Värisade - Coloria Rain

 

Niitä suuria pieniä asioita. Värisade syntyi viime vuoden kesällä työhuoneeni ikkunaan coloria.net-sivustoni 20-vuotisjuhlan kunniaksi, kasvoi siinä reilun vuoden ja lopulta sai lopullisen muotonsa syyskuun alussa. Nyt se on esillä Vihreää väriä -näyttelyssä Suomen käsityön museossa 5.12.2021 saakka. Pilvissä roikkuu muutamia satoja virkattuja pisaroita, jotka on kaikki värjätty luonnonväreillä.

Teos on hyvä esimerkki siitä, miten nämä suuret projektini syntyvät: totaalisesta mittasuhteiden ymmärtämättömyydestä. Pisaroita pilviin kiinnittäessäni manailin sitä, etten kykene ymmärtämään hienovaraisia vihjailuja. Kuten sitä, että jos joku ihmettelee hämmästyneen näköisenä, että aionko todella kiinnittää noin paljon pisaroita, ihmetys saattaisi sisältää jonkinlaisen vihjeen projektin suuritöisyydestä. Mutta ei - kuulen kyllä sanat, mutta jotenkin onnistun sivuuttamaan kaiken muun. Toistuvasti löydän itseni roikkumassa jossain vaiheessa projektia epätoivon ja totaalisen epäuskon rajamailla ihmetellen sitä, että olen taas ihan järjettömään työmäärään hautautuneena.

Enkä tietenkään opi mitään. Sinä iltana, kun olin saanut pisarat kiinni ja vaelsin voipuneena kotiin, ajattelin, että mitään vastaavaa en kyllä koskaan ikinä enää tee. Mutta kaksi päivää sen jälkeen, kun pilvet olivat nousseet kattoon, ajattelin jo, että ei se niin hirveää ollutkaan, ja voisin ihan hyvin toteuttaa (alunperin ihan vitsinä ilmaan heittämäni) kymmenen tuhannen pisaran projektin.

Ja aloin virkata pisaroita sitä vielä suurempaa installaatiota varten.

Ilman apua ei tämäkään työ syntynyt. Epätoivon hetkellä pisaroita tuli avukseni kiinnittämään puolisoni Timo Sälekivi, joka myös keksi helpomman tavan ja nopeutti siten prosessia. Pilvet teokseeni rakensi Suomen käsityön museon museomestari Janne Syrjänen, jolle kuuluu myös suurin kiitos ripustustyöstä. Ripustuksessa pilvimestarin apuna hääräsi Otto Vepsäläinen. Jannelle kiitos myös upeasta valaisusta, jonka seurauksena Värisade sai seinälle seurakseen uskomattoman hienon, läpikuultavan varjosateen! Suomen käsityön museolle olen suuresti kiitollinen aika monesta asiasta tämän työn suhteen!

Those big small things. My Coloria Rain was born in summer 2020 to celebrate the twentieth anniversary of my coloria.net website, and has grown since, until it received it final form at the beginning of September. Not it is shown at the Sustainable Colour exhibition at the Craft Museum of Finland, until the beginning of December. There are few hundred of those crotcheted, natural dyed droplets hanging from three clouds.

The installation is a perfect example of the birth of my biggest projects: they are born from a total lack of understanding proportions. As I was attaching droplets, I cursed my unbelievable uncapablity of reading between lines. Like, if someone is looking astonished and wondering out loud, if I am really attach that many droples, there could be some kind of hint about the size of the project. But no - I hear the words, but somehow always dismiss everything else. From time to time again I find myself despair in the mids of some project, wondering why, again, I've got this kind of insane amount of work.

And of course I won't learn anything. After I had attached all droplets and I was walking back home completely tired, I swore I would never make these kinds of project ever again. Never! But two days after the clouds had been placed on the ceiling, I was already thingking, that it was really not as bad, and why not continue with a ten thousand droplets of the same kind (of which I had started talking as a joke a bit earlier).

And I actually have started to crothet droplets for my even bigger installation.

This would have been nothing without help. At the deepest moment of despair my life-partner Timo Sälekivi came to help with me to attach the droplets and invented an easier way to do it, which made the project a lot faster to do. The clouds were built by the museum technician Janne Syrjänen, who also mastered the setting up of the installation. In building the installation he was helped by Otto Vepsäläinen. Janne was responsible also for the lights which created  the most beautiful, translucent shadow rain on the walls! The Craft Museum of Finland helped me with so many things with this installation, I really can't even list them all. So I just say: thank you!

Random Prints (vol. 4)

The Fragrance of Skies.


Jätin tänään Random Prints -projektin (vol. 4) viimeiset neljä kuorta - kaikki 90 on nyt jaettu Berliiniin.

Eräs taiteilijatuttavani kyseenalaisti fb-postauksessaan Random Prints -facebook-sivulla aikaa ja rahaa tuhlailevan projektini mielekkyyttä ja sitä, että onko hyvä asia, että taiteilija jakaa ilmaiseksi töitään pois "hyötymättä mitään". Osittain ymmärrän palautteen, mutta kuitenkaan en. (Edit: Eikä näköjään ehkä palautteen antajakaan, koska kävi poistamassa palautteensa juuri ennenkuin ehdin julkaista tämän postauksen ja linkittää tästä alkuperäiseen kommenttiin. Mutta julkaisen tämän silti.)

Kyllä, myönnän suoraan, minulta menee projektiin sekä aikaa että rahaa. Olen tehnyt vedokset laatupaperille. Aiemmissa kolmessa projektissani olen käyttänyt 305 grammaista Hahnemühlen Ultra Smooth Photo Rag -paperia, tällä kertaa käytin 188-grammaista, koska maahantuojalla ei ollut varastossa paksumpaa. Tällä kertaa projektiin kulunut paperi maksoi 85 euroa, aiemmin se on maksanut noin 110 euroa. Pigmenttimustetta kului noin kahdenkymmenen viiden euron edestä. Vähän paksummista kirjekuorista olen pulittanut muutamia kymppejä ja kirjeen paperista muutamia euroja. Aikaa kuvan tekemiseen on mennyt noin viikko, leikkaamiseen ja signeeraamiseen sekä kirjeiden kokoamiseen (jokaiseen kuoreen on vedoksen lisäksi tullut kirje, jossa tervehdys on englanniksi, saksaksi sekä ranskaksi) muutama päivä.

Menee siis sekä aikaa ja rahaa, mutta "hyötymättä mitään?" Kun toimeentulo on tiukilla, raha tuntuu helposti ainoalta merkittävältä vastikkeelta, mutta en ole koskaan itse osannut ajatella, että tekisin yhtään projektia vain rahan takia - jotkut projektit on vain toteutettava, riippumatta sitä tuovatko vai vievätkö ne rahaa. Pennin latia en tästä(kään) projektista tienaa, mutta se ei koskaan ole ollut tarkoituskaan.

En osaa sanoa, miksi aloitin projektin ja mistä idea päähäni alunperin tuli (olen kutsunut Random Prints -projektia itse aina terapiaprojektiksini, jonka teen, koska se vain täytyy tehdä), enkä osaa edes sanoa, mitä siltä odotin. Mutta se mitä olen vastineeksi saanut, on paljon rahaa tärkeämpää. En osannut etukäteen ollenkaan ajatella, kuinka paljon ihmiset voisivat kirjeestäni ilahtua, enkä sitä kuinka suurten muistojen osaksi ne pääsevät. Yksi kirjekuoren löytäjäpariskunta on kertonut, että vedos on heidän ruokailuhuoneen seinällään ja muutamassa vuodessa perheeseen on syntynyt uusi jouluperinne: joka vuosi he kertovat lapsenlapsilleen jouluaterian aikana aina saman tarinan siitä, kuinka löysivät kirjeen aurinkoisena päivänä Firenzen matkallaan. Toinen löysi kuvan samana päivänä, kun kuuli parantuneensa vaikeasta sairaudestaan. Kolmannella kirje tuli eteen keskellä arkea ja muutti koko päivän. Tämän tyyppiset tarinat ovat suurempia kuin kuva yksinään olisi ollut ja ne tekevät koko projektista suuremman kuin mitä sen oli alunperin tarkoitus ollakaan. Jollain kummallisella tavalla, joka kerralla, kirjeiden tarina nivoutuu osaksi yhdeksänkymmenen ihmisen elämää ja muodostaa uuden luvun jokaisen kirjeen löytäneen ihmisen tarinaan.

Ehkä kuitenkin viimeisen muutaman vuoden aikana merkittävimmäksi on tullut eräänlainen vaikeasti kuvailtava toivon tunne, joka liittyy projektiin. Random Prints -kirjeitä jättäessä on välillä melkein syyllinen olo, melkein kuin olisi tekemässä jotain vähän ilkivaltaista. Ehkä se tulee siitä, että esimerkiksi lentokentillä ei saa jättää mitään mihinkään, ihan sama onko kirje vai salkku, ja siellä olen tuota sääntöä totellutkin - en halua aiheuttaa minkäänlaista väärää terroristihälytystä. Mutta samankaltainen tunne tulee, kun jättää kirjeen julkiselle paikalle löydettäväksi; aina käy mielessä, että millaisen hälyn se mahdollisesti aiheuttaa ja kenet se säikäyttää. On jotenkin lohdullinen tunne, että vielä löytyy ihmisiä, jotka uskaltavat avata täysin anonyymejä kirjeitä tässä uhkien täyttämässä maailmassa.

Pienin lahja ei ole myöskään se, että olen jäänyt sähköpostikirjeenvaihtoon muutamien kirjeen löytäneiden ihmisten kanssa. Monen kanssa emme ole puhuneet tästä projektista enää pitkään aikaan, tai ylipäätään taiteesta. Kirjoittelemme tavallisesta elämästä, siitä millainen ilma on ollut ja mitä ruokaa olemme nauttineet ja mitä elokuvia nähneet. On jotenkin sanoinkuvaamattoman arvokasta saada pala jonkun ihmisen arkea satojen tai tuhansien kilometrien päästä. Meidät on yhdistänyt vain se pieni kirjekuori, sattumalta löydetty.



Today I left around the last four envelopes of Random Prints project (vol. 4) - all 90 envelopes have now been left around Berlin.

One of my artist collagues posted to Random Prints FB-page a comment, in which he requested, if there was any sense in my project at all, and if it is ok for an artist to give her artworks away for free, "without gaining anything". Partly I understand his comments, but still really I don't. (Edit: Maybe the commentator doesn't stand by his comment anyway, because he has deleted his comment right before I ended up publishing this posting and make a link to his original comment. But I'm publishing this entry anyway.)

Yes, I admit, I spend both time and money in my project. I have printed the pictures on high-quality paper. In my three earlier Random Prints projects I've used 305 gr Hahnemühle Ultra Smooth Photo Rag paper, this time I used 188 gr paper, because there wasn't thicker paper at the importer's shelves. This time the cost of the paper used in this project was 85 euros, before it has been about 110 euros. I've used pigment ink for about 25 euros worth. Of the envelopes, slightly thicker than normal ones, I've paid a couple of tens of euros and of the paper in letters for a few euros. It has taken about one week to make the picture and print it, and to cut the papers, sign the prints and assembling the letters and prints to envetlopes has taken a few days (each envelope has besides the print itself, also an accompanying letter with greetings in English, German and French.)

So, I use both time and money, but "without gaining anything"? When the income is low, money will come easily the most important - maybe even only important - compensation, but I've never thought I would make any project just for money - some projects just has to be done, regardless if they bring or take money. I won't get a penny from this Random Prints project (neither), but it has never been the purpose in any way.

I can't say why I started the Random Prints project and where I got the idea in the first place (I've called the project my therapy project - something I'm doing because I just have to), and I can't even tell, what I was originally expecting from the project. But what I have gotten from the project is anyway much more important than money. Beforehand I couldn't even thought how much joy the simple prints could bring to people, and I couldn't predict how the project would play a large role in some important memories. One couple told me, that the print is framed and is hanging on their dining room wall, and in a few years time a new christmas tradition has born: each year during the christmas dinner they tell to their grand children a story about how they found the letter in some sunny day during their trip to Florence. One woman found the envelope in the same day she heard that her serious illness had been defeated. One woman found the envelope in the mids of everyday life, and it just changed the whole day. This kind of stories are much more bigger than the picture alone would have been, and they make the whole project bigger than it was never meant to be. In some strange way, each and every time, the story of the envelopes is intertwined in lives of ninety people, forming a new chapter on the story of people who have found the envelopes.

However, during the last few years, the most important thing that the Random Prints project has brought to myself, is some kind of feeling of hope - 'hope' is maybe closest word to the feeling which is hard to describe. Every time when I'm leaving Random Prints envelopes around I feel almost quilty, almost as if I was doing something evil and criminal. Maybe the feeling rises from the fact, that I have executed every Random Prints project when I'm travelling abroad, and every time the trip has started from airport, in which you can't leave anything anywhere - it's the same if it is an envelope or a suitcase. I have followed the rule diligently - I wouldn't like to cause any false terrorist alarm. But the unsecure feeling follows you from airports to the cities, to the towns and villages, to the countryside. Everytime I leave an envelope to a public space, I have a same kind of alarmed feeling, and once and a while I wonder the possibility of alert it could make and I imagine people being scared of that unknown object. Things that wouldn't even visited one's mind a few decades ago. In some way it feels so comforting to know, that there still are some people, who dare to open perfectly anonymous envelopes in these world full of threats.

There is still something else, that I've gained through this project. Some of the finders of Random Prints envelopes have stayed my email correspondents, penpals. With many of those I haven't written about this project in a long long time, or about art in generally either. We write to each others of our ordinary lives, of the weather in general, of what we've enjoyed as lunch or of what movies we've seen. It is somehow breathtakingly valuable to get a piece of someone's every day life from hundreds or even thousands of kilometers away. We have been joined together just by that small envelope, coincidentanlly found.

The Black Keys — Tighten Up

[Äärellä - Near. Pigmenttimustetuloste, 27x42cm.]

Vein eilen yliopistolle muutaman työn varainhankintakampanjaan liittyvän gaalan taidehuutokauppaa varten. Viime vuonna valmistunut vanhojen valokuvien ja uusien piirrosten ja pintojen kollaasi, Äärellä (Near) ei vain jotenkin ole sopinut mihinkään suunnittelemaani näyttely-yhteyteen ja olen vähän miettinyt, että mitä sen kanssa tekisin - joten olen varsin tyytyväinen, kun sillekin löytyi nyt paikkansa tässä maailmassa. Tai eihän sitä vielä ole löytynyt: nyt saa sitten jännittää, huutaako tuota uniikkiteosta kukaan, vai jääkö se hyljättynä johonkin nurkkaan.

---

Aika on ollut jotenkin tahmeaa ja tänään oli ilmakin sitä. Koko päivän on ollut sellainen tunne, että kohta tulee taivaalta gallonittain vettä - mutta ei sitä sitten tullutkaan, vaan pitkän pinnistyksen jälkeen aurinko. Lähdin puolen päivän jälkeen Beckerille täydentämään numeroimattomien kuvien kansioita, mutta kaikenlaisten kummallisten sattumusten vuoksi matka venyikin melkein tuntitolkulla :) Lopulta päädyimme Timpan kanssa Lounaispuiston kioskille syömään alkupalana mustekalarenkaita ja kuuntelemaan lintujen moniäänistä konserttia. Paluumatkalla ihmettelin, kuinka kevät osaa pitää kiirettä, kun sille päälle vaan sattuu: pari päivää sitten puut olivat vielä ihan lehdettömät ja nyt ne jo selkeästi vihertävät. Ensi vuonna pitää yrittää lepytellä kevättä jotenkin tehokkaammin. Aina oppii.

Voisi sanoa, että erikoinen päivä. Kerrassaan.

Tapio Rautavaara - Peltoniemen Hintriikan surumarssi

[Poissa 151. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Ihanaa - nettiyhteys palasi! Kyllä ehti olo olla orpo parin tunnin ajan, kun oli napanuora maailmankaikkeuteen poikki.

Teki kyllä ihan hyvää. Aamulla oli sen verran tervehtynyt olo, että ajattelin pistää vertauskuvalliset hihat heilumaan. Mutta kun bitit eivät kulje, ei kulje työkään, joten tein sijaistoimintoja: päivitin kalenterini ja to-do-listani ja istuin ikkunan ääressä auringossa neulomassa järkyttävän hienoilla värilangoillani. Eteisessä odottaa kaappiin arkistointiaan ja tulevaa käyttöä kassillinen verihelttaseitikkejä. Jossain välissä pistän taas liemet kiehumaan.

...Pois on asukas, autioituu
Pirtti ja seinät sammaloituu.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan.

------------

Edit vähän myöhemmin: nettiyhteys siis palasi ja meni pois. Palasi ja meni pois. Palasi...

Amanda Palmer - Runs In The Family

Syyskuun odotetuin päivä oli jo pitkään punaisella ympyröitynä kalenterissani - ja vihdoin se eilen koitti! Päivä indigovärjäystä veden äärellä, ulkona, eväät mukana, loistavassa seurassa! Missasin viime viikon kiireiden vuoksi asiaan liittyvät sähköpostit, joten lähtö tuli vähän guerillahengessä, kun puhelimeen tuli vain viesti, että nouto tulee lauantaina klo 11.15, enkä ollut edes ihan varma, minne ollaan menossa. Pakkasin laukkuun indigot, langat ja mattopuukon ja aamusella repun täyteen evästä - ja kas, auto kurvasi pihaan täsmälleen ilmoitettuun aikaan. Reissu värjäilypaikalle kesti noin tunnin (ja paluumatka vähän enemmän, koska neuvoin kuskin hyvin määrätietoisesti jonnekin jorpakkoon) ja eväitä oli kolmelle ihmiselle noin kymmenkertaisesti tarvittava määrä. Kabanossiakin! Vaatteet savunhajuiset! Ja majakka! Täydellinen retki siis. (Lisää itse indigovärjäilystä kuvineen Coloria-blogissa).








Ja vielä pitää laittaa kuva, jossa syksyiset männyt kuvastuvat indigoliemestä:


Päivä ulkona piristi kummasti ja paperityötkin menivät suhtkoht kevyesti. Sen verran koneisto on kuitenkin vielä hitaalla, että kaikkea suunnittelemaani - kuten apurahalomakkeiden liitteitä, uusia kuvaprinttejä ja Iitin näyttelyn teosluetteloa ja muita tulevaan näyttelyyn liittyvää - en ehtinyt saamaan valmiiksi. Kuvat ovat kuitenkin jo päässeet Iittiin asti: Kaimalle soittelin, kun hän odotteli Kausalan Matkahuollossa ison paketin kera kuljetuspalvelua paikalle... Toivottavasti taululasit ovat säilyneet bussitärinästä ehjänä. Jännityksellä odotan.

Fiona Apple - Oh Sailor (6Music Hub Session)

Näkymätön mies laskeutuu laskuvarjolla Jyväskylän raunioille.

Eilen oli aivan täydellinen leijanlennätyssää. Jyväsjärven jäällä ei ollut hirveää tungosta, mutta ihan mukavasti ihmisiä kyllä. Täytyy käydä lennättelemässä jatkossakin, varsinkin, kun saan uuden leijani kuntoon ja kun on vähän energisempi olo.

Torstai meni taas vaelteluksi. Aamulla soitin hammaslääkäripäivystykseen ja puolelta päivin pääsin korjauttamaan haljenneen hampaani kuntoon. (Seuraavan ajan olisin saanut jo 13.11., mutta koska en ollut aivan varma, milloin Timpan Helsingin näyttelyn avajaiset ovat, siirsin päivämäärän omaehtoisesti joulukuun alkuun. Päivämääriä jakeleva täti sanoi, että odottaa vain, milloin jakaa "huomisen" aikoja, mutta ensi vuodelle. Hammaslääkäreitä on kuulemma niin vähän.) Paluumatkalla poikkesin taidetoimikuntaan tointumaan, kun se nyt siinä vieressä sattui olemaan. Ellinooran kanssa päätettiin lähteä taidemuseon Vessan avajaisiin (aka naistenpäivän kutsuille) syömäsession kautta. Juttu jossain vaiheessa poikkesi perhosiin ja Lepidophobia-työhöni ja Ellinoora yhytti paikalle Nooran, jolla on perhosaiheista tanssia työn alla. Pääsimme lopulta sinne taidemuseollekin, jossa luonnollisestikin keskusteltiin henkeviä shamppanja- ja suklaatarjoilun lomassa.

Torstain pitkäksi venyneen hammaslääkäripyrähdyksen jälkeen perjantai meni vähän puuroisemmin. Myöhästyin palaverista (joka sinänsä oli antoisa) ja kotiin palatessani olki kohtuullisen kipeä olo. Eipähän tarvinnut valita kaksien avajaisten, yhden syntymäpäivän ja yhden muuten vain tapaamisen välillä. Ilta kului kotona sohvannurkassa muhien.

Paul Anka - Smells Like Teen Spirit

Aikaansaamattomuus. Vasta kymmenen minuuttia sitten sain lähetettyä pressikuvat Walsh Galleryyn. Työt ovat hieman taas kasautuneet. Ihmiset näyttävät olevan kunnon kevätterässä hiihtolomansa jälkeen ja se näkyy sähköpostini täytteessä. Hirveästi on sellaisia pieniä hoitamattomia asioita, jotka eivät veisi kauan aikaa, kun vain saisi aikaiseksi.

Mutta keskittyminen on vaikeaa. Juuri nyt pöydällä lojuu Jarmanin Chroma -kirja, joka houkuttelee lukemaan (ja josta tein pidemmänkin blogauksen tuonne väriblogini puolelle). Mikko näytti eilen leijani alkun ja siitä asti kynä on piirtänyt paperille leijaan tulevaa kuvaa. Aalto-museon kutsarin mukana tuli braille-aakkoset ja kaikista yrityksistä huolimatta ne eivät sormenpäitteni muistiin tartu.

Täytynee aloittaa työprosessi parilla copy-paste-projektilla, joihin ei aivotoimintaa tarvitse. Ehkä se siitä sitten lähtee...

30 Seconds to Mars - The Kill

Perjantai-illan päätteeksi sähköpostiin ilmestyi kutsu kutsumattomille sanoille Detritus -näyttelyyn Walsh Galleryyn New Jerseyhin. Meni jotenkin pasmat sekaisin, kun en ollut ollenkaan orientoinut moiseen aktiviteettiin juuri nyt. Meilasin takaisin ja lupasin lähettää ensi viikolla dvd:n matskuineen kaikkineen. Katalogia ynnä muuta tulee näyttelyn avauduttua huhtikuussa.

Kutsusta sain hyvän tekosyyn hemmotella itseäni muutamalla uudella vanhalla pelillä: ostin eilen pelidivarista itselleni käytettynä Rayman M -pelin ja jonkun Sonic -pelin, joille aion lahjoittaa laatuaikaa lähitulevaisuudessa.

Työrintamallakin hehkuu. Savi-M -etusivu on tuonut useita ilahtuneita palautteita - mutta kyllä sitä oli mukava tehdäkin! Tuollaista fantasialeikkiä on luvassa toivottavasti myöhemminkin. Iloiset leijakuvitusprojektit jatkuneet ja edistyvät verrattain hitaasti, mutta toivottavasti tähänkin pätee se vanha "parempi myöhään kuin ei..."

Olohuoneessa odottaa muutama kaistale leijakangasta, jotka saavat testiakryylit pintaansa nyt.