Maailma / The world

Kun ei löydä sanoja. 

Viikon mittainen järkytys ja epäusko muuttui eilen uudenlaiseksi järkytykseksi ja epäuskoksi. En ole Ukrainan sodan alkamisen jälkeen juurikaan selaillut somea tai muutenkaan nettiä muutoin kuin uutisia lukeakseni, ja nyt kun ajattelin katsella vaihteeksi jotain kevyempää (jos vaikka jonkun ilahduttavan kissavideon löytäisi!), törmäsin johonkin tavallaan vieläkin irvokkaampaan kuin sotauutiset. Instagramissa joku oli tehnyt kuvakoosteen siitä, kuinka hashtageilla ukraine, war, peace tägätään postauksia, joissa mainostetaan olutta, monenlaisia kauneushoitoja huulitäytteistä ihaniin kasvohoitoihin ja kaikenmaailmankrääsää. Tämä jäi vaivaamaan, ja vähän myöhemmin halusin tarkistaa asian todenpitävyyden. En löytänyt enää samaa postausta, joten menin samoilla hashtageilla instagramiin (ja toivon, etten olisi tehnyt niin). Näitä nimenomaisia kuvakoosteen mainospostauksia en nähnyt, mutta sen sijaan muutamia töröhuulibimbo- ja muskeliselfieitä eri puolilta maailmaa. Niitä ei ollut kymmenien tuhansien kuvien kuvavirtaan verrattuna paljon, mutta yksikin on liikaa. (En voi suositella kenellekään noiden hakusanojen käyttämistä somessa - niiden tuomiin kuviin mahtuu todella hirveitä painajaisia - mikä osaltaan korostaa noiden töröhuuliposeerausten groteskiutta.)

Tänään menin erääseen print on demand -verkkokauppaan vilkaisemaan, josko löytäisin jonkun kivan t-paidan lahjaksi kaverilleni. Kauppojen selailu pysäytti: Ukraina, sota ja rauha-teemaisia t-paitoja ja muita painotuotteita on kaupan vaikka kuinka paljon. Muutaman kohdalla lukee fundraiser tms., mutta raadollinen totuus taitaa olla, että Ukraina, sota ja rauha, ja keltaisen ja sinisen kombinaatio ovat ilmeisesti vain hyviä tuotteita juuri nyt.

💧

When you don't find the words.

A week of shocking news and disbelief in the current situation turned yesterday into a new kind of disturbance and disbelief. After the start of the war in Ukraine I haven't really been in social media or in internet otherwise, and when I now was seeking for something comforting to view (even some delightful cat video!), I found something even more grotesque than the war news. In Instagram someone had made a compilation of the images using hashtags ukraine, war, peace - advertising bear, several kinds of beauty treatments from filled lips to delightful facials, and allkindsofkitch. This bothered me later, so I wanted to check the accuracy of these postings. I didn't find the original posting anymore, so I used the same hashtags on Instagram (I wish I hadn't.) I didn't see these advertising postings mentioned, but instead a few duck face posings and muscle showing selfies around the world. There weren't so many in the feed of tens of thousands of the other images, but even one is more than enough.  (I really can't recommend for anyone to use those hashtags in social media - there are really nightmarish images included - which really emphasizes the preposterousness of the selfies.)

Today I thought I'd buy some nice t-shirt to my friend from some print on demand shop. As I searched through the selection, I noticed that there were several Ukraine, war and peace themed t-shirts and other printed stuff on sale. Some state that they are fundraisers, but somehow I think that the unscrupulous truth is, that Ukraine, war and peace, as well as the combination of yellow and blue, are just good selling articles right now.

Kuva/Image:
Parhaan ystävän muisto
Memory of the best friend
2012
(Loppuunmyyty / sold out)

Kuvia uudesta työtilasta... / Photos from my new extra studio

Näyttää ehkä varastolta, mutta sehän se oikeasti onkin! Kevyt onni on saada kaikki luonnonväritavarat hyllyihin järjestykseen, josta saan tarvitsemiani aineita nopeasti käyttöön, eikä työhön ryhtyminen tarkoita enää kymmenien laatikoiden nostelua paikaltaan, jotta saa sen, mitä tarvitsee. Hyllyihin sain myös paperini ja kaikki lankani asianmukaiseen järjestykseen. Tässä kuvassa tuossa takaosassa ei ole valo päällä, mutta testin jälkeen olen todennut, että uuden pöydän ääressä on aivan erinomaista piirrellä ja maalailla.

It might look like storage room, but then again, it is one! What a light feeling of happiness when you get all your natural dye stuff on those shelves, on their own places, where I can get all stuff easily for use not needing to lift dozens of boxes to just get the one thing I need. I also got my papers and yarns on their places. In this photo there isn't light on at the back of the room, but I've already found the desk just perfect for drawing and painting.

Vielä on joitakin asioita, jotka on järjestelemättä, mutta näiden kassien purkaminen onkin sopivaa taukojumppaa istuskelun välillä. Niiden purkaminen sujuu nopeasti, kun tavaroilla on paikat, joihin ne laittaa.

There are still some things not on their places, but emptying these bags is just a perfect thing to do in between the work sessions. And it goes fast when there are places to put everything in.

Työtilan kohokohta ei ehkä näytä juuri miltään, mutta on sitäkin tärkeämpi! Ihan oma pöytä (joku puutarhurin kasvi-istutus taso) paperien värjäämiselle. Erityisesti tämä on se työ, jota en voi oikein tehdä Keskustien päätyöhuoneellani, ja joka aiemmin vei keittiössämme kaiken tilan: värjättäviä papereita kun pitää liottaa vuoissaan aika pitkiä aikoja ja se vie aika paljon pöytätilaa. Tähän saan lisähyllyjen avulla kuusi settiä yhtäaikaa - ja vielä pigmenttisaostuksen samanaikaisesti!

The hightlight of my extra work space doesn't look like much, but it is even more important! A desk just for dyeing papers. Especially this is the job I can't really do at my Keskustie main studio, and which earlier took all the space at our kitchen: you need to soak those papers for a long time and it takes a lot of space from the kitchen table. In this desk I can set up six dye sets at one time with the help of some extra shelves - plus the lake pigment jars at the same time.

Alla kuva siitä, mitä olen tehnyt viime aikoina: jauhanut aiemmin valmistamiani substraatti-/metallikompleksipigmenttejä. Suoraan sanottuna se on oikeastaan sivujuonne työssäni, mutta toivottua vaihtelua työpäivään. Päähommanani teen nimittäin nyt filmejä lopullisen teoksen valotusta varten; se vaatii keskittymistä ja työskentelyä oudossa asennossa, enkä voi tehdä sitä kuin puolisen tuntia kerrallaan. Paussin aikana teen fyysisesti ihan erilaista hommaa, eli jauhan näitä pigmenttejä, jonka jälkeen voin palata  taas filmien pariin.

And below a photo of what I've been doing lately: grinding lake pigments I've made earlier. Frankly this is just an extra job, but it's needed change as I'm making my films ready for the final artpiece exposure. It's very detailed work and I can't do it more than an half an hour at the time - and then I have a pause and grind some pigments for a while before getting back to making films.

Puu (ja prosessi) / A Tree (and a process)

Tässä on puu. Ei vielä ehkä kaikille ilmiselvänä, mutta siinä se on, hiljalleen tulossa näkyviin.

Työprosesseistani kysytään usein, ja aina kysymyksiin on yhtä hankala vastata, kun ei ole yhtä tapaa tehdä. Jokainen työ vaatii oman lähestymistapansa ja tekniikkansa. Usein työn vaikein vaihe onkin siinä, että löytää juuri ne oikeat keinot ja välineet toteuttaa se, mikä mielessä pyörii.

Yhteistä melkein kaikille kuvilleni on se, että teen kasapäin luonnoksia ja kokeiluja. Joskus kymmenen, joskus kymmeniä. Usein kokeilujen vaihe on hidas. Se vie vähintään viikkoja, yleensä kuukausia. En pidä kompromisseista, joten jatkan niin kauan, kunnes saavutan sen, mitä haluan.

Yhteistä on myös se, että vaikka kuvan ääriviivat olisivat mielessäni kuinka selkeinä tahansa, useimmiten en aloita niitä piirtämällä. Aivan luonnostelun alkuvaiheissa, varsinkin, jos kuva mielessäni ei ole kovin tarkka, toki hahmottelen muotoa piirtämällä, kunnes tiedän suurinpiirtein, miten kuva paperille asettuu, mutta sen jälkeen hylkään piirtämisen luonnostelun viimeiseen vaiheeseen saakka (ellei piirros ole oleellinen osa kuvan lopullista jälkeä). Tuntuu, että piirtojäljessä kontrolloin kuvaa liikaa: vaikka ei olisi tarkoitus "pysyä viivojen sisällä", niin siinä kuitenkin käy. Jos mitään sattumanvaraisuutta ei ole, kuvasta tulee jollakin tavalla kankea.

Sen vuoksi luonnostyön edetessä aloitan muusta kuin ääriviivoista. Väripinnoista, joita harjoittelun jälkeen pystyn jonkin verran hallitsemaan, mutta joihin tulee kulloisenkin tekniikan mukana sen verran sattumanvaraisuutta, että kuvista (toivoakseni) häviää vääränlainen jäykkyys. Valon ja varjon dynamiikasta. Siitä sattumanvaraisuudesta, jota pintaan syntyy, kun raavin tai rypistelen paperia, tai käsittelen mitä erilaisemmin keinoin.

Tämäkin valokuva on yksi lukuisista luonnoksista uuteen projektiini - ja yksi yhden luonnoksen lukuisista vaiheista. Seuraavaksi ehkä jo kaivan tussin esille, ja etsin sen puun. 

Tästä valokuvan kuvasta tiedän melko varmasti, että se todella on luonnos. Toisinkin voi käydä. Joskus olen tekemässä luonnosta, mutta laskettuani työvälineet pöydälle huomaankin, että edessäni onkin valmis työ. Se on tosin harvinaista. Useimmiten tiedän tässä vaiheessa, että vielä on paljon tekemistä edessä, ja vielä monia luonnoksia edessä.

***

This is a tree. Maybe not obvious to everyone, but there it is, slowly coming visible.

I'm often asked about my work processes, and it's always difficult to reply to those questions, because there's not just one way to make a picture. Each work need its own approach and techniques. Often the most challenging part of the process is to find just right means and tools to realise the image in one's mind.

What is common to all my artwork is, that I make a lot of sketches and try outs. Sometimes ten, sometimes dozens. Often this phase of experimenting is the slow one. It takes weeks at least, but often months. I do not like compromizing, so I just continue as long as I see what I want to see.

It's also common, that however detailed the outlines of the artwork would be in my mind, I don't often start images by drawing. Yes, in the very beginning of the project, especially if the idea of the image is not so clear in my mind, I start sketching the shapes by drawing, until I roughly know the composition, but after that I don't draw before the final step of the design  (unless drawing isn't essential part of the final image). I feel that if I draw, I tend to control the image too much: even if I decide to not to "keep inside the lines". that is what happens. If there's not any randomness, the image will be stiff.

That's why, when the sketching process goes forward, I start from something else. I make colour surfaces, which I can, after getting some experience by training, control a bit, but not too much. I play with the dynamics of the highlights and the shadows. I play with creating randomness to the paper surface by scrathing the paper, or creasing it, or find another way to play with it.

This photo is also one of my numerous sketches for my new project - and one phase of the several phases. Next I'll probably find a fineliner, and find the tree.

When I'm looking at this photo, I'm pretty sure it is just a sketch. It could go differently. Sometimes I'm working with a sketch, but as I lay down my pens and brushes, I may notice that it is actually a finished artwork. Though that is unusual. In most of the cases I know this point, that there is still a lot to do, and lots of sketches ahead of me.

EDIT:

-

TEOS 2018

Näköjään olen liian kiireinen kertomaan täällä blogissani ajoissa kaiken oleellisimman, mutta onneksi sentään tiedon Facebook-sivuilleni ja Instagramiin sain. Kevään tärkein tapahtuma on omalta osaltani Suomen taidegraafikoiden teosmyyntitapahtuma TEOS 2018, joka on Helsingin Kaapelitehtaalla avoinna vielä pari päivää, sunnuntaihin 4.3.2018 asti (pe 11-18, la-su 11-17, ilmainen sisäänpääsy).


VOITA pieni VEDOS!
Mene Suomen taidegraafikoiden teosmyyntitilaisuuteen Kaapelitehtaalle, etsi joku teoksistani, ja ota valokuva valitsemastasi teoksesta (tai ota vaikka selfie sen kanssa) - ja jaa se Facessa tai Instassa (tai molemmissa) hashtageilla #teos2018 #päivihintsanen
Voit osallistua useammallakin kuvalla.
Näin tehneiden kesken arvon tapahtuman päätyttyä 5.3.2018 yhden pienen (8x14cm +marg.) vedoksen Toisenlainen arki -sarjasta (voittaja saa valita minkä).

Lisää TEOS 2018 - teosvälitystilaisuudesta

---

Apparently I'm too busy to share the most current information in my blog at the moment, but luckily there's some info on my Facebook page and on Instagram. For me the most important event for this spring is the art sales event by the Finnish Printmakers, TEOS 2018, which takes place in Cable Factory, Helsinki, and is still open until Sunday March 4, 2018 (Fri 11am-6pm, Sat-Sun 11am-5pm, free entrance).

Win a small print
Go to the event and find one of my artworks, take a photo of the artwork (for example a selfie with it) - and share it on Facebook or Instagram (or both) hashtag #teos2018 #päivihintsanen (you can lose the ä dots if you like :D ) Please, take as many photos as you like.
At the end of the event, on March 5, 2018, I'll draw one winner who gets a small (8 x14cm + marg) print from Another Kind of Life series.

More about the event on TEOS 2018 FB page.

Reidar ja minä / Reidar and I

Aina silloin tällöin kysytään, tykkäsinkö jo pienenä piirtää tai tiesinkö jo lapsena, että minusta tulee taiteilija. Yleensä olen vastannut, että piirsin varmaan siinä missä muutkin, mutta ei minusta pitänyt tulla taiteilijaa, vaan kirjailija. Katselinpa tässä kerran vanhempieni luona vanhaa valokuva-albumia, ja sieltähän tuo totuus tietenkin löytyi: 25.4.1974 tekemäni muotokuva Reidar Särestöniemestä. Äitini on kuvan yhteyteen kirjoittanut selityksen: 3v 10kk ikäinen Päivi piirsi tämän televisio-ohjelman "Reidarin värilliset aistumukset" innoittamana. Todellista varhaistuotantoa siis! (Huomatkaa vasemman käden hieno elegantti asento, joka tuskin on ollut kylläkään tarkoitus. Ja hienot muumimaiset varpaat, kaikki viisi.) Seuraavilla sivuilla on valokuvien lomassa muita pieniä nelivuotiaan minun piirroksia ja sitaateissa kommenttini: Minäpä olen oikea taiteilija.

Näköjään olen keittiöjakkaran kokoisena tiennyt tulevaisuuteni, vaikka sen välillä olin jo unohtanutkin. Itse en edes muista taiteilijan urasta ikinä haaveilleeni - lienevätkö kirjaimet ja sanojen taika vähän myöhemmin syrjäyttäneet kuvan? Muistan halunneeni vain kirjailijaksi niin kauan,  kuin mihin asti muisti riittää; aloitin ensimmäisen romaanini kirjoittamisen ensimmäistä kouluvuottani edeltävänä kesänä (en kylläkään tainnut päästä hienoa kansikuvitusta ja ensimmäistä sivua pidemmälle; käsinkirjoitettuna tuo romaani jäi varmaankin noin kolmen konekirjoitusrivin mittaiseksi.)

Tämä ylläoleva dokumentaatio ilmeisesti vastaa myös hyvin kysymykseen, minkä eräs toimittaja esitti minulle muutama vuosi sitten näyttelyni yhteydessä, ja johon tuolloin en osannut vastata: "Muistatko mitään lapsena kokemiasi suuria taide-elämyksiä?"

Mikä ihmeellisintä, minulla todella ON muistikuvia tuosta Reidar Särestöniemi -dokumentista! Muistan selkeästi sen värit ja sen tunteen, kun väriä levitettiin ruudun päälle.

Huomasin, että tuo värikylläinen Eeli Aallon dokumenttielokuva löytyy YLE Areenasta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/18/reidarin-varilliset-aistimukset - ja se näytti aivan niin värikkäältä, kun muistinkin.

Tietenkin oli melko hämmentävä hetki, kun jossain vaiheessa kesken dokumentin katselun tajusin, että en ole voinut nähdä tätä väreissä. Ensimmäinen väritelkkari kotiimme hankittiin, kun olin jo koulussa. Todennäköisesti moni dokumenttiin liittyvä muistikuvani on tullut myöhemmin, kun olen nähnyt valokuvakansiossa tämän äitini sinne ujuttaman piirrokseni - mutta kummallisen tutulta dokumentti tuntui silti, kun sen nyt uudelleen Areenasta katsoin.

Neljänkymmenen kolmen vuoden jälkeen.


---

Every now and then someone asks, if I liked to draw when I was little, or if I knew already as a child that I will be artist one day. I've usually replied, that I think I drew as much as every child, but I never ment to be a visual artist, but a writer. One time I was at my childhood home looking at an old photo album, and found out the truth: a portrait I had drawn in April 25.1974 of Finnish artist Reidar Särestöniemi. My mom had written a note below my artwork: 3 years, 10 months old Päivi drew this inspired about 'Reidar's colourful sensations' film on television. Truly early work that is! (Notice the elegant position of the left hand, which, probably, has been an accident. And the very Moomin-world like toes, all five of them.) The next pages of the photo album shows more small drawings by four-year-old me, with my comment: I am a real artist.

It seems that I have known my destiny when  I was the size of a kitchen stool. I had just forgot about it in between now and then. I really can't remember ever dreaming about being an artist - maybe the letters and the magic of words pushed the images away a bit later? I just remember wanting to be a writer as long as I can remember; I started my first novel the summer before my first school year begun (though I didn't manage to get any further than the very detailed cover illustration and first written page; which means, with my handwriting, that the novel was about three machine written lines long.)

This documentary piece of work also answers very well to a question, which one journalist asked me a couple of years ago, and which I couldn't then ansver: "Do you remember any big art experiences when you were a child?"

It's amazing, that I really DO remember this Reidar Särestöniemi documentary! I remember clearly the colours of it, and the feeling I had, when the paint was spread over the television screen.

I noticed that the  colourful documentary film by Eeli Aalto can be seen at YLE Areena YLE Areenasta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/18/reidarin-varilliset-aistimukset (no English subtext though) - and it looked just as colourful as I remembered.

So, it was quite distracting moment, when I, in midst of watching the documentary, realised, that I haven't actually seen this in colour originally. The very first colour television was bought to our family when I was already in school. Probably many memories that I have, have been born later, when I have seen this picture in the family photo album - but strangely familiar the documentary still was, when I now watched it again. 

After forty three years.

Tyhjää täyttä / Full emptiness

Hyvinkään näyttely on paikallaan Promenadigalleriassa ja odottaa katsojiaan 25.5. saakka.

Olen aina karsastanut yksinkertaista työt rivissä seinällä tasavälein -ripustusta. Sitäkin toki teen (kerrankin sain melkein koko Missä tuuli lakkasi -sarjan sievään miltei tasaväliseen ketjuun!), mutta etenkin silloin, kun täytän tilan suhteellisen pienikokoisilla vedoksilla, alan kaivata ripustukselta erilaista rytmiä - taukoja ja rytmityksiä, installaatiomaisuutta. Kyse ei ole koskaan yksittäisistä teoksista, vaan kokonaisuudesta.

Olen tyytyväinen Hyvinkään ripustukseen, jonka toteutin vanhan talon ja tilan ehdoilla. Vanhoja seiniä suojasivat lastulevypaneelit, jotka myös pätkivät yhtenäisiä seinäpintoja visuaalisesti palasiksi. En viitsinyt lisätä repaleisuuden tuntua kuvilla, joten jätin paljon myös tyhjää seinäpinta-alaa: tila ja jumalainen valo saavat hoitaa omat tehtävänsä. (Kotona katselin, että jotkut näyttelystä otetut valokuvat tuolista ikkunan edessä, voisivat olla suoraan jostain Hammershøin maalauksesta... Se valo!)

Hyvinkäällä onnistuin rytmittämisessäkin niin lahjakkaasti, että näyttelystä voi ottaa kuvia, joissa teoksia ei näy lainkaan!



My Hyvinkää exhibition at the Promenadigalleria is on until May 25, 2016!

I've always disliked the simple exhibition layout, where the artworks are hanging in straight line, side by side in even intervals. I use also that layout (I'm glad I got to hang almost the whole Where the Wind Stopped series to this neat line this time!), but especially when I fill the space with those rather small prints, I start to look for a different kind of rhythm - pauses and pacing, leaning towards installation. It's never the artworks only, but the whole.

I'm absolutely happy about the Hyvinkää exhibition layout, which I executed having the old house and the space in mind. The old inside walls were covered with chipboard panels, which also cut the uniform wall surfaces into visual pieces. I didn't want to add more to the scattered feel by hanging the artworks everywhere, so I left a lot of empty wall space also because of that: the space and divine light can fulfill their own job. (At home when I looked at some photos from the exhibition, of the chair in the front of the window, and it could be from some Hammershøi painting... The Light!)

In Hyvinkää I succeed in pacing so well, that you can take some photos at the exhibition, where none of my artworks can be seen at all!

Jääefektejä // Frost Effects

Eilen vielä puuhailin ruostekukkien kanssa, tänään vuorostaan jääkukkien. Puutarhurointini on näköjään vähän toismaailmaista.

Viime viikon kovilla pakkasilla innostuin kuvaamaan keittiön avonaiseen ikkunaan syntyneitä jääkukkia ja jäin vähän harmittelemaan, kun kukka- ja kuvasato oli kovin pieni. Vähän mietiskeltyäni hoksasin, että höyryhän niitä kukkasia pakkasessa synnyttää, joten laskin hanasta ämpäriin niin kuumaa vettä kuin sieltä tuli ja vein sen parvekkeelle. Ja voilá, muutamien minuuttien kuluttua ensimmäiset jääkukat olivat syntyneet. Kuvailin jäätä parvekelasista varmaan lähemmäs puoli tuntia, mutta tuolloin hoksasin vasta valon jo loppuessa ujuttaa lasin taakse paperia uudenlaisten efektien saamiseksi. Jääkukat vaativat aurinkoa elääkseen, hämärässä kuvaus ei enää onnistunut ja seuraavana päivänä lämmennyt ilma oli kadottanut kukkatarhani.

Tänään aamulla herätessä pakkasta oli mittarissa melkein 20°C ja koska aurinkokin häämötteli kaukana jossain, päätin toistaa jääkukkakuvaussessioni. Aamupäivällä en oikein osannut tehdä muuta kuin odottelin vain sitä, että aurinko liukuisi oikeaan paikkaan ja muuttaisi lasiin piirtyneet jääkiteet kristalleiksi. Samoin kuin viimeksi, kuvailin jonkinlaisessa riemukkaassa kauniin päivän ja lumoavien muotojen synnyttämässä transsissa miltei puoli tuntia, kunnes kamera alkoi jähmettyä kylmyydestä ja muistikortti loppui. Sormissa kylmä ei edes tuntunut, vaikka olin ilman hansikkaita, mutta tuntuu että jalanpohjat eivät ole vieläkään oikein toipuneet sessiosta, useamman tunnin jälkeen. Seuraavan kerran pistän kengät jalkaan. (Oli minulla villasukat ja parvekkeella ohut räsymatto betonilattian päällä).

Mitäkö kuvilla teen? Ihastelen. Ja jos vaikka niistä saisin puuttuvan osaan jo ikuisuuksia työn alla olleeseen "Aaria"-kuvasarjaani. Ja elementtejä muihin, uusiin teoksiin.

---

Yesterday I spent my day with copper flowers, today it was ice flowers. My gardening seems to be out of this world.

Last week, during those frosty sub-zero temperatures, I got excited by some ice flowers which were formed to our kitchen window. But there were just a few and I didn't get to take enough photos, so I was a bit disappointed about that. After a little while I realized that it is the steam that makes the flowers during frost, so I filled a bucket with very hot water and took it to our balcony. And voilá, after a few minutes the first ice flowers showed themselves on out balcony window. I took photos about almost half an hour, but it was only when the light already started to fade, that I figured that if I'd install paper behind the window, I'd get new kind of effects. But those ice flowers need the sun for glowing, in the dusk I just didn't get good photos anymore, and the very next day the weather was already warmed so much that my flower garden had vanished.

Today when I woke up, it was almost 20°C and because the sun was there somewhere, I decided to repeat my ice flower photographing session. During the morning and midday I really couldn't focus in anything but to wait, when the sun would hit the right place and turn the ice flowers into shiny crystals. The same happened as last time: I took photographs nearly half an hour, almost like in some kind of trance born by the combination of the beautiful day and mesmerizing forms of ice - I took photos until the camera started to freeze and the memory card filled. I didn't feel any cold in my fingers, even though I didn't have any gloves, but after several hours from the session, I still feel that my feet hasn't really gotten warm enough after that. Next time I'll wear my shoes. (I did have woolen stockings and there is a thin carpet upon concrete floor).

What will I do with these pictures? Admire them. And maybe I'll get the missing peace to my "Aria" series, which has been in process for ages now. And maybe elements to some other, new artworks.

John Cale - Dying on the Vine

RED - PUNAINEN A2- ja A3-posterit ja A5-kortti

Jo heinäkuu?! Miten ihmeessä tämä pääsi käymään?

Viime viikonlopun reissu sisälsi myymättömien näyttelytöiden noudon Galleria Dixistä, Galleria Rantakasarmin näyttelyn purkamisen ja yhden työpalaverin.

Lisäksi kävin ihan turhaan Verkkokauppa.comin tiloissa tutustumassa Canon Pixma pro-1 -printteriin, kun paikalla ei ollut ketään, joka olisi esitellyt printteriä. Printterin itsensä näin kyllä, eikä se kaikista ennakkoinfoistaan huolimatta lopulta ole kuin vain hieman suurempi nykyistä edesmennyttä printteriäni, joskin 27 kilon painollaan melkein puolet painavampi. Esillä olleet esittelyprintit olivat varmaan joskus olleet hienoja, mutta klähmyyntyneinä ja ryppääntyneinä saivat minut epäröimään ja lähinnä luopumisen tuskani nykyprintterivainajastani vain kasvoi. Yläkerrassa olevan kakkosvaihtoehtoni, Epsonin R3000 -printterin tulostemallit olivat samanlaisia kuluneita klähmykasoja, mutta silti. Jos olisin Canonin tai Epsonin edustaja, saisin tuollaisesta presentaatiomateriaalista itkupotkuraivarin.

Reissu maksoi myös yhden kameran, onneksi vain pienen digipokkarin. Kellahdin Suomenlinnassa nurinniskoin ja romahdin suoraan kamerani päälle. Onneksi tämä tapahtui tasaisella hiekkamaalla eikä kalliolla meren ääressä - mutta Canon Ixus 105:lleni onnea ei ollut edes tässä. Hiekanjyvät ja/tai ruoho änkivät optiikan sisään ja siellä ovat ja pysyvät. Timppa sai sen verran putsattua, että kamera menee sentään nyt kiinni, mutta aukaisuyrityksellä vain murahtaa vihaisesti. Siivousoperaation puolittainen onnistuminen (tai, ehkä tässä käyttökelvottomuudessa kuitenkin puolittainen epäonnistuminen) sai kuitenkin kokeilemaan, josko sama optiikan putsauskeino pätisi pari vuotta hieman samaan tyyliin lakkoilleeseen Canonin G11 -kameraan. Ei toiminut, mutta netistä löytyi ohje, jossa neuvottiin lyömään kameraa samalla, kun sen käynnistää. Kamera on ollut niin kauan jo käyttökelvoton, että kaikenlainen viskominen ja paiskominenkin oli jo varteen otettavaa - ja voilá, toisella iskulla kamera virisi Timpan käsissä henkiin. Lakkoilleen G11-kameran tilalle ostettu samanlainen kamera lopetti jonkin aikaa sitten toimimasta manuaalisilla säädöillä ja sillä voi nykyään ottaa vain automaattikuvia, mutta pari vuotta kuoliaana maannut toimii nyt täydellisesti. Molemmat ovat kuitenkin niin jämeriä lohkareita, ettei niitä taskuunsa sujauta yhtä ketterästi kuin pikkuruista Ixusta, jota jään edelleen suremaan.

Luvassa siis uusi printteri ja uusi kamera, jossain vaiheessa. Ja uutta muutenkin: RED/PUNAINEN-korttini ja julisteeni saapuivat jo kesäkuun alussa painosta, mutta ovat saaneet lojua laatikoissaan kuukauden kiireitteni vuoksi. Nyt ovat kuitenkin tilattavissa. Lisätietoa: http://www.kuvituksia.com/shops-and-orders/colour-word-prints/

Radiohead - Fake Plastic Trees

Muutama päivä sitten oli ensimmäinen oikeasti pilvinen päivä ja lämpötila tippui (päiväksi) noin pariin kymmeneen asteeseen. Kovan tuulen kanssa ilma on tuntunut vihdoin helpottavalta ja taivaalta siivilöityvä valo muuttuu päivä päivältä kauniimmaksi. Illalla, kun ylätaivaalla juhlivat vielä kevyet lammaspilvet, alempaa ohitse ajelehti melkein mustien pilvien massa, joita laskeva ilta-aurinko valaisi altapäin - kuin yö olisi ajellut hitaasti päivän ohitse. Unenomaista vaikutelmaa lisäsivät pikkuiset pimeät pilvihattarat, jotka matkustivat mustan jättiläisen ohitse omaa vauhtiaan paljon lähempänä meitä. Oma pokkarikamerani ei pystynyt tallentamaan surrealistisen spektaakkelin verenpunaisia värejä; toivottavasti ne tallentuivat Timpan parempaan kameraan. Siltikin kaikki tapahtumasta ottamani kuvat näyttävät siltä, että joskus tulevaisuudessa en varmaan usko itsekään, ettei niitä ole käsitelty mitenkään. Jos olisin elänyt keskiajalla ja nähnyt moisen näyn, olisin todennäköisesti maannut useita viikkoja valveilla odottaen pelolla ruton puhkeamista.

Muutamina viimeisinä päivinä varjot ovat kasvaneet (vai tuntuuko se vain siltä?), kamera on saanut tallennella uusia näkyjä ja kuvia on päässäni valmiina jo monen näyttelyn verran. Pitää huolehtia siitä, että järjestää jostain niiden tekemiselle aikaa, etteivät ne jää vain epämääräisiksi läikiksi kummittelemaan pään perukoille. Joitakin luonnosmaisia kuvia olen raapustellut muistikirjaani, mutta pääasiassa aika on mennyt kirjoittamiseen - ja päämäärättömään harhailuun ja oleiluun.

Viime päivinä elämä on tuntunut unenomaiselta. Lähinnä ihmeellisen ihanan valon takia, ja koska voi istua ikkunat auki keittiön pöydän äärellä työskentelemässä samalla, kun pihalla keskustelijoiden huitovat varjot piirtyvät seinään jättimäisinä. Tai siksi, että mahdottomuuden tuntu on kadonnut, asiat vain ajautuvat oikeisiin uomiinsa ihan omalla voimallaan.

The Ravishing Beauties — Arctic Death

Kuvat lähtevät kohti Tamperetta, itse kohta perässä. Kuvitusteema tuntuu päsähtäneen nyt kunnolla päälle. Huomaan näin näyttelytöiden valmistuttua, että viime kesän Euroopan interrail-tourneen vanhoista museoista ja symbolistien antiikkiaiheista jäi päälle jonkinlainen viehtymys vanhoihin tarustokuviin ja merenneitoja, merihevosia ja muitakin sekä merellisiä että maallisia ja taivaallisia myyttejä tuli todistettua useammassakin muodossa. Tajusin matkalla näkemäni visuaalisen annin laajuuden, kun kävin teosprosessia varten läpi kesällä kuvaamiani materiaaleja (pintoja, puita, maisemia) - tuntien suurta kateutta viimekesäistä minääni kohtaan. Paljon on kuvia museoista, mutta myös pieniä hetkiä muualta.

Itsellenikin muistutukseksi muutamia otteita viime kesä- ja heinäkuusta:


Vaaleanpunainen tyttö siniharmaassa huoneessa ja siniharmaa mies vaaleanpunaisessa huoneessa (Berliini.)


Lihava ja hoikka mies (Berliini.)


Berliiniläinen tv-lähetys.


Seesteinen hetki keskellä Berliiniä.


Kuolleiden saari ja kolme miestä (Berliini.)


Taivaallinen ja maallinen (Berliini.)


Tuntemattomat ihastuneet Berliiniläisessä puistossa.


Berliinin taivaan alla.


Berliinin taivaan alta.


Kohtaaminen.


Valo Leipzigissa.


Tila Leipzigissa.


Mies japanilaisen puutarhan puussa Erfurtissa.


Sateenvarjo müncheniläisessä roksiksessa.


Zürichin arkkitehtuuri.


Ovi Luzernissa.


Sveitsin vuoria ylöspäin.


Sveitsin vuoria alaspäin.


Uskon varassa.


Gigerin taiteen kimpussa.


Koira Baselissa.


Mies Baselissa.


Auringonlasku Hampurissa.

My Morning Jacket — First Light

Syyskuu on ollut sellaista rientoa paikasta toiseen, ettei ole ehtinyt sanaakaan naputella mihinkään, vaikka juuri nyt se olisi ollut tarpeellista. Blogin kirjoittaminen on aina paitsi terapeuttista (ikäänkuin piste iin päälle, ajatusten yhteenkokoamisprosessin yksi tiivistelmällinen tulos), myös keino muistuttaa myöhemmin itselleen, että kaikki urakat ovat aina suurempia kuin miltä ne näyttävät. Ihan hyvä, ettei omasta päästä löydy näköjään minkäänlaista suhteellisuudentaju-nappulaa, joka kertoisi milloin mikäkin projekti on kohtuuttoman kokoinen tai vie enemmän aikaa kuin aika itse sallisi. Muuten olisi Korpilahden näyttelykin jäänyt tekemättä - varsinkin uuvuttavan (mutta palkitsevan!) Habitaren jälkeen. Kuvat kertonevat tässä hetkessä enemmän kuin sanat.