Ei asuntomessuja tänä vuonna - No housing fair this year for me!

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Jälleen vähän uutta järjestystä työhuoneella... Ovet avoinna heinäkuussa pe-su 12-18, tervetuloa! . Yet another layout at my studio... The doors are open from noon until 6pm every weekend Fri-Sun in July, welcome! . #työhuoneputiikki #työhuonegalleria #työhuonekesä #työhuoneellatapahtuu #taidegraafikko #taidegrafiikka #keskustie21 #jyväskylä #ihanjklkeskustassa #jklevents #lahjaksi #ihanaaitselle #kuvataide #taidekohde #taiteilijantyöhuone #jyväskylänsydämessä @jyvaskylansydamessa

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Heinä 14, 2019 kello 2.37 PDT

Minulle on tullut viime päivinä useampiakin ihmettelyjä siitä, että emmekö me tänä vuonna ole asuntomessuilla (viitaten viime vuotiseen Taiteilijatalliin Porin asuntomessuilla)... No, emme ole, kun meille ei ollut sijaa Kouvolassa. Harmittaahan se kieltämättä, mutta onneksi on kaikenlaista muuta kesähommaa (ja Facebook-sivullani onkin vinkkejä, mistä vedoksiani voi löytää, muualta kuin Kouvolasta!) Porin asuntomessukokemus oli kyllä todella hieno, mutta myös kovin työläs, joten tekee ihan hyvää viettää yksi (ja toivottavasti vain yksi!) välivuosi asuntomessujen suhteen.

Pidän nyt heinäkuussa työhuoneeni ovia auki pitkät viikonloput pe-su klo 12-18, mikä on ollut todella antoisaa, kaikin puolin. Työhuonevieraita odotellessani olen saanut tehtyä kaikkia pieniä paperiasioita alta pois, jotka muuten aina jäävät viimeisiksi to do -listalle roikkumaan. Ajattelin ensin varata luovalle työlle viikon loput neljä päivää, mutta siitä on tullut vähän haastavaa, kun on elämä täynnä muuta sälää - esimerkiksi putkiremonttiin valmistautuminen kotona, joka näköjään nielee yllättävän paljon aikaa ja energiaa. Joten kerään nyt heinäkuussa ideoita ja palaan teosten toteuttamisen pariin elokuussa - kun saan taas työhuoneeni pöydän myytäviltä vedoksilta tyhjäksi työtä varten.

Huomaan vain syöväni omasta kuormastani... :D Kun ei pääse varsinaiseen toteutusvaiheeseen kiinni, tykkään kirjoitella muistiinpanoja ja piirrellä luonnoksia vihkoihin, ja nimenomaan näihin itse tekemiini pikkuvihkosiin, joita olen myyntitiskiltäni napannut itselleni jo useampia. Enemmän nämä vihkot ovat joka tapauksessa terapiaprojektini (saan kalliita papereitani hyötykäytettyä johonkin) kuin mikään "oikea tuotesarja", ja varmaan nuo parin euron hinnatkin kertovat, ettei tästä nyt mitään hirmuista taloudellista tappiotakaan tule. Ehkä joku näistä heinäkuun luonnoksista poikii tulevaisuudessa jotain isompaakin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Heinä 13, 2019 kello 2.40 PDT

During the last few days there have been a couple of people wondering if we are at the housing fair this year (last year I was with several other artists at the Pori housing fair)... Well, we are not, since there was no room for us in Kouvola. Yes, it has bugged me a lot, but luckily there are a lots of other things going on (and on my FB page there are tips where you can find my prints - elsewhere than Kouvola). The housing fair last year in Pori was a truly wonderful experience, but also very very hard work, so maybe it's good to have one (and hopefully just one) year holiday from housing fairs.

In July I have my studio doors open every long weekend from Friday to Sunday from noon to 6pm, which has been really fun in so many ways. While waiting for guests I've been working with all those little nasty paper work things, that usually are the last ones on my to do lists. First I thought to make my creative work on those four remaining days of the week, but it has been a bit challenging, when my life is filled with little things to do - like that pipe renovation starting at our home - preparing it is taking a lot more of time and energy than I originally thought. So, in July I just collect my ideas and I'll return to actually creating artworks in August - after I've cleaned my studio desk of all the prints on sale right now.

I've just noticed I'm sort of 'stealing' from myself... :D I like to write up my ideas and also draw sketches on notebooks, and to these selfmade notebooks especially. I'm grabbing one to myself from the desk nearly every day... However, I'm defending myself that these are a sort of therapy project anyway (I've found some use for those very expensive print and drawing papers) and not a "real product", and maybe those low prices of a couple of euros tell, that I'm not heading towards financial crisis if they are not sold but used by myself. Maybe some of these July sketches will some day turn out to be something bigger.

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi: autuus / In spite of everything and maybe just because of that: Bliss

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

The most beautiful place ever. The most sunniest day of the summer. The most promising surrounds for my artworks. This will be soooooo wonderful #exhibition... if I'd only receive my artworks (they were supposed to be delivered today before 2pm... no sight of them yet.) . @huone_ett_rum_ #huoneettrumpopupinkoo #huoneettrum #inkoo #taiteilijaelämää #arki #artistlife #workingday #workdiary #kyyneltarha #thegardenoftears #workingday

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Kesä 24, 2019 kello 6.49 PDT

Oikein harmittaa, kun hoksasin, että edellinen blogikirjoitukseni on reilun kuukauden takaa, kun pää velloi vielä negatiivisissa remonttijutuissa. Elämä on nimittäin sen jälkeen ollut taas noususuhdanteessa, mutta vain niin kiireistä, ettei vain ole ehtinyt kirjaamaan sanoja ylös. Piti kirjoittaa positiivisissa tunnelmissa jo silloin, kun sain kesäkuun alussa Jyväskylän Taiteilijaseuran taidelainaamon seinälle Galleria Beckeriin esille kuukauden taiteilija -näyttelyni Kaksitoista ovea, joka on esillä enää pari päivää. Sen jälkeen riemunhetkiä on liittynyt työhuoneeni avoimien ovien tapahtumiin, Inkoon ja Teijon näyttelyiden valmisteluun ja vaikka mihin. (Lupa keittiöremonttiin on saatu myös talonyhtiöltä, laattoja valittu ja suunnitelmakin jokseenkin valmis.)

Kieltämättä myös negatiiviselle urputtamiselle olisi ollut sijansa. Kuten esimerkiksi silloin, kun printterini hajosi toukokuun lopussa (mikä itsessään oli aika stressaavaa) ja lähetin sen huoltoon Schenkerin express-kuljetuksena. Ei ollut express, ei. Lähetys "hävisi" ja oli yli puolitoista viikkoa Turun terminaalissa. Löysi perille kumminkin lopulta, korjattiin ja lähetettiin takaisin Postin kuljetuksena. Ei tullut tietenkään kotiin kannettuna, koska huollossa olivat totaalisesti sivuuttaneet alaoven koodin, vaikka olin sen oikein tarkoituksella katuosoitekentän perään kirjoittanut niin, ettei sitä voisi olla huomaamatta. Eivätkä ne Postin kuskit tietenkään soittele, jos huomaavat, että ovi on kiinni, vaikka numero oli pakettilapussa. Kuljetusjärjestely seuraavalle viikolle ei oikein onnistunut, joten järjestimme noudon Jyväskylän pääpostista autokyydillä (autottomille aina vähän monimutkaisempi kuvio). Kaikki hyvin, loppu hyvin? Ei ihan. Noutojuttu oli kahden miehen homma, kun 36 kilon painoinen tulostin pitäisi mielellään kantaa oikein päin - minkä vuoksi lähetyslaatikon kaikilla pystyseinillä oli aanelosen kokoinen "Tämä puoli ylöspäin" -merkki. Postissa tulostin oli - tottakai - rullakossa sivuttain, ja kun kantajamiehet tätä kaunistelivat, Postin työntekijä totesi vain, että Eihän ne noita merkkejä siellä kuljetuksessa katso. No. Se selittääkin paljon.

Kun sitten Matkahuollon lähetys ei saapunut Inkooseen näyttelypaikkaan tilattuna ajankohtana, maanantaina klo 14 mennessä, ehdin jo ajatella, että olisiko tässä nyt se kuuluisa Kolmas kerta toden sanoo -hetki - ensin petti Schenker, sitten Posti ja kolmantena Matkahuolto. Eipä siinä paljon sitten näyttelyn ripustusta päässyt tekemään. Ensin selvisi, että kaksi pakettia kolmen paketin lähetyksestä oli jo Karjaalla, mutta ne eivät ehtisi saman päivän jakeluun. Kolmas oli kuulemma Vantaalla. Karjaan Matkahuollon asiamies kuuli huolemme ja otti omaksi asiakseen tuoda paketit omalla autollaan heti, kun laittaisi viideltä liikkeen kiinni. Paketit saatiin Inkoolle vähän ennen viittä jollakin toisella järjestelyllä. Kolmas paketti luvattiin toimittaa seuraavana päivänä (se ei ollutkaan Vantaalla, vaan Helsingissä). Hirmuisen jännärin jälkeen kolmaskin paketti löysi perille tiistaina (ehdin suorittaa siinä odotellessani hyvän määrän Inkoo-turismia, muun muassa vierailla upeassa kivikirkossa, jossa on mm. häkellyttävän hieno kuolemantanssi-fresko.)

Pitäisi vain jossain vaiheessa ehtiä reklamoida kaikesta. Ja miettiä, mitä nyt teen tuolle printterille, jonka piti huollosta palatessaan toimia kuin uusi, mutta jossa on nyt musteet levinneet sisälle ja jälki raidallista. (En ole ehtinyt vielä kokeilla, saanko sen itse puhdistettua; ainakaan ensimmäinen puhdistus ei oikein auttanut asiaan.)

Mutta huvittavinta tässä on se, että kun ajattelen tätä sekaannusten mylläkkää ja ärsyttävien asioiden paraatia, tällä hetkellä en koe itseäni edes ärtyneeksi. Lieneekö useampia viikkoja päivisin jatkunut timanttiporaus (ensin kotona putkiremppavalmistelujen yhteydessä, sitten myös työhuoneella sähkörempan yhteydessä) ja viime yönä vieressämme alkanut katuporaus pehmittänyt jo aivot siihen kuosiin, etteivät ne enää reagoi ärsykkeisiin? (Oh, mainitsinkohan jo nettiyhteytemme poikkiporaaminen siinä samalla?) Vai onko syy sittenkin jossakin muussa?

Inkoossa tunnelma oli HUONE ett RUMin Johanna Vireahon ja Eeva Tarkion kanssa niin höyhenenkevyen stressitön, etteivät edes saapumattomat teokset vieneet yöunia. Jollakin kummallisella tavalla oli vain hyvin voimakas tunne siitä, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Ja niinhän se meni. Kiire tuli, toki, mutta kaikki oli valmista avajaisiin mennessä. Kesäpäivä, kuoharia, mansikoita; vieraita, jotka ymmärsivät ja kokivat puutarhani. Johannan avajaispuhe muuttui kyyneleiksi, sitten nauruksi, ja sitten jo itkin ja nauroin minäkin, ja pian suurin osa näyttelyvieraistakin. Keskusteluissa käytiin läpi koko elämän kirjo onnellisesta murheesta surulliseen iloon saakka, kaikki mukaani ottamat Kyynelpuutarhurin päiväkirjat löysivät uudet kodit. Illalla junaan astuessani koko kroppa hangoitteli vastaan: teki mieli palata Inkooseen. Nyt, kun olen taas kotona, tuntuu kuin olisin käynyt jossakin hyvin paljon kauempana kuin oikeasti kävin.

Ja pian on uusi matka edessä: sunnuntaina lähdemme Teijoon ripustamaan Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttelyä.

Otan tämän onnen mukaani.

(Piti itseasiassa kirjoittaa kesän molemmista Kyyneltarha-näyttelyistä ja viimeisestä kesästäni kyynelpuutarhurina, mutta eksyin vähän aiheesta... Pitänee välillä tehdä töitä ja palata sitten uudelleen blogin ääreen huomenna tai lauantaina.)

---

I felt absolutely bummed when I noticed that my previous blog entry was written already over a month ago, when I was still hanging on the very negative renovation news. After that everything has turned so much better, just so busy that I haven't had time to write words down. I meant to write positive things alread ywhen I opened my artist of the month exhibition, Twelve Doors, at the Jyväskylä Artists Association (Gallery Becker) - which is shown only until the end of June. After that I've had most of my joyful moments at my studio where I have had a couple of open doors' days in June, and also with working with both Inkoo and Teijo exhibition preparations. (And we've received a permission to continue with our kitchen renovation, and we've also picked some tiles and even the plan is quite ready.)

Though, there were a lot of chances to negative feedback. Like at that time when my printer broke down at the end of May (which itself was already quite stressful), and I send it to mainenance service as a Schenker express cargo. Not really an express. The shipment actually was "lost" and it waited over week and a half at the Turku terminal for someone to pick it up and deliver to maintenance. They found it finally, was fixed and then was sent back to me as a Finnish Post delivery. Of course it didn't arrive straight to my home as it was ment to, because the maintenance firm had ignored totally the doorcode part of my street address - which I had intentionally written right after my street address, so no one could not notice that. And those mailmen really don't then give a call when they notice the door to be closed, even there was a phone number at the package. Because we couldn't be home to be receiving the shipment next week, we fixed a pick up from the post office (which is not very easy if you don't own a car). The pick up gick was a two-men job, because this 36 kg printer should be carried right way up - which is why there was a A4 sized THIS SIDE UP arrow sticker in each side of the parcel. At the post office the printer was - of course - on the trolley sideways, and when the guys were horrified about this, the employee at the desk just said that They won't notice at those warnings at the delivery. Well. That explains a lot.

Then, when the Matkahuolto delivery didn't arrive at Inkoo exhibition place at the promised time, on Monday before 2pm, I already had started to think, if this would be the famous third time's a charm moment - first I was let down by Schenker, then by Finnish Postal services and then by Matkahuolto. I really couldn't then start with my exhibition building but the time was well spent by trying to find out, what had happened. Soon we found out, that the two boxes of the three box shipment were already at the nearby Karjaa Matkahuolto, but that they woudn't be able to deliver them anymore on the same day. The Karjaa Matkahuolto customer service heard our worries and decided to bring the boxes with his (or was it her?) own car right after the shop closing at five pm. The two boxes arrived then to Inkoo before five with some other arrangement. The third one was promised to be delivered on the very next day (it wasn't in Vantaa though, but in Helsinki). After a horrendous thriller the third box finally arrived on Tuesday (and I got to be an Inkoo tourist quite a lot before that - for example visiting that beautiful medieval church, which was sooo beautiful.)

I should spent some time complaining / making reclamations of the shipment companies. And I'll still have to decide what to do with the printer, which should have been arrived from the service as brand new, but which now propably is having all inks messed inside and it prints stripes. (I still haven't had time to try to clean it out myself; at least the first cleaning didn't help.)

The most funniest thing in this all, that when I think about this mixed up mess and the parade of annoying things, I'm not realli irritated even a little at this moment. Has the several weeks lasting drilling at home (because of the pipe renovation) and at my studio (because of the electricity renovation) during day time, and now the nightly jackhammering on the street beside our building finally softened my brains so much, that I just don't react to any irritants anymore? (Oh, did I mention they also drilled our web connection down?) Or maybe the reason is hidden somewhere else?

In Inkoo the mood was so feather-light and stress free with HUONE ett RUM Johanna Vireaho and Eeva Tarkio, that not even the artwork missing didn't spoil my sleep. In some strange way I just had a very strong feeling about everything working out just fine. And so it did. There was a hurry, of couse, but everything was ready before the exhibition opening. Summerday, sparkling wine, strawberries; guests that did see and feel my garden. Johanna's vernissage speech turned first to tears, then to laugh, and then I cried and laughed, and soon most of the vernissage guests also. We talked all things through the spectrum of life, of the happy grief to the sorrowful joy, and all my books I took to Inkoo with me found a new home. At the evening when I stepped on the train, my whole body tried to deny and return to Inkoo. And now, when I'm at home again, I feel like I had visited a place much further away than I really did.

And soon there's a new trip ahead: on Sunday we'll take a trip to Teijo to set up Echoes from the Garden of Tears exhibition.

I'll pack this happiness with me.

(I actually was meaning to write about these both Tear Garden exhibitions and about my last summer as a tear gardener, but I just got a bit lost... I still have to work a bit and then I'll return to my blog on tomorrow or on Saturday.)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Reposted from @huone_ett_rum_ - Kyyneltarha-näyttelyn portit ovat nyt auenneet. Kiitos kaikille kävijöille ihanista ylistävistä kommenteista ja lämpimästä vastaanotosta. Kiitos @paivi.hintsanen, kun toit työsi meidän iloksi vanhan kivinavetan seinille ❤️ ihanasti sutinaa ja iloista puheensorinaa. Ehdimme ottaa avajaisista näytille vain pari kuvaa, mutta tulethan Sinäkin katsomaan paikan päälle Päivin kauniita teoksia! Myös HUONE ett RUM Inkoon kesäkauppa on nyt virallisesti auki. Tervetuloa ke-pe 11-18 ja la-su 11-16! Ps. Paikka siis Karaijan näyttelytila, osoitteessa Bollstantie 5, Inkoo. Porterna till Trädgård av tårar - konstutställning av @paivi.hintsanen är nu öppna. Tack för alla besökare! Vi är väldigt imponerade för allt feedback och det varma mottagandet. Tack Päivi Hintsanen att du tog dina fina konstverk till Ingå och Karaijas utställningsutrymme ❤️ vilken ljuvlig dag och vernissage vi hade. Vi hann att ta bara några bilder men Du kommer ju senare att titta på Päivis fina och sagolika konstverk! Också HUONE ett RUM sommarbutik är nu officiellt öppen. Välkommen ons-fre 11-18 och lör-sön 11-16! Ps. Addresset är Bollstavägen 5, Karaijas utställningsutrymme, Ingå. #huoneettrum #huone_ett_rum #lifestylepuoti #kivijalkakauppa #verkkokauppa #sisustus #sisustusinspiraatio #sisustakasveilla #vihersisustus #viherkasvit #huonekasvit #inkoo #visitingå #iloineninkoo #päivihintsanen #taidenäyttely #konstutställning #thisisfinland #finland #kotimaanmatkailu #kyyneltarha #kesäkauppa #sommarbutik - #regrann

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Kesä 27, 2019 kello 12.47 PDT

Töissä / Working

The very first glimpse of my 'Artist of the Month' wall at Gallery Becker. We first painted the wall with Tuija the gallery coordinator, then I had a lovely sushi lunch, before hanging ten small prints on the wall. This just might be one of those growing exhibitions... I still have another ten prints almost finished, maybe I'll add them to this set during November. What a nice day we've had. (I still have to visit post office, but otherwise I think my workday is finished.) #workdiary #artistlife #galleriabecker #workingday

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 1. 11ta 2017 klo 7.42 PDT

Jälleen kerran: kun olisi kirjoitettavaa, ei ehdi kirjoittaa. Loka- ja marraskuu ovat olleet työtä täynnä ja kaasun saa pitää pohjassa vielä melkein vuoden loppuun. Lokakuussa viimeistelin pieniä vedoksia yhden seinän Kuukauden taiteilija -näyttelyyni Galleria Beckerille, ja  työskentelin myös Höyry-gallerian joulukuisen näyttelyni teosten kanssa. Lokakuun lopussa kävin viemässä muutaman teoksen Palokkaan Galleria Palkkiin, Jarmo Laaksosen kokoamaan Juuret Palokassa -näyttelyyn ja pari päivää myöhemmin kävin ripustamassa Beckerille pienet työni. Sen jälkeen olenkin yrittänyt työskennellä ihan täysipäiväisesti vain ja ainoastaan Höyry-gallerian näyttelytöiden parissa.

Paino sanalla yrittänyt - elämässä on taas asioita, jotka ovat saaneet mielen harhailemaan muualla. On outo tunne, kun periaatteessa tekee juuri sitä mitä haluaakin, mutta silti välillä tuntuu kuin tervassa tarpoisi. Kun ei saa mieltään pysymään työn ääressä, vaan se harhailee toimintakyvyttömänä niissä asioissa, joille ei voi mitään. Välillä tahtoisin ripustaa pääni vähäksi aikaa naulakkoon ja ryömiä peiton alle pimeään kuuntelemaan musiikkia kuulokkeet korvilla ja ulkomaailma ulos suljettuna. Näinä hetkinä sitä vain toivoo, että olisi ne viimekesäiset pinot pahveja vielä odottamassa leikkaamista, tai jotain muuta mekaanista työtä, johon voisi keskittyä kokonaisen päivän päänsä käyttämisen sijaan.

Viime lauantain Tourulan kuvataiteilijoiden avointen ovien tapahtuma sai sentään vähän harhautettua tätä epäfokusoitunutta mieltä. On ihan tavattoman virkistävää tavata ihmisiä, jotka saavat teoksistani jotain - ehkä jotain sellaistakin, jota ei oikein sanoin voi selittää. Tällaisista tapaamisista saa merkityksen sille tahmealle pakottamiselle, mitä töiden ääreen pääseminen välillä on - ja kas kummaa, työn ääreen palaaminen tuntuukin jälleen mukavalta.

Ja toisaalta: olen löytänyt myös itse lohtua omista teoksistani. Höyry-gallerian joulukuista näyttelyä varten tyhjennän ideoita pöytälaatikostani. Välillä raskaampaakin, mutta pääosin aika paljon kevyempää kuvitusmaista juttua, jonka tekeminenkin tuo hymyn huulille.

Pieniä Suuria asioita.

---

Once again the same thing: when there's something to write about, there's no time to write. Both October and November have been filled with work and my calendar is filled right until the end of year. Last month I finished small prints for my one-wall Artist of the Month exhibition at Gallery Becker, and at the same time I worked with my new artworks for my exhibition in December at the
Höyry Gallery. At the end of October I brought a couple of my artworks to Gallery Palkki in Palokka, where I went high school, and a few days later I hang my tiny prints at Gallery Becker. After that I've tried to work fully and only with the prints going to be shown at the Höyry gallery.

The emphasis on the word tried - my life is filled again with some things, that have made my mind travel to everywhere else but work. It's weird when you're quite doing what you really want to do, but still it feels so heavy it's almost impossible. When you can't get your mind to stay in work, but it just wanders unleashed and forceless in just the thoughts that you really can't do anything about. There are those moments when I'd just like to put headphones on and crawl under covers to listen some good music and keep the outside world totally outside. In those moments I just wished that the large amounts of cardboard, that were so annoying in our flat last summer, were still here and I could just cut them all day through - or if there was any other mechanical work that I could do, instead of using my head all the time.

Though, last Saturday's Tourula Artists' open doors day helped this unfocused mind a bit. It was really really refreshing to meet some people who can get something out of my works, even if they can't put it into words what that something is. This kind of meetings with people gives some kind of purpose to that heavy feeling which sometimes prevents to get to work - and suddenly getting back to my pictures feels nice again.

And also: I've found some comfort from my own works too! For the December exhibition I'm currently getting back to my old sketches and unfinished projects. There is some heavier stuff, but mainly the images are light illustration-like things, which bring smile to my face when I'm making them.

Those Little Great things.

Kevätmielellä / Spring Spirit

[Poissa / Absent 143. Pigmenttimustetuloste / pigment ink print, 15x14cm.]

Saimme Berliinissä etukäteismaistiaisen vihreistä puista ja lämmöstä - hiljalleen kesä alkaa hiipiä tännekin. Viime viikon aikana puihin on tulleet lehdet ja eilen oli ensimmäinen oikea kesäpäivä. Oli loistava päivä aloittaa "Kevättuuletus" Jyväskylän taiteilijaseuran Galleria Beckerissä. Vaikka olinkin talkoolaisena mukana myymässä lainaamon teoksia, niin ei mikään kyllä työltä tuntunut. Oli hienoa nähdä, että taide löysi uusiin koteihin ja erityisen hienoa oli tavata ihmisiä, jotka olivat aiemmin hankkineet tai hankkivat nyt taidettani. Galleriamyynti on yleensä niin kasvotonta, teoksen ostaja ja taiteilija kohtaavat vain harvoin, että aina näissä poikkeustilanteissa tuntee saavansa tuplasti virtaa seuraavia päiviä varten.

(Minulta oli myynnissä Poissa-installaatiossani olleet vedokset ja muutama vanhempi kehystetty teos. Teoksia meni muutama eilen ja loput jäävät Beckerille "takahuonemyyntiin" toukokuun loppuun saakka.)

Eilen Jyväskylässä järjestettiin myös Yläkaupungin yö. Työpöydälläni odotti kinkkinen nettisivudeadline, joten lähdin viiden maissa kotiin työpöydän ääreen, ja koko yön juhlinta jäi väliin. Toisaalta, katsoin etukäteen Yläkaupungin yön ohjelmasta, ettei ohjelmasta juuri tälle mielenlaadulle ollut mitään sellaista tarjottavaa, että olisin väen vängällä halunnut mennä katsomaan. Aurinkoinen ilma ulkona tosin teki sisällä työskentelystäni melkein mahdotonta. Olen ylpeä siitä, että jaksoin pitää kuria itselleni: yksi iso ongelma ainakin tuli puoliksi selvitettyä ja projekti meni ison askeleen eteenpäin. Ensi viikolla vähemmän tuskaa töiden kanssa.

Tänään sama kaunis ilma odottaa ikkunan takana. Olen pakannut luonnoslehtiön jo laukkuuni...

---

In Berlin we got some pre-taste of the green scenery and warmth - and slowly the summer starts to reach these northern corners too. During the last week the trees got some leaves and yesterday it was the first real summer day. It was a perfect day to start the spring sales at the gallery Becker (of the Jyväskylä Artists' Society) in Jyväskylä. Even though I was one of the voluntary workers selling art works, there was nothing that felt "work". It was great to see how artworks found their ways to new homes, and it was especially wonderful to meet people, who had bought my artworks earlier or purchased it yesterday. Usually the gallery sales are so faceless, the purchaser of the artwork and the artist meet only seldom - and that's why when these exceptions happen, you always feel double energized for the following days.

(There were the prints of my Absent installation and also a few of the older works on sale at the event. Some artworks were sold yesterday and the rest of them will be available for half a price from the gallery "back room" until the end of May.)

Yesterday there was also "Yläkaupungin yö" event ("the night at the upper city"), which is sort of a city carneval with lots of free cultural events. But I had a difficult commission web site project waiting on my workdesk, so I missed the night parties and sat next to my computer from 5pm on. On the other hand, I peeked the event programme and noticed that there weren't a lot of offering to my mindset right now - nothing that I would have wanted to go and see no matter what. The sunny weather, though, was making my work inside almost impossible. I'm so proud of myself, that I did obey myself: at least one big problem half-solved and the project took a giant step ahead. Less work-pain for next week.

Today the similar beautiful weather is waiting outside the window. I have already packed the sketch book into my bag...

Manic Street Preachers - 3 Ways To See Despair

[Poissa 179. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Ooh, alkaa olla maata näkyvissä. Live Herring '14 -näyttelyn oheistapahtumien järkkäily (viimeisen viikonlopun arduinopajaa lukuunottamatta) on alta pois hoidettu, pari työprojektiakin saatu alta pois ja ennenkaikkea, Timpan työt saatu matkaan kohti Prahaa. Loppukiri oli aivan järkyttävä suoritus. En ymmärrä, miten Timppa sai noin 30-tuntisen nonstop-työmaratoninsa pakkaamisen ääressä suoritettua. Itse sentään nukuinkin muutamia tunteja yöllä ja silti teosluettelon lähettäminen vakuutusta varten oli melkein yliluonnollinen suoritus. Miten kaikki aina kasautuukaan yhteen aikapisteeseen, vaikka kuinka yrittäisi valmistautua asiaan?

Vuorokausivalvomisen jälkeen tuli mentyä tiistai-iltana nukkumaan iltaseitsemältä ja nukuttiin molemmat ihan suvereenisti 15 tuntia aamukymmeneen. Olisin nukkunut enemmänkin, mutta kun oli pakko tehdä työt. Ja saada kahvia. Koko päivä ollut niin toisaivoinen, ettei mitään rajaa. Kun eiliseen tavallaan siirtyi ilman kokonaista yötä, tuntuu kuin olisi loikannut yhden päivän yli. Tai useamman.

Viime lauantaina (joka tuntuu toissapäivältä) oli ehkä innoittavin päivä pitkään aikaan. Brains on Art -kollektiivi esitteli Live Herring '14 -näyttelyn yhteydessä teoksiaan ja sitten iltapäivä kirjoiteltiin aivosähkörunoutta. En muista milloin viimeksi missään näyttelyssä on ollut niin hauskaa. Ja ajatuksia herättävää. Vaikka seuraava päivä meni päänsärkyisenä ja työt tuli tehtyä lähinnä hammasta purren ja sisunappi pohjassa, samalla edelleen sykki mielessä edellisen päivän hyvä mieli.

---

On ollut jotenkin häkellyttävä pari viikkoa. Teosten lähettäminen ja kuljetusten tilaaminen ja kaikki siihen liittyvä on vienyt moninkertaisesti aikaa siihen mitä kuvittelin (ja teoskuljetusten tarjouspyynnöistä saa ihan oman saagansa sitten, kun on jotenkin henkisesti selvinnyt tästä), kaikenlaiset pienet työt ovat vieneet päivän ja elämä on ollut yhtä juoksemista ja pikkuasioiden järjestelyä - päivän lopuksi tuntuu aina siltä, ettei mikään ole edennyt mihinkään. Ehkäpä sen jälkeenpäin tajuaa, mitä kaikkea tässä on tapahtunut.

Tom Odell - Can't Pretend

[Iloinen päivä / A Happy Day. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Mistähän sitä taas aloittaisi? Kokonainen viikko Habitaren syövereissä vaati veronsa. Teoksia meni hyvin kaupaksi, oli mahtava tavata ihkaoikeita ihmisiä ja kuulla heidän tulkintojaan teoksista - ja ylipäätään jutella, Habitare-porukan kanssa oli hauskempaa kuin aikoihin, homma vain yksinkertaisesti toimi. Mutta sitä seurasi tolkuton väsymys. Olin varannut itselleni peräti yhden lomapäivän maanantaihin, mutta eihän se riittänyt alkuunkaan, kun jotenkin olin taas unohtanut, että eihän messuilta koskaan palata noin vain sohvannurkkaan kököttämään. Teoslaatikoiden purkaminen ja muu sellainen ei ollut tällä kertaa niin aikaavievää, kun melkein sama latinki saa lähteä ensi viikolla Tampereen taidemessuille - purku- ja pakkaussessiosta selvisin perjantaina alle viidessä tunnissa - mutta jälkihoitoon liittyvät paperityöt. Varsinkin lähetyslistan ja myyntien ja tilitysten tsekkaaminen. Tiistaiksi olin sopinut jo tapaamisia ja keskiviikko sekä torstai olivat ihan täysiä työpäiviä muualla, joten loppuviimeistelyn sain tehtyä lopulta kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt aion kyllä vain käpertyä sohvalle jonkin epäterveellisen syömisen kanssa ja katsoa jonkun hyvän leffan. Tai vaikka pari putkeen.

Toisaalta, kulunut viikko oli myös äärimmäisen virkistävä, huolimatta ylitiukasta aikataulusta. Keskiviikkoiseen Live Herringin järjestämään AV-arkki-tapaamiseemme tuli aivan uusia tuttavuuksia ja porukkaa oli juuri sopivasti epäviralliseen keskusteluun. Uusien ihmisten myötä heräsi ihan uudenlaista intoa tekemiseen. Torstaina iltapäivällä Live Herringin mediataidekasvatusiltapäivässä (meniköhän tuo sanahirviö edes oikein) oli kiinnostavaa kuulla sekä AV-arkin että Koulukinon hyvin erilaisista lähestymistavoista. Hanna Maria Anttilan kommentti siitä, että lapsille opetetaan pienestä pitäen vain yksi (lineaarinen) kerronnan tapa (tämä oli tiivistetty versio kommentista), jäi omaan päähäni surraamaan ja on tässä parin päivän aikana herättänyt monenlaisia ajatuksia - ja ideoitakin.

Joskus aiemmin sama ajatus tuli esiin kirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa (?) (en vain muista mikä se oli, enkä myöskään sitä, miksi olen moiseen osallistunut... mikä itseäni vähän hämmentääkin): Aristoteleelta periytynyt draaman kaari ei yksinkertaisesti ole kaikissa kulttuureissa yhtä luonteva ja on lopulta hyvin länsimainen tapa käsitellä tarinaa. Muistan seminaarissa olleen keskustelua siitä, että länsimaissa perinteinen draamankaari kasvatuksineen, huipentumineen ja selkeine loppuineen on asia, joka opetellaan lukutaidon yhteydessä - eikä siitä sitten ole helppo päästä pois. Muistan yhden kommentin olleen, että tätä ei länsimaissa tajuta, koska muista kulttuureista esim. käännöskirjallisuudeksi valikoituvat juuri ne kirjat, jotka tuntuvat tolkullisilta meidän päässämme, mutta myös monissa länsimaisen kulttuurin ulkopuolisissa maissa kustantajat ovat joko siirtomaavallan peruja tai melkeinpä ylikansallisia suuryhtiöitä (tai vähintään yhteistyössä heidän kanssaan), joten julkaistavien kirjojen valintaan liittyy myös näissä erilaisen lukutaidon maissa jonkinlainen länsimaisen kertomisperinteen vaatimus. Vaikka paikallisia pieniä kirjakustantamoja on, muuhun kuin länsimaiseen draamankaariperinteeseen pohjautuvaa kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän, eikä pienissä kulttuureissa suullisena kerrottua tarinaperinnettä ole tallennettu tarpeeksi. Esimerkki oli jonkun afrikkalaisheimon kertomus suuresta soturista, joka alkoi pari tuntia kestäneellä henkilöluettelolla ja jatkui sitten parin tunnin mittaisena hitaasti luikertelevana kertomuksena, joka ei oikeastaan kasvanut mihinkään. Minun korvissani se oli melkein tylsempi kuin Alastalon salissa, mutta ko. heimolle se oli tarinoista kaikkein paras ja se, jota toivottiin aina vain uudelleen ja uudelleen kerrottavaksi. Olisiko erilaisten tarinamallien kuuleminen jo lapsena kasvattanut lukemaan ja tulkitsemaan helpommin tarinoita, joissa ei ole selkeää alkua, keskikohtaa ja loppuhuipennuksen jälkeen rysähtävää loppua? Vai olisiko selkeän yhden mallin puuttuminen tehnyt elämästä yhä sekavampaa?

(Tästä kirjallisuustapaamisesta on varmaan kulunut jo viisitoista vuotta. Se järjestettiin joko Jyväskylässä tai Tampereella, mutten kuollaksenikaan muista, kummassa ja kuka sen järjesti.  Mylläsin jo työhuoneeni kaikki laatikot aivan käsittämättömällä energialla, mutta en löytänyt edes vanhoja muistiinpanovihkojani, jossa jotain mainintaa voisi olla. Muisto tapahtumasta on uinaillut piilevänä päässäni kaikki nämä vuodet, mutta Hanna Marian kommentti jotenkin aktivoi sen ja nyt olisi suorastaan pakonomainen tarve kaivella ko. tapahtuman papereita esiin jostakin, koska aihepiiri tuntuu kokonaisuudessaan melko akuutilta. Jos jollakin on jotain tietoa, niin otan kiitollisena vastaan.)

Joku joskus huokaisi minulle Jyväskylän taidemuseon joulubasaarissa, että olisi ihanaa, jos osaisi tehdä kuvia, sillä "te taiteilijat saatte kuvan avulla viestinne perille ihan mihin tahansa maailmankolkkaan, vaikka yhteistä kieltä ei olisi." Kyllähän se totta on siinä mielessä, että jos saa käsiinsä itäintialaisen tekstikirjan, niin muutaman minuutin kielen ihmettelyn jälkeen se jää avaamatta. Sen sijaan kuvakirjaa tulisi selailtua ja kuvat puhuisivat omaa tarinaansa. Mutta puhuisivatko ne sitä tarinaa, jota kuvien tekijä on tarkoittanut kertoa? On universaalia kuvastoa, joka pätee kaikkialla: vihreä ruoho ja sininen taivas kertovat hyvästä säästä ja hedelmällisyydestä ja ruskeaksi karrelle palanut ruoho liiasta kuumuudesta ja jos tällaisia perusasioita esitetään suoraan, kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Mutta ei tarvitse mennä paljon pidemmälle, kun viestit alkavat jo hukkua. Ihmisen kasvonilmeet ovat (melkein) samat kulttuurista riippumatta, mutta ilmeiden käyttökonteksti voi muuttaa sanomaa jo hurjasti kulttuurista riippuen. Värivalinnoilla saattaa olla paljon suurempi merkitys kuin mitä tekijä on - tässä omassa värikoodatussa, mutta silti vapaasti tulkitsevassa ympäristössämme - ajatellut. Kuvan lukusuunta kirjoitussuunnasta vaihtuu riippuen: kun minun teoksessani hahmo katsoo tulevaisuuteen, se jossakin muualla katsookin menneisyyteen. Elokuvissa kulkusuunnat vaihtelevat, tullaan tai lähdetään siitä riippuen, missä elokuvaa katsotaan.

Torstaisessa seminaarissa jäin miettimään sitä, että kuinkahan paljon näistä kulttuurien välisistä kuvanlukueroista puhutaan taidekasvatuksessa lapsille ja nuorille? Sen perusteella, mitä olen joskus taidekasvatustyötä tekeviltä tuttaviltani kuullut, tämä on lähes täysin käsittelemätön aihe. Myöskään taiteilijapiireissä en ole tästä paljon pohdintaa kuullut - vaikka myönnettäköön, etten ole myöskään aktiivisesti seurannut käytyjä keskusteluja. Tämä alkoi kiinnostaa sikäli, ettei kyseessä ole mikään pieni ja tuntematon asia, koska saatavilla on tutkimustietoa vaikka kuinka. Se ei välttämättä vain löydy taidehistorian tai taidekasvatuksen kirjoista, vaan mainosalan kirjallisuudesta. Tästähän suurten yritysten lokalisaatioprojekteissa on kyse: tarina ja kuvat pitää saada toimimaan niin, että ne kertovat halutun tarinan myös kohdemaan ihmisille.

---

Päästäni tulisi nyt aiheesta vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta pakko pistää piste tähän, jotta ehdin nauttia vapaailtani ja pari leffaa. Enkä aio kiinnittää mitään huomiota leikkausrytmiin tai hahmojen kulkusuuntaan, kunhan katson vaan.

Sunnuntaina sataa aina, ja taas on sunnuntai

...ja synttärit. (Ja nimpparit.)

Seesteisenä ja vähän aurinkoisenakin alkanut päivä on kasvanut taukoamattomaksi vesisateeksi. Syntymäpäivästä erikoisen tekee jo se, että on kaukana kaikista läheisistään, mutta bonuksena koko päivä on ollut täynnä outoa toiseutta.

Koko näyttelyn hienoin hetki oli tänään, kun sade oli hakannut ikkunaa tauotta jo ainakin varttitunnin ja sisälle sadetta pakoon karanneet näyttelyvieraat alkoivat päivitellä tilannetta keskenään - vaikka yhteistä kieltä ei oikein ollutkaan. Tarjosin koko porukalle Marianneja, joita olen synttärimeiningillä muutoinkin koko päivän galleriassa tarjonnut. Suomalainen pariskunta oli ollut menossa piknikille ja näytti kahta termariaan, että heillä olisi kahvia ja vettä (pussikeittoa varten), mutta vain kaksi mukia. Amerikkalaisella pariskunnalla oli muovimukeja mukanaan. Saksalaisilla oli yksi teepussi mukanaan, mutta siitä riitti kolmelle. Väkeä oli näillä tarjoiluilla mukana parisenkymmentä; jo mainittujen maiden lisäksi myös Ruotsista, Venäjältä ja Japanista. Englantia puhuivat amerikkalaisten lisäksi vain suomalaiset ja ruotsalaiset, eikä kukaan muu osannut oikein mitään muuta kieltä, mutta näköjään sitä viestimään pystyy muutenkin. Valokuvia otettiin ryhmässä ja erikseen - minä en vain tajunnut kaivaa kameraani esiin. Toivottavasti joku lähettää jossain välissä kuvan.

Vielä varttitunti päivystämistä. Ensimmäisen kerran koko päivänä galleria on tyhjillään. Ulkona sataa edelleen.  Hassulla tavalla orpo olo tuon nauravaisen väen juostua lautalle. 

Galleria tuntuu yhtä-äkkiä valtavan suurelta.

World of Twist — The Lights

Avajaispäivä Höyry-galleriassa: jutustelua ja oleskelua auringonpaisteessa, kiireettömyyttä ja ajattomuutta, hienoja uusia tuttavuuksia. Kerta kaikkiaan mahtava päivä. Oli hauska, kun yhteen teosnimeen piilottamani sanaleikin puolikas aukesi yhdelle näyttelyvieraalle välittömästi, vaikka olin ajatellut, että sitä ei kukaan ymmärrä. Yhtä hienoa oli, ettei hän jakanut keksimäänsä juttua edes mukana olleille ystävilleen, jotka ihmettelivät, mille mies hymähteli. Niin niiden arvoitusten pitäisi säilyäkin - arvoituksina, jotta oivaltamisen ilo säilyy niille, joille juttu osuu kohdalleen.

Duran Duran - Before the Rain

[Vieras 4. Pigmenttimustetuloste, kuvakoko 42x27cm + marginaalit.]

Sain vihdoinkin itseni lauantaina liikkeelle virkistyshenkisesti ja käväisin Kipakoitten tapaamisessa Mäki-Matissa. Ihan älyttömän rentouttavaa tavata avoimia ja innovatiivisia ihmisiä kiireettömästi ja hyvässä meiningissä. Vaikka tuli vähän työjuttujakin puhuttua. Tarkoitus olisi kuitenkin jotenkin edesauttaa käsillätekemisen terapiaa vähän eteenpäin; on se konkreettinen käsillä tekeminen kuintekin niin palkitsevaa tässä bittien maailman ympäröimänä. Pieni hengähdystauko irti tästä maailmasta.

Huh. Alkuvuosi on kyllä vilahtanut ohi ihan hetkessä. Turun näyttely (Vanhan Raatihuoneen Galleria Timpan kanssa) on avattu ja pystyssä vielä pari viikkoa (viimeinen esilläolopäivä 6.2.) - juttua ei ole kyllä näkynyt Turun sanomissa vielä... saa nähdä tuleeko vai vaietaanko kuoliaaksi. Äänekosken Hoikkassalissa reilun viikon päästä aukeavan näyttelyn sopimukset, tiedotteet ja muut pressimatskut on hoidettu perille, nyt olisi vielä näyttelytöiden tekeminen + viimeistely. Aion viedä esille Harmoniassa kolme vuotta sitten esillä olleet metallipohjaiset Kuolinnaamiot ja niiden lisäksi ensiesityksensä saavat ("isoina" kuvina) Vieraat-kuvasarja ja yksi laserprinttaukseen pohjautuva installaatio, mikäli sitä kokoon ylipäätään saan.

Turun näyttelynpystytysreissu oli raskain tähän asti, mutta ehkä vasta alkua tulevalle keväälle... Ainakin lohduttaa tieto siitä, että olen selviämässä kuivalle maalle parista jättisuuresta projektista, huolimatta siitä, että käytännössä olen hiirenkäyttökiellossa. Mitenkähän tämä tilanne ratkeaa leipätöiden suhteen? Muutama on vähän kiikun kaakun: ikävä pettää asiakkaan odotukset, mutta ei sitä oman terveytensä kustannuksella kuitenkaan voi toimia. Asiat sumpliutunevat omalla painollaan.

Live Herring '11 -tapahtuman järkkääminen tuntuu onneksi vielä ainakin tässä vaiheessa ihan terapialta kaiken muun säädön rinnalla: iso urakka takana, menossa ja tulossakin, mutta samalla innovoivien ja itseohjautuvien ihmisten ja hienojen projektien kanssa työskentely on henkisesti niin palkitsevaa, että työn määrä unohtuu.

Nyt pitäisi rauhoittua hieman ja tyhjentää pää omista ideoista, että pääsisi purkamaan kunnialla rästisumaa. Työpäivä pitänee aloittaa kahvitauolla ja välipalalla.

Liz Brady — Palladium (The Hip)

[Muistuma - Reminescence. Pigmenttimustetuloste, 2010, kuvakoko 27x42cm + marginaalit.]

Eilinen Finncon-päivä oli inspiroiva! Ensimmäinen aamun luento Suomalaiskarjalaiset myytit fantasiassa ja scifissä meni jonkinlaiseksi kirjaluetteloinniksi - kyllähän siinä käytiin läpi periaatteessa, mitä missäkin kirjassa tapahtuu, mutta kun kuvaus totesi Fennougristi Iivari Koutonen esittelee suomalaiskarjalaisesta mytologiaperimästä nousevat aihelmat scifissä ja fantasiassa, ajattelin, että liikkeelle lähdetään nimenomaan aiheiden ja teemojen kautta, eikä hajanaisella kirjasaldolla. Harmillista sikälikin, että lopussa kävi ilmi, että luennoitsija selvästikin hallitsee alansa ja olisi varmaan voinut kertoa aiheesta vaikka mitä, jos olisi lähtenyt jostain ohjaimesta kiertymään toiseen suuntaan. Vampyyrien uusi tuleminen -keskustelun paras arvo oli hyväntuulisuus ja huumori - tuli oikeasti hyvä mieli, vaikka mihinkään hyvin syvälle ei tunnissa päästykään. Tarpeeksi kumminkin ja yleisökin näytti tyytyväiseltä - lukuunottamatta niitä kahta nuorta tyttöä, jotka piilottelivat kumarassa Twilight-paitojaan.

Carita Forsgrenin luento Fantastinen kuvataide kautta aikojen innosti kovastikin! Itseäni on aina jotenkin harmittanut, kuinka tiukasti jotkut asetukset on jämähtäneet paikalleen; niin taidehistoriassa (jotka sulkevat "oikeaksi kuvataiteeksi" tunnustetun fantasian aiheisen kuvataiteen pois fantasiasta, eikä useinkaan luokittele varsinaista fantasiataidetta "oikeaksi taiteeksi") kuin fantasian ystävilläkin (jotka puolestaan jättävät usein huomioimatta taidehistorian tunnustaman taiteen). Carita ei luennossaan luokitellut fantastista taidetta taide/ei taide -luokassa vaan lähestyi asiaa monestakin eri suunnasta, ja ainakin vieressäni istuneilta (taidehistorian?) opiskelijoilta meni täysin pasmat sekaisin. Joku luennon lopussa kommentoikin, että "kenellekään ei tulisi mieleenkään luokitella Hieronymus Boschia fantasiataiteilijaksi" - mikä mielestäni kertoo koko avainkysymyksen. Ymmärrän kyllä, että (taiteen) tutkimuksessa on pakko olla jonkinlainen luokittelu- ja määrittelyjärjestelmä, mutta taiteilijan / tekijän näkökulmasta sillä ei useinkaan ole merkitystä - monet tekevät työtään monen eri luokittelun alaisuudessa ja miltei pahinta, mitä voi taiteilijalle tapahtua, on joutua johonkin "luokkaan" kiinni. Näissä taidehistorian luokitteluissa tuntuu olevan ikävää juuri se, että luokittelut ja määrittelyt ikäänkuin lukkiutuvat ja tuntuu, että taiteilija on työnnettävä siihen yhteen lokeroon, mitä kautta hänen tekemisiään ja työtään sitten tarkastellaan. (Kuopion avajaisissa kuulin sivukorvalla kommentin: "Miten nämä ovat mediataidetta?" Vaikka lehdistötiedotteessa kerrottiin selkeästi näyttelyn sisältö - printtejä - itseeni jämähtänyt mediataiteilijan titteli määritteli cv:n yhdellä rivillä enemmän.) Itselleni Bosch on ollut aina nimenomaan fantasiataiteilija; hänen kuvansa ovat olleet kuvituksena useisiin tarinoihin ja satuihin, mitä päässäni on vellonut - ja taidehistoriasta tiedän edelleen niin vähän, etten edes tiedä, mihin tarkoitukseen teokset on alunperin tehty. Unikuvien tai näkyjen kuvauksia?

Kieltämättä aloin pohtia myös kirjallisuuden ja kuvataiteen käsittelyn eroavuutta: oikeaksi kirjallisuudeksikin noteerattu merkkiteos Kalevala sekä hiisiä ja noitia vilisevä kansanrunous kulki Finnconissa ihan selkeästi fantasiakirjallisuutena, ainakin fantasiafanien keskuudessa. Tiedä sitten, mitä kirjallisuuden tutkijat tähän sanovat...

Mutta ehkä tämän perinteisen fantasian luokittelukonteksin ja taiteentutkimuksen diskurssin ulkopuolelta tuleva luento oli juuri siksi niin piristävä ja innostava, kun kerrankin kuunteli jotain, mikä tulee jonkun omista havainnoista ja jonkun omasta mielestä - eikä sääntöjen mukaan rakennetusta ohjelmasta.

Istuin hetken Caritan kanssa kahvilla luennon jälkeen ja olisi ollut aihetta pidempäänkin keskusteluun - mutta Buffymiitti kutsui. Kirjailijatalolla vihdoin tapasin muitakin paikallisia ja kauempaa tulleita Buffy-faneja - enkä näköjään ole edes fanaattisimmasta päästä. :D

Painostava ilma antoi ymmärtää, että illalla nousi ukkonen, tai tulisi sade, mutta ei. Loppuilta meni puolitainnoksissa sohvalla, pään jomottaessa univelkaansa. Mutta nyt on päivä uusi. Jatkan Suuren Romaanin ja Pienen Novellin kirjoittamista, kunhan saan ensin noin viikon rästityöt lykittyä läpi.

Fred Astaire and Janis Paige — Cinemascope And Sterophonic Sound

[Poissa 74. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Vuorotellen Seinäjoella. Timppa kävi Pohjanmaalla visiitillä viikon lopulla, kun Jyväskylän taiteilijaseuran ryhmänäyttely otti tilaa VarikkoGalleriasta ja viikon alussa oli oma vuoroni pakata kapaasit ja suunnata kohti lakeuksia ja takaisinkin sieltä pääsi, hienosti heiluttavalla taajamajunalla. Luulen, että sekä luentopäivä että seminaaripuheenvuoroni (molemmat sosiaalisesta mediasta) menivät kohtuullisen hyvin, vaikka seminaariesiintyminen lyökin aina kylmän hien pintaan. Varsinkin nyt, kun tajusi olevansa "suorassa lähetyksessä". Headset-mikin olemassaolon unohti melko helposti ja niinpä Ähtäri sai varmaan valmistautuessani seurata ikimuistoisia hetkiä siitä, kuinka headsetti on takkutukassani kiinni oudolla tavalla ja kuinka itse mumisen, että "nämä on tehty kaljuille miehille, murr". Toivottavasti en sanonut mitään painokelvotonta tai übernoloa.

Etukäteen vähän stressasin, kuinka kolmen päivän irtiotto mahtuu elämääni, mutta kaikki menikin paremmin kuin hyvin: hotellioleminen meni oikeasti levon piikkiin ja itse seminaari oli aivan huippu. Tutustuin aivan huimiin ihmisiin ja etenkin Minna Aution luento sai veren kohisemaan päässäni. Asia oli lähellä, mutta näkökulma juuri sopivasti erisuunnasta - jotenkin luentomme osuivat yksiin aika hyvin menemättä toistensa päälle. Reissusta nuutunut mieleni sai sellaisen energiasatsin, että vieläkin tutisuttaa.

Tänään on ollut paluu arkeen: palaveri, palaveri, palaveri ja - yllätys - palaveri. Onneksi kaikki epämuodollisia, yhtä lukuunottamatta. Kotimatkalla ehdin käydä pikaisesti Beckerillä kääntymässä. Teija Immonen oli galleriassa pystyttämässä näyttelyään - toivottavasti ehdin huomenna avajaisiin!