Unenomainen iltapäivä // An Afternoon Like Dream

Aamupäivän kuikoilin kärsimättömästi ikkunasta ulos aurinkoiseen ilmaan, kun odottelin pahvilähetystä, jonka piti saapua jo eilen. En uskaltanut mennä edes parvekkeelle valoon ja yrttien tuoksuun lukemaan, kun sinne ei välttämättä ovikello kuulu, joten katselin aurinkoa lähinnä ikkunalasin takaa levottomana. Siinä odotellessani päivittelin Society6 -kauppaani uusia tuotteita ja tein muita pikkuaskareita, jotka ovat odottaneet aikomuksina jo viikkoja. Tilaamani pahvit tulivat ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hieman ennen kolmea. Riemukkaana kuittasin lähetyksen vastaan, vedin saman tien kengät jalkaani ja astuin rappukäytävään, joka samalla hetkellä pimeni miltei luonnottoman nopeasti. Ja rops vaan, vettä alkoi tulla roimasti ropisten. Mietin hetken, lähdenkö vai en, ja lopulta päätin, etten pienestä sateesta järkyty, haen vain sateenvarjon. Ulos päästyäni sade oli jo hiljennytkin niin, ettei varjoa lopulta tarvinnut. Märkä maa ja nurmi tuoksuivat, ja multa (sitä tuoksua oli ollut jo ikävä).

Käväisin Galleria Beckerissä, ja siellä sisällä ollessani nousi minimyrsky. Ihan hirmuinen tuuli, satoi melkein sivuttain, ukkonen jyrisi ja puista putoili oksia maahan. Tuuli tyyntyi miltei yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Jatkoin matkaani Janne Laineen ja Outi Heiskasen näyttelyyn Ti-Laan, tapaamaan Jannea. Todettiin kaikki, että ilma on jotenkin todella outo, aivan kuin olisi ulkomailla jossain. Aika meni nopeasti jutellessa, ja lähdettiin lopulta pois yhtä matkaa, Janne autolleen ja minä kotiin. Seminaarinkadulla kurkistelin valkoisen aidan takana piilottelevia saniaisia, kunnes lopulta pysähdyin haistelemaan kesäisen voimakkaita vihreitä tuoksuja ja kuuntelemaan lintusten lirkutusta. Seisoin minuutteja katselemassa lehvistön läpi siivilöityvää valoa pisaroiden ropistessa sateenvarjooni.

Kotiin päästyäni, mehu- ja maitotölkkejä jääkaappiin asetellessani, olo oli vähän samanlainen kuin juuri unesta heränneenä.

Hienoa outoutta.

---

This morning and noon I waited anxiously to get out to the sunny weather, but I had to stay in and wait for the cardboard shipment that was dued already yesterday. I didn't even dare to go to the balcony to read amidst light and odours of our small herb garden, because I can't hear the doorbell there... So I just viewed the sun through the window glass, restless. While I was waiting the shipment to arrive, I uploaded some new products to my Society6 Shop and did a bunch of some chores that I have meant to do already several weeks ago. It felt like forever before the cardboard shipment arrived, just before three o'clock. I signed fast, put my shoes on and as I entered the hallway, the light darkened almost unnaturally fast. And there we went, all the waters kept pouring from the sky at once. I took a moment to think if I should go or not, but I decided that I wouldn't upset from the small rain, I just have to get my umbrella. When I got outside the rain had already almost stopped, I really didn't need umbrella. The wet ground and grass smelled, and the soil (which odour I have already missed some time).

I visited shortly Galelry Becker, and while I was there a small mini storm rose. The wind was maniac, it rained almost sideways, there was thunder and some branches fell down from the tree on the yard. The wind calmed down almost as fast as it had risen. I continued my walk towards Janne Laine's and Outi Heiskanen's exhibition at Ti-La, to meet Janne. We all spoke about the strange weather, like we were abroad somewhere. Time went by fast as we talked this and that, and finally we left together, Janne to his car and I headed home. Very near to my home I peaked through the white picket fence and saw some ferns hiding there. Finally I stopped to smell those summery strong green odours all around and to listen the birds sing. I stood a while watching the light sifting through the woods, as the tiny drops drummed my umbrella.

As I came home and put some juice and milk cartons into fridge, I felt like I had just woken up from a dream.

A beautiful strangeness.

Kahden vuoden prosessi // Two Years Process

Nostalgia, 2015.

Alunperin suunnittelin Missä tuuli lakkasi -teossarjaa kymmenen kuvan kokoiseksi, ja takkuisen kahden vuoden taipaleen jälkeen sarja on vihdoin täydentynyt täyteen mittaansa. Viime vuonna, kun tartuin sarjaan vuoden tauon jälkeen, mietin useaan otteeseen, olisiko maaginen luku seitsemän sittenkin parempi. Sarjan seitsemän ensimmäistä työtä olin saanut valmiiksi edellisen vuoden, 2014, aikana ja ne valmistuivat verrattain lyhyellä aikavälillä puolen vuoden sisällä toisistaan. Minulle oli itsestään selvää, että viimeiset kolme työtä joka tapauksessa tulisivat julki vasta Missä tuuli lakkasi -näyttelykiertueen ensimmäisessä näyttelyssä Galleria Rongassa, Tampereella, maaliskuussa 2016, mutta silti harmitti, kun prosessi pysähtyi kesällä ensin musteiden loputtua ja niiden maahantuonnin hitauden vuoksi, sitten printterin rikkouduttua ja lopulta paperien loputtua maahantuojalta. Elämän rivien välistä alkoi lukea vinkkejä joltakin suuremmalta voimalta siitä, että tätä ei ollut tarkoitettu. Itsepintaisesti kuitenkin pidin kiinni muistikirjaan piirtämästäni suunnitelmastani ja niiden kolmen sarjan viimeisen kuvan tekemisestä.

Nostalgia ja Odotus valmistuivat lopulta loppuvuonna 2015 ja Tanssi alkuvuonna 2016. Vielä silloin, kun vedokset olivat kädessäni, kyseenalaistin alkuperäistä suunnitelmaani. Tuntuivatko nuo kolme sarjan iltatähteä vain päälleliimatuilta jo kokonaisuudeksi muokkaantuneille seitsemälle työlle? Ja eikö numero seitsemän muutenkin tuntuisi maagisemmalta ja tavallaan oikeammalta? Pakatessani töitä lähetettäväksi Galleria Rongaan ajattelin vielä, että jätän tarvittaessa työt sitten ripustamatta seinälle.

Kun astuin galleriaan sisään, kaikki kyseenalaistamiset rapisivat pois mielestäni. Yhtä-äkkiä ei ollut enää mitään epäselvyyttä siitä, lunastivatko kolme uutta työtä paikkansa kuvasarjassa. Ripustaessani töitä huomasin, että kymmenen kuvan sarja muodosti (alunperin tahattomasti kylläkin) ihan uudenlaisen sanattoman kertomuksen, ja moni avajaisvieraskin teki saman havainnon, vaikka tulkintoja niiden kertomasta tarinasta oli useita.

Lähestyn aina näyttelyä ennemminkin jonkinlaisena kokonaistaideteoksena kuin vain yksinkertaisena ajatuksena laittaa töitä esille seinille. Ennen Galleria Rongan näyttelyä olin (teossarjan kokonaisuuden kyseenalaistamisen lisäksi) hyvin levoton siitä, häviävätkö vähäväriset teokseni gallerian vaaleaan tilaan ja saanko kokonaisuudesta tasapainoisen tilassa. On outoa, kuinka nopeasti jonkinlainen levollisuus valtasi minut heti ensimmäisen työn (Varjo betoniseinällä) ripustamisen jälkeen: ajatus kokonaisuudesta ja ripustamisesta muodostui hyvin selkeäksi, yksinkertaisesti vain tiesin, mihin mikäkin teos kuului.

Olen hyvin tyytyväinen näyttelyyn. En joutunut tekemään ripustuksellisesti yhtä ainutta kompromissia, eikä ole mitään, mitä olisin tehnyt toisin. Tämä on harvinaisen tyydyttävä tunne. Ei kai sitä muuten voi ilmaista: olen ylpeä näyttelystäni ja siitä, miten tila ja teokset muodostavat yhdessä jotain itseään suurempaa.

Tilaa, hiljaisuutta.

---

Originally I planned the series 'Where the Wind Stopped' to include ten pictures, and after very difficult two year process the series is finally completed. Last year, when I continued working with the series after one year pause, I thought seriously, if the magical number of seven works would be better. I had finished the first seven pictures of the series during the previous year, 2014, and they all were finished in rather short time window, in half a years time. I had planned that the three last works of the series would be shown first at the first 'Where the Wind Stopped' exhibition at Gallery Ronga, in Tampere, on March 2016, but still I was annoyed, when the process paused last summer first because I ran out of inks and importing them took time, and then because my printer broke down, and then after the importer ran out of papers I use. In between the written lines of life I started to read hints from some bigger power, that maybe this wasn't meant to happen. Stubborn as I am, I just held on to my plan and finishing the final three works.

'Nostalgia' and 'Waiting' were finished at the end of the year 2015 and 'Dance' at the beginning of 2016. I still continued to question my original plan and the three last prints, when they were already in my hands. Did they just feel like an add-on to my previous seven works that had already formed some kind of entity themselves? And didn't the number seven feel more magical and somehow right anyway? When I packed my works to be shipped to Gallery Ronga I still thought about the possibility to leave them out of the final exhibition.

When I first stepped into the gallery, all my doubts vanished. Suddenly I had no unclarity of if the three final works wouldn't take their place in the series. As I hang the pictures, I noticed that this series formed (though originally accidentally) a new kind of wordless story, and many exhibition vernissage guests made the same observation, although there were many interpretations on the story they tell.

I always think about my exhibition as some kind of installation like artworks themselves, rather than just placing works to be shown in the gallery walls. Before Gallery Ronga exhibition (in addition to questioning the entity of the print series) I was very anxious about the space itself: I was worried if my low-tinted works will vanish into the very light gallery space and if I could build balanced exhibition in that space. It was weird how fast some kind of tranquility took over right after hanging up the first work ('A Shadow on a Concrete Wall'): the idea of the whole and how to place the artworks was suddenly very clear, I just simply *knew*, in which place each artwork belonged to.

I am very pleased with the exhibition. I didn't have to compromise with anything, and there's nothing I had done differently. This is unusually satisfying feeling. I can't put it in any other way: I am very proud of my exhibition and of the way, how the space and artworks together form something greater than themselves.

Space, silence.

Kirkkoja, kaupunkia ja kukkia // Churches, city and flora

Olen niitä ihmisiä, jotka yleensä kiinnittävät arkkitehtuuriin huomiota vain silloin, kun siinä vaivaa joku. Harmaissa betonilähiöissä (vaikka pidänkin betonin pinnasta pienemmässä mittakaavassa) tai 80-luvun kaakelirakennuksien läheisyydessä huomaa olevansa epämiellyttässä paikassa. Joskus harvoin sitä pysähtyy katsomaan ympärilleen ja ajattelemaan, että onpa hieno rakennus. Täällä Firenzessä sitä tapahtuu paljon. En tiedä, kertooko se jotain suomalaisesta arkkitehtuurista vai ennemmminkin siitä, että vanhanaikainen mieleni on kotonaan vanhempien rakennusten kanssa. Koen yksinkertaisesti renessanssin aikaisen arkkitehtuurin tyylin ja mittasuhteet jotenkin miellyttäväksi, puhumattakaan materiaaleista - tukevasta kivestä ja rapatuista pinnoista. Niissä on jotain pysyvyyttä ja lohdullisuutta, jota on vaikea kuvata. Matkustaessani tuskin koskaan menen katsomaan jotain rakennusta sen visuaalisen arkkitehtuurin takia (usein kylläkin esimerkiksi paikan äänimaailman takia - onhan sekin toki arkkitehtuurin elementti), mutta Brunelleschin Santo Spirito -kirkko on yksi niistä rakennuksista, joiden läheisyyteen pitää päästä aina Firenzeen tultua. Aukiolla kirkon edessä ja kirkon fasadissa on vain jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja tasapainoista. (Olen käynyt joskus sisälläkin, mutta en muista siitä mitään - ilmeisesti tässä ulkopuoli on tehnyt lähtemättömämmän vaikutuksen).

I'm one of those people, who usually notes architecture around when there's something wrong with it. I feel extremely uncomfortable in grey concrete suburbs (although I really like concrete surface in smaller things) or in those ugly tiled buildings of the 80s. Sometimes, very rarely, something in architecture stops me in a positive way to think the beauty of the building. But here in Florence it happens a lot. I don't know if it tells something about Finnish architecture or more about the fact that I have an old fashioned mind and I feel home when I'm amongst older buildings. If I put it simply: I just find the style and proportions of the renessaince architecture very pleasuring, as well as the materials - heavy stone and plastered surfaces. They have some kind of permanence and comfort in them, which is hard to put into words. When I'm travelling, I only seldom go and visit some building for its visual architecture (often I go to visit a building because of its "sound scene" though - that's one point of architecture, too), but Santo Spirito church by Brunelleschi is one of those buildings that I need to get close by in every trip to Florence. There is something very calming and balancing at the piazza in front of the church and on the facade of the church itself. (I've visited inside earlier, but I can't remember anything about it - maybe it's the outside of the building this time, that has made more permanent impact for me.)

Mies pitää Duomoa pystyssä // A man keeps Duomo from falling apart

Spedale degli Innocenti, Piazza della Santissima Annunziata

Italialaisen renessanssiarkkitehtuurin paras kaveri on ilman muuta tämä uskomaton valo ja sen luomat varjot ja heijastukset. Veikkaan, että jos nämä hienot renessanssirakennukset siirrettäisiin sellaisenaan jonnekin Keski-Suomeen, taian päällimmäiset kerrokset katoaisivat sen siliän tien. Suomessa valo yksinkertaisesti toimii eri tavalla - silloin, kun sitä on. Siinä on oma taikansa, toki, ja pohjoisessa valo varmaan muuttuu vuodenaikoina enemmän kuin missään muualla, mutta keskivertopäivänä, ellei joku poikkeuksellinen sääilmiö tempaise taivaan valoja toiseen moodiin, siitä puuttuu joku dramaattinen ulottuvuus, joka täällä löytyy. Italiassa valo on verevää draamaa, Suomessa se on ennemminkin pienimuotoista lyriikkaa. (Ehkä juuri alkusyksyn pitkien varjojen aikana ollaan lähimpänä täkäläistä valoa - mutta se on niin, niin lyhyt aika.)

The best friend of the Italian renessaince architecture is without doubt this unbelievable light and its shadows and reflections. I'm guessing, that if these beautiful renaissance buildings would be transported somewhere where I live in Central Finland, the topmost layers of the magic would disappear, just like that. In Finland the light simply works in different ways - when there is some. It has its own magic, surely, and the northern light probably changes in different seasons mpre than in anywhere else, but in an average day, if the exceptional weather phenomenon hasn't taken hold of the sky, it doesn't have that dramatic dimension, which you can find here in Italy. In Italy the light is vibrant drama, in Finland its more subdued lyric. (Perhaps is around this time, during the long shadows of the first weeks of autumn, when its closer to the southern light - but it's so, so short time.)

Kasvitieteelliset puutarhat ovat lempipaikkojani. En ole oikeastaan kukkaihminen milläänlailla: en tunne kasveja lukuun ottamatta värjäyskasveja (joita niitäkään en luonnossa tunnista, vaikka niiden latinankieliset nimet aika hyvin osaankin), eikä minulla ole kotona kasveja, satunnaisia lahjaksi saatuja yksilöitä lukuunottamatta. Mutta kukapa ei kukkakuvista tykkäisi - ja kukkakuvauksesta? Kukkien kuvaaminen on vain jotenkin palkitsevaa, kun kuvatessa ei oikein voi tulla rumia kuvia, vaikka kuvaustaidot olisivatkin olemattomat ja kuvausvälineenä peruspokkarikamera. Kukkivia kukkia enemmän kiinnostavat kuitenkin muut elementit: kasvien (niin pienten maata nuolevien kuin jättimäisten puiden) tekstuureissa ja muodoissa on jotain äärimmäisen inspiroivaa. Firenzen kasvitieteellisestä puutarhasta (Giardino dei Semplici) täydellisen kuvaus- ja oleilupaikan tekee yllämainittu valo: se, miten se laskeutuu puutarhaan puiden oksien välistä ja se, miten se tunkeutuu ikkunan takaa muutamaan suuremmista kasvihuoneista.

Giardino dei Semplici on "Kyynelpuun taimi" -teokseni alkukoti. Täällä syntyi teoksen idea, ja täällä kuvasin teoksen pohjana käytettyjä kuvia muutamaankin otteeseen. Tälläkin kertaa kävin kuvaamassa samoja kohtia, samassa valossa, josko vaikka saisin valmiiksi jo vuosia työstämäni sarjan kaksi muuta osaa. Kamerani akku loppui vähän turhan aikaisin, mutta onhan tässä vielä aikaa ottaa toinen kierros.

Kasvitieteellisessä puutarhassa vierailu on aina itselleni yhtä paljon työtä kuin vapaa-aikaakin, pään tyhjennystä. Liian helteisenä päivänä kaupungissa ei ole mitään parempaa kuin istua viileällä kivisellä penkillä, kukkivan puun varjossa ja kuunnella kasvien kuiskintaa kevyessä tuulessa, kun muut kaupungin äänet feidautuvat jonnekin taakse.

Botanical gardens are my favourite places. I'm not really a "flower person" in any way: I don't know plants with the exception of the plants used for dyeing (of which I don't probably identify the most when seen in nature, even though I know their latin names quite well), and there are no plants at my home, except some gift flowers now and then. But who doesn't like flower pictures - and taking photos of flowers? It's somehow so rewarding when you really can't take ugly photos, even though your skills in taking photos would be almost nonexistent, and if you would use only the basic, automatic pocket camera. I'm more interested on the other elements of the plants than the flowering flowers, though: there's something extremely insiring in the textures and shapes of the plants, oths of those small earth-licking and big treelike ones. What makes the Florence botanical garden (Giardino dei Semplici) the perfect place for taking photos and just enjoy the surroundings, is the specifically the light: how it comes down to the garden in between the branches of the trees, and how it pushes itself inside some of the bigger plant houses through the windows.

Giardino dei Semplici is the original home of my "The Seedling of the Tree of Tears" work. It was here, where the idea was first born, and where I took several photographs on several occasions to be used as the basis of the work. Also this time I went to take photographs of the same spaces, in the same light, wishing that maybe with these new photos around I could finally finish the two other pictures of the series. The battery of my camera gave in a little too early, but there's time to do it again.

Visiting botanical garden is always as much of work as it is freetime for me, a way to clear my head. When it's too hot outside there's nothing better to do in the city, than to sit at a cool stone bench at the shadow of the blossoming tree and listen how the plants are whisperin in a slight wind, when the other voices of the city fade somewhere background.

Radiohead - Fake Plastic Trees

Muutama päivä sitten oli ensimmäinen oikeasti pilvinen päivä ja lämpötila tippui (päiväksi) noin pariin kymmeneen asteeseen. Kovan tuulen kanssa ilma on tuntunut vihdoin helpottavalta ja taivaalta siivilöityvä valo muuttuu päivä päivältä kauniimmaksi. Illalla, kun ylätaivaalla juhlivat vielä kevyet lammaspilvet, alempaa ohitse ajelehti melkein mustien pilvien massa, joita laskeva ilta-aurinko valaisi altapäin - kuin yö olisi ajellut hitaasti päivän ohitse. Unenomaista vaikutelmaa lisäsivät pikkuiset pimeät pilvihattarat, jotka matkustivat mustan jättiläisen ohitse omaa vauhtiaan paljon lähempänä meitä. Oma pokkarikamerani ei pystynyt tallentamaan surrealistisen spektaakkelin verenpunaisia värejä; toivottavasti ne tallentuivat Timpan parempaan kameraan. Siltikin kaikki tapahtumasta ottamani kuvat näyttävät siltä, että joskus tulevaisuudessa en varmaan usko itsekään, ettei niitä ole käsitelty mitenkään. Jos olisin elänyt keskiajalla ja nähnyt moisen näyn, olisin todennäköisesti maannut useita viikkoja valveilla odottaen pelolla ruton puhkeamista.

Muutamina viimeisinä päivinä varjot ovat kasvaneet (vai tuntuuko se vain siltä?), kamera on saanut tallennella uusia näkyjä ja kuvia on päässäni valmiina jo monen näyttelyn verran. Pitää huolehtia siitä, että järjestää jostain niiden tekemiselle aikaa, etteivät ne jää vain epämääräisiksi läikiksi kummittelemaan pään perukoille. Joitakin luonnosmaisia kuvia olen raapustellut muistikirjaani, mutta pääasiassa aika on mennyt kirjoittamiseen - ja päämäärättömään harhailuun ja oleiluun.

Viime päivinä elämä on tuntunut unenomaiselta. Lähinnä ihmeellisen ihanan valon takia, ja koska voi istua ikkunat auki keittiön pöydän äärellä työskentelemässä samalla, kun pihalla keskustelijoiden huitovat varjot piirtyvät seinään jättimäisinä. Tai siksi, että mahdottomuuden tuntu on kadonnut, asiat vain ajautuvat oikeisiin uomiinsa ihan omalla voimallaan.

Antony and the Johnsons - Cut the World

Kesti toista viikkoa Firenzeen pääsyn jälkeen, kun pää tuntui jälleen toimivan jotenkin. Kun turismi on hoidettu alta pois aiemmilla kerroilla, tällä kertaa voi keskittyä olennaisempiin asioihin: oleiluun, syömiseen, lukemiseen, nauttimiseen. 

Muutamana päivänä olen jäänyt asunnolle ihan vain kirjoittamaan ja tekemään muutamia kuvitushommia. Kun taustalla eivät paina muut työt, mikään itsestä tuleva projekti, olkoon se sitten sanoja, kuvia tai molempia, ei tunnu samalla tavalla työltä.

Tänään kävelimme turismin ydintä vältellen Firenzen suurimpaan puistoon kaupungin länsipuolelle. Valo oli ihan uskomaton. Syksystä ei ole vielä minkäänlaisia merkkejä, mutta elokuun kuumuus kuivatti myös luontoa ja maa on täynnä ruskeaksi karrelle kuivuneita lehtiä. Olimme puistossa ties kuinka kauan: otimme valokuvia, nautimme valosta, istuin jonkin aikaa kirjoittamassa.

Kotiin päin kävellessä tunsin pienen piston sydämessäni: samaan aikaan, kun itse käyskentelen huolettomana ja vapaana kaikista arjen harmeista sopivan lämpimässä (ja tänään myös tuulisessa) ilmassa, Habitare-messuilla Plankkon osastolla (2 C 71) Anne, Vippe, Anitta ja Katri tekevät pitkää päivää... Toivottavasti ihmiset löytävät osastolle ja toivottavasti kauppa käy, niin omatuntonikin vähän helpottaa.

Yön alku Santa Crocen aukiolla

Täytyy kyllä sanoa, että monumentaalisempaa paikkaa Leonard Cohenin keikalle saa hakea: ulkoilmakonsertti järjestettiin Firenzen Piazza Santa Crocella, siis Santa Crocen 1400-luvulla valmistuneen kirkon edessä olevalla aukiolla - tähtitaivaan alla (oikeasti! Tähdet näkyivät!) ja Danten (patsaan) valvovien silmien edessä. Jo pelkkä paikalla istuminen lämpimänä syyskuun iltana oli melkoinen elämys, ja kun siihen vielä lisättiin konsertti päälle... Meille kävi lippujen kanssa niin onnettomasti, että se muuttui onneksi: halvimmat paikat oli kaikki myyty, ja vain kalleimpia (103e) ja toiseksi kalleimpia (80+e - tarkkaa hintaa en muista) lippuja oli jäljellä. Lieneekö nuo toiseksi kalleimpien lippujen sivukatsomot lisätty myöhemmin - en tiedä - mutta kun menimme ostamaan lippuja, sivukatsomosta oli myyty vain yksi paikka meitä ennen. Saimme parhaat mahdolliset paikat, lähimpänä lavaa ja sen verran korkealla, että mitkään katsomon kantavat rakennelmat eivät tulleet meidän eteemme!

Jätin vastuuntuntoisena asunnolle lompakkokettingit, kamerat ja muut - valmistautuneena totaaliseen militanttiseen ruumiintarkastukseen, kuten aina suurilla keikoilla on tapana. Vaan ei täällä: porukka eteni rauhallisesti paikoilleen ja ainoa tarkastus oli lipun repäisy. Edes katsomon osia ei oltu eroteltu mitenkään aidoilla tai muilla esteillä toisistaan: halvimpien paikkojen yleisö olisi ihan hyvin voinut tulla kalliimmille paikoille notkumaan, vaan eivät tulleet (ennen encorea, jolloin väkivirtaus eteen tuntui vain toivotulta efektiltä). Järjestysmiehet olivat pukeutuneet kirkkaiden haalareiden ja järjestysmiesnauhojen sijaan tummiin pukuihin ja kantoivat kaulassaan lätkää. Jotenkin kaikki sujui juohevasti ja paniikitta, kukaan ei ängennyt tai töninyt; minkäänlaista aggressiivisuuden ilmapiiriä ei syntynyt. Outoa ja pelottavaakin. :)

Keikan alkua varjosti, tai pikemminkin häikäisi, järjettömän kirkas hätäuloskäyntivalo, joka pojotti säteitään suoraan katsomomme naamaan. Valosta vinguttiin monella eri kielellä (meidän vieressämme oli ainakin portugalilaisia ja ranskalaisia turisteja ja ainakin yksi italialainen alkuasukaskin, joka tulkkasi järjestäjien kommentteja meille muille englanniksi) ja koska eihän hätäuloskäyntivaloja voinut pois ottaa, järjestysmies ratkaisi häiritsevän ongelman asettelemalla valon päälle mustan roskapussin! :D

Konsertti itsessään oli jylhä kokemus: soundasi hyvälle, näytti hyvälle... se vain yksinkertaisesti toimi, ja sai moninkertaisen buustauksen ympäristöstään. Yli kolme tuntia hienoa kokemusta. Ja sen jälkeen puoli yhden maissa muutaman kilometrin kiemurtelu asunnolle unisen keskustan pikkuisia katuja ja kujia pitkin.

---

Tämän aamupäivän olen oleskellut asunnolla. Timppa lähti levykauppakierrokselle sekä käy ostamassa meille junaliput Luccaan. Junan käyttö on täällä mukavaa: halvempien junien liput ovat kaksi kuukautta voimassa, joten lippuja voi ostaa koko satsin kerrallaan etukäteen. Lähtiessä ne vain leimataan asemalla olevissa keltaisissa laitteissa ja sitten vain junaan. Kieltämättä on äärimmäisen houkuttelevaa, kun juna-aseman aikataulussa lukee päätepysäkkeinä Rooma, Milano, Venetsia... - mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että tämän kertainen reissumme taitaa jäädä pyörimään tänne Toscanan seutuville. Roomaan on ainakin tehtävä ihan erillinen reissu joskus.

The Black Keys — Tighten Up

[Äärellä - Near. Pigmenttimustetuloste, 27x42cm.]

Vein eilen yliopistolle muutaman työn varainhankintakampanjaan liittyvän gaalan taidehuutokauppaa varten. Viime vuonna valmistunut vanhojen valokuvien ja uusien piirrosten ja pintojen kollaasi, Äärellä (Near) ei vain jotenkin ole sopinut mihinkään suunnittelemaani näyttely-yhteyteen ja olen vähän miettinyt, että mitä sen kanssa tekisin - joten olen varsin tyytyväinen, kun sillekin löytyi nyt paikkansa tässä maailmassa. Tai eihän sitä vielä ole löytynyt: nyt saa sitten jännittää, huutaako tuota uniikkiteosta kukaan, vai jääkö se hyljättynä johonkin nurkkaan.

---

Aika on ollut jotenkin tahmeaa ja tänään oli ilmakin sitä. Koko päivän on ollut sellainen tunne, että kohta tulee taivaalta gallonittain vettä - mutta ei sitä sitten tullutkaan, vaan pitkän pinnistyksen jälkeen aurinko. Lähdin puolen päivän jälkeen Beckerille täydentämään numeroimattomien kuvien kansioita, mutta kaikenlaisten kummallisten sattumusten vuoksi matka venyikin melkein tuntitolkulla :) Lopulta päädyimme Timpan kanssa Lounaispuiston kioskille syömään alkupalana mustekalarenkaita ja kuuntelemaan lintujen moniäänistä konserttia. Paluumatkalla ihmettelin, kuinka kevät osaa pitää kiirettä, kun sille päälle vaan sattuu: pari päivää sitten puut olivat vielä ihan lehdettömät ja nyt ne jo selkeästi vihertävät. Ensi vuonna pitää yrittää lepytellä kevättä jotenkin tehokkaammin. Aina oppii.

Voisi sanoa, että erikoinen päivä. Kerrassaan.

Art Brut - Sound of Summer

Viime viikolla oli tarkoitukseni useampaankin otteeseen kirjoitella Outi Kotalan vetämästä ja Live Herring -porukkamme organisoimasta mediataide-workshopista, mutta Turhuuksien tori -turinat jäivät kirjoittamatta. Kolmen päivän tiivis sessio veti mehut itse kultakin, mutta palaute oli loistavaa ja osallistujia muutama sata, joten tavoitteet tulivat täyttyneeksi moneen otteeseen. Jälkitunnelmissa kävimme syömässä ja kippistelemässä ja Jazzbarissa kokemassa ...jazz-kokemuksen.

Outin työhön ja Turhuuksien torin esineistöön pääsee tutustumaan osoitteessa www.liveherring.org/ projects/ turhuuksien_tori tai helpommin muistettavammin www.liveherring.org -nettisivun kautta!

---

Hädin tuskin ehti toipumaan Live Herringistä, kun jo piti lähteä puolimatkan juhliin Beckerille juhlistamaan Judith Cluten ja Timpan näyttelyä. Luulin olevani ajoissa, kun saavuin hyvissä ajoin ennen kuutta, mutta paikka olikin jo aivan täynnä porukkaa. Ihmisiä niin, että päässä alkoi surista. Onnistuin tekemään tyylikkään käännösvirheen englantia puhuessani ja siitä riittikin itselle hupia koko loppuillaksi. Loppuiltaa vietimme Sohwilla musiikki/taidehörinöiden seurassa ja kun Sohwi meni kiinni, pakko oli raahautua vielä Infernoon. Ja normaalitapaan, grillin kautta kotiin.

Tänä aamuna Tänään vaivoin raahauduin ylös yhden jälkeen ja henkinen raatous vallitsee. Vieressä, parin sadan metrin päässä olisi Finncon (ja kuudelta FinnBuffy kirjailijatalolla, myöskin parin sadan metrin päässä), mutta tämä päivä on pakko jättää väliin.

Vanhuus on tullut.

Queens Of The Stone Age - 3's And 7's

Sulka myllyn seinässä.

Eilinen Fiskarsin reissu oli varsin onnistunut lomapäiväreissu. Huolimatta siitä, että lähtö oli seitsemältä aamulla ja bussissa tuli istuttua yhteensä lähemmäs kymmenen tuntia (O_o laskinko oikein?).

Perillä tutustuimme ryhmänä osuuskunta Onoman toimintaan. Hajonneena ryhmänä rynnimme myös Näkökulmia-näyttelyyn, mutta en ainakaan itse kovin suuria kicksejä siitä saanut. Fiskarsissa on vähän se ongelma, että kun ympäristö on niin upea, niin visuaalisesta väsymyksestä melkein kroonisesti kärsivälle sisätilan näyttelyt saavat aikaan vain kaipuun takaisin ulos. Näyttelyistä tulee vähän teflonisia, eikä mikään tartu mieleen. (Ja nyt tuntuu siltä, että tähän kohtaan pitää iskostaa anteeksipyyntö kaikille näyttelyn taiteilijoille.)

Pidättäydyimme fiksusti syömästä ABC:lla; sen sijaan löysimme Suutarinmäeltä viehättävän pienen Kahvila Meijerin, jonka mozzarella-tomaatti croissantti ja aurinkokuivattutomaattipiirakka sulivat suussa (ja huoltoasemaa halvemmallakin vielä). Kahvia sai santsata ja ympäristö oli niin II (Isoa Idylliä), että mukulakivipihalla tuli istuskeltua kiireettömästi jonkin aikaa. AWWWW! Majoitus olisi ollut edullinen ja jos Velvollisuudet eivät olisi odottaneet kotona, olisimme ilman muuta jääneet ainakin yhdeksi ekstrapäiväksi.

Aurinko paistoi sen verran, että hairahduin ostamaan itselleni kevyen kesälätsän; sokerisäkistä tehdyn liivin jätin paikalleen, vaikka selkäteksti olisi ollut kuinka imarteleva tahansa. Loppuaikana käytiin muutamassa myymälässä, mutta pääosin lorveksittiin ja ihmeteltiin.





Paluumatkalla 20:14.

Paluumatkalla 20:15.

---------

Peittoprojekti on edistynyt siihen vaiheeseen, että olen vähän lajitellut lankojani väriryhmittäin (ja huomannut, että pitänee tehdä vielä vähän lisää). Tiistaina kävin printtauttamassa väritulosteina tekemäni palaset. Niitä on aika paljon. Eh. Pistin säästötulostuksella ihan vain windowsin omilla asetuksilla 9 pikkukuvaa per sivu, jolloin molemmista reunoista rajautui vähän pois, mutta se ei haittaa. Mental notena vain itselleni, että lopullista pakettia varten pitää varmaan tehdä oikea tulostuskelpoinen pdf noiden irtokuvien sijaan.

Breed 77 - Quiro Vivir

Kesäkuu on virallisesti julistettu avatuksi. Pankkikriisillä. Menin laskunmaksukierrokselle, kun pankki ystävällisesti ilmoitti: SINULLA EI OLE TILEJÄ. Vasta jostain alasivun alasivulta löysin ilmoituksen, joka kertoi väliaikaisesta toimintahäiriöstä. Samalla hengenvedolla yritin tilata itselleni kuvallisen kortin. *Yritin* siksi, että kohtuullisesti hämmästyn, jos korttiin suunnittelemani kuva menee läpi. Kuvaehdot olivat niin aukottomat, että varmaan tilaa jää vain abstrakteille kuvioille ja sööteille kissakuville.

Tänään (kalenteria tuijottaessa "eilen") oli varsin hieno päivä. Tapasin Pirkon, jonka kanssa kävimme antoisan keskustelusession aarrekammioseikkailullamme. Alkaa pahasti vaikuttaa siltä, että mahdollisesti aurinkoinen kesä jää kirjaston aarteiden varjoon... Huolimatta siitä, että tällaiset löytöretket ajavat kohti teksteihin hautautuneen erakon elämää, jostain kumman syystä juuri nörttielämä koneen ääressä sosialisoi - blogien kautta tuntuu löytyvän aina vain hienoja uusia tuttavuuksia. Mitä enemmän koneen ääressä istuu, sen laajemmaksi kaveri/ystäväpiiri käy? Sadepäivän lohtuyhtälö.

---

Galleria Henkevän Silakan tanssi-teemainen kesänäyttely aukesi tunti sitten keskiyön tiimoina. Kesän kutsuvieras on Maija Holma (» www + » blogi), jonka galleriassa esillä oleva Tanssiva kaupunki nähtiin "live-esityksenä" Yläkaupungin yössä. Ääntä ilmestynee teokseen myöhemmin.

A&D - ja oikein englanniksi

Ai. Sattuu.