Tänä vuonna värejä, värejä, värejä / This year colours, colours, colours

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu

 

Että mitäkö olen tehnyt tässä alkuvuoden? Ĺukenut perhosista ja väreistä, tilannut kirjoja väreistä, tilannut vielä lisää kirjoja väreistä ja vieläkin lisää kirjoja väreistä. Uusia ja vanhoja ja kertaakaan avaamattomia ja moneen kertaan käytettyjä. 

Ja päivät on olleet täynnä kirjailua muutenkin. Päivätyönä muistiinpanoja ja kässäriä antotypiaprojektiini. Uusia paperikokeiluja: innostavia pieniä rohkaisevia havaintoja ja muutama ikävä pettymys.

Iltatyönä olen palaillut uudelleen Väri ja kemia -kirjaseni pariin - sen piti ilmestyä viime vuonna Colorian 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi, mutta kun elämä elokuussa puuttui peliin, syksyn suunnitelmat menivät uusiksi. Mutta hiljalleen, hiljalleen... Tällä kertaa tähtäimessä ensi syksy. Ja jos kirjasen saan julkaistua, niin jos vaikka Colorian venttijuhlat viettäisi, kun ne 20-vuotisbileet jäivät vähän laimeiksi tuon epidemian vuoksi... 

Tuntuu ihan poikkeuksellisen hyvältä tehdä työtä. On niin paljon juttuja, joiden pariin pääsemistä  ja valmistumista tuskin malttaa odottaa! 

---

What have I done this year? I've read about butterflies and colours, ordered books about colours, and more books about colour and still more books about colour. New and old and those which haven't been ever opened and those which have been used several times.

I've spent my days with words in other ways too. During my (grant-paid) day job I've written pages of notes and script for my anthotype projects. New paper experiments: some small successes which have made me happy and some frustrating disappoinments.

As my evening job I've been getting back to my Colour and chemistry booklet which should have come out last year as part of Coloria's 20 yrs anniversary, but as the universe had other plans, all my plans for autumn were rewritten. But slowly getting back there... This time I'm thinking next autum. And if the book will come out, I should probably celebrate Coloria's blackjack party (read: 21st anniversary)...

It feels exceptionally good to work right now. There are so many things I can hardly wait to get work with or to get them finished!

.

--

Sinisen taiassa // In Blue Magic

Joskus on onni olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kuulin kyllä etukäteen Firenzen Museo degli Argentissa esillä olevasta Lapislazzuli - Magia del Blu -näyttelystä, mutta tuolloin olimme jo tulossa kaupunkiin joka tapauksessa. En hirveästi yrittänytkään tutkia asiaa etukäteen, koska olihan se ilmiselvää, että jos jotain väriä lipovaa on kaupungissa näytteillä, niin sinne pitää mennä joka tapauksessa. Siksi näyttelyn suuruus vähän häkellyttikin: fyysiseltä kooltaan se oli aikalailla sitä mitä odotinkin (neljä suurta huonetta, sellaisia melkein saleja), mutta sisällöltään se oli kattavampi kuin olisin osannut kuvitella, vaikka olisin ennakolta perehtynytkin asiaan paremmin. Näyttelyssä oli esillä oikeastaan kaikki, mitä voi lapis lazuli -kivestä ja siitä jauhetusta ultramariini-pigmentistä näyttää. Tarinoita toki jäi kerrottavaksi näyttelyn kulissien taaksekin, mutta runsautta riitti päälle jauhettavaksi pidemmäksikin aikaa.

Kirjoitin näyttelystä jutun Coloria-blogiini ja lisää voi lukea New York Timesin jutusta Lapis Lazuli and the History of ‘the Most Perfect’ Color (Roderick Conway Morris, 18.8.2015)

---


Sometimes I thank my luck of being in the right place at the right time. I knew beforehand of the Lapislazzuli - Magia del Blu exhibition at Museo degli Argenti in Florence, but when I learned about the exhibition, I was already coming to Florence any way. I didn't actually try to find out anything about the exhibition beforehand, because it was obvious that if there would be something colour related exhibited here, of course I would go. Because I wasn't really "prepared" myself for the exhibition, it's size overwhelmed me a bit: physically it was quite what I was expecting (four big rooms), but contentwise it was much more larger than I ever could have imagined, even if I had read more closely about the exhibition beforehand. The exhibition showed quite all that can be exhibited about lapis lazuli stone and the ultramarine pigment made of it. Of course there are still some stories that didn't make the exhibition room, but there was enough and more to learn.

I wrote a small piece of the exhibition in my Coloria blog - but unfortunately it is in Finnish only. But, New York Times just happened to publish an article about the exhibition a few days ago: Lapis Lazuli and the History of ‘the Most Perfect’ Color (Roderick Conway Morris, August 18, 2015)

Sunnuntain rauhaa // Peaceful Sunday

Finnish artist Päivi Hintsanen is on a mission to uplift Florence with pretty prints and positive messages. Keep your eyes peeled! http://theflr.net/jbps2x

Posted by The Florentine on 23. elokuuta 2015

Olen taas ajautunut piirtelyn ja kuvien sijaan kirjoittamisen pariin, tai pitäisikö sanoa kirjoittelun. Viisi vuotta sitten aloin Firenzessä kirjoittaa romaania, jota olen sen jälkeen kirjoittanut vain täällä ollessani - edellisestä kerrasta on kolme vuotta. Tarinalla ei ole mitään tekemistä Firenzen kanssa, eikä Italian kanssa, eikä oikeastaan millään tavalla minkään muunkaan tähän paikkaan liittyvän kanssa, mutta jokin sen vain herättää eloon täällä. Ehkä se, että kotona joutuu keskittymään aina muuhun kuin kirjoittamiseen. Kirjoittaminen vaatii näitä hiljaisia sunnuntaipäiviä, ja hiljaisia muitakin päiviä, kun Velvollisuudet ja Rästit eivät nakuta rivissä oven takana.

Ja se vaatii lämmintä ilmaa ja kylmää vettä; ja katukivetyksiä, joiden laidalle voi istahtaa kirjoittamaan muistivihkoonsa milloin vain; kapeita katuja, joilla ajatukset pääsevät liikkeelle eri tavalla; sokkeloisia, pieniä kujia, joissa voi kuvitella elämän puoli tuhatta vuotta sitten; mahdollisuuden kulkea kiireettömästi ja päämäärättömästi ympäriinsä. Ja kahvia, joka täällä maistuu erilaiselle. Kahvimmalle.

Vaikka kirjoittaminen onkin vienyt kynää, kyllä kuvatkin elävät täällä, ainakin jotenkin - muistivihkossa on monta uutta kuvan siementä, epämääräisiä viivoja ja muistiinpanoja, jotka toivottavasti sitten myöhemmin talven pimeydessä saan kasvatettua täyskasvuisiksi.

---

Sunnuntain kruunasi artikkeli Random Prints -projektista täkäläisessä englanninkielisessä The Florentine -lehdessä. Linkki yllä ja jos se ei toimi, suora linkki Mary Grayn kirjoittamaan artikkeliin tässä: http://theflorentine.net/articles/article-view.asp?issuetocId=10230.

***

I'm finding myself writing again, instead of drawing and working with pictures. Five years ago in Florence, I started to write a novel, which, afterwards, I have written only when I'm here - the last time was three years ago. The storyline doesn't have anything to do with Florence, or with Italy, or in any way with anything relating to this place, really, but something just brings it alive in here. Maybe it's because when I'm at home I must always concentrate on some other things, not writing. Writing demands these quiet Sundays, and quiet other days too, when all the Duties and Things-To-Dos don't make noise behind the door.

And writing demands warm weather and cold water; and those stone pavements where you can sit any moment to write something to your notebook; narrow streets, in which your thoughts can fly freely; mazes of those tiny alleys, in which you can imagine a life about half a thousand years ago; a possibility to just wander around aimlessy and without hurry. And coffee, which tastes here different. More coffeish.

Although it has been writing that has taken over my pen, the pictures are alive too, somehow - there are many small seeds of pictures in my notebook, unclear lines and notes, which hopefully I will bring up to be full-grown ones, then later, in the darkness of the winter.

---

My Sunday was made by an article aout Random Prints project in a local newspaper written in English, The Florentine. The link you can find above, and if it doesn't work, a direct link to article written by Mary Gray is here: http://theflorentine.net/articles/article-view.asp?issuetocId=10230.

Mistä tämä hämäryys ja kylmyys tuli? // Where did this dusk and chill come from?

Kylmäpihlaja majakkasaari / lighthouse island

Näkymä Isokarin majakasta / A view from the Isokari Lighthouse

Isokarin majakka / the Isokari Lighthouse

Ilta Isollakarilla / A sunset at Isokari

Vanha Rauma / Old Rauma Unesco World Heritage site

Making Colour exhibition / London

Töiden ripustus Habitare-messuille / Getting ready for Habitare fair

Helsinki by night

Eilen kävin vierailulla Ulla Lapiolahden värjäyskurssilla, tarkoituksenani dokumentoida hieman morsinko- ja indigovärjäystä ja kokeilla hieman jakkilangan värjäystä. Nuotioiden sammuttua tajusin ensimmäisen kerran, että ilma on jo oikeasti viilentynyt, auringonpaisteesta huolimatta. Joku muistutti, että nyt pitäisi nauttia auringosta, koska sitä ei sitten sunnuntain jälkeen vähään aikaan näy. Hän taisi olla oikeassa.

Aamulla heräsin kymmenen maissa hämärään ja ennenkuin nousin vuoteesta, ehdin katsella pari minuuttia ikkunaverhojen välistä, kun tuuli riepotteli saarnea ikkunan takana (en ole varma tuosta puusta, se voi olla jokin muukin; pitää varmaan käydä lähemmin joskus tutustumassa, jotta tietää, minkä ympäröimänä elää). Jotenkin olen äärimmäisen onnellinen siitä, ettei tänään tarvitse mennä mihinkään. Ja että löysin mukavan villapaidan oloasuksi.

Syksy ehti tulla huomaamatta, kun viimeisen kuukauden aikana on ollut elämässä melkein liikaa elämistä. Elokuussa vietimme pari päivää Raumalla ja teimme muutaman päivän majakkaretken Isonkarin majakalle (matkalla poikkesimme myös Kylmäpihlajan majakalla, jossa muutamia vuosia sitten näin elämäni ensimmäisen kerran värimorsinkoa kasvamassa luonnossa, mutta tällä kertaa en sitä löytänyt kuvattavaksi). Majakkasaarella nautimme sileistä kallioista ja veden loiskeessa ja illalla pilkkopimeässä rämmittiin ulkohuussiin, jonka seinillä asusteli suuri kauhua herättävä ristilukkiyhteiskunta, ja muutaman päivän päästä kävelimmekin jo Lontoossa Regent Streetillä hotellilta The National Galleryn Making Colour -näyttelyyn - ja kävimme samantien katsomassa National Galleryn kokoelmat. (Ostin museon kaupasta mukavan määrän värikirjoja, joita ei aiemmin hyllystäni löytynyt, ja silti oli pakko vielä jättää osa ostamatta, kun en yksinkertaisesti jaksanut kantaa.) Ja jälleen, pari päivää paluun jälkeen kävimme purkamassa Höyry-gallerian näyttelyn ja viikon päästä siitä löysin itseni kuolemanväsyneenä Helsingin messuhallista, pakkaamassa viime tingassa teoksia sellofaniin ja kirjoittamassa niille nimilappuja Habitare-messuja varten (jaoin osaston kolmen muun taiteilijan, Pia Feinikin, Janne Laineen ja Anne Mäkelän kanssa.) Siinä välissä ehti tapahtua kaikenlaista yksityiselämässä, sekä itselle että läheisille, vähän liikaa niin pienessä ajassa sulatettavaksi.

Viime viikon olen epätoivoisesti yrittänyt hoitaa paperihommia ajantasalle, mutta jostain kumman syystä väsymys on suorastaan pinttynyt kiinni. En oikein tiedä, millä sen saisi jynssättyä pois. Kasvava pimeys ei edistä asiaa. Lepäämistä olen yrittänyt, samoin leffojen (ja Doctor Who -uusintojen sekä Farscape-sarjan) katsomista, mutta kun pienet rästitehtävät nakuttavat koko ajan takaraivossa, niiltä ei oikein saa mieltään suljettua. Seuraavaksi aion istua ikkunan äärelle nojatuoliin, ottaa käteeni jonkun noista Lontoosta ostamistani värikirjoista ja toiseen käteen uuden kupillisen vaniljakahvia ja kuuntelen ikkunalautaan ropisevaa sadetta ja hiljalleen humisevaa tuulta. Jospa muutaman tunnin kuluttua olisi sen verran virittynyt, että saisi jotenkin rutistettua itsensä paperihommiin.

---


Yesterday I visited the dyeing course held by my friend Ulla Lapiolahti. I wanted to document dyeing process with woad and indigo and also try to dye some yak yarn samples. After the fires went down, I realised for the first time, that the weather has already cooled down. Somebody reminded that we should enjoy the sun in any way we can, because after this Sunday it won't be seen for a while. I guess she was right.

This morning I woke up around 10 am and it was still dark. I didn't get up right a way but kept looking at how the wind teased the ash outside (not sure about the tree, if it is ash or something else - maybe I should check it our more closely so I'd know by which trees surround my life). Somehow right now I am extremely happy about the fact, that I don't have to go anywhere today. And that I've found a warm woolly sweater for myself.

The autumn has come unnoticed and suddenly, because I have had too much living in my life during last month. In August we spent a few days in Rauma (old town is a Unesco World Heritage site), and we did a few days trip to Isokari lighthouse island (we also visited Kylmäpihlaja lighthouse island, where I sawa the natural woad growing a few years back, but I didn't find it again this time). In lighthouse island we enjoyed the smooth rocks against the sea and in the evening I had horror trips to the outdoor toilet, in pitch black night only with a small electric torch helping to find a way and also to see all the large cross spider communities on the walls; and after a few days we were already in London Regent Street walking towards the Making Colour exhibition at the National Gallery (and of course we did go to see the collections at the same time). (I bought a big pile of colour books from the museum shop, and I just had to leave some there, simply because I couldn't carry any more.) And again, after a few days back in Finland we went to pack the Höyry gallery exhibition and a week from that I found myself deadly tired at the Helsinki Fair Centre, packing some prints to cellophane bags and labeling them (I had a booth at the Habitare Furniture Fair with three other artists, Pia Feinik, Janne Laine and Anne Mäkelä). In between this time all things happened, both to myself and to my close ones, a bit too much to handle right now, in this short time.

During the last week I've desperately tried to do all my paper work, but for what ever reason the tiredness has grown very tight, like grime, on me. I don't really know how to get rid of it. The growing darkness doesn't help the situation. I've tried to rest, also watching movies (and Doctor Who reruns and Farscape dvds), but when all those little unfinished jobs are hanging there, on the back of my brain, it's hard to really relax and empty your mind. The next thing I'm going to do is to take one of the colour books I purchased from London, and take a big cup of vanilla coffee and to go sit to an armchair next to the window, and to listen the rain drumming on windowsill and the wind humming outside. After a few hours I just might be powered enough to get myself to work again.

The National Gallery, London

Dog at the Regent Park

Camden Lock Market

Parliament House, London

Skateboard Graveyard at the Millennium Bridge

Dan Sartain - Pass It On

Ihmisiä saaressa. 2014, pigmenttimustevedos, 27x27cm +reunat. // People on Island. 2014, pigment ink print, 27x27cm +margin.

Mietiskelin tuossa nykyretoriikkaa: miten ihmeessä mikään ei ole kenellekään enää vaikeaa, vaan haastavaa? Jotenkin tuntuu, että tämä uuspositiivinen ajattelu kerryttää vain kuonaa aivoihin, kun vaikea-sanan käyttöä kierretään kaiken maailman kiertoilmauksin. "Haastavuus" kyllä sisältää jonkinlaisen vireen siitä, että asia tulee kyllä hoidettua, vaikka suorittaminen onkin esterataa, mutta samalla jonkinlaisen ajatuksen siitä, että mutkia ei saa oikoa eikä periksi antaa tippaakaan - koska ei ole vaikeaa, vain pikkaisen haastavaa. (Ehkä olen tätä aiemminkin jo täällä mietiskellyt, tuntuu niin tutulta ajatukselta).

Joka tapauksessa, viime viikot on olleet oikeasti sekä haastavia että aivan umpirehellisesti vaikeita, kun mikään ei meinaa onnistua kerralla. Koneiden ja laitteiden rikkoutumiset sikseen (standardiasetus) - eniten rassaa se, että kun luulee hoitavansa jonkun asian, se ei kuitenkaan tule hoidetuksi. Ajanvaraukset tai majoitusvaraukset eivät pidä, jo sovitut päivämäärät muuttuvat (mikä aiheuttaa lumipallomaisen muutosefektiin kymmeniin muihin sovittuihin asioihin), tilatut materiaalit eivät tule silloin, kun on luvattu... Pieniä, kevyitäkin asioita, mutta kun ne kasaa yhteen, niin saa melko painavan pinon. Sopeutumiskykykin loppuu jossain vaiheessa, jos päivät täyttyvät jo hoidettujen asioiden uudelleen hoitamisesta - ja kun aika menee siihen "jatkuvaan sopeutumiseen", teosten tekemiselle varattu aika häviää taas johonkin muualle. 

Viimeisimpänä kiittelen omaa tyhmyyttäni: tiesin, että maaliskuun ja huhtikuun vaiheesta tulee rankka ja kiireinen, joten tein hyvissä ajoin suunnitelman siitä, miten ripustan teokset Galerie Pleikuun (Berliiniin): kehystämättömät työt hieman irti seinästä naulojen ja magneettien avulla. Aiemmin olin suunnitellut ripustusta neulojen kanssa, mutta kun huomasin, että voimakkaiden neodym-magneettien hinnat on nykyään aika edulliset, iloitsin jo, ettei tarvitse tehdä reikiä papereihin. Kunnes tajusin, ettei lentokoneeseen saa viedä magneetteja - edes pieniä, jos ne on noita neodymeja. Onneksi tässä on vielä vähän aikaa miettiä.

Vastapainoksi olen kuljeskellut ympäriinsä ja etsinyt sopivaa puuta kuvattavaksi projektiani varten. Ei ole vielä ihan juuri sitä nimenomaista etsimääni yksilöä tullut vastaan, mutta jostain syystä se ei tunnu yhtään haastavalta eikä yhtään vaikealta - valokuvausreissujen sivutuotteina on syntynyt muita hienoja kuvallisia löytöjä.

--

I just wondered about word use: how an earth nothing is difficult any more, but challenging? Somehow I feel, that this neo-positive way of thinking just collects some scum into one's brain, when the word 'difficult' is being avoided and instead all possible euphemisms are used. 'Challenging' holds a thought, that the project will be finished, even though the process is full of obstacles, but it also includes some kind of demand, that you can't take shortcuts or give up, even just a bit - because it's not difficult, just challenging. (Maybe I have thought about this here earlier, sounds so familiar thought.)

Anyway, last few weeks have been both challenging and totally honestly purely difficult, when nothing gets done by doing it once. Broken computers and other equipments are just pure standard, so enough about that - but mostly I'm pissed about the fact that you think you have taken care of something, but still you have to come back to the same thing, to do it again. Appointments or schedules or reservations aren't fixed, dates agreed are changing (which is like a snowball effect to dozens of other related small things), stuff ordered is not shipped when it should be... Small, even light things, but when you collect them together, you'll get quite a heavy pile. The ability to adapt oneself ends at some point, if all days require only adaption after adaption - when you use your whole time trying to adapt to new situation, the time needed for making art is lost somewhere in void.

I have to thank myself for the lates stupidity: I knew that late March and early April will be hard and busy, so I made a Galerie Pleiku (Berlin) exhibition set up plan in good time a few months ago: "floating" setup for unframed prints executed by using nails and magnets. First I thought about just nailing the works through, but then I learned that the prices of the very powerful neodym magnets are actually quite affordable, and I was already glad that I don't have to make any wholes to the prints. Until I realized that there is no possibility to take magnets to the plane, not even small ones as cargo, if they are those neodyms. I'm glad I  still have some time to think it over.

For searching the counterbalance for all this, I've just walked around and looked for a good tree to be photographed for one of my pieces. I haven't yet found the right one, but somehow it doesn't seem to be challenging or difficult at all - I've gotten a lot of other beautiful visual findings as byproduct.

More Like Trees - The Night

[Kuningattaren kuolema / The Death of the Queen. Pigmenttimustetuloste, 27x27cm (+marginaali), ed. 15.]

Kas, kävin Espanjassa. Madridin reissua edelsi miltei kahden viikon tauoton 24/7-työskentely ja Madridissakin joka päivä oli työpäivä, joten eilinen täysuni paluulennolla ja tämänpäiväiset pakkaus- ja inventointisessiot tuntuivat miltei lomalta vain. Illalla jollain energialla sain myös varastotilanteeni ajantasalle - huomenna voin vihdoin vastata viikon aikana tulleisiin tiedusteluihin, ja suurimpaan osaan suosiollisesti.

Madridin aurinkoiset säät ja puut lehtineen antoivat kyllä melkoisen energiapläjäyksen tämän pimeän sumun keskelle. Viikon keskittyminen aivan muuhun (kuusi työpajaa roskisvärjäyksestä; kuulumisia piakkoin Suloisia värejä -sivuilla: suloisiavareja.wordpress.com/) tyhjensi sopivasti päätä ja värjäsi sormet keltaisiksi ja vihreiksi, eikä tullikaan ollut kiinnostunut epämääräisistä nyssäköistä matkalaukuissamme. Päädyin taas itselleni räätälöityyn turismiratkaisuun: Pradon sijaan päädyin sen taakse, uskomattoman kauniiseen kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa vingutin kameraani ja sauhutin kynääni muutamia tunteja. Kuvamateriaalia sielulle ja jotain myös tuleviin artsuiluihin.

Kaikessa upeudessaan Madrid näytti myös kääntöpuoltaan ja paikallisten kanssa jutellessa sai käsityksen siitä, kuinka tukalalta monen tilanne maassa näyttää. Hotellimme sijaitsi parlamenttitalon lähellä, joten todistimme melkein livenä yleislakkopäivän mielenosoitusta. "Melkein" siksi, että seurasimme mielenosoitusta televisiosta ja kuulimme parvekkeelta mielenosoituksen ääniä, mutta kun katsoimme kadulle, näkyvissä oli vain leppoisaa keskiviikkoiltaa viettäviä nauravia ihmisiä. Tosin, koska asuimme niin lähellä parlamenttia, kadullamme oli jonkin aikaa ihan oma poliisibarrikadi, ja koska pidimme suurimman osan työpajoista vilkkaimman mielenosoitusalueen toisella puolella, poliisien ja barrikadien näkeminen kuului jokapäiväiseen arkeen. Työpajoihin osallistuvien ja muiden uusien tuttavuuksiemme kanssa jutellessa sai nopeasti käsityksen siitä, kuinka kattava ja epätoivoinen työttömyystilanne on ja kuinka tiukassa raossa monien ihmisten elämä on. Jos opiskelijat käyvät muotoilukoulua kahdessa tai kolmessa vuorossa ja opettajan päivä saattaa kestää aamuvarhaisesta kymmeneen saakka illalla, jotenkin oma elämänrytmi kaikkine kiireineen ja tilapuutteineenkin tuntuu kummallisen leppoisalta ja väljältä.

David Ackles — Blue Ribbons

[Kadonnut sotilas / Missing Soldier. Pigmenttimustetuloste, 27x12cm (+marginaali), ed. 30.]

Viikko vierähti Saksassa, Karlsruhen ZKM-museoreissulla. Karlsruhea en kaupunkina voi hirveästi suositella, mutta ZKM on kyllä näkemisen arvoinen paikka. Vastaavaa mediataidekeskusta ei ole missään muualla, joten kokemus oli monessakin mielessä ainutlaatuinen. Kaiken teknologian, hienojen teosten ja audiovisuaalisen yliannin keskellä mieleen jäi kuitenkin lipunmyyjän ja oppaiden toivotus: Have fun! En tiedä johtuiko itselleni mieluisasta mediataidekentästä vai vaikuttiko toivotuskin, mutta museossa oli todellakin hauskaa. Ennenkuin väsymys melkein vei jalat alta ja aistit turtuivat kaiken keskellä.

Jotenkin oli hienoa huomata, että tuollainen mediataiteen jättiläinenkään ei selvinnyt ilman teknisiä ongelmia. Molempina päivinä yksi työ oli lopettanut toimintansa ja jälkimmäisenä päivänä todistimme myös yhden teoksen korjaamista. Ei hienoa teknisten ongelmien vuoksi, mutta hienoa siksi, että asenne on kohdallaan. Jos laitteet ovat käytössä joka päivä tuntikaupalla, ongelmilta ei todennäköisesti voi välttyä, mutta toimimattomuuden ei tarvitse olla maailmanloppu: senhän voi korjata. Yhtään toimimattomuudesta närkästynyttä ihmistä ei näyttelyssä näkynyt.

Sen verran kiire aikataulu kuitenkin oli, että jäätelöt jäivät pääasiassa syömättä ja etukäteen haaveilun kohteenani ollut tuorepuristettu mehu ja prätzelit myöskin. Muutenkaan kaupunkia ei hirveästi ehtinyt näkemään, vaikka läheisessä Ettlingenin keskiajalla perustetussa pikkukaupungissa ehdimmekin vierailla. Vanhaa ei ollut paljon jäljellä näissä kolkissa.

---

Ostin Karlsruhesta Julian Barnesin kirjan The Sense of an Ending, jonka luin kotimatkalla. Mieli tekisi lukea lisää. Huomasin, että Barnesilta on suomennettu vain neljä teosta ja viimeisimmät parikymmentä vuotta sitten, mutta tilailenpa kirjat Play.comista. Kieli oli sen verran sointuisaa, että mieluummin luenkin ne englanniksi. (Mikäli en ole vaahdonnut aikaisemmin, niin lukuintoiluni käynnisti pari kolme vuotta sitten uudelleen Sebastian Barry, jonka kirjoja ei myöskään (käsittäkseni) ole suomennettu, eikä niitä oikein edes meinaa saada täkäläisistä kirjakaupoista - mutta jos eteen tulee, niin suosittelen).

Joka tapauksessa: näyttelyiden inspiroimana muistivihkoon tuli useampiakin teos- ja muita ideoita, ja lukeminen puolestaan aiheutti sen, että päästä ulos pyrkivä tekstitulva alkaa olla jo siinä määrin häiritsevä, että pakko ryhtyä pian toimeen, ettei aivo räjähdä.

Innostus on paha silloin, kun työpöytä on notkollaan to-do-listoista.

Lana Del Rey — Video Games

[Pitkä odotus / The Long Wait. Pigmenttimustetuloste, 44x29cm (+marginaali), ed. 15.]

Uh, olikohan sittenkään viisasta jättää työrupeamia sunnuntaiksi, kun olojalka vain vipattaisi. Ja artsuilu- ja kuvittelujalka. Kuvat pyörivät päässä ja nyt on tullut sanoja niiden seuraksi. Mihin minä lokeroin tämän kaiken siksi aikaa, kun teen muille töitä?

Aamu oli joka tapauksessa melko maittava, kun Keskisuomalaisessa oli hyvä kritiikki Taivaanrannanmaalarin kotikirjastoon (Keskisuomalainen 4.12.2011) ja kahvikin kupissa kuumaa ja maittavaa. Häivytti hetkeksi mielestä tuon ulkona vaanivan tasaisen harmauden.

Tekstin ja kahvin maittavuuskaan ei poista sitä kutinaa, joka vetäisi koko ajan printtien ääreen, jatkamaan kokeiluja uuden löydön parissa, jonka sain syliini sattumalta, kun alkuperäinen idea meni poskelleen.

Höyry-galleriassa aukeaa itsenäisyyspäivänä A6-näyttely, jossa nimensä mukaisesti on esillä useampien taiteilijoiden aakuutosen kokoisia pieniä teoksia joulukuusessa. Lisätietoja näyttelystä Höyry-gallerian sivuilta. Harmittaa, kun kädet olivat viikolla siinä kunnossa, etten saanut toteutettua alkuperäistä ajatustani kuultavasta, ompelemalla yhteenliitetystä kuultopaperikuvasta - ehkä ensi vuonna sitten? Olen edellisen artsuprinttaussession aikana miettinyt entistäkin kuumeisemmin, miten voisin hyödyntää kaikki koe- ja virheprintit, joihin paperia on kulunut useiden satojen edestä ja niinpä A6-näyttelyynkin päätyi sitten yksi uniikkiprintti, joka on muunneltu osa yhdestä suuremmasta uniikkityöstä - tai sen koevedoksesta. Jotain ihan toisenlaista joka tapauksessa.

Torstaina miltei myöhästyin kyydistäni Siekkareiden keikalle, kun löysin juuri tuolloin uuden tavan vesinaarmuttaa pintaa. Kuvahan ei irtoa vedessä, mutta kovalla harjalla hankaamalla saa pinnan rikki ja sillä raaputettua kuvaan varsin monisyisiä naarmuja ja viiltoja. Ajattelin lähiaikoina valmistaa osasta printtejä naarmutettuja uniikkipohjia kuvansiirtotöilleni - eli pohjana on yksi printti ja päälle yritän kiinnittää lakan avulla toisen. Lueskelin sen verran foorumeita, että olen aika vakuuttunut siitä, että kuvan fyysinen laatu ei tästä prosessista huonone ja laatumateriaaleja käyttämällä saa laadukasta jälkeä aikaiseksi. Kummasti tulee lisävirtaa aina, kun pääsee johonkin uuteen käsiksi.

Kunpa virta nyt vain pysyisi akussa sen aikaa, että saan muut työrupeamat alta pois...

Breeders - Cannonball

Rahallinen inhorealismi on johtanut ääritoimenpiteisiin: mainoskatko! Mainoskatko! Monsterium-pinssejä on ostettavissa Jyväskylässä Galleria Beckeristä ja Jyväskylän taidemuseolta (á 3€ - jos oikein muistan). Kukallisia monstereita, pääkalloisuutta ja kaikenmaaliman elukoita perhosista kissoihin sointuvissa kesäväreissä - pääkalloja unohtamatta. Sitä todellista taidetta joka takin liepeeseen ja laukun läppään!





---

Kesähelteet päätyivät lopulta viime viikolla migreeniin. Yläkaupungin yöhön astuin melkein vastentahtoisesti, mutta sompaaminen ihmismassan läpi kannatti. Löysin yliopiston poistokirjamyynnistä Faber Birrenin kirjan History of Color in Painting, mikä oli aika järkyttävän hieno löytö. Birrenin kirjoja tulee harvemmin eteen ja etenkään niin edullisesti. Joten vaikka oma Yläkaupungin yöni ei venynytkään edes yön alkuun saakka, niin kokonaissuoritus oli täysi kymppi.