YEL ja yöunien menetys

(Kuvassa Vääjäämättömyyden kyyneltäjä; vedoksista viimeinen löysi juuri kodin)

En kovin helposti menetä yöuniani mistään, mutta nyt sekin on sitten tapahtunut. Minun yöuneni varasti huoli tulevaisuudesta: yrittäjien eläkelain muutosta koskeva esitys (HE 102/2022 vp).

Hallituksen esityksen tavoitteena on se, että YEL-työtulo saataisiin vastaamaan nykyistä paremmin yrittäjän työpanoksen arvoa. Tämä on se kohta, jossa homma on alunperin lähtenyt väärille raiteille: työtulosta ei puhuta mitään, vaan "katsotaan työpanoksen arvoa". Siis sitä, mitä työtulon pitäisi optimitilanteessa olla, ja mikä katsotaan kohtuulliseksi korvaukseksi tehdystä työstä. YEL-maksua ei siis perusteta siihen reaalituloon, jonka yrittäjä työstään saa, vaan jonkinlaiseen kuvitteelliseen unelmapalkkaan, mitä siitä pitäisi saada.

Tämä ei ole uusi juttu. Tähänkin saakka yrittäjien eläkevakuutus on määräytynyt työpanoksen rahallisen arvon mukaan (Varman sivulta lainattuna: ”Työtulosi tulee vastata vuosipalkkaa, joka sinun pitäisi maksaa samasta työstä toiselle yhtä ammattitaitoiselle tekijälle kuin itse olet.”) Vaikka vakuutusperusteet eivät sinänsä hallituksen esityksessä muutu, tosiasia kuitenkin on, että eläkevakuutusyhtiöitä on patistettu tarkistamaan eläkemaksujen perusteita tulevaisuudessa tarkemmin. Tähän asti yrittäjällä itsellään on ollut mahdollisuus arvioida itse työtulonsa, ja vakuutusyhtiöt ovat suurelta osin luottaneet yrittäjän ilmoitukseen – kaipa eläkevakuutusyhtiöissä on ymmärretty, että mielikuvitusraha ei ole oikeaa rahaa. Tämä toimintamalli on nyt koettu riittämättömäksi. Esityksen mukaan yrittäjän omaa arviota edelleen kuunnellaan, mutta vakuutusyhtiön pitää perehtyä myös esim. alan mediaanipalkkaan ja yrityksen liikevaihtoon YEL-maksun suuruutta päättäessään. Ja nimenomaan siihen kohtuullisen työpanoksen arvoon---

Miltäkö tämä ajatus tuntuu? Yhtä absurdilta kuin se, että kanssani samanikäiselle viiskymppiselle normipalkansaajalle marssittaisiin yhtä-äkkiä kertomaan, että hetkinen... Sähän olet jo yli viiskööt, työkokemusta kertynyt yli kolmeltakymmeneltä vuodelta, ja työtuntejakin oikeasti näytät tekevän vastuuntuntoisesti ja näköjään ilman ylityökorvauksiakin melkein tuplasti enemmän kuin sulle oikeasti kuuluisi. Sun työpanoksesi arvohan on ihan hirveän paljon suurempi kuin mitä ollaan luultu! Palkkasi näyttäisi olevan 2500, mutta koska oikeasti tuossa iässä ois pitänyt uratikkaita kiivetä vähän korkeammalle ja muut tuossa ammatissa tienaa vähintään tuplasti ja mediaanikin on siellä viiden tonnin huudeilla... Sehän kyllä kuulostaisi sun kokemuksella tehdystä työstä ihan kohtuulliselta korvaukselta! – Joten eiköhän me tuplata se sun maksama osuus eläkemaksuistakin 7,15 prosentista suoraan 14,30 prosenttiin... Palkkaa me nyt ei ikävä kyllä nosteta tässä, mutta kyllä sua varmaan ilahduttaa tuo summa, jonka voit nyt kuvitella ansainneesi!

Vielä ehkä hitusen paremmin palkansaaja voi tähän tilanteeseen samaistua, jos hän maksaisi itse eläkkeestään saman maksun kuin yrittäjä, eli noin 25% (vakuutussumma on nykyiselläänkin toki suurinpiirtein sama sekä yrittäjille että palkansaajille, mutta yrittäjä maksaa koko summan itse, kun taas palkansaaja maksaa siitä itse vain noin 8% ja hänet työnantajansa (julkinen työntantaja tai yritys/yrittäjä) loppuosuuden 13%). Eli, otetaanpas uusiksi tuo yksi lause, niin päästään realistisempaan simulaatioon: "- niin eiköhän me tuplata se sun maksama osuus eläkemaksuistakin 25 prosentista suoraan 50 prosenttiin..." Joka kuukausi. Joka palkasta. (Ja verot siitä sitten vielä päältä.)

Tämän edessä me monet yrittäjät nyt pelkäämme olevamme.

Itse voin kertoa, että jos joskus – edes kerran elämässäni – tililleni kolahtaisi vuoden ajan se kohtuullinen määrä työtuloa, johon olisin oikeutettu kokemuksellani, viikottaisilla työtunneillani ja minkä oikeasti kokisin ansaitsevani, maksaisin tämän työpanokseni arvoon sopivan YEL-maksuni kukkalähetyksen kera.

---

Monet "asiantuntijat" ovat yrittäneet rauhoitella paniikkiin menneitä yrittäjiä vakuuttamalla, että muutos ei ole niin suuri aiempaan, ja on niitä muitakin mittareita, ja että yrittäjiä kuunnellaan... Ylläoleva esimerkkini on ehkä hieman karrikoitua, mutta niin on ollut moni muukin asia, ennen kuin onkin yhtä-äkkiä muuttunut todellisuudeksi. Jos erilaisia uusia mittareita – kuten nyt esimerkiksi alan mediaanitulo – otetaan käyttöön, pitäisi olla hyvin tarkkaan määritelty se, miten ja mistä mediaanipalkan tieto otetaan, ja missä tilanteissa tietoa käytetään. Ikävä kyllä tällaisilla "työkaluilla" on kaiken kiireen ja työmäärän keskellä tapana muuttua automaateiksi.

Ongelmakohtia on muidenkin YELin "määritystyökalujen" kanssa, etenkin pienyrittäjien ja yksinyrittäjien kohdalla. On aloja – kuten nyt kädentaito- ja taidealat – jossa materiaalikulut ja muut kulut (kuten myyntiprovisiot) tiputtavat helposti suuren kuuloisia lukuja alaspäin summaan, jota eläkevakuutuskäsittelijän voi olla vaikea käsittää. Kulut saattavat ihan hyvin olla 3/5-4/5 koko liikevaihdosta, ellei enemmän. Siis: jos kuluja muodostuu vaikka 3/5 verran, se tarkoittaa sitä, että 50 000 euron vuosittaisesta liikevaihdosta 30 000 menee materiaali- ja muihin kuluihin.

Onko tässä esimerkissä jäljelle jäävä 20 000 (1666e/kk) sitten se työtulo? Hyvin harvalla. Se näkyy kyllä verotuksessa verotettavana tulona, mutta ei yleensä ole kuitenkaan se reaali työtulo, jonka yrittäjä itselleen nostaa palkkana.

Tuskin kukaan yrittäjä haluaa elää niin, että joka kuukausi nostettaisiin tililtä kaikki jäänyt raha palkaksi ja aloitettaisiin sitten nollasta seuraava kuukausi. Vaikka yksinyrittäjän liikevaihdosta vähennetään toteutuneet kulut, tulevia kuluja summasta ei tietenkään voi vähentää – siksi suurin osa pitää "yrityksen tilillä" yritystoimintaan varattua rahaa. "Yrityksen tili" lainausmerkeissä, koska monilla toiminimiyrittäjillä ei ole kalliskuluista yritystiliä, vaan vaikka yrityksen toimintoihin olisi varattu oma tili, sekin voi olla henkilökohtainen tili. Omaa reaalityötuloaan – siis sitä, minkä oikeasti nostaa omana palkkanaan verotettavista tuloistaan – voi olla vaikea todistaa, jos tilillä seisoo isompi summa rahaa kuin mitä sieltä on nostanut itselleen. Ja varsinkin, jos käsittelijän korviin se palkkana nostettava summa kuulostaa käsittämättömän pieneltä. Sitähän se monelle on.

---

Yleisesti ollaan huolissaan siitä, että yrittäjät alivakuuttavat itsensä, mutta isojen pöytien keskusteluissa on tuntunut jäävän täysin huomiotta se seikka, että suurin osa maksaa pienintä mahdollista vakuutusta, koska ei yksinkertaisesti kykene maksamaan suurempaa.

Onhan sekin aika surkeaa, että moni joutuu käymään palkkatöissä maksaakseen yrittäjyyteen liittyvät kulut.

Laskuoppi on aika yksinkertainen: jos pystyt nostamaan firmastasi 1500 euroa kuussa työtuloa, siitä summasta YEL-vakuutuksen osuus 25% on 375e/kk. Jos kodin vuokra/vastike on 700, niin jäähän siitä sitten muuhun elämiseen peräti 425 euroa. Yksineläjällekin tuo summa on aika pelottavan vähän, yksinhuoltajalle jatkuva kauhun ja pelon aihe. Tällaisen vakuutuksen maksaminen onnistuu ehkä, jos on tarpeeksi tienaava ja raha-asioissaan höveli puoliso.

(Entä jos tässä tilanteessa joku päättääkin, että alan mediaanitulo on 3000€/kk? Se tarkoittaisi, että yhtälö menisi näin: summasta 1500 (reaalitulo, koska ei vakuutusta voi siitä keksitystä työpanoksen arvosta vähentää) vähennetään YEL (joka otetaan siitä ei-toteutuneesta työpanoksen arvosta) 750 = 750e. Siitä kun vähennetään vuokra 700, jäljelle muuhun elämiseen jää... Kyllä, kyllä: ei tätä palkkamediaania välttämättä sovelleta ainoana tekijänä - mutta esitys pitää yksinkertaisesti sorvata sellaiseksi, että "ei välttämättä" tilalle pitää saada "ei varmasti". Tällaiselle tulkinnalle ei yksinkertaisesti saa jättää mitään optiota!)

Esimerkkinä käyttämäni 1500 euroa kuukauden työtulona on pienyrittäjälle muuten aika suuri työtulo. Suomen Yrittäjien tekemän Yksinyrittäjäkysely 2019:n mukaan kaikista vastanneista 22 prosenttia kertoo ansaitsevansa alle 1000 euroa kuukaudessa ja 26 prosenttia 1000–2000 euroa kuukaudessa. Tämän kyselyn jälkeen meillä on ollut korona. Ja Ukrainan sota. Ja inflaatio. Tämän vuoden tilastoa en löytänyt, mutta aika vahva veikkaus, että jos tuolloin päätoimisista yksinyrittäjistä 41 prosenttia kertoi kyselyssä tienaavansa alle 2 000 euroa bruttona, näiden köyhyysrajalla kituuttavien yrittäjien määrä on vain kasvanut.

----

YEL-maksujen tarkistuksiin on herätty osittain siksi, kun on huomattu, että (huonosti tuottamaan pistetyn) eläkesäästökirstun pohja häämöttää . Valtionosuus YEL-järjestelmään on kasvanut merkittävästi viimeisen vuosikymmenen aikana ja sen kasvua edelleen pelätään. Pelätään, että yrittäjien eläkkeistä koituu valtiolle vielä iso lasku.

Rahojen puute vaivaa, sehän on selvä. Mutta ratkaisu ei ole puristaa lisää sieltä, jossa tilanne on jo valmiiksi liian kireällä. Anteeksi latteudet, mutta en tämän paremmin pysty sanomaan: tyhjästä on paha nyhjästä.

Pelkkiin kuluihin tuijottamisen sijaan voisi vilkaista myös yrittäjien luomiin säästöihin. Monelle yrittäjälle yrittäjyys on arvovalinta ja elämäntapavalinta, vaikka se ei olisi henkilökohtaisen taloudenhoidon kannalta edes järkevintä. Jokaisen yrittäjän ammatinvalinta jo itsessään säästää valtion menoja.

Kuten sanottu, pienyrittäjistä suuri osa elää köyhyysrajan alapuolella. Monen tulot ovat niin pienet, ettei työttömyyspäivärahalle heittäytyminen juurikaan vaikuttaisi elintasoon (ja saisi sitten tulevaisuudessa samansuuruisen eläkkeenkin!) Miksi sitten raataa hiki hatussa? Koska niin monelle on tärkeää, että tilille tulevat raha on omalla työllä ansaittua. Kuinka paljon valtiolta säästyy siinä, että niinkin suuri osa ihmisistä valitsee yrittäjänä kituuttamisen mieluummin kuin kortiston?

Yrittäjillä on oikeus toimeentulotukeen ja asumistukeen, mutta suuri osa oikeutetuista ei niitä nosta kuin aivan äärimmäisen pakon edessä. Paljonko valtiolta tässä säästyy?

Suuri osa yrittäjistä ei nosta lyhyistä sairauksista sairauspäivärahaa, vaikka olisi siihen oikeutettu. Syitä on monia - moni tuttu on maininnut, että sairaana työt kertyvät niin, että kaikki resurssit pitää laittaa sairasteluaikana tekemättä jääneiden asioiden kiinniottoon, ei siinä lomakkeita ehdi täytellä. Itselläni syy on ollut yksinkertaisesti se, etten jaksa etuuksien hakuun liittyvää säätöä. Olen sairastanut parinkymmenen vuoden yrittäjän urallani omavastuullisesti parin viikon hirmumigreeneitä, noidannuolia ja pitkiä flunssia, mutta ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan – kerran hain sairauspäivärahaa kaksi vuotta sitten aivoinfarktin saatuani (muutaman satasen hakeminen kolmen kuukauden taisteluineen on ihan kokonaan toinen juttu ...mutta voin kertoa, että väittämä siitä, että yrittäjän on vaikea saada sairaspäivärahaa, ei ole myytti.) – – – Aika paljon taitaa valtiolta säästyä siinäkin, että yrittäjät eivät läheskään kaikkia sairaspäivärahaetuuksiaankaan käytä.

Yhdessä somekeskustelussa joku kommentoi, että pienyrittäjillä ja yksinyrittäjillä pitäisi olla oma etujärjestö, ja että meidän pitäisi mennä lakkoon asiaamme ajaaksemme. Joku toinen siihen kommentoi, että pienyrittäjien lakko kyllä varmasti näkyisi ja tuntuisi ihan kaikkialla, mutta vaikutukset eivät ehkä kuitenkaan ulottuisi sinne, mihin sen eniten haluttaisiin vaikuttavan. Tässä kirjoittaessani tuli mieleeni, että ehkä kaikkein paras keino osoittaa yrittäjien merkitystä tälle valtiolle ja valtiontaloudelle olisi, että me kaikki yrittäjät alkaisimme aktiivisesti hakea niitä etuuksia, jotka meille kuuluvat. Hakuun jokaikinen asumistuki ja toimeentulotuki ja sairauspäiväraha, jotka nyt jäävät hakematta.

No, koska nyt en oikeasti halua tässä maailman tilanteessa kaataa koko maata, niin en nyt tosissani tätä ehdota. Haluan uskoa siihen, että jo kymmeniä tuhansia allekirjoituksia kerännyt adressi otetaan huomioon ja lopputuloksena saamme möröt pois ehdotuksesta ja tilalle järkevän ja yrittäjien kannalta suotuisan esityksen. Mutta talletan tämän ajatuksen toimenpidepankkiini kaiken varalta.

---

Ei huoli yrittäjien huonosta vakuuttamisesta aiheeton ole, sitä vain lähestytään nyt täysin väärästä suunnasta. Yrittäjät itsekin ovat huolissaan huonosta vakuutuksestaan, jota ei ole rahastoitu tuottamaan. YEL-vakuutus on kallis ja siitä saatava vastike onnettoman pieni. Kuten ystäväni sanoi: ”Kaikki kartuttaa paremmin kuin YEL. Jokainen palkkatyökeikka, vaikka olis vaan 500 euroa, kartuttaa paremin kuin kuukauden yel -maksut.”

Monta kertaa väsymyksen tilassa tulee ajatelleeksi, että jos olisi viisas ja haluaisi säästää itseään ja terveyttään, lopettaisi kaiken yritystoimintaan viittaavan, ja asettuisi laakereilleen makaamaan. Tekemättä mitään saa aikalailla saman eläkkeen kuin jos maksaa edullisinta vakuutusta. (Tokihan vakuutuksen mukainen työtulo on pohjana laskettaessa muita sosiaaliturvaetuuksi – minkä vuoksi moni minimitasolla vakuuttava nyt vakuuttaisikin itsensä isommalla summalla, jos vain mitenkään taloudellisesti kykenisi.)

Varmasti joukossa on niitäkin yrittäjiä, jotka ovat tietoisesti alivakuuttaneet itsensä ja joiden talous kestäisi oikeansuuruisen vakuutuksen maksamisen (tosin moni heistä on hoitanut sekä sairas- että eläkevakuutuksensa muilla tavoin), mutta huomattava osa yrittäjistä tarvitsee tukea maksuihinsa, ei tilanteen muuttamista hankalasta toivottomaksi.

Yrittäjät eivät myöskään ole niin homogeeninen ryhmä kuin miksi se on niputettu. Ongelmahan on myös Suomen laissa, joka tunnistaa vain kaksi yrittäjäryhmää: maatalousyrittäjät ja kaikki muut. Onhan se selvää, että "kaikki muut" -ryhmän isojen satojen tuhansien liikevaihdon firman yrittäjä on reaalielämässä ihan eri eläin kuin kymppitonnilla elämäänsä pyörittävä yksinyrittäjä/elinkeinoharjoittaja, ja näiden kahden ääripään ryhmän vakuutusongelmat vaatisivat ihan erilaisia ratkaisuja. Olisi aihetta laittaa tämänkin asian kanssa mietintämyssyä päähän.

---

Kannattamaton yritys pitääkin lopettaa, kommentoi joku Veikko internetin uumenissa. Ja mitäs sitten tapahtuisi? Vähemmän se pienillä tuloilla pärjäävä yrittäjä yhteiskunnan kuluja syö yrittäjänä pysyessään, vaikka kykenisikin maksamaan vain pienimmän eläkevakuutusmaksun.

Kannattamattomuudellakin on toki rajansa. Muistutus aiemmin mainitusta: vuonna 2019 päätoimisista yksinyrittäjistä 41 prosenttia kertoi kyselyssä tienaavansa alle 2 000 euroa bruttona. Pakollisten eläkemaksujen, verojen ja muiden kulujen jälkeen yrittäjän käteen voi jäädä vain pari sataa euroa kuussa, mutta moni silläkin pystyy elämään. Sen sijaan, jos työpanoksen arvoon perustuva YEL-maksu keikauttaa ansainnan miinusmerkkiseksi, on kai selvä, että ammattiinsa intohimoisestikin suhtautuva yksinyrittäjä joutuisi lyömään hanskat tiskiin. Yrittäjien nyt ääneen lausumat puheet lopettaa yritystoiminta, jos tämä eläke-esitys tulee voimaan, eivät ole uhkauksia. Ne ovat realiteetti.

Pienyrittäjän keinovalikoima tässä tilanteessa on aika pieni. Ei kukaan köyhyysrajan alla huvikseen hengaile. Kyllä pienyrittäjänkin tavoite on saada työstään sen verran rahaa, että eläminen olisi helpompaa, minkä vuoksi pienyrittäjän kalenteri ei usein tunne pyhiä, eivätkä iltamyöhän työtunnit ole vieraita. Enempää työtä ei pysty tekemään kuin tunteja on käytettävissä, ja hinnan nostaminen – siten, että sillä olisi jotain merkitystä – vie asiakkaat. (Hintojen nostaminen maksaisi myös yhteiskunnalle, sillä pienyrittäjien joukossa on esimerkiksi useita hoiva-alan palveluita tarjoavia yrittäjiä, joilta kunnat ostavat palveluita.)

Mutta vaikuttaa vähän, että nämä ovat pienimmille yrittäjille ne kaksi tietä: lopettaminen tai hintojen moninkertaistaminen (ja sitten lopettaminen, kun asiakkaat kaikkoavat). 

---

Kyllä se kohtuullinen työpanoksen arvo vain on monen yrittäjän kohdalla mielikuvitusrahaa, eikä todeksi muutu, vaikka se paperilla päätösten perusteeksi kirjoitettaisiin. Eihän nälänhätääkään ei saada poistettua sillä, että ollaan yhteisesti sitä mieltä, että kaikkien pitäisi saada tarpeeksi ruokaa. Olisi kyllä kiva, jos niin olisi. Mutta kun ei ole.

YEL-vakuutuksen työtuloksi pitäisi muuttaa yrittäjän työpanoksen rahallisen arvon sijaan hänen saamansa REAALItyötulo. Ja siihenkin pitäisi saada joku järkevä alaraja, jotta voisi olla kuun alussa vähän varmempi siitä, ettei joudu ottamaan velkaa maksaakseen vuokransa.

Jos et ole vielä niin tehnyt, niin allekirjoitathan adressin: https://www.adressit.com/vaadimme_hallituksen_yrittajan_elakelain_muutosta_koskevan_esityksen_he_1022022_vp_kumoamista_ja_uudelleenkasittelya

ps. Kirjoitin tämän postauksen yleensä yksinyrittäjän näkökulmasta - sellaisiahan me kaikki omalla työllämme elävät taiteilijat käytännössä olemme. Mutta pitää tehdä myöhemmin erillinen postaus vielä taiteilijan ammatin omista lisäominaisuuksia YELin ja muidenkin eläkevakuutusten suhteen - siinä olisi niin paljon koristeita tähän kakkuun, että se alkuperäinen kakku jäisi kokonaan näkemättä. Joten vaikka isoja paloja nyt kerralla tuleekin, niin ei sentään koko kakkua. (Sitä paitsi, sormet puutuu näiden sanojen määrästä.)

Saa häiritä yhteydenotoilla

 

Enpä arvannut, millainen käänne tuo elokuinen sairaskohtaukseni oikein olikaan. Muutenkin, mutta etenkin ammatillisessa mielessä. Selvisin tästä koronavuodesta ammatillisesti siihen saakka ihan kohtuullisen hyvin: en mitenkään rikastumaan päässyt, mutta sain lopulta (tosin osittain apurahan avulla) joka kuukausi turvattua työhuoneeni vuokran, ja sehän on tärkeintä jatkuvuuden kannalta. 

Kuukausissa on tulojen suhteen aina vaihtelua, ja kun syyskuinen Habitare jäi väliin, enkä pitänyt työhuoneellani avointen ovien päiviä, tiesin jo etukäteen varautua melkoiseen taloudelliseen pudotukseen - ja sellainen tulikin. Mutta en osannut ajatella muita syitä hiljaisuuteen sen kummemmin, ennenkuin eräs tuttu asiakkaani tuli kadulla vastaan ja kertoi, että olisi ollut tarvetta häälahjalle, mutta ei nyt tällaisessa tilanteessa kehdannut häiritä, joten teos jäi ostamatta. Olin yhtäaikaa sekä liikuttunut siitä, että minua näin ajatellaan, mutta samalla totaalisessa shokissa siitä, että näin ajatellaan.

Seuraavan parin viikon aikana minulle kävi selväksi, että kyseessä ei ollut lainkaan ainoa tapaus.

Ei teosostoon liittyvä yhteydenotto ole koskaan häiritsemistä. Tai, jos se jonkun mielestä on, häiritkää rauhassa! Koska kun on kuvataiteilija, joka elää täysin teostensa myynnillä, niin mikään ei ole arvokkaampaa kuin ne yhteydenotot, jotka tuovat leivän pöytään. Jos ylipäätään jotain asiaa stressaa, niin sitä, että niitä yhteydenottoja ei tule.

Näitä ajatuksellisia railoja asiakkaiden ja itseni välillä on ollut ennenkin. Tuli mieleen muun muassa eräs asiakkaan kohtaaminen (muistaakseni) Habitaressa muutama vuosia sitten. Asiakas katseli vaikka kuinka kauan kortteja ja lopulta laittoi ne takaisin paikalleen ja sanoi: En minä voi näitä ostaa, kun sittenhän sulle ei jää niitä enää. Onneksi, hämmennyksestäni huolimatta, onnistuin vastaamaan, että niitä on kyllä pöydän takana vielä lisää. Kaupat tuli, mutta minulle jäi vähän hassu olo. Olin pitänyt jotenkin itsestäänselvänä sitä, että kun ollaan myyjäisissä ja paikalle on viety myytävää, se myytävä on tarkoitus myydä. (Jo se pelkkä vähentynyt tavaramäärä on takaisin roudatessa tällaiselle autottomalle melkoinen helpotus...)

***

Nyt, kun yhteydenottojen määrä teosostoasioiden tai Kyynelpuutarhurin päiväkirjan tilauksen puitteissa on käynyt niin vähiin, olen kyllä ollut sitäkin kiitollisempi kaikista niistä yhteydenotoista, joita on tullut. Kun tuntuu, että joka tuutista tulee pelkkiä huonoja uutisia toisen perään, mikään ei ole lohdullisempaa kuin paketoida kuvateos tai kirja ja lähettää se maailmalle, uuteen kotiinsa. 

Tai no, on jotain yhtä lohdullista: teoksista ja kirjasta saatava palaute. Jonkin aikaa sitten  Kyynelpuutarhurin päiväkirjan facebook-sivulle tuli palaute Vääjäämättömyyden kyyneltäjän kuvan alle: "Tämä kaunis taulu on seinälläni ja kyynelpuutarhurin päiväkirja kädessäni, katselen ja luen. Tekstisivu ja kuva kerrallaan, tämä on enemmän kuin kirja. Olen lumoutunut." Tämän palautteen antaja ei varmasti pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon sanat juuri sillä hetkellä minulle merkitsivät.

Synkimpinäkin hetkinä se valo tulee jostain näkyviin. Pitää vain jaksaa uskoa, että kaikki järjestyy kyllä.

Syksy / Autumn

Viime viikot on ollut kyllä hyvin epätodellinen olo. Elokuun puolella vielä ajattelin, että otan rennosti ja palaan rauhassa töihini sitten, kun tuntuu hyvälle. Pystyin toteuttamaan zeniläistä olemista ehkä viikon verran, ennenkuin todellisuus ryömi aamukahville kanssani: tajusin, että lupaavan kesän jälkeen syyskausi oli alkanut normaalia reilusti niukempana. Vedostilausten määrässä on aina kuukausittain suurta heittelyä, enkä olisi varmaankaan kiinnittänyt mitään huomiota elokuun tilausten vähyyteen, ellen olisi tänään havahtunut siihen, että jos kaikki olisi mennyt tänä vuonna kuten piti, olisin juuri tällä nimenomaisella hetkellä pasteeraamassa omalla Habitare-osastollani. Hyvinä vuosina Habitaresta on tullut itselleni (jälkitilauksineen) kolmasosa vuoden tuloista - ja tänä vuonna se jää väliin. Se, jos mikä, nosti kylmän hien otsalle.

En kai taas ole tilanteessa, jossa joudun puntaroimaan sitä, voinko pitää työhuoneeni?

(Pitikö minun - hemmetti vieköön - juuri nyt ostaa se kallis ulkoinen kovalevy varmuuskopiointia varten?  (>_<)  Ja musteita ja papereita? Ja sylillinen akryylimaaleja? Nekin rahat olisin voinut käyttää vuokraan.  o_O )

Ihan hirveä paine keksiä jotain paikkaavaa juttua tuon väliin jäävän Habitaren tilalle. Sisäinen kirjanpitäjäni käskee antamaan taloudellisesti kannattamattomille luonnonväriprojekteilleni samantien huutia ja keskittymään johonkin järkevään. Pitäisi saada vihdoin ne kuukausia työn alla olleet teossarjat viimeisteltyä. Ja ne kaikki muut projektit, jotka ovat edenneet pisteeseen x ja pysähtyneet sitten joko oman kiireen tai jonkun ulkopuolisen seikan vuoksi. Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Ja tuskin sittenkään saa katastrofijunaa pysäytettyä ajoissa.

Toisaalta: jos jotain olen tässä viime kuukauden aikana oppinut, niin sen, että aina on ihmisellä olemassa suurempiakin huolia. Ei tässä ammatissa ole muutenkaan mitään muuta niin varmaa kuin epävarmuus, joten sikälihän tilanne ei ole muuttunut mihinkään.

Että jos sitä vain elelisi eteenpäin ja katsoisi, mihin tässä päätyy.

***

The last weeks have been unreal. In August I planned that I would take it easy and return slowly to my work, when it feels like it. I lived in this zen zone for about week before the reality crawled to have morning coffee with me: I realized that after very promising summer the autumn season had started a lot slower than normally. There's always big variation in the amount of how many prints are ordered, and I probably would not have paid any attention to the scarcity of the orders in August, unless I hadn't realised today, that if everything had worked out the way it should have this year, I would be standing at my Habitare booth right at this moment. In good years Habitare sales have provided me about third of my yearly income - and this year it doesn't take place. That really gave me shivers.

Am I again in the situation where I have to worry about if I can keep my studio?

(Did I really have to buy the ridicilously expensive hard drive for backup copying right now? And those expensive inks and papers? And an armful of acrylics? All those money I could have used on my studio rent...)

The pressure is enormous, to come up with something brilliant to fill the whole the Habitare event left. My inner accountant is telling me to give the elbow to all my financially unprofitable natural dye projects right at this minute and to concentrate on something sensible. I really should finish all the prints that have waited for finishing for months now. And all those other projects, which have been waiting incompleted because of my rush with something else or for some outside reason. I should this, I should that. And even then it's hard to stop this catastrophe from happening.

On the other hand: if I've learned something in this past month, it is, that there are always bigger worries around. In this profession nothing is so sure than uncertainty in any case, so nothing has actually changed.

If I just live and see, what happens. Sounds like a plan.

.

Aallon harjalla

[Poissa - Absent 14]

Ensin ajattelin, ettei tämä koronakevät juuri itselläni missään tunnu, kun kevät on yleensäkin itselleni aikaa, jolloin keskityn luovaan työhön. Ja kun keskityn luovaan työhön, aikalailla eristäydyn. Tarvitsen aikaa ajatuksilleni ja "ehjälle" tekemiselle. En käy kahvilla tai lounaalla ystävien kanssa (ja usein unohdan syödä koko lounaan), enkä muutenkaan tapaa juuri ketään tai käy yhtään missään. Sellaisina aikoina teen töitä kotona ja työhuoneella ja kävelen näiden kahden paikan väliä usein pitkiä kiertolenkkejä ajatuksiani keräillen. Se, mikä on erilaista tähän poikkeustilaan verrattuna, näkyy lähinnä kaupassa käynnissä työmatkalla (nyt en käy). Työhuoneeni ovet pidän normaaliaikoina avoinna vain kerran kuussa, ja se on sen verran harvoin, että ei sen pois jäämistä oikeastaan tajua (ennenkuin katsoo tiliotettaan). Ja sen huomaan myös, että kun nyt ei ole tapahtumia, joihin myyntipöydälläni osallistun - se jatkuva lähtöpakkaaminen ja paluupurkaminen on jäänyt pois.

Kuitenkin kaikki on totaalisen eri tavalla. Minulla on kova luottamus tulevaisuuteen, mutta silti kaikki tuntuu epävarmalta, ja hyvin toisella tavoin epävarmalta kuin normaalisti. Jossain välissä havahduin siihen pelottavaan tunteeseen, että ehkä katselen työhuoneeni ikkunan takana hiljalleen eloon herääviä puita viimeisen kerran. Tahdonvoima on kumma juttu, ja olen vakaasti päättänyt, että ensi keväänä katson samasta ikkunasta ulos - mutta siltikin ajoittainen epävarmuus muljahtelee vatsanpohjassa. Vaikka päivisin luulen uskovani siihen, että kyllä tämä tilanne vielä selviää, yöllä herään siihen, että huomaan puoliunissani tekeväni suunnitelmaa siitä, mitä tavaroita pystyn työhuoneeltani siirtämään kotiin, ja mitkä esineet pitää laittaa myyntiin.

Koko kevät on ollut melkoista aaltoliikettä. Maaliskuu ja huhtikuun alku meni jonkinlaisessa lamaannuksessa, siellä aallon pohjalla. Sitä teki paljon, mutta ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi fokus suunnata. Vedosten postittaminenkin alkoi stressata, kun itsellä ei ole mitään intoa postissa asiointiin, ja toisaalta, asiakkailta alkoi tulla viestiä, että he eivät halua noutaa vedoksia postin toimipisteestä tai edes automaatista. Sitten huomasin, että minullahan on pieniä teoksia, jotka voin itse sujauttaa suoraan postilaatikkoon ja jotka jaetaan asiakkaille suoraan postilaatikkoon tai postiluukkuun. Ja aika pian huomasin olevani jälleen aallon huipulla: kun nollamyyntimaaliskuun jälkeen saa pakata vedoksen pakettiin ja lähettää sen uuteen kotiinsa... se jos mikä valaa uskoa tulevaisuuteen.

Jo itsessään tilausten pakkaus ja lähetys on tuntunut suunnattomalta helpotukselta lomakesulkeisten ja loputtomalta tuntuvan budjetoinnin ja tulevaisuuden suunnittelun keskellä. Sitten koitti se hetki, kun tajusin, että yhden kuun vuokrarahat on koossa - olen jälleen saanut kuukauden lisäaikaa työhuoneelleni. Outo ilmiö, jonka olen huomannut aikaisemminkin: kun perusasiat saa kuntoon, tulevan suunnittelukin on aivan erilaista. Viime päivät olen suorastaan kylpenyt ideoissa; sellaisissa, jotka voin toteuttaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessakin, ja materiaaleilla, joita minulla jo on. Sen tahmean, siirappisen epätoivossa kylpemisen sijaan pää on vapautunut jälleen (eikä toivottavasti vain hetkeksi) riemukkaaseen suunnitteluun: tulevaisuuden pelkäämisen sijaan sitä ja tulevien projektien käynnistymistä suorastaan odottaa.

(Muutenkin asiat näyttävät ratkeavan ihan itsekseen: vien mielelläni postiin nyt myös niitä suurempia vedoksia - minulle neuvottiin luukku, jonne voin isommat pakettini viedä sisällä asioimatta! Minkä vuoksi ajattelin pitää postikuluttoman kevään koskien kaikkia minulta tilattavia vedoksia. Vastaanottajan tosin pitää lähetys noutaa sellainen isompi lähetys joko Postin toimipisteestä tai pakettiautomaatista (pienet työt tulevat xxs-pakettina muun postin mukana kotiin saakka). Kotiinkuljetuskin on Postilla tarjolla, mutta siitä joudun perimään 15 euron maksun. Jos olet kiinnostunut tilaamaan jotain, laita viestiä Facebook-sivuni kautta tai vaikka sähköpostilla paivi.hintsanen(a)coloria.net)

Laskentaa tonneissa / Counting Thousands

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Reposted from @sisustussuunnittelu_studio_m3 (@get_regrann) - Tervetuloa lauantaina 11-15 - vieraana taidegraafikko Päivi Hintsanen #päivihintsanen #studiom3 #sisustussuunnittelu_studio_m3 #taidegrafiikka #taidegraafikot #mikkeli182 #visitmikkeli - #regrann EdIT: Täällä ollaan, tule Sinäkin!

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Maalis 7, 2020 kello 1.09 PST

Vuoden olen aloittanut tyhjentämällä tililtä säästöjäni. Keittiöremppa on nyt maksettu (useita tonneja), samoin muut arkeen liittyvät jutut, ja vuoden alussa teen aina vähän suuremman paperitilauksen (noin tonni) ja mustetilauksen (melkein tonni), jotta voi työskennellä alkuvuoden rauhassa murehtimatta materiaalien loppumista. Mutta mitä sitten käy, kun rahatilanne on heikoimmillaan (ja tämä alkuvuosi on tulojen puolesta aina kovin hiljaista, eli täytettä ei kovasti tule tilalle)? Pöytäkoneeni ottaa ja sekoaa totaalisesti. Sain sen väliaikaiskorjattua, mutta ilmiselvää oli, että uusi kone on hankittava (reilu tonni). Tilasin myös uuden ammattitulostimen (puolitoista tonnia) ja siihen toisen setin musteita (yli puoli tonnia). En uskalla mennä katsomaan pankkitiliäni. Pitää vain yrittää muistutella itseään, että tämä kaikki on sijoitus, joka maksaa itsensä takaisin. (Todennäköisesti.) (Ehkä.)

(Iiik!)

(Tätä kirjoittaessa posti toi pari laskua ja lapun, joka kertoo, että vastikkeemme liki tuplaantuu huhtikuun alusta lähtien viime syksyisen putkirempan takia. Yritän tässä nyt hengitellä rauhallisesti. Tiedossahan se oli, mutta asioiden realisoituminen aina vaatii hetken totuttautumista.)

Tosiasiassa tuo tilin haihtuminen on tuntunut vain pieneltä käytännön asioihin verrattuna. Uusien laitteiden hankkiminen kun on aiheuttanut kunnon pyörityksen kodin työhuoneessani, kun ne eivät mahdu samaan järjestykseen kuin ennen. Kun käytettävissä ei ole avaraa studiota, vaan vaatehuoneesta raivattu pienehkö tila, tuntuu, että tämä huonekalujen ja laitteiden järjestely on jo kovimman luokan tetristä, jossa en oikein pärjää. Ja jotta järjestelemään pääsee, pitää ensin vielä siivota huoneen toinen puolisko, jossa on vieläkin pakattuna tavaraa syksyisen putkiremppaevakon jäljiltä - pieneen tilaan nähden tardismaisen paljon. Yleensä pystyn hahmottamaan kolmiulotteisuutta ja mittasuhteita melko hyvin ja hoksaan nopeasti, mitä pitäisi laittaa mihinkin, jotta toiminnallisuus säilyisi, mutta tämä homma ei nyt ole ollenkaan hallussani. Helpottaisi kyllä, kun pystyisi tekemään mittatilaushuonekalut, mutta kun niitä tonneja ei enää ole kovasti jaossa tähän projektiin, pitää yrittää askarrella toimivuus niillä huonekaluilla (ja vanerilevyillä ja muilla härpäkkeillä), mitä on saatavissa. Se nyt on selvää, että mitään sisustuksellista ihmettä tästä ei ainakaan tule.

Ja miten ärsyttävää, kun ei oikein osaa tehdä melkein mitään muuta niin kauan, kun tämä prosessi on kesken. Olin varannut helmikuun Väri ja kemia -kirjaseni tekstimuokkausten tekemiselle ja maaliskuun ko. kirjan kuvitusten tekemiselle, mutta kumpaankaan en ole päässyt käsiksi. Uusia kuvateoksia oli tarkoitus lähettää jo helmikuun lopun Teos 2020 -tapahtumaan, mutta näillä näkymin en pääse uusien töiden pariin kunnolla kuin vasta - aikaisintaan - toukokuussa, kun varmaan kuukausi menee musteiden testailuun (uudet musteet, uusi väriavaruus, uudet kujeet). Kun vain nyt löytäisi itsestään tarpeeksi kärsivällisyyttä, että jaksaisi tehdä asiat järjestyksessä ja yhden vaiheen aina loppuun saakka, kun eivät ne asiat siitä ainakaan helpommiksi muutu, että säntäilee kiireellä seuraavaan juttuun ja säätää sitten monta asiaa yhtä aikaa.

Eli: ensin odotetaan laitteet kotiin ja kodin työhuone järjestykseen, sitten saa pää alkaa ulotella muualle.

Onneksi tässä sekavan arjen välissä ehtii tapahtua hienoja asioitakin. Viime lauantaina ajelimme Neuvosen Kirsin kanssa Mikkeliin, jossa meillä oli yhteinen taiteilijatapaaminen Studio M3:ssa. Brita-kakkua, shamppanjaa ja kävijäennätys, ja ihan mahtavia uusia kohtaamisia - virtaa ja perspektiiviä tähän perusarkeen. Ja kaksi automatkallista jutustelua Ystävän kanssa. Se on tärkeintä.

***

I've started the year by emptying my bank account savings. Kitchen renovation has now been paid (several thousands), as well as other everyday life things, and in the beginning of each year I order a big amount of paper (about a thousand) and ink (almost a thousand), so I can start working without worrying about materials ending. But what then, when you're almost used your savings (and when this starting of the year is always more quieter sales-wise)? My computer lost it totally. I managed to temporarily fix it, but it's obvious that I needed to buy a new one (over one thousand). I also ordered a new professional printer (about a thousand and a half) and one set inks for it (over half a thousand). I don't dare to check my bank account. I just need to remind myself of that this all is an investment that will pay back itself someday. (Most likely.) (Maybe.)

(As I was writing this, the mail arrived: two bills and a paper to remind me, that our home maintenance charge about doubles from the beginning of April because of the last autumn's pipe renovation. I just try to breath calmly right now. I knew that, but it just takes time to realize these things...)

But really, this vanishing of my savings feels small to some practical things I'm facing. Buying these new equipments has messed my home studio completely, because I can't fit them to the same order as before. As I don't have any wide open space studio, but this very small space taken from our walk-in wardrobe, the whole thing has turned into a hardcore real-life tetris, which I'm not very good at. Before I'll get to organize my work space, I still need to clean the other half of the room, which is filled with stuff from the autumn when we had to remove all our stuff from the living room temporarily somewhere - very very small space, but tardis-like much stuff there. I usually understand well three-dimensionsal plans and proportions, and I can fast figure out how to build a functional space, but not this time. It would make it so much easier if I could just order the custom-made furniture, but since those thousands are running out, I just need to try to build something with those furnitures I already have (and using plywood and stuff). One thing is clear: this won't be any interior decoration jewel.

And how annoying is that, when I can't do anything else during this process is on-going. I had booked February to edit the text of my little booklet about colour and chemistry (in Finnish only), to which I had planned to finish the illustrations on March, but I haven't got to start neither of those projects. I also had planned to send some new artworks to Teos 2020 even in the end of February, but now it seems that I won't be able to start working with my new prints before May - if even then. Testing new inks and materials takes time. ...I just need to find some patience in me to do these things one at a time - it won't turn any easier if I just try to do everything at once.

So: first waiting my new studio equipment to arrive, and after then finishing my studio renovation, and after that the other projects.

I'm just so happy that there are some brilliant things happening in-between these brain-hurting days. On last Saturday, Kirsi Neuvonen and I drove to Mikkeli, where there was an artist meeting at Studio M3. Brita cake, shampagne and the record amount of visitors, and amazing encounterings - a new kind of energy and a different perspective on my every day life. And two times sitting in a car and chatting with a Friend. That's something.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Reposted from @sisustussuunnittelu_studio_m3 (@get_regrann) - T Ä N Ä Ä N 11-15 Tervetuloa! #päivihintsanen #kirsineuvonen #taidegalleria #taidegrafiikka #taidettakotiin #studiom3 #sisustussuunnittelu_studio_m3 #savilahdenkatu14 #mikkeli #visitmikkeli #taideverkkokauppa #taidettanetistä - #regrann

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Maalis 7, 2020 kello 3.13 PST

Pettymyslannistusplääh / Disappointmentblahblah

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Touko 11, 2019 kello 2.51 PDT

Kyllä voi tunnelma ja olotila muuttua nopeasti.

Lauantaina pidin työhuoneputiikkiani auki. Vaikka olin kovasti auringonpaistetta toivonut - jotta voisin vihdoin laittaa muutaman lepotuolin ulos ja niiden viereen kortteja ja vihkosia myyntiin - ilma oli sateinen ja ulkona niin valotonta, ettei sisällä pärjännyt ilman valaistusta. Mutta se ei lopulta haitannutkaan yhtään! Kun olin sulkenut työhuoneeni ovet vierailta, laitoin valot pois ja jäin lauantain kesähämärään vielä hetkeksi piirtelemään. Oli jotenkin aivan maagisen hieno hetki. Kuten olen jo aiemminkin todennut, kesän lempeä hämärä, etenkin sateen tuoma, eroaa täysin talven päällekäyvästä pimeästä synkeydestä - siitä puuttuu kaikki pimeyden seuralaiselementit ja tilalla on jotain toiseen maailmaan johdattavaa.

Ilta oli niin hieno, että palasin sunnuntai-iltapäivällä imemään samaa tunnelmaa. Istuin työhuoneeni perällä, kuuntelin satunnaisia ääniä ulkoa, katselin valon ja varjojen vuorottelua näyteikkunani läpi ja askartelin testiprinteistäni ja pilalle menneistä vedoksistani sekä piirustuspaperin jämistä pieniä vihkosia. Kotimatkalla iltamyöhään seisoin puoli tuntia paikallani kuuntelemassa kymmenien lintujen yhtäaikaista laulua ja nuuskuttelin kesään heräävää luonta - ensimmäinen kerta, kun pystyi haistamaan tulevan kesän. Koko kotimatkan ajan pääni piirteli muistiin uusia kuvia ja kirjoitti lauseita, ja kaikki tuntui harvinaisen kevyeltä.

Maanantai-aamu alkoi vielä samassa ihanassa auvossa, mutta tunnin sisällä heräämisestä arki ja normaali eipäs-juupas-säätö nappasi kiinni ja rouskautti mielialan lattian tasolle.

Tutut tietävät, että tämän putkirempan/linjasaneerauksen alkua ja keittiöremonttiamme olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Rempasta talossamme on puhuttu jo ties kuinka monta vuotta ja yhtä monta vuotta olemme lykänneet hiljalleen slummiutuneen keittiömme remppaa, jotta se voitaisiin toteuttaa yhtä aikaa putkiremontin kanssa (alkuperäiset 50-luvun kaapit olivat valitettavasti aika kehnossa kunnossa jo, kun tähän muutimme 25 vuotta sitten). Viime viikonloppuista leijumistani edesauttoi se, että saimme laadittua kohtalaisen tarkan remonttisuunnitelman siitä, mitä toivoimme mihinkin: Ikean Grevsta-kaapit (ruostumatonta terästä) ja tiiliseinää, industriaalista otetta puupinnoilla pehmennettynä. Olo keveni myös siitä, kun rakennuttaja ja sähkömies eivät alustavalla käynnillään pitäneet ideoitamme mitenkään hankalina toteuttaa ja tuli sellainen tunne, että varallisuutemmekin riittää projektiin. Rakennuttaja hieman epäili, että heidän yhteistyökeittiöurakoitsijansa ei ehkä asenna Ikean kaappeja, mutta en osannut edes ajatella, että se oikeasti voisi olla mikään oikea ongelma.

Mutta niin se vain aamulla selvisi, että oikea ongelma on, ja että monopoliketjussahan tässä mennään: rakennuttajan keittiöurakoitsijalla on linjasaneerausremontin aikana urakointimonopoli keittiöiden suhteen (ilmeisesti turvallisuussyistä, joten sen puolesta ihan hyvä - mutta), heillä puolestaan on oma keittiökaapistojen toimittaja, eikä minkään muiden keittiökaappien asennus onnistu. Vaihtoehtona olisi tietenkin pyytää tarjous tältä monopoliurakoitsijalta, mutta se taas ei onnistu, koska heidän monopolikaapistotoimittajallaan ei ole kaappimalleja, jotka olisivat ruostumatonta terästä. Voisimme toki käyttää muita urakoitsikoita, mutta vasta linjasaneerauksen jälkeen, mutta se tarkoittaa käytännössä ensi helmikuuta - ja jos sitä ei pysty tekemään samaan aikaan linjasaneerauksen kanssa, hinta todennäköisesti nousee niin paljon, että meidän rahapussistamme ei löydy oikeansuuruista rahaa. Yritän nyt vielä löytää jonkun ratkaisun ja keskustella rakennuttajan kanssa, mutta kyllä on vahvasti sellainen tunne, että se siitä sitten.

Perinteinen Maanantai siis, isolla ämmällä. Ei tarvinnut lukea sähköpostista kuin muutama sana, ja koko viime viikolla syntynyt kevyt, toiveikas tunne rysähti alas lyijynpainoisena harmaana latinkina. Energisyyden sijaan olo onkin yhtä-äkkiä aivan totaalisen väsynyt ja ponneton. Maailmankaikkeuden mittakaavassahan tämä on pieni murhe, jos on edes murhe ollenkaan, mutta ei sille voi mitään, että kun tällainen vuosikausien urakka murskautuu melkein maaliviivalla, lannistumisen tunne on melko voimakas.

Pahinta tässä olossa on, että kaikki luovaan työhön liittyvä syntyy samasta pettyneestä päänupista, enkä ole tähän ikään mennessä oppinut kaivamaan poteroita, joilla voisin pitää työmielen ja muun mielen erillään. Yritin koko aamun kovasti tsempata itseäni vakuuttamalla, että tämä on vain pieni takapakki eikä vaikuta millään tavoin työhöni, mutta sinne ne ajatukset ja ideat piiloutuivat jonnekin pään kauimmaiseen sopukkaan, josta en nyt niitä enää tunnu ulos saavan. Ehkä on parempi palata työpöydän ääreen jälleen huomenna, kun tappiomieliala on - toivottavasti - laimentunut toisenlaiseen mittakaavaan.

Tämän päivän lahjoitan Netflixille.

-

EDIT ti 14.5.2019: No, tiistaihan oli jo paljon parempi monin eri tavoin. Ja päivän kruunasi se, että satuin näkemään rakennuttajan edustajan sattumalta ihan muissa yhteyksissä, ja hän tuli (vapaa-aikanaan) sanomaan, että on vielä yhteyksissä - mutta että kyllä tämä meidän keittiöremonttimme jotenkin järjestyy! Eilinen dramaattinen käänne tuntuu tällä hetkellä varsin ylidramatisoidulta, mutta toisaalta: sainpahan aika päheän vapaapäivän, jollaista ei ole pitkään aikaan ollut. Näköjään sitä tarvitsinkin.

---

It's strange how fast the atmosphere and feelings can turn opposite. On Saturday I had my studio shop open. I had wished for the sunshine - so I could finally place some resting chairs outside, and a table with postcard stand and some notebooks - but the weather was so rainy and lightless, that I had to turn lights on inside. At the end it didn't really matter afterall, and after I closed my shop doors, I just turned the lights off and I still stayed at my studio drawing for a while. The moment was truly magical. Like I have said before: the dusk in summer, especially the one that the rain brings, is totally different from the heavy darkness of winter - it lacks all the companying elements of darkness and there's something else instead, something that helps you get to whole another world.

The Saturday evening was so special, that I returned on my studio on Sunday afternoon to enjoy the same feeling. I sat there at the back corner of my studio, listened to the random sounds from outside and watched to the light and shadows playing on my display window while I was crafting small notebooks out of my proof prints and misprints and some draqing paper scraps. On my way home, late at the evening, I had to stop at least for half an hour just to listen to the dozens of birds singing. The smell of summer lingered in the air for the first time this year. At the same time my mind was drawing new pictures and writing new works, and it everything seemed to be exceptionally light.

This Monday morning still started on the same wonderful bliss, but it just took one hour to my light state of mind to crash down.

All my friends know, how much we have waited for the pipe repair / full pipe renovation and our long planned kitchen renovation to finally start in our apartment building. The pipe renovation has been on discussion who knows how many years, and all that time we have put off our kitchen renovation, so they could be carried out at the same. (We have the original cabinets built in the 50s, but unfortunately they were in poor condition already when we moved in 25 years ago, and now our kitchen looks already horrible, no small reno can fix it.) It helped me to get to my light weekend feeling, when during the last two weeks we were able to put our ideas on the paper in quite exact way: Ikea Grevsta steel cabinets, red brickwall, industrial touch softened with wooden surfaces. And the feeling just got all the more lighter, when the builder and an electrician visited last week, and they didn't think our ideas were ok in terms of executing them - and I also got this feeling that we really can afford this all. The builder speculated that maybe their independent kitchen contractor would not put Ikea cabinets, but then I couldn't even think that would be a right problem.

But then today it was clarified, that it is a problem. It also become clear to me that we are on a kind of monopoly chain here: this one kitchen contractor has a monopoly on all the kitchen work during the pipe renovation (apparently because of the general safety, which is good - but), and the kitchen contractor has their own cabinet suppliers and they won't mount any other kitchen cabinets. One option for us would be to ask a quotation from this monopoly contractor, but they won't give us their offer, because their cabinet supplier don't have any steel covered cabinets in their selections. It's of course possible for us to use other kitchen contractors, but only after the pipe renovation is over, which is only on next February - and the reality is, that if we can't make it simultaneously with the pipe reno, we probably won't afford to make it. I still try to find some kind of solution to this and I try to discuss with the renovator, but I have a very strong feeling, that that was it.

So, classical Monday with a big first letter then. I only needed to read a few words in my email, and the whole light, hopeful feeling that was born last week came crushing down. I was feeling so energetic and now I'm just totally tired and feeble. In the scale of the universe this is probably not even considered a problem or anything to worry about, but after years of planning and then seeing the project crashing down on the last meters before the finish line... It's a pretty heavy feeling of desponding.

The worst thing about this is, that everything I create is born in the same brain. This far I haven't been able to build thought-proof walls in my brain compartments to block the leaking of thoughts. Through the whole morning I've tried to cheer myself up by saying that this is only a small setback and it doesn't affect my work in any way, but my thoughts and ideast that were so vivid yesterday, are now all hiding somewhere in the darkest corner in my mind, and I just can't reach them at this moment. Maybe it's better to return to my work only tomorrow, when my worst defeatism has - hopefully - changed to smaller scale.

I just donate this working day for Netflix.

EDIT Tue May 14, 2019: That was then, this is now. Tuesday started already way better than Monday. And the best thing ever was, that I just happened to meet the builders presentative by accident on free time, and she came to say, that they will contact me again, but she's sure that our kitchen reno can be arranged in a way or another! So, I was a bit too dramatic yesterday, but in the other hand: I've haven't got such a lazy day of nothingness in a looong time. I needed that.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

After visiting mum I walked back to my studio and made some new #notebooks. The covers are made of test and proof prints or the misprinted ones, and the pages of a high-quality art paper. Making these is like art therapy for me and it's nice to give a new life to materials which would otherwise end in waste bin (to be recycled, but anyway). Nice, slow Sunday. .. #keskustie21 #jyväskylä #artistlife #taiteilijaelämää #työhuone #workdiary #workingday

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Touko 12, 2019 kello 7.14 PDT

Melkein - Almost

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 15, 2018 kello 11.58 PDT

Just tätä. On vasta tiistai ja jo tuntuu, että viikko saisi jo loppua. Olin vielä viikonloppuna ihan hirveän energinen, kun lauantaina ja sunnuntaina sain työlistaltani pois ihan kunnon annoksen pitkään odottaneita asioita (huolimatta lauantain piinallisesta migreenistäni), mutta sittenpähän maanantai oli Maanantai isolla alkukirjaimella. Asiat vain alkoivat tulla bumerangina takaisin.

Olin tietenkin muutenkin huonossa vireessä aamupäivällä, kun kaikki oli hukassa tai kaatui tai tökki muuten vain. Totesin ensitöikseni uudella tekniikalla toteuttamieni testivedosten menneen ihan totaalisen pilalle ja tajusin, etten saa tekniikkaa hiottua loppuun tulevaan Beckerin näyttelyyni. Suunnitelma B käyttöön siis, ja jälleen kompromissitilaan.

Sitten postikin toi pelkkiä laskuja ja heti ensimmäiset lukemani meilit olivat pelkkiä ikäviä asioita - aamulla sain torppauksen peräti kahdelle pitkään tekemälleni projektille. Ja sen jälkeen työ jatkuikin jo tehtyjen uudelleen tekemisellä. Lauantaina lähettämäni liitteet pyydettiin lähettämään uudelleen, koska ilmeisesti "matkalla on tapahtunut jotain, mikä on vahingoittanut kuvia, eivätkä ne aukea". (Niin että mitä?) Sunnuntaina tilasin reippaasti paperia, ja maanantaina sain viestin, että vain osan saa lähetettyä nyt, ja loput tulevat sitten parin viikon päästä. (Ok, tätä osasin kyllä odottaakin, koska yleensä käyttämäni paperi on maahantuojalta aina loppu ja aina sitä olen joutunut odottamaan.) Lähetin uudelleen tiedusteluja, joihin oli luvattu vastata jo edellisellä viikolla.

Päivän huipentuma oli tämä: loppuviikolla, kun siirtelin jälleen tavaroita kotona paikasta toiseen, jotta mahtuisin tekemään työtäni, kypsyi ajatus etsiä kunnon työtila. Menin samantien nettiin ja löysin ihan kohtuuhintaisen tilan, vaikkakin ihan reilusti suuremman kuin mitä tarvitsin. Sovin samantien esittelyn maanantaiksi. Henkilö, jonka kanssa ensin juttelin, kertoi olevansa syyslomalla, joten asiaa hoitaisi toinen henkilö. Itse tila olisi ollut juuri sitä, mitä etsin, mutta paikalle tulikin kolmas henkilö, joka ei osannut vastata mihinkään kysymyksiini. Sillä ei lopulta ollut mitään väliäkään, kun kävi ilmi, ettei tila ollut edes vuokralla. Olisi se ollut itselleni joka tapauksessa varmaankin liian kallis, mutta silti turha käynti ja jonkinlaisen haavetilan romuttuminen tuntui niin käsittämättömän lannistavalta, etten oikein osaa edes sanoiksi pukea. En yksinkertaisesti kestä sellaista jatkuvaa melkein-tilaa: se peruspainajaismainen olotila, missä rämpii koko ajan samassa kohdassa pääsemättä mihinkään.

Yritän nyt piristää itseäni sillä, että jokin prosessi sentään saavuttaa maaliviivankin joskus! Alunperin tilasin 25x25 cm kokoisia vedoksilleni, mutta huomasin sitten pussit saatuani kotona, että saamani pussit ovatkin paljon pienempiä. Siispä reklamoin, ja minulle luvattiin lähettää kaipaamiani pusseja. Tällä kertaa tosin huomasivat jo ennen lähettämistä, että varastoon olikin saatu tilaamieni pussien sijaan väärän kokoisia, joten kysyivät, kelpaisiko minulle nuo vääränkokoiset 25x35cm pussit sen sijaan. Totta kai mieluummin ottaisin sitä, mitä tilasin, mutta koska ekasta tilauksestani oli jo pari kuukautta, ja tuli vain niin vahva tunne siitä, että edes yksi prosessi pitää saada loppuun, myönnyin. Joten tänään kävin postissa noutamassa nuo vääränkokoiset pussit. Ja näin on yksi parin kuukauden ostosprojekti kunnossa.

Nyt kaipais jotain piristävää juttua. Ehkä huominen on toisenlainen.



ps. Mainittakoon vielä, että tämä maalin saavuttamattomuus vaivaa myös vapaa-ajallani. Viikonloppuna varasin hotellin pariksi yöksi. Tänään tuli viestiä, että korttimaksu ei ole jostain syystä mennyt läpi. Pyysivät tsekkaamaan kortin maksuasetuksen (no, siinä ei ole mitään vikaa) tai laittamaan toisen kortin tiedot. Laitoin viestiä, etten kyllä korttitietojani meilillä pistä - mutta jos vaikka onnistuisi maksaminen paikan päällä. Toivottavasti, koska en ihan oikeasti enää jaksaisi hoitaa näitä loma-asioitakin kaikkia kahteen kertaan.





Just like this. It's only Tuesday and I already wish that this week would be over. Still last weekend I was buzzing energy, when on Saturday and Sunday I managed to finish several small chores on my to do list (even though I had a head splitting migraine on Saturday), but then again, Monday was a True Monday. Things came back boumerang-like.

I was alredy not in the best mood in the morning, since everything started going downhill: I couldn't find anything, I dropped things or there just were these little things... The first thing that happened was, that I made a note that my proofs made with a new technique I've been trying to practise for a while now, had all gone totally wrong, and I just realised that I really can't use that technique for my future Gallery Becker exhibition. So, plan B it is, yet another compromising to do.

Then the mailman brought only invoices and the first emails I read were just not fun to read at all - in the morning two projects of mine got a final "no", there's no hope to continue. And after all that, I had to start re-doing what I had already done. The attachment images I had emailed on Saturday for one client, had to be sent again, since 'something had happened on a way, and they won't open'. (Um, what?) On Sunday I ordered plenty of paper, and on Monday I received a message, that only part of them will arrive now, and the rest of them follow in a few weeks time. (Ok, for this I had prepared, because usually the paper I use is always ended from the importer, and I've always had to wait for it.) I re-sent some enquiries, to which I should have had replies last week already.

But the real top of the day was this: last week, when I was yet again moving stuff from a to b, so that I could fit to do my job, I decided to try to find myself a proper place to work. I checked some places online, and I found rather a good space, although a lot larger than I thought. We agreed a show-out for Monday, and the space would have been really really excellent for me, but... The original real estate agent couldn't make it and I had agreed to meet with another agent from the same company, but when I went there, I met a third guy, who actually didn't know anything about this space. But it really didn't matter, since there were already some people in the space, who said that the space isn't available for renting after all. It probably would have been too expensive for me anyway, but still visiting the place in vain and somehow sort of losing my dreamy place felt so stultifying, I can't even really describe the feeling. I just can't deal with this almost status around me - this nightmarish mode where I feel like doing the same things all over again, never getting ahead.

I try to make myself feel better by proving that it's possible for some 'projects' end some time! Originally I ordered 25x25 cm cellophane bags for my prints, but after receiving them, I noticed that the bags were much smaller than I had ordered. Naturally, I complained about this and I was promised new right-size bags. Except they weren't - the importer had received wrong size bags, but this time they luckily understood the mistake before sending them to me, and they asked me if I would accept 25 x 35 cm bags instead. Of course I would rather receive the ones I ordered, but since it was already two months from my first order, and because I just had so strong feeling about getting even one process finished, I said yes. So, today I picked those wrong-size bags from the post office. And this is how I can finally over-line one thing from my to do list.

I would so need something uplifting right now. Maybe tomorrow will be different.


ps. I just have to mention, that this goes to my freetime too. On weekend I booked a hotel room for a couple of nights. Today I received a message, that my card payment hasn't been ok for some reason. They asked me to check the settings of the card (nothing wrong there) or to send a info of another card to them. I just messaged that I won't send my card info via non secured email - but if I could pay then on site. I hope so, since I really wouldn't like to do my freetime thingies twice too.



.