Valoa horisontissa!

Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020

Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.

Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.

Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)

Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.

Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.

Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.

Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.

Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.

Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.

Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.

Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.

Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.

Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.

Aallon harjalla

[Poissa - Absent 14]

Ensin ajattelin, ettei tämä koronakevät juuri itselläni missään tunnu, kun kevät on yleensäkin itselleni aikaa, jolloin keskityn luovaan työhön. Ja kun keskityn luovaan työhön, aikalailla eristäydyn. Tarvitsen aikaa ajatuksilleni ja "ehjälle" tekemiselle. En käy kahvilla tai lounaalla ystävien kanssa (ja usein unohdan syödä koko lounaan), enkä muutenkaan tapaa juuri ketään tai käy yhtään missään. Sellaisina aikoina teen töitä kotona ja työhuoneella ja kävelen näiden kahden paikan väliä usein pitkiä kiertolenkkejä ajatuksiani keräillen. Se, mikä on erilaista tähän poikkeustilaan verrattuna, näkyy lähinnä kaupassa käynnissä työmatkalla (nyt en käy). Työhuoneeni ovet pidän normaaliaikoina avoinna vain kerran kuussa, ja se on sen verran harvoin, että ei sen pois jäämistä oikeastaan tajua (ennenkuin katsoo tiliotettaan). Ja sen huomaan myös, että kun nyt ei ole tapahtumia, joihin myyntipöydälläni osallistun - se jatkuva lähtöpakkaaminen ja paluupurkaminen on jäänyt pois.

Kuitenkin kaikki on totaalisen eri tavalla. Minulla on kova luottamus tulevaisuuteen, mutta silti kaikki tuntuu epävarmalta, ja hyvin toisella tavoin epävarmalta kuin normaalisti. Jossain välissä havahduin siihen pelottavaan tunteeseen, että ehkä katselen työhuoneeni ikkunan takana hiljalleen eloon herääviä puita viimeisen kerran. Tahdonvoima on kumma juttu, ja olen vakaasti päättänyt, että ensi keväänä katson samasta ikkunasta ulos - mutta siltikin ajoittainen epävarmuus muljahtelee vatsanpohjassa. Vaikka päivisin luulen uskovani siihen, että kyllä tämä tilanne vielä selviää, yöllä herään siihen, että huomaan puoliunissani tekeväni suunnitelmaa siitä, mitä tavaroita pystyn työhuoneeltani siirtämään kotiin, ja mitkä esineet pitää laittaa myyntiin.

Koko kevät on ollut melkoista aaltoliikettä. Maaliskuu ja huhtikuun alku meni jonkinlaisessa lamaannuksessa, siellä aallon pohjalla. Sitä teki paljon, mutta ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi fokus suunnata. Vedosten postittaminenkin alkoi stressata, kun itsellä ei ole mitään intoa postissa asiointiin, ja toisaalta, asiakkailta alkoi tulla viestiä, että he eivät halua noutaa vedoksia postin toimipisteestä tai edes automaatista. Sitten huomasin, että minullahan on pieniä teoksia, jotka voin itse sujauttaa suoraan postilaatikkoon ja jotka jaetaan asiakkaille suoraan postilaatikkoon tai postiluukkuun. Ja aika pian huomasin olevani jälleen aallon huipulla: kun nollamyyntimaaliskuun jälkeen saa pakata vedoksen pakettiin ja lähettää sen uuteen kotiinsa... se jos mikä valaa uskoa tulevaisuuteen.

Jo itsessään tilausten pakkaus ja lähetys on tuntunut suunnattomalta helpotukselta lomakesulkeisten ja loputtomalta tuntuvan budjetoinnin ja tulevaisuuden suunnittelun keskellä. Sitten koitti se hetki, kun tajusin, että yhden kuun vuokrarahat on koossa - olen jälleen saanut kuukauden lisäaikaa työhuoneelleni. Outo ilmiö, jonka olen huomannut aikaisemminkin: kun perusasiat saa kuntoon, tulevan suunnittelukin on aivan erilaista. Viime päivät olen suorastaan kylpenyt ideoissa; sellaisissa, jotka voin toteuttaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessakin, ja materiaaleilla, joita minulla jo on. Sen tahmean, siirappisen epätoivossa kylpemisen sijaan pää on vapautunut jälleen (eikä toivottavasti vain hetkeksi) riemukkaaseen suunnitteluun: tulevaisuuden pelkäämisen sijaan sitä ja tulevien projektien käynnistymistä suorastaan odottaa.

(Muutenkin asiat näyttävät ratkeavan ihan itsekseen: vien mielelläni postiin nyt myös niitä suurempia vedoksia - minulle neuvottiin luukku, jonne voin isommat pakettini viedä sisällä asioimatta! Minkä vuoksi ajattelin pitää postikuluttoman kevään koskien kaikkia minulta tilattavia vedoksia. Vastaanottajan tosin pitää lähetys noutaa sellainen isompi lähetys joko Postin toimipisteestä tai pakettiautomaatista (pienet työt tulevat xxs-pakettina muun postin mukana kotiin saakka). Kotiinkuljetuskin on Postilla tarjolla, mutta siitä joudun perimään 15 euron maksun. Jos olet kiinnostunut tilaamaan jotain, laita viestiä Facebook-sivuni kautta tai vaikka sähköpostilla paivi.hintsanen(a)coloria.net)

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi: autuus / In spite of everything and maybe just because of that: Bliss

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

The most beautiful place ever. The most sunniest day of the summer. The most promising surrounds for my artworks. This will be soooooo wonderful #exhibition... if I'd only receive my artworks (they were supposed to be delivered today before 2pm... no sight of them yet.) . @huone_ett_rum_ #huoneettrumpopupinkoo #huoneettrum #inkoo #taiteilijaelämää #arki #artistlife #workingday #workdiary #kyyneltarha #thegardenoftears #workingday

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Kesä 24, 2019 kello 6.49 PDT

Oikein harmittaa, kun hoksasin, että edellinen blogikirjoitukseni on reilun kuukauden takaa, kun pää velloi vielä negatiivisissa remonttijutuissa. Elämä on nimittäin sen jälkeen ollut taas noususuhdanteessa, mutta vain niin kiireistä, ettei vain ole ehtinyt kirjaamaan sanoja ylös. Piti kirjoittaa positiivisissa tunnelmissa jo silloin, kun sain kesäkuun alussa Jyväskylän Taiteilijaseuran taidelainaamon seinälle Galleria Beckeriin esille kuukauden taiteilija -näyttelyni Kaksitoista ovea, joka on esillä enää pari päivää. Sen jälkeen riemunhetkiä on liittynyt työhuoneeni avoimien ovien tapahtumiin, Inkoon ja Teijon näyttelyiden valmisteluun ja vaikka mihin. (Lupa keittiöremonttiin on saatu myös talonyhtiöltä, laattoja valittu ja suunnitelmakin jokseenkin valmis.)

Kieltämättä myös negatiiviselle urputtamiselle olisi ollut sijansa. Kuten esimerkiksi silloin, kun printterini hajosi toukokuun lopussa (mikä itsessään oli aika stressaavaa) ja lähetin sen huoltoon Schenkerin express-kuljetuksena. Ei ollut express, ei. Lähetys "hävisi" ja oli yli puolitoista viikkoa Turun terminaalissa. Löysi perille kumminkin lopulta, korjattiin ja lähetettiin takaisin Postin kuljetuksena. Ei tullut tietenkään kotiin kannettuna, koska huollossa olivat totaalisesti sivuuttaneet alaoven koodin, vaikka olin sen oikein tarkoituksella katuosoitekentän perään kirjoittanut niin, ettei sitä voisi olla huomaamatta. Eivätkä ne Postin kuskit tietenkään soittele, jos huomaavat, että ovi on kiinni, vaikka numero oli pakettilapussa. Kuljetusjärjestely seuraavalle viikolle ei oikein onnistunut, joten järjestimme noudon Jyväskylän pääpostista autokyydillä (autottomille aina vähän monimutkaisempi kuvio). Kaikki hyvin, loppu hyvin? Ei ihan. Noutojuttu oli kahden miehen homma, kun 36 kilon painoinen tulostin pitäisi mielellään kantaa oikein päin - minkä vuoksi lähetyslaatikon kaikilla pystyseinillä oli aanelosen kokoinen "Tämä puoli ylöspäin" -merkki. Postissa tulostin oli - tottakai - rullakossa sivuttain, ja kun kantajamiehet tätä kaunistelivat, Postin työntekijä totesi vain, että Eihän ne noita merkkejä siellä kuljetuksessa katso. No. Se selittääkin paljon.

Kun sitten Matkahuollon lähetys ei saapunut Inkooseen näyttelypaikkaan tilattuna ajankohtana, maanantaina klo 14 mennessä, ehdin jo ajatella, että olisiko tässä nyt se kuuluisa Kolmas kerta toden sanoo -hetki - ensin petti Schenker, sitten Posti ja kolmantena Matkahuolto. Eipä siinä paljon sitten näyttelyn ripustusta päässyt tekemään. Ensin selvisi, että kaksi pakettia kolmen paketin lähetyksestä oli jo Karjaalla, mutta ne eivät ehtisi saman päivän jakeluun. Kolmas oli kuulemma Vantaalla. Karjaan Matkahuollon asiamies kuuli huolemme ja otti omaksi asiakseen tuoda paketit omalla autollaan heti, kun laittaisi viideltä liikkeen kiinni. Paketit saatiin Inkoolle vähän ennen viittä jollakin toisella järjestelyllä. Kolmas paketti luvattiin toimittaa seuraavana päivänä (se ei ollutkaan Vantaalla, vaan Helsingissä). Hirmuisen jännärin jälkeen kolmaskin paketti löysi perille tiistaina (ehdin suorittaa siinä odotellessani hyvän määrän Inkoo-turismia, muun muassa vierailla upeassa kivikirkossa, jossa on mm. häkellyttävän hieno kuolemantanssi-fresko.)

Pitäisi vain jossain vaiheessa ehtiä reklamoida kaikesta. Ja miettiä, mitä nyt teen tuolle printterille, jonka piti huollosta palatessaan toimia kuin uusi, mutta jossa on nyt musteet levinneet sisälle ja jälki raidallista. (En ole ehtinyt vielä kokeilla, saanko sen itse puhdistettua; ainakaan ensimmäinen puhdistus ei oikein auttanut asiaan.)

Mutta huvittavinta tässä on se, että kun ajattelen tätä sekaannusten mylläkkää ja ärsyttävien asioiden paraatia, tällä hetkellä en koe itseäni edes ärtyneeksi. Lieneekö useampia viikkoja päivisin jatkunut timanttiporaus (ensin kotona putkiremppavalmistelujen yhteydessä, sitten myös työhuoneella sähkörempan yhteydessä) ja viime yönä vieressämme alkanut katuporaus pehmittänyt jo aivot siihen kuosiin, etteivät ne enää reagoi ärsykkeisiin? (Oh, mainitsinkohan jo nettiyhteytemme poikkiporaaminen siinä samalla?) Vai onko syy sittenkin jossakin muussa?

Inkoossa tunnelma oli HUONE ett RUMin Johanna Vireahon ja Eeva Tarkion kanssa niin höyhenenkevyen stressitön, etteivät edes saapumattomat teokset vieneet yöunia. Jollakin kummallisella tavalla oli vain hyvin voimakas tunne siitä, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Ja niinhän se meni. Kiire tuli, toki, mutta kaikki oli valmista avajaisiin mennessä. Kesäpäivä, kuoharia, mansikoita; vieraita, jotka ymmärsivät ja kokivat puutarhani. Johannan avajaispuhe muuttui kyyneleiksi, sitten nauruksi, ja sitten jo itkin ja nauroin minäkin, ja pian suurin osa näyttelyvieraistakin. Keskusteluissa käytiin läpi koko elämän kirjo onnellisesta murheesta surulliseen iloon saakka, kaikki mukaani ottamat Kyynelpuutarhurin päiväkirjat löysivät uudet kodit. Illalla junaan astuessani koko kroppa hangoitteli vastaan: teki mieli palata Inkooseen. Nyt, kun olen taas kotona, tuntuu kuin olisin käynyt jossakin hyvin paljon kauempana kuin oikeasti kävin.

Ja pian on uusi matka edessä: sunnuntaina lähdemme Teijoon ripustamaan Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttelyä.

Otan tämän onnen mukaani.

(Piti itseasiassa kirjoittaa kesän molemmista Kyyneltarha-näyttelyistä ja viimeisestä kesästäni kyynelpuutarhurina, mutta eksyin vähän aiheesta... Pitänee välillä tehdä töitä ja palata sitten uudelleen blogin ääreen huomenna tai lauantaina.)

---

I felt absolutely bummed when I noticed that my previous blog entry was written already over a month ago, when I was still hanging on the very negative renovation news. After that everything has turned so much better, just so busy that I haven't had time to write words down. I meant to write positive things alread ywhen I opened my artist of the month exhibition, Twelve Doors, at the Jyväskylä Artists Association (Gallery Becker) - which is shown only until the end of June. After that I've had most of my joyful moments at my studio where I have had a couple of open doors' days in June, and also with working with both Inkoo and Teijo exhibition preparations. (And we've received a permission to continue with our kitchen renovation, and we've also picked some tiles and even the plan is quite ready.)

Though, there were a lot of chances to negative feedback. Like at that time when my printer broke down at the end of May (which itself was already quite stressful), and I send it to mainenance service as a Schenker express cargo. Not really an express. The shipment actually was "lost" and it waited over week and a half at the Turku terminal for someone to pick it up and deliver to maintenance. They found it finally, was fixed and then was sent back to me as a Finnish Post delivery. Of course it didn't arrive straight to my home as it was ment to, because the maintenance firm had ignored totally the doorcode part of my street address - which I had intentionally written right after my street address, so no one could not notice that. And those mailmen really don't then give a call when they notice the door to be closed, even there was a phone number at the package. Because we couldn't be home to be receiving the shipment next week, we fixed a pick up from the post office (which is not very easy if you don't own a car). The pick up gick was a two-men job, because this 36 kg printer should be carried right way up - which is why there was a A4 sized THIS SIDE UP arrow sticker in each side of the parcel. At the post office the printer was - of course - on the trolley sideways, and when the guys were horrified about this, the employee at the desk just said that They won't notice at those warnings at the delivery. Well. That explains a lot.

Then, when the Matkahuolto delivery didn't arrive at Inkoo exhibition place at the promised time, on Monday before 2pm, I already had started to think, if this would be the famous third time's a charm moment - first I was let down by Schenker, then by Finnish Postal services and then by Matkahuolto. I really couldn't then start with my exhibition building but the time was well spent by trying to find out, what had happened. Soon we found out, that the two boxes of the three box shipment were already at the nearby Karjaa Matkahuolto, but that they woudn't be able to deliver them anymore on the same day. The Karjaa Matkahuolto customer service heard our worries and decided to bring the boxes with his (or was it her?) own car right after the shop closing at five pm. The two boxes arrived then to Inkoo before five with some other arrangement. The third one was promised to be delivered on the very next day (it wasn't in Vantaa though, but in Helsinki). After a horrendous thriller the third box finally arrived on Tuesday (and I got to be an Inkoo tourist quite a lot before that - for example visiting that beautiful medieval church, which was sooo beautiful.)

I should spent some time complaining / making reclamations of the shipment companies. And I'll still have to decide what to do with the printer, which should have been arrived from the service as brand new, but which now propably is having all inks messed inside and it prints stripes. (I still haven't had time to try to clean it out myself; at least the first cleaning didn't help.)

The most funniest thing in this all, that when I think about this mixed up mess and the parade of annoying things, I'm not realli irritated even a little at this moment. Has the several weeks lasting drilling at home (because of the pipe renovation) and at my studio (because of the electricity renovation) during day time, and now the nightly jackhammering on the street beside our building finally softened my brains so much, that I just don't react to any irritants anymore? (Oh, did I mention they also drilled our web connection down?) Or maybe the reason is hidden somewhere else?

In Inkoo the mood was so feather-light and stress free with HUONE ett RUM Johanna Vireaho and Eeva Tarkio, that not even the artwork missing didn't spoil my sleep. In some strange way I just had a very strong feeling about everything working out just fine. And so it did. There was a hurry, of couse, but everything was ready before the exhibition opening. Summerday, sparkling wine, strawberries; guests that did see and feel my garden. Johanna's vernissage speech turned first to tears, then to laugh, and then I cried and laughed, and soon most of the vernissage guests also. We talked all things through the spectrum of life, of the happy grief to the sorrowful joy, and all my books I took to Inkoo with me found a new home. At the evening when I stepped on the train, my whole body tried to deny and return to Inkoo. And now, when I'm at home again, I feel like I had visited a place much further away than I really did.

And soon there's a new trip ahead: on Sunday we'll take a trip to Teijo to set up Echoes from the Garden of Tears exhibition.

I'll pack this happiness with me.

(I actually was meaning to write about these both Tear Garden exhibitions and about my last summer as a tear gardener, but I just got a bit lost... I still have to work a bit and then I'll return to my blog on tomorrow or on Saturday.)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Reposted from @huone_ett_rum_ - Kyyneltarha-näyttelyn portit ovat nyt auenneet. Kiitos kaikille kävijöille ihanista ylistävistä kommenteista ja lämpimästä vastaanotosta. Kiitos @paivi.hintsanen, kun toit työsi meidän iloksi vanhan kivinavetan seinille ❤️ ihanasti sutinaa ja iloista puheensorinaa. Ehdimme ottaa avajaisista näytille vain pari kuvaa, mutta tulethan Sinäkin katsomaan paikan päälle Päivin kauniita teoksia! Myös HUONE ett RUM Inkoon kesäkauppa on nyt virallisesti auki. Tervetuloa ke-pe 11-18 ja la-su 11-16! Ps. Paikka siis Karaijan näyttelytila, osoitteessa Bollstantie 5, Inkoo. Porterna till Trädgård av tårar - konstutställning av @paivi.hintsanen är nu öppna. Tack för alla besökare! Vi är väldigt imponerade för allt feedback och det varma mottagandet. Tack Päivi Hintsanen att du tog dina fina konstverk till Ingå och Karaijas utställningsutrymme ❤️ vilken ljuvlig dag och vernissage vi hade. Vi hann att ta bara några bilder men Du kommer ju senare att titta på Päivis fina och sagolika konstverk! Också HUONE ett RUM sommarbutik är nu officiellt öppen. Välkommen ons-fre 11-18 och lör-sön 11-16! Ps. Addresset är Bollstavägen 5, Karaijas utställningsutrymme, Ingå. #huoneettrum #huone_ett_rum #lifestylepuoti #kivijalkakauppa #verkkokauppa #sisustus #sisustusinspiraatio #sisustakasveilla #vihersisustus #viherkasvit #huonekasvit #inkoo #visitingå #iloineninkoo #päivihintsanen #taidenäyttely #konstutställning #thisisfinland #finland #kotimaanmatkailu #kyyneltarha #kesäkauppa #sommarbutik - #regrann

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Kesä 27, 2019 kello 12.47 PDT

Kyynelpuutarhurin päiväkirja - The Diary of a Tear Gardener

Just checked the proof and accepted it for final printing. No words. (Paitsi turvaverkolleni @foxtaildesmo - mahtavaa LOMAviikonloppua! Et saa multa postia! ;) ♡) . #artistlife #workingday #workdiary #kyynelpuutarhurinpäiväkirja #thediaryofateargardener

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Elo 2, 2018 kello 2.10 PDT

Monet kaverini joskus naurahtelevat pitkille kirjoitusprosessilleni ja todennäköisesti uskovat, ettei näistä projekteistani mitään tule, koska kaikki kestää niin kauan.

Jostain syystä kuvataiteen puolella näille pitkille prosesseilleni ei samalla tavalla hymähdellä. Ehkä se johtuu siitä, että olen jo vakiinnuttanut paikkani kuvateosten tekijänä, ja sen myötä on olemassa jonkinlainen todistus siitä, että asiat syntyvät, vaikka niiden haudutusaika olisi pitkä.

Ja kun niiden haudutusaika on pitkä.

Yleensä yhden teoksen työstämisaika on vuosia, vähintään kuukausia – harvoin vain viikkoja, eikä juuri koskaan muutaman päivän projekti. Pidän hitaasta hauduttamisen prosessista ja koen sen omakseni. Asia valmistuu, vaikka sitä ei aktiivisesti työstäisikään, ja on sitten joku päivä valmis pullahtamaan ulos.

Antamalla itselleen mahdollisuuden hitaaseen työprosessiin, poistuu jonkinlainen "tuleeko tästä mitään?" -pelkokerroin. Epävarmuus huomisesta on aina läsnä, mutta vielä vahvempana on läsnä tieto siitä, että ei valmistu ehkä nyt, eikä huomenna, eikä viikon päästä, mutta ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Jotain syntyy aina, hiljalleen, vääjäämättä.

Silti uuden syntyminen on aina yhtä suuri ihme.

Nyt Kyynelpuutarhurin päiväkirja on hassulla tavalla melkein valmis. Sikäli täysin valmis, että mitään en voi enää sen eteen tehdä: se on painoon lähetetty, oikovedos on luettu ja painokoneet rullaavat ja raksuttavat. Mutta melkein sikäli, että valmis kirja kovine kansineen ja lankasidontoineen ei ole vielä käsissäni. On vain oikovedosten irtosivuinen kasa. Vielähän tässä voi periaatteessa käydä vaikka miten, mutta olen suhteellisen levollinen. Sen verran levollinen, että uskalsin avata jo tilauslomakkeen.

---

Viime viikon loppu ja tämän viikon alku oli koko kesän kulminoituma. Viime viikolla hyväksyin kirjan vedoksen painoon, viikonloppuna kävin hakemassa teokseni Taiteilijatallista Porin asuntomessuilta, ja alkuviikosta ripustettiin Kyyneltarha-näyttely Espooseen ja vietettiin avajaisia. En tiedä, mitä voimahiutaleita olin syönyt, kun vielä avajaisissakin oli suhteellisen virkeä olo, mutta ilta jo ennusti tulevaa: lyhyt tuokio syömässä ystävän kanssa ja ennen kymmentä vuoteeseen - uni tuli heti. Keskiviikkona nipistelin itseni mustelmille, jotta pysyin hereillä junan lähtöön saakka, ja junamatka Helsingin ja Jyväskylän välillä sujui täysunessa kuin muutamassa sekunnissa. Jatkoin kotona, ja vielä seuraavankin päivän. Nyt viikonloppuna olo on alkanut tuntua edes jotenkin normaalilta. Tekemistä on edelleen paljon, mutta ei enää sekunnilleen määriteltyä puristamista aamusta iltaan. Ehkä elokuussa elämääni mahtuu vielä elämääkin!

--

Many of my friends are constantly laughing to my long writing processes and probably are thinking, that nothing will ever come out of my work, since everything lasts so long.

Some how they don't react to my long processes of my long-lasting art and illustrations projects. Maybe, because I've already proven that there are pictures born every year, and therefore there's evidence of that happening - even though it might take a long time.

And when it takes a long time.

Usually I work with one artwork for years, or at least months - only seldom for weeks, and barely never for a few days. I like 'poaching' things slowly and I feel it's my way to do things. Things will build in my head, even if I don't actively work with them, and then, some day, they are ready to come out.

When I give myself a possibility to have these long processes, some kind of 'will this ever happen' thinking vanishes. The uncertainty of tomorrow will always be there, but knowing that even if things won't be finished today nor tomorrow, and maybe not in a week, but they will be maybe in ten years, is much more stronger. Something is always born, slowly, inevitably.

Even then, the newborn project is always a miracle.

At this time, my book (only in Finnish though, at least for now) is kind of almost finished. Finished completely in a way that I can't really do anything about it anymore: it has been sent to the printhouse, I've checked the proof, and as I write this the printers are making it. But at the same time almost, because I've yet to see the final, printed book with hard covers. But I tend to believe everything will go just fine.

---

The end of last week and the start of this one was the culmination point of the whole summer. Last week I accepted the book proof to be printed, on weekend I picked my artwork from Taiteilijatalli, Pori Housing Fair, and at the beginning of the week I had my exhibition set up and vernissage. I don't know how it happened, but I was really not tired at all through the whole thing - until on Wednesday when we were heading back home. I had to pinch myself black and blue to keep myself awake until train leaving at one in the afternoon, and then I traveled from Helsinki back to Jyväskylä in full sleep (it felt that the trip took only a few seconds). I continued sleeping at home, and still almost through the next day. Now, this weekend, I've slowly started feeling about ok. There's still a lot to do, but no more those tight schedules from early morning to late evening. Maybe on the rest of August I'll get to have some living in my life!

Yet another version of the Tree of Tears of Good and Evil on the back, and on the front the Tear Artisans - probably the very last time all nine together (only a few prints of #kaikenunohtuneenkyyneltäjä #theartisanofthetearsofallthingsforgotten left and also same thing with #murheenkyyneltäjä #theartisanofthetearsofgrief). #kyyneltarha #thegardenoftears at #galleriaaarni #espoo until September 1. . #näyttely #näyttelyt #kyyneltäjät #päivihintsanen

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Elo 8, 2018 kello 11.07 PDT

Taiteilijatalli / Coming up...

Pakkohan oli sanoa taas "kyllä", kun kysyttiin!

Muutenkin olen jännittänyt heinäkuusta alkavaa ajanjaksoa, kun loppukesälle ja alkusyksylle ruuhkautuu melkoinen määrä asioita - alkaen isosta putki- ja keittiöremontista ja suurinpiirtein koko asunnon tyhjentämisestä ja työvälineiden siirtämisestä toisaalle, ja siihen päälle vielä kolme deadlinea, josta yksi on vielä hutera "ehkä". Olen kauhistellut omaa aikatauluani ja jälleen yhden kesän lipsahtamista täysin työn merkeissä, joten oli ihan outo tunne, kun sanottuani joo Porin Asuntomessujen Taiteilijatallille, valahdinkin outoon kaikki-kyllä-järjestyy-tunteeseen.

Nyt nautiskelen tästä olosta niin kauan, kun se vielä päällä säilyy.

Asuntomessut on Porissa 6.7.-5.8.2018 ja itsekin pasteeraan joinakin päivinä paikan päällä - tarkempaa aikataulua pukkaa tietoon lähempänä tapahtumaa ja nopeimmin info tulee esille Taiteilijatallin omalla FB-sivulla. En vielä ihan tarkkaan tiedä, mitä tuonne asuntomessuille mukaan lähtee, mutta todennäköisesti jotain vähän isompaa, ja ihan varmasti pieniä Toisenlainen arki -sarjan vedoksia (kuten Avantouinti alla), jotka mahtuvat vaikka käsveskaan, jos ei autossa ole tilaa. Jospa sitä yrittäisi muutaman uudenkin työn saada mukaan.

...

I DID reply 'yes', once again, when I was asked.

I've been a bit horrified thinking about the time period starting next July, because there's such a lot of things piling up for the end of this summer and for the beginning of the autumn. Starting with a large scale pipe repair and kitchen reneval in our house, including emptying almost the whole home and moving my workstuff yet to another place, and on the top of that three deadlines, of which one is still a 'maybe'. I've been regretting my schedule already, thinking that there will be yet another summer that I'll spend working, so I was feeling very weird about it, when after replying yes to this Pori Housing Fair artist group, I suddenly felt that everything will just be ok.

Now I'm enjoying this feeling as long as it lasts.

The Pori Housing Fair will take place from July 6 to August 5, 2018 and I will be there in some days also - more information will be available closer to the event. I don't know yet for sure which artworks I will take with me to the fair, but very possibly something bigger with frames, and absolutely those small prints from Another Kind of Life series (like Ice Swimming below), which will fit to one's purse, if there's no room in the car.  Maybe I'll try to make also a few very new pictures also...






Avantouinti / Ice Swimming

Jyväskylän taiteilijaseura juhlatuulella / Jyväskylä Artists' Association Celebrating

Yesterday's news! There was a exhibition review yesterday in local newspaper, about the #jtsjuhlatuulella exhibition by @jyvaskylantaiteilijaseura at the @jkltaidemuseo - My work was not mentioned, but Timo's newest artwork was, with a photo (now in the collection of the #jklartmuseum)! #timosälekivi #Kattomaisema

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Tammi 6, 2018 kello 3.29 PST

Vaikka nyt reilun puolen vuoden yksityisnäyttelytauolla olenkin, ei näyttely- ja tapahtumatauko ihan totaalinen ole. Parhaillaan Jyväskylän taidemuseossa on meneillään Jyväskylän Taiteilijaseura Juhlatuulella -näyttely, joka aukesi jo joulukuun puolella, samalla kun samanniminen kirja julkistettiin. Lisätietoa kirjasta ja näyttelystä Juhlatuulella-Facebook-sivulta ja niihin liittyviä kuvia löytyy Instasta hashtagilla #jtsjuhlatuulella. Minulta on näyttelyssä esillä yhdeksän kuvan Kyyneltäjät-sarja - joka ei aiemmin olekaan ollut Suomessa esillä samalla kokoonpanolla.

Viime viikolla sain peräti kaksi näyttelyynosallistumiskutsua, joista toiseen (helmikuussa aukeavaan) lupauduin samantien mukaan parilla työllä ja toista vielä hetken mietin. Ja kunhan tässä pari pientä juttua saan vielä kotona hoidettua, lähden työhuoneelle jatkamaan inventaariota ja samalla valitsen töitä valmiiksi Teos 2018 -teosvälitystapahtumaa varten.

Muuten olenkin pitänyt sormet näppäimistöllä: väritekstien ohella Kyynelpuutarhurin päiväkirja on alkanut ottaa muotoaan. Tekstiä on niin paljon, että lähinnä jäljellä oleva työ taitaa olla editointia: järjestämistä ja karsimista. Kuvat saavat odottaa nyt vähän aikaa.

---

I'm taking a short break from having solo exhibitions, but that doesn't mean that I'm totally avoiding exhibitions or events.  At the moment there is an exhibition by Jyväskylä Artists' Association at the Jyväskylä Art Museum. It opened already in December at the same time when a book with the same title as exhibition (Jyväskylän Taiteilijaseura Juhlatuulella) was published. Take a look at book/exhibition related photos at Instagram using hashtag #jtsjuhlatuulella. I'm exhibiting my nine picture Tear Artisans series - which actually haven't been shown in Finland in this all-nine-combo.

Last week I also received two group exhibition invitations, and I replied already yes to one (opening in February) with a few requested artworks, and I'm still thinking about the another one. And as soon as I get a few smaller things finished, I'll leave to my studio to continue making inventory and at the same time I'll pick some artworks to be sent to Teos 2018 art sales event in Helsinki.

Besides this: I've been keeping my fingers on keyboard, writing. A lot about colour, but also the Diary of the Tear Gardener is starting to look like more than a possibility. There are so many texts that I think the rest of my work now is mainly editing: organising and leaving something out. My work with pictures has to wait for a while.

Preview from the #jtsjuhlatuulella @jyvaskylantaiteilijaseura exhibition setup at the #jkltaidemuseo @jkltaidemuseo #Jyväskylä art museum. My #thetearartisans series next to Timo #Sälekivi's painting. #timosälekivi #päivihintsanen #kyyneltäjät

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Joulu 14, 2017 kello 3.56 PST

Uusia Kyyneltäjiä / New Tear Artisans

'The Artisan of the Tears of Inevitable', the fifth of the nine Tear Artisans. #pigmentinkprint - I printed and signed the first two yesterday. It will be first exhibited in my solo exhibition in Gallery Kohina, #Joensuu starting in June 20. #kyynelpuutarhurinpäiväkirja #kyyneltarha #thediaryofateargardener #gardenoftears #galleriakohina #illustration #illustrationdaily #illustrationartists #illustrationgram #illustrationoftheday #illustrationart #illustrator #illustrations #portrait #päivihintsanen #instaart #instaartist #women #shooart #kommuneo #finnishart #finnishartist #kuvataide #taide #taidegrafiikka #grafiikka

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 6. 06ta 2017 klo 0.51 PDT

Teki hyvää olla pitkän aikaa äärimmäisen pienellä netin käytöllä ja keskittyä vain Italian ihanuuteen ja Oleelliseen. Pienellä halvalla nettiyhteydellä pystyin juuri ja juuri sähköpostit tarkistamaan; Instaan kuvia päivittelin lähinnä alakerran gelaterian vapaalla nettiyhteydellä. Kaikki vähänkin vaatinut työ sai jäädä: nettiä näköjään tarvitsee ihan kaikkeen. Irtiotto, jota eivät haitanneet edes kieltävät apurahapäätökset, joita tuntui tulevan sähköpostiin joka toinen päivä. (No, vähän liioittelua, mutta silti - kuinka montaa apurahaa olen oikein hakenut?)

Ihanuus.

Vaikka se johtikin sitten siihen, että kotiin palattua on ollut ihan käsittämätön paniikinkaltainen hoppu kaikella mahdollisella, kun jonossa ovat pitkän tuon melkein netittömän ajan rästityöt ja niiden perään kasautuneet normaalityöt vaanivat samaan aikaan kuin uusia teoksia pitäisi tehdä. Musteiden ja papereiden tilausten kanssa pelaamiset kaupan päälle, ja yhtä-äkkiä sitä huomaa jälleen käyvänsä epätoivoista kamppailua aikaa vastaan. Kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta sain kuin sainkin kaksi uutta Kyyneltäjää vihdoin viimeisteltyä Joensuun Galleria Kohinan Kyyneltarha-näyttelyyn (aukeaa 20.6.), ja keittiössä on puolivälissä prosessia valmistumassa muutama uusi hedelmä Hyvän ja pahan kyynelpuuhun. (Kunhan saan ensin viimeisteltyä työt Suomen taidegraafikoiden Summer Prints -näyttelyyn, sinnekin pitäisi lähettää teokset ensi viikolla...)

Jotain kuitenkin Italian Ihanuudesta olen säilyttänyt: otan stressini lunkisti. Vaikka on kiire, ei se panikoimalla helpota, päin vastoin. Istun työhuoneessani, ikkunat auki aurinkoon, ja juon kahvia kevyen lämpimän kesätuulen puhallellessa ympärillä. Voi niitä teoksia näinkin tehdä.

---

It was so absolute phenomenally fantastic to almost abandon web for over a month, concentrating on just the beauty of Italy and everything Essential. My cheap prepaid allowed me just about read my email; and downstairs gelateria offered a free wifi to upload some pics to Instagram. But the Work, that I just had to let go (suddenly I noticed how much I use interneet to almost everything I do). It was a little take-off from normal life to somewhere else, which wasn't even destroyed by all those systematical nos to my grant applications, which seemed to pop in my email every other day. (Well, slight exaggeration there - but still - how many grants have I really applied?)

Wonderfulness.

Of course it lead to the homecoming from hell: all those neglected projects for over one months time + the basic job on the top of them, at the same time, when I should totally concentrate on my new artworks. Plus add some problems with inks and paper orders there, and suddenly I find myself in the mids of the desperate fight agains time. Against the unlikelihood of me finishing any new artworks at this mess, I actually did just make two new works for the Tear Artisans series to be shown first time in the Garden of Tears exhibition at the Galleria Kohina in Joensuu (starting June 20), and there are several pigment transfer works for the Tree of the Tears of Good and Evil at the process... (Which I will continue after first finishing the new prints for the Summer Prints exhibition by the Association of Finnish Printmakers, they should be shipped next week...)

But there's something left from the time spent in Italy: I should stress all about this, but I'm taking it easy. Yes, I'm in hurry, but it won't help anything if I'm panicking around, quite an opposite. I sit in my studio, windows open to sun, and I'm drinking coffee while a warm summer wind blows around. I'm loving this my new way of working.

Slow Art Day

Galleria Napa osallistuu kansainväliseen Slow Art Day -päivään lauantaina 9. huhtikuuta. Klo 13 pysähdymme ihmettelemään...

Julkaissut Lapin taiteilijaseura ry 6. huhtikuuta 2016

Kaiken hämmennyksen ja surumielisyyden keskellä ehdin jo unohtaa, että minulla on parhaillaan näyttely Rovaniemellä. Ilahduin, kun huomasin, että myös Galleria Napa osallistuu Slow Art Day -päivään 9.4. - tapahtumasivu Facebookissa löytyy osoitteesta https://www.facebook.com/events/1716999818548435/

---

In midst all this confusion and sadness I already somehow forgot, that I currently have an exhibition in Rovaniemi. I was very glad to find out, that also Gallery Napa takes part to Slow Art Day in April 9 - please, check out the event page in Facebook: https://www.facebook.com/events/1716999818548435/





 

Kahden vuoden prosessi // Two Years Process

Nostalgia, 2015.

Alunperin suunnittelin Missä tuuli lakkasi -teossarjaa kymmenen kuvan kokoiseksi, ja takkuisen kahden vuoden taipaleen jälkeen sarja on vihdoin täydentynyt täyteen mittaansa. Viime vuonna, kun tartuin sarjaan vuoden tauon jälkeen, mietin useaan otteeseen, olisiko maaginen luku seitsemän sittenkin parempi. Sarjan seitsemän ensimmäistä työtä olin saanut valmiiksi edellisen vuoden, 2014, aikana ja ne valmistuivat verrattain lyhyellä aikavälillä puolen vuoden sisällä toisistaan. Minulle oli itsestään selvää, että viimeiset kolme työtä joka tapauksessa tulisivat julki vasta Missä tuuli lakkasi -näyttelykiertueen ensimmäisessä näyttelyssä Galleria Rongassa, Tampereella, maaliskuussa 2016, mutta silti harmitti, kun prosessi pysähtyi kesällä ensin musteiden loputtua ja niiden maahantuonnin hitauden vuoksi, sitten printterin rikkouduttua ja lopulta paperien loputtua maahantuojalta. Elämän rivien välistä alkoi lukea vinkkejä joltakin suuremmalta voimalta siitä, että tätä ei ollut tarkoitettu. Itsepintaisesti kuitenkin pidin kiinni muistikirjaan piirtämästäni suunnitelmastani ja niiden kolmen sarjan viimeisen kuvan tekemisestä.

Nostalgia ja Odotus valmistuivat lopulta loppuvuonna 2015 ja Tanssi alkuvuonna 2016. Vielä silloin, kun vedokset olivat kädessäni, kyseenalaistin alkuperäistä suunnitelmaani. Tuntuivatko nuo kolme sarjan iltatähteä vain päälleliimatuilta jo kokonaisuudeksi muokkaantuneille seitsemälle työlle? Ja eikö numero seitsemän muutenkin tuntuisi maagisemmalta ja tavallaan oikeammalta? Pakatessani töitä lähetettäväksi Galleria Rongaan ajattelin vielä, että jätän tarvittaessa työt sitten ripustamatta seinälle.

Kun astuin galleriaan sisään, kaikki kyseenalaistamiset rapisivat pois mielestäni. Yhtä-äkkiä ei ollut enää mitään epäselvyyttä siitä, lunastivatko kolme uutta työtä paikkansa kuvasarjassa. Ripustaessani töitä huomasin, että kymmenen kuvan sarja muodosti (alunperin tahattomasti kylläkin) ihan uudenlaisen sanattoman kertomuksen, ja moni avajaisvieraskin teki saman havainnon, vaikka tulkintoja niiden kertomasta tarinasta oli useita.

Lähestyn aina näyttelyä ennemminkin jonkinlaisena kokonaistaideteoksena kuin vain yksinkertaisena ajatuksena laittaa töitä esille seinille. Ennen Galleria Rongan näyttelyä olin (teossarjan kokonaisuuden kyseenalaistamisen lisäksi) hyvin levoton siitä, häviävätkö vähäväriset teokseni gallerian vaaleaan tilaan ja saanko kokonaisuudesta tasapainoisen tilassa. On outoa, kuinka nopeasti jonkinlainen levollisuus valtasi minut heti ensimmäisen työn (Varjo betoniseinällä) ripustamisen jälkeen: ajatus kokonaisuudesta ja ripustamisesta muodostui hyvin selkeäksi, yksinkertaisesti vain tiesin, mihin mikäkin teos kuului.

Olen hyvin tyytyväinen näyttelyyn. En joutunut tekemään ripustuksellisesti yhtä ainutta kompromissia, eikä ole mitään, mitä olisin tehnyt toisin. Tämä on harvinaisen tyydyttävä tunne. Ei kai sitä muuten voi ilmaista: olen ylpeä näyttelystäni ja siitä, miten tila ja teokset muodostavat yhdessä jotain itseään suurempaa.

Tilaa, hiljaisuutta.

---

Originally I planned the series 'Where the Wind Stopped' to include ten pictures, and after very difficult two year process the series is finally completed. Last year, when I continued working with the series after one year pause, I thought seriously, if the magical number of seven works would be better. I had finished the first seven pictures of the series during the previous year, 2014, and they all were finished in rather short time window, in half a years time. I had planned that the three last works of the series would be shown first at the first 'Where the Wind Stopped' exhibition at Gallery Ronga, in Tampere, on March 2016, but still I was annoyed, when the process paused last summer first because I ran out of inks and importing them took time, and then because my printer broke down, and then after the importer ran out of papers I use. In between the written lines of life I started to read hints from some bigger power, that maybe this wasn't meant to happen. Stubborn as I am, I just held on to my plan and finishing the final three works.

'Nostalgia' and 'Waiting' were finished at the end of the year 2015 and 'Dance' at the beginning of 2016. I still continued to question my original plan and the three last prints, when they were already in my hands. Did they just feel like an add-on to my previous seven works that had already formed some kind of entity themselves? And didn't the number seven feel more magical and somehow right anyway? When I packed my works to be shipped to Gallery Ronga I still thought about the possibility to leave them out of the final exhibition.

When I first stepped into the gallery, all my doubts vanished. Suddenly I had no unclarity of if the three final works wouldn't take their place in the series. As I hang the pictures, I noticed that this series formed (though originally accidentally) a new kind of wordless story, and many exhibition vernissage guests made the same observation, although there were many interpretations on the story they tell.

I always think about my exhibition as some kind of installation like artworks themselves, rather than just placing works to be shown in the gallery walls. Before Gallery Ronga exhibition (in addition to questioning the entity of the print series) I was very anxious about the space itself: I was worried if my low-tinted works will vanish into the very light gallery space and if I could build balanced exhibition in that space. It was weird how fast some kind of tranquility took over right after hanging up the first work ('A Shadow on a Concrete Wall'): the idea of the whole and how to place the artworks was suddenly very clear, I just simply *knew*, in which place each artwork belonged to.

I am very pleased with the exhibition. I didn't have to compromise with anything, and there's nothing I had done differently. This is unusually satisfying feeling. I can't put it in any other way: I am very proud of my exhibition and of the way, how the space and artworks together form something greater than themselves.

Space, silence.

Roolileikistä pukuleikkeihin / From role play to playing with accessories

Kymmenen vuotta sitten näihin aikoihin järjestettiin ensimmäinen Live Herring -tapahtuma. Tuolloin hyppäsin aika...

Julkaissut Päivi Hintsanen 13. marraskuuta 2015

Olen aiemminkin kamppaillut ammatillisen lokeroinnin kanssa, mutta viime aikoina kuulemani kysymykset ja toteamukset (Oletko sinä nyt sitten kuvataiteilija vai mediataiteilija? Teet sitten näitä kuvitusjuttuja - etkö olekaan mediataiteilija? Ai, teetkin videota - minä luulin, että olet taidegraafikko. Etkö sinä olekaan web designer?) kieltämättä ovat saaneet höyrypilvet pullahtelemaan korvista. Suurimmaksi osaksi jätän reagoimatta noihin kysymyksiin, mutta aina työtäni eri tilanteissa esitellessä asia nousee esiin joka tapauksessa. Olen yrittänyt selittää hyppelyäni eri alojen välillä vaikka miten ("kaikki luovat jutut lopulta kumpuavat samasta paikasta, niiden muoto on vain erilainen"), mutta ihmisillä vain tuntuu olla tarve saada henkilö asetettua johonkin yhteen ja selkeään lokeroon, pelkkä "luovan työn tekijä" ei vain riitä. Jos itselleni mieluisin "kuvittelija"-titteli ei kelpaa, helpointa on ollut vain pysyä vanhassa tavassani vaihtaa titteliä tilanteen mukaan.

Kunnes sitten viime viikonlopun Tourulan kuvataiteilijoiden avointen ovien tapahtumassa vihdoin sain selkokielisen selitysmallin. Itseasiassa ajatus tuli työhuonevieraalta, jonka kanssa juttelin luovan työn eri aspekteista. Hänenelle yritin monimutkaisesti selittää, etten koe vaihtavani työroolia "päivällä putkimies ja illalla taksikuski" -tyyliin, vaan toimivani koko ajan samassa roolissa, mutta erilaisten projektien kanssa - vähän niinkuin putkimies korjaisi välillä tukkeutunutta viemäriä ja välillä asentaisi suihkua. Vieraani ymmärsi heti ja tiivisti kaiken yksinkertaiseen vertaukseen: että luovan työn eri muodot ovat kuin eri asusteita pukeutumisessa, jotka valitaan tilanteen mukaan.

Eilen tuottajan saappaat ja kuraattorin pipo, toissapäivänä mediataiteilijan puukengät ja graafikon takki, tänään kuvittajan villasukat ja kuvataiteilijan kaulaliina, huomenna ihan vain tavalliset kengät - tämän saman luovan, ja usein myös varsin epäluovan, kuvittelijan yllä. Webdesignerin nahkahanskoista ja kirjoittajan lapasista puhumattakaan.

Näin tilitettynä tämä taitaa kyllä kuulostaa vielä sekavammalta kuin aiemmin, mutta tähän mennessä selitys on auennut aikalailla kaikille - ja tarjonnut myös itselleni jotenkin jäsennellymmän ajatuksen siihen mitä teen.

Kiitos sinä tuntematon vieras!

---


I've been fighting against professional labels that put me in one box at the time before, but for the last couple of months some questions and remarks (WHICH ONE are you, visual artist or media artist? You do these illustrations? - I thought you were media artist? Oh, you make videos - and I thought you were a print maker. You are not a web designer?) have managed to form a hot steam to rise from my ears. Mostly I just leave those questions unanswered, but they always came up anyway, in the situations where I talk about my work. I've tried to explain the jumping around jobs in several ways (like "all those creative stuff comes from the same place, they just take a different form"), but somehow people hold this need to put a person to an one, clear box, being just a "creative worker" isn't enough. If my favourite "imaginator" title isn't enough, it has been easier just to keep with my old habit and change the title according the situation.

Until at the Tourula Artists' Studios open doors event last weekend I finally found a plain language explain to all I do. Actually this thought came from one event guest, with whom I talked about the different aspects of creative work. I tried to explain to him, in a very complicated way, that I don't feel like I'm switching my working role in the "plumber by day and taxi driver by night" type of way, but I feel more like working at the same role the whole time, but only with different projects - like a plumber who would fix clogged sewer at one time, and then install a new shower at another time. My guest understood rightaway what I was saying, and summarised this simply: that the different forms of creative works are like different accessories which you choose according to the situation.

Yesterday I wore producer's booths and curator's cap, the day before that the clogs of the media artist and the jacket of a graphic artist, today the woollen socks of a illustrator and the woollen scarf of visual artist, tomorrow just ordinary shoes - all this wore by me, a creative, and often also very uncreative, imaginator. Not to speak about the leather gloves of webdesigner and the mittens of writer.

Said this way, this all might just sound about ten times unclearer than earlier, but so far about everyone I've explained my work through this accessory thing, they have understood - as well as I've gotten somehow more structurised thought of what I'm doing.

Thank you, my anonymous guest!

Easy Living...

How odd. I opened the local newspaper today, and the first thing I saw was my name... In the article, poet AP Kivinen is thinking about writing a poem of my print 'When a Horse Wanted To Be a Red Zebra' :) #artistlife #SaturdaySurprises #FeelingOdd

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 19. 09ta 2015 klo 3.10 PDT

Viime viikon loppupuoli kului varsin rattoisasti osittain Jyväskylän taiteilijaseuran teosvälityksessä taidemuseolla ja osittain kotona omissa töissä - ja kodin ja taidemuseon välistä reittiä auringonpaisteessa kulkien. Teosvälityksestä kolme työtäni löysi tiensä uuteen kotiinsa, ja päivät museolla olivat täynnä hienoja kohtaamisia, joten on huikean hyvä mieli. Kotona pakollisten työsuoritteiden lisäksi olen sekä kirjoitellut että piirrellyt, ja virkkaillut pannulappuja Sleepy Hollow -sarjaa katsellessa. Muutenkin jonkinlainen kiireettömyys on leimannut viime päiviä ja alkaa jälleen tuntua siltä, että on mukava tehdä. Ihan mitä vaan.

---

The end of last week was quite pleasant - I spent my time partly at the Jyväskylä Artists Society art sale event at the art museum and partly at home doing my own work - and walking the sunny road between the art museum and home. Three of my works found a new home from the art sale, and those days spent at the museum were filled with meeting new people - I'm feeling great! At home, besides doing the have-to-do kind of jobs, I've also done some writing and drawing, and crotcheting potholders while watching Sleepy Hollow series. There has been some kind of easygoing feeling - no hurry, no terrifying deadlines - during last days, and I start to feel that it's nice to do something again. Anything.

Mistä tämä hämäryys ja kylmyys tuli? // Where did this dusk and chill come from?

Kylmäpihlaja majakkasaari / lighthouse island

Näkymä Isokarin majakasta / A view from the Isokari Lighthouse

Isokarin majakka / the Isokari Lighthouse

Ilta Isollakarilla / A sunset at Isokari

Vanha Rauma / Old Rauma Unesco World Heritage site

Making Colour exhibition / London

Töiden ripustus Habitare-messuille / Getting ready for Habitare fair

Helsinki by night

Eilen kävin vierailulla Ulla Lapiolahden värjäyskurssilla, tarkoituksenani dokumentoida hieman morsinko- ja indigovärjäystä ja kokeilla hieman jakkilangan värjäystä. Nuotioiden sammuttua tajusin ensimmäisen kerran, että ilma on jo oikeasti viilentynyt, auringonpaisteesta huolimatta. Joku muistutti, että nyt pitäisi nauttia auringosta, koska sitä ei sitten sunnuntain jälkeen vähään aikaan näy. Hän taisi olla oikeassa.

Aamulla heräsin kymmenen maissa hämärään ja ennenkuin nousin vuoteesta, ehdin katsella pari minuuttia ikkunaverhojen välistä, kun tuuli riepotteli saarnea ikkunan takana (en ole varma tuosta puusta, se voi olla jokin muukin; pitää varmaan käydä lähemmin joskus tutustumassa, jotta tietää, minkä ympäröimänä elää). Jotenkin olen äärimmäisen onnellinen siitä, ettei tänään tarvitse mennä mihinkään. Ja että löysin mukavan villapaidan oloasuksi.

Syksy ehti tulla huomaamatta, kun viimeisen kuukauden aikana on ollut elämässä melkein liikaa elämistä. Elokuussa vietimme pari päivää Raumalla ja teimme muutaman päivän majakkaretken Isonkarin majakalle (matkalla poikkesimme myös Kylmäpihlajan majakalla, jossa muutamia vuosia sitten näin elämäni ensimmäisen kerran värimorsinkoa kasvamassa luonnossa, mutta tällä kertaa en sitä löytänyt kuvattavaksi). Majakkasaarella nautimme sileistä kallioista ja veden loiskeessa ja illalla pilkkopimeässä rämmittiin ulkohuussiin, jonka seinillä asusteli suuri kauhua herättävä ristilukkiyhteiskunta, ja muutaman päivän päästä kävelimmekin jo Lontoossa Regent Streetillä hotellilta The National Galleryn Making Colour -näyttelyyn - ja kävimme samantien katsomassa National Galleryn kokoelmat. (Ostin museon kaupasta mukavan määrän värikirjoja, joita ei aiemmin hyllystäni löytynyt, ja silti oli pakko vielä jättää osa ostamatta, kun en yksinkertaisesti jaksanut kantaa.) Ja jälleen, pari päivää paluun jälkeen kävimme purkamassa Höyry-gallerian näyttelyn ja viikon päästä siitä löysin itseni kuolemanväsyneenä Helsingin messuhallista, pakkaamassa viime tingassa teoksia sellofaniin ja kirjoittamassa niille nimilappuja Habitare-messuja varten (jaoin osaston kolmen muun taiteilijan, Pia Feinikin, Janne Laineen ja Anne Mäkelän kanssa.) Siinä välissä ehti tapahtua kaikenlaista yksityiselämässä, sekä itselle että läheisille, vähän liikaa niin pienessä ajassa sulatettavaksi.

Viime viikon olen epätoivoisesti yrittänyt hoitaa paperihommia ajantasalle, mutta jostain kumman syystä väsymys on suorastaan pinttynyt kiinni. En oikein tiedä, millä sen saisi jynssättyä pois. Kasvava pimeys ei edistä asiaa. Lepäämistä olen yrittänyt, samoin leffojen (ja Doctor Who -uusintojen sekä Farscape-sarjan) katsomista, mutta kun pienet rästitehtävät nakuttavat koko ajan takaraivossa, niiltä ei oikein saa mieltään suljettua. Seuraavaksi aion istua ikkunan äärelle nojatuoliin, ottaa käteeni jonkun noista Lontoosta ostamistani värikirjoista ja toiseen käteen uuden kupillisen vaniljakahvia ja kuuntelen ikkunalautaan ropisevaa sadetta ja hiljalleen humisevaa tuulta. Jospa muutaman tunnin kuluttua olisi sen verran virittynyt, että saisi jotenkin rutistettua itsensä paperihommiin.

---


Yesterday I visited the dyeing course held by my friend Ulla Lapiolahti. I wanted to document dyeing process with woad and indigo and also try to dye some yak yarn samples. After the fires went down, I realised for the first time, that the weather has already cooled down. Somebody reminded that we should enjoy the sun in any way we can, because after this Sunday it won't be seen for a while. I guess she was right.

This morning I woke up around 10 am and it was still dark. I didn't get up right a way but kept looking at how the wind teased the ash outside (not sure about the tree, if it is ash or something else - maybe I should check it our more closely so I'd know by which trees surround my life). Somehow right now I am extremely happy about the fact, that I don't have to go anywhere today. And that I've found a warm woolly sweater for myself.

The autumn has come unnoticed and suddenly, because I have had too much living in my life during last month. In August we spent a few days in Rauma (old town is a Unesco World Heritage site), and we did a few days trip to Isokari lighthouse island (we also visited Kylmäpihlaja lighthouse island, where I sawa the natural woad growing a few years back, but I didn't find it again this time). In lighthouse island we enjoyed the smooth rocks against the sea and in the evening I had horror trips to the outdoor toilet, in pitch black night only with a small electric torch helping to find a way and also to see all the large cross spider communities on the walls; and after a few days we were already in London Regent Street walking towards the Making Colour exhibition at the National Gallery (and of course we did go to see the collections at the same time). (I bought a big pile of colour books from the museum shop, and I just had to leave some there, simply because I couldn't carry any more.) And again, after a few days back in Finland we went to pack the Höyry gallery exhibition and a week from that I found myself deadly tired at the Helsinki Fair Centre, packing some prints to cellophane bags and labeling them (I had a booth at the Habitare Furniture Fair with three other artists, Pia Feinik, Janne Laine and Anne Mäkelä). In between this time all things happened, both to myself and to my close ones, a bit too much to handle right now, in this short time.

During the last week I've desperately tried to do all my paper work, but for what ever reason the tiredness has grown very tight, like grime, on me. I don't really know how to get rid of it. The growing darkness doesn't help the situation. I've tried to rest, also watching movies (and Doctor Who reruns and Farscape dvds), but when all those little unfinished jobs are hanging there, on the back of my brain, it's hard to really relax and empty your mind. The next thing I'm going to do is to take one of the colour books I purchased from London, and take a big cup of vanilla coffee and to go sit to an armchair next to the window, and to listen the rain drumming on windowsill and the wind humming outside. After a few hours I just might be powered enough to get myself to work again.

The National Gallery, London

Dog at the Regent Park

Camden Lock Market

Parliament House, London

Skateboard Graveyard at the Millennium Bridge