Muisto meren rannalta - A Souvenir From The Seaside , 2017
Muutaman "kaikki järjestyy, ehdin kyllä" -päivän jälkeen jälleen hirveän paniikkitilan äärellä. Sen sijaan, että olisin eilen viimeistellyt viimeisen yhdeksästä Kyyneltäjästä ja tänään vienyt sen (muiden kahdeksan kera) kehystettäväksi, eilinen meni taas elämän yllättävien käänteiden viemänä aivan toisin kuin olin suunnitellut, ja tänään olen jumittanut kotona hirveän migreenin kanssa. Onneksi eilisestä selvittiin säikähdyksellä, ja onneksi tämän päiväinen päänsärky on jo laantunut sellaiseksi, että olen jotenkuten toimintakykyinen, mutta yhtä-äkkiä huomaan olevani taas kahta päivää köyhempi. Tajuan, että en ehdi enää kehystämöön viemään edes niitä kahdeksaa työtä, jotka odottavat tuossa valmiina. Aikataulut lipsuvat.
Tuossa maatessani päänsärkyä pois mietin samalla, miten taas näin pääsi käymään. Ajattelin varanneeni omalle tekemiselleni reilusti aikaa, ja olin varautunut myös omiin virheisiini tai ongelmatilanteisiin, flunssaan ja päänsärkyihin, ja niihin elämän odottamattomiin kiemuroihin, joihin ei kenelläkään ole vaikutusvaltaa, ja joita elämä nyt väistämättä kantaa eteen. Aloin miettiä, mihin se aika on oikein hävinnyt. Tajusin, että olen heinäkuun aikana hukannut kokonaiset viisi työpäivää - siis kokonaisen normaalin työviikon - siksi, että asioita ei vain hoideta kerralla.
Esimerkkinä mainittakoon postitse odottamani sellofaanilähetys. Sen piti saapua viime viikolla kotiin kuljetettuna. Tajusin, että osoitteessa ei ehkä ole alaoven koodia, joten kävin varmuuden vuoksi napsauttamassa alaoven auki. Mitään ei kuulunut ja iltapäivällä huomasin, että postin seurantaan oli ilmestynyt tieto siitä, että pakettia oli yritetty toimittaa, mutta sisään ei oltu päästy jonkun esteen takia (esimerkkinä lukittu alaovi), ja että lähetys olisi noudettavana postista seuraavana päivänä. Ajattelin, että joku asukas oli käynyt nappaisemassa oven uudelleen kiinni, joten ei siitä sen enempää. Suunnittelin koko tiukille vedetyn työpäivän uusiksi: koska sellofaanit eivät saapuneetkaan silloin kun piti, en myöskään päässyt illalla pakkaamaan vedoksiani ja viemään niitä seuraavana aamuna postiin. Käytännössä ilta meni vapaa-ajaksi, kun ei ollut tyhjään tilaan mitään sellaista hommaa, jonka olisin saanut siihen aikaväliin mahtumaan, ja jonka olisi voinut jättää sopivasti kesken. Seuraavan päivän hommat siirtyivät päivällä eteenpäin, ja ketjureaktio jatkui seuraaviin päiviin, koska pääsin vasta aamupäivällä noutamaan sellofaanilähetykseni, ja pääsin vasta sen jälkeen pakkaamaan, ja kävelemään uudelleen postiin viemään lähetystä.
Paitsi, että kotona avasin paketin ja huomasin, etten ollut saanut, mitä olin tilannut. Olin tilannut kolmea eri kokoa sellofaaneja useampia paketteja. Koot olivat oikein, mutta jokaista oli vain yksi paketti. Reklamointia, meilejä, kynsien pureskelua stressin kourissa. Ei se mitään, virheitähän sattuu ja asiakaspalvelu oli hyvin ystävällistä ja täydennyssatsi luvattiin lähettää mahdollisimman pian. Saamani sellofaanit riittivät teosteni pakkaamiseen ja pääsin postiin juuri ennen sen sulkemisaikaa.
Maanantaina odottelin sitten täydentävää sellofaanilähetystä. Kävin jälleen jättämässä alaoven auki, mutta tällä kertaa kirjoitin myös ovikoodin kirkkaan oranssille post-it -lapulle ja teippasin sen numerokoodihärvelin viereen. Sitä ei yksinkertaisesti voinut olla huomaamatta, edes parin metrin päästä. Mutta jälleen iltapäivällä seurantaan ilmestyi teksti: "Vastaanottajan luona on ollut este, jonka vuoksi lähetystä ei ole voitu toimittaa." Tällä kertaa keskeytin kaikki työni, ja kävin tarkistamassa: sekä ulko-ovi oli auki että numerokoodi oli näkyvästi edelleen ovessa kiinni. Kirjauduin Postin chatti-palveluun, kerroin, että alaovi on ollut auki ja ovikoodi alhaalla, mutta jos kuskille kuitenkin voisivat toimittaa ovikoodini, koska haluan paketin tänään kotiin. Posti pahoitteli tapahtunutta ja lupasi välittää ovikoodin postimiehelle, joka ilmestyikin ovelleni noin varttitunnin kuluttua. Kysyin häneltä, oliko hän edes käynyt kokeilemassa ovea ja hän sanoi ihan suoraan, että ei - he kuulemma tietävät nämä talot, joissa alaovet on suljettu. Ihan oikeasti: maksan ylimääräistä siitä, että paketti tuodaan kotiin saakka, mutta tosiasiassa postinkantajat eivät edes vaivaudu käväisemään pihassa. He vain kuljettavat pakettia mukanaan päivän turhanpanttina. Nuori postinjakajatyyppi ei oikein tajunnut edes, mitä väärää tilanteessa oli, vaan naureskeli vaan, että eihän he mistään voi tietää, että lukittu ovi onkin yhtä-äkkiä auki. Sain sen käsityksen, että tämä on ihan vakiintunutta toimintakulttuuria (ja onhan se, koska minulla on monen paketin kanssa käynyt näin aiemminkin, en vain noin suoraa tunnustusta ole saanut).
Ongelmani on se, etten osaa keskittyä luovaan työhön, kun joku prosessi on kesken tai odotan jotain, enkä myöskään, jos joku asia jää vaivaamaan. Niinpä tuo maanantaikin meni ihan harakoille: ensin odottelin pakettia, sitten säädin sen toimituksen kanssa, ja loppuillan sapetti niin, ettei oikein pystynyt mihinkään. Onneksi aamulla sentään tiesin, että päivä menee pakettia vahdatessa, joten keskitin siihen paperihommia ja maksoin laskut (kuten aina teen, kun odotan lähetystä). Mietin vain, että jos kaikki olisivat hoitaneet osuutensa / työnsä hyvin, olisin saanut sellofaanit yhdessä lähetyksessä, yhtenä päivänä kotiin mutkattomasti toimitettuna, ja käytännössä olisin selvinnyt prosessista pienin ajallisin vaurioin - käytännössä hukkatunteja ei olisi tullut yhtään. Puhumattakaan muista viime aikojen pieleenmenneistä prosesseista, jotka ovat kerryttäneet näiden hukkapäivien määrää.
Olen niin kurkkuani myöten kyllästynyt siihen, ettei asioita tehdä kunnolla. Ei ole mitään stressaavampaa kuin viivata asia yli to do-listalta huomatakseen parin päivän päästä, ettei sen hoitaminen kerralla onnistunutkaan. Lista ei tunnu lyhentyvän ollenkaan, vaan samaa asiaa pyöritellään parhaimmillaan useita kertoja. Vaikka osa bumerangimeiningistä johtuu selkeästi vain inhimillisistä virheistä (jotka sallittakoon), samalla tuntuu, että ihan silkka välinpitämättömyys ja ajattelemattomuus - ja laiskuus - ovat syypää ihan hälyttävän isoon määrään vastoinkäymisiä.
(Ärrinpurrin. Helpotti. Tämän postauksen kirvoitti se, että aamu alkoi sillä, että lähettämäni lasku oli hävinnyt ja piti lähettää toisen kerran; sitten sain perintäuhkauksen maksamastani laskusta ja lähetin sitä varten kuittikopion maksusuorituksesta; sitten vaivuin vain päänsärkykoomaan vuoteen pohjalle. Mutta hei, työhuoneen remonttimiehet pirauttivat eilen, että työhuone on käyttökelpoinen. Soittivat, kun olivat luvanneet soittaa. Valonpilkahdus.)
---
I'm just ranting about why nothing goes well with first trying. After a few pleasant 'everything will go ok, I have enough time' days I'm now again in a horrible panicking flush. I had planned to finish the last of the Tear Artisans yesterday, and the plan was to take it to the frame shop today, but something happened yesterday which made me forget all my plans, and today I've been fighting with migraine. I'm so glad yesterday was just a 'false alarm', and my head is getting better today and I can now do something, but I've just noticed that two days have gone past. And I realised, that it is too late to take even those eight already finished prints to the frame shop today. Slipping with schedules, I am.
When I was lying in my bed with headache, I wondered how did this happen again. I thought I had planned enough time for my work, and I had taken all my mistakes and problem situations into account, as well as possible flus and headaches, and those life events that nobody really can do anything about, and which are now presenting themselves like never before. I started to think about where my time has gone. And I realised that I've lost five days - a whole working week - because people aren't doing their jobs well.
One example is my sellophane bag order, which took two orders (first one delivered incomplete) from the sellophane seller; and I'm also very angry to post, which didn't deliver the orders as it should have been. I'm so completely bored to this: I'm striking out things on my to do list only to notice that they come back as boumerangs. The list isn't shortening at all. I don't mind the human factor, those errors and mistakes that just happen to everyone once and a while, but at the same time I'm alarmed because I feel that increasing number of these adversities happen only because of pure neglect and thoughtlessness - and lazyness.
(Arrrrgh. Writing this all helped a bit. Before going to bed with my head exploding, the morning had started with a message, that one of my bills had gone missing, and I had to re-write it and right after that I got a red reminder of an 'unpaid' invoice, which I infact have paid, of which I had to send a copy of my bank transfer to prove that I had paid. But what's positive: we got a call from the reno men at our studio: the studio is fixed. They had promised to call when the work is done, and they called. That's a tiny light at the end of a tunnel.)
Tekstit
