Teijon masuunin Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely oli ikäänkuin onnellinen vahinko. Syksyllä 2018 puhuimme vedosteni tuomisesta myyntiin Teijon masuuniin. Tutkiskelin Teijon masuunin nettisivuja ja huomasin kyllä näyttelyhakuilmoituksenkin, mutta en tuolloin vielä hakenut näyttelyaikaa. Olin päättänyt pitää koko tämän vuoden näyttelyvapaana ja keskittyä vain ja ainoastaan luovaan työhön. Mutta toisaalta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että työni Kyyneltarhassa kyynelpuutarhurina alkoi hiljalleen lähestyä loppuaan, eikä Kyyneltarha voisi odottaa yli vuotta seuraavaa aukioloaan (tässä vaiheessa en tiennyt vielä myöskään HUONE ett RUMin näyttelystä Inkoossa). Joten kun näyttely tuli uudelleen puheeksi loppuvuodesta, ilmaisin olevani kiinnostunut ehkä siitä pidemmästä syksyn näyttelyajasta. Jotenkin siinä kävi kuitenkin niin, että päädyin rakentamaan Kyyneltarhani keskelle vilkkainta turistiaikaa, heinäkuuksi 2019.
Aloin istuttaa Kyynelpuun kasveja tilaan jo varsin varhaisessa vaiheessa. En ollut koskaan käynyt Teijon masuunissa, mutta apunani olivat verkosta löytyvät valokuvat sekä pohjapiirustus.
Muutama kesän näyttelyissä käynyt on tiedustellut, mitä on käynyt pienistä erillisitä vaneriteoksista koostuvalle Kyynelpuulle. Se karsiutui kesän näyttelyistä pois jo varsin varhaisessa suunnitteluvaiheessa - kahdestakin syystä.
Ensimmäinen niistä oli näyttelytilan muoto ja ripustusmahdollisuudet: minulle oli tärkeää, että Kyynelpuu olisi seissyt näkyvällä paikalla niin, että näyttelykävijä näkisi sen joko heti sisään tullessaan tai ulos mennessään. Itse suuri tila olisi mahdollistanut hienon näkymän jo kaukaa ja yksi sijainniltaan ja kooltaan juuri sopiva seinä olisi tilassa ollut - mutta siinä oli kiskoripustus, joten siihen työn laittaminen ei olisi onnistunut. (Minkäänlainen irtoseinäke sitä varten ei ollut edes vaihtoehto.) Näyttelytilan ainoa seinä, mihin voi nauloilla kiinnittää, on keskellä oleva pitkä seinämä, joka toki olisi ollut mahdollinen ja sijoituksensa vuoksi hyvä vaihtoehto (koska se suurin kyynelpuuhan kasvaa keskellä Kyyneltarhaa). Mutta seinäkkeen toinen puoli oli ainoa vaihtoehto kyyneltäjille ja toisella puolella seinämää teoksen lähestymiskulma olisi ollut väärä.
Toinen, vähintään yhtä painava syy Kyynelpuun poisjäämiselle oli se, että Kyynelpuun hedelmiä lähti edellisestä näyttelystä niin paljon matkaan, että uusia olisi pitänyt tehdä melkoisesti. Olisin saanut varattua työskentelylle aikaa huhti- tai toukokuulta, mutta kauhulla ajattelin vaikeaa prosessia: joka ikinen samalla tekniikalla Aika sekuntien välillä -näyttelyyn aikomani teos epäonnistui, enkä yksinkertaisesti halunnut ottaa siitä mitään ylimääräistä stressiä kannettavaksi. Kumpikaan syy ei ollut varmaan yksinään sellainen, että olisin välttämättä jättänyt Kyynelpuun pois, mutta yhdessä ne muodostivat tarpeeksi suuren syyn jättää vanerityöt lepäämään laatikkoon työhuoneelleni.
Päätös ei kuitenkaan ollut mitenkään raskas, vaan oikeastaan helpottava, ja sinetöi ajatusta siitä, että nyt todella on viimeinen Kyyneltarha-näyttelyiden kesä. (Siksi en ajatellut teosta myöskään HUONE ett RUMin Inkoon näyttelyyn, vaikka siellä sille olisi löytynyt paikkakin.) Suuren Kyynelpuun poisjättäminen vapautti ajatusta miettimään kokonaisuutta uudelleen. Tilan koon vuoksi oli itsestään selvää, että näyttelyyn tulisi kuvia myös Kyyneltarhan ulkopuolelta. Ensimmäinen Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoituva teos oli viiden kuvan sarja Kivet I-V, jonka ripustamista pitkälle seinälle oikein odotin. (Viidestä itsenäisestä kuvasta muodostuva sarja muodostaa vierekkäin ripustettuna yhden suuremman teoksen, eikä ole kovin montaa paikkaa, jossa teokselle löytyy ripustuksen jälkeen myös ilmaa kummaltakin puolelta!) Toinen (melkein) Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoitunut teoskokonaisuus oli Teehetkiä-sarja. Valinta itsessään tuntuu ehkä vähän oudolle kokonaisuudessa, mutta sarjan ensimmäinen teos, Aamutee, on yksi Kyynelpuutarhurin päiväkirjan teoksista, siten linkki Kyyneltarhaan tuntui itsestäni luontevalta.
Vaikka Kyyneltarhan viimeisestä kesästä puhutaankin, näyttelyssä on ensimmäisen kerran esillä myös sellaisia Kyyneltarha-teeman teoksia, joita ei ole ollut aiemmin yhdessäkään näyttelyssä: muun muassa teokset sarjasta Kokoelmat, ja muutama pieni teos sarjasta Tuokiokuvia. Silti, koska myös teoksia Kyyneltarhan ulkopuolelta on mukana, ja vielä niin suuresti tilaa vievinä, tuntui myös hyvin luontevalta, että näyttelyn nimi vihjaisi jo muutoksesta: Kaikuja Kyyneltarhasta. Oli kummallista, kuinka niinkin pieni asia kuin pieni muutos nimessä voi melkein suistaa raiteiltaan: kun näin nimen ensi kerran painettuna julisteessa, ajauduin hetkeksi melkein katatoniseen tilaan. Jotenkin se kaikki konkretisoitui - kyynelpuutarhurin hommien loppuminen, monivuotisen urakan päätös, irti päästäminen.
Alkukesä oli niin täynnä pieniä vastoinkäymisiä, etten ehtinyt kyynelpuutarhurin hommien loppumistani suuremmin surra. Pienten epäonnisten sattumien sarja myös varjosti hieman näyttelyyn valmistautumistani. Teijossa näyttelyprosessi on sikäli omatoiminen, että taiteilija vastaa itse näyttelyn tiedottamisesta, lehdistökontakteista jne. - mutta kaikki aika, jonka olin etukäteen varannut tiedotustyölle, meni pienten akuutisti ilmaantuneiden ongelmien hoitamiseen: pieniä (ja vähän suurempia) ongelmia ilmestyi kuin sieniä sateella ja lopulta olin vain onnellinen, kun onnistuin saamaan näyttelyt edes jonkinmoiseen pakettiin. Olin vain tyytyväinen, että suoranaisesti näyttelyyn itseensä liittyviä valmisteluita ei nyt haitannut muu kuin se, että näyttelyjulistetiedostot korruptoituivat jotenkin, ja huomasin painolta tulleen ilmoituksen vasta siinä vaiheessa, kun en enää ehtinyt tilata uusia (ratkaisin asian printtaamalla itse julisteita sen verran, mitä papereita kotona oli - ei ollutkaan mikään ihan halpa keikka. (Ja tietenkin se, että lehdistöön en ehtinyt olemaan yhteydessä ajoissa ja näyttely jäi lehdistön osalta vähän tiedotuspaitsioon.)
Mutta en jaksanut sitäkään ihan hirveästi murehtia. Olin kuullut Teijosta pelkkiä positiivisia juttuja ja odotin innolla, että pääsisin näkemään pienen kylän, sen kuuluisan kyläkaupan ja maan pienimmän kivikirkon - siis itse masuunin ohella tietenkin. Ja kun sitten kesäkuun lopussa lähdimme miltei kahdeksan tunnin bussimatkalle (kolmen bussin vaihdot eivät ihan natsanneet yhteen) Jyväskylästä Turun ja Salon kautta Teijoon, olo oli kevyen odottavainen.
Teijo ei pettänyt työturistin odotuksia. Saavuimme lämpimänä kesäsunnuntaina ja majoituimme pittoreskiin majataloon. Tulopäivänä emme tehneet näyttelyn osalta vielä mitään muuta kuin sen, että tarkistin lähetyspakettien kunnon. Muutoin kävelimme pienen kierroksen ympäri kylää: ihastelimme renessanssikartanoa ja kuljimme sen vierestä puukujan läpi kameroitamme naksutellen, vanhan tammen ohi pienelle hautausmaalle ja sieltä taas sataman kautta majoitukseen, ja nukuimme kunnon yöunet ennen ripustussession alkua. (Hassujen luontokokemusten sarjassa: majatalossa löysin pienen hömötiaisen istumassa kenkäni reunalla, ja sen sai onneksi kannettua ulos kenkä kuljetusvälineenä.)
Itse ripustus olikin melkoinen urakka. Jo pelkän näyttelytilan koon vuoksi, mutta myös kiskosysteemin... Tilassa oli juuri se eniten pelkäämäni sivulta ruuvilla kiristettävä malli, jossa kiinnityksen pito riippuu siitä, kuinka kireälle ruuvin saa väännettyä - todella kätevä maalausten kiinnittämiseen, mutta lasikehyksissä olevien pienten töiden kiinnittämiseen melkoinen stressilelu. Onneksi Timppa oli mukana ripustusapunani (ja sen myötä enemmän sormivoimaa), ja onneksi olin varannut ripustukseen kaksi päivää - koska aikalailla se kaksi päivää ripustustyöhön meni. Mutta jos ei fyysistä ponnistusta ota huomioon, ripustaminen oli muutoin melko helppoa ennalta tekemäni suunnitelman mukaisesti; vain muutama työ vaihtoi paikkaansa.
Jo ennakkoon ihastuin Teijon masuunin gallerian isoihin ikkunoihin ja luonnonvaloon, mutta melko pian huomasin, että sillä oli myös haittapuolensa. Ihana valo, joka suurista ikkunoista tulvi sisään, teki kuvaamisen aika mahdottomaksi. Tavoitteeni on ollut kuvata näyttelyt melko kattavasti, mutta tunnustan, että Teijossa luovutin melko nopeasti. Otin kyllä kuvia, mutta niissä näkyy lähinnä seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia, josta heijastuu lisää seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia. Tyydyin ottamaan muutaman kuvan näistä loputtomista heijastuksista.
Luonnonvalosta huolimatta osaltaan näyttely jäi myös hieman hämäräksi, sillä jos näyttelysalin valot olisi laittanut päälle, heijastusten määrä olisi kerrassaan triplaantunut. Toisaalta, vaikka salin taaimmaisen osan hämäryys hieman vaimensi teoksia, keinovalon päälle laittaminen olisi muuttanut tunnelmaa - ja samalla tuntunut oudolta, kun tilassa itsessään on niin kaunis valo ja sitä tulee sisään verrattain paljon.
Ripustusurakan loppua odotti palkinto: kokonainen yksi, hidas vapaapäivä. Samoilimme kartanon puistomailla lyhyen Totin luontopolun, kävimme Sahajärven rannalla uimassa ja bongaamassa haapaperhosia (se oli sattuma!) Kotiinpaluun jälkeen tuntui kuin olisi käynyt jossakin kauempanakin lomalla.
***
Kuten jo jutun ajankohdasta huomaa (minun piti kirjoittaa juttu ripustamisesta piakkoin näyttelyripustusreissun jälkeen), näyttelyaika kului taas salakavalan nopeasti, vaikka se olikin viikkoa pidempi kuin gallerioissa yleiset kolmen viikon näyttelyajat. Tuntuu, etten ole ihan täysin ehtinyt vielä edes sisäistää kaikkea, mitä heinäkuussa on tapahtunut ja mitä palautetta on tullut - ja silti tuijotan mykistyneenä eteiseen pakkaamiani pakkaustarvikkeita, joita tarvitsen jo parin päivän kuluttua.
Aika on taas liian nopea minulle.
---
[This summer my Garden of Tears themed prints are on show for the last time, in two very different places. Echoes from the Garden of Tears exhibition at Teijon masuuni (Salo region) is open until August 4, 2019, and the Garden of Tears, HUONE ett RUM Inkoo until August 11,2019. Because there are so many words to write, I first wrote about my dream come true in Inkoo and this story is about Teijo. Unfortunately, due the lack of time, I'll have to translate it later - maybe after the exhibition has already ended.]
Tekstit
