Hullu vuosi - A Mad Year

 

Kuva: Linnea Kuhmonen Photography/@photolinnea

Ajattelin, että on parempi olla kokonaan muistelematta tätä vuotta, niin pysyy jotenkin mieli koossa. Mutta kai se on jonkinlainen yhteenveto tehtävä. Ihan vain, että vaikka joskus myöhemmin - seesteisempinä aikoina - voi palata lukemaan tästä villistä, villistä ajasta, jossa koronaepidemia jäi vaikutuksiltaan lopulta kaiken muun tapahtuneen jalkoihin. Ja näinhän tämä vuosi meni:

Alkuvuoden koronasäikäytyksen jälkeen huomasin, että kun kaikki peruuntuu, saankin vihdoin sitä, minkä perään olen kaipaillut: ehjää työaikaa, täyttä keskittymistä luovaan työhön. Näin jälkikäteen huomaa erityisen hyvin, että eihän se tietenkään niin mennyt. Aika valui pienten taloudellisten ja henkisten tulipalojen sammutteluun, eikä luova työ ainakaan itseltäni suju silloin, kun todellisuus nakertaa liian isoin hampain mielenpohjaa. 

Keväällä ja alkukesästä suurin ikävä oli äitiä, joka vain parin kilometrin päässä asui tavoittamattomissa hoivakodissa. Omassa maailmassaan onneksi, jossa me olemme olemassa vain silloin, kun pääsemme paikan päälle. Kuvat helpottivat paljon, ja viestit - kun näimme, että kaikki oli hyvin. Ja tieto siitä, että me kärsimme erosta eniten, ei äiti. Kesä toi suurimman helpotuksen, kun pääsimme vuosilta tuntuneiden kuukausien jälkeen yhdessä kävelemään suurelle pihamaalle, ja onni oli suuri, kun äiti tunnisti vielä. Sitähän sitä eniten pelkäsi - että hän katoaisi niinä kuukausina, joko syvemmälle omaan maailmaansa, jossa meitä ei olisi enää olemassa silloinkaan, kun olemme läsnä. Tai kokonaan.

Jossain, paljon kauempana takana seurasi ensimmäisen pelon jalanjäljillä toinen kauhistus: en niinkään kammonnut pankkitilin tyhjenemistä kuin sitä, että joku päivä en saisi koottua tarpeeksi rahaa työhuoneeni vuokraan (no, tavallaan sama asiahan se on). Kaupungin työhuoneapuraha, yksinyrittäjän koronatuki, muutamaksi kuukaudeksi alennettu vuokra ja Taiken korona-apuraha auttoivat pahimman yli. Silti, kun elokuun alussa aivoinfarktiani seuraavana päivänä sairaalassa tajusin, että joutuisin perumaan seuraavan viikonlopun avoimet ovet työhuoneella ja sen myötä noin kuukauden vuokran verran tuloja, työhuoneeni säilyttämisestä tuli suurin huoleni. (Toki tapahtuneen muutkin realiteetit sitten hiljakseen valuivat päälleni, mutta onneksi hahmotin tilanteen puolihämäläisellä hitaudellani, eikä kaikki rysähtänyt niskaan kerralla.)

Sairaskohtaukseni ja sen jälkeinen elämänkokoinen säätö kyllä pienensi kaikki muut huolet aika minimiin. Yhtä-äkkiä aika olikin pelkkää lääkärillä ja laboratoriossa juoksemista. Lääkkeitä, joita elimistöni ei hyväksy ystävikseen. Eteisen lattialle valkoisessa kirjekuoressa kolahtavia pelottavia ja käsittämättömiä sairaalaviestejä, jotka eivät selvinneet sanakirjan avullakaan. Polilta yksi polille kaksi ja sieltä polille kolme, uusi lääkäri ja uusi hoitaja toisensa jälkeen. Tolkuton väsymys, kun pää ei pysynyt perässä käsiteltävissä asioissa, joita vain kertyi yksi toisensa päälle pinoon. Kaiken käsittämättömyyden lomassa syksy kului pienten asioiden parissa, ja ne asiat kävivät joka kerta painavammiksi.

Toisaalta, yhtä-äkkiä apurahahakemusten täyttäminen tuntuikin mukavalta ja hallittavalta: suunnitelmat kun olivat jo pitkälle valmiina ja tulevaisuuden miettiminen oli terapiaa kaiken kaaoksen keskellä. Siinä käsitteli aikaa, joka olisi joskus sitten, kun kaikki olisi taas hyvin. Täyttelin papereita, hoidin asioita, mutta luova työ oli nollassa. Yhden teoksen tekeminen on aina itselleni kuin romaanin kirjoittaisi ja nyt pää ei vain jaksanut kantaa tarinan loppuun. Sitten alkoi paperien täyttäminenkin painaa. Olin muutaman kuukauden täysin tekemättä yhtään mitään. Työhuoneellani kyllä katoin pöydän hitaille prosessikokeiluille. Mutta pääasiassa vain istuin siellä punaisessa nojatuolissani hämärässä ja kuuntelin musiikkia. Tai ihan vain tyhjyyttä, kun en jaksanut kiinnittää kuulokkeiden johtoa kiinni. Niin jäivät toteuttamatta syksylle aiotut Väri & kemia -kirjan taitto ja julkaiseminen ja muut painotuotteet pienestä värikirjasesta suruaddresseihin. Tekemättä jäivät vinksahtaneiden väriympyröiden sarja ja hassun hauskat jäätelövedokset. Uusista teoksista puhumattakaan. Yritin jatkaa aloittamaani inventaariota, mutta sekin oli liikaa. Kaikki se tekemättä jääminen alkoi itsessäänkin painaa mieltä.

Sisäisen lamani keskellä kaipasin käyttöä päälleni ja jotain tekemistä, mutta kun mikään ei pakottamalla tapahdu. Meteli pääni sisällä oli vähintään yhtä kova kuin normaalisti, ja ideoitakin pulppusi hetkellisinä huolettomuuden aikoina, mutta jotenkin niiden ylös kirjaaminen oli liian työlästä. Lyijykynä pöydälläni näytti tonnin painoiselta, en jaksanut edes yrittää. Silti, hiljalleen, aloin palata omaan normaaliini. Aluksi kirjoittamalla. Eräänä sunnuntaina heräsin, ja kirjoitin kymmeniä haikuja ja hahmottelin uutta painotuotesarjaa. Kotona pyjamassani keittelin sipulinkuoria ja keräämiäni kasveja väreiksi ja purin keväällä valottumaan asettamiani antotypiavedoksia, ja prosessin pohtiminen ja siitä kirjoittaminen alkoi luoda pieniä kiinnikkeitä arkeen. Päätin osallistua Jyväskylässä järjestettävään Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailuun. Päätin pitää työhuoneeni avoinna ennen joulua kuten normaalistikin. Päätin tehdä uuden aikataulutuksen kaikille syksyllä tekemättä jääneille projekteille, ja sen myötä ne poistuivat harmitusten listalta odotettavien projektien laariin.

Vihdoin tuli joulukuu, uusi vaarallisten vauhdikkaiden mutkien vuoristorata (toivoakseni juuri ennen pitkää tasaista vaihetta!) Kuukausi alkoi useammilla huonoilla ja huolestuttavilla uutisilla siinä määrin, että unohdin maallisten asioiden murehtimisen. Koneen säätiön apuraha, kaksi vuotta työskentelyyn, tuli aivan totaalisena yllätyksenä, ja kaiken huolen keskellä tuntui unenomaiselta viestiltä jostain rinnakkaistodellisuudesta. Ensin en elämän ristivedossa oikein uskaltanut siitä edes iloita, mutta nyt kun suurimmat huolet ovat hieman haalistuneet, tieto alkaa hiljalleen valua tajuntaani. Huomattavasti nopeammin hahmotin uutiset siitä, että ikkunani oli voittanut Ihana ikkuna -näyteikkunakilpailun. Se oli sen kokoinen uutinen, jonka pieni aivoraasuni pystyy tämän vatkauksen sisällä vielä ymmärtämään. Suuri pieni ilo kaiken hälinän keskellä.

Ja nyt olen tässä. Parin tunnin päässä vuoden lopusta. Tänä vuonna olen kyllä jo moneen kertaan saanut nähdä sen, että parissa päivässäkin ehtii tapahtua paljon, ja parissa kymmenessä sekunnissakin. Elämän mullistavia asioita, jotka muuttavat elämisen peruskuviot muuksi. Mutta ei välttämättä huonommaksi - vain erilaiseksi.

Parhaillaan valmistaudun uuteen elämääni. Apurahatyöskentelyni alkaa ensi viikolla. Tuntuu aivan ihmeellisen satumaiselta (ja oikeasti yhtä epätodelta kuin päivänä, kun sain apurahasta kuulla), että saan kaksi vuotta keskittyä kokeellisiin projekteihini, joiden tekemiseen olen tähän asti joutunut kaivamaan ajansirpaleita sieltä täältä, triplatyöstä uupumisen uhallakin. Nyt minulla on vihdoin lupa tehdä hitaasti ja rauhassa, keskittyä olennaiseen.

En oleta, että matka elämän vuoristoradassa pysähtyisi tähän, ja varmasti niitä uusia jyrkkiä nousuja ja pelottavia mutkia on vielä tulossa. Mutta nyt tuntuu, että turvavyö on vähän tiukemmin kiinni ja on vahvempi luottamus siihen, että pysyn kyydissä.

Siis, kiinnittäkää hyvin turvavyönne, kaikki - ensi vuosi alkaa pian.

***

I thought it would be better not to look back at this year at all, just to keep my mind clear. But I guess that some kind of summary is at place. Just to have something to get back at some time later, when the times are serene again, and I can then more easily to read about this wild wild year, when the whole covid epicemic was just a foot note amongst everything else. And here's how it all went:

After the first shock of the covid news at the first quarter of the year I realised, that when everything is cancelled, I was finally getting what I had always wished for: some working time with no interruptions, which would give me a possibility to focus fully on my creative work. Looking back at that time now, I see especially clearly, that it was everything but. The time was spent to put down those small financial and mental fires all around, and you cannot really work with any creative at that kind of situation - or at least I learnt that I can't.

During the spring and at the beginning of summer I missed my mum so much - she is living at the care home just a few kilometers from us, but then unreachable. I found comforting to know that she was living in her own world, in which we exist only when she sees us. Some photos gave us relief, and messages, when we saw and heard that everything is well. As well as the knowledge of the fact, that it was us who suffered the distance mostly, not mum. The summer brought along the biggest remedy, when, after several months that felt like years, we finally got to meet outside and walk together in summery garden. Is there a bigger happiness than when you find out, that your own mum still recognizes you? That must have been my biggest fear - that during these distanced months she would disappear even further into her own world, where we wouldn't exist even when we'd come around. Or that she would just disappear, completely, for the final time.

Somewhere behind, following the footsteps of this first fear, was another fright travelling along: I wasn't so much afraid of my emptying bank account, but I was afraid that it would soon be the day when I couldn't pay my rent (well, these things go hand in hand). With the Jyväskylä city atelier support grant, government support for entrepreuners, my studio rent was lowered for a few months and a special grant from the Art Council of Finland I survived the worst phase. Still, the very next day after my stroke, when I was on my hospital bed, I suddenly realized that I'd have to cancel my open doors event at my studio next weekend, and at that same time I would miss about one month's rent of income, and that was my biggest worry. (Of course everything else came then later, but I'm now thinking that I was kind of lucky to perceive this whole situation so slowly, so that not everything came to me at once.)

My fit and everything that followed it minimized my other worries quite effectively. Suddenly my time was taken by visiting doctors and getting my blood sucked in laboratories. Those horrendous white envelopes from the hospital kept dropping on our hallwayfloor, not so often but always equally horrifying, filled with scary and cryptic words that didn't open even with the help of dictionary. From one clinic to another and yet to another, a new doctor and new nurses one after another. An overwhelming exhaustion, when my mind couldn't realise all the matters, which started to  pile one over another. And in between all this inexplicable issues I spent my autumn doing smaller and smaller things, as everything got more heavier each day.

On the other hand, suddenly I felt how writing the grant applications suddenly felt so comfortable and controllable: I had the plans ready and thinking about the future was like therapy in all that chaos. I loved the think about the time in near future, when everything would be ok again. I filled papers, I managed things, but my creative work was in zero. To me making one artwork is always like writing a novel, and now my mind just couldn't carry a story through. I spent a few months doing absolutely nothing. I tried, though. At my studio I set my work desk for a few slow process experiments. But mainly I just sat there on my red armchair in the dim lit room and listened to music. Or just nothing, when I couldn't find the strength to attach the headphones jack. So I didn't publich my colour and chemistry themed book, or any other printed matters during the autumn. I didn't make my Colour Wheels gone Mad print series or my funny ice cream monotypes. Not to mention about my artworks. I tried to continue making the inventory I had started, but even that was too much. All those things I had planned and not made added some worry levels on my head.

In my inner depression I needed some use for my head, or just something to do, but when you are in that kind of state, nothing happens by forcing. I got some ideas from time to time, but it was too laborous for me to write them down. But then again, slowly, I started to return back to my life. First by writing. One Sunday morning I just woke up and wrote dozens of haikus and planned a new print series. At home I wore my pyjamas but still boiled some onion skins and some plants I had collected to dyes and then made pigments from them, and I removed some anthotype prints from under their films (where they had been from the spring), and thinking about the process and writing about it started to form small fasteners to my everyday life. Finally I decided to take part to a display window competition in my hometown Jyväsylä. I decided to have open doors at my studio before the Christmas time. I decided to create new schedules for all the projects that I didn't make this autumn, and thus I removed them from the sad list to the list of the projects I can hardly wait to begin to work with.

And then, finally, December started, with it's new dangerous and speedy curves (hopefully the last ones before the long flat stage!) This month started with several worrying and sad new, and there were so many of them that I totally forgot to worry about anything else. I have never been as surprised before, as I was, when I opened my email and read that I had received a two year working grant from Kone Foundation. It was loke some dreamy message from some other unreal dimension. In the sad and worrying situation I was in at the time, I didn't dare - sort of - to be happy about it, it was just too much to handle. But now, when the biggest worries have vanished a bit, it slowly starts to occupy my mind: I really can work with my slow art projects for two whole years. It was remarkable fasther to understand, when I heard that my display window had won the window competition. Just a perfect size news to my tiny brain. A big big joy amidst all the fuss.

And now I am here. A few hours before the New Year. During 2020 I've seen several times that a lot can happen even in a few days time, and even in just a few seconds. Those life-changing things, that are changing the basic steps of a normal life forever. But not necessarily to something worse - just different.

At the moment I'm preparing myself for my new life. I'll start working with my grant at the beginning of the year. It feels strangely fairytalelike (and really as unreal as it was in the day I heard about my grant), that for two years now I can concentrate to those experimental projects, to which I've had to dig some time splinders here and there, exhausting myself. Finally I have a two year permission to work slowly and to focus on the essential.

I don't assume, that my life would be a straight flat troublefree line from here on, there must be those hard rises and scary bends coming at some point. But now I feel that I have my safety belt attached better and tighter and I have a stronger trust on that I don't fall off.

So, you all - fasten your seat belts, the new year will start soon!

Unelma Inkoossa / My Dream in Inkoo

[Kyyneltarha-teeman vedossarjat ovat esillä tänä kesänä viimeistä kertaa, kahdessa hyvin erilaisessa paikassa. Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely Teijon masuunissa on avoinna 4.8.2019 saakka ja Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo 11.8.2019 saakka. Koska sanoja kimpoilee mielessäni paljon, kirjoitan molemmista erikseen, aloitan ensin auenneesta Inkoon näyttelystä.]



Inkoossa Kyyneltarha-näyttely on esillä Galleria Karaijan tilassa vanhassa pappilan kivinavetassa, mutta se ei ole varsinaisesti Karaijan näyttely. Näyttelyn on järjestänyt lifestylepuoti HUONE ett RUM, joka on vuokrannut tilan kesäksi. HUONE ett RUMin Eeva Tarkiolla ja Johanna Vireaholla on ollut myös valtava vaikutus siihen, minkälaiseksi näyttely muodostui. Vaikka vain minun nimeni on julisteessa, tämä näyttely on yhtä paljon heidän kuin minun: Eeva ja Johanna ovat olleet ne oikeat puutarhurit, he ovat tuoneet toiveestani oikeat kasvit näyttelytilaan ja saaneet sen näyttämään juuri siltä kuin toivoin, vaikka ohjeistukseni (lue: toiveeni) oli äärimmäisen epämääräinen.

Oikeastaan ajatus näyttelyn tekemisestä hieman poikkeavalla tavalla alkoi muhia mielessäni jo melkein vuosi sitten, kun Johanna tilasi minulta vedoksen. Lupasin tuoda sen mukanani Habitareen, jossa ihmeellisiä ilmakasveja myyvällä HUONE ett RUMilla ja minulla oli vastakkaiset osastot. (HUONE ett RUMilla on myynnissä toki paljon muutakin ihanaa, mutta minuun nimenomaan nuo ilmakasvit ja muut kummat, hieman epätavallisemmat kasvit ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen.) Luovutin teoksen Johannalle osastojen rakennusvaiheessa, ja hän asetti sen osastonsa hyllylle odottamaan isoimman rakennuskiireen loppua. Kun itse katselin toiselta puolelta käytävää vedosta kummallisten ilmakasvien ympäröimänä, visuaalinen väsymykseni hypähti hetkeksi sivuun. Huomasin ajattelevani, että juuri noinhan teokset pitäisi esittää, juuri tuolla tavoin Kyyneltarhakin pitäisi vielä joskus tuoda esille. Idea ei kuitenkaan vielä tuolloin ryöminyt juuri yhtään pidemmälle - koska vaikka mielikuvitusmaailmassani olen jo hyvin taitava kyynelpuutarhuri, oikeassa maailmassa kasvit kuihtuvat melkeinpä vain läsnäolostani. Myös rahakukkaroni keveys vaimensi idean ääntä päässäni: koska en ajatellut vain mitään perusmarkettiamppelia (tai perusmarketta-amppelia) näyttelytilan nurkkaan koristeeksi - vaan ryöppyävän vehreää hieman outojen kasvien runsautta, jonka kanssa teokseni pääsisivät kunnon vuoropuheluun - hinta moisesta vihreyden paljoudesta olisi ollut rahapussilleni liian kova pala. Joten sen syksyn näyttelyt toteutin ihan perinteisesti ilman mitään ylimääräisiä eläväisiä.


(Nappasin viime vuonna Habitaressa tällaisen kuvan... Jotta en unohtaisi.)

Näyttely taisi kyllä tulla puheeksi jo viime vuoden puolella, mutta se alkoi muuttua konkretiaksi vasta kevään korvalla. Kesän kuljetuksia ja roudauksia miettiessäni ja karttaa pyöritellessäni huomasin, ettei näiden kahden viimeisen Kyyneltarhan näyttelypaikkojen välillä ole lopulta kovin pitkää välimatkaa, alle sata kilometriä. En ollut tästä kovin huolissani: koska näyttelyt rakentuvat tilan mukaan, niistä muodostuu joka tapauksessa aina erilainen kokemus. Mutta vaikka tiesin näyttelypaikat arkkitehtuuriltaan ja olemukseltaan aivan vastakkaisiksi näyttelypaikoiksi - Galleria Karaijan tilan vanhaksi, pienehköksi navettatilaksi ja Teijon masuunin näyttelytilan suurine ikkunoineen suorastaan näyttelyhalliksi -  alkoi kuitenkin tuntua epämiellyttävältä viedä osittain samoja teoksia esille yhtäaikaisiin ja vielä toisiaan niin lähellä sijaitseviin näyttelyihin. Joten halusin tehdä jotain, jolla Kyyneltarha varmasti näyttäytyy täysin erilaisena kummassakin paikassa.

Teijon masuuni tarjoaa Kyyneltarhalleni suuren valkoseinäisen "perinteisen" galleriatilan, jossa teoksilla on tilaa hengittää ja katsojilla tarpeeksi siirtymäaikaa teosten välillä, ja sellaiseen tilaan halusin toisen viimeisistä Kyyneltarha-näyttelyistä rakentaakin. Joten vanhan pappilan navetan tila kalkittuine seinineen, puisine kattopalkkeineen ja punalaattaisine lattioineen, ja erityisesti pienemmän kokonsa vuoksi oli välittömästi ensisijainen vaihtoehtoni "sille erilaiselle". Mutta tosiasiassa en ehtinyt edes juuri miettiä näitä tilallisia asioita, koska valinta syntyi nopeasti yksinkertaisesti toteuttamisen mahdollisuudesta. Minulla, mielikuvituspuutarhurilla, oli saatavilla avuksi ihan oikeat puutarhurit, joilla kaiken lisäksi oli käytössään niitä ihmeellisiä, satumaisia ilmakasveja. Visio runsaasta, vihreästä, ryöppyävästä näyttelystä heräsi, ja Eeva ja Johanna innostuivat ajatuksesta.

Lähetin teokseni Matkahuollolla etukäteen, ja saavuin itse Inkooseen bussilla juhannuksen jälkeisenä maanantaina. Ensimmäisenä kiinnitin huomioni - tottakai - ulko-ovea kehystäviin ruusuihin. Jo heti galleriaan saapuessa minut valtasi todella omituinen tunne, jota en osaa selittää. Tuntui kuin oviaukosta kulkiessa olisin ihan konkreettisesti vetänyt kyynelpuutarhurin työsaappaat jalkaan ja astunut Kyynelpuutarhurin päiväkirjaan sisään. Samanlaiseksi olin kuvitellut mielessäni kyynelpuutarhurin pienen asuinrakennuksen sisääntulon jossakin Kyyneltarhan uumenissa.

Se, että Matkahuolto ei toimittanut teoksiani sovitusti ja miten lähetys oli sirpaloitunut useaan paikkaan, on ihan oma tarinansa, jota en sen pidemmin käy tässä ruotimaan; lyhennän tarinan siihen, että koska teokseni eivät tulleet perille silloin, kun piti, ehdin istua toimettomana tilassa melko pitkään - ja ihastuin siihen aivan sellaisenaan. Tila itsessään toi mieleen paitsi kyynelpuutarhurin kodin, myös Italian, jossa Kyyneltarha-teokset ja Kyynelpuutarhurin päiväkirja ovat suurelta osin syntyneet. Punaruskeat laattalattiat, kalkitut seinät - ja se valo. Sydämeni varmaankin jätti yhden lyönnin väliin, kun huomasin metrin syvyiset ikkunasyvennykset, joita valo hiveli pehmeänä. Ja aikalailla samanlaisena kuin Firenzen vanhan  kasvitieteellisen puutarhan, Giardino dei semplicin kasvihuonerakennuksessa, jossa olen kuvannut Kyynelpuun taimi ja Kyynelkello -teosten ruukut. Oli siis ihan itsestään selvää, että nämä Taimitarha-sarjan ruukut pääsisivät ikkunalle. Kun asettelin teoksia paikalleen selässäni hiipivät kylmät väreet - tunne, jonka pystyn parhaiten selittämään yliluonnollisena.



Vaikka erilaista näyttelyä tehtiinkin, itse teosten ripustus kävi teosten ehdoilla. Matkahuollon viivästyneitä lähetyksiä odotellessani ehdin katsoa kaikille teoksille valmiiksi paikan. Yleensä varustaudun näyttelyihin kiusaannuttavankin pikkutarkasti pohjapiirustuksia mittaillen; tällä kertaa en tehnyt niin, ja silti tuntui, että ripustus oli yksi helpoimmista. Työt yksinkertaisesti hakeutuivat itse omille paikoilleen.

Minulla oli koko näyttelyripustuksen aikana hyvin vahva näkemys siitä, miltä tilassa pitäisi tuntua, mutta en tiennyt ihan tarkkaan, miten se tunne saavutettaisiin. Päässäni risteili joitakin ajatuksia, joista yritin kyhäillä toivomuslistaa Johannalle ja Eevalle. Koska valo ja tilan tuoksu niin suoraan toi mieleeni Giardino dei semplicin (lempipaikkani maailmassa), halusin vahvistaa tunnetta. Yksi toiveeni oli saada näyttelytilaa vähän sokkeloisemmaksi ja luoda sinne polkuja, toinen toiveeni oli saada pieni levähdyspaikka gallerian kulmaan, japaninkyynelten, Lacrimosa iaponicus, eteen. Näiden toiveiden lisäksi oma panokseni muuhun kuin teosten sijoitteluun oli muutoin melko pieni. Nostelin paikalleen muutamia tuoleja ja viittilöin käsilläni muutaman paikan, johon toivoisin jotakin, mikä juuri siihen sopisi, mutta siinä vaiheessa, kun Johanna alkoi kantaa kasveja näyttelytilaan, näyttelyn viimeistelystä tuli aikalailla kokonaan hänen hommansa.

Ilmeisesti meillä kaikilla oli ainakin jossakin määrin fakkiutunut ajatus siitä, millainen "oikean" näyttelyn pitäisi olla, ja kesti hetken, ennenkuin löytyi uskallus rysäyttää pään sisäiset raja-aidat rikki. Kun Johanna alkoi asetella kasveja näyttelytilaan, hän oli todella tarkka siitä, ettei kasveja tulisi mielestäni liikaa ja tiedusteli välillä mielipidettäni. Aika pian huomasin, että termi "liika" ei oikeastaan ollut edes käytettävissä tässä yhteydessä: mitä enemmän kasveja tilassa näin, sen oikeammalta se vain tuntui. En todellakaan halunnut  näyttelyä, jossa on vain muutama kasvi koristeena, vaan näyttelyn, jossa sekä kuvateosten mielikuvituskyynelkasvit että oikeat kasvit olisivat kaikki yhtä ja samaa puutarhaa.

Lopputulos oli lopulta paljon enemmän kuin mitä olin osannut kuvitella. Oli aivan uskomatonta katsoa, kuinka puutarha rakentui hiljalleen kokonaisvaltaiseksi installaatioksi. Yhteistyömme tuntui aivan hämmästyttävältä: kasveista mitään tietämättömänä en osannut lainkaan verbalisoida sitä, mitä haluan, mutta silti puutarhasta alkoi kasvaa juuri sellainen kuin olin mielessäni hahmotellut. Tuntui kuin Johanna olisi lukenut ajatukseni. Aivan oikeanlaisia kasveja juuri oikeassa kohden, oikea määrä ruukkuja ja lasiastioita oikeissa paikoissa - kaikki vain napsahti paikalleen.

Varsinaisen näyttelyn ohella mietimme myös, mihin sijoittaisimme mukaan ottamani irtovedokset, kortit ja Kyynelpuutarhurin päiväkirjat. Niille löytyi luonteva paikka aivan näyttelyn alun vierestä. Näyttelyhuone ikäänkuin rajautuu seinäpalkeilla ja seinäsyvennyksen loppuessa omaksi tilakseen, mutta kun kasvi-installaatio alkoi kasvaa näyttelytilaan, itselleni selkeytyi se, etten halunnut tiukkaa rajaa näyttelyn ja kaupan välille. Ennemminkin aloin toivoa jonkinlaista liukumaa, jossa katsoja ei välttämättä joutuisi tietoisesti astumaan näyttelyyn, vaan ikäänkuin vain ajautuisi sinne, ja vain huomaisi yhtä-äkkiä olevansa Kyyneltarhassa.

Tätä liukumaa kaupan ja galleriatilan välillä helpotti se, että HUONE ett RUMin tuotteet, etenkin kasvit ja niiden astiat, tuet ja muu niihin liittyvät kauniit esineet olisivat ihan hyvin voineet olla osa Kyyneltarhaa. Jossain vaiheessa Johanna ja Eeva harmittelivat suurta kaappia, joka on aivan näyttelytilan rajoilla kiinni, ja taisi olla peräti puhetta sen pois siirtämisen hankaluudesta. Minua kaunis huonekalu ei haitannut lainkaan, ja kuinka ollakaan: kun sen hyllyille oli aseteltu kaupassa myynnissä olevat lasiastiat, katsoin jotain kummallisella tavalla tuttua: sehän oli kaappi mielikuvitusmaailmastani - sellainen, jonka olin kuvitellut kyynelpuutarhurin työhuoneeseen. Sekä näyttelyripustuksen monissa vaiheissa että itse näyttelyn valmistuttua minut valtasi moneen otteeseen kummallisen kihelmöivä tunne siitä, että mielikuvitusmaailmani on nyt oikeasti muuttunut todeksi.



Itselleni tämä näyttelyn toteuttaminen juuri sellaisena kuin se nyt on, oli niin tärkeää, ettei minua missään vaiheessa edes jännittänyt se, pidetäänkö näyttelystä vai ei. Silti on uskomattoman hienoa kuulla melkein päivittäin positiivisia kommentteja siitä, kuinka kävijät ovat kokeneet näyttelyn. Nimenomaan kokeneet, eivät vain nähneet. Itsekin huomasin, kuinka erilaista on katsoa teoksia, kun katse saa välillä levätä vihreässä ja nenään hiipii mullan tuoksu. On todella outoa, kuinka paljon jo tietoisuus ympäröivästä vehreydestä vahvistaa sitä tunnetta, joka tulee teoksia katsoessa.

Näyttelyn ripustuspäivistä saakka, jo melkein kuukauden ajan, olen ollut ihan hurmiollisen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä tämän näyttelyn ja juuri tällä tavalla.




---

[This summer my Garden of Tears themed prints are on show for the last time, in two very different places. Echoes from the Garden of Tears exhibition at Teijon masuuni (Salo region) is open until August 4, 2019, and the Garden of Tears, HUONE ett RUM Inkoo until August 11,2019. Because there are so many words to write, I first write about Inkoo exhibition (a bit shorter version than the Finnish text.]

In Inkoo the Garden of Tears exhibition is shown at the Gallery Karaija space in an old vigerace cattle shelter, but the exhibition is organised by lifestyle boutique HUONE ett RUM, which has rented the space for this summer. The shop owners Eeva Tarkio and Johanna Vireaho have also influenced heavily on the exhibition. It's only my name on the exhibition poster, but the exhibition as much theirs as mine: Eeva and Johanna have been the real gardeners who have brought the real plants on the exhibition and made it look like I had dreamed - with only my very vague plan as their unclear guide.



Long story short: at some point I realized that those two last Garden of Tears exhibitions are located quite near to each other, and I wanted to do "something else".  The Teijon masuuni large white-wall exhibition hall was out of the question for something different, already because of its size itself, but it was really the opportunity which turned my Inkoo exhibition into this different kind of exhibition. I wanted my imaginary garden to fuse with a real one, and in HUONE ett RUM there were these two amazing gardeners and also a wide choice of plants, of which many are the most unusual kind. I did develope an idea of an exhibition, filled with living plants, plenty of green, and Eeva and Johanna got excited of the idea.

I arrived to Inkoo on Monday after Midsummer, and there was something magical already when I first stepped in under the flowering roses. I really can't explain the feeling. It was like I had put on my tear gardener boots at the doorway, and then stepped into my imaginary world. It was exactly the same feeling as I had imagined the small cottage of the tear gardener somewhere deep in the Garden of Tears.



The space itself reminded me not only about the cottage of a tear gardener, but also about Italy, where most  of the prints to the Garden of Tears theme and also my book The Diary of a Tear Gardener  (only in Finnish) were created. Those terracotta tile floors, white chalked walls - and that light. I bet my heart skipped a beat, when I saw those window embrasures, about one meter in depth, on which the light was playing softly. The light was exactly the same way as it was at the old green room building at the Florence botanical garden, Giardino dei semplici, where I have photographed the pots of the Seedling of the Tree of Tears and A Tear Bell prints. Thus, it was clear that these prints from the Nursery Garden series would be shown right there, on window. When I put them on their place the cold shivering was running in my back - a feeling that I can describe best as something supernatural.

I had a very strong idea of how it should feel at the exhibition, but I wasn't quite sure of how to achieve it. I tried to collect some list of my ideas for Johanna and Eeva. Because the light and the smell of the place reminded me so clearly about Giardino dei semplici (which is also my favourite place in the world), I wanted to amplify the feeling. One of my wishes was to make the gallery space a bit maze-like and create paths, and another one was to set a small sitting place on the corner, in front of the Japanese tears, Lacrimosa iaponicus. Beside these wishes my contribution for anything else but the location of artoworks was very very small. I placed some chairs to where I wanted them to be and casually pointed a few places I wished some plants to be placed, but at that point, when Johanna started to bring plants in, I left the room for her alone.



My idea was strong, but the result was even more than I could have imagined. It was absolutely amazing to watch, how the garden was built into this comprehensive installation step by step. Our co-working was something unexplainable: I don't know anything about real-world plants and it was hard for me to verbalize what I wanted and where, but still the garden started growing just in a way I had planned. Like Johanna had read my mind. Just the right kind of plant in the right places, just the right amount of pots and glass vessels  - everything just clicked.

When the exhibition started to look right, it came clear to me, that I didn't want to separate the gallery space from the shop in aany strict way. I loved the idea that the visitor wouldn't step into the exhibition consciously, but there was a possibility that she/he would just suddenly find her/himself in the middle of the Garden of Tears. This easy limitlessness was made easier by the HUONE ett RUM shop itself: especially the plants and their accessories, like ceramic pots and glass vessels, are something that are easy to imagine to the Garden of Tears. For example, there was his large cabinet that was impossible to move away. I wouldn't have mind it staying anyway (an old, pretty, wooden cabinet that is), but as it was filled with glass vessels, I suddenly noticed that it was just like from my imaginary world - I was looking at a cabined from the office of a tear gardener. This was just one example of the moment when I was feeling the oddly tingling feeling of that my imaginary world has just turned into a real one.



To build and have an exhibition like this was so important for me, that I really didn't even thing about how other people perceive it. Nonetheless it's absolutely great to hear almost daily positive comments of the exhibition, with people telling me how they have experienced the exhibition. Emphasis on the verb experienced, not just seen. I myself noticed how different it is to view the artworks in diplay, when my eyes can occasionally rest on green and when the smell of soil is lingering in the air. It is really weird how much even the awareness of the surrounding plants amplifies the feeling when you are watching the artworks.

From the very days we were building exhibition, for almost a month's time, I've been floating in bliss and I'm so obliged to have this exhibition and just in this way.

Kotka, Uusikuva

Tämä, jos mikään, on surullista. Näyttelysopimus, jossa lukee selvästi, että koska Kotkan kaupunki säästää, tila on laitettu myyntiin, ja että jos Galleria Uusikuvan tila myydään ja gallerian toiminta loppuu, näyttelysopimus mitätöityy. Kirjeen avattuani ja sopimusta lukiessani päässäni pyöri surrealistinen karuselli. Milloin tällaisesta on tullut todellisuutta?

Tällaisessa epävarmassa tilanteessa mietin muutamaan kertaan uskallanko sitoutua järjestämään näyttelyä, jota ei ehkä sitten olekaan: jos haluaa hankkia majoitukset edullisesti, ne pitää varata hyvissä ajoin, ja kaikki muutkin järjestelyt ja kuljetukset maksavat hyvän summan ...ja jospa saankin kaikki teokset roudattua paikalle vain huomatakseni, että alasajo on niin pikainen, että jään teosteni kanssa sateeseen seisomaan. Mutta sitten ajatukseni valuivat hiljalleen itse galleriaan ja kotkalaisiin. Kaupungissa ei ilmeisesti ihan hirveän montaa galleriatilaa ole ja Uusikuvan menetys jättää varmasti valtaisan aukon kulttuurikartalle. En ole itse päässyt koskaan paikan päällä käymään, mutta tilaa esittelevistä kuvista välittyvä tilan suuruus, valo ja tilaratkaisut ovat lumonneet minut jo etukäteen. Jo sellaisenaan tuntuu harmilliselta menettää tila galleriakäytöstä, mutta jos samalla menetetään myös galleriatoiminta kokonaisuudessaan... Kuinka iso säästö tällaisesta voi tulla? Summat varmasti löytyvät jostain, mutta silti veikkaan, että näennäinen.

Ehkä jotain voi vielä tehdä. Addressit.comista löytyy "Pelastetaan Galleria Uusikuva Kotkassa" -adressi, jonka jokainen asian tärkeäksi tunteva voi käydä allekirjoittamassa.

http://www.adressit.com/pelastetaan_galleria_uusikuva_kotkassa

---

This is so sad. I just signed an exhibition contract, which says, that because Kotka city (or should I day town) needs to get savings, it has put the space of Gallery Uusikuva on sale, and if the gallery space is sold and the gallery activities ended, that also invalidates / cancels the agreement. When I opened the envelope and read through the agreement, the surrealistic merry-go-round started running in my head. When this kind of activities have taken place in reality?

In this very uncertain financial situation I thought about signing the agreement - can I really engage myself to the exhibition that might never happen: if I want to book a cheap accommodation, I would need to do that in good time, and all those other arrangements and shipping of the artworks will cost a good amount of euros ...and what if I get my artworks there just to notice, that the process has been so fast, that I will be left alone with my artworks in the rain. But then I started to think about the gallery itself, and the people in Kotka. It is a very small town, and apparently there aren't many gallery spaces, so losing Uusikuva will absolutely leave a large whole. I have never visited the gallery on site, but what I've seen in photos, the spaciousness, light and the building itself, are fascinating. It would be regrettable enough to lose the space from gallery use, but if at the same time it will be the end of the whole gallery activities... How much savings could that give? I bet there can be found some big sums on paper, but still I guess that they would be just apparent ones.

Maybe there's still something to be done. The Finnish site addressit.com hosts "Pelastetaan Galleria Uusikuva Kotkassa" -adressi - which means "Save the Gallery Uusikuva in Kotka", where everyone who thinks this is important, can go and sign. Please do.

Uusi alku // New Beginning

Having a hard time deciding should I go on installing this new printer (30+kg) or should I choose the book (a few hundred grms). #artistlife #canonpixmapro1 #whycantsomeoneelsedothisforme

Kuva, jonka Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) julkaisi 30. 09ta 2015 klo 0.59 PDT

Monta asiaa on tässä suhteellisen lyhyen ajan sisällä mennyt uusiksi. Aivoaan on joutunut verryttelemään suuntaan ja toiseen, että on osannut lähteä edes jonnekin suuntaan paikalleen jäämisen sijaan. Nyt on aallokko vähän tasaantunut ja horisonttikin hämärästi näkyvissä - voi jo oikeasti vähän valitakin, kääntyykö ruori tyyrpuuriin vai paapuuriin. Päässä pyörivien kysymysten mittakaava on pienentynyt ja asiat tuntuvat taas suhteellisen ymmärrettäviltä. Tai jos ei ihan vielä täysin ymmärrettäviltä, niin ainakin ne ovat jotenkin käsityskyvyni ulottuvissa, kun vähän pinnistää.

Tämä viikko on tuntunut uudelta alulta monessakin mielessä. Uutuuden tunteen kuorrutti konkretialla eilen uudessa pakkauksessaan saapunut uusi printteri, rikkinäisen tilalle. Hyllyissä on odottamassa myös uutta paperia moneen tarkoitukseen, uusia pigmenttimustekyniä, avaamattomia maalituubeja ja pigmenttijauheita, vielä teroittamattomia kyniä - ja kirsikkana komeuden päälle: juuri avatun kiinanmustepullon tuoksu tulvahti nenääni muutama minuutti sitten.

Ja aivan kuin takaraivossani piileskelisi muutama uusi ajatuskin.

---

In a relatively short time there have been many things in my life, that I have had to think over. It has been an overwhelming brain excercise to get myself to move at least to some direction, instead of just waiting still for something to happen. Now the waves have turned smaller and I can vaguely see the horizon - which gives me some power to choose if I turn my wheel to starboard or to port. The scale of the questions whirling in my head is much smaller and things are somewhat understandable. Or if not yet fully understandable, at least I know that they are within the reach of my comprehension, if I just try a bit.

This week has been a new start in many senses. The frosting on that feeling came from the brand new printer which arrived yesterday to replace the broken one. There are new stuff waiting on my shelves: papers for different purposes, new pigment ink pens, yet unopened paint tubes and pigments, yet not sharpened pencils - and as a cherry to this all: a few minutes ago I smelled the aroma of the freshly opened china ink bottle.

And I sort of sence that there just might be a few new thoughts hiding in my head, too.

Young Husband - Running Water

Vein Jyväskylän taidemuseoon myyntiin sekä uusia että vanhoja värityskuvia ja samalla ohjeet värittämiseen... Ei tää nyt niin haudanvakavaa kuitenkaan ole.

Perjantaina Jyväskylän taidemuseokauppavierailuuni liittyvä ikkunan somistus ja myyntipöydän asemointi otti arvioimani parin tunnin sijaan seitsemisen tuntia ja teehetkeen mennessä olin sen verran väsynyt, että lörpöttelin ihan mitä sattuu. Vastasin kysymyksiin hienosti asian vierestä ja ainakin se oleellinen jäi sanomatta, koska kotona illalla tietenkin välähti mieleen, mitä olisi pitänyt sanoa. Voi, kun viisautta ja selkeyttä voisi pullottaa ja sitä saisi sopivissa annoksissa käyttöönsä juuri silloin, kun haluaa, ja etenkin noissa haastattelutilanteissa ja taiteilijatapaamisissa, eikä vain silloin, kun on kotona ja yksin.

Muutaman tunnin yöunien ja täyspäiväisen taiteilijahönöttämisen jälkeen perjantai-illan työt sujuivat suhteellisen tahmeasti ja lauantai-aamuna olin jo valmiiksi ihan toisessa stratosfäärissä, kun Tímean vetämä serikurssi alkoi Ratamossa. Oli mukava päästä verestämään vanhoja taitoja - tai oikeastaan aloittamaan alusta, koska mitään ei kyllä ollut tallella pään muistilokeroissa, vaikka joskus teki seriä aika paljonkin. Pieni tila monelle ihmiselle ei välttämättä ollut huono juttu: ehti rauhassa miettiä ja tyhjäkäydä sillä välin, kun muut saivat jo omia juttujaan valmiiksi. Istuskelu, jutuskelu ja pienimuotoinen tavoitteeton puuhastelu kevensi mieltä.

Aikataulu veti taas niin tiukille, etten ehtinyt valmistautua ollenkaan. Lauantai-aamulla nappasin kaapista mukaani satunnaisen nipun vanhoja piirroksia, jotka kävin läpi vasta Ratamossa. Sieltä löytyi kokeiltavaksi pari tussipiirrosta, joita hiljakseen maskailin sopiviksi. Tänään lopulta valotettiin seula ja jotain sain painettua paperillekin. En tosin hoksannut ottaa mukaani mitään kassia, jossa olisin voinut paperit kotiin kantaa, joten jätin nipun odottamaan huomista Monitaidetila Ikkunaan.

Siinä missä itse serikurssi on ollut rentouttavaa olemista, kaikki muu aika koko viikonloppuna onkin ollut taas ihan käsittämätöntä kiiresähläystä. Eilen, kurssin jälkeen, menin käsityön museolle ompelemaan pergamiinista "valkokangasta" The Undertakings -videorunolleni, ja onneksi Ulla tuli mukaani, koska muuten olisi jäänyt valkokangas tekemättä. Ompeleminen itsessään kesti kymmenen minuuttia, mutta koko sessioon meni puolisentoista tuntia. Se oli ehkä vähän turhan paljon valmiiksi väsyneelle. Kotimatkalla viimeiset kaksi sataa metriä tuntuivat ihan ylitsepääsemättömän raskailta: mietin jo ihan tosissani, että pitääkö minun tilata taksi viimeisille metreille.

Illalla vielä hoidin muutamia tilaustöihin liittyviä paperihommia ja kirjoitin muutaman teoskuvauksen ja Live Herring '14 -tapahtumaan ehdotuksensa lähettäneille tietoa näyttelyvalinnoista. Sen kanssa - ainakin lähettäisproseduurin - olisi voinut odottaa aamuunkin. Useampikin sai eilen viestejä, joissa luki sanan submissions sijaan sumbissions. Toistuvasti.

Tänään kurssin jälkeen hain valkokankaan kässämuseolta ja kiikutin sen Ikkunaan ja Maijan kanssa alustavasti teippasimme sen paikalleen. Väärin päin se tietenkin meni, mutta se saa nyt olla taiteellinen statementti - ellei sitten ahkerat näyttelyn pystyttäjät vielä jaksa sitä kääntää oikein päin. Itseltäni loppui virta.

Vielä pitäisi rykäistä kolmen - neljän tunnin työsessio, mutta taidan jättää väliin. Olen melkein onnellinen siitä, että ranteeseen sattuu sen verran, että hiiren käsittely tuntuu nyt aika kivuliaalta, ja on suorastaan järkevä päätös lepuuttaa sitä tämä ilta. Huomenna kuitenkin peli jatkuu.

Sunnuntaina sataa aina, ja taas on sunnuntai

...ja synttärit. (Ja nimpparit.)

Seesteisenä ja vähän aurinkoisenakin alkanut päivä on kasvanut taukoamattomaksi vesisateeksi. Syntymäpäivästä erikoisen tekee jo se, että on kaukana kaikista läheisistään, mutta bonuksena koko päivä on ollut täynnä outoa toiseutta.

Koko näyttelyn hienoin hetki oli tänään, kun sade oli hakannut ikkunaa tauotta jo ainakin varttitunnin ja sisälle sadetta pakoon karanneet näyttelyvieraat alkoivat päivitellä tilannetta keskenään - vaikka yhteistä kieltä ei oikein ollutkaan. Tarjosin koko porukalle Marianneja, joita olen synttärimeiningillä muutoinkin koko päivän galleriassa tarjonnut. Suomalainen pariskunta oli ollut menossa piknikille ja näytti kahta termariaan, että heillä olisi kahvia ja vettä (pussikeittoa varten), mutta vain kaksi mukia. Amerikkalaisella pariskunnalla oli muovimukeja mukanaan. Saksalaisilla oli yksi teepussi mukanaan, mutta siitä riitti kolmelle. Väkeä oli näillä tarjoiluilla mukana parisenkymmentä; jo mainittujen maiden lisäksi myös Ruotsista, Venäjältä ja Japanista. Englantia puhuivat amerikkalaisten lisäksi vain suomalaiset ja ruotsalaiset, eikä kukaan muu osannut oikein mitään muuta kieltä, mutta näköjään sitä viestimään pystyy muutenkin. Valokuvia otettiin ryhmässä ja erikseen - minä en vain tajunnut kaivaa kameraani esiin. Toivottavasti joku lähettää jossain välissä kuvan.

Vielä varttitunti päivystämistä. Ensimmäisen kerran koko päivänä galleria on tyhjillään. Ulkona sataa edelleen.  Hassulla tavalla orpo olo tuon nauravaisen väen juostua lautalle. 

Galleria tuntuu yhtä-äkkiä valtavan suurelta.

Radiohead - Fake Plastic Trees

Muutama päivä sitten oli ensimmäinen oikeasti pilvinen päivä ja lämpötila tippui (päiväksi) noin pariin kymmeneen asteeseen. Kovan tuulen kanssa ilma on tuntunut vihdoin helpottavalta ja taivaalta siivilöityvä valo muuttuu päivä päivältä kauniimmaksi. Illalla, kun ylätaivaalla juhlivat vielä kevyet lammaspilvet, alempaa ohitse ajelehti melkein mustien pilvien massa, joita laskeva ilta-aurinko valaisi altapäin - kuin yö olisi ajellut hitaasti päivän ohitse. Unenomaista vaikutelmaa lisäsivät pikkuiset pimeät pilvihattarat, jotka matkustivat mustan jättiläisen ohitse omaa vauhtiaan paljon lähempänä meitä. Oma pokkarikamerani ei pystynyt tallentamaan surrealistisen spektaakkelin verenpunaisia värejä; toivottavasti ne tallentuivat Timpan parempaan kameraan. Siltikin kaikki tapahtumasta ottamani kuvat näyttävät siltä, että joskus tulevaisuudessa en varmaan usko itsekään, ettei niitä ole käsitelty mitenkään. Jos olisin elänyt keskiajalla ja nähnyt moisen näyn, olisin todennäköisesti maannut useita viikkoja valveilla odottaen pelolla ruton puhkeamista.

Muutamina viimeisinä päivinä varjot ovat kasvaneet (vai tuntuuko se vain siltä?), kamera on saanut tallennella uusia näkyjä ja kuvia on päässäni valmiina jo monen näyttelyn verran. Pitää huolehtia siitä, että järjestää jostain niiden tekemiselle aikaa, etteivät ne jää vain epämääräisiksi läikiksi kummittelemaan pään perukoille. Joitakin luonnosmaisia kuvia olen raapustellut muistikirjaani, mutta pääasiassa aika on mennyt kirjoittamiseen - ja päämäärättömään harhailuun ja oleiluun.

Viime päivinä elämä on tuntunut unenomaiselta. Lähinnä ihmeellisen ihanan valon takia, ja koska voi istua ikkunat auki keittiön pöydän äärellä työskentelemässä samalla, kun pihalla keskustelijoiden huitovat varjot piirtyvät seinään jättimäisinä. Tai siksi, että mahdottomuuden tuntu on kadonnut, asiat vain ajautuvat oikeisiin uomiinsa ihan omalla voimallaan.

The Burns Unit — You Need Me To Need You

Olen ollut vähän hämmentynyt viime viikon journalismin tasosta - monellakin taholla. Neutraliudenkin nimissä kirjoitettuja juttuja tehdään iltapäivälehtimäiseen tyyliin, äärimmäisen sensaatiohakuisesti ja - ainakin tuntuu siltä - mielipiteitä valikoimalla ja manipuloimalla. Ajankohtaisen kakkosen homoillassa sentään annettiin ääni kummallekin osapuolelle, mutta kieltämättä välillä keskustelijavalintojen painotus tuntui oudolta. Toisella puolella räksytti kovaan ääneen "kirkko", vaikka suinkaan kaikki penkillä istuvat eivät edustaneet kirkkoa (kylläkin yhtä ja melko yksipuolista Raamatun tulkintaa); toisella puolella puolestaan istui (käsittääkseni) yksi kirkon edustaja ja loput edustivat lähinnä itseään, elämäntapaansa ja omakohtaisesti syntyneitä mielipiteitään / elämänkatsomustaan. Toinen puoli puolusti "annettuja säädöksiä" ja "ohjekirjan" mukaan toimimista, toinen puoli reagoi enemmän tunteella ja puhui omasta näkökulmastaan. Ohjelma oli aika järkyttävää katseltavaa ja kirkkopuolen mielipiteitä oli vaikea kuulla - keskustelun alta pilkisti epäsuvaitsevaisuus ja välillä suoranainen viha. Mutta varsinkin näin jälkeenpäin jälkipyykkikirjoittelua seuranneena - ja kun on ottanut lähteeksi myös muut kanavat kuin päätiedotusvälineet, facebookin liikehdinnän, lukuisat kirkkoa parjaavat kolumnit ja mielipidekirjoitukset ja tutustunut myös maltillisempien keskustelupalstojen ja listojen sananvaihtoon - on alkanut mietityttää, että ohitettiinko varsinainen pointti. Ja aiheuttamansa keskustelun määrästä huolimatta: oliko tämä hyvää journalismia?

Vertasin Facebookissa Ajankohtaisen kakkosen ohjelman keskusteluilmapiiriä Monty Python -dokkarisarjan viidennessä osassa nähtyyn n. 70/80-lukujen vaihteen keskusteluohjelmaan, jossa kaksi pythonia puolusti Brianin elämä -elokuvaansa vanhoillista juontajaa ja piispaa vastaan (löysin siitä pienen pätkän youtubesta The 'Life of Brian' Debate (1979)). Kieltämättä nyt tuntuu, että vaikka myös leffan sisältö on ihan suoraa allegoriasyöttöä tuosta keskustelun "kirkkopuolesta", kyllä se kieltämättä on hyvä allegoria myös tästä ilmiöstä, mikä on tapahtunut jälkeenpäin. Itselleni tuli ohjelmassa esille tulleesta ahdaskatseisuudesta melkein fyysisesti paha olo, mutta samalla ihmettelen mediakritiikin/-kritiitikkömyyden puuttumista valtatiedotusvälineistä ja etenkin kolumneista. Moni odotti ohjelman synnyttävän rakentavaa keskustelua, mutta sen sijaan saatiinkin Brianin elämä -filmin muunnelma teemalla "Kirkko paha. Kivitetään, kivitetään."

Olivathan - varsinkin toisen puolen - keskustelija provosoivia ja provosoituvia, mutta edustivatko he todella koko kirkkoa? Aihe nousi keskusteluun myös eräällä lukemallani graafisen suunnittelun listalla ja kävi ilmi, että yksi listan jäsenistä on kristitty homoseksuaali. Hän toi esiin, kuinka vaikeaa oli katsoa ohjelmaa, mutta että jälkipyykki oli vielä vaikeampaa. Hän piti hyvänä sitä, että keskustelua syntyy, mutta koki tavan provosoivana, lähinnä keskustelijoiden epätasaisen valinnan vuoksi. Hänen mielestään rakentavampi ja tasapuolisempi keskustelu oltaisiin saatu aikaan, jos omaan Raamattu-käsitykseensä perustavat kirkon ja ylipäätään uskonnon edustajat olisivat saaneet vastapuolekseen niitä kirkon työntekijöitä, jotka tulkitsevat Raamattua toisella tavalla - koska heitäkin löytyy. Keskustelupalsta johdatti minut Kallion seurakunnan pastori Jaana Partin (työskentelee nimenomaan seksuaalivähemmistöjen kanssa) Kirkko ja kaupunki -lehden haastatteluun, jossa hän kertoi tuntevansa muitakin pappeja, jotka siunaavat homopareja. Heitä on vähän, mutta heitä on olemassa - lainatakseni artikkelia: Akavan kirkollisten ammattiliittojen jäsenkysely osoitti vuonna 2006, että koko maassa kaksi prosenttia papeista ja kanttoreista oli ollut toimittamassa rekisteröidyn parisuhteen kirkollista siunaamista. Runsas kolmannes kaikista papeista toivoi kyselyssä, että samaa sukupuolta olevat kumppanit voisivat saada rekisteröidylle parisuhteelleen siunauksen.

Ei siis enemmistö, mutta ei myöskään yksi ainoa ihminen, kuten monelle tuntuu jääneen mieleen. Olisiko keskusteluasetelmasta voinut todella tehdä neutraalimman: molemmille puolille maallikkoja ja kirkon edustajia yhtä paljon? Äärifleimaajat pois tai - jos nyt välttämättä kohua haluttiin nostaa, niin tasapuolisesti kummallekin puolelle. Ohjelman alussa kirkon kahtia jakautuminen asiassa tuotiin esiin lyhyesti, mutta koska keskustelijavalinnoissa kirkon jakautuminen ei näkynyt selvästi, koko asia hävisi melko pian kiihtyneen keskustelun alle. Keskustelusta hävisi täysin toivo ja muutoksen mahdollisuus - mistään ei käynyt ilmi, että kirkossa on myös kolmannes niitä pappeja, jotka toivoivat muutosta. Vai menikö se vain itseltäni ohi? Tuntuu, että tällä keskustelukokoonpanolla saatiin aikaiseksi mitä haluttiinkin, äänekäs keskustelu ja kunnon kohu. On hyvä, että asiat nostetaan esiin, mutta jos ne nostetaan esiin niin, että samalla piilotetaan se pieni toisinajattelevien osa, niin kuka tilanteesta lopulla hyötyy? Ja on jollakin tavalla hienoa, että mieltään voi osoittaa nopeasti eroamalla kirkosta ja että tällaisella mielipiteen ilmauksella on oikeasti ihan vakavasti otettavia seuraamuksia - kansaa ei voi enää johtaa ylhäältäpäin, vaan sillä on oikeasti voimaa vaikuttaa ja ehkä ohjaillakin suuria instituutioita. Samalla nousee se kysymys, että onko tämä se asia, mitä keskusteluun mukaan lähteneet toivoivat.

Miten käy keskustelupalstatoverini ja Mr. Gay Finland Kenneth Liukkosen, joille on tärkeää päästä kirkossa naimisiin? Ohjelman alussa jälkimmäinen oli sitä mieltä, että kirkon rakennetta ja asenteita ei voi muuttaa ulkopäin. Hän on ehdokkaana seurakuntavaaleissa tavoitteenaan muuttaa kirkon rakennetta sisäpuolelta - ja sanoi toiveikkaasti, että kirkon suhtautuminen homoliittoihin *tulee* muuttumaan seuraavissa kirkollisvaaleissa. Tuleeko? Ei, jos kaikki ne ihmiset, joilla olisi ollut mahdollisuus ja halua tehdä muutos, erosivat samantien kirkosta. Keskustelupalstatoveriani luvalla siteeraten: Kirkkohäät ovat olleet kaukana aiemminkin, mutta nyt tuntuu, että ne ovat tuon ohjelman takia tavoittamattomissa.

The Hat - Sound Machine

[Poissa 171. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Ihmeellisen outo viikko: ihanuutta ja raskautta, huippuja ja alhoja. Todellista syöksykierrettä sekä alas että ylös ja vähän sivusuunnassakin. Tällä viikolla on elämässä vallinnut sellainen absurdius, että välillä on tuntunut kuin olisi katsonut tuntikausia huonoa tositeeveetä ja vielä vieraalla kielellä ilman tekstitystä. Hetkeksi tuli eksistentiaalinen kriisikin, kun facebookin maailma katosi eilen täysin: oma profiili palautui parin minuutin päästä, mutta kaikki kaverit sharetuksineen näyttivät vain valkoiselta ruudulta tähän aamuun saakka.

Viikon kohokohtiin kuuluu ehdottomasti piristävät lounashetket ystävän kanssa ja paluu 1/3-läänintaiteilijahommiin ihan uudenlaisella energialla varustettuna! Tuntuu, että ideoiden hauduttaminen lievällä lämmöllä pitkähkön loman ajan oli erittäin hyvä ratkaisu tulevaa Live Herring '11 -tapahtumaa ajatellen. Muutenkin kaikki koko vuoden enemmän tai vähemmän aktiiviset projektit ovat sopivasti juuri nyt heräämässä, kun tuntuu, että aivoissa virtaa pitkästä aikaa muutakin kuin jäätelöä.

Tänään selvisin hammaslääkäristä juurihoidon kakkososasta täysin ilman kipua; tapasin pitkästä aikaa ystävän, jonka kanssa uusi projekti lähti hioutumaan; ja sain postiini valtavan upealta kuulostavan projektisuunnitelman, joka paitsi innostaa, myös vähän pelottaa...

Vielä, kun otan itseni kiinni näillä työhippasilla saattamalla kaikki loputkin projektini ajantasalle, eiköhän tämä hiljalleen ala tasoittua. Ja tekstityskin jossain välissä löydy.

Suloinen sunnuntai

Tänään on ollut ehkä astetta viileämpi päivä, ei ainakaan enää hirveästi yli kolmenkymmenen asteen. Joskaan luvattua sadetta ei vieläkään tullut, vaikka pilvenpalleroisia vähän enemmän taivaalle ilmestyikin. Koska eilen ja toissapäivänä kengänpohjia on tullut kulutettua anteliaasti, päätimme, että tänään käymme vain parin kilometrin päässä Piazza dei Ciombin kirpparilla - vaikka reissu venähtikin äkisti neljäksi tunniksi. Kirpparitavara on tarjonnaltaan niin erilaista kuin Suomen kirppareilla vastaan tuleva: pöydillä on vierekkäin 90-luvun muovileluja, keräilykuvia 50-luvulta ja pari sataa vuotta vanhoja kirjoja ja painokuvia; vaatteita kolmella eurolla ja antiikkia 3000 eurolla. Löysin kirpparilta suht edullisesti kaksi hienoa pientä pronssista valokuvakehystä tulevaa artsuiluprojektiani varten; eilen Lastra a Signasta löytämäni mukaan laskettuna niitä on nyt yhteensä kolme. Vielä pitäisi muutamia metsästää.

Paluumatkalla poikkesimme ruokakauppaan ja heräteostimme antipastoksi pariakin eri makkaraa, mukaanlukien alueen herkkua, fenkolilla maustettua metwurstia, finocchionia. Päivälliseksi syötiin myös eiliseltä reissulta mukaan tarttuneita oliiveja. Lähiruokaa. :)

Loppuaika onkin mennyt lukiessa ja tarkoitus olisi vielä tänään ottaa kynä käteen skissikirjaprojektin merkeissä... Onpa mukavaa vain loikoilla.

The Black Keys — Tighten Up

[Äärellä - Near. Pigmenttimustetuloste, 27x42cm.]

Vein eilen yliopistolle muutaman työn varainhankintakampanjaan liittyvän gaalan taidehuutokauppaa varten. Viime vuonna valmistunut vanhojen valokuvien ja uusien piirrosten ja pintojen kollaasi, Äärellä (Near) ei vain jotenkin ole sopinut mihinkään suunnittelemaani näyttely-yhteyteen ja olen vähän miettinyt, että mitä sen kanssa tekisin - joten olen varsin tyytyväinen, kun sillekin löytyi nyt paikkansa tässä maailmassa. Tai eihän sitä vielä ole löytynyt: nyt saa sitten jännittää, huutaako tuota uniikkiteosta kukaan, vai jääkö se hyljättynä johonkin nurkkaan.

---

Aika on ollut jotenkin tahmeaa ja tänään oli ilmakin sitä. Koko päivän on ollut sellainen tunne, että kohta tulee taivaalta gallonittain vettä - mutta ei sitä sitten tullutkaan, vaan pitkän pinnistyksen jälkeen aurinko. Lähdin puolen päivän jälkeen Beckerille täydentämään numeroimattomien kuvien kansioita, mutta kaikenlaisten kummallisten sattumusten vuoksi matka venyikin melkein tuntitolkulla :) Lopulta päädyimme Timpan kanssa Lounaispuiston kioskille syömään alkupalana mustekalarenkaita ja kuuntelemaan lintujen moniäänistä konserttia. Paluumatkalla ihmettelin, kuinka kevät osaa pitää kiirettä, kun sille päälle vaan sattuu: pari päivää sitten puut olivat vielä ihan lehdettömät ja nyt ne jo selkeästi vihertävät. Ensi vuonna pitää yrittää lepytellä kevättä jotenkin tehokkaammin. Aina oppii.

Voisi sanoa, että erikoinen päivä. Kerrassaan.

Unkle / Ian Brown - Be There

Huolimatta loistavista uutisista taiderintamalla (työni valittiin Keski-Suomen sairaanhoitopiirin lahjavedokseksi ja Englannista tuli tänään ihan hillittömän kaunis palaute), olo ei juurikaan voisi olla surkeampi. Raato on kuin uitetulla koiralla, vaikken vettä ole nähnytkään kuin ikkunan läpi. Olin osallistumassa tällä viikolla Lumiere40100-projektiryhmän järjestämälle VVVV-kurssille, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa puolen vuoden ajan - mutta toisin kävi: kurssin sijaan olen pyöritellyt peukaloitani ja lojunut puolikoomaisena kuumeessa television äärellä ja kuluttanut nenäliinapakettia satunnaisessa järjestyksessä. Taas iski tauti. Elimistö toivoo ihan ilmiselvästi jotain totaalista elämänmuutosta kuten ympärivuorokautisesta työnteosta luopumista. Jo on kumma.

Olen huomannut mummoilun alkaneen. Kun ei ole mitään tekemistä, eikä keskittymiskyky televiission äärellä riitä kuin yksinkertaiseen juonikuvioon (edes pikakelaus ei auta), olen tänään seurannut keittiön ikkunasta, kuinka ihmiset käyttäytyvät uusissa liikennevaloissa. Noin joka kolmannes jalankulkijoista (tai lähemminkin pyöräilijöistä) hurauttaa punaisia päin. Vielä vaan suora linja poliisille, niin henkinen mummous on korkattu. Naapureita en ole vielä hoksannut tarkkailla, mutta eiköhän sekin ala kohta.

Pretty Things - Rosalyn

On kyllä aina yhtä kummallista istua aamupala ja nähdä oma naamansa lehdessä. Onneksi nettijutussa on sentään pääkuvassa Timppa:
Vapaasti improvisoiden tai tarkasti tietokoneella (3.9.2009 Etelä-Suomen sanomat)

Paikallisessa ilmaisjakelulehdessäkin pitäisi olla juttu jossain välissä. Mielenkiintoisena anekdoottina mainittakoon, että kun palasimme Lahdesta kotiin Jyväskylään, Iltalehden nettisivuilta osui silmään kaksikin hyvin erikoista uutista Lahteen liittyen. Toinen kertoi naisesta, joka oli ladannut tavaratalon ruokaosastolta ruokaa koriin, mennyt sitten pukukoppiin vaihtamaan sekä alus- että päällyshousunsa uusiin ja mussuttanut sitten eväänsä pukukopissa, kunnes poliisit olivat noutaneet pois. Emme ehtineet todistamaan tätä. Emme myöskään todistaneet ilmiötä, jonka mukaan kadunpätkä linja-autoaseman ja torin välillä täyttyi ilmaisjakelulehdistä, jotka minkä lie kohtauksen saanut postinkantaja oli heittänyt ikkunasta ulos. En tiedä, onko tämä samanmerkkinen ilmaisjakelulehti, johon haastattelut on tulossa. Harmilliseksi seikan kuitenkin tekee se, että olisi ollut aika hienoa, jos postinkantaja olisi venyttänyt kohtaustaan muutaman päivän. Siitä olisi omaan historiaan jäänyt varsin mielenkiintoinen luku.

Mainoksen paikka: Lahdessa on viikon päästä 12.9.2009 Taidelauantai (ohjelma) - kaikki liki asuvat tutut, sinne! Kauempaakin saa mennä. Vuokratkaa vaikka helikopteri, ellette muuten ennätä.