani tullut todistaakseni. Alkuvuosi on tullut hypittyä braanista toiseen ja todennäköisimmin olen tehnyt hommia ja sairastanut yhtäaikaa rinnakkaistodellisuuksissa - kun toisaalta tuntuu, että olen ehtinyt vain tauteilemaan ja toisaalta tuntuu, etten ole ehtinyt muuta tekemäänkään kuin leipätöitä. Totuus lienee siinä välissä, fifty sixty.

Tänään tajusin, kuinka hirmu vaikeaa on kirjoittaa omasta artsuilustaan. Toisaalta on aina hirveä tarve kertoa, mistä työt ovat syntyneet, mutta toisaalta en halua aukikoodata kaikkea luurangoksi. Tällä kertaa on erityisen vaikeaa, koska pitäisi kertoa nimenomaan sellaisista asioista, mitkä itse koen toissijaiseksi: piilomerkityksistä ja kaikenmaailman alitajuntahommeleista. Totta kai olen kertonut näyttelyiden yhteydessä teosten yleisteemasta, omista tekemisen lähtökohdistani ja aika paljon tekniikastanikin, mutta jotenkin nyt liikutaan alueella, johon itselläni ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Jotenkin haluaisin pysyä artsuiluni suhteen vähän etäämmällä: tehdä työn, jättää sen katsottavaksi ja poistua paikalta. En haluaisi millään olla ohjaamassa katsojan reaktiota tai nollareagointia mihinkään suuntaan. Työ saisi toimia itsenään: joko kolahtaa tai sitten ei, ja joko jäädä alitajuntaa hiplailemaan tai sitten ei.

Olen aina pitänyt ns. pääsiäismunista ja jutuista, jotka eivät ehkä aukea heti, vaan ajan kuluttua, jos silloinkaan. Vaikka tarkoitukseni ei ole tehdä teoksistani mitään jippokokoelmia, erilaisten pienten tahallisten virheiden, huomaamattomien kontekstien ja piiloviitteiden määrä on töissäni melkoinen - ja itselleni hienoimpia hetkiä ovat ne, kun joku on löytänyt niistä "näkyvän kuvan" ja itsestäänselvyyden lisäksi muutakin. Muutaman vuoden takaisen Harmonian näyttelyn kohdalla ehdottomasti palkitsevin hetki oli, kun yli puoli vuotta näyttelyn jälkeen sain meilin, jossa yksi näyttelyvieras kertoi, kuinka oli yhtä-äkkiä kesämökkinsä saunan lauteilla istuessaan tajunnut yhden työn linkittymisen kahteen toiseen työhön ja näyttelyjulisteeseen.

Minulla ei ole tarvetta varjella henkeen ja vereen näitä juttuja paljastumasta, mutta samalla tuntuu siltä, etten halua olla niitä ensisijaisesti tarjoilemassakaan. Niin kauan, kun pienet salaisuudet saavat olla satunnaisesti oivallettavissa, näiden pienten yhteyksien hoksaaminen tuo iloa itselleni ja niille muutamille muille, joille syntyy sama ajatuskuvio - mutta jos kaikki salaisuudet kaiveltaisiin esiin, työt lakkaisivat olemasta itseään ja muuttuisivat nimenomaan jippokokoelmaksi ja gimmickiksi.

Varsinkin, kun nuo teosteni satunnaiset pääsiäismunat eivät ole mielestäni se oleellinen juttu, vaan tietynlainen lisäbonus. Aika usein nuo oivaltamista vaativat pienet seikat syntyvät täysin vahingossa: mielessäni on teema tai tapa, jota lähden toteuttamaan ja lopputulos ajautuu johonkin suuntaan - ehkä joka teoksen kohdalla eri suuntaan. Näkymätön viitesidos syntyy puolivahingossa, kun jätän kertomatta alkuperäisen ajatuksen tai sen, miten kuvat liittyvät toisiinsa, koska teosten valmistuessa en pidä sitä tärkeänä. Koska monet kuvat rakentuvat kollaasina rankasti muunnelluista valokuvista ja esimerkiksi kuvan pohjana käytetystä rakennuksesta saattaa olla jäljellä vain seinä tai silhuetti, pääsiäismuna saattaa syntyä niinkin arvaamatta, että joku tunnistaa rankasti käsitellystä kuvasta alkuperäisen rakennuksen. Suuria pieniä löytöjä.

---

Sainpas kirjoitettua itseanalyysia sen sijaan, että olisin kirjoittanut pyydetyn tekstin teoksistani. Ainakin onnistuin itseni vakuuttamaan siitä, etten avaa teoksiani sen enempää kuin olen tähänkään asti avannut.

Ja jotkut niistä ovat vain kuvia. Ilman mitään taustahärdellejä.

Go-Betweens - Right Here

Jos olisi jotain sanottavaa, niin sanoisin sen nyt.

Muse - Invincible

Loma teki poikaa. Viime maanantaina lähdettiin Helsinkiin ja tultiin vasta perjantai-iltapäivällä takaisin. NIN oli hieno kokemus, mutta jotenkin täysinäiseen Hartwalliin tottuneena vajaa jäähallillinen tuntui jotenkin pieneltä. Liikaa tyhjää seinää ympärillä. Mutta askeettinen valaistus leijui silti hienosti ympäriinsä ja Ladytron tuli nähtyä. Sitä olen BBC6:lta kuunnellut hartaasti.

Tuli nähtyä tuttuja ja välteltyä tietokoneita. Minkä seurauksena palatessa odotti postilaatikossa ennätysmäärä sähköpostia, jonka setvimiseen menee jonkinlainen ikuisuus. Helsingissä ollessa pitää aina tonkia kaikki importtikaupat viimeistä pölyhiukkasta myöten, jotta saa ruokavaraston täydennettyä. Väriaiheisista löydöistäni enemmän väriblogissani, minne tulen (toivottavasti) listaamaan myös värjäystehtaani outoja kokeiluja.

Työ ja arkinen aherrus on alkanut. Eräs tietty nettinäyttely on aiheuttanut jo jonkinasteista sydämentykytystä ja ahdistusta. Jospa sen saisi nyt rykättyä loppuun, kun muuten myöhästyvät kaikki muutkin projektit ja tulee totaalinen perikato. Valoa näkyy jo tunnelin päässä.

Ja tänään aukeaa Ameriikan suunnalla Detritus -näyttely - avajaisvastaanotto tosin vasta torstaina. Kutsukortteja tuli läjä postissa (ja kiitos vain kaikki, jotka lahjoititte minulle amerikkalaisia ystäviänne, heille on kutsu mennyt jo kotiin). Toivottavasti saan piakkoin muutaman valokuvankin nähtäväksi.

ARGH. Nyt on kyllä ihan liikaa ajatuksia ja ideoita päässä. Pitänee ottaa uudelleen käyttöön yöt ja toivontai ja minimoida nukkuminen näennäiseen, muuten varmaan pää räjähtää.