Aallon harjalla

[Poissa - Absent 14]

Ensin ajattelin, ettei tämä koronakevät juuri itselläni missään tunnu, kun kevät on yleensäkin itselleni aikaa, jolloin keskityn luovaan työhön. Ja kun keskityn luovaan työhön, aikalailla eristäydyn. Tarvitsen aikaa ajatuksilleni ja "ehjälle" tekemiselle. En käy kahvilla tai lounaalla ystävien kanssa (ja usein unohdan syödä koko lounaan), enkä muutenkaan tapaa juuri ketään tai käy yhtään missään. Sellaisina aikoina teen töitä kotona ja työhuoneella ja kävelen näiden kahden paikan väliä usein pitkiä kiertolenkkejä ajatuksiani keräillen. Se, mikä on erilaista tähän poikkeustilaan verrattuna, näkyy lähinnä kaupassa käynnissä työmatkalla (nyt en käy). Työhuoneeni ovet pidän normaaliaikoina avoinna vain kerran kuussa, ja se on sen verran harvoin, että ei sen pois jäämistä oikeastaan tajua (ennenkuin katsoo tiliotettaan). Ja sen huomaan myös, että kun nyt ei ole tapahtumia, joihin myyntipöydälläni osallistun - se jatkuva lähtöpakkaaminen ja paluupurkaminen on jäänyt pois.

Kuitenkin kaikki on totaalisen eri tavalla. Minulla on kova luottamus tulevaisuuteen, mutta silti kaikki tuntuu epävarmalta, ja hyvin toisella tavoin epävarmalta kuin normaalisti. Jossain välissä havahduin siihen pelottavaan tunteeseen, että ehkä katselen työhuoneeni ikkunan takana hiljalleen eloon herääviä puita viimeisen kerran. Tahdonvoima on kumma juttu, ja olen vakaasti päättänyt, että ensi keväänä katson samasta ikkunasta ulos - mutta siltikin ajoittainen epävarmuus muljahtelee vatsanpohjassa. Vaikka päivisin luulen uskovani siihen, että kyllä tämä tilanne vielä selviää, yöllä herään siihen, että huomaan puoliunissani tekeväni suunnitelmaa siitä, mitä tavaroita pystyn työhuoneeltani siirtämään kotiin, ja mitkä esineet pitää laittaa myyntiin.

Koko kevät on ollut melkoista aaltoliikettä. Maaliskuu ja huhtikuun alku meni jonkinlaisessa lamaannuksessa, siellä aallon pohjalla. Sitä teki paljon, mutta ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi fokus suunnata. Vedosten postittaminenkin alkoi stressata, kun itsellä ei ole mitään intoa postissa asiointiin, ja toisaalta, asiakkailta alkoi tulla viestiä, että he eivät halua noutaa vedoksia postin toimipisteestä tai edes automaatista. Sitten huomasin, että minullahan on pieniä teoksia, jotka voin itse sujauttaa suoraan postilaatikkoon ja jotka jaetaan asiakkaille suoraan postilaatikkoon tai postiluukkuun. Ja aika pian huomasin olevani jälleen aallon huipulla: kun nollamyyntimaaliskuun jälkeen saa pakata vedoksen pakettiin ja lähettää sen uuteen kotiinsa... se jos mikä valaa uskoa tulevaisuuteen.

Jo itsessään tilausten pakkaus ja lähetys on tuntunut suunnattomalta helpotukselta lomakesulkeisten ja loputtomalta tuntuvan budjetoinnin ja tulevaisuuden suunnittelun keskellä. Sitten koitti se hetki, kun tajusin, että yhden kuun vuokrarahat on koossa - olen jälleen saanut kuukauden lisäaikaa työhuoneelleni. Outo ilmiö, jonka olen huomannut aikaisemminkin: kun perusasiat saa kuntoon, tulevan suunnittelukin on aivan erilaista. Viime päivät olen suorastaan kylpenyt ideoissa; sellaisissa, jotka voin toteuttaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessakin, ja materiaaleilla, joita minulla jo on. Sen tahmean, siirappisen epätoivossa kylpemisen sijaan pää on vapautunut jälleen (eikä toivottavasti vain hetkeksi) riemukkaaseen suunnitteluun: tulevaisuuden pelkäämisen sijaan sitä ja tulevien projektien käynnistymistä suorastaan odottaa.

(Muutenkin asiat näyttävät ratkeavan ihan itsekseen: vien mielelläni postiin nyt myös niitä suurempia vedoksia - minulle neuvottiin luukku, jonne voin isommat pakettini viedä sisällä asioimatta! Minkä vuoksi ajattelin pitää postikuluttoman kevään koskien kaikkia minulta tilattavia vedoksia. Vastaanottajan tosin pitää lähetys noutaa sellainen isompi lähetys joko Postin toimipisteestä tai pakettiautomaatista (pienet työt tulevat xxs-pakettina muun postin mukana kotiin saakka). Kotiinkuljetuskin on Postilla tarjolla, mutta siitä joudun perimään 15 euron maksun. Jos olet kiinnostunut tilaamaan jotain, laita viestiä Facebook-sivuni kautta tai vaikka sähköpostilla paivi.hintsanen(a)coloria.net)

Viimeinen kesä kyynelpuutarhurina - The Last Summer as a Tear Gardener

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Kesä 23, 2019 kello 10.39 PDT

Haluaisin niin paljon kirjoittaa pitkästi ja vuolaasti kahdesta hienosta näyttelypaikasta, joihin tänä kesänä saan pystyttää Kyyneltarhani - mutta aika! Vielä on vaikka mitä tekemättä ja aamulla lähtee bussi kohti rannikkoa, ja olisi varmaan hyvä pakatakin... Joten lainaan tähän itseäni, kirjoitukseni (hieman muokattuna) Kyynelpuutarhurin päiväkirja-sivulta muutaman viikon takaa:

Kyynelpuutarhurin päiväkirjaan kirjoitin:

"Vaikka Kyyneltarha on ikuinen, minulle se on myös väliaikainen. Tiedän, että aikani kyynelpuutarhurina päättyy joskus, ehkä piankin, ja se hetki tulee koko ajan lähemmäksi. Jossakin tulevaisuudessa odottaa päivä, kun jätän kyynelpuutarhurin saappaat pestyinä vajan oven viereen, kuljen puutarhan läpi pitkän hiekkakäytävän päähän viimeisen kerran ja suljen puutarhan portit takanani. Ehkä edelleen käyn puutarhassa, kuten kävin ennen kuin aloitin työni täysipäiväisesti, mutta samalla tavoin kuin silloin, puutarha pysyy vähän etäämmällä minusta. Olen enää vain kävijä muiden joukossa, en puutarhuri."

Nyt tuo vääjäämätön hetki on lähellä.

Haikeana sanon tänä kesänä jäähyväiset Kyyneltarhalle kahden hieman erilaisen Kyyneltarha-näyttelyn parissa - kaihoisissa, mutta onnellisissa merkeissä:
26.6.-11.8.2019 Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo
3.7.-4.8.2019 Kaikuja Kyyneltarhasta, Teijon Masuuni

Teokset jatkavat toki elämäänsä eteenpäin, ja vaikka ehkä joskus tulevaisuudessa palaan teeman pariin, mutta Kyyneltarha-teemaisten näyttelyiden pariin en enää tämän kesän jälkeen todennäköisimmin palaa.

Elokuussa painan Kyyneltarhan portit hellästi kiinni, ja ehkä nojaan vielä hetken päätäni sen ruosteesta punertuneeseen pintaan, ennenkuin jatkan matkaani eteenpäin.

---

I would like to write long about those two fantastic exhibition places, where I can bring my Garden of Tears this summer - but time! There's so much to do before my bus will leave towards the coast on tomorrow morning, and it would also be good to pack... So I quote myself - my writing from the Kyynelpuutarhurin päiväkirja (The Diary of a Tear Gardener) facebook page a few weeks ago:

On my Diary of a Tear Gardener I wrote:

Even though the Garden of Tears is eternal, for me it's just temporary. I know my time as a tear gardener will end sometime, maybe soon, and the moment comes closer each day. Somewhere in the future there will be a day, when I'll leave my tear gardener boots cleaned next to the shed door, I'll walk through the garden, to the end of the long sand lane for the last time, and close the garden gate behind me. Perhaps I'll still visit the garden, like I did before I started my full-time job, but like then, the garden will stay further away from me. Then I'll be just another visitor amongst the other ones, not a gardener.

Now that inevitable moment is coming closer.

This summer I bid a melancholic farewell to the Garden of Tears with two slightly different exhibitions - wistful, but happy:
June 26 - August 11, 2019 The Garden of Tears at HUONE ett RUM Inkoo
July 3 - August 4, 2019 Echoes from the Garden of Tears, Teijon Masuuni

After this the artworks will live on their life, and even though I might return to the theme some day in the future, I probably won't return to the Garden of Tears exhibitions after this summer.

In August I'll gently close the gate of the Garden of Tears, and maybe I'll rest my head against its rusty surface, before I'll continue my journey.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Kesä 29, 2019 kello 7.41 PDT

Uusia alkuja - New beginnings

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 18, 2018 kello 5.42 PDT

Viikon alussa niin toivoin, että jotain positiivistakin tapahtuisi välillä, ja edes jokin juttu saisi päätöksen - tai edes nytkähtäisi eteenpäin. Heti seuraavana aamuna ensimmäinen sähköposti, jonka luin, oli palautetta Kyynelpuutarhurin päiväkirjasta, ja alkoi näin: Käsittämättömän upea teos. Ei tarvittu kuin kolme sanaa. Kaikki alkoi taas tuntua vähän enemmän mahdolliselta.

Torstaina kävin katsomassa pientä tilaa, johon oitis ihastuin. Se on näyteikkunallinen liiketila hyvin hiljaisella paikalla. Alunperin hain paikkaa, johon voisin siirtää kaiken taiteellisen tekemiseni, ja tähän tilaan se ei yksinkertaisesti mahdu, mutta tein pikaisen uudelleenkalibroinnin. Sekin jo riittää, jos saan paikan sille työlle, jota en tällä hetkellä voi tehdä kuin kotona, ja jota en kuitenkaan mahdu kotona tekemään. Viiden minuutin harkinta, ja päätös oli tehty.

Tilasta tulee siis työhuoneeni, ei mikään kauppa, vaikka fasiliteetit kaupalle olisivatkin oivalliset. En pääse muuttamaankaan (kokonaan) heti, koska näyttelyn suunnittelu ja tekeminen syövät nyt aikaa niin tehokkaasti. Nyt marraskuussa pääsen jo työstämään tilassa muutamia isompia teoksia, joita en kotona mahdu tekemään, mutta oikeasti muutan tavarani joulukuun alussa. Tarkoitus olisi pitää jonkinlainen avointen ovien viikko joulua edeltävällä viikolla.

(Tilan etsintä on ollut oivaa sijaistoimintoa vaikeiden näyttelyteosten tekemiselle. Nyt pitää varmaan yrittää orientoitua hetkisen aikaa niihin... ei vielä vaikuta kovin lupaavalta.)

...

At the beginnig of this week I so wished something positive to happen for a while, and I hoped that even one process would reach an ending - or at least would move on. The very next morning the very first email I read was about my book, and it began like this: Unbelievable magnificent work. It only took three words. Everything started to feel a bit more possible to achieve.

On Thursday I went to see a small studio, to which I fell in love rightaway. It is a space with a shop window in a very very quiet place. Originally I was searching for a place where I could move all my work to, and to this space it simply won't fit to, but I did think about it all with new eyes. Maybe it's enough, if I'll get a room for those jobs that I can now do only at home, and which I really don't fit to do at home at the moment. Five minutes of thinking, and the decision was made.

This will be my studio / working space, not any shop, even though the space would be optimized for the one. I can't even move rightaway (at least fully), because my on-coming exhibition consumes time so much. I may start to work with some of my larger peaces on November already, those which I can't work with at home, but I'll probably move my stuff only at the beginning of December. I have planned to keep some kind of open doors week one week before Christmas.

(Searching for space has been sort of substitute activity when I really should have made my difficult exhibition woeks. I should probably take my time to concentrate on them for a while... not very promising at the moment.)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Loka 20, 2018 kello 10.39 PDT

Jääefektejä // Frost Effects

Eilen vielä puuhailin ruostekukkien kanssa, tänään vuorostaan jääkukkien. Puutarhurointini on näköjään vähän toismaailmaista.

Viime viikon kovilla pakkasilla innostuin kuvaamaan keittiön avonaiseen ikkunaan syntyneitä jääkukkia ja jäin vähän harmittelemaan, kun kukka- ja kuvasato oli kovin pieni. Vähän mietiskeltyäni hoksasin, että höyryhän niitä kukkasia pakkasessa synnyttää, joten laskin hanasta ämpäriin niin kuumaa vettä kuin sieltä tuli ja vein sen parvekkeelle. Ja voilá, muutamien minuuttien kuluttua ensimmäiset jääkukat olivat syntyneet. Kuvailin jäätä parvekelasista varmaan lähemmäs puoli tuntia, mutta tuolloin hoksasin vasta valon jo loppuessa ujuttaa lasin taakse paperia uudenlaisten efektien saamiseksi. Jääkukat vaativat aurinkoa elääkseen, hämärässä kuvaus ei enää onnistunut ja seuraavana päivänä lämmennyt ilma oli kadottanut kukkatarhani.

Tänään aamulla herätessä pakkasta oli mittarissa melkein 20°C ja koska aurinkokin häämötteli kaukana jossain, päätin toistaa jääkukkakuvaussessioni. Aamupäivällä en oikein osannut tehdä muuta kuin odottelin vain sitä, että aurinko liukuisi oikeaan paikkaan ja muuttaisi lasiin piirtyneet jääkiteet kristalleiksi. Samoin kuin viimeksi, kuvailin jonkinlaisessa riemukkaassa kauniin päivän ja lumoavien muotojen synnyttämässä transsissa miltei puoli tuntia, kunnes kamera alkoi jähmettyä kylmyydestä ja muistikortti loppui. Sormissa kylmä ei edes tuntunut, vaikka olin ilman hansikkaita, mutta tuntuu että jalanpohjat eivät ole vieläkään oikein toipuneet sessiosta, useamman tunnin jälkeen. Seuraavan kerran pistän kengät jalkaan. (Oli minulla villasukat ja parvekkeella ohut räsymatto betonilattian päällä).

Mitäkö kuvilla teen? Ihastelen. Ja jos vaikka niistä saisin puuttuvan osaan jo ikuisuuksia työn alla olleeseen "Aaria"-kuvasarjaani. Ja elementtejä muihin, uusiin teoksiin.

---

Yesterday I spent my day with copper flowers, today it was ice flowers. My gardening seems to be out of this world.

Last week, during those frosty sub-zero temperatures, I got excited by some ice flowers which were formed to our kitchen window. But there were just a few and I didn't get to take enough photos, so I was a bit disappointed about that. After a little while I realized that it is the steam that makes the flowers during frost, so I filled a bucket with very hot water and took it to our balcony. And voilá, after a few minutes the first ice flowers showed themselves on out balcony window. I took photos about almost half an hour, but it was only when the light already started to fade, that I figured that if I'd install paper behind the window, I'd get new kind of effects. But those ice flowers need the sun for glowing, in the dusk I just didn't get good photos anymore, and the very next day the weather was already warmed so much that my flower garden had vanished.

Today when I woke up, it was almost 20°C and because the sun was there somewhere, I decided to repeat my ice flower photographing session. During the morning and midday I really couldn't focus in anything but to wait, when the sun would hit the right place and turn the ice flowers into shiny crystals. The same happened as last time: I took photographs nearly half an hour, almost like in some kind of trance born by the combination of the beautiful day and mesmerizing forms of ice - I took photos until the camera started to freeze and the memory card filled. I didn't feel any cold in my fingers, even though I didn't have any gloves, but after several hours from the session, I still feel that my feet hasn't really gotten warm enough after that. Next time I'll wear my shoes. (I did have woolen stockings and there is a thin carpet upon concrete floor).

What will I do with these pictures? Admire them. And maybe I'll get the missing peace to my "Aria" series, which has been in process for ages now. And maybe elements to some other, new artworks.

James - Frozen Britain

[Poissa/Absent 48. Pigmenttimustetuloste / pigment ink print, 15x14cm.]

Suuria Pieniä elämän iloja: ostimme viime elokuussa yhteen huoneeseen kaksi Ikean 5x5  Expedit-hyllyä  huoneen jakajaksi, tarkoituksena paitsi saada tilaa kirjoille ja levyille, myös erottaa huoneesta pieni lisäpuuhatila minulle. Elämä on ollut niin kiireistä, ettei ole ollut aikaa irrottaa päivää kokoamiseen tätä aiemmin, mutta eilen vihdoin pääsimme aloittamaan projektin. Koko päivä meni urakoidessa: itse hyllyn kokoaminen oli helppoa ja sujui nopeasti, mutta sitä ennen samalla siivosimme huoneesta ylimääräistä tavaraa pois. Kokosimme ensin vain toisen hyllyn, koska tarkoitus on vielä vähän vahvistaa hyllyä taustalevyillä ja lisätä vähän ylimääräisiä hyllyvahvikkeita (koska... Ikea). Jatkamme loppuviikosta, kun taustalevyt ja kulmaraudat on hankittu.

Mutta jo alkaa tuntua toiveikkaalta: pian saa taidekirjatkin läjistä hyllyyn. Ja sitten on myös paikka, missä ajattelin jatkossa signeerata ja hoitaa teosten pakkaamisen - nyt olen tehnyt sen keittiön pöydän ääressä. Muutenhan se ei haittaa, mutta kummallisen työlästä kaikista pikkupuuhistakin tulee, kun joutuu aina erikseen raivaamaan itselleen työtilan ja sitten vielä metsästämään välineet ympäri asuntoa - ja korjaamaan kaikki pois, kun on ruokailun aika.

Tämän järjestelyinnon bonuskierroksena päädyin suunnittelemaan pikkutilan ovenpieleen lataamoa: suunnittelen siihen ständin, johon tulee kaikki talon laturit kameroiden akkulatureista kännykkä-, läppäri- ja padilatureihin. Nimikoituna. Jospa sitten loppuisi myös jokaviikkoinen laturien etsimisruljanssi.

Tämä uusi järjestys kesän kynnyksellä tuntuu uudelta alulta. Inspiroivaa.

---

Big Little joys of life: last August we purchased two Ikea 5x5 Expedit shelves to divide one room in two spaces; in order to have more shelves for our books and lps, but also to have a small extra working space for me. Our lives have been so busy, that we haven't had a whole day to do this before, but yesterday we finally got some time to start the project. We spent the whole day working: assembling the shelf itself was a fast job, but before that we did some cleaning and threw away some stuff. We only assembled the first shelf, because we like to buy some backboards and some additional stuff to strenghten the shelves (because... Ikea). We will continue with the project at the end of the week, when all backboards and angle irons will be purchased.

But I'm feeling so glad already: soon the art books will find their new home on shelves instead of having to spend their life on piles on the floor. And then I'll have a spot, where I will sign my works and pack them to for shipping - until now I have managed to do all this by our kitchen table. It doesn't matter really, but even the smallest chores are strangely laborious when you have to clear the space every time and then search for the stuff you need all around the flat - and clean up everything straigthaway, when it is time to cook.

As a bonus round for this sudden need to organize everything, I ended up planning a chargery next to the doorway of the small extra space: I will design a small stand, which has space for all the chargers of this household, from battery chargers of the cameras to chargers of cellphones, laptops and tablets. With their labels on each cord. Maybe then the weekly searches for some charger would finally stop.

This new order and the summer coming soon feels  all as a new start. Inspiring!

Mazzy Star - California

Viikonloppu tuli vietettyä sekä tuottaja/järjestäjän että kurssilaisen rooleissa Live Herring '14 -näyttelyn oheistapahtumassa, kuopiolaisen Sampsa Kuhan vetämässä Taide XYZ-asteikolla -työpajassa. Työpajassa tutustuttiin virtuaalimaailmoihin ja päästiin kokeilemaan, miltä maailmat voivat näyttää Oculus Rift -lasien kautta.

Yleisen säätämisen ohessa sain jotain makua itse 3d-maailmojen tekemisestäkin. Blenderiä ja itse 3d-objektien tekemistä olen jo joskus aiemmin opetellut: saan objekteja tehtyä, mutten niin hyvin, että voisin konkreettisesti tehdä jotain näyttävää - mutta niiden avulla pystyn kuitenkin demoamaan haluamaani  lopputulosta. Unity-pelimoottori oli itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta perusteet oppi nopeasti - ja pää alkoi heti raksuttaa, mitä kaikkea sillä saisikaan tehtyä.

Olen jo kauan hahmotellut mielessäni jonkinlaista tilallista sanateosta. The Undertakings -teoksen toteutin flash-animaationa ja olen suunnitellut sen jatko-osia projisoitavaksi eri materiaalein vuorattuun tilaan luodakseni sanapilvestä myös eräänlaisen 3d-kokemuksen. Prosessi on edennyt varsin hitaasti, kun suunnitelma on pysynyt etäisenä hahmotelmana eikä ole suostunut kirkastumaan. Oculus Rift -laseja kokeiltuani koko juttu alkoi hahmottua ihan eri tavalla, yhtä-äkkiä projekti alkoi ohjautua ihan eri suuntaan. En aio luopua aiemmasta ideastani, mutta ehkä luon rinnalle uuden version, rinnakkaistodellisuuden tälle.

Toteutusta pitää silti vielä odotella. En pysty keskittymään teosten suunnitteluun niin täysivaltaisesti kuin haluaisin, kun kaikkien muiden projektien pyörittäminen vaatii aikaa, eikä tämäntyyppisiä juttuja oikein saa tehtyä taustaprosessoinnilla. Toisaalta, mihin tässä on kiire? Tekniikkakin on vielä niin lapsen kengissään, että vähän odottelemalla koko tekniikka edullistunee ja käyttö helpottuu muutenkin. Ei kannata yrittää aikaansa edelle.

(...Totta kai  olin ottavinani työpajassa paljon kuvia, mutta yhtään kelvollista ei oikein kameraan tarttunut...)

Findlay - Off and On

[Poissa 197. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Käsi alkaa vihdoin olla kunnossa. Vuodenvaihteen aika on oikeastaan ihan hyvää aikaa tehdä pois rästejä ja kauan odottaneita projekteja, omiakin - uutta sähköpostia ja uusia työjuttuja ei sada niin tolkuttomaan tahtiin. Välillä voi käydä purkamassa turhautumiaan räiskimällä joululahjaksi saatua Ratchet & Clank -peliä (loistava!) ja tänään yritän saada okaisimmat hommat pois Dr. Who -jouluspeciaaliin mennessä. Isompien projektien kanssa jatkan ensi vuoden puolella, mutta rästiin on tuon onnettoman käden takia päässyt kasautumaan niin monta hommaa, että uusi kuvasarja saanee odottaa toteutustaan pidemmälle kevääseen. Vähän harmittaa, kun nyt olisi inspiraatiota käydä juuri sen kimppuun. Se kuitenkin vaatii ranteelta niin paljon, että pakko vain yrittää pitää itsensä ruodussa ja kurinalaisesti tehdä muita asioita alta pois.

Itse joulu taas livahti käsistä kuin viritetty juoksuhiekka. Jouluaatto-aamuna tein viimeiset työt, sitten loppuilta vanhemmilla meni lähinnä nukkuessa, kuten meni seuraavakin päivä. Jossain välissä ajattelin lukea Byattin Possession-kirjaa, jonka pakkasin mukaan, mutten löytänyt sitä. Pitkällisen etsimisen jälkeen se löytyi lopulta sängyn jalan taakse survoontuneena - paikasta, josta olin katsovinani ensimmäiseksi - ja koko etsimisruljanssin jälkeen koko lukemisvimma vähän laantui. Sitten olikin jo seuraava päivä ja huomasin lojuvani kotona television edessä. Joten se siitä yrityksestä.

Olen kyllä aiemminkin huomannut, että lyhyisiin lomakausiin ei kannata suunnitella yhtään mitään, sitten huomaa, että ainoa mitä jää jäljelle, on harmitus siitä, ettei ehtinyt. En tee uuden vuoden lupauksia, mutta jonkinlaisen elämänmuutostoiveen voisin itselleni esittää: tästä lähtien yritän pyhittää lukemiselle ja vain olemiselle muutaman tunnin viikossa. Ei tästä muuten mitään tule.

Ja/tai sitten pistän kirjan laukkuuni ja kuljetan sitä mukanani - ja kun jossakin pitää odottaa, niin luen ennemmin kuin paukutan tabletillani Candy Crash Sagaa. Kaikkein hienoimmat muistot lukuhetkistä ovat nimenomaan niitä, kun odotellessa lukee missä sattuu, in situ. Miksen ole jatkanut sitä? ...Ai niin, sää. Ei ole mieltä ylentävää odotella kaveria puistossa, kun märälle penkille ei voi istua ja vesi lotraa kirjan sivut kurttuisiksi. Tai paremmalla talvisäällä ei sivujen kääntäminen pakkasella onnistu. (Vaikka paremminhan perinteinen kirja kestää sekä vettä että pakkasta kuin tabletti...) Sisätiloissa on jostain syystä istumapaikkoja harvassa (kirjastossa, tietysti, mutta se on jotenkin liian ilmeinen). Ihmisten ilmeisesti halutaan liikkuvan kauppakeskuksissa vuolaana virtana, eikä jäävän nyhjäämään kirjojensa kanssa mihinkään kulmaukseen - mutta sisätila muutenkin tuntuu niin suljetulta ja ihmisten älinä kovemmalta. Onhan niitä istumapaikkoja kahviloissa, mutta tiettyyn erityiseen paikkaan hakeutuessa katoaa se sattumanvaraisuuden tunne, jonka avulla saa helpommin itsensä siirrettyä toiseen maailmaan.

Uuden lukukauden toivossa taidankin klikkailla itseni samantien Play:lle (Play:hin?) ja tilata muutamia uusia kirjoja kahlattavaksi. Jotta on sitten varastoa, kun saan hetkestä kiinni ja lukeminen vie mukanaan.

Mark Lanegan — The Gravedigger's Song

[Tähystäjä / Lookout. Pigmenttimustetuloste, 27x12cm (+marginaali), ed. 30.]

Viime viikolla tein rästihommia ja toimistohommia silmät sikkuralla ja onnistuin melkein saamaan itseni kiinni aikataulullisesti. En vain ole saanut omaa nettisivuani valmiiksi ja täydennettyä puolen vuoden aikana, vaikka yritystä on ollut - muiden työt tuntuvat aina olevan etusijalla... Marssijärjestyksenä on ollut, että ensin sisältö paikalleen, sitten ulkoasu kuntoon, mutta sisällön lisääminenkin on vasta puolessa välissä. Nyt huomasin, että olen tyhmyyksissäni tehnyt muutokset isäntäteemaan, joten nyt kun päivitän korjaukset, joudun tekemään muutokset uudelleen - jospa nyt fiksuuksissani ottaisin child-teeman käyttöön. Tai unohdan tuon koko wp-pohjan ja koodaan sivun vanhanaikaisesti. Joskus tuntuu, että kun on kuitenkin html-taito hyppysissä, wp lähinnä hidastaa tai ei ainakaan nopeuta ylläpitoa. Muiden töiden takia - ja lievän taloudellisen kriisin takia - uusien papereiden ja korttien tilaaminenkin on viivästynyt melkein kuukaudella. Jospa tällä viikolla saisi aikaiseksi hoitaa sekä noi omat artsupuolen rästit ja kaikki paperihommat.

Sunnuntaina kävimme purkamassa Kapriisin näyttelyn. Myyntiä oli ollut kohtuullisesti, ilmeisesti kävijöitäkin, mutta ennen kaikkea mukavat kommentit vieraskirjassa ilahduttivat. Lehtinäkyvyys oli nolla, enkä tiedä, kuinka paljon lehdistöä näyttelyllämme hätyyteltiin, mutta silti mukava huomata, että se lehdistön huomaaminen tänä someaikana ei ole enää mikään ehdoton pakko. Viesti kulkee ja tavoittaa muutenkin. Tietenkin se aina jää harmittamaan, jos näyttelystä ei kirjoiteta kritiikkiä - olkoon se sitten hyvä tai huono, mutta ainakin vanhemmat saavat täytettä leikekirjaansa.

Kapriisista jatkoin suoraan Helsinkiin ja palasin kokouksen jälkeen eilen illalla kotiin. Kynä höyrysi koko junamatkan, kun tuntui ettei ideoille ollut loppua. Nyt tuntuu, että olen kuvien tekemisestä kallistumassa taas kirjoittamisen puolelle ja jotkut interaktiiviset työtkin prosessoituvat konkreettisiksi toteutussuunnitelmiksi. Toisaalta, jossain takaraivossa sykkii ajatus siitä, että voisi vain olla muutaman viikon, ihan ilman mitään projektia ja vaikka lekotella vain. Sitten syksyllä. Ehkä.

The Ravishing Beauties — Arctic Death

Kuvat lähtevät kohti Tamperetta, itse kohta perässä. Kuvitusteema tuntuu päsähtäneen nyt kunnolla päälle. Huomaan näin näyttelytöiden valmistuttua, että viime kesän Euroopan interrail-tourneen vanhoista museoista ja symbolistien antiikkiaiheista jäi päälle jonkinlainen viehtymys vanhoihin tarustokuviin ja merenneitoja, merihevosia ja muitakin sekä merellisiä että maallisia ja taivaallisia myyttejä tuli todistettua useammassakin muodossa. Tajusin matkalla näkemäni visuaalisen annin laajuuden, kun kävin teosprosessia varten läpi kesällä kuvaamiani materiaaleja (pintoja, puita, maisemia) - tuntien suurta kateutta viimekesäistä minääni kohtaan. Paljon on kuvia museoista, mutta myös pieniä hetkiä muualta.

Itsellenikin muistutukseksi muutamia otteita viime kesä- ja heinäkuusta:


Vaaleanpunainen tyttö siniharmaassa huoneessa ja siniharmaa mies vaaleanpunaisessa huoneessa (Berliini.)


Lihava ja hoikka mies (Berliini.)


Berliiniläinen tv-lähetys.


Seesteinen hetki keskellä Berliiniä.


Kuolleiden saari ja kolme miestä (Berliini.)


Taivaallinen ja maallinen (Berliini.)


Tuntemattomat ihastuneet Berliiniläisessä puistossa.


Berliinin taivaan alla.


Berliinin taivaan alta.


Kohtaaminen.


Valo Leipzigissa.


Tila Leipzigissa.


Mies japanilaisen puutarhan puussa Erfurtissa.


Sateenvarjo müncheniläisessä roksiksessa.


Zürichin arkkitehtuuri.


Ovi Luzernissa.


Sveitsin vuoria ylöspäin.


Sveitsin vuoria alaspäin.


Uskon varassa.


Gigerin taiteen kimpussa.


Koira Baselissa.


Mies Baselissa.


Auringonlasku Hampurissa.

Gene Clark — Strength Of Strings

[Kierrätyskuva 4x6" kuvavaihtoon.]

Aamu alkoi vanhoja majakkakuvia (Märket ennen kunnostuksen alkua + Islannin majakkakierros) uutta kuvasarjaa varten selaillen, ja sillä huomiolla, etten ole viime vuonna käynyt yhdelläkään majakalla, enkä tänä vuonnakaan taida yksinkertaisesti keretä. Ensi vuonna pitää pistää merireissailu etusijalle, ettei tule näin rannatonta oloa. Maakravulle.

Majakoilta ja meren äärestä yleensäkin saa sellaisen latingin ispiraatiota ja yleensä konkreettisesti vielä hyviä kuviakin, että vähintään kerran vuodessa pitäisi jossain karussa majakankupeessa käydä soittamassa kameraa, jotta materiaalivarasto sekä mielessä että koneen kovalevyllä säilyisi sopivan antoisana. Yleensä merellä on aivan erilainen valo kuin muualla, johtuuko sitten kosteudesta vai mistä?

Hieman huolestuttavat muutamat konkreettiset asiat: en ole vielä löytänyt hyvää satiinimattapaperia, printteri on esittänyt merkkejä lähenevästä poismenostaan ja muutenkin on koko ajan sellainen olo, että olisi aika katsella ehkä suurempia printtereitä. Sellaisen hankkiminen kylläkin sekoittaisi totaalisesti sekä talouteni että asunnon järjestyksen ja tällä hetkellä ei riitä aivo ajattelemaan mahdollista tulevaa finanssitilapalapeliä.

Meneillään olevat työprojektit ovat pakottaneet keskittymään kaikkeen ihan muuhun, mutta jotain konkreettista kuitenkin sain aikaiseksi: taukotyönä koneen äärellä istumisesta silppusin leikkurilla asunnon kaikki turhat pahvipakkaukset (mailerit, vanhat kodinkonepaketit ja muut) vedosten taustapahveiksi. Keittiössä on puuhapiste, jossa leikkelen samanlaisena taukotyönä pilalle menneistä vedoksista sekä erilaisista väritestivedoksista (joita on kertynyt vuosien aikaan kymmeniä) pohjia uusille vedoksille. Paperi on kallista eikä se ole fyysisesti mennyt pilalle, joten jos päässä telmii niille sopivia kuva-aiheita, niin miksi niitä ei toteuttaisi? Aloitin leikkelemällä vedoksia keskittyen itseäni puhutteleviin väripintoihin ja päädyin tekemään pienen erän abstrakteja sommitelmia. Yhtä-äkkiä päässäni alkoikin hahmottua paloista koottu väripinta... Aiemmin olen jo kokeillut päällekkäin printtaamista, eli siihen tarkoitukseen lajittelin oman kasan ja kolmas pino muodostui vedoksille, joista väsään jotain pientä uutta joko raaputtamalla tai painamalla.

Olen viime syksystä lähtien yrittänyt kehittää tuota vesirapsutustekniikkaa (muste ei todellakaan lähde irti edes pesemällä - pitää rikkoa paperin pinta ja raapia päällimmäinen pinta pois, eikä sekään onnistu kuin vedessä). Syntyneitä pikkuisia kokeiluprinttisiä olen laittanut laskun saajille kuoreen pienenä piristeenä. Vaikka tuollainen muiden hommien välillä tehtävä työ välillä turhauttaakin, kun tuntuu, ettei pääse keskittymään niin hyvin kuin haluaisi, tällä viikolla oli kuitenkin jonkinlainen taitoskohta koko projektissa: tajusin mitä ja miten kannattaa tehdä. Hyvä, että kokeilu välillä palkitseekin, ja mukavammaltahan se aina tuntuu pidemmän prosessin jälkeen.

Tänään sitten lähti New Yorkia kohti yksi noista raaputustöistä 4x6"-swappiin, johon osallistuin ihan terapiaprojektina. Saanen piakkoin vastaavan kokoisen pienen työn jostakin päin maailmaa :)

Fun Boy Three — Tunnel Of Love

Meinasi kiireen keskellä unohtua - mutta vielä viikko aikaa käydä tutustumassa: helmikuun puolenvälin tienoilla aukesi Galleria Nunesissa Helsingissä ryhmänäyttelymme (Rita, Maija, Minja ja minä). En ollut viime vuonna Portugalissa paikan päällä ihailemassa kokonaisuutta ja nyt kun omin silmin pääsi näkemään, pitää todeta, että näyttelyyn valikoituneet työmme sopivat hyvin yhteen! Omalla kohdallani jäi vain harmittamaan oma puolivillaisuuteni koko näyttelyn suhteen - hieman nolosti olin melkein unohtanut koko tämän näyttelyn, ennenkuin tammikuussa lopulta tapasimme keskenämme näyttelyn tiimoilta. Projekti liukeni omalla kohdallani hieman taustalle, kun jouduin jättämään Portugalin reissun väliin. Näin näyttelystä hienoja kuvia ja kuulin hyvää palautetta, mutta kaiken muun häppeningin keskellä koko homma jäi itseltäni jotenkin vajaalle rekisteröimiselle. Huolimatta Nunesin näyttelyn teosten yhteen sopivuudesta, itseäni jäi vähän harmittamaan se, että lipesin periaatteistani: yhteisnäyttelyssä on ok tehdä kompromisseja sen kanssa mitä laittaa esille, mutta missään näyttelyssä ei pitäisi tehdä kompromisseja varsinaisten teoksen kanssa - ja tässä nyt niin kävi. Galleriassa ei ollut tykille telinettä eikä pieni tila antanut resursseja oikeasti hyvälle projisoinnille, eli tykki on nyt liki maan rajassa liian valoisassa tilassa. Jälkeenpäin harmittelin, että ehkä kumminkin olisin voinut laittaa jotain muuta kuin projisoinnin, kun se ei tilaan suosiolla mennyt (eikä galleristikaan vaikuttanut siitä kovasti ilahtuvan). Toisaalta se kumminkin kuuluu alkuperäiseen setupiin, ja ehkä olennaisin kuitenkin välittyy. Ja kokonaisuushan tuossa tärkein on.

Tilassa ei tosin taida olla missään esillä tuon projisointiteokseni, The Undertakings, taustaa. Vuosina 1998-2001 keräsin materiaalia projektiini Ex votos ja sainkin vastauksia yli neljä sataa - mutta lopulta materiaali jäi hyödyntämättä. Aloitin kyllä flash-animaation toteuttamisen materiaalista, mutta sitten aika vain loppui kesken ja unohdin koko projektin vuosiksi - ennenkuin Rita alkoi puhua samannimisestä projektistaan, johon kutsui minut mukaan. Kaivelin materiaaleja esiin ja katselin aikaansaannoksiani ja hiljalleen koko toteutusidea palautui mieleeni. Käytin hieman samantyyppistä visuaalista pohjaa Lepidophobia-projektissa, joten tuntui siltä, että ehkä projektin toteutus äänenä olisikin parempi ratkaisu. Löysin kuitenkin vanhat flash-tiedostotkin ja melkein järkytyin, kun huomasin, kuinka pitkälle olin projektia jo työstetänyt, joten pakkohan projekti oli saattaa loppuun - vaikka se onkin visuaalisesti selkeästi Lepidophobian sisartyö. Hajoitiin vastaukset paloihin ja sommittelin niistä visuaalisen kokonaisuuden - ehkä vähän videorunohenkisesti.

Jostain universumin taitekohdasta löydän vielä sellaisen timefreezen, minä aikana saan luotua oman videokanavan previeweja varten ja saan ne nettisivullenikin esiin.

Tricky and Franky Riley — Ghetto Stars

[Vieras 11 I. Pigmenttimustetuloste, kuvakoko 42x27cm + marginaalit.]

Kansalaisvelvollisuudet taas sitten hetkeksi suoritettu. Vaikka vaikeaa se kyllä oli. Äänestyspaikkana ollut koulu oli remontissa - mikä ei ilmeisesti ollut tullut kenellekään äänestysjärjestelyistä vastaavalle mieleen ennen tätä aamua, koska tie äänestyspaikalle oli huterasti viitoitettu aitaan teipillä kiinnitettyihin aanelosiin sinisellä tussilla hutaisten kirjoitettuna. Epävirallisuutta lisäsi tekstien yliviivaukset ja kirotusvihreet sekä tuulen piiskaamat, puoliksi irronneet paperirepaleet. Mutta suuren koulun taakse kiertämällä löytyi sisäpihalta pieni nuoli, joka opasti hiekkaisen ja kuoppaisen sisäpihan kautta jonkinlaiseen keltaiseen parakkirakennukseen, jossa lopulta toimenpide saatiin suoritettua. En onneksi ollut ainoa eksynyt. Ellei paikalla olisi hortoillut muitakin yhtä epätietoisen näköisiä ihmisiä, olisi varmaan jäänyt lopulta löytämättä.

Päivää onkin tänään riittänyt mainiosti. Olen yrittänyt laskeutua normaali-ihmisen ajanlaskuun hiljakseen ja tänään laitoin kellon soimaan jo ennen yhdeksää - mikä on aika ennen kuulumatonta tässä taloudessa. Vastaavasti pitäisi yrittää aikaisemmin nukkumaankin, mutta jotenkin vuoteeseen meneminen ennen kahta tai kolmea tuntuu niin vieraalta, ettei sitten meinaa saada unta. Yritän kuitenkin sitkeästi siirtää heräämistäni varttitunnilla joka päivä, että olen sitten lauantaina virkkuna Ranskan koneessa. Meinasin nielaista pääni, kun luin lipusta latest check-in 6.50, mutta alkushokin jälkeen ajatus aamupalasta Pariisissa alkoi enemmän kuin viehättää. Sunnuntaina sitten jatkan ystävän kanssa rannikolle La Rochelleen, jossa ISEND alkaa. Viikko värien ja värifanaatikkojen parissa siis. Ja Ranskassa. Ja merenrannalla.

Matkajärjestelyihin kuuluu myös sitä edeltävät työjärjestelyt. Ja artsuilujärjestykset. Toissapäivänä sain annettua Maila Talvio -salonkiin ja Tampereelle Plankon näyttelyyn ja Beckerille myyntiin menevät työt kehystykseen. Tänään keräsin Tampereelle lähteviä irtovedoksia nippuun ja printtailin niiden taakse lappusia. Huomenna olisi tarkoitus laittaa kolme työtä menemään Plankkon Ensimmäinen kattaus -näyttelyyn, joka on esillä Haarlan kiinteistössä: Pannu & Huone, Tampere, 29.4. – 15.8.2011.

Mitenkähän tässä käy. Pää humisee kuin olisin tynnyrissä. En uskalla edes vilkaista kuumemittariin.

Ólafur Arnalds — Pau Hafa Sloppið Undan Þunga Myrkursins

[Poissa 86. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Aioin osallistua Portin novellikirjoituskilpailuun, mutta tajusin ajan minimaalisuuden (dedis 1.9.). Jos muita töitä ei olisi ja jos asiakkaani eivät olisi riehaantuneet tyhjentämään koko työpöydällään puoli vuotta odottanutta sisältöä JUURI NYT minulle eteenpäin prosessoitavaksi, ehkä muutaman sanan ehtisi muotoillakin - ja katsotaan nyt, jos vaikka yöllinen inspiraatio taas iskisi.

Onneksi minulla on kokolailla hyvin printtejä valmiina: printteri on taas osoittanut omapäisyytään vääntämällä värit miten sattuu. Olen tyytyväinen, että olen osannut ennakoida Helsingin näyttelyä ja kaikki on valmiina sitä varten, mutta saa nähdä, saanko mitään uutta Hankasalmen näyttelyyn lokakuun alkuun. Ei teoksiani pahemmin ole aiemmin Hankasalmella nähty, eivätkä nuo kuvat toivoakseni hirveän nopeasti vanhene - mutta silti mielessäni on niin kauan hääräillyt omiaan sellainen uniikkitöiden sarja, että haluaisin sen valmiiksi saada. Helpottaisi kyllä, jos ehtisin jo ennen reissuani saamaan vanhentuneen musteen ("photo black" uuvahti ja printeistä tulee harmaita...)

Firenze odottaa nurkan takana. Laukut on jo henkisesti pakattu, vielä pitäisi oikeastikin tehdä sama. Kiitos Wiljamille, joka asettuu huoneistovahdiksi matkamme ajaksi :D Postin valtakirjat pitää vielä täyttää, niin paketit eivät mätäne postiin.

Reissulla aloitan myös uuden projektini Random Prints - helpotettu versio alkuperäisestä ideastani, jonka senkin aion joskus vielä toteuttaa.

White Rabbits — Percussion Gun

Väritapahtuma rankkasateineen (ja siitä huolimatta runsaine vieraineen) ja Kuopion reissu näyttelyn pystytyksineen ja avajaisineen (ja synttäreineen ja nimppareineen) takana päin: kiireessä aika aina suorastaan sujahtaa käsistä. Tällä kertaa pystytys meni suhteellisen vaivattomasti, vaikkakin väsymys painoi sen verran, että jos jotain suurempaa kommervenkkia olisi pitänyt miettiä, projekti olisi varmaan jäänyt sikseen. Maanantaina, kun kuvat oli saatu seinille ja kun sai laskeutua hotellihuoneen vuoteelle kahvikuppi kädessään tietäen, ettei tarvitse tehdä mitään... voikohan sitä jumalaisempaa tunnetta ollakaan?



Sain avajaisissa jo yhdeltä vieraalta palautetta, että työt (varsinkin pitkällä seinällä) olisi toimineet paremmin kehystettyinä, mutta itse olen kyllä tyytyväinen tuohon pelkkään pasparipustukseen. Kehysten pois jättäminen oli ihan tietoinen valinta ja oikeastaan olisin itse tyytyväisempi vain, jos olisin saanut upotettua kuvat hitusen seinän sisään :) Tavoitteenani oli tehdä nimensä mukaan hiljainen näyttely...







Arki on astunut jälleen kuvioihin: heti Kuopiosta paluuta seuraavana päivänä oli kalenterissa kolme palaveria ja viikonloppu on mennyt rästitöitä tehden. Lauantain rypästä kevensivät Anna G:n juhlat - hyvä seura ja maistuva ruoka. Aurinkokin sentään jo vähän pinnistää taivaalla. :D

Mutta aloittamani Suuri Romaani ei ole kyllä edistynyt.

Golden Silvers - True Romance

[Poissa 81. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Niin jäi ilkeän tulivuoren takia keväinen (ja kuulemma tällä hetkellä myös tuulinen ja sateinen) Firenze siis kokematta, mutta kuusi päivää räntäisessä Tallinnassa neljän tähden hotellissa ja pari päivää hyvän ystävän luona oli ihan kohtuullinen väliaikaisirtiotto - varsinkin, kun tietää, että siellä se kaupunki odottaa meitä myöhemmin tänä vuonna.

Joutilaisuus oli hetken verran juhlaa: en ole ehtinyt tarttua kirjaan aikoihin, eikä totta puhuen ainakaan kymmeneen vuoteen ole edes tehnyt mieli lukea (lukuunottamatta Harry Pottereita). Ostin Helsingistä matkapokkariksi Mikkel Birkegaardin Libri di Lucan arvoitus -kirjan (alkoi melko maukkaasti, mutta jotenkin latistui elokuvakässäriksi - joskin antaa maailmanselityksen mm. lukemiseni aikaan uutisoidulle Pekkarisen ydinvoimalasäädölle) ja lukemisen makuun päästyäni ostin Tallinnasta Sebastian Barryn kirjan The Secret Scripture - jota en kerta kaikkiaan kyennyt päästämään käsistäni. Olen jo ehtinyt vauhkota kirjasta tuttavilleni ja myös jonkinlaisesta semijärkytyksestäni, kun huomasin, ettei Barryn kirjoja ole suomennettu! En tiedä, mikä siinä oikein iski, mutta tuntui, että sanat oikein tanssivat päähän sisään - toisaalta on hyvin vaikea kuvitella kirjaa suomennettunakaan; tämä varmaan pitääkin lukea alkuperäiskielellään.

Kaikesta lukemisesta innoittuneena aloitin uudelleen myös kirjoitusharrastukseni ja ajattelin aloitella Ihka Oikean Romaanin kirjoittelun. Pitkään aikaan sanat eivät ole soineet näppäimistöllä niinkuin ne nyt tekivät, eikä toivoa siis on - jospa oikeasti saisinkin päässä liikkuvat tarinat paperille ja kustantamoon saakka?

Se jää nähtäväksi. Todellisuus nimittäin vaani kotona heti, kun kotioven avasi: kymmenet keskeneräiset projektit ja se ikuinen ajan puute. Tänäänkin on mieli vetänyt sekä kirjoittamaan että kuvien tekemiseen, mutta on pitänyt pakottaa itsensä hoitamaan kaikkea vähemmän runollista, mutta pakollista: loman aikana kertyneitä rästitöitä sekä tuleviin näyttelyihin liittyviä kehysasioita (käytännön järjestelyistä kehysasioihin kirjaimellisesti).

Aurinko sentään palasi hetkeksi taivaalle. Joskin väliaikaisesti, kuulemma.

Catatonia - Mulder And Scully

Hercules And Love Affair - Blind

Näytä suurempi kartta


----

Alkusoittoa :)