Everything Everything - Feet For Hands

[Melusinan uni / Melusina's Dream. Pigmenttimustetuloste, ~9x9cm (+marginaali), ed. 30.]

Hirveää huomata, että oma teksti on muuttunut tökstöks-kieleksi. Melkein hävettää lukea. Ja juuri, kun olen alkanut taas tehdä tiheämmin päiväkirjamerkintöjä - päiväkirjoittaa - sekä työpäiväkirjaa että muutaman lauseen perinteisempää päiväkirjaa. Se oli oikeastaan vahinko: Samsungin tabletissani sattui olemaan valmis päiväkirjatemplaatti, johon kokeellisesti nappasin kuvan ja kirjotiin muutaman rivin tekstiä ...ja jotenkin vain jäin koukkuun siihen. Tuntuu, että asiat saavat jonkinlaisen rakenteen, kun ne kirjoittaa auki - vaikka tekstiä olisi vain se muutama rivi. Kirjoittaminen siirtää ne päästä paperille (tai tässä tapauksessa koneeseen) ja päähän tulee tilaa jollekin muulle.

Sama tyhjentävä funktio tällä blogin pitämiselläkin on ollut. Enemmän kirjoitan näitä sanoja tulevaisuuden minälleni kuin kenellekään muulle; tai en ehkä tulevaisuuden minällekään, vaan sille rinnakkaisminälle, joka haluaa saada tietoonsa, missä mennään ja mieleensä rauhan siitä, että asiat on tehty.

Tiedostan kyllä yksityisen ja julkisen rajat ja henkilökohtaisista asioistani vuodatan kuitenkin suhtkoht pidättyväisesti, mutten kuitenkaan varsinaisesti vahdi itseäni. Ne sanat syntyvät, joiden on tarkoitus syntyä. En juurikaan sensuroi kirjoittaessa itseäni, en edes muuttele sanoja, enkä siirtele kappaleita paikasta toiseen, vaan se mikä tulee, se tulee - mikä ajatusten harhaillessa johtaa sitten tökstöks-kieleen. Välillä mietin, että ehkä pieni puunaus tekisi hyvää, mutten halua joutua samaan hiomisen kierteeseen, jossa olen monen bloggaajan huomannut pyörivän. Kun kirjoittaa muille, kynnys nousee ja blogitekstien kirjoittamisesta ja täydelliseksi hiomisesta voikin tulla yhtä-äkkiä tuntien urakka ja työteliästä hommaa, jota ei sitten enää mielellään edes tee. Miten se sellaisessa tilanteessa auttaisi tyhjentämään pään? Tulisi vain yksi tehtävä lisää työlistalle, eikä mitään poistuisi.

Aika paljon lyhyistä merkinnöistäni on siirtynyt omaan FB-profiiliini (näkyvissä vain ystävilleni), omalle julkiselle FB-sivulleni tai Twitteriin, joita käytän ennemminkin oman työminäni tekemisten raportointiin kuin syvällisiä pohtiviin päiväkirjamerkintöihin. Harvoin palaan merkintöihini jälkeenpäin, mutta joskus huomaan sitä tekeväni, ja aina vasta jälkeenpäin omista merkinnöistäni tajuan, kuinka suuria projekteja ja juttuja olen saanut aikaiseksi. Kun pienenkin konkreettisen, käsin pideltävän asian tekeminen vaatii moninkertaisen määrän näkymätöntä työtä, turhan usein niskassa jomottaa aikaansaamattomuuden tunne. Asioiden ylös kirjoittaminen palauttaa jonkinlaiset realistiset mittasuhteet tekemiselle.

Mutta tabletti, sen kamera ja kynä ovat tuoneet jotain pientä uutta tähän syksyyn. Tämän pitkän bloggailun, twiittailun ja facebookkailun jälkeen on jotenkin erityisen hieno tunne, kun jotakin jää vain yhdelle silmäparille. Tietyllä tavalla ne tärkeimmät asiat: pienet tunnelmat ja hetket, jotka saa itselle muistiin muutamalla sanalla tai viivalla, mutta joiden avaaminen muille vaatisi pitkän selityksen. Hyvä muistuttaa itseään tässä mediamylläkän keskellä, että jotain saa ja pitää olla vain itselleenkin.

The Dawn Chorus - The Hope Will Kill Us

[Poissa 152. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Niin kiireessä, ettei kellon tikityskään pysy perässä. Säieteoriatkin olen varmaan huomaamattani tullut todistaakseni. Alkuvuosi on tullut hypittyä braanista toiseen ja todennäköisimmin olen tehnyt hommia ja sairastanut yhtäaikaa rinnakkaistodellisuuksissa - kun toisaalta tuntuu, että olen ehtinyt vain tauteilemaan ja toisaalta tuntuu, etten ole ehtinyt muuta tekemäänkään kuin leipätöitä. Totuus lienee siinä välissä, fifty sixty.

Tänään tajusin, kuinka hirmu vaikeaa on kirjoittaa omasta artsuilustaan. Toisaalta on aina hirveä tarve kertoa, mistä työt ovat syntyneet, mutta toisaalta en halua aukikoodata kaikkea luurangoksi. Tällä kertaa on erityisen vaikeaa, koska pitäisi kertoa nimenomaan sellaisista asioista, mitkä itse koen toissijaiseksi: piilomerkityksistä ja kaikenmaailman alitajuntahommeleista. Totta kai olen kertonut näyttelyiden yhteydessä teosten yleisteemasta, omista tekemisen lähtökohdistani ja aika paljon tekniikastanikin, mutta jotenkin nyt liikutaan alueella, johon itselläni ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Jotenkin haluaisin pysyä artsuiluni suhteen vähän etäämmällä: tehdä työn, jättää sen katsottavaksi ja poistua paikalta. En haluaisi millään olla ohjaamassa katsojan reaktiota tai nollareagointia mihinkään suuntaan. Työ saisi toimia itsenään: joko kolahtaa tai sitten ei, ja joko jäädä alitajuntaa hiplailemaan tai sitten ei.

Olen aina pitänyt ns. pääsiäismunista ja jutuista, jotka eivät ehkä aukea heti, vaan ajan kuluttua, jos silloinkaan. Vaikka tarkoitukseni ei ole tehdä teoksistani mitään jippokokoelmia, erilaisten pienten tahallisten virheiden, huomaamattomien kontekstien ja piiloviitteiden määrä on töissäni melkoinen - ja itselleni hienoimpia hetkiä ovat ne, kun joku on löytänyt niistä "näkyvän kuvan" ja itsestäänselvyyden lisäksi muutakin. Muutaman vuoden takaisen Harmonian näyttelyn kohdalla ehdottomasti palkitsevin hetki oli, kun yli puoli vuotta näyttelyn jälkeen sain meilin, jossa yksi näyttelyvieras kertoi, kuinka oli yhtä-äkkiä kesämökkinsä saunan lauteilla istuessaan tajunnut yhden työn linkittymisen kahteen toiseen työhön ja näyttelyjulisteeseen.

Minulla ei ole tarvetta varjella henkeen ja vereen näitä juttuja paljastumasta, mutta samalla tuntuu siltä, etten halua olla niitä ensisijaisesti tarjoilemassakaan. Niin kauan, kun pienet salaisuudet saavat olla satunnaisesti oivallettavissa, näiden pienten yhteyksien hoksaaminen tuo iloa itselleni ja niille muutamille muille, joille syntyy sama ajatuskuvio - mutta jos kaikki salaisuudet kaiveltaisiin esiin, työt lakkaisivat olemasta itseään ja muuttuisivat nimenomaan jippokokoelmaksi ja gimmickiksi.

Varsinkin, kun nuo teosteni satunnaiset pääsiäismunat eivät ole mielestäni se oleellinen juttu, vaan tietynlainen lisäbonus. Aika usein nuo oivaltamista vaativat pienet seikat syntyvät täysin vahingossa: mielessäni on teema tai tapa, jota lähden toteuttamaan ja lopputulos ajautuu johonkin suuntaan - ehkä joka teoksen kohdalla eri suuntaan. Näkymätön viitesidos syntyy puolivahingossa, kun jätän kertomatta alkuperäisen ajatuksen tai sen, miten kuvat liittyvät toisiinsa, koska teosten valmistuessa en pidä sitä tärkeänä. Koska monet kuvat rakentuvat kollaasina rankasti muunnelluista valokuvista ja esimerkiksi kuvan pohjana käytetystä rakennuksesta saattaa olla jäljellä vain seinä tai silhuetti, pääsiäismuna saattaa syntyä niinkin arvaamatta, että joku tunnistaa rankasti käsitellystä kuvasta alkuperäisen rakennuksen. Suuria pieniä löytöjä.

---

Sainpas kirjoitettua itseanalyysia sen sijaan, että olisin kirjoittanut pyydetyn tekstin teoksistani. Ainakin onnistuin itseni vakuuttamaan siitä, etten avaa teoksiani sen enempää kuin olen tähänkään asti avannut.

Ja jotkut niistä ovat vain kuvia. Ilman mitään taustahärdellejä.

I Was A Cub Scout - Pink Squares

Oih! Sain niin ihanan palautteen Coloriasta heti aamulla, että koko viikko kirkastui hetkessä. Tästä viikosta ei yksinkertaisesti *voi* tulla huonoa.

Kävin tilitoimistoreissulla ostamassa vähän lisää copiceja, jotta pääsen jatkamaan piirusteluani. Olen vain hukannut yhden vihon, johon ennen joulua onnistuin luonnostelemaan varsin hyviä juttuja. Tuskin olen roskiin heittänyt, mutta ei tästä taloudesta kyllä mitään löydä etsimällä. Tuurilla ehkä jonain ensi syksyn pimenevänä iltana.

Samaisella reissulla poikkesin - pitkästä aikaa - taidetoimikuntaan lukemaan tietosanakirjaa. Kulttuurisana-mandingo -osa on nyt käyty läpi. Juhlallisesti ilmoitan, että olen tavoittanut puolivälin. Sen kunniaksi menen kohta nukkumaan.