Elämä järjestykseen // Organizing Life.

Eilen lähdin aamulla työhuoneelle mieli intoa täynnä. Oman vedosnurkkaukseni läjittyminen on häirinnyt jo kauan: olen säilyttänyt kehystettyjä teoksiani kahdessa puisessa kuljetuslaatikossa, joiden eteen ja kansien päälle on sitten kertynyt kaikki muu. Aina, kun on tarvinnut jotain, on ensin pitänyt tyhjentää kaikki tavara edestä ja päältä, ja nyt, kun valmiiksi kehystettyjä töitä on ennätysmäärä, tajusin, ettei tila yksinkertaisesti riitä. Mittailin tilan tarkasti, ja viime viikolla ostin valmiiksi kaksi hyllyä ihmetellen, miksi en ole aikaisemmin aikaiseksi saanut, kun ei tämä nyt niin vaikea ja edes aikaa vievä projekti ole. En vaan ikinä opi.

Työhuoneella nurkka tyhjäksi ja ensimmäinen hylly kasaan. Jännitin lähinnä sitä, mahtuvatko hyllyt paikalleen aika tiukoilla mitoilla säädettyjen tukipalkkien väliin - kyllä mahtuivat! Lämmin helpotus valahti kehoon. Vasta sitten, kun tuli eteen töiden sijoittaminen hyllyille, tajusin ajatusvirheeni. Hyllyvälit olivat ihan liian pienet isommille töille. Oli aika lannistavaa, kun oikein fyysisesti tunsi intonsa häviävän ja väsymyksen ryntäävän tilalle - ja kuinka hölmöksi itsensä voikaan tuntea. (Tämä on suora käytännön esimerkki siitä, mihin johtaa, kun kaikki aika on kovin repaleista ja työn joutuu tekemään useissa lyhyissä erissä: unohtaa edelliset päätelmänsä ja syyt, miksi on jo hylännyt jonkun idean...) Toinen hyllyistä oli kuitenkin käyttökelpoinen: sain sinne pienemmät kehystetyt työni, paspoissa olevat isommat työni, putkissa säilytettävät installaatioprojektini ja rullalla olevat kalliit käsintehdyt paperini.

Onneksi Timppa keksi, että jos toisesta teoslaatikosta poistetaan kahvat ja kannen lukitussysteemit, ja käännetään se sivuttain maahan, saan siitä väliaikaisen säilön isommille kehystetyille töilleni. Päälle laitettiin tukirimojen ylle ohut vaneri tasoittamaan kannen (entisen sivuseinän), nakutettiin etuosaan pieni toppari liukumista estämään ja nidottiin vielä kuplamuovia vanerin päälle pitämään kiristekelmutetut kehystetyt työt paikallaan. Sivuille jäi vielä tilaa isoille vedoskansiolleni. Vain muutamia töitä piti jättää lattialle, kun eivät mahtuneet hyllyille, mutta lopputulos vastaa kutakuinkin toivottua: teokset ovat suhteellisen helposti saatavilla. Lopulta vain iso ja painava lämpölevy ja kolme pakkausta 70x100cm kokoisia pahveja jäi ilman sijoituspaikkaa. Lämpölevy löysi jo paikkansa vedoslaatikon päästä, eivätköhän pahvitkin uuden paikan jossain välissä löydä.

Projektin lopussa olin kohtuullisen väsynyt. Sekä rakentelu että roudailu oli suhteellisen fyysistä, eikä väsyttävyyttä ainakaan lieventänyt se, että tila on niin matala (150cm), että koko päivä tuli vietettyä kummallisen kumarassa asennossa. Eikä se, että evääksi oli yksi onneton kanaleipä. Lopulta, kun vähän ennen seitsämää lähdimme, olo oli kohtuullisen nuutunut ja siinä vaiheessa vielä olimme menossa tunnin vierailulle kotimatkalla. Olotilaa helpotti se, että tiesimme, että kotona odotti vapaa ilta: jääkaapissa paketillinen kanansiipiä ja herkkudippiä, ja kerrankin oli katsottavana dvd-leffa. Oli kerrankin sellainen olo, että vapaa-aikansa on ansainnut.

Puoli yhdeksän maissa lopulta pääsimme kotiin ja laitoimme uunin päälle - mutta ruoanlaitosta ei sitten tullutkaan mitään. Jääkaappi oli lämmin (eikä mitenkään kädenlämmin vaan oikeasti ihan kunnolla lämmin), eikä (vähintään) päivän lämpimässä lillunutta kanapakettia oikein uskaltanut uuniin heittää. Pakastinkin oli sulana, jopa kylmäkallet hölskyivät vettä. Onneksi pizzatilaus vielä toimi, mieli ei yksinkertaisesti keksinyt mitään muuta. Ei olisi enää jaksanut liikauttaa pikkusormeakaan, mutta pakkohan sitä oli tyhjentää kaikki ulos. Päivällä oli vähän harmittanut hienojen aurinkoisten hellepäivien loppuminen, mutta ajoitushan oli ihan priima, koska osa jääkaappitavaroista saatiin parvekkeen kylmälle betonille. Pakasteet olivat kaikki kuitenkin mennyttä.

Kun lopulta pääsimme paria tuntia myöhemmin dvd:n katselun ääreen (uudelleen lämmitetty pizza naaman edessä), totta kai dvd oli yhtä pikselimössöä, eikä puhdistus auttanut mitään. Onneksi pleikkarilla lähti lopulta pyörimään - kolmas kerta toden sanoo. Siinä vaiheessa - lähempänä kahtatoista - oli vain jo niin totaalisen väsynyt, ettei melkein jaksanut enää edes syödä eikä oikein keskittyneesti katsoakaan mitään. Se siitä vapaaillasta.

Varmaan väsymystilan mittavuuden takia en sitten saanut oikein unta koko yönä. Nyt toljotan tyhjin katsein oksia, jotka olen kerännyt piirrosprojektia varten ja leikkuria, jolla pitäisi napsia tänään kolmekymmentä pahvia sopivan kokoiseksi, mutta jotenkin moottori nyt ei oikein käynnisty.

Pitäisikö vain jättää tämä päivä suosiolla väliin ja paeta kirjan kanssa sohvalle lepäilemään? On sentään sunnuntai.

---

Yesterday I went to my studio with enthusiasm pouring in my blood. I've been annoyed of one corner of the studio for long: my framed prints have been in two wooden cases, and everything has piled upon them and in front of them. Everytime I've needed something, I've first have had to empty all the stuff from the front and then from the top, and at this time, when I have more framed artworks than ever, I just realized that there's just not enough space. I measured the space very carefully, and last week I bought two shelves wondering, what is it that has kept me from doing this earlier - this isn't so hard or time consuming. I just never learn.

At the studio we emptied the corner and built the first shelf. I was nervous mainly about the outer measurements and if the shelves will fit to the space between the large wooden supporting beams - and they did! I felt warm and fuzzy. It was only when I started to fit the artworks to the shelves I realized my aberration. The spaces between the shelves themselves were too low for my bigger works. It was quite discouraging, when you feel your spirit break and the tiredness crawl in instead, physically really - and how fool you can feel. (This is a live example of what it leads to, when your time is all very fragmented and you have to do everything in many sessions: you just forget all your conclusions and why you have abandoned some idea...) One of the shelves was usable, however: I could place there my smaller framed works, my bigger work in passepartouts, my installation projects in thick tubes and my expensive hand made papers rolled.

Timppa came up with a temporary solution to fix one shelf of one of the cases by turning it into one side and removing all handles and locks. He stapled a plywood cover upon the top (previously side), and nailed a small stopper to the front of the top, and then also a layer of bubble wrap upon the plywood to keep the framed works, protected with plastic wrap, in place. There was enough space in side for my bigger print folders. There were only few works that had to be left on the front floor, as they didn't fit to the shelves, but the final set up is just about what I had wished for: the artworks are relatively easy to reach. Finally there were only the very heavy hotplate and three packs of 70x100cm cardboard that I couldn't fit into the corner. Actually, we found a new place for the hotplate, so probably the cardboards will find one too.

After we got finished I was totally tired. Both building and carrying wooden framed artworks was quite physical, and it didn't help that the space is so low (150cm) that I had to bent myself the whole day to work. And it didn't help either, that I had only one chicken sandwich for lunch. Finally, when we left just before seven, I was somewhat weary and at that point we still had one one hour visit to make. It helped to think that we had a free evening to wait: there were some buffalo wings waiting in the fridge plus some good dip sauce, and dvd movie to watch. I really had the feeling, that I had really earned my free evening, for once.

We arrived home about half past eight and started our oven - but that was it. The fridge was warm (and not just about lukewarm, but really warm), and we really didn't have courage to eat the chicken wings that had been warming all through the day. The freezer had also melted, totally. Luckily for us, pizza place was still open and we could place our orders to have something to eat. At that point I really was so tired, that it took enormous effort to force myself to do anything, but of course we had to empty both fridge and freezer. During the day I had been a bit sad that the sunny warm days were over for a while, but the timing actually couldn't be any better, because we could then place some of the fridge stuff outside on the balcony's cold concrete floor. But all the stuff from the freezer was gone.

When we got to the dvd (with re-heated pizza waiting) a few hours later, of course the movie was one pixelated mash, cleaning didn't help. Finally, the third time we tried with Playstation 3, which luckily usually plays everything, and we got our free time started. At that point - it was almost midnight - I just was so totally drained, that I almost didn't have it in me to eat or even to watch the movie. So, that was my free evening.

I think it was the amount of my tiredness that I didn't then get myself to sleep. Now I'm staring (with empty eyes) some branches that I have collected for one drawing process, and a cutter that I should use today to cut about thirty cardboards to fit, but somehow I just can't get myself going.

Should I just leave it for today, and get my book and get to the sofa to have some rest. It's Sunday, after all.

Depeche Mode - Heaven

[Tyyni keskipäivä / Still Noon. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Päätä halkoneen migreenin jälkeen ajatus blineistä iltaruokana tuntuu jälleen ajattelemisen arvoiselta. Muuta en ole vähään aikaan ehtinyt ajattelemaankaan, varsinkaan tänään, kun pienikin liike pään sisällä on muistuttanut kipureseptoreiden olemassaolosta. Kun aamulla oli ihan pakko mennä keittiön ikkunaan tuijottamaan värikästä kuumailmapalloa, joka ajelehti kirkkaansinisen taivaan poikki. Nyt päänsärky on kaikonnut muistoksi takaraivon perukoille, mutta sen verran varon vielä, että yritän pysyä irti monitorin äärestä loppupäivän.

Viikontakainen vierailu Turussa (Cirque Soleilia ja Värjärikillan vuosikokouksessa pistäytyminen) piristi ja junamatkalla intouduin suunnittelemaan muutamia linokaiverruksia - joiden toteuttaminen oikeasti onkin sitten ihan eri juttu. Jotenkin kuitenkin tuntui avartavalta vaihteeksi miettiä kuviakin uudella tavalla; peilikuva on aina jotenkin haastavampi päässä. Ja nyt, kun koneesta pitää irrottautua, pitäisikö ottaa kaiverrin käteen?

Tässähän se pääsiäinen mukavasti menee.

The Coasters — Down In Mexico

[Sisäänkäynti / Entrance. Pigmenttimustetuloste, 27x42cm (+marginaali), ed. 15.]

Päätin pitää vapaapäivän. Vanhempien luona loikoilin sohvalla ikkunan edessä ja pääasiassa tuijottelin herkeämättä katolta roikkuvaa lumensekaista jäälippaa, johon aurinko heitteli tuulen pyörittämien männynoksien avustuksella hienoa valoleikkiään. Luin aikakauslehtiä, söin äidin tekemiä herkkuja, join kahvia ja makasin taas ikkunan ääressä. Iltapäivällä alkoi jo olla sellainen olo, että jotain pitäisi päästä tekemään.

Ja mitä tapahtuu, kun tulin kotiin ja päätin istua hetkeksi koneen ääreen? Kaapin päällä ollut psp:n laturi tippui päähäni. Onneksi se ei ole mitään breshneviläistä kolmen kilon mallia, joten tuskin tuosta kuhmua tulee, mutta säikähdytti pahan kerran, kun ihan ennakoimatta hyppäsi. Varjeleeko jokin ylempi voima vapaapäivääni? Suojellaanko minua työltä tai kaikelta sen kaltaiselta? - Enkä edes ajatellut työjuttuja, vaan vanhoja 1700-luvun ruotsinkielisiä värjäystekstejä, jotka viime viikolla sain luettaviksini Colorian ystävältä! Päädyin lopulta siihen, että tämä oli minulle universumin viesti: pelaa! Eli PSP parin kuukauden naftaliinista lataukseen seinään ja pelipeukalot ojennukseen.

Sen verran vain, että Ex votos -näyttelymme Galleria Nunesissa on huomenna auki viimeistä päivää, klo 12-16.

Dan Sartain - Atheist Funeral

[Muualle - Elsewhere. Pigmenttimustetuloste, 2010, kuvakoko 27x42cm + marginaalit.]

Eilinen oli kyllä taas huono päivä yhdelle onnettomalle Amnesty-feissarille, joka pompahti kasvoilleni Coffee Housen edessä... Ja tietenkin, kun tulin yläkaupungilta, reitti oli aika hyvässä määrin taas feissarimiinoitettu alusta lähtien. Vaihtaisivat joskus paikkoja, niin se ei ole aina se onneton Amnesty-aktiivi, joka viimeisenä saa kiukkupuuskan naamalleen. Ja oikeasti: oppisivat vähän tulkitsemaan eleitä - jos oikeasti katsoo ja VÄISTÄÄ KAHTEEN SUUNTAAN, niin se tarkoittaa, ettei ole kiinnostunut. Kieltämättä jäi kyllä surkuhupaisasti naurattamaan yhden Greenpeace-feissarin (melko kovaääninen) purkaus kanssatoverilleen: "***** mä vaan karkotan kaikki. Kaikki vaan ryntää mun luota pois". Toivottavasti nuo ressukat nuoret tajuavat jossain vaiheessa, että se feissarius on karkote, eivät varsinaisesti individuaalit sen takana.

Mutta kun tämä ei näköjään lopu ja käy aina vaan ärsyttävämmäksi, pitänee oikeasti alkaa suunnitella vastaiskua. Tietenkin voisi tehdä perinteisen "feissarit pois kadulta" -adressin, mutta ajattelin pakata hyvän edustuspaketin ja alkaa myymään feissareille kuviani. Pitänee ottaa kortteja ja pinssejä mukaan, koska kolikoilla maksettavaan juttuun voisi olla hyvinkin rahaa.

Kieltämättä silti ärsyttää: miksei saa rauhassa kävellä edes viittäkymmentä metriä kerrallaan ilman, että joku keskeyttää - saati sitten ilman sitä jatkuvaa keskeytysten virtaa? Jos olen yksin liikkeellä, haluan käyttää paikasta toiseen siirtymisen rauhalliseen pään tyhjennykseen ja seuraavaan miittiin valmistautumiseen; jonkinlaiseen keskittymiseen. Ja jos olen kaksin liikkeellä, haluan keskustella keskustelun rauhassa, ilman jatkuvaa keskeytystä. Kiertotien käyttäminenkään ei paljon auta, jos kohteet sijaitsevat kävelykadun varrella.

Äh.

Ärsytystä lievensi hieman feissariryöpytyksen jälkeinen onnistunut kirjoitussessio kahvikupillisen ääressä ja sen jälkeen Hannelen suorittama hoitoprosessi. Uskaltauduin pitkästä aikaa Jyväskylän Memphisiin (edellisen parin huonon kokemuksen jälkeen), kun terassi näytti niin mukavalta - lämpimältä ja varjoisalta. Ja tällä kertaa ruokakin osui nappiin - ihastuin karibialaiseen jerk-tahnaan. Voisi hankkia kotiinkin. Mutta kaupassa ei ollut enää illalla mansikoita. :(

Toissapäivänä aloin toimeliaana puuhastella jo tulevia apurahan hankintakierroksia varten (Coloria-projektille - mihin innoitti muutamakin inspiroiva yhteydenotto; arkistot aukenevat). Prosessia varten päätin pitkästä aikaa käydä vilkaisemassa Coloria-sivuston statistiikkaa. Hieraisin pariinkin otteeseen silmiäni, kun kolmantena Suomen ja USAn jälkeen statistiikassa oli Kiina - ei kävijämäärältään, mutta käytetyn kaistan leveyden osalta. Sitä oli kiinalaisten loudailuun kulunut parin päivän aikana enemmän kuin normaalikuussa yhteensä. WTF? No, Nancy Drew -moodilla tutkailin lisää ja selvisi, mitä ovat Kiinassa ladanneet: koko Uninvited Words -projektini liki 12-tuntinen ääniraitahan on mp3-fileenä verkossa ladattavissa samalla palvelimella. Hurraa! Spämmiteokseni on hitti Kiinassa!

Tänään oli herätys jo yhdeksältä, että ehdin signeeraamaan kehystettäväksi lähtevän työni ja muutaman muunkin. Eilen vein lisää kortteja myytäväksi Beckerille ja tarkoitus olisi askarrella jossain välissä jonkinlainen korttimyymälä nettiinkin (vaan missä välissä?) - kunhan ensin saan valitettua Englantiin siitä, että neljäsosa korteista oli nurkasta mäsänä tai muuten vaan huonolaatuisia. Rasittavaa tämä jatkuva pienten asioiden päälle törmäily.

Sentään aurinko tänään pojottaa vielä ulkona ja kun läpivetokin toimii, niin työntekohan on vallan mukavaa.

Amanda Palmer - Runs In The Family

Syyskuun odotetuin päivä oli jo pitkään punaisella ympyröitynä kalenterissani - ja vihdoin se eilen koitti! Päivä indigovärjäystä veden äärellä, ulkona, eväät mukana, loistavassa seurassa! Missasin viime viikon kiireiden vuoksi asiaan liittyvät sähköpostit, joten lähtö tuli vähän guerillahengessä, kun puhelimeen tuli vain viesti, että nouto tulee lauantaina klo 11.15, enkä ollut edes ihan varma, minne ollaan menossa. Pakkasin laukkuun indigot, langat ja mattopuukon ja aamusella repun täyteen evästä - ja kas, auto kurvasi pihaan täsmälleen ilmoitettuun aikaan. Reissu värjäilypaikalle kesti noin tunnin (ja paluumatka vähän enemmän, koska neuvoin kuskin hyvin määrätietoisesti jonnekin jorpakkoon) ja eväitä oli kolmelle ihmiselle noin kymmenkertaisesti tarvittava määrä. Kabanossiakin! Vaatteet savunhajuiset! Ja majakka! Täydellinen retki siis. (Lisää itse indigovärjäilystä kuvineen Coloria-blogissa).








Ja vielä pitää laittaa kuva, jossa syksyiset männyt kuvastuvat indigoliemestä:


Päivä ulkona piristi kummasti ja paperityötkin menivät suhtkoht kevyesti. Sen verran koneisto on kuitenkin vielä hitaalla, että kaikkea suunnittelemaani - kuten apurahalomakkeiden liitteitä, uusia kuvaprinttejä ja Iitin näyttelyn teosluetteloa ja muita tulevaan näyttelyyn liittyvää - en ehtinyt saamaan valmiiksi. Kuvat ovat kuitenkin jo päässeet Iittiin asti: Kaimalle soittelin, kun hän odotteli Kausalan Matkahuollossa ison paketin kera kuljetuspalvelua paikalle... Toivottavasti taululasit ovat säilyneet bussitärinästä ehjänä. Jännityksellä odotan.

Gnarls Barkley - Run

Tein tänään sellaiset oharit, että hävettää. Olin sopinut perjantaiksi klo 15 haastattelutreffit, mutta jostain syystä luulin olevani toisessa päivässä, enkä ilmaantunut paikalle lainkaan. Sovitun tapaamisen sijaan säädin portfoliotani, roikuin taidetoimikunnassa ja tein tänään Hesarissa ylistetyn I-P:n kanssa kevätretken (nähtiin kukkia, ampiainen, toisia kukkia ja silmuja). Ex tempore -reissu oli aivan mahtava, mutta on kyllä niin käsittämättömän huono omatunto, kun odotuttaa ihmistä turhanpäiten, että nyt vain syyllisyys kolkuttelee sydäntä.

Eilenkin käväisin kevätretkellä: Taitosaari 3 -hankkeen aloitustilaisuudessa Saarijärven museossa. Menin osaksi siksi, että projekti kiinnostaa erään oman hankkeeni vuoksi, mutta suurin syy oli kyllä, että ehti jo syntyä aikamoinen ikävä viime syksyn kurssilaisia. Oli mukava nähdä ja ajatuskin lähti laukkaamaan oikein kunnolla. Myös omat kaavailut saivat vähän virtaa alleen. Saas nähdä miten käy. Ehtiiköhän kaikkea, mitä on suunnitellut?

Panda Bear - Comfy In Nautica

Ajankäytön optimointia. Toisessa ojassa tarpomista.

Viikonloppuna päättyi koko syksyn kestänyt Taitosaari-hanke ja viikonloppuinen Viitasaarella/Saarijärvellä ramppaaminen. Ajatus kahdeksalta lähtevästä bussista lauantaiaamuna oli aika ajoin kohtuullisen kammottava ajatus, mutta loppujen lopuksi noista vierailupäivistä muodostuikin itselleni melkoinen henkinen varaventtiili: kokonainen päivä jollekin muulle. Ja se bussimatkojen kelluvainen hiljainen autuus... Kurssirupeaman päätteeksi opettaja sai omenan ja pääkalloessun (blogaamisessa on nyt jotain ongelmia, eivätkä kuvat tule esille; mutta päivitän myöhemmin niin tästä kuin seuraavasta) ja valtavan suuren hyvänolon tunteen.

Essulle löytyi käyttöä heti tänään, kun poikkeuksellisesti otin keittiön haltuuni ja tein kakun. Kakkubileet (jossa jokainen tuo yhden kakun ja sitten mässätään) tuntuivat hyvältä idealta vielä aamulla. Vieraiden lähdettyä kakkusavotta ei paljon naurattanut. Jotain lähti vieraiden mukana, mutta pitänee silti vielä keksiä joku luukku, johon tungen kilon pari kakkua talteen.

Ei se mitään, jos (puu)päähän sattuu, mutta jos mahaan sattuu,,, mutta ei sekään mitään, jos mahaan sattuu, jos on syönyt liikaa kakkua, mutta jos mahaan sattuu eikä ole syönyt liikaa kakkua, niin se on vakavaa.
- S. I. 3.12.2007 -

Autokat - Innocence

Palasimme perjantaina Suomeen ja eilen kotiin. Yksi kuva esimakuna Islannista, mutta lisää kuvia ja matkakertomusta on tulossa, kunhan ensin ehdin asettua ja selata läpi kaikki noin viisisataa meiliä, jotka odottavat lukemistaan + hoidan alta pari kiireisintä työjuttua. Reissu oli 4h-luokkaa (hurmaava, hilpeä, hektinen, hieno), mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu siltä kuin olisi ollut unta vain. Jossain välissä varmaan taas muistaa päivien oikean järjestyksenkin. Ja ylipäätään, että mitä on tullut tehtyä. Tällä hetkellä ei päästä tyhjenny mitään järjellisessä formaatissa, eikä verbaliikka riitä asialliseen kuvailuun.

Lähimuistissa on tällä hetkellä lähinnä paluupäivä ja eilinen. Aamuherätys perjantaina oli klo 4, jotta ehdimme yöpymispaikka Grottasta pois ennen vuoroveden nousua (jolloin paikka muuttuu saareksi). Keflavikin lentokentällä ehti syömään pienen aamupalan ja sitten jo pääsikin koneeseen (tällä kertaa Timppa ei maihareineen yllättävästi piipannutkaan turvatarkastuksena, mutta joutui luopumaan laukkuun unohtuneesta terrorismin mahdollistavasta nestemäisestä saippuastaan. Turvatarkastusvirkailijamies oli hirmuisen osaaottavan näköinen). Lentokoneessa oli myös Nightwish ja eräinenkin fani jo järkyttyi, kun en ollut pyytänyt nimmareita lahjaksi - ei nyt käynyt ensimmäisenä mielessä. Olisihan se ollut kiva lisä vaikka johonkin tuliaisiksi poimimaani laavakiveen tai simpukankuoreen.



Perjantaina ennen ilotulitusspektaakkelia testasimme englantilaisen kaapissa muutamia kuukausia uskallusta odottaneen spotted dick -säilykepurkkijälkkäriherkun valmistamista. Yllärihyvää! Eilen Timpan synttäreitä juhlittiin syömällä kunnolla alkupaloineen pääruokineen kaikkineen Kynsilaukassa. Varmasti junan kanssamatkustajat olivat ilahtuneita siitä miellyttävästä tuoksahduksesta, joka seurasi pilvenä ympärillämme.


---

Islannissa olisi pitänyt olla mukana jonkinlainen äänten tallennusvälineistö, koska kaiken muun lisäksi myös äänimaailma oli outo ja kiehtova. Vaan kyllä rokkikin kuulostaa hienolta taas.