Olen niitä ihmisiä, jotka yleensä kiinnittävät arkkitehtuuriin huomiota vain silloin, kun siinä vaivaa joku. Harmaissa betonilähiöissä (vaikka pidänkin betonin pinnasta pienemmässä mittakaavassa) tai 80-luvun kaakelirakennuksien läheisyydessä huomaa olevansa epämiellyttässä paikassa. Joskus harvoin sitä pysähtyy katsomaan ympärilleen ja ajattelemaan, että onpa hieno rakennus. Täällä Firenzessä sitä tapahtuu paljon. En tiedä, kertooko se jotain suomalaisesta arkkitehtuurista vai ennemmminkin siitä, että vanhanaikainen mieleni on kotonaan vanhempien rakennusten kanssa. Koen yksinkertaisesti renessanssin aikaisen arkkitehtuurin tyylin ja mittasuhteet jotenkin miellyttäväksi, puhumattakaan materiaaleista - tukevasta kivestä ja rapatuista pinnoista. Niissä on jotain pysyvyyttä ja lohdullisuutta, jota on vaikea kuvata. Matkustaessani tuskin koskaan menen katsomaan jotain rakennusta sen visuaalisen arkkitehtuurin takia (usein kylläkin esimerkiksi paikan äänimaailman takia - onhan sekin toki arkkitehtuurin elementti), mutta Brunelleschin Santo Spirito -kirkko on yksi niistä rakennuksista, joiden läheisyyteen pitää päästä aina Firenzeen tultua. Aukiolla kirkon edessä ja kirkon fasadissa on vain jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja tasapainoista. (Olen käynyt joskus sisälläkin, mutta en muista siitä mitään - ilmeisesti tässä ulkopuoli on tehnyt lähtemättömämmän vaikutuksen).
I'm one of those people, who usually notes architecture around when there's something wrong with it. I feel extremely uncomfortable in grey concrete suburbs (although I really like concrete surface in smaller things) or in those ugly tiled buildings of the 80s. Sometimes, very rarely, something in architecture stops me in a positive way to think the beauty of the building. But here in Florence it happens a lot. I don't know if it tells something about Finnish architecture or more about the fact that I have an old fashioned mind and I feel home when I'm amongst older buildings. If I put it simply: I just find the style and proportions of the renessaince architecture very pleasuring, as well as the materials - heavy stone and plastered surfaces. They have some kind of permanence and comfort in them, which is hard to put into words. When I'm travelling, I only seldom go and visit some building for its visual architecture (often I go to visit a building because of its "sound scene" though - that's one point of architecture, too), but Santo Spirito church by Brunelleschi is one of those buildings that I need to get close by in every trip to Florence. There is something very calming and balancing at the piazza in front of the church and on the facade of the church itself. (I've visited inside earlier, but I can't remember anything about it - maybe it's the outside of the building this time, that has made more permanent impact for me.)
Mies pitää Duomoa pystyssä // A man keeps Duomo from falling apart
Spedale degli Innocenti, Piazza della Santissima Annunziata
Italialaisen renessanssiarkkitehtuurin paras kaveri on ilman muuta tämä uskomaton valo ja sen luomat varjot ja heijastukset. Veikkaan, että jos nämä hienot renessanssirakennukset siirrettäisiin sellaisenaan jonnekin Keski-Suomeen, taian päällimmäiset kerrokset katoaisivat sen siliän tien. Suomessa valo yksinkertaisesti toimii eri tavalla - silloin, kun sitä on. Siinä on oma taikansa, toki, ja pohjoisessa valo varmaan muuttuu vuodenaikoina enemmän kuin missään muualla, mutta keskivertopäivänä, ellei joku poikkeuksellinen sääilmiö tempaise taivaan valoja toiseen moodiin, siitä puuttuu joku dramaattinen ulottuvuus, joka täällä löytyy. Italiassa valo on verevää draamaa, Suomessa se on ennemminkin pienimuotoista lyriikkaa. (Ehkä juuri alkusyksyn pitkien varjojen aikana ollaan lähimpänä täkäläistä valoa - mutta se on niin, niin lyhyt aika.)
The best friend of the Italian renessaince architecture is without doubt this unbelievable light and its shadows and reflections. I'm guessing, that if these beautiful renaissance buildings would be transported somewhere where I live in Central Finland, the topmost layers of the magic would disappear, just like that. In Finland the light simply works in different ways - when there is some. It has its own magic, surely, and the northern light probably changes in different seasons mpre than in anywhere else, but in an average day, if the exceptional weather phenomenon hasn't taken hold of the sky, it doesn't have that dramatic dimension, which you can find here in Italy. In Italy the light is vibrant drama, in Finland its more subdued lyric. (Perhaps is around this time, during the long shadows of the first weeks of autumn, when its closer to the southern light - but it's so, so short time.)
Kasvitieteelliset puutarhat ovat lempipaikkojani. En ole oikeastaan kukkaihminen milläänlailla: en tunne kasveja lukuun ottamatta värjäyskasveja (joita niitäkään en luonnossa tunnista, vaikka niiden latinankieliset nimet aika hyvin osaankin), eikä minulla ole kotona kasveja, satunnaisia lahjaksi saatuja yksilöitä lukuunottamatta. Mutta kukapa ei kukkakuvista tykkäisi - ja kukkakuvauksesta? Kukkien kuvaaminen on vain jotenkin palkitsevaa, kun kuvatessa ei oikein voi tulla rumia kuvia, vaikka kuvaustaidot olisivatkin olemattomat ja kuvausvälineenä peruspokkarikamera. Kukkivia kukkia enemmän kiinnostavat kuitenkin muut elementit: kasvien (niin pienten maata nuolevien kuin jättimäisten puiden) tekstuureissa ja muodoissa on jotain äärimmäisen inspiroivaa. Firenzen kasvitieteellisestä puutarhasta (Giardino dei Semplici) täydellisen kuvaus- ja oleilupaikan tekee yllämainittu valo: se, miten se laskeutuu puutarhaan puiden oksien välistä ja se, miten se tunkeutuu ikkunan takaa muutamaan suuremmista kasvihuoneista.
Giardino dei Semplici on "Kyynelpuun taimi" -teokseni alkukoti. Täällä syntyi teoksen idea, ja täällä kuvasin teoksen pohjana käytettyjä kuvia muutamaankin otteeseen. Tälläkin kertaa kävin kuvaamassa samoja kohtia, samassa valossa, josko vaikka saisin valmiiksi jo vuosia työstämäni sarjan kaksi muuta osaa. Kamerani akku loppui vähän turhan aikaisin, mutta onhan tässä vielä aikaa ottaa toinen kierros.
Kasvitieteellisessä puutarhassa vierailu on aina itselleni yhtä paljon työtä kuin vapaa-aikaakin, pään tyhjennystä. Liian helteisenä päivänä kaupungissa ei ole mitään parempaa kuin istua viileällä kivisellä penkillä, kukkivan puun varjossa ja kuunnella kasvien kuiskintaa kevyessä tuulessa, kun muut kaupungin äänet feidautuvat jonnekin taakse.
Botanical gardens are my favourite places. I'm not really a "flower person" in any way: I don't know plants with the exception of the plants used for dyeing (of which I don't probably identify the most when seen in nature, even though I know their latin names quite well), and there are no plants at my home, except some gift flowers now and then. But who doesn't like flower pictures - and taking photos of flowers? It's somehow so rewarding when you really can't take ugly photos, even though your skills in taking photos would be almost nonexistent, and if you would use only the basic, automatic pocket camera. I'm more interested on the other elements of the plants than the flowering flowers, though: there's something extremely insiring in the textures and shapes of the plants, oths of those small earth-licking and big treelike ones. What makes the Florence botanical garden (Giardino dei Semplici) the perfect place for taking photos and just enjoy the surroundings, is the specifically the light: how it comes down to the garden in between the branches of the trees, and how it pushes itself inside some of the bigger plant houses through the windows.
Giardino dei Semplici is the original home of my "The Seedling of the Tree of Tears" work. It was here, where the idea was first born, and where I took several photographs on several occasions to be used as the basis of the work. Also this time I went to take photographs of the same spaces, in the same light, wishing that maybe with these new photos around I could finally finish the two other pictures of the series. The battery of my camera gave in a little too early, but there's time to do it again.
Visiting botanical garden is always as much of work as it is freetime for me, a way to clear my head. When it's too hot outside there's nothing better to do in the city, than to sit at a cool stone bench at the shadow of the blossoming tree and listen how the plants are whisperin in a slight wind, when the other voices of the city fade somewhere background.
Tekstit
