Näytetään tekstit, joissa on tunniste perjantaiharhailut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perjantaiharhailut. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, lokakuuta 05, 2018

Kevyt perjantai - A Light Friday



Herään sateeseen. On niin hämärää, että tavakseni tullut aamukahvin nauttiminen kirjan ääressä olohuoneen sohvalla ei onnistu ilman, että laittaa valot päälle. Ja kun valot laittaa päälle, alkaa heti tuntua illalta, eikä kahvista tunnu olevan mitään apua. Laitan kirjan kiinni ja päätän siirtyä talviaikaan: silloin juon aamukahvini työkoneeni ääressä lueskellen meilini ja miettimällä missä järjestyksessä hoidan minkäkin asian.

Yön aikana sähköpostiini on tullut palaute: "Huikean hienosti kirjoitettu kirja. [---] Näin jälkikäteen melkein toivon, että olisit jättänyt kuvat pois. Ei niin, että ovat huonoja, mutta ihmiset luulevat tätä varmaankin taidekirjaksi, ja taidekirjoja ei enää kukaan osta. [---] Tämä on tekstin osalta niin ansiokas, ja tietokirjana olisi varmasti myyntimenestys. Tietokirjathan ovat Suomessa myydyimpien joukossa." - Melkein samalla tavoin sanoi minulle jonkin aikaa sitten eräs toinen taidekentän toimija. Hetkellisesti minulla on hitusen ontto olo - olenko tehnyt virheen? Mutta kyse on vain sekuntien häilähdyksestä, sitten palaan omaan varmuuteeni: kirja piti tehdä sellaisena kuin sen tein, missään muussa muodossa se ei olisi onnistunut.

Kiitän viestistä, ja jäämmekin puoleksitoista tunniksi mielenkiintoiseen sähköpostikeskusteluun. Paljon uutta, paljon ideoita, hyvää mieltä - mutta samalla päällekäyvä aikaansaamattomuuden tunne.

Olen huono aloittamaan mitään hommia, kun tiedän, että kohta pitäisi lähteä. Pitäisi toimittaa taidelainaamoon lähetyslista, jonka eilen kirjoitin, mutta unohdin viedä mukanani, ja viedä tilitoimistoon syyskuun kuitit ja selvitellä Suomi-valtuutuksen saloja, kun en ole saanut sitä toimimaan - ennenkuin kolmelta taidemuseolla alkaa Toisia todellisuuksia -näyttelyn taiteilijatapaaminen, joka toimii samalla ystävätreffieni aloituksena. (Menen yleisöksi, Timo on taiteilijavieraana ja hänen teoksensa on museossa esillä kokoelmanäyttelyssä.)

En saa mitään isompaa aikaiseksi (kuten esimerkiksi teosten pakkaamista, jota en voi aloittaa, koska sopivankokoisia taustapahveja ei olekaan valmiina, ja pahveja en pääse leikkaamaan, koska leikkurin päällinen on valjastettu pohjustettujen paperien kuivumistasoksi, ja juuri nyt en voi niitä liikuttaa). Joten teen kaikenlaista pientä: vastaan Kuvittajien jäsenkyselyyn, luen muutaman artikkelin tekijänoikeuksista, vastaan muutamiin sähköposteihin, joihin olisi pitänyt vastata jo ajat sitten.

(Kenkiä jalkaan laittaessani huomaan, että eilisillan ahneus on rikkonut selkäni. Beckerille kävellessäni huomasin, että Kampus oli täynnä opiskelijoita haalareissaan (tai, tärkeämpi havainto: tölkit kädessään). Olin toki kuullut järjettömän bassonjytkeen kotiin - tai itseasiassa huomasin ensin, että haarukka tärisi pöydällä, ennenkuin kuulin itse äänen - mutta luulin, että pihalle on parkkeerattu joku discodatsun. Mutta Kauppakadun aprohan se olikin. Kaikenkattavat haalariryypiskelybileet. En osannut lähtiessäni varustautua oikein, joten lainasin Beckeristä muovipussin. Kauppaostokseni (maito, viinirypäleitä, parmankinkkua, ciabatta) maksoin kokonaan tölkeillä, mikä on aika huomattava saavutus, ottaen huomioon, että matkaa Beckerin ja kaupan välillä oli vain reilun korttelin verran. Tarkoitukseni oli Pokemon-kävellä vähän, mutta siinä samalla intouduin keräämään tölkkejä, kun niitä vain oli niin runsaasti tarjolla - ja ihan lyhyessä ajassa keräsin tölkkejä neljän kympin edestä. Sitten oli pakko palata kotiin tuomaan ostokset ja hakemaan hanskat, loppumatkan tölkit keräsin kotiin. Koko illan podin huonoa omaa tuntoa siitä, etten mennyt keräilemään enempää tuota ilmaista rahaa, mutta nyt kenkiä laittaessani ymmärrän plokkauksen vaarat harjoittelemattomalle - selkä kramppaa siinä määrin, että jos olisin lähtenyt toiselle kierrokselle ja olisin varmaankin huumaantunut maahan heitetyn rahan määrästä, etten olisi osannut lopettaa ollenkaan, makaisin juuri nyt vuoteen omana kykenemättä nousemaan.)

Kaikki ei mennyt tietenkään ihan putkeen: tilitoimistossa ei ollut enää ketään paikalla. Saan kuitit vietyä, mutta Suomi-valtuutuksen salat jäävät vielä tutkimatta. Taidemuseolla taiteilijatapaamisen aikana pää alkaa taas syöttää puheisiin mitenkään liittymättömiä ideoita (miten käy aina, kun en oikein kuule hälyn takia puhetta ja pää pääsee odotustilassa harhautumaan muuhun), ehdin kirjoittaa jotakin ylös. Viimeiset kolme esittelyä kuulen vaivatta ja mietiskelen, että minun pitäisi oikeastaan käydä enemmän tämäntyyppisissä tapahtumissa. On jotenkin vapauttavaa irtautua hetkeksi omasta hommastaan ja kuulla muiden prosesseista.

Loppuilta menee vapaan merkeissä. Tapaan pitkästä aikaa ystävän, jonka viimeksi näin viime jouluna. Osittain siksi, että hän asuu toisaalla, mutta osittain siksi, että vaikka periaatteessa olen fyysisesti tehnyt keväästä syksyyn töitä kotona, olen jotenkin henkisesti ollut paljon kauempana - tavoittamattomissa. Olen joskus miettinyt, onko mikään työ järkevä valinta siinä vaiheessa, kun ei ole aikaa muulle elämälle, eikä ystäville - mutta toisaalta, vaihtoehtojakaan ei hirveästi ole. On tehtävä se, mitä mieli vaatii, ja olen superkiitollinen niistä muutamista rakkaista ystävistäni, joiden ystävyyttä tämä ajoittainen pitkäksi aikaa katoamiseni ei tunnu haittaavan.

---

It's raining when I wake up. It's so grey and dark that I can't read at the living room without turning the lights on. And at that point it starts to feel like evening, and coffee loses its magical waking powers. So I close my book and decide to change my habits to winter time: I drink my morning coffee next to my computer, while reading emails and thinking about my today's to do list.

The first email I read: 'This book is written absolutely beautifully. [---] I almost wish that you had left the pictures out from this book. Not that they are bad, but people might think this is an art book, and no one buys art book these days. [---] This is so well written, and if as a non-fiction it would be probably a success. You know, non-fiction books are the most sold in Finland.' - This is almost the same what another worker on the art field said to me some time ago. For a moment I feel a bit strange - have I made a mistake? But it lasts just a few seconds, then I get back to my own certainty: this book had to be done in a way I did it, it wouldn't have worked in any other way.

I thank him for the feedback, and we have a very interesting email conversation for an hour and a half. A lots of new ideas and good things - but at the same time an invasive feeling of inefficiency.

I can't start doing anything when I know that soon I should leave. I should deliver the artwork list to the Gallery Becker / artotheque, that I wrote yesterday, but forgot to take with me, and take September book keeping to my book keeper, before an artist meeting will start at the Jyväskylä Art Museum at three. (I'll be in audience, Timo is an artist guest since his artwork is presented at the museum collection exhibition.)

I really get nothing bigger done (like packing artworks, which I can't continue, because I don't have right sized support cardboard ready, and I can't cut any, since my cutting board is being occupied by papers which are drying, and right now I can't move them). So I do all kinds of small stuff: I reply to the member questionnaire of the illustrators organization, I read through a couple of articles of copyrights, I reply a few emails, that I should have replied a good time ago.

During the artist meeting I can't hear everything since the background noise and my mind starts drifting, and my head starts forming new ideas (which happens everyday I get distracted even a little bit), and I even manage to write something down. Luckily I hear the three last talks without effort and I think that I should really visit these kinds of event more. It's somehow nice to break free from my own job, and hear about the processes of the others.

The rest of the night I have free time. I meet with my friend, who I last saw last xmas. Partly because she lives partly somewhere else, but partly because my time use: even I have physically worked home from spring to autumn, I've been away, eaten by my job, unreachable. I've sometimes wondered if my job is the right choice at the point, when I don't have time to other life, nor friends - but on the other hand, there aren't really choices. I just have to do what my heart tells me to do, and I'm super grateful of those few friends of mine, who don't seem to mind about me vanishing from time to time.


-







sunnuntaina, elokuuta 18, 2013

Muse - Follow Me


[Vaskenruosteyrttitarha Tampereella TR1 / Checkpoint Leonardo 17.8. – 20.10.2013.]

Puuhaviikko, jolla ei ole loppumispistettä. Työn alla on kaksi todella suuritöistä nettinäyttelyä, oma SULOisia värejä -opas (jonka tekemiseen saimme Jyväskylän taide- ja tiedesäätiöltä apurahan, jonka saamme paradoksaalisesti kokonaisuudessaan vasta, kun opas on tehty! - mikä ei käytännössä ole juurikaan mahdollistanut sitä, että työhön olisi voinut keskittyä millään tavalla, vaikka kiitollisena olen ko. rahaa ajatellutkin) ja useita pieniä projekteja. Tämän viikon bonusaikataulutettavana on ollut vielä Checkpoint Leonardo -näyttelyn rantautuminen Tampereelle, TR1:een.

Tiistaina kävimme pystyttämässä. Onneksi ei itse tarvinnut tehdä raskaasta työstä juuri mitään muuta kuin osoitella paikka ja näyttää tärkeältä ja ammattitaitoinen henkilökunta ruuvaili hyllyt seinälle tuosta vaan. (Suurkiitos myös Timpalle, joka käytännössä teki sen osuuden, joka minun olisi pitänyt hoitaa). Lasipurkkienkin kanssa olin onneksi jo tehnyt kaikki käytännössä valmiiksi jo kesän aikana, joten kokonaisuudessaan pystytys saatiin tehtyä 6-7 tunnissa, mikä oli juuri sen verran, mihin kolmen tunnin yöunien jälkeen juuri ja juuri kykeni.

Seuraavana päivänä matka jatkui työvireiselle vapaa-ajan matkalle Hämeenlinnaan, josta palasin yöjunalla takaisin aivan uitettuna. Sade ei lakannut hetkeksikään koko päivänä. Vaikka se aamulla vielä tuntui virkistävältä ja raikastavalta, jossain välissä, kun laukun sisällä paperit käpristelivät kosteuttaan, alkoi tempaus tuntua aivan tolkuttomalta. Torstain taistelin deadlineja vastaan aivan kanveesissa, työ kieltämättä oli kuin tervan juontia. Matkailu ehkä avartaa, mutta kotimaanmatkailu vaikuttaa kuin nuijanukutus.

Nonstop-puuhaviikon väsymys kulminoitui tietenkin sitten Checkpoint Leonardo -näyttelyn avajaispäivään. Perjantai-aamuun liittyi sekä piristävä ja kevyt lounas ystävän seurassa että väsyttävää ja kiukuttavaa tekijänoikeussäätöä (josta varmaan kirjoitan monta ruudullista tekstiä myöhemmin); kolmen jälkeen pääsin näyttelytilaan viimeistelemään teoksen jo valmiiksi ryytyneenä, mutta onneksi ehdin vähän hoitaa meiliasioitani ja hengitellä ylhäisessä yksinäisyydessä ennen avajaisia.

Mikä siinä on, että nykyään, kun kavereita näkee muissa kuin kotikaupungissaan lähinnä näyttelynavajaisissa, tilanteessa on aina melkein puolikuollut ja keskustelu on lähinnä yksisanaista vastailua - tai sitten hirvittävä sanojen vuolas dadaistinen pulppuilu, jossa ei ole päätä eikä häntää? Kerta toisensa jälkeen huomaa, ettei näyttelyn avajaiset ole mikään ihana, palkitseva hetki, kun kaikki on valmista, vaan pääosin toivoo vain, että kaikki olisi jo ohi, että pääsisi nukkumaan. Jos paikalle ei satu ystäviä. Se kummasti aina siirtää fokuksen väsymyksestä johonkin muuhun. Onneksi nyt sattui, vaikka joutuivatkin sitten kuuntelemaan vuoroin lyhytsanaista vastailuani kysymyksiin tai täysin asian viereen osuvaa puhetulvaa.

Kuulin sen verran myöhään (tai todennäköisesti joku tärkeä meili on jäänyt kriittisessä kohdassa huomaamatta), että olisi ollut mahdollisuus yöpyä Tampereella avajaisten jälkeen, että olin jo ehtinyt sopia itselleni muuta ohjelmaa lauantaiaamuksi, enkä halunnut sitä perua. Skippasin epäkorrektisti myös tarjotun illallismahdollisuuden, osittain samasta syystä: tsekkasin, että ehdin suurinpiirtein istua alas, kun jo pitäisi sompailla toiselta puolen kaupunkia rautatieasemalle. Väsymyksen tilassa tuntui Oikealta Ratkaisulta lähteä kahville ja pienelle purtavalle Ystävien seurassa ja illasta tulikin aika rentouttava ja kerrassaan ihana. Lyhyt tosin, kun juna ei odota. Silti tunnen omantunnon pistoksen, kun jättäydyin itsekkäästi pois taideympyröistä ja tarjotusta ohjelmasta.

Junassa nukahdin lippu kädessä ennenkuin se lähti edes liikkeelle ja ilmeisesti konduktööri oli saanut helposti skannattua viivakoodin paperista herättämättä. Onneksi päätepysäkki oli Jyväskylä, muuten olisin tehnyt varmaan illan päätteeksi vielä itäisen Suomen ekskursion.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Työ on pystyssä ja saa kasvaa omillaan pari kuukautta - tosin jännittää millaisia yrttejä tällä kertaa tarhani tuottaa. Eilinen rentouttava päivä SULOisia värejä -projektin kanssa, pottupainellen ja valokuvaillen ja sitten kevyessä sateessa kotiin kävellen (ennenkuin se muuttui kumisevaksi kaatosateeksi) oli kovin virkistävä poikkeus koneen äärellä ähöttämiseen. Ja tänään aurinko paistaa jälleen.

Puheen aikana katosta lankesi niin taivaallinen valo, että pakko oli tallentaa. Laadullisesti ja rajauksellisestikin parempia valokuvia ko. tilanteesta löytyy, mutta tähän tallentui kertakaikkiaan niin hyvä pyhä kolminaisuus taustakööreineen, etten voinut jättää laittamatta.

lauantaina, syyskuuta 10, 2011

Low Duo — It Was You And Me


[Deidre, Noon. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 5.]

Perjantai kului Helsingissä: mediataidekokousta ja illalla vielä Art Fair Suomen avajaisissa pistäytyiminen (oli niiiiin mukava tavata monta tuttua!) - ja Live Herring -palaveria mennen tullen. Paluu kotiin tänään oli mukava, kun pääsi ennen yötä perille, ja kun pöydällä odotti valmis printtisarja, joka oli saanut elämänsä ihan silkasta vahingosta.

Päädyin lopulta kaivamaan jo kerran hylkäämäni vedossarjan kätköistä ja mietin, olisiko kuville jotakin tehtävissä analogisin keinoin. Tulin jo siihen tulokseen, että ei, mutta löysinkin ihan toisen väylän, kun otin loppuun yhtä toista sarjaa, jonka toimituspäivä on viikon alussa ja johon käytin sitten viimeiset paperini (jotka oli sille projektille varattukin).

Paperin puutteessa ihminen heittäytyy kokeelliseksi. Tai oikeastaan kaikkihan johtuu yliväsymyksestä, jonka vuoksi ei katso, mitä printteriinsä tunkee - esimerkiksi sitä, onko printattavassa paperissa jo valmiiksi kuva. Lopputuloksena jotain, mitä en ole uskaltanut aiemmin kokeilla - päällekkäisprinttejä. Olen pelännyt, että jo täyteen printatulle paperille tulostettaessa muste ei imeydy sisään vaan jää siihen päälle ja sotkee seuraavat printit. Mutta ainakin noille huokoisille ja orgaanisen oloisille puuvillapapereille väri näyttää imeytyvän hyvin myös jo painetun kuvan päälle.

Tämä on erittäikin iloinen uutinen, sillä jonkin aikaa sitten järjestelin kaikki hukka- ja koevedokset yhdeen lootaan, jonka reunaan kirjoitin isolla mustalla tussilla KÄÄRGH. Järkyttävintä on, että noiden kaikkien viime vuosina kerääntyneiden hukkapaperimateriaalien yhteishinta lähentelee tonnia. Onneksi suurin osa on kuitenkin printtikokeita ja muuta, eikä pelkkää traumaattista printterin huonoa jälkeä.

Olen jo ajat sitten ajatellut valjastaa osan testiprinteistä uniikkitöiden pohjaksi - kokeilin jo pari vuotta sitten muutamaa tekniikkaa, mutta tämä päälleprinttaustekniikka (pienellä twistillä, jota en tässä kokonaisuudessaan jaksa selostaa) tuntui aika hurjasti mahdollisuuksia avaavilta! Sen sijaan noita huonosti printtautuneita en oikein halua käyttää minkään työn pohjaksikaan, koska jäljen kestävyydestä niissä ei ole takeita. Suunnittelin kuitenkin jo jonkinlaista pientä testilaboratoriota, jossa teen väri- ja valokokeita noille surkean kohtalon kärsineille kuville.

Joka tapauksessa, kuvassa näkyvä kaunotar on kahden kaverikuvansa (+ 1 variaatio jokaisesta) lähdössä Habitareen näytille ja myyntiin - sekä muutamia päätynee myös vip-asiakkaittemme huomiin.

perjantaina, syyskuuta 18, 2009

Doves - Kingdom Of Rust


[Poissa 103. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Aamu alkoi toimistolla - Animoitui liike on sujunut näpsäkästi, mutta pieneen säätöön menee aina yllättävän paljon aikaa. Joten sähköposteja lähti kilokaupalla aamulla ennen lounasmiittiä (joka konvertoitui käytännössä pelkäksi lounaaksi). Kävin noutamassa tilaamani ohjelman, mutta olin niin tiltissä, ettei löytynyt pattia asentaa sitä. Pari palaveria - ja monta viisariroundia - myöhemmin oli jälleen pakko realisoitua jäätölölle jäätelölle ja tällä kertaa onnistuimme houkuttelemaan Soilen kanssa mukaamme myös naapurihuoneesta Mitran. Jäätelöhetki sujui kohtuullisen älykkään ja vireän keskustelun merkeissä. Tarkoituksenani oli palata Beckerin näyttelyn pressipöydän kautta kotiin, mutta kuinka ollakaan, päädyin Ellinooran kanssa istumaan Kirkkopuistoon. Johon jossain välissä saapui myös Hannele. Yhdessä päädyimme lähtemään kohti yläkaupunkia ja päädyimme Sohwille. Sitten kello olikin niin paljon, että olikin jo Beckerillä Marjan näyttelyn avajaisten aika, joten menimme samantien sinne. Pitkällisen poukkoilun jälkeen päädyin lopulta kotiin ryytyneenä.

---

Ajattelin vilkaista televisiosta jotain virkistävää ja päädyin katselemaan kiinnostavaa, mutta äärimmäisen vastenmielistä dokumenttisarjaa rotusorrosta. En usko, että ensi yön unitarjonta on kovinkaan positiivista sorttia. (Sitten vielä ihmetellään, miksi tositv ja ultimate hömppä houkuttavat.)

perjantaina, elokuuta 07, 2009

Polyphonic Spree - Soldier Girl


[Lentävä siipyyläinen.]

Ihan oikeasti: mihin tuo aika oikein menee? Tämäkin viikko on mennyt nopeasti, kun olen ollut koko ajan päivän eri ajassa kuin kalenteri. Siis jäljessä.

Viime viikolla piiitkä viikonloppu Siipyyn Kiilissä rannikolla: värjäilyä, lojumista, luento, kurssi ja uusintavierailu Yttergrundin majakalle. Uskomaton paikka tuo Kiili, joskin sateinen ja öisin kalsahtava merisää teki kosteassa kirjailijan mökissä tepposiaan luuraasuille. Kuvia katsottavissa Värjärikillan sivuilta (ja toivottavasti pian myös enemmän). Paluumatkalla kiepattiin Ullan ja Tiinan kanssa kierros Kristiinankaupungissa - vallan valloittava kaupunki. Pieni turistiannos teki hyvää sielulle.

Toin varmaankin nokkosperhosia mukanani... Nimittäin paluusta seuraavana päivänä ikkunan edessä räpytteli yksi ja yritti päästä ulos, mutta kun kutsuin Timpan avaamaan vähän jäykän ikkunan, se ehti räpytellä jonnekin muualle. Kun sitten lähdin kaupungille, huomasin hississä, että perhonen istui PÄÄSSÄNI - menin varovasti ulos ja ravistelin päätäni, niin se pääsi lepattemaan likeisille niityille. Ja kun tulin kotiin, myöhemmin illalla ikkunan edessä räpytteli taas nokkosperhonen. Lieneekö hissimatka päämatkustajana ollut niin mieleenpainuva vai lieneekö ollut vallan toinen yksilö?


[Neulegraffiti Kristiinankaupungissa.]

Harmittaa, kun en päässyt tänään Kari Södön avajaisiin Beckeriin. Kävin nimittäin iltapäiväbrunssilla Lounaispuiston grillillä ja paluumatkalla kieppasin Beckeriillä kaffella, tapasin itse taiteilijan ja näin näyttelynkin. Olipahan pitkästä aikaa jotain, missä visuaalinen väsymykseni tai sielullinen hämmennykseni ei ottanut heti ylivaltaa.