Valoa horisontissa!

Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020

Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.

Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.

Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)

Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.

Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.

Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.

Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.

Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.

Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.

Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.

Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.

Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.

Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.

Lomalla töissä // On holiday, on work

25-osaisen värityskuvajoulukalenterini kaikki kuvat väritettynä - tämän vuoden kuvitusterapiaprojekti... //
All the 25 colouring pictures coloured, from my colouring picture advent calendar, this year's "therapy" illustration project.

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pääsin aloittamaan joululoman ilman, että tein aaton alle kasautuneita töitä vielä edeltävänä iltana. Tai no: ensimmäisen kerran pääsin viettämään joululomaa ylipäätään: nyt on takana jo kolme kokonaista päivää, kun olen mussuttanut suklaata villasukat jalassa ja lukenut kirjoja ja katsonut dekkareita televisiosta, enkä ole avannut työkonetta tai tehnyt mitään työhön liittyvää. Korkeintaan piirustellut samalla, kun olen kuunnellut musiikkia uudesta lahjalaitteestani - mutta ei mitään oikeasti työtä.

Paitsi öisin. Toissa yönä tajusin, että näyttely odottaa kahden viikon päässä, ja kun tarkemmin tutkin kalenteriani, niin ei ollutkaan edes kahta viikkoa aikaa, vaan avajaiset olivat jo seuraavalla viikolla. Unessa lohdutin itseäni, että työt olivat valmiina - mutta missä? Niitä ei löytynyt mistään. En löytänyt mistään yhteyshenkilöiden nimiä ja galleristikin oli lomalla, eikä tilannetta helpottanut ollenkaan se, että kalenterissani oli vain muutama järkeen käypä teksti ja loput oli kirjoitettu hieroglyfeillä, joita en pystynyt ratkomaan. Harvoin herään niin hiessä unestani kuin toissa yönä.

Eilen näyttely olikin sitten ohi, mutta se olikin jo eri paikka: tällä kertaa oltiin Seinäjoella (!) (En tiedä, missä se toissa yön draama tapahtui, mutta siinä oli enemmän sellaista ulkomaan meininkiä, joten oletan, että tämä ei ollut suora jatko-osa). Näyttelyn päätyttyä yritimme ystäväni kanssa saada teoksia pakattua laatikkoihin, mutta tavaraa oli valtavasti; jossain vaiheessa tajusin, ettei meillä ole millään pakkauslaatikoita kaikille, eikä itseasiassa autoakaan. Olimme ilmeisesti ajatelleet raahata kaikki laatikot junalla perille, mutta nyt urakka muuttui ylivoimaiseksi. Galleriassa oli työntekijä, jolta kysyin, voiko laatikot jättää odottamaan seuraavaa päivää, jos tulisimme noutamaan ne autolla. Hän oli osittain sitä mieltä, että tila pitäisi saada tyhjäksi seuraavaa taiteilijaa varten, mutta sitten kuitenkin sitä mieltä, että galleria on suljettu seuraavat päivät; ja sitten kävi ilmi, että galleria on itseasiassa suljettu jatkossakin, koska ei se oikein ole mikään galleria, vaan talon aula, josta tavarat olisi hyvä jättää pois. Hän kuitenkin kirjoitti asian lapulle, jonka jätti jollekin, joka saattaisi asiasta tietää. Lopputulemana tajusin kumminkin, että teokset pitäisi viedä pois mahdollisimman nopeasti, joten jatkoimme pakkaamista juuri sellaisella puuduttavalla painajaismaisella tavalla, että mikään ei vain tuntunut pakkautuvan. Ja missasimme sen viimeisen junan, joka lähti aikaisin. En tiedä, missä ne kaikki näyttelytavarat olivat siinä vaiheessa, kun seisoin junalaiturilla ja katsoin aikataulujen sijaan elokuvateatterin esityslistaa. Pyysin mukana ollutta ystävääni käymään kysymässä hotelliyön hintaa läheisestä hotellista, jotta voisimme vertailla kumpi tulee edullisemmaksi, yöpyä hotellissa vai mennä taksilla Seinäjoelta Jyväskylään. Tähän autuaaseen hetkeen heräsin, totaalisen umpiuupuneena.

Näiden kahden näyttelypitoisen yön jälkeen olen väsyneempi kuin olen kertaakaan ollut koko syksyn aikana. Ehkä ihan hyvä päätös pitää vähän paussia näyttelyissä ja keskittyä vain tekemiseen. Vai mitä se alitajuntani yrittää räyhätä? Sama se, kunhan nyt pääsen hetkeksi vielä joululahjakirjojen pariin...

---

First time in many years I started the Christmas holidays without a horrible work fuss, which usually has forced me to work through the whole night before the Christmas Eve. Or really: the first time in long time I got to have Christmas holidays at all - now already three days, when I have only eaten chocolate with warm woollen socks warming my feet while reading books and watching good series on telly, and I haven't opened my work computer or done anything related to my work. Well, I have drawn some sketches while listening music from my new gift player - but really work, no.

Except during the nights. A night before the last, I suddenly understood that I have an exhibition opening waiting for me in two weeks time, and when I took a closer look at my calendar, I realised, it wasn't two weeks but the opening was going to be very next week already. In my dream I comforted myself that I have the works finished and ready to be exhibited - but where? I couldn't find them anywhere. I didn't also find the names of my contact persons and the gallerist was having a holiday, and it didn't help me at all that there was only a few smart words in my calendar and the rest was written with hieroglyphs, a riddle unsolvable for me. I rarely wake up so sweaty as I did that night.

The last night the exhibition was already over, but this was a different pllace: this time we were in Seinäjoki (a small western town in Finland). (I  don't know where the drama the night before took place, but I guess somewhere not in Finland, so I presume, this was not a direct sequel for the first dream). After the exhibition had ended, my friend and I tried to pack all the artworks in boxes, but there was a huge amount of stuff; at some point I realised, that we don't have boxes for everything, and not a car either. I think we must have thought that we could transport everything by using the train, but now it seemed overwhelming. There was some worker at the gallery, and I asked her if I could leave our stuff to wait for the next day when we could come back to pick them up with a car. She thought partly that we should empty the space for the next artist, but at the same time she said, that the gallery would be closed for the next days; and soon we understood that the gallery would be closed after that too, because it wasn't a real gallery but a hallway of a large house, and we just should get our stuff somewhere else. She wrote our question to one small paper, and left it for someone, who could know, maybe. At the end, however, we understood well that we should get the artworks away as soon as possible, and we continued packing frantically, in that nightmarish manner, when the more you try, the more nothing seems to be happening. And then we missed the last train, which took off early. I don't know where all the artworks were when I was standing on a platform and tried to look the showlist of the cinema instead of the timetables of the train. I asked my fried to ask a price for one night at the nearby hotel, so we could compare which would be cheaper, to spend a night in hotel, or to take a taxi from Seinäjoki to Jyväskylä. And at this moment I finally woke up, totally exhausted.

After these two exhibition nights I feel myself more tired than I have been during the whole autumn. Maybe it is a good decision to have a small pause in exhibitions and concentrate on creating only. Or what was it that my subconsciousness tried to rage about? I don't really care, as soon as I can have a few more moments with my gift-books... 

Purson - Mavericks & Mystics

Vuodenvaihde on mennyt näppärän nopeasti. Muutaman päivän pidin ihan totaalisesti koneen kiinni ja keskityin pelailemaan pleikkarilla (uusin Ratchet ja Clank on ehkä hienoin peli koko sarjasta - siinä on sitä ekan pelin hoksaamisen ja oivaltamisen tunnelmaa), kunnes olen nyt jämähtänyt loppubossiin. Pelatessa mietin, että olisi kyllä tosi hienoa olla mukana tekemässä moisia pelejä - sekä niiden visuaalisesti uskomattomia maailmankaikkeuksia että puzzleja. Nerokasta sananvaihtoa ei ole ehkä ihan siinä mittakaavassa kuin aiemmin on ollut, mutta sopivasti kumminkin. On tehnyt hyvää sielulle.


Vuoden ensimmäisenä päivänä avasin sivun Granny's Legacy -projektille, jonka aloitin jo viime vuoden alkupuolella: mummoni tekemien kahden värikkään viltin dokumentoinnin ja väripalettien tekemisen niistä. Sivu löytyy osoitteesta grannyssquares.wordpress.com Olen ajastellut kuvia ja väripaletteja aukeamaan niin, että niitä tulee esiin yksi päivässä. Tyhmä wp vain muuttaa viestimuodon kuvaksi huolimatta siitä, että oletusasetuksena on "standard" - ehkä tämän päivän sessiona on sitten mennä jokaiseen postaukseen lisäämään "-", jotta mukana on tekstiä. Muuta ratkaisua en netistä tälle löytänyt, eikä pää oikeastaan jaksa ajatella muuta. Jotenkin tällaiset korjailuprojektit eivät säikäytä ollenkaan; monotoninen itseään toistava homma lähinnä vain vie melkein rentouttavaan transsitilaan. Nörtin mantra.

Huomisesta on tarkoitus aloittaa rästityöurakka - kaikki ne joulukuun projektit, jotka jäivät tekemättä käteni takia.

Ja sitten, kun kaikki muu on reilassa, pääsen vihdoin uusien omien kuvieni pariin.

The Pointer Sisters — Send Him Back

[Muinainen karpalopuu / Ancient Cranberry Tree. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Viikonloppu oli mukavan hiljainen poikkeus ympäröiviin päiviin. Kävin katsastamassa sekä Galleria Dixin Studion, johon toukokuussa pitäisi pläjäyttää töitä, että Suomenlinnan Rantakasarmin galleriatilan, jossa kesäkuussa sitten istuskelen valvomassa. Rantakasarmissa oli aika kiva näyttelykin, mutta jotenkin menin sinne niin tilan katselumissiossa, että näyttelyn katsominen jäi melkein paitsioon - vasta jälkeenpäin paluulautalla oikeastaan tajusi ja alkoi harmitella asiaa. Galleriatsekkauksen jälkeen käyskentely hiljaisessa lumen vaivuttamassa Suomenlinnassa oli todellista terapiaa. Usko auringon olemassa oloon heräsi jälleen - sitä ei ole juuri Jyväskylän taajuuksilla näkynyt muutamaan kuukauteen.

Viikonloppuna sain myös varmistuksen Galleria Foggasta: työni ovat saapuneet galleriaan perille ehjinä. En ollut ihan varma Matkahuollon suorituksesta, kun homma ei tällä kertaa sujunut kuin Strömsössä, joten kivi tippui sydämeltä. En ole yleensä ihan hirveän innokas vastaamaan myönteisesti kaikkiin yhteisnäyttelykutsuihin ja etenkään osallistumaan näyttelyihin vain muutamilla töillä (varsinkaan, jos niitä ei ole etukäteen valittu, ts. näyttelyn kokoajalla / kuraattorilla ei ole ollut omaa missiota näyttelyn kuvallisen kokonaisuuden tai teeman suhteen). Tämä ei tarkoita, että vastustaisin yhteisnäyttelyitä - parhaimmillaanhan ne voivat antaa katsojalle monimuotoisemman elämyksen kuin monet yksityisnäyttelyt - mutta minun on vaikea suhtautua niihin osallistujana. Teen harvoin teoksia erillisinä kuvina: yleensä teen ne osana näyttelykokonaisuutta, jossa kuvilla on tietty järjestys ja myös töiden koko, ripustus, valaistus ja moni muukin asia ovat harkittuja valintoja - ja ainakin toivon, että näin kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa. Totta kai teokset on tehty toimimaan myös yksittäisinä töinä ja ne myydään myös yksittäin, mutta gallerian seinälle ripustettaessa minulla on voimakas tarve saada koko tarina on paikalleen ja on vaikea katsoa vain ikäänkuin yksittäisiä lukuja kirjasta. Kontrollifriikkinä tutisen tuskasta (vertauskuvallisesti, ainakin vielä), jos en pääse päättämään miten ja mihin työt ripustetaan: vaikka minulle on sama, miten tarina tulkitaan sen jälkeen, kun olen sen päässyt kertomaan, haluan kuitenkin olla kertoja ja määrätä sen, millaisena tarina tulee ulos; pienetkin ripustuksen yksityiskohdat vaikuttavat tähän hyvin paljon.

Galleria Foggan (Pohjoisranta 8B, Helsinki, www.fogga.fi ) näyttelyn suhteen kuitenkin tein poikkeuksen ja uskaltaudun jättäytymään muiden armoille. Unelmista totta II näyttely 5.-24.3.2013 on osa valtakunnallista Naisten Pankin Businessenkeli -kampanjaa, joka lanseerataan Naistenpäivänä 8.3.2013. Osa myyntituotosta menee Naisten Pankille. Hieno idea ja hyvä kohde.

Sunnuntaina tuli kutsu myös erääseen toiseen toukokuiseen yhteisnäyttelyyn, josta enemmän, kunhan saan asiat veivattua paikalleen. Kevät on siis näyttelykimaran aikaa.

Täytyykin jatkaa kuparidokumentaatiota - reilun viikon päästä alkaa jo taidemuseon Checkpoint Leonardo -näyttelyn pystytys ja omat videot ovat vielä editoimatta...

The Coasters — Down In Mexico

[Sisäänkäynti / Entrance. Pigmenttimustetuloste, 27x42cm (+marginaali), ed. 15.]

Päätin pitää vapaapäivän. Vanhempien luona loikoilin sohvalla ikkunan edessä ja pääasiassa tuijottelin herkeämättä katolta roikkuvaa lumensekaista jäälippaa, johon aurinko heitteli tuulen pyörittämien männynoksien avustuksella hienoa valoleikkiään. Luin aikakauslehtiä, söin äidin tekemiä herkkuja, join kahvia ja makasin taas ikkunan ääressä. Iltapäivällä alkoi jo olla sellainen olo, että jotain pitäisi päästä tekemään.

Ja mitä tapahtuu, kun tulin kotiin ja päätin istua hetkeksi koneen ääreen? Kaapin päällä ollut psp:n laturi tippui päähäni. Onneksi se ei ole mitään breshneviläistä kolmen kilon mallia, joten tuskin tuosta kuhmua tulee, mutta säikähdytti pahan kerran, kun ihan ennakoimatta hyppäsi. Varjeleeko jokin ylempi voima vapaapäivääni? Suojellaanko minua työltä tai kaikelta sen kaltaiselta? - Enkä edes ajatellut työjuttuja, vaan vanhoja 1700-luvun ruotsinkielisiä värjäystekstejä, jotka viime viikolla sain luettaviksini Colorian ystävältä! Päädyin lopulta siihen, että tämä oli minulle universumin viesti: pelaa! Eli PSP parin kuukauden naftaliinista lataukseen seinään ja pelipeukalot ojennukseen.

Sen verran vain, että Ex votos -näyttelymme Galleria Nunesissa on huomenna auki viimeistä päivää, klo 12-16.

Taivas mustana, vaatteet puhtaina (siis mustina)

Tänään oli tarkoitus lähteä Sienan ekskursiolle, mutta eilen illalla katsoimme säätiedotuksia ja huomasimme, että sekä Sienaan että Firenzeen oli luvattu juuri täksi päiväksi hirveää myrskyä: pilviä, pisaroita, salamoita ja synkkyyttä - ei aurinkoa ollenkaan. Koska olimme illalla niin uupuneita päivän kiertelyn ja kaartelun jälkeen, päätimme suosiolla jättää reissun huomiseen. Aamulla sitten heräsin auringonpaisteeseen, mutta olo tuntui vielä liian väsyneeltä ja muutenkin semikuntoiselta paikkakunnalta toiselle liikahtamiseen - tai ylipäätään liikahtamiseen.

Vaikka aurinkoon heräsin, sitä ei kestänyt kauan. Istuin aamulla lukemassa keittiön pöydän ääressä, kun taivas alkoi tummeta ja jostain kaukaa kuului jyrinää, sitten yhtä-äkkiä kaikki olikin pimeää - ja kun vedin tuulen lonksuttamat ikkunaluukut kiinni, tuli täysi yö. Siirryimme katetulle kattoterassille nauttimaan loput aamukahvista, kuuntelemaan sateen ropinaa ja katsomaan, kuinka pilvet ajoivat toisiaan taivaan läpi ihan käsittämätöntä vauhtia. Varttitunnin päästä aurinko palasi kuumottamaan, mutta sitten pian sama toistui uudelleen. Reprise. Reprise.

Kaikin puolin on tuntunut mahtavalta vain olla asunnolla ja lueskella, piirrellä ja kirjoitella (- ja pestä pyykkiä: siihen ei muka ole ollut tähän asti aikaa). Katettu kattoterassi on ollut tähän asti luksusta, jota emme ole voineet juurikaan käyttää (paitsi pyykin kuivattamiseen), koska auringon porottaessa siellä voisi yhtä hyvin leikkiä saunovansa. Mutta heti kun aurinko menee piiloon, terassilla on ihan siedettävän lämpöistä, vaikka olisi lämmin ilmakin. Lisää tällaisia päiviä!

Ystävä oli tänään visiitillä kaupungissa; olisi ollut hienoa nähdä täällä ihan toisessa ulottuvuudessa kuin normaalisti, mutta itselläni aamu meni väsyneessä tokkurassa ja kävi ilmi, että ystäväkin oli kuumeen kourissa. Joten ei tapaamista tällä kertaa.

Muutaman artsuiluun liittyvän asiankin olen saanut järjestettyä: Anne-ystäväni haki myymättömät teokseni pois Art Fair Suomesta ja lupasi säilyttääkin niitä, kunnes pääsen Helsinkiin, ja varasin majoituksen itselleni Helsingin näyttelyn pystytys- ja avajais- reissulle, joka on jo melkein buukattu täyteen palavereita.

Lomailua Luccassa

Eilen heittäydyimme heti aamusta niin totaalisesti turismukseen, että tämä leppoisa lauantai on kulunut vain ollessa, lyhyttä kävelylenkkiä ja "pienen leivän festivaalia" (pieni torillinen ruokatuotteita leivästä ja hedelmistä hilloihin ja oliiviöljyihin; ja tietenkin käsitöitä) lukuunottamatta. Mutta vaikka eilen vähän sapettikin nousta melko aikaisin ylös - Luccaan menevissä junissa on juuri aamupäivän kohdalla pienoinen aikatauluaukko - ja vielä junassa tuntui, kuin jonkinlainen flunssa puskisi päälle, päivä muuttui melko pian aivan upeaksi! Lucca on melkein sietämättömän kaunis kaupunki, ainakin se muurin ympäröimä vanha keskus, jossa liikuimme. Kun aamulla kävelimme viiden minuutin matkan Santa Maria Novellan rautatieasemalle, ilma tuntui vielä hieman viileältä ja koko junamatkan mietitytti, että olisiko pitänyt ottaa jonkinlainen pitkähihainen paitanen mukaan; mutta puolentoista tunnin junamatkan jälkeen (5+€ per nenä) Luccassa lämmitti jo aurinko. Kävimme aamupalalla Piazza Napoleonella ja sen jälkeen kävelimme hetken vanhan kaupungin piskuisilla ja kimuranteilla kaduilla, ennenkuin eksyimme ensimmäiseen turismikohteeseemme: 44 metriä korkean Torre Guinigin katolla kasvaa opaskirjan mukaan "ihka oikea tammi, joka on ulottanut juurensa ylimmän kerroksen huoneeseen". Tornin katolla kasvoi kyllä omissa hiekkalaatikoissaan kolmekin puuta, eivätkä minkään juuret roikkuneet alla olevassa huoneessa. En väitä, etteivätkö ne olisi olleet tammia, mutta ei niissä silti suomalaisen tammen lehteä ollut.

Torniin nousu oli melkoista shokkihoitoa. Onnistuin kymmenisen vuotta sitten kehittämään Prahan raatihuoneen tornissa itselleni jonkinlaisen korkeanpaikankammon, kun tornin huipulle vievät metallirappuset nitisivät liitoksissaan ja heiluivat syvän tyhjyyden päällä, kun niissä liikkui yhtä aikaa yli kymmenen ihmistä, vaikka suuri lappu kiljui vieressä "MAX.3 persons". Tämä ei ollut ihan niin kauhea, mutta siinä määrin nousu tuotti adrenaliinia, ettei kipuaminen ottanut ollenkaan fyysisesti voimille - ei edes hengästyttänyt! Ensimmäiset 3-4 kerrosta meni normaalisti tavallisia kivirappusia ylöspäin, sitten tuli yhden kerroksen verran esimakua heiluvista seinään kiinnitetyistä ritiläportaista ja lopulta viimeinen nousu oli 4-5 (vai jopa 6?) kerrosta seinän viertä metrin leveydeltä kiertävää metallista, ihmisten liikkeistä tärisevää ramppia pitkin, kunnes lopulta portaat kapenivat puolen metrin leveyteen ja ohjasivat vielä yhden kerroksen ensimmäiselle tasanteelle. Ja siitä vielä yhdet ritiläportaat ylös katolle. Ylösmeno vielä jotenkin toimi, mutta laskeutuminen oli kohtuullisen hirvittävää, kun oli pakko katsoa, mihin jalkansa asettaa ja ritiläpinnasta tietenkin näki aivan loistavasti läpi alas. Mutta kokemus oli pienen kauhunväristyksen arvoista! Maisemat olivat henkeä salpaavat!

Tornin jälkeen tuntui ihan hyvältä kumminkin sinnitellä vähän aikaa maanpinnalla, niinpä vain vaeltelimme ja katselimme ympärillemme kaikessa rauhassa, kunnes bongasimme pyörävuokraamon: polkupyörä 2,5€/h. Joten vuokrasimme pyörät ja lähdimme ajelemaan Luccan kaupunginmuurille ("Muurit on rakennettu 1520-1650, ja ne ovat 12 metriä korkeat ja tyvestä 30 metriä leveät" tietää opaskirjamme). Muurin päällä kulkee jalankulku-/pyörätie ja sen reunalla kasvaa puita ja maisemat sekä kaupungin suuntaan että muurin ulkopuolelle suorastaan antoisat. Ensi kerralla osaamme pakata piknik-eväät mukaan ja pysähtyä syömään ne jonnekin monista hienoista paikoista muuripromenadin varrella. Tällä kertaa päätimme kunnon turistien tavoin syödä jossakin Piazza Amfiteatroa miehittävistä paikoista; ei tullut katsottua edes paikan nimeä, mutta ruoka oli hyvää - ja turistihintaista tosin. Melko likellä ruokapaikkaamme oli muuten jollakin tapaa Luccassa syntyneen säveltäjä Puccinin mukaan nimetty kahvila/ravintola (Cafe Puccini?), jossa soi aivan käsittämätön eurodisko kohtuullisen voimakkaalla volyymilla - "Puccinin muistoa kunnioittaen" niinkuin kahvila seinällä kuvan kanssa ilmoitti. :D

Meinasi tulla todellinen ulkoilmapäivä, mutta pakkohan kunnon turistin on vähän kirkotellakin: ensin eteen osui 1000-luvulla rakennettu San Michele in Foro, jossa Lippin maalaus (nimeä en vain muista) huikaisi väreillään; toisena suurinpiirtein samoihin aikoihin rakennettu Luccan Duomo, San Martinon katedraali, joka oli aivan upea rakennus. Sisällä Duomossa oli pokka pettää, kun siellä kuului melko kovalla äänellä italiankielisen miesäänen selostus jostakin - ilmeisesti kirkosta itsestään - melko hyvällä säröllä, ja kirkon vahtimestari valvoi aivan haukkana kameraa kantavia turisteja. Kontrasti messiaanisen valtavan ja jylhän kirkkorakennuksen ja säröselostuksen välillä oli lievästi sanoen outo.

Vähemmän henkisistä asioista mainittakoon Lucan vessat: juna-asemalla törmäsi pitkästä aikaa reikä lattiassa -meininkiin. Muut kaupungin julkiset vessat olivat sitä samaa meininkiä, mihin Firenzessäkin törmää: yhteiset miehille ja naisille, eikä istuttavaksi tarkoitettuja, vaikka pöntönlainen löytyykin. Lucassa sentään ON julkisia vessoja, toisin kuin Firenzessä.

Porcupine Tree - Way Out Of Here

Kakkuongelmaan löytyi ratkaisu keskiviikkoaamuna, kun hoksasin, että taiteilijaseuralla on pikkujoulut illalla. Ylimääräiset kakut kassiin ja Beckerille. Itse vietin pikkujouluni toisaalla: perinteisen joulun henki Tiernapoikineen ja oikeasti notkuvine jouluruokapöytineen kristallien loisteessa nosti kässämuseon pisteet aika korkealle. Kaikesta järkyttävän hyvästä syömingistä huolimatta mukavinta oli tavata Tiina, jota en ollut nähnyt sitten viime kesän.

Tarkoitukseni oli vielä yöllä palattuani tehdä muutama pikkutyö, mutta niinpähän vain menin suoraan nukkumaan, ja nukuin koko seuraavan päivänkin huolimatta siitä, että olimme itsenäisyyspäivän vietossa kylässä. Vielä eilinenkin meni ihmeellisessä puolikoomassa, vaikka sentään sainkin osan odottavista työprojekteistani tehtyä.
Tänään kuitenkin päätin pitää totaalivapaapäivän. Hitaan ja rauhallisen aamukahvin jälkeen lähdimme kaupungille. Taidemuseon Basaarissa sekä kässämuseon Joulutorilla oli kummassakin tuttuja myymässä ja ehdimme rupatellakin vähän (ja kuinka ollakaan, joka vuosi jommassa kummassa tapahtumassa törmää Annaan). Mitään ei kuitenkaan ostoshaaviin tarttunut. Sen sijaan melkoinen löytö oli pelikaupasta löytynyt James Bond - Robocod pleikkari kakkoselle! Oooh, mikä nostalgian tulva.

---

Työprojektien paljous ja painostava kiire ovat nostaneet kummallisia ajatuksia päähäni: tänään teki hetken mieli siivota. Onneksi se meni ohi.

Maximo Park - Our Velocity

Lepidophobia päivitetty pitkästä aikaa. Lepidophobiaan on kymmeniä ihmisiä kertonut perhoskammostaan, mutta osa teksteistä on tullut selkeästi vain siksi, että kirjoittaja on halunnut ylipäätään kertoa jollekin. Lepidophobiasta on siis tullut jonkinlainen virtuaalisohva, joka tarjoaa henkistä huojennusta perhosen siipien läpätyksestä kärsiville. Hyvä niin. Mutta tällä kertaa tuli myös tehtyä uusi kuva. Jessen kanssa olen jatkanut meilailua muutenkin ja alkaa olla aineksia uuteenkin projektiin. Kohta lähetän muutamia tekstejä myös Nooralle, jospa niistä olisi hyötyä hänen teoksessaan.

Timpan hyvät uutiset (niistä kertokoon itse, jos haluaa ja kun ehtii) sekoittivat eilen työpäivän niin, ettei töistä meinannut tulla mitään. Tänään puolestaan lievä pääkipu härnäilee, eikä keskittymiskyky ole maksimissaan. Miten ihmeessä kaikki päivät tuntuvat päätyvän samanlaiseen lorveksintaan? Laiskottelu olisi ihanaa, jos niin kehtaisi julkisesti sanoa.

Pitäisi siivotakin, muttei millään jaksaisi. Eteisen lattia on täynnä tallattuja naamoja, eikä niitä jaksa siitä nostella. Jotenkin karmivaa olisi itse kuvitella saavansa naamalleen kuraista kengänjälkeä päivä toisensa jälkeen, mutta kärsikööt nyt siinä vaalien ohimenemiseen asti. Niitä tulee kuitenkin aina lisää tilalle.

Äh, pitää ryhdistäytyä, jotta saa työt tehtyä ja kehtaa sitten niistä laskuttaakin niistä ja saa kerättyä matkakassan todennäköisesti parilla päivällä venähtävään Islannin reissuun. Matkasuunnitelmiin on ehtinyt tulla jo vaikka kuinka monta muutosta. Timppa alkoi eilen epäillä, että pian huomaamme olevamme kahden viikon matkalla Belgiassa kottikärryillä.

Paul Anka - Smells Like Teen Spirit

Aikaansaamattomuus. Vasta kymmenen minuuttia sitten sain lähetettyä pressikuvat Walsh Galleryyn. Työt ovat hieman taas kasautuneet. Ihmiset näyttävät olevan kunnon kevätterässä hiihtolomansa jälkeen ja se näkyy sähköpostini täytteessä. Hirveästi on sellaisia pieniä hoitamattomia asioita, jotka eivät veisi kauan aikaa, kun vain saisi aikaiseksi.

Mutta keskittyminen on vaikeaa. Juuri nyt pöydällä lojuu Jarmanin Chroma -kirja, joka houkuttelee lukemaan (ja josta tein pidemmänkin blogauksen tuonne väriblogini puolelle). Mikko näytti eilen leijani alkun ja siitä asti kynä on piirtänyt paperille leijaan tulevaa kuvaa. Aalto-museon kutsarin mukana tuli braille-aakkoset ja kaikista yrityksistä huolimatta ne eivät sormenpäitteni muistiin tartu.

Täytynee aloittaa työprosessi parilla copy-paste-projektilla, joihin ei aivotoimintaa tarvitse. Ehkä se siitä sitten lähtee...