Valoa horisontissa!

Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020

Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.

Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.

Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)

Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.

Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.

Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.

Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.

Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.

Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.

Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.

Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.

Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.

Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.

Young Husband - Running Water

Vein Jyväskylän taidemuseoon myyntiin sekä uusia että vanhoja värityskuvia ja samalla ohjeet värittämiseen... Ei tää nyt niin haudanvakavaa kuitenkaan ole.

Perjantaina Jyväskylän taidemuseokauppavierailuuni liittyvä ikkunan somistus ja myyntipöydän asemointi otti arvioimani parin tunnin sijaan seitsemisen tuntia ja teehetkeen mennessä olin sen verran väsynyt, että lörpöttelin ihan mitä sattuu. Vastasin kysymyksiin hienosti asian vierestä ja ainakin se oleellinen jäi sanomatta, koska kotona illalla tietenkin välähti mieleen, mitä olisi pitänyt sanoa. Voi, kun viisautta ja selkeyttä voisi pullottaa ja sitä saisi sopivissa annoksissa käyttöönsä juuri silloin, kun haluaa, ja etenkin noissa haastattelutilanteissa ja taiteilijatapaamisissa, eikä vain silloin, kun on kotona ja yksin.

Muutaman tunnin yöunien ja täyspäiväisen taiteilijahönöttämisen jälkeen perjantai-illan työt sujuivat suhteellisen tahmeasti ja lauantai-aamuna olin jo valmiiksi ihan toisessa stratosfäärissä, kun Tímean vetämä serikurssi alkoi Ratamossa. Oli mukava päästä verestämään vanhoja taitoja - tai oikeastaan aloittamaan alusta, koska mitään ei kyllä ollut tallella pään muistilokeroissa, vaikka joskus teki seriä aika paljonkin. Pieni tila monelle ihmiselle ei välttämättä ollut huono juttu: ehti rauhassa miettiä ja tyhjäkäydä sillä välin, kun muut saivat jo omia juttujaan valmiiksi. Istuskelu, jutuskelu ja pienimuotoinen tavoitteeton puuhastelu kevensi mieltä.

Aikataulu veti taas niin tiukille, etten ehtinyt valmistautua ollenkaan. Lauantai-aamulla nappasin kaapista mukaani satunnaisen nipun vanhoja piirroksia, jotka kävin läpi vasta Ratamossa. Sieltä löytyi kokeiltavaksi pari tussipiirrosta, joita hiljakseen maskailin sopiviksi. Tänään lopulta valotettiin seula ja jotain sain painettua paperillekin. En tosin hoksannut ottaa mukaani mitään kassia, jossa olisin voinut paperit kotiin kantaa, joten jätin nipun odottamaan huomista Monitaidetila Ikkunaan.

Siinä missä itse serikurssi on ollut rentouttavaa olemista, kaikki muu aika koko viikonloppuna onkin ollut taas ihan käsittämätöntä kiiresähläystä. Eilen, kurssin jälkeen, menin käsityön museolle ompelemaan pergamiinista "valkokangasta" The Undertakings -videorunolleni, ja onneksi Ulla tuli mukaani, koska muuten olisi jäänyt valkokangas tekemättä. Ompeleminen itsessään kesti kymmenen minuuttia, mutta koko sessioon meni puolisentoista tuntia. Se oli ehkä vähän turhan paljon valmiiksi väsyneelle. Kotimatkalla viimeiset kaksi sataa metriä tuntuivat ihan ylitsepääsemättömän raskailta: mietin jo ihan tosissani, että pitääkö minun tilata taksi viimeisille metreille.

Illalla vielä hoidin muutamia tilaustöihin liittyviä paperihommia ja kirjoitin muutaman teoskuvauksen ja Live Herring '14 -tapahtumaan ehdotuksensa lähettäneille tietoa näyttelyvalinnoista. Sen kanssa - ainakin lähettäisproseduurin - olisi voinut odottaa aamuunkin. Useampikin sai eilen viestejä, joissa luki sanan submissions sijaan sumbissions. Toistuvasti.

Tänään kurssin jälkeen hain valkokankaan kässämuseolta ja kiikutin sen Ikkunaan ja Maijan kanssa alustavasti teippasimme sen paikalleen. Väärin päin se tietenkin meni, mutta se saa nyt olla taiteellinen statementti - ellei sitten ahkerat näyttelyn pystyttäjät vielä jaksa sitä kääntää oikein päin. Itseltäni loppui virta.

Vielä pitäisi rykäistä kolmen - neljän tunnin työsessio, mutta taidan jättää väliin. Olen melkein onnellinen siitä, että ranteeseen sattuu sen verran, että hiiren käsittely tuntuu nyt aika kivuliaalta, ja on suorastaan järkevä päätös lepuuttaa sitä tämä ilta. Huomenna kuitenkin peli jatkuu.

Smog — My Family

[Aamu / The Morning. Pigmenttimustetuloste, 27x42cm (+marginaali), ed. 15.]

Tänään pistin uuden korttitilauksen menemään ja vastaanotin postissa satsin aiemmin tilaamiani uusia kortteja - saatavilla mm. yllä oleva Aamu / The Morning. Kiikutin Beckerille pienen läjän uusia kortteja ja täydennyksiä loppuneisiin, ja samantien jäin galleriaan norkoilemaan pariksi tunniksi... Hiljaisen kesäpäivän verkkaisuuteen meinasi nukahtaa.

Perjantaina vien uusia kortteja saataville myös Korpilahdelle Höyry-galleriaan. Samalla reissulla olisi tarkoitus pistää taas Monsterium pop-up -kauppa pystyyn Palvipäiville - mikä tämänhetkisten säätiedotusten mukaan vaikuttaa ihan mahdolliselta. Jotenkin mukava keskittyä taas hetkeksi kaikenlaiseen joutavaan kuvitteluun. Odotan innolla - pakkasin jo kauppani kassiin odottamaan ylihuomista.

Samalla, kun virittäydyin kuvittelemisen maailmaan, intouduin pitkästä aikaa tekemään Illustration Friday -projektiin kuvituksen teemalla "Refresh" ja sen myötä virittelin hieman Kuvituksia-sivuani. Nyt on kommentointi mahdollista ja loput hienot kilkkeet ja ulkoasun hionta pistetään kuntoon sen jälkeen, kun olen oman pääsivuni www.paivihintsanen.fi jonkinlaiseen siedettävään kuosiin saanut. Hitaasti, mutta varmasti sinne olen dataa syöttänyt.

Turismista voipuminen

Alkaako tähän jatkuvaan turismiin turtua? Ainakin visuaalinen väsymys on jo sitä luokkaa, että eteen saa tulla ihan megalomaanisen ylivoimainen mestariteos ja todennäköisesti jotain ihan muuta kuin Botticellia, Leonardo da Vincia tai mitään muuta renessanssiajan taidetta, ennenkuin sielu värähtää mihinkään suuntaan. Sienassa sain ensimmäisen kerran todellisen turismiahdistuksen, kun Duomossa joutui ahtaaseen turistiryhmäruuhkaan, jonka seitsemän-kahdeksankymppisistä mummoista ja vaareista koostuva massa eteni äärimmäisen hitaasti madellen kapeaa kulkureittiä pitkin. Liberia Piccolominissa oli nähtävillä käsinkirjoitettuja jättimäisiä inkunaabeleita upeine koristuksineen; mutta huone ei ollut valtava ja jonossa pingviinikäveleminen rupesi varsinkin huoneen loppupäässä muistuttamaan enemmän Ruisrockista paluuta kuin mieltä ruokkivaa taidekokemusta. Kokemus oli muutenkin aika kaksijakoinen: toisaalta itse Duomo oli aivan huikea - minusta ehkä jollain tavalla vaikuttavampi kuin Firenzen Duomo, mustavalkoisine raitakuvioineen ja aivan käsittämättömän upeine lattiamosaiikkeineen (alttarin edessä oli parilla värillä tehty sen näköisiä kuvia, että jos en olisi tiennyt niitä vanhoiksi, olisin sijoittanut ne aikakartalla paljon lähemmäksi nykypäivää). Kaikkein vaikuttavin elementti oli seinän yläreunassa kiertävien rintakuvien sarja: ihan kuin kirkkosalin yläreunassa, pienen parven takana olisi istunut kymmeniä kaardinaaleja/pappeja/pyhimyksiä/mitälie äijiä (mitkään saatavilla olevat opaslehtiset eivät sanoneet näistä mitään), jokainen eri ilmeisenä ja vähän eri suuntaan katsoen. Mutta samanaikaisesti turismipaljous oli ihan käsittämätön, tuntui, että koko valtavassa tilassa ei ollut yhtään tyhjää kohtaa, vaikka jossain lukikin, että sisään pääsee "vain" 700 henkeä kerrallaan. Kun esim. Firenzen Duomossa ja Santa Crocessa ollessamme äänimaailma oli hiljaisen humiseva, Sienan Duomossa puheensorina oli niin kovaa, että se tuntui melkein meteliltä. Kaiken päälle museossa soi nauhalta gregoriaaninen kirkkolaulu (enkä voinut olla miettimättä, etteikö se omalta osaltaan edesauttanut metelin synnyssä, kun hiljaisuutta ei ollut edes missään vaiheessa tarjolla) ja kirkkolaulun keskeytti absurdi ja fiiliksen rikkova, vähän rohiseva, Neuvostoliiton aikaiselta kuuluva nauhoitus sekä italiaksi että englanniksi: Olkaa hyvä, älkää puhuko kovaa ja älkää ottako kuvia salaman kanssa. Kokonaisuudessaan tästä äänimaailmasta tuli jotenkin hurjan futuristisen militaristinen outo fiilis.

Duomon kastekappeli oli niin täynnä kuvitusta, että katsomista olisi riittänyt toisellekin vuosikymmenelle. Zoomasin pienen hetken, mutta äänimaailmasta puuttui se jokin, mikä oli kuuluvilla erityisesti Santa Maria Novellan ja Santa Crocen Pazzin kappelin äänimaailmassa. Krypta tarjosi hienon värielämyksen ja pienen palan värihistoriaakin: kun kastekappeli aikoinaan rakennettiin Duomon yhteyteen, krypta muurattiin umpeen. Vasta seitsemän vuotta sitten kryptaa alettiin avata ja monen sadan vuoden takaiset rakennusjätteet siivottiin pois - ja samassa yhteydessä löytyi 1270-luvulla tehtyjä seinämaalauksia. Varsinkin yhden seinän värit olivat aivan käsittämättömän hohtavat: kun tila on ollut suljettuna vuosisatoja, ei väreihin ole vaikuttanut ilma eikä valo - saa jonkinlaisen vaikutelman siitä, kuinka kirkkaita muutkin tuon ajan freskot ovat oikeasti olleet! Muuten kryptavisiitti olikin lähinnä vitriininäyttely. Ja nimenomaan vitriinien näyttely, sillä joka ikisessä vitriinissä oli kyltti, että esine on kehystettävänä. :D

Sen verran väsyttäväksi turismi kävi, että Duomon museo tuli juostua puoliajatuksella läpi ja Palazzo Pubblicossa sijaitsevan Museo Civicon salit kulki läpi lähinnä vessaa etsien. Joksasimme sentään portaat takaloggiaan, josta näkyivät valtavan hienot maisemat ukkospilvien nousun säestämänä!

Siena ei kokonaisuudessaan oikein auennut. Istuimme muiden turistien kanssa Il Campolla syömässä jäätelöt ja vaeltelimme muiden turistien kanssa kapeilla keskustan kujilla, mutta alkoi tuntua siltä kuin pari vuotta sitten Pisan rysässäkin: kaikki on tehty turisteille ja turisteja varten. Samoja t-paitoja ja nahkalaukkuja ja muuta ryönää kuin Firenzessäkin, ja ihan käsittämättömällä volyymillä. Toisaalta, ei tarvinnut astua kuin muutama askel viereiselle kadulle, ja olikin ulottuvuudessa, jossa ei näkynyt turisteja - eikä itseasiassa ketään. Mutta kun kaupunki on pelkkää mäkeä, joko ylös tai alas, loputon kiipeily alkoi tuntua jaloissa melko nopeasti ja silmätkin väsyivät jatkuvaan visuaaliseen hienouteen. Jos joskus pääsen kuvaamaan rikoselokuvaan takaa-ajon, niin nyt tiedän, mihin sen sijoitan. Todellisen Sienan matkan - ja melkein koko matkan - hienoimman elämyksen tarjosi, kun lähdimme turistirysän ytimestä vähän ulommaksi ja kävelimme Duomon suuntaan kiertotietä ja osuimme aivan käsittämättömän rakennuskompleksin eteen. Kamerat soivat varmaan parin sadan kuvan verran. Rakennuksessa oli inspiraatiota enemmän kuin missään muussa näkemässämme yhteensä tähän saakka. Valokin oli uskomaton: aurinko paistoi, mutta talojen takana vaanivat suuret mustat pilvet.

Palasimme Firenzeen jo yhdeksän maissa, mutta samantien hylkäsimme ajatuksen San Gimignanossa käymisestä tänään - tai lähipäivinäkään: jotenkin tuntuu, että voisi loppuajan täällä vain relailla ja puuhailla ihan rauhassa. Tämä päivä menikin sitten Ikeaa (!) etsiessä (Google Maps näytti, että se olisi sijainnut ihan vieressä, mutta oikeasti se sijaitsee samannimisellä kadulla lentokentän lähellä) ja kirja- ja levykaupoissa hortoillessa. Ja tietenkin jäätelöllä.
---

Tänään aamulla istuin kahvilla keittiön pöydän ääressä ja piirsin antikvariaattien sijainteja karttaan, kun ulkoa kuului ensin kovaääninen tuuttaus ja sitten sisäpihalla päivittäin mesoava mies huusi "MAMMA MIA!" Repesin totaalisesti. En tiedä, miten kotona tulen pärjäämään kerrostaloasunnon hiljaisuudessa, jonka rikkovat vain ohi ajavat ambulanssit ja ne bassojytkeautot.

Kirkkoisa päivä ja mahtavia näköaloja...

Aamulla katsoimme ikkunasta pilvistä taivasta ja pakkasin varmuuden vuoksi laukkuuni kaulaliinan, jos vaikka vilu iskisi. Ei iskenyt: varmaan kuumimpia päiviä parin viikon sisään.

Ajattelimme kivuta Ruusupuiston kautta San Miniato Al Montelle, mutta matka vähän kiemurteli. Ensin osuimme Orsanmicheleen (lyhyt käväisy) ja sitten - Vivolin kiinniolon ja siitä seuranneen jäätelöttömyyden aiheuttaman pettymyksen jälkeen astelimme San Crocen kirkkoon, kuten kunnon turistit ainakin. Siellä oli katseltavaa (voin nyt sanoa käyneeni Galileo Galilein ja Michelangelon haudalla) ja äänitettävää; etenkin Cappella dei Pazzin äänimaailma oli käsittämätön, parin ihmisen äänestä tuli aavemainen kaiku. Viime kerralla, kun kävimme Firenzessä, Santa Maria Novella -kirkon humiseva äänimaailma jäi päähäni soimaan pitkäksi aikaa. Kannoin pari vuotta sisälläni pakkomiellettä päästä äänittämään tuota outoa kaikuvaa tilaa, jossa suurin osa ihmisistä hiljentää puheensa kuiskaukseksi ja eri kieliset puheen pätkät sekoittuvat paikallisten ave marioihin. Joten onneksi tälle reissulle tuli pakattua myös Zoom. (Santa Maria Novellan kirkon edessä oli kyltti, joka kielsi melkein kaiken mahdollisen, mutta ei äänittämistä. Joten istuin penkillä piirtelemässä puolisen tuntia, tallennin vieressäni, ja sainkin aika hyvän otoksen, joskin tällä kertaa taisi paikallisten rukoukset jäädä pois.) Pazzin kappelin otoksesta taisi tulla vain kahdeksanminuuttinen, mutta jotenkin tuntuu, että sinne on jossain vaiheessa päästävä äänittelemään lisää. Zoomiin on tallentunut myös asuntomme sisäpihan arkea: laulua ja pianonsoittoa, huutoa, puhetta ja remonttiääniä, kadulla kulkevia ambulansseja ja autojen tuuttauksia. Talvella sitten kuuntelen luurit korvillani.

Joka tapauksessa: pääsimme vihdoin jopa Arnon yli, mutta Ruusupuisto jäi väliin, vaikka seurasimme kylttejä! Kipusimme kuitenkin huikeisiin maisemiin vuorelle ja kirkon ja luostarin alueelle. Näköalat olivat aivan käsittämättömät! Kamerat soivat kaikilla kielillä.

Vaikka kaikki on muuten ollut reissulla yhtä suurta auvoa, itikanpistoja on tullut siinä määrin, että aloin jo epäillä saaneeni rokon. Apteekissa käyminen jäi aamupäivällä väliin, joten munkkien rohdoskaupasta oli pakko ensimmäisenä tiedustella sopivaa salvaa - ja tottahan uskon, jos benediktiniläismunkki vakuuttaa hymyillen, että "One hour and then it's gone." Testasin ainetta käsivarteeni, jossa hyttyset ovat jokunen yö sitten viettäneet verifestareitaan ja jossa on ollut kipeä, kuumottava ja kutiseva suuri punainen läiskä jo jonkin aikaa - ja helpottihan se. :D

Viileähkössä kirkossa istuminen toi tervetulleen vaihtelun rinteellä, jossa ei puista huolimata paljon varjoa löydy ja onnistuimme kuulemaan, kuinka munkit kokoontuivat jonnekin seinän taakse iltahartauteensa laulamaan gregoriaanista kirkkolaulua. Äärimmäisen outoa palata hämärästä kirkosta takaisiin auringonpaisteeseen.

Huomenna voisi vaikka lepuuttaa vähän jalkojaan ja nautiskella vain kulman tarjonnoista, jotta sitten ylihuomenna jaksaa taas turisteerata koko rahalla.

The Box Tops - Letter

[Ikuisuus - Eternity. Pigmenttimustetuloste, 2010, kuvakoko 27x42cm + marginaalit.]

Äh, taas on viikko vilistänyt varpaiden välistä kuin hiekka vain. Tai ei oikeastaan vilistänyt: alkuviikko mateli ohi, kun nihkeässä kuumuudessa ei jaksanut tehdä yhtään mitään; edes harrastusaktiviteetteja (vaikka hankinkin kunnon satsin minigrip-pusseja kontaktivärjäystä varten). Torstaina sentään syntyi jotain sosiaalistakin elämää: jäätelöä erään Tietotalon viileimmässä huoneessa (heh), ylettömän viisasta keskustelua Miken kanssa ja vahva koukuttuminen iPhonen Harbour Master -peliin (!) (argh) ja sattumalta myös kesälomamansikkajätskitarjoilu kahvitunnilla; salaattilounas ystävän kanssa ja sitten Jyväskylän kesän 55-vuotisjuhlallisuuksissa buffet ja henkevää keskustelua, joka jatkui myöhemmin Kirkkopuistossa vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa; ja lopulta kotiin saavuttua päätös pitää lauantai-iltaan saakka kone suljettuna ja hommat piilossa todellisuudelta.

Perjantaina kalenteriin oli merkitty pitkät aamu-unet, joita seurasi armoton ullakon teurastus: useita jätesäkillisiä vanhaa ja turhaa kamaa roskiin (ihan oikeasti ei mitään kierrätyskelpoista). Useamman tunnin uurastuksen jälkeen ullakko oli siinä kunnossa, että imuri olisi ilolla imaissut ekstrapölyt ja hiekat pois - mutta luonnollisestikaan lähimpään pistorasiaan ei käynyt mikään rakennusvuoden 1954 jälkeen valmistettu sähkölaite. Ullakon toisessa päässä olisi ollut pistokkeenpaikka oikein maadoituksineen, mutta kun ei sitä 25 m jatkojohtoa sattunut olemaan ihan hollilla, pölytys suoritettiin perinteisellä harjalla ja sitten epätoivoisella pesuoperaatiolla. Olen jatkanut mustan lietteen niistämistä vielä tänäänkin. Mutta pääasia, että sai vihdoinkin jonkinlaiseen järkiperäiseen taittoon koko säilytystilan; projekti jatkuu huomenna illalla vanhojen lehtien läpikäymisellä ja uudelleenarvioimisella.

Tänään (elän vielä lauantaita, vaikka olenkin tietoinen vuorokauden vaihtumisesta toiseksi muutamia tunteja sitten) koko päivä meni vanhempien luona grilliruokia syöden ja järvessä polskiessa. Luontoakin näkyi: ujostelematon sorsaraasu luuli saavansa ruokaa, kun Timppa heitteli leipiä (siis niitä kivisiä) veden pinnalle - se lähti aivan innoissaan porskuttelemaan kivenlumpsahduksia kohti ja pysähtyi sitten pettyneenä tajutessaan hutiarvionsa; ja takapihan tuolin alla puuskutti kohtalaisen komean kokoinen siili, joka aikansa tuhistuaan paineli aidan alta naapurin puolelle.

Nyt odottelen vielä hetkisen, että läppäri saa ladattua itsensä huomista päivää varten: Finnconissa on harvinaisen mielenkiintoisia juttuja tänä vuonna. Meinaan oikein pistää herätyskellon soimaan, jotta ehdin tsekkaamaan sunnuntain tarjonnan. Vien samalla jonnekin päärakennuksen tienoille nipun BookCrossingin kautta vapauttamiani kirjoja.

ps. Olen sivistänyt itseäni katsomalla sunnutai-iltana potkupalloa! Ennen kuulumatonta! Jäin jotenkin vahingossa tuijottamaan jatkoajan alussa (taloudellista television katsomista: puoleentoista tuntiin ei ollut tapahtunut mitään) ja katselin sitten loppuun saakka. Sääliksi kyllä kävi Hollannin kaljupäistä pelaajaraasua, joka istui myrtyneenä nurmikolla kyynelsilmin. Enkä tiennyt, että espanjalaiset pelaajat ovat niin huteria, että kaatuvat vallan hipaisusta. Pitää muistaa seuraavalla hispanjatourilla.

ps2. Jos joku tietää tuosta Harbour Master -pelistä jonkinlaisen nettiversion, niin kertokoon välittömästi.

The Mummers - Wonderland

[Poissa 112. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Joo-o. Ei ole minun viikonloppuni. Tarkoitus oli tänä viikonloppuna siivota uutta vuodetta varten ja muutenkin ja sitä ennen aktiivishopata taloudesta puuttumaan jääneet oleelliset osaset, mutta jotenkin maailmankaikkeus oli taas tätä vastaan. Eilinen päivä alkoi sikainfluenssapiikillä. En ole koskaan uskonut sivuvaikutuksiin, kun niitä ei ole pahemmin ikinä tullut. Pientä kipua joskus kyllä, mutta ei tällaista moukaroitua junan alle jääneen überväsyneen ihmisen olotilaa. Periaatteessa sain shopattua kaikki työhön tai projekteihin liittyvät ja kävin kässämuseolla kuvaamassa kauppatuotteet, mutta sen jälkeen sitten kaikki menikin vinosti pieleen. Päivän kaksi ehdotonta kohokohtaa (tai ehkä tässä tapauksessa syvännettä) oli:

a) Memphisissä chevrekana-annos oli muuten aivan mainion makuinen, mutta mukaan oli eksynyt pilaantuneita ranskalaisia, joista ehdin syödä muutaman ikävähköltä maistuvan. Loppuvaiheessa ruokailua tunsin nielaisevani jotain kovaa terävähköä ja tarkkuuspureskelin ko. suullisen ruokaa ja sieltä tulla tupsahti vielä pieni reilun sentin mittainen luunpala. Memphis tarjosi korvaukseksi jälkiruoan (tietenkin otin), eikä noista parista pilalle menneestä ranskalaisesta perunasta tai nielaisemastani mistälie tullut ainakaan niin isoja seurauksia, että ne olisivat voittaneet tämän rokotusjyräyksen, mutta silti jäi jotenkin kumma olo, joka iltaa kohden vahvistui. Valitettavasti suklaakakku ei oikein pessyt pois ikävää tunnetta (vaikka hyvää olikin). En usko, että pitkään aikaan syön mitään kanaruokaa, enkä usko palaavani Memphisiin ainakaan tämän vuoden puolella. Mikä on sääli, koska siellä on ehdottomasti kaupungin mukavimmat tarjoilijat ja muutenkin ehkä paras fiilis - yleensä.

b) Ruokailun jälkeen piti käydä ostamassa kotiin ruokavarastoa ja pakkasen takia päätimme lohduttaa kurjaa oloamme bussikyydillä, vaikka matka ei niin pitkä olekaan. Sokkarin alakerrassa tsekkasin, että ajoituskin oli loistava: talomme ohi kulkevan bussin nro 21 oli määrä olla pysäkillä neljän minuutin päästä noin varttia vaille viisi, eli meillä olisi vain muutama minuutti odotteluaikaa. Joka venyi ja venyi ja venyi. Pakkasessa JA tuulessa vietetyt minuutit ovat moninkertaisia mitaltaan. Lopulta päädyimme menemään kotiin aivan toisella bussilla, joka lähti parin kymmenen minuutin kuluttua. Säälittää kyllä bussin 21 matkustajia, koska suurin osa heistä ei liene kaltaisiamme lähimatkustajia, jotka noin vain voivat pomppia bussista toiseen.

Kotiin päästyä tuntui, että voimat loppuvat aivan totaalisesti. Se siitä suursiivouksesta. Jaksoin sentään kuoria pahimmat homeet tammikuun alussa alkaneesta värjäysprosessistani, joka on seissyt nurkassa käsittelemättömänä jo viikkotolkulla. Mutta tuli aivan uskomattoman hienon värisiä lankoja! Laiskuus ja aikaansaamattomuus ovat aliarvostettuja taitoja!

Sivuseikkana mainittuna: Jyväskylä tarjoaa tällä hetkellä oivalliset puitteet surrealistiseen shoppailuun. Dark City -ilmiö: Sokos on remontissa ja Anttila muuttamassa ja joka päivä esineet muuttavat paikkaansa. Sokos on kyllä ihan huikea: sinne ilmestyy uusia portaikkoja ja kun seuraavan kerran menee paikalle, portaikko onkin suljettu ja pitää kiertää muuta kautta. Puhumattakaan tuotteista, jotka löytyvät tänään hyllystä x, huomenna hyllystä q ja ylihuomenna koko hyllystö on suljettu pois tietoisuudesta.

Fred Astaire and Janis Paige — Cinemascope And Sterophonic Sound

[Poissa 74. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Vuorotellen Seinäjoella. Timppa kävi Pohjanmaalla visiitillä viikon lopulla, kun Jyväskylän taiteilijaseuran ryhmänäyttely otti tilaa VarikkoGalleriasta ja viikon alussa oli oma vuoroni pakata kapaasit ja suunnata kohti lakeuksia ja takaisinkin sieltä pääsi, hienosti heiluttavalla taajamajunalla. Luulen, että sekä luentopäivä että seminaaripuheenvuoroni (molemmat sosiaalisesta mediasta) menivät kohtuullisen hyvin, vaikka seminaariesiintyminen lyökin aina kylmän hien pintaan. Varsinkin nyt, kun tajusi olevansa "suorassa lähetyksessä". Headset-mikin olemassaolon unohti melko helposti ja niinpä Ähtäri sai varmaan valmistautuessani seurata ikimuistoisia hetkiä siitä, kuinka headsetti on takkutukassani kiinni oudolla tavalla ja kuinka itse mumisen, että "nämä on tehty kaljuille miehille, murr". Toivottavasti en sanonut mitään painokelvotonta tai übernoloa.

Etukäteen vähän stressasin, kuinka kolmen päivän irtiotto mahtuu elämääni, mutta kaikki menikin paremmin kuin hyvin: hotellioleminen meni oikeasti levon piikkiin ja itse seminaari oli aivan huippu. Tutustuin aivan huimiin ihmisiin ja etenkin Minna Aution luento sai veren kohisemaan päässäni. Asia oli lähellä, mutta näkökulma juuri sopivasti erisuunnasta - jotenkin luentomme osuivat yksiin aika hyvin menemättä toistensa päälle. Reissusta nuutunut mieleni sai sellaisen energiasatsin, että vieläkin tutisuttaa.

Tänään on ollut paluu arkeen: palaveri, palaveri, palaveri ja - yllätys - palaveri. Onneksi kaikki epämuodollisia, yhtä lukuunottamatta. Kotimatkalla ehdin käydä pikaisesti Beckerillä kääntymässä. Teija Immonen oli galleriassa pystyttämässä näyttelyään - toivottavasti ehdin huomenna avajaisiin!

Jam - Down In The Tube Station At Midnight

Oleellinen If You Justista.

Toissapäivänä istuin keittiössä muutaman tunnin ompelukoneen äärellä ompelemassa yhteen pergamiiniliuskoja If You Just -projektin harjoituksia varten. Osaavalta tuohon olisi mennyt varmaan kymmenen minuuttia, mutta tässä kun ei ole tekniikan ihmelapseksi syntynyt, piti lukea ohjekirjaa useampaankin otteeseen. Hassua, kuinka tuo langan pujottaminen ompelukoneeseen on säilynyt jonkinlaisessa lihasmuistissa - käsi veti oikean reitin, piti etsiä vain ne oikeat namikat. Pitkän ja luistavan materiaalin työstäminen ei tosin ollut mitään ergonomian juhlaa. Kehittelin ihan omat asentoni projektia varten, mistä jo valmiiksi nirskuvat niskanikamani eivät yhtään pitäneet.

Eilen hain aamulla videotykin, keräsin pergamiinit ja Ilokivessä virittelimme systeemin paikalleen. Teknisesti lupaavaa, sisällöllisesti vielä säädettävää. Tänään jatkoimme tutustumalla varsinaiseen esitystilaan ja piirtämällä jopa hienoja kaavioita.

Siinä missä eilinen päättyi epämääräiseen hortoiluun IP:n kanssa (sarjassamme "Miten sadan metrin kotimatka voi venyä kolmituntiseksi spektaakkeliksi, missä kohtaavat Taide isolla Teellä, Kesäteatteri isolla Teellä ja tekniset hienoudet isolla Teellä, sekä musikaalinen karaokeauto tyhjällä päällä"); tänään päädyimme tilannetarkistuksen Nooran kanssa syömään kokorahanedestä-säädöllä Blomstedtin lounaalle. Hyvä lasku produktion hiljaisemmalle tuotantokaudelle.

If You Just... hakee edelleen videokontribuutioita, mutta sivulla on jo jotain tutkittavaakin. Ei paljon, mutta jotain: www.ifyoujust.net

Be Your Own Pet - Fire Department

MEILLÄ ON JÄÄTELÖKONE! Tosin sen käyttämiseen pääsee perehtymään paremmin varmaan vasta ensi viikolla, mutta tietoisuus moisen laitteen olemassa olosta helpottaa elämää kummasti.

Aika menee taas turhan nopeasti. Arki liimasi viime viikolla koneen ääreen ja tänään sain pienen breikin kuvaruudun tuijottamiseen, kun menin palaveraamaan Aalto -museolle. Harmillista kyllä museon mainio kahvio oli maanantaina kiinni, joten kun lähtö oli ensin venähtänyt kahvitunniksi ja tunnin palaveri venähtänyt museopäiväksi, päädyin lopulta Teijan kanssa Albaan nauttimaan työajan jälkeisen aterian. Maanantait ovat perinteisesti melko harvinaisia vaeltelupäiviä, joten sieltä en enää harhautunut muualle vaan tulin suoraan kotiin purkamaan postiani. Jota riittää.

Reissun jälkeen elämä on ollut taas niin tiukkatahtista, etten edes meinaa muistaa mitä kaikkea on tapahtunut. Viime perjantaina kävin Tampereella pääsykoehaastattelussa (ylempi AMK / mediatuotanto), lauantaina tein (ehkä) värilöydön, sunnuntaina postilaatikkooni tipahti kysely kuvitusprojektista. Ensin mainitusta kuuluu lisää myöhemmin joko hyväksynnän tai hylkäämisen merkeissä; keskimmäisestä tilitän Coloria-blogissa piakkoin enemmän ja viimeksi mainittuun en ehdi osallistua, vaikka mieli tekisikin. (ÄÄÄÄÄääää.) Elämä näyttää kalenterin mukaan jatkuvan samalla intensiteetillä: tällä viikolla kaikenlaista pikkuprojektia näyttämölavasteiden rakentamisesta layoutien koostamiseen, sitten länsirannikon majakoita kiertämään vajaaksi viikoksi, ehtii käydä kotona hengähtämässä ennen Turun keskiaikamarkkinoita ja samaan aikaan pitäisi olla vissiin Vaajakoskella pystyttämässä näyttelyyn työtä (ja tehdäkin se sitä ennen). Ja seuraavalla viikolla pitää juoksujalkaa palata Ruisrockista Lepidophobian esitykseen Jyväskylän kesässä. Missä välissä...?

Pitänee tehdä itselleen oikein visuaalinen seinäkalenteri, niin hahmottaa paremmin menemisensä ja tulemisensa.

---

Viime viikon paras: yritin ottaa selville, saanko Premiere Elementsillä tehtyä muutaman tarpeellisen jutun, jonka tiedän Premiere Pro:n osaavan. Löysin Elementsistä kuvailusivun, josta löytyi viikon timantti: Virheitä varten Premiere Elementsissä on automaattinen tallennus ja kumoamishistoria on pitkä kuin Neuvostoliittolainen taide-elokuva. Premiere Elementsin käyn noutamassa jossain välissä tällä viikolla ja sitten alkaakin ennennäkemättömän jättimäinen taide-elokuva operaatio.

Sonic Syndicate - All About Us

Tyypillinen maanantai. Hortoilua.

Aamulla kävimme (Mikael+Soile+itse) Live Herringinä Viitaniemessä JAOlla herättelemässä opiskelijoita syksyiseen viikkoon. Semiaktiivista lurpahtelua. JAOn oppilaille on varattu paraatipaikkaa joulukuun näyttelyssä, joka on samalla gallerian 10v-juhlanäyttely. Galleria Henkevän Silakan on tarkoitus uudistua visuaalisesti vielä tämän vuoden puolelta ja uusia toimintoja lisäillään hiljalleen peliin ensi vuoden aikana. Aikataulu voi vähän venähtää, kun itselläni on pahasti artsudeadlineja ja graafikko-Mikael lähtee kisaamaan alansa maailmanparhaudesta Japaniin ensi viikolla, mutta yhtä kaikki, tulevaisuus näyttää aurinkoiselta.

Viitaniemestä siirryimme koko sakki keskustaan Arktisen Upeeta -palaveriin. Kaikki alkaa olla reilassa. Marikki Hakolan työpaja on täyttynyt yli äyräidensä. Kiinnostuneita oli paljon enemmän kuin mihin tarjonta tällä kertaa ylttää, mutta toivottavasti Live Herring kattaa loput tarpeesta vielä jossain välissä. Perjantainen taiteilijaseuran kokous jäi väliin, kun piti pitää pikainen apurahapalaveri LH-työryhmän kanssa. Into heräsi taas kovasti.

Palaverikahvilta lähdimme kahvilakahville (!) ja sieltä olin matkalla pankkiautomaatille, kun ajauduin pilatesohjaaja Raija P:n mukana Käsityön museolle maton päälle makaamaan ja nostamaan jalkoja kattoa kohti ja sormia varpaisiin. Oli varsin rentouttava tuokio, vaikkakin paljastin täydellisen koordinaatiokyvyn puutteeni eikä hengityskään oikein suju niinkuin pitäisi. Taisin tehdä kapinallismielisesti (mutta oikeasti ihan vahingossa) hengitykset aina väärään suuntaan. Lohdullista oli kumminkin, että sen selän tai kyljen alle jäävän raon ei tarvinnutkaan olla kuin mielikuvitusrako.

Täytyy sanoa, että vaikka ylirentouduinkin pilateksessa melkein uneen saakka, kotimatka oli kumman kevyt ja kotona työt sujui kuin tanssi vain. Paitsi tuo kirottu flash-projekti. (Grrr.)

Bat For Lashes - What's A Girl To Do?

Nordea Consumer Card Services 12.06.2007 10:25: Lähettämäsi kuva-aineisto on hylkääntynyt, koska se sisältää sellaista sopimatonta tai hyvän maun vastaista kuvamateriaalia, joka sääntöjen mukaan estää kortin valmistuksen. Sain tarkempaakin tietoa: kaikenlainen alastomuus (!) on korteissa kiellettyä. Kokeilen sitten rajata alastomuuden pois (kasvoja ei varmaan tarvitse peittää?)

---

Kielletyn artsun tekemisen lisäksi päädyin tänään jälleen kreikkalaiseen ravintolaan syömään. Siitähän on näköjään tullut kantapaikkani. (Viime viikolla kävin lounastamassa IP:n kanssa ja ajauduin yhä syvemmälle tanssin pyörteisiin. Outo tilanne kerrassaan, mutta näyttää siltä, että olen Nooran kanssa yhdessä tekemässä tilausteosta (tanssi!). Eh.) Sarin ja Seijan kanssa jutut liikkuivat aivan toisaalla, mutta yhtälailla pyörryksissä olin, kun syömästä tulin. Sanakirjan lukeminen taidetoimikunnassa palautti rutiiniin (kirjain Q on nyt taltutettu). Tavoitteenani oli poimia lupiineja kattilaan paluumatkalla, mutta alkoi sataa, joten syöksyin kotiin vastaanottamaan arvovieraat.

---

Kiitos onnitteluista! Lauantaina tarkkailin sähköpostiani tippa linssissä, kun ei tullut yhtään onnittelupostia. Mutta osa olikin jumissa jossain bittiavaruudessa ja eilen oli hieno pläjäys odottamassa. Itse synttärit meni suurempia juhlimatta kirpparikierroksella ja loppuilta pelatessa lahjaksi saamaani Kingdom Hearts II:ta. Uuuh, se on hieno. Yritän vain hillitä itseäni vähän, ettei päivät mene bittiseikkailuun ja peli lopu heti.

---

On se hyvä, että meillä on Iltis, jonka arkistoon osuin googlella: KANADASSA tehdyn laajan tutkimuksen mukaan 86 prosenttia vanhemmista on sitä mieltä, että paras tapa lasten suojaamiseksi hukkumiselta on opettaa heidät uimaan. Onneksi tämä löytyi sentään kaltaistensa joukosta, ei pääsivun uutisena.

Sarah Nixey - When I'm Here With You

And The Voice Says: 'Bring Me The Head.'
Eilen innostuin skannaamaan vanhoja piirroksiani oikein kunnolla. Aion jossain välissä ottaa kunnon Illustrator/tracing -session. Tavoitteena saada tänä vuonna Illustrator yhtä hyvin haltuun kuin Photari. Haastetta.

Ellinooran kanssa palaveerattiin ja kuten aina, hetki venähtää toiseksi ja sitten löytää itsensä jostakin kuppilasta/terassilta kahvilta/jäätelöltä. Tänään meni BananaSplit Elosen yläkerran lasiterassilla. Jäätelö oli hyvää, mutta vesilasi (siis kraanavettä, ei mitään kuplivaista) maksoi euron. En ole oikein vieläkään päässyt tuon euroveden yli.

Kone päästi taas oudon vinkaisun. Olen oppinut tunnistamaan, että tuo on se hyrinä, joka irtoaa juuri ennenkuin takerrutaan siihen samaan vanhaan "en käynnisty" -luuppiin, joten näyttää siltä, että tämä riemu oli sitten tässä. Aion piakkoin kokeilla koneen uudelleen käynnistystä. Jätän tarinan tähän jännittävään pisteeseen. Kukaan ei tiedä, miten tässä käy.