Lomalla töissä // On holiday, on work

25-osaisen värityskuvajoulukalenterini kaikki kuvat väritettynä - tämän vuoden kuvitusterapiaprojekti... //
All the 25 colouring pictures coloured, from my colouring picture advent calendar, this year's "therapy" illustration project.

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pääsin aloittamaan joululoman ilman, että tein aaton alle kasautuneita töitä vielä edeltävänä iltana. Tai no: ensimmäisen kerran pääsin viettämään joululomaa ylipäätään: nyt on takana jo kolme kokonaista päivää, kun olen mussuttanut suklaata villasukat jalassa ja lukenut kirjoja ja katsonut dekkareita televisiosta, enkä ole avannut työkonetta tai tehnyt mitään työhön liittyvää. Korkeintaan piirustellut samalla, kun olen kuunnellut musiikkia uudesta lahjalaitteestani - mutta ei mitään oikeasti työtä.

Paitsi öisin. Toissa yönä tajusin, että näyttely odottaa kahden viikon päässä, ja kun tarkemmin tutkin kalenteriani, niin ei ollutkaan edes kahta viikkoa aikaa, vaan avajaiset olivat jo seuraavalla viikolla. Unessa lohdutin itseäni, että työt olivat valmiina - mutta missä? Niitä ei löytynyt mistään. En löytänyt mistään yhteyshenkilöiden nimiä ja galleristikin oli lomalla, eikä tilannetta helpottanut ollenkaan se, että kalenterissani oli vain muutama järkeen käypä teksti ja loput oli kirjoitettu hieroglyfeillä, joita en pystynyt ratkomaan. Harvoin herään niin hiessä unestani kuin toissa yönä.

Eilen näyttely olikin sitten ohi, mutta se olikin jo eri paikka: tällä kertaa oltiin Seinäjoella (!) (En tiedä, missä se toissa yön draama tapahtui, mutta siinä oli enemmän sellaista ulkomaan meininkiä, joten oletan, että tämä ei ollut suora jatko-osa). Näyttelyn päätyttyä yritimme ystäväni kanssa saada teoksia pakattua laatikkoihin, mutta tavaraa oli valtavasti; jossain vaiheessa tajusin, ettei meillä ole millään pakkauslaatikoita kaikille, eikä itseasiassa autoakaan. Olimme ilmeisesti ajatelleet raahata kaikki laatikot junalla perille, mutta nyt urakka muuttui ylivoimaiseksi. Galleriassa oli työntekijä, jolta kysyin, voiko laatikot jättää odottamaan seuraavaa päivää, jos tulisimme noutamaan ne autolla. Hän oli osittain sitä mieltä, että tila pitäisi saada tyhjäksi seuraavaa taiteilijaa varten, mutta sitten kuitenkin sitä mieltä, että galleria on suljettu seuraavat päivät; ja sitten kävi ilmi, että galleria on itseasiassa suljettu jatkossakin, koska ei se oikein ole mikään galleria, vaan talon aula, josta tavarat olisi hyvä jättää pois. Hän kuitenkin kirjoitti asian lapulle, jonka jätti jollekin, joka saattaisi asiasta tietää. Lopputulemana tajusin kumminkin, että teokset pitäisi viedä pois mahdollisimman nopeasti, joten jatkoimme pakkaamista juuri sellaisella puuduttavalla painajaismaisella tavalla, että mikään ei vain tuntunut pakkautuvan. Ja missasimme sen viimeisen junan, joka lähti aikaisin. En tiedä, missä ne kaikki näyttelytavarat olivat siinä vaiheessa, kun seisoin junalaiturilla ja katsoin aikataulujen sijaan elokuvateatterin esityslistaa. Pyysin mukana ollutta ystävääni käymään kysymässä hotelliyön hintaa läheisestä hotellista, jotta voisimme vertailla kumpi tulee edullisemmaksi, yöpyä hotellissa vai mennä taksilla Seinäjoelta Jyväskylään. Tähän autuaaseen hetkeen heräsin, totaalisen umpiuupuneena.

Näiden kahden näyttelypitoisen yön jälkeen olen väsyneempi kuin olen kertaakaan ollut koko syksyn aikana. Ehkä ihan hyvä päätös pitää vähän paussia näyttelyissä ja keskittyä vain tekemiseen. Vai mitä se alitajuntani yrittää räyhätä? Sama se, kunhan nyt pääsen hetkeksi vielä joululahjakirjojen pariin...

---

First time in many years I started the Christmas holidays without a horrible work fuss, which usually has forced me to work through the whole night before the Christmas Eve. Or really: the first time in long time I got to have Christmas holidays at all - now already three days, when I have only eaten chocolate with warm woollen socks warming my feet while reading books and watching good series on telly, and I haven't opened my work computer or done anything related to my work. Well, I have drawn some sketches while listening music from my new gift player - but really work, no.

Except during the nights. A night before the last, I suddenly understood that I have an exhibition opening waiting for me in two weeks time, and when I took a closer look at my calendar, I realised, it wasn't two weeks but the opening was going to be very next week already. In my dream I comforted myself that I have the works finished and ready to be exhibited - but where? I couldn't find them anywhere. I didn't also find the names of my contact persons and the gallerist was having a holiday, and it didn't help me at all that there was only a few smart words in my calendar and the rest was written with hieroglyphs, a riddle unsolvable for me. I rarely wake up so sweaty as I did that night.

The last night the exhibition was already over, but this was a different pllace: this time we were in Seinäjoki (a small western town in Finland). (I  don't know where the drama the night before took place, but I guess somewhere not in Finland, so I presume, this was not a direct sequel for the first dream). After the exhibition had ended, my friend and I tried to pack all the artworks in boxes, but there was a huge amount of stuff; at some point I realised, that we don't have boxes for everything, and not a car either. I think we must have thought that we could transport everything by using the train, but now it seemed overwhelming. There was some worker at the gallery, and I asked her if I could leave our stuff to wait for the next day when we could come back to pick them up with a car. She thought partly that we should empty the space for the next artist, but at the same time she said, that the gallery would be closed for the next days; and soon we understood that the gallery would be closed after that too, because it wasn't a real gallery but a hallway of a large house, and we just should get our stuff somewhere else. She wrote our question to one small paper, and left it for someone, who could know, maybe. At the end, however, we understood well that we should get the artworks away as soon as possible, and we continued packing frantically, in that nightmarish manner, when the more you try, the more nothing seems to be happening. And then we missed the last train, which took off early. I don't know where all the artworks were when I was standing on a platform and tried to look the showlist of the cinema instead of the timetables of the train. I asked my fried to ask a price for one night at the nearby hotel, so we could compare which would be cheaper, to spend a night in hotel, or to take a taxi from Seinäjoki to Jyväskylä. And at this moment I finally woke up, totally exhausted.

After these two exhibition nights I feel myself more tired than I have been during the whole autumn. Maybe it is a good decision to have a small pause in exhibitions and concentrate on creating only. Or what was it that my subconsciousness tried to rage about? I don't really care, as soon as I can have a few more moments with my gift-books... 

Lomailua Luccassa

Eilen heittäydyimme heti aamusta niin totaalisesti turismukseen, että tämä leppoisa lauantai on kulunut vain ollessa, lyhyttä kävelylenkkiä ja "pienen leivän festivaalia" (pieni torillinen ruokatuotteita leivästä ja hedelmistä hilloihin ja oliiviöljyihin; ja tietenkin käsitöitä) lukuunottamatta. Mutta vaikka eilen vähän sapettikin nousta melko aikaisin ylös - Luccaan menevissä junissa on juuri aamupäivän kohdalla pienoinen aikatauluaukko - ja vielä junassa tuntui, kuin jonkinlainen flunssa puskisi päälle, päivä muuttui melko pian aivan upeaksi! Lucca on melkein sietämättömän kaunis kaupunki, ainakin se muurin ympäröimä vanha keskus, jossa liikuimme. Kun aamulla kävelimme viiden minuutin matkan Santa Maria Novellan rautatieasemalle, ilma tuntui vielä hieman viileältä ja koko junamatkan mietitytti, että olisiko pitänyt ottaa jonkinlainen pitkähihainen paitanen mukaan; mutta puolentoista tunnin junamatkan jälkeen (5+€ per nenä) Luccassa lämmitti jo aurinko. Kävimme aamupalalla Piazza Napoleonella ja sen jälkeen kävelimme hetken vanhan kaupungin piskuisilla ja kimuranteilla kaduilla, ennenkuin eksyimme ensimmäiseen turismikohteeseemme: 44 metriä korkean Torre Guinigin katolla kasvaa opaskirjan mukaan "ihka oikea tammi, joka on ulottanut juurensa ylimmän kerroksen huoneeseen". Tornin katolla kasvoi kyllä omissa hiekkalaatikoissaan kolmekin puuta, eivätkä minkään juuret roikkuneet alla olevassa huoneessa. En väitä, etteivätkö ne olisi olleet tammia, mutta ei niissä silti suomalaisen tammen lehteä ollut.

Torniin nousu oli melkoista shokkihoitoa. Onnistuin kymmenisen vuotta sitten kehittämään Prahan raatihuoneen tornissa itselleni jonkinlaisen korkeanpaikankammon, kun tornin huipulle vievät metallirappuset nitisivät liitoksissaan ja heiluivat syvän tyhjyyden päällä, kun niissä liikkui yhtä aikaa yli kymmenen ihmistä, vaikka suuri lappu kiljui vieressä "MAX.3 persons". Tämä ei ollut ihan niin kauhea, mutta siinä määrin nousu tuotti adrenaliinia, ettei kipuaminen ottanut ollenkaan fyysisesti voimille - ei edes hengästyttänyt! Ensimmäiset 3-4 kerrosta meni normaalisti tavallisia kivirappusia ylöspäin, sitten tuli yhden kerroksen verran esimakua heiluvista seinään kiinnitetyistä ritiläportaista ja lopulta viimeinen nousu oli 4-5 (vai jopa 6?) kerrosta seinän viertä metrin leveydeltä kiertävää metallista, ihmisten liikkeistä tärisevää ramppia pitkin, kunnes lopulta portaat kapenivat puolen metrin leveyteen ja ohjasivat vielä yhden kerroksen ensimmäiselle tasanteelle. Ja siitä vielä yhdet ritiläportaat ylös katolle. Ylösmeno vielä jotenkin toimi, mutta laskeutuminen oli kohtuullisen hirvittävää, kun oli pakko katsoa, mihin jalkansa asettaa ja ritiläpinnasta tietenkin näki aivan loistavasti läpi alas. Mutta kokemus oli pienen kauhunväristyksen arvoista! Maisemat olivat henkeä salpaavat!

Tornin jälkeen tuntui ihan hyvältä kumminkin sinnitellä vähän aikaa maanpinnalla, niinpä vain vaeltelimme ja katselimme ympärillemme kaikessa rauhassa, kunnes bongasimme pyörävuokraamon: polkupyörä 2,5€/h. Joten vuokrasimme pyörät ja lähdimme ajelemaan Luccan kaupunginmuurille ("Muurit on rakennettu 1520-1650, ja ne ovat 12 metriä korkeat ja tyvestä 30 metriä leveät" tietää opaskirjamme). Muurin päällä kulkee jalankulku-/pyörätie ja sen reunalla kasvaa puita ja maisemat sekä kaupungin suuntaan että muurin ulkopuolelle suorastaan antoisat. Ensi kerralla osaamme pakata piknik-eväät mukaan ja pysähtyä syömään ne jonnekin monista hienoista paikoista muuripromenadin varrella. Tällä kertaa päätimme kunnon turistien tavoin syödä jossakin Piazza Amfiteatroa miehittävistä paikoista; ei tullut katsottua edes paikan nimeä, mutta ruoka oli hyvää - ja turistihintaista tosin. Melko likellä ruokapaikkaamme oli muuten jollakin tapaa Luccassa syntyneen säveltäjä Puccinin mukaan nimetty kahvila/ravintola (Cafe Puccini?), jossa soi aivan käsittämätön eurodisko kohtuullisen voimakkaalla volyymilla - "Puccinin muistoa kunnioittaen" niinkuin kahvila seinällä kuvan kanssa ilmoitti. :D

Meinasi tulla todellinen ulkoilmapäivä, mutta pakkohan kunnon turistin on vähän kirkotellakin: ensin eteen osui 1000-luvulla rakennettu San Michele in Foro, jossa Lippin maalaus (nimeä en vain muista) huikaisi väreillään; toisena suurinpiirtein samoihin aikoihin rakennettu Luccan Duomo, San Martinon katedraali, joka oli aivan upea rakennus. Sisällä Duomossa oli pokka pettää, kun siellä kuului melko kovalla äänellä italiankielisen miesäänen selostus jostakin - ilmeisesti kirkosta itsestään - melko hyvällä säröllä, ja kirkon vahtimestari valvoi aivan haukkana kameraa kantavia turisteja. Kontrasti messiaanisen valtavan ja jylhän kirkkorakennuksen ja säröselostuksen välillä oli lievästi sanoen outo.

Vähemmän henkisistä asioista mainittakoon Lucan vessat: juna-asemalla törmäsi pitkästä aikaa reikä lattiassa -meininkiin. Muut kaupungin julkiset vessat olivat sitä samaa meininkiä, mihin Firenzessäkin törmää: yhteiset miehille ja naisille, eikä istuttavaksi tarkoitettuja, vaikka pöntönlainen löytyykin. Lucassa sentään ON julkisia vessoja, toisin kuin Firenzessä.

Taide tulee korvista

Tänään oli puolipakollinen käynti Uffizissa. Onhan tuo taideaarteiden jättiläismäinen kammio varmasti monen unelmakohde, mutta tunnustan, etten saanut valtavia kiksejä edellisellä kerralla, enkä hirveästi nytkään. Botticellin työt kyllä olivat vaikuttavia ekalla kerralla ja olivat sitä nytkin ja onhan siellä eittämättä muitakin hienoja teoksia, mutta se ultimaattinen kuuluisa taideshokkisairaskohtaus jäi kyllä saamatta. Vinkuna mainittakoon myös, että suurella teholla mainostetussa Caravaggio + koulukuntansa -näyttelyssä ei ollut juurikaan Caravaggion teoksia (no, se Meduusan pää, joka Uffizissa olisi muutenkin esillä). Näyttelyn vaikuttavin teos oli oikeastaan 1990-luvun alun terrorismi-iskussa tuhoutunut, kohtuullisen suurikokoinen maalauksen jäännös, joka oli laitettu sellaisenaan, rappeutuneena itsenään esille. Pysäytti.

Itselleni se todellinen houkutin Uffiziin menemiselle oli alakerran kirjakaupparykelmä, joka mieleeni olit piirtynyt suurempana kuin sitten oikeasti olikaan. Viimeksi tein sieltä niin hienon Indigo-kirjalöydön (kirja, jota olin metsästänyt jo hyvän aikaa ja joka oli ilmoitettu loppuunmyydyksi), että tällä kertaa varasin oikein kunnolla käteistä megashoppailuun - mutta tällä kertaa ei kadonneita aarteita löytynyt. Pari mielenkiintoista väriaiheista kirjaa kuitenkin: Leonardo da Vincin The Treatise on Painting ja Spike Bucklow'n The Alchemy of Paint, jotka täydentävät ihan hyvin eilen ostamaani aarretta, Michel Pastoureaun Black-kirjaa. Mutta siis: mitään kaksikymmenkiloisia puolen ruokapöydän kokoisia väriaarteita ei tällä kertaa tarttunut mukaan.

Vaikka loma onkin, sen verran kuitenkin alkoi sormenpäitä kutittaa, että oli pakko käydä ostamassa muutama temperatuubi ja sivellin, että saa ideat talteen. Muistikirjan puutteessa onnistuin raapustamaan kassakuitit täyteen loistavaa kaunokirjallisuuden poikasta odotellessani Timppaa levykaupasta via dei Nerillä. Jonka vieressä kävimme sitten tilaamassa sen ultimaattisen jäätelökokeilun: gorgonzolajäätelöä. Ei ollut ollenkaan niin hirveää kuin ennakkoluuloisena ihmisenä olin etukäteen pelännyt, vaikka en mitenkään überriemuissani ollut mausta, johon suuhuni jäi. Tulipahan koettua.

Huomenna on edessä Timpan synttäriaamiainen Café Deluxeéssa, ruoan täydennyskierros Mercato Centralissa ja illalla Leonard Cohenin keikka Piazza Santa Crozella. Toivotaan, että lämmin ilma jatkuu: eilen illalla alkoi (toivottu) sade ropista ikkunan pieliin ja yöllä lämpötila laski ilmeisesti aika alas, koska aamulla oli aika viileää... Päivällä aurinko kumminkin lämmitti taas, mutta pysyttiin ihan hyvissä turismilukemissa siinä 25-27 asteen hujakoilla. Oli jo ihan ilo liikkua kaupungilla, kun jokainen askel ei tuottanut hikivirtaa selkään. Cohenin keikka alkaa vasta yhdeksän jälkeen, kun on jo aivan pilkkopimeää ja varmaan jo vähän viilennytkin... Odotan. Kovasti.

Suloinen sunnuntai

Tänään on ollut ehkä astetta viileämpi päivä, ei ainakaan enää hirveästi yli kolmenkymmenen asteen. Joskaan luvattua sadetta ei vieläkään tullut, vaikka pilvenpalleroisia vähän enemmän taivaalle ilmestyikin. Koska eilen ja toissapäivänä kengänpohjia on tullut kulutettua anteliaasti, päätimme, että tänään käymme vain parin kilometrin päässä Piazza dei Ciombin kirpparilla - vaikka reissu venähtikin äkisti neljäksi tunniksi. Kirpparitavara on tarjonnaltaan niin erilaista kuin Suomen kirppareilla vastaan tuleva: pöydillä on vierekkäin 90-luvun muovileluja, keräilykuvia 50-luvulta ja pari sataa vuotta vanhoja kirjoja ja painokuvia; vaatteita kolmella eurolla ja antiikkia 3000 eurolla. Löysin kirpparilta suht edullisesti kaksi hienoa pientä pronssista valokuvakehystä tulevaa artsuiluprojektiani varten; eilen Lastra a Signasta löytämäni mukaan laskettuna niitä on nyt yhteensä kolme. Vielä pitäisi muutamia metsästää.

Paluumatkalla poikkesimme ruokakauppaan ja heräteostimme antipastoksi pariakin eri makkaraa, mukaanlukien alueen herkkua, fenkolilla maustettua metwurstia, finocchionia. Päivälliseksi syötiin myös eiliseltä reissulta mukaan tarttuneita oliiveja. Lähiruokaa. :)

Loppuaika onkin mennyt lukiessa ja tarkoitus olisi vielä tänään ottaa kynä käteen skissikirjaprojektin merkeissä... Onpa mukavaa vain loikoilla.

Thecocknbullkid - On My Own Again

Tänä vuonna on tullut pidennystä kesään kevään Firenzen reissusta ja nyt Eestin reissusta - reissussa oli niin lämmin, että pakostakin huvitti rinkkaan pakattu villapaitavarustus. Lähdimme Ullan kanssa Helsingissä nukutun yön (ja runsaan hotelliaamiaisen) jälkeen aamupäivällä lautalla Tallinnaan, siellä junaan kohti Türia ja bussilla Laupaan. Matka sujui nopeasti ja notkeasti ja palvelu niin rautatieasemalla kuin junassakin ystävällistä.

Kummalliselta vaan tuntuu, kun on ulkomailla ja pärjää melko hyvin omalla kielellään ja ostaa tuttuja tuotteita. Rautatieasemallakin tuli Ärrältä ostettua evääksi Taffelin sipsejä ja Hartwallin vettä - onneksi sentään sikäläistä jäätelöä, jotta tuli jotain autenttistakin maistettua. Heti alkumatkasta tosin syntyi hirmuisen suuri henkinen nolotus siitä, ettei ollut opetellut etukäteen mitään eestiläisiä sanoja. Yleensä, kun lähtee reissuun, niin etukäteen opettelee perussanaston (huomenta, päivää, iltaa, kiitos, ole hyvä, anteeksi jne.), mutta nyt koko reissu tuli eteen vain niin yhtä-äkkisesti, että opettelu jäi. Matkan päällä oli vähän outo olo, kun ei tiennyt pitäisikö yrittää suomeksi vai englanniksi, joten monessakin kohdassa meni puhe yleiseksi mutinaksi. Ymmärrys kuitenkin kasvoi matkan varrella: eestin kieltä alkoi puhuttunakin ymmärtää paremmin, kun tajusi, että kieli on paljon nopeampaa kuin suomi. Eli kun väänsi nopeusmittarin eri tahdille ja antoi aivon raksuttaa, ainakin pääasiat selvenivät nopeasti.


Laupan kartano on aivan upea paikka! Paikka on oikeasti maalla ja öinen pimeys, usva ja hiljaisuus veti mielen aivan hämmennyksiin. Verkosta luin, että paikalla sijaitsi jo aiemmin kartano, jonka kapinoivat työläiset ja maanviljelijät polttivat maan tasalle 1905. Viisi vuotta myöhemmin von Taubet rakensivat nykyisen jugend-tyylisen kartanon ja se on toiminut kouluna vuodesta 1922. Opinpa sellaisenkin tiedon, että kartano on päätynyt postimerkkiin vuonna 2001. Sain kartanosta niin hienoja kulmia ja paikkoja kuvattua, että se pakostakin tulee näkymään tulevissa artsuiluväännöissäni tavalla tai toisella.


Perjantaina ohjelma alkoi London Print Studion johtajan, John Phillipsin hauskalla luennolla ja sitten perunat käteen ja muitta mutkitta paperin kimppuun.

Sain jo tuosta kartanosta sellaiset kicksit, että varsinainen pottupainanta oikeasti taisi jäädä osaltani toiselle sijalle - mutta ei paljon. Ensin kärsin hetken valkoisen paperin - tai sanoisinko: koskemattoman perunan - kammosta, mutta se meni nopeasti ohi. Sama juttu kuin värjäämisen kanssa: on jotenkin äärimmäisen ilahduttavaa kokea saavansa jotain aikaan käsillään. Motorinen kömpelyyteni tosin näkyi jokaisessa työssä, kun peruna ei kädessä meinannut pysyä vaan sinne tänne tipahteli tahattomia läiskiä.


Festarit itsessään sujuivat hienosti: ruoka oli hyvää, meininki rentoa ja ihmiset ihania! Ehkä tuollaisessa teemassa yhdistää jonkinlainen samanhenkisyys, kun tuntui, että kaikki tulivat niin mainiosti toimeen keskenään. Toivottavasti olen tulevaisuudessa yhteyksissä monien osanottajien kanssa. Rento meininki ja kiireettömyys saivat äkkistopin, kun tuli lähdön aika: muut onneksi pidättelivät bussia sillä välin, kun Ulla ja minä juoksimme henkihieverissä rinkat selässämme niityn poikki - pitäähän joka reissussa yksi adrenaliinihölkkä olla. Paluureissu sujui (Helsinkiin saakka) yhtä sujuvasti kuin menomatkakin.



Kartulitrüki-sivut löytyvät osoitteesta: www.printpotato.pri.ee. Festareilla painetuista töistä kootaan näyttely EKA Galeriihin (Eesti Kunstiakadeemia, Tallinna) 3.-15.9.2008. Siitä lisää ajallaan...

Ministry - Lies Lies Lies

Tapettimallia pukkaa.

Ajan hallinta on reissailun jälkeen osoittautunut ongelmalliseksi. Jotenkin ajattelin, että olisin Islannin reissun jälkeen alkanut tehdä omia projektejani, mutta sen sijaan olenkin semihallitsemattomassa työkaaoksessa. Jotakin roikkoja olen sentään saanut jo hoidettua alta pois ja tulevienkin kanssa olen vielä sellaisessa NormaaliAhistuksessa, ettei tässä mitään hätää ole. Kunhan vaan olisi se toivontai, että ehtisi hengittääkin välillä.

Ennakkoon ajattelin stressaavani / väsyväni eniten viikonloppuluennoimisesta Viitasaarella ja Saarijärvellä, mutta olenkin kokenut reissut suorastaan rentouttavina. Aihepiiri on niin tuttua, ettei valmisteluun mene puolta vuotta ja bussimatkustelu on ollut puolitranssista nautintoa (paitsi Saarijärveltä paluu oli melkoista hökkyytystä). Porukkakin on mukavaa, eikä kukaan ainakaan vielä ole poistunut ilkeyteni vuoksi itkien takavasemmalle, joten tässähän on toivoa...

Parissa kuvitusprojektissa en ole oikein vielä niskan päällä. Toinen on (tai toivottavasti menivät läpi - eli "oli") sellainen, johon alunperin suunnittelin piirtäväni ja kun viime viikolla onnistuin kipeyttämään käteni niin, ettei kynä meinannut pysyä handussa, meinasi jo Kriisi iskeä. Käsi parani, mutta silti kuvien laadun suhteen on vielä sellainen henkisesti hutera olo. Melkein jännittää.

Toinen Suuri Jännityksen kohde ovat omat projektini: taas olen jotenkin onnistunut sotkeutumaan useampaan projektiin kuin ehkä olisi aiheellista. Pitäisi tuottaa kuvamateriaalia ja leikkiä jälleen myös flashin kanssa. Toisaalta projektit ruokkivat itse itseään, niistä melkein tulee energiaa saman verran kuin vievät.

Kaikkein Suurin Jännitysnäytelmä alkoi eilen, kun kävimme varaamassa lentoliput Firenzeen toukokuuksi. Ullakkoasunto on vuokrattu Firenzen keskustasta muutamaksi viikoksi ja matkat on jo maksettu ja liput tulostettu. Talven aikana ehtii tienata vielä matkarahatkin. Eilinen ilta meni matkaoppaita lueskellessa. Bongasin jo verkosta kuuluisimmat jäätelöbaarit. Viime yönä ehdin jo nähdä painajaistakin: siinä olen suurinpiirtein ainoa ihminen maailmassa, joka ei pidä Firenzen maailman parhaaksi tittelöidystä jäätelöstä. Stendahl-jäätelösyndrooma edessä.


----------------

Keskustelu eräänä päivänä klo 13:10:
Mikko: Sun leija on sitten hyvässä tallessa.
Minä: Ai, onko se vielä siellä männyssä?
Mikko: No, oikeastaan ei. Se on puoliksi männyssä, puoliksi koivussa.

Autokat - Innocence

Palasimme perjantaina Suomeen ja eilen kotiin. Yksi kuva esimakuna Islannista, mutta lisää kuvia ja matkakertomusta on tulossa, kunhan ensin ehdin asettua ja selata läpi kaikki noin viisisataa meiliä, jotka odottavat lukemistaan + hoidan alta pari kiireisintä työjuttua. Reissu oli 4h-luokkaa (hurmaava, hilpeä, hektinen, hieno), mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu siltä kuin olisi ollut unta vain. Jossain välissä varmaan taas muistaa päivien oikean järjestyksenkin. Ja ylipäätään, että mitä on tullut tehtyä. Tällä hetkellä ei päästä tyhjenny mitään järjellisessä formaatissa, eikä verbaliikka riitä asialliseen kuvailuun.

Lähimuistissa on tällä hetkellä lähinnä paluupäivä ja eilinen. Aamuherätys perjantaina oli klo 4, jotta ehdimme yöpymispaikka Grottasta pois ennen vuoroveden nousua (jolloin paikka muuttuu saareksi). Keflavikin lentokentällä ehti syömään pienen aamupalan ja sitten jo pääsikin koneeseen (tällä kertaa Timppa ei maihareineen yllättävästi piipannutkaan turvatarkastuksena, mutta joutui luopumaan laukkuun unohtuneesta terrorismin mahdollistavasta nestemäisestä saippuastaan. Turvatarkastusvirkailijamies oli hirmuisen osaaottavan näköinen). Lentokoneessa oli myös Nightwish ja eräinenkin fani jo järkyttyi, kun en ollut pyytänyt nimmareita lahjaksi - ei nyt käynyt ensimmäisenä mielessä. Olisihan se ollut kiva lisä vaikka johonkin tuliaisiksi poimimaani laavakiveen tai simpukankuoreen.



Perjantaina ennen ilotulitusspektaakkelia testasimme englantilaisen kaapissa muutamia kuukausia uskallusta odottaneen spotted dick -säilykepurkkijälkkäriherkun valmistamista. Yllärihyvää! Eilen Timpan synttäreitä juhlittiin syömällä kunnolla alkupaloineen pääruokineen kaikkineen Kynsilaukassa. Varmasti junan kanssamatkustajat olivat ilahtuneita siitä miellyttävästä tuoksahduksesta, joka seurasi pilvenä ympärillämme.


---

Islannissa olisi pitänyt olla mukana jonkinlainen äänten tallennusvälineistö, koska kaiken muun lisäksi myös äänimaailma oli outo ja kiehtova. Vaan kyllä rokkikin kuulostaa hienolta taas.

Reuben – Suffocation Of The Soul

Pitkä viikonloppu Iitissä takanapäin. Hienoja uusia tuttavuuksia ja rempseää ajanviettoa (ja lisätilitystä väriblogissani). Maaseudun hiljaisuudesta ei kyllä ollut tietoakaan. Ajattelin mahtipontisesti vetäistä Riemuliiterin(!?) karaoksessa "I who have nothing" -biisin, mutta mahtipontinen esitys sai pienen mahalaskun, kun huomasin, ettei minulla ole hajuakaan, miten väliosa menee. Robbie Williamsin "Angels" sen sijaan meni kohtuuprameasti. Ja nyt pelkään Youtubea.

Paluumatka sujui Ullan kanssa leppoisasti. Kausalan asemalla ei ollut aavistustakaan, mihin päin ollaan menossa, mutta eka juna ratkaisi: Kouvolaan. Sieltä kyyti vei Pieksämäen kautta Jyväskylään, eikä aikaa koko reissuun kulunut loppujen lopuksi kuin reilu neljä tuntia. Ja junassa myytiin mansikoita! Suhteellisen kevyt nääntymys: kotona jaksoi vielä avata Kirjan ja lukea pari sataa sivua. (Junassa ainakin kolme ihmistä luki Harry Potteria ja oli aika tuskaisaa katsoa paljastavia ilmeitä.)

Sitä paitsi: onneksi olin varannut kirjani aikuisten kannella, joka on *niin paljon* tyylikkäämpi kuin tuo normiversio.

PS. Täytyy kyllä sanoa, että ei siellä Iitissä kaikki silkkaa autuutta ollut. Iittiläiset itikat ovat äärimmäisen ärhäköitä. Aamuyöstä, kun heräsin, säikähdin hetkeksi, että olen saanut jonkun massiivisen murharokon reissulla, mutta jäseniä peittävät punaiset patit lienevät vain itikan puremia. Eniten ärsyttää, kun ei ole käsiä tarpeeksi raapimaan kaikkialta.

Maximo Park - Books From Boxes

Paluumatka eilen 19:07.

Eilinen meni Joensuussa. Näissä kesäretkissä on se huono puoli, että päivässä tapahtuu enemmän kuin normaalissa elämässä muutamassa päivässä ja lopulta koko pitkällinen matkatarina supistuu pariin lauseeseen ja kuvaan. (Carelicumin värinäyttelystä tulee kylläkin varmasti enemmän juttua Coloria-blogin puolelle). Päivä ilman konetta oli melkein autuutta ja matkan aikana päähän alkoi tulvia ideoita niin, että oli pakko ostaa taidemuseosta vihko, johon pääsi kirjoittamaan parhaimmat päältä. Oman klanginsa päivälle antoi lievä koko eilisen kestänyt MMM-olo: menomatkalla bussissa onnistuin näkemään niin todentuntuista ja loogisesti etenevää unta, että koko loppupäivä tuntui lievältä trippailulta (työskentelin insinöörinä Finnairille ja kehitin lentokentälle passeilla avattavan ja suljettavat turvasäilytyslokerot, joihin voisi turvallisesti jättää auton ja kodin avaimet ynnä muun ekstran lennolle lähdettäessä. Lisäksi kehitin kännyköitä (ja muita sellaisia pieniä juttuja varten, joita ei haluaisi matkatavaroihin laittaa) pomminkestävän säilytysrasian, jonka pystyisi sulkemaan ja avaamaan vain lentokentällä tietyissä pisteissä, ei lainkaan lentokoneessa. Tottakai kehitin siinä ohessa vielä jonkun sensorisysteeminkin, ettei ko. rasioita voisi viedä avoinaisina koneisiin. Ja jakkupukukin oli päällä koko hela tiden. Silmälaseista en ole ihan varma.) ¬_¬


Taito-kortteli Joensuussa synttärikakkuineen. Ei syötävä (en kylläkään testannut).


Lintulan luostarin koivukuja.


Lintulan luostarin kartano.


Voikukkaparatiisi.




Kotiin palattuani tuli hyvä mieli, kun sähköpostiin oli tippunut muutama kysymys tästä harppauksestani rättiartsuilun pariin. Kuviota saa käyttää ilman muuta, antaa mennä vaan, jos kelpaa. Kuva valmiista tuotteesta olisi sitten hienoa saada... Itseasiassa, kunhan saan ensin itse tehtyä tuon peiton, tarkoituksenani on sen jälkeen koota verkkoon downloadattavaksi ohjeistus tähän kuviopiirroksineen kaikkineen. Se on tulossa jakoon maksutta freewarena tai vapaaehtoista lankakerämaksua vastaan (jos on freeware ja shareware, niin olisiko tämä sitte woolware?) Tietenkin... jos minua välttämättä haluaa lahjoa vaaleilla kasvivärjäykseen soveltuvilla villalangoilla (tai ihan millä vaan) jo etukäteen, katuosoitteen saat meilillä (ja hei, synttäritkin lähestyy...)

Toinen kysymys koski tuon piirroksen (kaava?) tekemistä tietokoneella ja muutenkin koneen hyötykäyttöä projektissa. Olen itseasiassa miettinyt tekeväni siitäkin ohjeet rautalangasta projektin päätyttyä - kokonaisvaltainen paketti tulossa. En loppujen lopuksi lähtenyt vielä kauhean pitkälle säätämään, kun tavallisestikin projekteissa valkenee vasta tehdessä se, miten asia olisi kannattanut hoitaa. Mietin kyllä, kuinka tuon peittosuunnitelman photarisäätöä voisi nopeuttaa photarin actionseilla ja esim. tehdä valmiiksi appletteja, joilla tulevaisuudessa saisi samantyyppiset projektit nopeammin speksattua. Appletteja en vielä suuremmalti säätänyt, mutta tein piirrosvaiheessa pari erilaista täyttöä (pattern) noista toistuvista kuvioista paint bucketille (kuvat tuossa vieressä), joten esim. taustan ja reunojen kuvioiden asetteluun ei mennyt juurikaan aikaa. Ainoa action on tähän mennessä ollut tuo edellisessä postauksessa mainitsemani yksittäisten ruutujen erottaminen ja suurentaminen + tallentelut. Tämän tyyppisiä helpotuksia löytyy varmaan useampia.

Muse - Invincible

Loma teki poikaa. Viime maanantaina lähdettiin Helsinkiin ja tultiin vasta perjantai-iltapäivällä takaisin. NIN oli hieno kokemus, mutta jotenkin täysinäiseen Hartwalliin tottuneena vajaa jäähallillinen tuntui jotenkin pieneltä. Liikaa tyhjää seinää ympärillä. Mutta askeettinen valaistus leijui silti hienosti ympäriinsä ja Ladytron tuli nähtyä. Sitä olen BBC6:lta kuunnellut hartaasti.

Tuli nähtyä tuttuja ja välteltyä tietokoneita. Minkä seurauksena palatessa odotti postilaatikossa ennätysmäärä sähköpostia, jonka setvimiseen menee jonkinlainen ikuisuus. Helsingissä ollessa pitää aina tonkia kaikki importtikaupat viimeistä pölyhiukkasta myöten, jotta saa ruokavaraston täydennettyä. Väriaiheisista löydöistäni enemmän väriblogissani, minne tulen (toivottavasti) listaamaan myös värjäystehtaani outoja kokeiluja.

Työ ja arkinen aherrus on alkanut. Eräs tietty nettinäyttely on aiheuttanut jo jonkinasteista sydämentykytystä ja ahdistusta. Jospa sen saisi nyt rykättyä loppuun, kun muuten myöhästyvät kaikki muutkin projektit ja tulee totaalinen perikato. Valoa näkyy jo tunnelin päässä.

Ja tänään aukeaa Ameriikan suunnalla Detritus -näyttely - avajaisvastaanotto tosin vasta torstaina. Kutsukortteja tuli läjä postissa (ja kiitos vain kaikki, jotka lahjoititte minulle amerikkalaisia ystäviänne, heille on kutsu mennyt jo kotiin). Toivottavasti saan piakkoin muutaman valokuvankin nähtäväksi.

ARGH. Nyt on kyllä ihan liikaa ajatuksia ja ideoita päässä. Pitänee ottaa uudelleen käyttöön yöt ja toivontai ja minimoida nukkuminen näennäiseen, muuten varmaan pää räjähtää.