HAIM - If I Could Change Your Mind

Curious Cat / Society 6

Kesäkuu on ollut ihan hirveää puurtamista. Sellaista taustahommaa, mikä ei oikein näy missään. Itselle tulee sellainen olo, että ei ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka päivät venyvät vähintään kaksitoistatuntisiksi ja joka ilta on niin väsynyt, että meinaa nukahtaa olohuoneen nojatuoliin. Ja nukahtaakin.

Jotain luovaakin: sain ison kuvitustilauksen, joka työllistää koko kesän ja osan syksyäkin. Kivaa hommaa, mutta aiheeltaan ehkä hieman raskaskin - aihe koskettaa henkilökohtaisesti, joten työ on sujunut varsin tunteellisissa merkeissä. Kuvitusprosessi on ollut tavallaan normaalia helpompaa, mutta myös uuvuttavampaa: tunnen olevani kokonaisuudessaan niin syvällä sisällä, että itsensä ravisteleminen takaisin normaalimoodiin työpöydän äärestä on jo melkoinen urakka. Ja käytännössä valmistelen vasta koko projektia!

Kuvitusprojekti on innottanut myös sivuprojekteihin: olen samalla piirrellyt myös omia kuvituksiani. Society6-sivulleni olen tehnyt muutamia kissoja ja piakkoin latailen sinne myös muita kuvituksia. Työn alla myös pari kuvituskorttisarjaa ja muuta uutta.

Tämä on tavallaan kaikkein tylsintä aikaa: ziljoonia projekteja meneillään, mutta ei mitään näytettävää, ei ulkopuolisille - eikä myöskään edes todistusaineistoksi itselleni siitä, että oikeasti saan aikaiseksi jotain.


I have been working like maniac through June. All kinds of background jobs, not very visible stuff. It feels like I'm not achieving anything and really doing nothing, even though every working day is at least twelve hours and every evening I'm so tired, that I nearly fall a sleep while sitting in living room arm chair. And, not nearly: I've fallen asleep nearly every evening before getting to bed.

But there is something creative going on also: I got a big illustration commission, that I'm working with through the whole summer and until autumn. It is fun but also a bit heavy on its subject - which is not a very fun thing and also touches my life personally - so, I've been working very emotionally. Somehow the illustration process has been easier than normally, but also twice as tiredning: I feel I'm so deep in the subject that bringing myself mentally back to the normal mode in life in between the illustration sessions is a bit hard. And I've hardly started the process!

This illustration commission has inspirated me to draw other stuff too. I've added some cat illustrations to my Society6 page and soon also some other stuff. Also working with some new illustrated card series and other stuff.

But this is the most boring time for this kind of stuff: zillions of projects on their way, and nothing ready to show yet, to others - or as evindence to prove to myself that I'm actually doing something.

A Winged Victory for the Sullen - Minuet For A Cheap Piano Number One

Galleria Henkevän silakan ensimmäiset versiot // The very first layouts of The Gallery Spirited Herring

Yhden aikakauden loppu: Galleria Henkevä Silakka on arkistoineen suljettu - ainakin toistaiseksi. Avasin verkkotaiteen gallerian vuonna 1997 kaikille avoimena galleriana. Se oli ensimmäinen laatuaan Suomessa ja aikalailla ensimmäisten joukossa koko maailmassa. Ajatuksena oli saada paitsi esityspaikka omille teoksille (verkkotila ei ollut tuolloin niin helposti saatavilla kuin nykyään), myös tarjota paikka muille ja luoda verkkotaiteen kokoelma. Teoksia kokoelmaan on karttunut vuodesta 1997 html-koodatuista alkuajan nettitöistä demoihin, alkuaikoina enemmän kuin viime vuosina.

Alkujaan päivittelin verkkogalleriaa käsin html-kielellä, myöhemmin siirryttiin tietokantaan. Alkujaan pidin galleriaa pystyssä omin voimin, sitten sen ympärille alkoi kertyä enemmän tai vähemmän hommaan sitoutunut työryhmä, myöhemmin se oli Keski-Suomen taidetoimikunnan projektina ja Live Herring -työryhmän läänintaiteilijakauden ajan Live Herring vastasi sen ylläpidosta - hienoa sikälikin, että koko Live Herring syntyi tavallaan galleriatoiminnan kautta. Läänintaiteilijakauden jälkeen sivusto on ollut jälleen täysin omalla vastuullani sekä sisällöllisesti että kustannuksiltaan. Jo vuoden alussa mietin gallerian kohtaloa ja tein jonkinlaisia suunnitelmia sen kehittämiseksi, mutta realiteetit tulivat eteen aika pian. Tällä hetkellä ei ole yksinkertaisesti aikaa eikä oikein energiaakaan panostaa gallerian kehittämiseen tai ylläpitoon: muilta töiltä jäävä aika on muutenkin kortilla ja sen jälkellä olevan ajan haluan vihdoin keskittyä vähäksi aikaa täysin omien teosteni tekemiseen. Noin kuukausi sitten tuli aiheelliseksi muuttaa tietokannan salasanoja ja tiukentaa turvallisuutta, ja kun tuolloin minulla ei ollut siihen aikaa, suljin gallerian "väliaikaisesti" - enkä ehtinyt tekemään asialle mitään siihen mennessä, kun muutama päivä sitten tuli lasku verkkosivutilasta. Tajusin, etten myöskään halua enää käyttää rahojani projektin tekohengitykseen. Galleriassa oli hienoja töitä esillä, sinne tuli säännöllisesti - joskin harvenevasti - uusia teoksia ja siellä kävi muutaman tuhatta ihmistä kuukausittain katsomassa niitä, mutta toimiakseen jatkossakin sivu olisi tarvinnut totaalista remonttia.

Gallerialle ei ole nyt resursseja, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin kokonaan irtisanoutunut siitä. Viimeisessä galleriaversiossa olleet teokset ovat tallessa ja on hyvin mahdollista, että galleria vielä palaa uusittuna jossain vaiheessa, mutta tuskin ainakaan tämän vuoden aikana, ja ehkä ei ensi vuodenkaan, ellei gallerialle löydy toista kehittäjää ja kustantajaa.

Galleria Henkevän SIlakan domain webgalleria.net on parkkeerattuna tällä hetkellä Colorian alaisuuteen ja johtaa Colorian pääsivulle. (Siinä toinen iso projektini, joka tällä hetkellä taistelee olemassa olostaan: se on odottanut totaalista uusimista jo melkein seitsemän vuotta, mutta en ole sillekään onnistunut löytämään rahoitusta ja tällä hetkellä on epävarmaa, miten sivuston lopulta käy - en haluaisi sitä "kuolleenakaan" verkossa pitää. Mutta se on toinen tarina.)

Vähän outo olo. Galleria vaati satoja, ellei suorastaan tuhansia työtunteja ja tarjosi sekä ilon että stressin hetkiä paitsi itselleni, myös kaikille niille muille, jotka olivat mukana tekemässä ja kehittämässä sivustoa näiden seitsemäntoista vuoden aikana. Kiitos teille kaikille mukana olleille, sekä gallerian kehittäjille että taiteilijoille - teitä oli monta! Ja kyllä, galleria olisi ansainnut toisenlaisen lopetuksen kuin hiljaisen hiipumisen ja hätäisen sammutuksen - mutta toivotaan, että tämä sammutus on vain väliaikaista.


EDIT: Juuri, kun olin julkaissut tämän, sain sähköpostiini kaverilta linkin: Opiskelijat ideoivat nettiin maksuttoman videotaidegallerian, joka toimii hyvin samantyyppisesti videoiden kanssa kuin mitä Galleria Henkevä Silakka toimi nettitaiteen kanssa! Mahtava juttu!



The end of one era: the online web art gallery Spirited Herring is closed - at least for now. I started the online web art gallery in 1997 as an open-to-all free gallery. It was the first one in Finland and amongst the very first ones in all over the world. My objective was to find a place to show my own work (web space was not so easily available then) but also to offer similar exhibition are for other people, and also another objective was to found a collection of (digital / interactive) web art works. The collection has grown since 1997 and  includes works from simpe html coded works to demos.

At first I maintained the gallery by coding html, later it was database based. At first it was solely my project, but afterwards some people started to gather around to work (volunteers) with me. Later the art council of Central Finland financed the gallery project, and when Live Herring group was working as a regional artist for five years (2009-2013), it took care of the gallery (which was fine, since the whole Live Herring activities were kind of based on the gallery work). Since beginning of this year the site has been again totally my responsibility both contentwise and with expences. Already at the beginning of this year I was thinking about the destiny of the gallery and made some plans to develope it, but quite soon I bumped into realities. Right now I simply don't have enough time or energy to invest in developing or administration of the gallery: the time I have left from other jobs and projects is not enough anyway, and I want to use all the time possible to my own artistic work. About a month ago it was necessary to change the database passwords and tighten the security, and when I didn't have time then, I just closed the gallery "temporarily" - and didn't get to chance to make any of the work required, when I received an invoice from web hotel. Right then I realised, that I don't want to use my money to keep the site alive - or forcing the project alive - in this condition. The gallery exhibited some fine web art works, it received regularly (though not as often now as before) new works and monthly a couple of thousand visitors came to view them, but to function in the future, it would have needed a full renovation.

At this moment there are no resources for the gallery, but it doesn't mean, that I would have quitted it forever. The collection of the last gallery version are safe and it is quite possible that the Spirited Herring will return some day, totally renoved. But not this year, and maybe not the next either, if somebody else won't take the gallery to develope and to sponsor.

The domain of the gallery Spirited Herring webgalleria.net leads now to the main page of Coloria, which is my another big project on colour - only in Finnish.

I feel quite odd. Gallery took hundreds, if not thousands of work hours and offered some moments of joy and utter stress not only for myself but to all those other people, who were working and developing the site during these seventeen years. Thank you all, both the developers and artists - there are many of you!  And yes, the gallery should have been ended in a different manner t han just to quiet fading and fast shut down - but let's hope that this break is just temporary one.


EDIT: I just posted it when I received a link to a story at a local newspaper, about one video art gallery, started by some students at www.videokanava.com - which idea is very much like it was in Spirited Herring, but with videos instead of net art!  Beautiful!

Joan as Police Woman - What Would You Do

[Poissa/Absent 142. Pigmenttimustetuloste / pigment ink print, 15x14cm.]

Rikoimme helatorstain hiljaisuutta kokoamalla toisen Expedit-hyllyn ja porailemalla kummankin hyllyn taakse lisävaneria ja kulmarautoja vahvikkeeksi ennenkuin siirsimme hyllyt paikalleen. Jälleen hyvä päivä työskentelyyn: ulkona on kylmä ja niin harmaata ja synkeää, että on pitänyt pitää valoja päällä koko päivän ja sade ropisee kotoisasti ikkunaan. Sen verran tuo pelkkä rakennusprojekti lohkaisi päivästä aikaa (itse hyllyjen kokoaminen ei juurikaan, mutta tuo vahvistusruuvailu ja pähkäily), että projekti jatkunee vielä viikonloppuna lopullisella seinään pulttaamisella.

Olen ihan villinä riemusta leikellyt kahdeksasta hyllypaketeista taustapahveja teoksilleni. Saan vähäksi aikaa kunnon varaston pakkausmateriaalista, mistä on aina pulaa (en halua maksaa itseäni kipeäksi valmispaketeista - ja muutenkin suosin kierrätettyä). Siinä missä tuo projektihuone alkaa hiljalleen siistiytyä, on oma työhuoneeni muuttunut hiljalleen sekaiseksi pahvi- ja muovivarastoksi. Leikkelen materiaaleja sopivan kokoisiksi hiljalleen zeniläisessä hengessä siistimmiksi kasoiksi. Jospa se työhuonekin täältä joskus tulee uudelleen näkyviin...

Tänään olen hyllyn kokoamisen ohessa kirjoittanut ja lähettänyt tarjouksen melko suuresta kuvitustyöstä. Ei ole  vielä lainkaan varmaa, tilataanko koko urakkaa minulta ylipäätään, mutta olen silti jo luonnostellut paperin kulmat täyteen. Aihe on tärkeä ja itselleni läheinen ja briiffin luettuani tuntui, että kynä vain alkoi liukua automaattisesti paperia pitkin. Toivottavasti tästä pääsen tarinoimaan jatkossa enemmänkin. Peukut pystyyn!


We broke the silence of the Ascension Day (which is public holiday in Finland) by assembling the another Expedit shelf and by adding some plywood and angle irons to both before moving them to their final places. Again it was a perfect day for this kind of work: it's cold outside, and so grey and dark, that we've had lights on the whole day. The rain patters comfortable to the window glass (well, it's nice to be inside and warm). Assembling the shelves didn't take much time, but other things - adding the plywood and additional screws and angle irons - took so much hours that the project will continue still maybe a day or two. Hopefully we'll get to bolt the whole thing to a wall next weekend.

With wild joy I've been cutting all the cardboard of the eight shelf packages to my own package use. I'll have a proper stock of packaging material, which is normally almost always finished (because I don't want to use all my finances on buying expensive packaging materials - and also I prefer using this kind of recycled material). While the another room slowly starts to be organized heaven, my work room has turned into a cardboard and plastic wrap storage with piles of stuff lying around. I'm cutting all this material suitable for my purposes and try to make the piles smaller. Maybe I'll see my workroom floor again soon...

Today I've also written and sent an offer of quite large illustration work. It's not certain, that the project will be handed to me, but I've already have filled the paper corners with sketches. The theme of the illustration project is very important and very close to myself, and after reading a brief, my pen just started to move by itself... I hope I can tell more about this project later. Keep your fingers crossed!

James - Frozen Britain

[Poissa/Absent 48. Pigmenttimustetuloste / pigment ink print, 15x14cm.]

Suuria Pieniä elämän iloja: ostimme viime elokuussa yhteen huoneeseen kaksi Ikean 5x5  Expedit-hyllyä  huoneen jakajaksi, tarkoituksena paitsi saada tilaa kirjoille ja levyille, myös erottaa huoneesta pieni lisäpuuhatila minulle. Elämä on ollut niin kiireistä, ettei ole ollut aikaa irrottaa päivää kokoamiseen tätä aiemmin, mutta eilen vihdoin pääsimme aloittamaan projektin. Koko päivä meni urakoidessa: itse hyllyn kokoaminen oli helppoa ja sujui nopeasti, mutta sitä ennen samalla siivosimme huoneesta ylimääräistä tavaraa pois. Kokosimme ensin vain toisen hyllyn, koska tarkoitus on vielä vähän vahvistaa hyllyä taustalevyillä ja lisätä vähän ylimääräisiä hyllyvahvikkeita (koska... Ikea). Jatkamme loppuviikosta, kun taustalevyt ja kulmaraudat on hankittu.

Mutta jo alkaa tuntua toiveikkaalta: pian saa taidekirjatkin läjistä hyllyyn. Ja sitten on myös paikka, missä ajattelin jatkossa signeerata ja hoitaa teosten pakkaamisen - nyt olen tehnyt sen keittiön pöydän ääressä. Muutenhan se ei haittaa, mutta kummallisen työlästä kaikista pikkupuuhistakin tulee, kun joutuu aina erikseen raivaamaan itselleen työtilan ja sitten vielä metsästämään välineet ympäri asuntoa - ja korjaamaan kaikki pois, kun on ruokailun aika.

Tämän järjestelyinnon bonuskierroksena päädyin suunnittelemaan pikkutilan ovenpieleen lataamoa: suunnittelen siihen ständin, johon tulee kaikki talon laturit kameroiden akkulatureista kännykkä-, läppäri- ja padilatureihin. Nimikoituna. Jospa sitten loppuisi myös jokaviikkoinen laturien etsimisruljanssi.

Tämä uusi järjestys kesän kynnyksellä tuntuu uudelta alulta. Inspiroivaa.

---

Big Little joys of life: last August we purchased two Ikea 5x5 Expedit shelves to divide one room in two spaces; in order to have more shelves for our books and lps, but also to have a small extra working space for me. Our lives have been so busy, that we haven't had a whole day to do this before, but yesterday we finally got some time to start the project. We spent the whole day working: assembling the shelf itself was a fast job, but before that we did some cleaning and threw away some stuff. We only assembled the first shelf, because we like to buy some backboards and some additional stuff to strenghten the shelves (because... Ikea). We will continue with the project at the end of the week, when all backboards and angle irons will be purchased.

But I'm feeling so glad already: soon the art books will find their new home on shelves instead of having to spend their life on piles on the floor. And then I'll have a spot, where I will sign my works and pack them to for shipping - until now I have managed to do all this by our kitchen table. It doesn't matter really, but even the smallest chores are strangely laborious when you have to clear the space every time and then search for the stuff you need all around the flat - and clean up everything straigthaway, when it is time to cook.

As a bonus round for this sudden need to organize everything, I ended up planning a chargery next to the doorway of the small extra space: I will design a small stand, which has space for all the chargers of this household, from battery chargers of the cameras to chargers of cellphones, laptops and tablets. With their labels on each cord. Maybe then the weekly searches for some charger would finally stop.

This new order and the summer coming soon feels  all as a new start. Inspiring!

The National - I Need My Girl

[Poissa/Absent 194. Pigmenttimustetuloste / pigment ink print, 15x14cm.]

[Below in English]

Alkaa työmäärä olemaan sietokyvyn rajamailla: kuvitus- ja taittotyöt, jotka normaalisti ovat mukavia, eivät etene mihinkään suuntaan. Lisää kasautuu ympäriinsä. Olen odottanut toukokuun loppupuolta kuin kuuta nousevaa, ajatellen, että nyt olisi vihdoin aikaa tehdä omia projekteja. En osannut varautua siihen, että kaikki voi jumiutua paikalleen tai jopa ottaa takapakkia itsestäni riippumattomista syistä. Enkä siihen, että jostain takavasemmalta iskee hirveä helle ja pienikin työ tuntuu hirveältä puserrukselta - eikä tietokoneen ääressä istuminen muutenkaan huvita, kun elämä on ulkona.

Helpotuksekseni sain pari vapaapäivää alkuviikosta: lähdimme sunnuntaina Helsinkiin ja palasimme vasta tiistaiyönä. Yövyimme Tornissa (alennushinta oli vain pari euroa viereistä Omenahotellia kalliimpi!) ja huone oli niin iso ja viihtyisä, että oli melkein vaikea lähteä ulos, vaikka sää pistikin parastaan. Koko matkan olin kuitenkin aika väsynyt ja vähän kipeän oloinen, ja kyllä kieltämättä hermo kiristyi äärimmilleen, kun yhtä-äkkiä maanantaina useampikin ihminen lähestyi sähköpostitse paniikkiviestillä ja pyysi kommenttia/tarkistusta asioihin, jotka olisi voinut hoitaa jo paljon aiemmin. Ensin ajattelin olla reagoimatta viesteihin ihan vain siksi, että edellisestä oikeasta lomapäivästä on liian kauan ja tarvitsin ne muutamat vapaaksi ajattelemaani päivää ilman mitään ylimääräisiä hässäköitä.

Onneksi tekniikka teki ratkaisun puolestani: olin unohtanut ottaa laturin padiini ja akun tyhjetessä hävisi myös yhteydenpitoni maailmaan. Tosin, samalla hävisi myös mahdollisuus lukea siihen junamatkaa varten lataamani lehdet - minkä vuoksi ylipäätään pidin padia päällä. Ehkä jatkossa jätän tabletin kotiin ja ostan kassiini paperisen lehden tai raahaan mukanani muutamaa pokkaria.

Miten tästä sähköisestä maailmasta muka on niin vaikea irrota edes pariksi päiväksi? Ja miksi minulla on niin huono omatunto ja ahdistava olo, kun jätän vastaamatta viesteihin lomaksi merkkaamanani päivänä - kun olen vielä ilmoittanut kaikille asianosaisille, että olen lomalla? Olen selittänyt jatkuvaa tarvettani lukea meilejäni sillä, että jos en reagoi niihin heti, ne alkavat kasautua ja myöhemmin niiden läpikäyminen on hirveä urakka. Mutta alan epäillä, että saatan olla nettiriippuvainen. Jos nytkin olisin pitänyt kaikki luukut ulkomaailmaan kiinni, olisin voinut viettää ihan huolettoman Oikean Loman, sen sijaan, että asiat vaivasivat koko ajan alitajunnassani. John Lennon on sanonut: "Elämä tapahtuu sillä välin, kun suunnittelet jotain ihan muuta." Minä sanon (ja todennäköisesti joku muu on sanonut tämän jo aiemmin, tuntuu niin ilmeiseltä): "Elämä tapahtuu sillä välin, kun olet verkossa". Tai: "Elämä tapahtuu sillä välin, kun tsekkaat meilejäsi".

(Ja turhaan kannoin mielessäni huonoa omaatuntoa ja stressasin viestikatkosta: asiat ratkesivat ilman minuakin. Työkasani ei kasvanut.)

---

ps. Ennenkuin menette pois netistä: Hietzu on kirjoittanut blogiinsa Jyväskylän taiteilijaseuran Kevättuuletuksesta: Taidetta puoleen hintaan





I'm starting to reach the outer limits of my work amount: the illustration and layout jobs that I normally like, don't proceed anywhere. More new stuff just piles around. I've been waiting anxiously the end of May, thinking, that now I could finally concentrate into my own projects. I just couldn't prepare myself with this situation, when everything is just stuck or even taken a few steps back without me able to influence to it. And certainly I wasn't prepared to the sudden hot weather, which makes even the smallest job feel huge - and no need to say, that with the sun shining outside, I'm not really enjoying sitting inside staring my computer screen.

I was happy to have a couple of days off last weekend and at the start of the week: on Sunday we took train to Helsinki and came back on late Tuesday evening. We stayed in the upscale hotel Torni (which just happened to cost only a few euros more than the cheap self-service hotel chain Omena next to Torni) and the room was so spacious and cozy, that it was almost hard to leave it to go outside, even though the weather was beautiful. However, I was somewhat tired and a little bit unwell during the whole trip, and I almost flipped on Monday, when I got a few email messages marked "urgent", requiring my comment or approval on a thing or another - they all were about cases that could have been taken care of at a much earlier stage. First I thought that I wouldn't react to those messages just because I had my last day off so long ago that I really would have needed those two days without any extra mess.

But I'm glad that technique failed and made the decision for me: I just forgot my tablet charger home and when the tablet battery went out, I went offline with it. At the same time I also lost the possibility to read the electronic magazines that I had downloaded for the return trip home - the reason why my tablet was turned on. Maybe in the future I'll be wise enough to leave my tablet home and just buy good old paper mags or just crab some paper back books to my bag.

How can it be so difficult to plug myself offline even just for couple of days? And why do I feel so bad  and even anxiety, when I don't answer my messages on my days off (and when everyone knows I'm having a day off)? I have been explaining my need to read email with the fact, that if I don't react to emails at once, they start to pile and then it is just pure pain to try to deal with them later when there are too much messages. But I'm starting to suspect, that I might be online addict. If I just had kept all the "door closed" on my trip, I would have had a couple of Real Holidays, instead of thinking unconsciously about the problems I didn't reply to. John Lennon has said "Life is what happens to you while you're busy making other plans." I say (and probably somebody else has said this before, this seems to be so obvious: "Life is what happens around you while you're online." (Well, Google didn't return any quotes on that one...) Or: "Life is what happens around you while you're checking your email."

(And I was fool to have compunction and stress about not reacting: all cases proceed perfectly fine without me.)

Kevätmielellä / Spring Spirit

[Poissa / Absent 143. Pigmenttimustetuloste / pigment ink print, 15x14cm.]

Saimme Berliinissä etukäteismaistiaisen vihreistä puista ja lämmöstä - hiljalleen kesä alkaa hiipiä tännekin. Viime viikon aikana puihin on tulleet lehdet ja eilen oli ensimmäinen oikea kesäpäivä. Oli loistava päivä aloittaa "Kevättuuletus" Jyväskylän taiteilijaseuran Galleria Beckerissä. Vaikka olinkin talkoolaisena mukana myymässä lainaamon teoksia, niin ei mikään kyllä työltä tuntunut. Oli hienoa nähdä, että taide löysi uusiin koteihin ja erityisen hienoa oli tavata ihmisiä, jotka olivat aiemmin hankkineet tai hankkivat nyt taidettani. Galleriamyynti on yleensä niin kasvotonta, teoksen ostaja ja taiteilija kohtaavat vain harvoin, että aina näissä poikkeustilanteissa tuntee saavansa tuplasti virtaa seuraavia päiviä varten.

(Minulta oli myynnissä Poissa-installaatiossani olleet vedokset ja muutama vanhempi kehystetty teos. Teoksia meni muutama eilen ja loput jäävät Beckerille "takahuonemyyntiin" toukokuun loppuun saakka.)

Eilen Jyväskylässä järjestettiin myös Yläkaupungin yö. Työpöydälläni odotti kinkkinen nettisivudeadline, joten lähdin viiden maissa kotiin työpöydän ääreen, ja koko yön juhlinta jäi väliin. Toisaalta, katsoin etukäteen Yläkaupungin yön ohjelmasta, ettei ohjelmasta juuri tälle mielenlaadulle ollut mitään sellaista tarjottavaa, että olisin väen vängällä halunnut mennä katsomaan. Aurinkoinen ilma ulkona tosin teki sisällä työskentelystäni melkein mahdotonta. Olen ylpeä siitä, että jaksoin pitää kuria itselleni: yksi iso ongelma ainakin tuli puoliksi selvitettyä ja projekti meni ison askeleen eteenpäin. Ensi viikolla vähemmän tuskaa töiden kanssa.

Tänään sama kaunis ilma odottaa ikkunan takana. Olen pakannut luonnoslehtiön jo laukkuuni...

---

In Berlin we got some pre-taste of the green scenery and warmth - and slowly the summer starts to reach these northern corners too. During the last week the trees got some leaves and yesterday it was the first real summer day. It was a perfect day to start the spring sales at the gallery Becker (of the Jyväskylä Artists' Society) in Jyväskylä. Even though I was one of the voluntary workers selling art works, there was nothing that felt "work". It was great to see how artworks found their ways to new homes, and it was especially wonderful to meet people, who had bought my artworks earlier or purchased it yesterday. Usually the gallery sales are so faceless, the purchaser of the artwork and the artist meet only seldom - and that's why when these exceptions happen, you always feel double energized for the following days.

(There were the prints of my Absent installation and also a few of the older works on sale at the event. Some artworks were sold yesterday and the rest of them will be available for half a price from the gallery "back room" until the end of May.)

Yesterday there was also "Yläkaupungin yö" event ("the night at the upper city"), which is sort of a city carneval with lots of free cultural events. But I had a difficult commission web site project waiting on my workdesk, so I missed the night parties and sat next to my computer from 5pm on. On the other hand, I peeked the event programme and noticed that there weren't a lot of offering to my mindset right now - nothing that I would have wanted to go and see no matter what. The sunny weather, though, was making my work inside almost impossible. I'm so proud of myself, that I did obey myself: at least one big problem half-solved and the project took a giant step ahead. Less work-pain for next week.

Today the similar beautiful weather is waiting outside the window. I have already packed the sketch book into my bag...

Poissa on poissa / Absent is absent

[Poissa 195. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Berliinin residenssin vuoksi pääsin purkamaan Prahasta tulleen kaksisataaosaisen Poissa-teoksen paketistaan vasta nyt. Installaatio oli Prahassa esillä viimeistä kertaa. Tavallaan olen helpottunut siitä, ettei edessä ole enää kertaakaan installaation kaksitoistatuntista ripustussessiota, samalla tunnen haikeutta siitä, etten pääse enää sitä kokemaan ja näkemään. Poissa-installaatio on ollut yksi lempiteoksistani, enkä tiedä, saanko yhtä vaikuttavia teoksia enää aikaiseksi. Oma harminsa on tavallaan myös se, että dokumenttikuvissa kolmiulotteinen installaatio ei elä lainkaan samalla tavalla kuin mitä se oli livenä. Hyviin kuviinkin siitä on tallentunut vain pieni lattea osa siitä, mitä se oli kolmiulotteisena suurena teoksena. En saanut videoitua kunnolla installaatiota, mutta joitakin pieniä pätkiä minulla sentään on siitä videollekin tarttunut - jospa näin jälkikäteen saisin koottua pienen koosteen.

Lauantaista 17.5. lähtien installaatiossa mukana olleet vedokset ovat myynnissä puoleen hintaan, à 35€. ** Otan vastaan ennakkovarauksia (nouto Galleria Beckeristä 17.5.-30.5.) tai postitilauksia Poissa-installaation vedoksista pe 17.5. klo 22 saakka! ** Lue lisää: http://www.paivihintsanen.fi/poissa-installaation-vedokset-myynnissa-prints-from-absent-installation-on-sale

---

Due to the residence time I spent in Berlin, I only just got to unpack the 200-piece Absent installation. The installation was exhibited for the last time in Prague this spring. In a way I'm relieved about the fact, that there won't be the twelve hour installation session waiting never ever again with this work, but at the same time I feel a bit sad, that I won't be able to see and experience the work again. The Absent installation has been one of my favourite works and it's hard to do anything like that again. I also noticed that in my documentary photos the three-dimension installation won't show its true colours like it was when experienced live. Even in the best photos there is only a slight glimpse of what the big three-dimension work was on site. I didn't take any proper videos of the installation, but some small video clips I should have - so maybe I could edit some kind of documentation afterwards.

From May 17 on, the prints that were part of the installation are for 50% sale, à 35€.** Preorders / reservations available until May 17, until 10pm UTC+2 (preorders will be shipped via mail, or reserved print(s) can be collected from gallery Becker May 17 through May 30, 2014)! ** Please read more: http://www.paivihintsanen.fi/poissa-installaation-vedokset-myynnissa-prints-from-absent-installation-on-sale

Random Prints (vol. 4)

The Fragrance of Skies.


Jätin tänään Random Prints -projektin (vol. 4) viimeiset neljä kuorta - kaikki 90 on nyt jaettu Berliiniin.

Eräs taiteilijatuttavani kyseenalaisti fb-postauksessaan Random Prints -facebook-sivulla aikaa ja rahaa tuhlailevan projektini mielekkyyttä ja sitä, että onko hyvä asia, että taiteilija jakaa ilmaiseksi töitään pois "hyötymättä mitään". Osittain ymmärrän palautteen, mutta kuitenkaan en. (Edit: Eikä näköjään ehkä palautteen antajakaan, koska kävi poistamassa palautteensa juuri ennenkuin ehdin julkaista tämän postauksen ja linkittää tästä alkuperäiseen kommenttiin. Mutta julkaisen tämän silti.)

Kyllä, myönnän suoraan, minulta menee projektiin sekä aikaa että rahaa. Olen tehnyt vedokset laatupaperille. Aiemmissa kolmessa projektissani olen käyttänyt 305 grammaista Hahnemühlen Ultra Smooth Photo Rag -paperia, tällä kertaa käytin 188-grammaista, koska maahantuojalla ei ollut varastossa paksumpaa. Tällä kertaa projektiin kulunut paperi maksoi 85 euroa, aiemmin se on maksanut noin 110 euroa. Pigmenttimustetta kului noin kahdenkymmenen viiden euron edestä. Vähän paksummista kirjekuorista olen pulittanut muutamia kymppejä ja kirjeen paperista muutamia euroja. Aikaa kuvan tekemiseen on mennyt noin viikko, leikkaamiseen ja signeeraamiseen sekä kirjeiden kokoamiseen (jokaiseen kuoreen on vedoksen lisäksi tullut kirje, jossa tervehdys on englanniksi, saksaksi sekä ranskaksi) muutama päivä.

Menee siis sekä aikaa ja rahaa, mutta "hyötymättä mitään?" Kun toimeentulo on tiukilla, raha tuntuu helposti ainoalta merkittävältä vastikkeelta, mutta en ole koskaan itse osannut ajatella, että tekisin yhtään projektia vain rahan takia - jotkut projektit on vain toteutettava, riippumatta sitä tuovatko vai vievätkö ne rahaa. Pennin latia en tästä(kään) projektista tienaa, mutta se ei koskaan ole ollut tarkoituskaan.

En osaa sanoa, miksi aloitin projektin ja mistä idea päähäni alunperin tuli (olen kutsunut Random Prints -projektia itse aina terapiaprojektiksini, jonka teen, koska se vain täytyy tehdä), enkä osaa edes sanoa, mitä siltä odotin. Mutta se mitä olen vastineeksi saanut, on paljon rahaa tärkeämpää. En osannut etukäteen ollenkaan ajatella, kuinka paljon ihmiset voisivat kirjeestäni ilahtua, enkä sitä kuinka suurten muistojen osaksi ne pääsevät. Yksi kirjekuoren löytäjäpariskunta on kertonut, että vedos on heidän ruokailuhuoneen seinällään ja muutamassa vuodessa perheeseen on syntynyt uusi jouluperinne: joka vuosi he kertovat lapsenlapsilleen jouluaterian aikana aina saman tarinan siitä, kuinka löysivät kirjeen aurinkoisena päivänä Firenzen matkallaan. Toinen löysi kuvan samana päivänä, kun kuuli parantuneensa vaikeasta sairaudestaan. Kolmannella kirje tuli eteen keskellä arkea ja muutti koko päivän. Tämän tyyppiset tarinat ovat suurempia kuin kuva yksinään olisi ollut ja ne tekevät koko projektista suuremman kuin mitä sen oli alunperin tarkoitus ollakaan. Jollain kummallisella tavalla, joka kerralla, kirjeiden tarina nivoutuu osaksi yhdeksänkymmenen ihmisen elämää ja muodostaa uuden luvun jokaisen kirjeen löytäneen ihmisen tarinaan.

Ehkä kuitenkin viimeisen muutaman vuoden aikana merkittävimmäksi on tullut eräänlainen vaikeasti kuvailtava toivon tunne, joka liittyy projektiin. Random Prints -kirjeitä jättäessä on välillä melkein syyllinen olo, melkein kuin olisi tekemässä jotain vähän ilkivaltaista. Ehkä se tulee siitä, että esimerkiksi lentokentillä ei saa jättää mitään mihinkään, ihan sama onko kirje vai salkku, ja siellä olen tuota sääntöä totellutkin - en halua aiheuttaa minkäänlaista väärää terroristihälytystä. Mutta samankaltainen tunne tulee, kun jättää kirjeen julkiselle paikalle löydettäväksi; aina käy mielessä, että millaisen hälyn se mahdollisesti aiheuttaa ja kenet se säikäyttää. On jotenkin lohdullinen tunne, että vielä löytyy ihmisiä, jotka uskaltavat avata täysin anonyymejä kirjeitä tässä uhkien täyttämässä maailmassa.

Pienin lahja ei ole myöskään se, että olen jäänyt sähköpostikirjeenvaihtoon muutamien kirjeen löytäneiden ihmisten kanssa. Monen kanssa emme ole puhuneet tästä projektista enää pitkään aikaan, tai ylipäätään taiteesta. Kirjoittelemme tavallisesta elämästä, siitä millainen ilma on ollut ja mitä ruokaa olemme nauttineet ja mitä elokuvia nähneet. On jotenkin sanoinkuvaamattoman arvokasta saada pala jonkun ihmisen arkea satojen tai tuhansien kilometrien päästä. Meidät on yhdistänyt vain se pieni kirjekuori, sattumalta löydetty.



Today I left around the last four envelopes of Random Prints project (vol. 4) - all 90 envelopes have now been left around Berlin.

One of my artist collagues posted to Random Prints FB-page a comment, in which he requested, if there was any sense in my project at all, and if it is ok for an artist to give her artworks away for free, "without gaining anything". Partly I understand his comments, but still really I don't. (Edit: Maybe the commentator doesn't stand by his comment anyway, because he has deleted his comment right before I ended up publishing this posting and make a link to his original comment. But I'm publishing this entry anyway.)

Yes, I admit, I spend both time and money in my project. I have printed the pictures on high-quality paper. In my three earlier Random Prints projects I've used 305 gr Hahnemühle Ultra Smooth Photo Rag paper, this time I used 188 gr paper, because there wasn't thicker paper at the importer's shelves. This time the cost of the paper used in this project was 85 euros, before it has been about 110 euros. I've used pigment ink for about 25 euros worth. Of the envelopes, slightly thicker than normal ones, I've paid a couple of tens of euros and of the paper in letters for a few euros. It has taken about one week to make the picture and print it, and to cut the papers, sign the prints and assembling the letters and prints to envetlopes has taken a few days (each envelope has besides the print itself, also an accompanying letter with greetings in English, German and French.)

So, I use both time and money, but "without gaining anything"? When the income is low, money will come easily the most important - maybe even only important - compensation, but I've never thought I would make any project just for money - some projects just has to be done, regardless if they bring or take money. I won't get a penny from this Random Prints project (neither), but it has never been the purpose in any way.

I can't say why I started the Random Prints project and where I got the idea in the first place (I've called the project my therapy project - something I'm doing because I just have to), and I can't even tell, what I was originally expecting from the project. But what I have gotten from the project is anyway much more important than money. Beforehand I couldn't even thought how much joy the simple prints could bring to people, and I couldn't predict how the project would play a large role in some important memories. One couple told me, that the print is framed and is hanging on their dining room wall, and in a few years time a new christmas tradition has born: each year during the christmas dinner they tell to their grand children a story about how they found the letter in some sunny day during their trip to Florence. One woman found the envelope in the same day she heard that her serious illness had been defeated. One woman found the envelope in the mids of everyday life, and it just changed the whole day. This kind of stories are much more bigger than the picture alone would have been, and they make the whole project bigger than it was never meant to be. In some strange way, each and every time, the story of the envelopes is intertwined in lives of ninety people, forming a new chapter on the story of people who have found the envelopes.

However, during the last few years, the most important thing that the Random Prints project has brought to myself, is some kind of feeling of hope - 'hope' is maybe closest word to the feeling which is hard to describe. Every time when I'm leaving Random Prints envelopes around I feel almost quilty, almost as if I was doing something evil and criminal. Maybe the feeling rises from the fact, that I have executed every Random Prints project when I'm travelling abroad, and every time the trip has started from airport, in which you can't leave anything anywhere - it's the same if it is an envelope or a suitcase. I have followed the rule diligently - I wouldn't like to cause any false terrorist alarm. But the unsecure feeling follows you from airports to the cities, to the towns and villages, to the countryside. Everytime I leave an envelope to a public space, I have a same kind of alarmed feeling, and once and a while I wonder the possibility of alert it could make and I imagine people being scared of that unknown object. Things that wouldn't even visited one's mind a few decades ago. In some way it feels so comforting to know, that there still are some people, who dare to open perfectly anonymous envelopes in these world full of threats.

There is still something else, that I've gained through this project. Some of the finders of Random Prints envelopes have stayed my email correspondents, penpals. With many of those I haven't written about this project in a long long time, or about art in generally either. We write to each others of our ordinary lives, of the weather in general, of what we've enjoyed as lunch or of what movies we've seen. It is somehow breathtakingly valuable to get a piece of someone's every day life from hundreds or even thousands of kilometers away. We have been joined together just by that small envelope, coincidentanlly found.

Ajelehtien / Drifting

"Uhma". Sarjasta "Ihmisiä saarillaan" // "Defiance". From series "People on Their Islands", 2014, edition of 30, pigment ink print, 15x15 cm + margin.

Kolmen viikon oleskelumme täällä Berliinissä on jo yli puolenvälin ja silti tuntuu, että mitään ei ehdi, vaikka mitään ei ole aikomus tehdäkään. Akut ovat latautuneet: muutaman tunnin yöunien sijaan on tullut nukuttua kymmentuntisia yöunia ja turismi on saanut jäädä sikseen, mukavampaa on vain vaellella Prenzlauer Bergin vehreillä kaduilla ja katsella verkkaista elämää. Tarkoitukseni oli viettää täysin museoton kolmiviikkoinne, mutta Gemäldegaleriessa tuli jo käytyä aiemmin ja eilen käväisin vahingossa toisessakin museossa, Neues Museumissa, jossa nimestään huolimatta ei ole uutta vanhempaa vanhaa: egyptiläinen kokoelma ja esineitä antiikin ajalta. Ajauduin sisään kahdestakin syystä: ajattelin, että museossa saattaisi olla jotain väreihin liittyvää juttua tarjolla (olihan siellä, jonkin verran) ja toiseksi, kävin katsomassa egyptiläistä kokoelmaa silloin, kun vierailin Berliinissä ensimmäisen kerran, keväällä 1991, kun muuri oli ollut alhaalla jonkin aikaa ja osa Itä-Berliiniä kaikui tyhjyyttään. (Silloinkin oli huhtikuu ja ilman lämpötila heittelehti: ostin tuolloin Checkpoint Charlielta halvimman t-paidan, koska oli niin pirun kuuma ja kaikki mukanani olleet muut paidat olivat pitkähihaisia; muutamaa päivää myöhemmin otin Itä-Berliinin puolella valokuvia nuorista venäläissotilaista lumisateessa. Pitääkin etsiä nuo tuon aikaiset kuvat jostain ja skannata).

Neues Museum on ilmeisesti avattu uusittuna viisi vuotta sitten, mutta sen verran hatarat ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaiset mielikuvani, etten muista, oliko museo tuolloin eri rakennuksessa vai ei. Sen muistan, että Nefertitin pää ei ollut niin tarkoin vartioitu ja tuolloin siitä sai ottaa valokuviakin - tai ainakaan huoneessa ei ollut neljää vartijaa vartioimassa päätä. Eikä tuolloin (muistaakseni) museossa ollut edes niin paljon porukkaa. Tällä kertaa huoneessa oli kummallinen tunnelma. Ihmisiä oli juuri sen verran, että heistä muodostui täydellinen, hitaasti kulkeva piiri keskelle huonetta sijoitetun Nefertitin pään ympärille - kaikki halusivat nähdä patsaan kaikista kulmista. Piiri liikkui hiljaa vastapäivään täydessä hiljaisuudessa, vain erään itkevän (!) naisen niiskaukset sekoittuivat huoneen ulkopuolelta kuuluviin ääniin. Harvoin tekee mieli tallentaa mitään niin paljon kuin olisin halunnut videoida tuon kummallisen museoriitin.

Ajatus museoon menemisestä jotenkin aina väsyttää, mutta tämä kokemus oli kerrassaan inspiroiva. Sain väriteemaista asiaa kerättyä muistivihkooni, mutta upeassa tilassa oli myös monta paikkaa istuskella ja mietiskellä (ja lueskella). Kuvasin museossa muutamia satoja kuvia vanhoista, rapistuneista seinäpinnoista, joita oli jätetty siellä täällä näkyviin - materiaalia seuraaviin teoksiin tulossa.

Mutta tosiaan, ajauduin sisään puolivahingossa. Olen toteuttanut Berliinissä Random Prints -projektiani (randomprints.blogspot.com, facebook.com/randomprints), jossa jätän vedoksiani ympäriinsä satunnaisten ihmisten löydettäväksi. Tänä vuonna olen tehnyt numeroidun ja signeeratun sarjan kuvaa The Fragrance of Skies. Kolme viikkoa on lopulta lyhyt aika jakaa 90 kirjekuorta, varsinkin, kun ilma on ollut välillä sateinen ja tuulinen, eikä ulos puistoihin ja penkeille voi edes harkita paperisen kirjeen jättämistä. Olen jättänyt kirjeitä jonkin verran julkisiin liikennevälineisiin, ravintoloiden pöydille ja vähän sinne tänne minne sattuu, mutta helpoimpia paikkoja ovat kirjakaupat. Kirjeen sujauttaa helposti kirjapinon alle tai väliin tai kirjan kannen väliin. Olen käynyt jättämässä kirjeitä muun kirjaselailun ohessa keskustan kirjakauppoihin sekä Modulorin ja Boesnerin kirjaosastoille, mutta myös museoiden kirjakauppoihin. Eilen olin melkein menossa katsomaan Alte National Galerieen Friedrichin Munkki meren äärellä -maalausta, mutta heti alakerrassa oli lappu, että teos ei ole paikalla, joten jätin koko museon väliin ja marssin vain kirjakauppaan. (Munkki meren äärellä -maalauksella on ollut muuten ihan valtava vaikutus täällä Berliinissä esillä oleviin töihini, etenkin Missä tuuli loppui ja Ihmisiä saarillaan -sarjojen kuviin). Ajattelin samantien käydä levittelemässä Random Prints -kirjekuoriani muuallekin Museum Inselnin museoihin. Neues Museum on siinä aivan vieressä, ja kun kävi ilmi, että museokauppa on museon sisällä (ei heti tuloaulassa), ostin sen kummempia ajattelematta lipun.

Ajelehtimisesta on tullut melkein elämäntapa tässä parin viikon aikana.

---

Our three weeks stay in Berlin is already halfway through, and still I feel, that I don't have time to do enough - even though I haven't really planned to do anything. Inner batteries are now charged: after sleeping weeks only a few hours at night, now I've been having ten hour sleeps. No time for tourism, it has been more fun to just walk around the green streets of Prenzlauer Berg and watch the slow rhythm of life. I meant to have a stay without any museum visits included, but I managed to visit Gemäldegalerie already earlier, and yesterday I just happened to wander to another museum, Neues Museum, which - besides its name - doesn't offer anything new to see, but old: Egyptian museum and papyrus collection and Antique sammlung. I walked in because of two reasons: first, I though that there could be something colour related stuff, which always interests me, and secondly, I visited this collection when I visited Berlin for the first time, in 1991, when the wall was already down and parts of the East-Berlin were echoing emptiness. (Then it was April too and the weather was random: I bought a cheapest t-shirt from some shop around Checkpoint Charlie, because it was SO hot, and all my shirts had long leaves; a couple of days later I took some photos of young Russian soldiers in the eastern side of the city, while snow was coming down, I should search the old photos and scan them.)

Neues Museum was opened about five years ago renewed, but my memories from over twenty years ago are so cloudy, that I don't remember if the museum was then at the same building or not. I remember, that Nefertiti's bust piece wasn't so well guarded and then we could take some photos of it - or at least there weren't four guards to guard the head. And then (as I remember) there weren't so many people at the museum. This time there was so strange feeling in the room. There were people just enough to make a perfect circle, which walked slowly and silently around Nefertiti's bust piece - everyone wanted to see the statue from different angles. The circle moved slowly counterclockwise in total silence, only some sniffs of a crying (!) woman mixed with some sounds coming from outside the room. I seldom have such a strong desire to record anything to video but I would have really liked to record this strange museum rite somehow.

The thought about going to museum somehow always makes me feel tired, but this experience was inspiring. I collected some colour facts to my notebook, but I also had some time and found many places to sit (and think, and read) at this magnificent building. I took about couple of hundreds of photos of old, wrecked walls, which had been left visible here and there - material for future pictures.

And yes, I somehow just wandered in, half accidentally. In Berlin I have realized my Random Prints project for the fourth time (randomprints.blogspot.com, facebook.com/randomprints). In this project I leave random prints in their envelopes around, for random people to find. This year I have made a numbered and signed edition of The Fragrance of Skies. Three weeks is a short time to leave 90 envelopes around, especially, when the weather has been rainy and windy and I can't even consider leaving paper letters to parks or benches. I have left some envelopes to public trolleys and subway, some to restaurant tables and here and there, but the easiest places to leave envelopes are the bookstores. It's easy to slip an envelope under a book pile or between the covers. I have left some envelopes to the bookshops at center and also some prints to the book departments of Modulor and Boesner shops, but also to the bookshops of the museums. Yesterday I almost went to Alte National Galerie to see Friedrich's Monk by the sea painitng, but there was a sign downstairs, that the work isn't now shown, so I skipped the museum itself and walked straight to the museum shop. (By the way, Monk by the sea has had an enermous influence to my works shown here in Berlin right now, especially to the series Where the wind ended and People on their islands). After leaving the Alte National Galerie I thought about spreading some Random Prints envelopes to other Museum Inseln museum shops too. Neues Museum is there right next to Alte National Galerie, and when I learned that the museumshop is inside museum instead of being right there where you walk in, I bought a ticket without thinking anything.

During these last few weeks, drifting around has become an lifestyle.

Berliinissä / In Berlin

Sarjasta Ihmisiä saarillaan / From the print series People on Their Islands

Berliini on osoittautunut kylmemmäksi kuin mitä osasin odottaa. Kevät on ollut niin lämmin, että jotenkin ajattelin, että täälläkin olisi jo kevät pitkällä, mutta täällähän on ollut kylmempää kuin Prahassa puolitoista kuukautta sitten. Asunnossamme on ollut suorastaan kylmä, varsinkin ensimmäisinä sateisina päivinä, kun kosteus lisäsi viileyden tuntua huomattavasti. Galleriassa paperityöt ovat vähän käpristelleet, mutta vain hieman, eivät mitenkään katastrofaalisesti.

Saimme Timon kanssa näyttelyn pystyyn lopulta aika vaivattomasti, vaikka olin varautunut melkoiseen urakkaan. Olimme perille päästessä molemmat jo niin väsyneitä viikkojen kertyneen univelan jälkeen, että jotenkin jo ajan ja paikan tajukin katosi - mutta perillä tajusi, että on saanut aikaiseksi kokonaiset kolme uutta vedossarjaa (tai oikeastaan neljä) ja niistä on tullut aikalailla juuri sitä, mitä pitikin. Näyttelykokonaisuus onnistui lopulta yli odotusten: ensimmäinen oikea yhteisnäyttelymme - vaikka meillä on ollut teoksia aiemmin samoissa gallerioissa samaan aikaan, yleensä ne ovat olleet selkeästi erillisiä kokonaisuuksia. Tätäkään emme suunnitelleet yhdessä, emmekä edes nähneet toistemme teoksia etukäteen, mutta huomasimme perillä, että olemme molemmat käsitelleet samaa (merellistä) teemaa. (Kuvia katsottavissa Facebookissa)

Galleriassa on käynyt sen verran vähän (lue: TODELLA vähän) porukkaa, että eilen pidimme gallerian ovet suljettuna ja lähdimme itse käymään Gemäldegaleriessa (jossa kävimme kolme vuotta sitten läkähdyttävällä kierroksella - siitä ei oppinut mitään tai sitten kunto on laskenut, joka tapauksessa museokierroksen jälkeen oli aivan yhtä läkähtynyt olo kuin edellisellä kerrallakin, vaikka tällä kertaa osasimme ennakoida juomalla vettä etukäteen). Seurasimme viime vuotisia jalanjälkiämme ja menimme samaan aasialaiseen pikaruokalaan syömään kuin viimeksikin: ei yksinkertaisesti jaksanut etsiä uutta ruokapaikkaa ja mitäs hyvää ja halpaa toiseksi vaihtamaan.

Lähdimme Potsdamer Platzilta kävelemään kohti Brandenburger Toria ja siinä matkalla pysähdyimme Holocaust-Mahnmalille, holokaustin muistomerkille, joka oli kerrassaan pysäyttävä. Se olisi ollut itsessäänkin sitä, mutta jotenkin syvää vaikuttavuutta lisäsivät muut turistit, joista moni kohteli paikkaa kuin huvipuistona. Lapsillehan betonipaasien loputon labyrintti on varmaan jämerän seikkailullinen kokemus ja pinkit kala-ilmapallot vilahtelivatkin siellä täällä betonipaasien välissä riemunkiljahdusten kaikuessa betoniseinistä toisiin. Aikuisemmat (ja aikuisetkin) kiipeilivät elementtien välissä ja kaikilla tuntui olevan äärimmäisen hauskaa. Jotenkin tuo monumentin aiheen ja aurinkoisen päivän ihmisten välinen ristiriita vain syvensi tuntumaa, joka teoksesta syntyi - etenkin, kun pysähdyin hetkeksi kukkivan omenapuun (?) alle: ketään ei näkynyt missään, mutta jostain kaukaa kuului katkeamaton nauru, kuin toisesta ulottuvuudesta.

Tämänpäiväinen kävelylenkki Prenzlauer Bergin aurinkoisilla ja lämpimillä kaduilla oli fiilikseltään jotain ihan muuta. Outoa olla suurkaupungissa, jossa kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään.

--

Berlin has proven itself to be more colder than I expected. The springtime has been so warm, that somehow I thought that it would already be a late spring here in Berlin, but it has been a lot colder than it was in Prague a month and an half ago. Our flat is practically cold, especially cold it was during the first few rainy days, when the moist weather added some coolness to the air noticeably. Our artworks at the gallery have been curling a bit, but just a little, not a catastrophy.

I had prepared myself to a massive set up project, but Timo and I got the exhibition set up finished quite easily. After getting to Berlin and to gallery residence we were already so tired after weeks of many poorly slept nights, that somehow the sense of time and place was lost somewhere - but when we reached the gallery and took our artworks out for hanging, I finally realized that I have finished three (or actually four) new print series this spring, and they actually are, what they were meant to be. The exhibition came out to be more than we expected: our first real exhibition together. We have had exhibitions at the same galleries at the same time, but usually they have been solo exhibitions with no points of contact. This one we didn't plan together either, and we didn't even see works from each other beforehand, but at the gallery we noticed that we have both the same (sea / ocean) theme in our pictures. (Pics at Facebook)

There has been so few gallery visitors (read: REALLY few), that yesterday we held the galery closed and went to visit Gemäldegalerie (at which we took feet-killing tours also three years ago - and of which we haven't learned anything or then I'm not as fit as I used to be, anyway I was so totally tired after this museum tour as I was the last time, even though this time I was wise enough to have some water beforehand). We followed our footsteps and went to eat to the same Asian fast food place as three years ago: we simply weren't energetic enough to find another place, and also, there's no reason to change a place that's proven to be both good and cheap. 

After eating we walked from Potsdamer Platz towards Brandenburger Tor and stopped at the Holocaust-Mahnmal, the memorial of the jweish victims of holocaust, which was stunning. The memorial place would have been stunning by itself also, but somehow the impact was added by other tourists, of whom many treated the place like it was an amusement park. For children the endless labyrinth of concrete blocks must feel like a strange adventure, and pink fish-shaped balloons were seen here and there while the yells of joy echoed from one conrete passage to another. More older ones (and even adults) were climing between te elements and all seemed to have extreme fun. Somehow the contrast and conflict of theme of the memorial and people living sunny Saturday today just made the whole feeling grow deeper - especially during the moment, when I stopped for a while under a blossoming apple (?) tree in between the blocks: I couldn't see anyone, but I heard non-stop laughter from somewhere far, like from another dimension.

Today's walking trip on the sunny and warm streets of  Prenzlauer Berg was whole another thing. Weird to be in a big city, where no-one seems to be in a hurry nowhere.

Dan Sartain - Pass It On

Ihmisiä saaressa. 2014, pigmenttimustevedos, 27x27cm +reunat. // People on Island. 2014, pigment ink print, 27x27cm +margin.

Mietiskelin tuossa nykyretoriikkaa: miten ihmeessä mikään ei ole kenellekään enää vaikeaa, vaan haastavaa? Jotenkin tuntuu, että tämä uuspositiivinen ajattelu kerryttää vain kuonaa aivoihin, kun vaikea-sanan käyttöä kierretään kaiken maailman kiertoilmauksin. "Haastavuus" kyllä sisältää jonkinlaisen vireen siitä, että asia tulee kyllä hoidettua, vaikka suorittaminen onkin esterataa, mutta samalla jonkinlaisen ajatuksen siitä, että mutkia ei saa oikoa eikä periksi antaa tippaakaan - koska ei ole vaikeaa, vain pikkaisen haastavaa. (Ehkä olen tätä aiemminkin jo täällä mietiskellyt, tuntuu niin tutulta ajatukselta).

Joka tapauksessa, viime viikot on olleet oikeasti sekä haastavia että aivan umpirehellisesti vaikeita, kun mikään ei meinaa onnistua kerralla. Koneiden ja laitteiden rikkoutumiset sikseen (standardiasetus) - eniten rassaa se, että kun luulee hoitavansa jonkun asian, se ei kuitenkaan tule hoidetuksi. Ajanvaraukset tai majoitusvaraukset eivät pidä, jo sovitut päivämäärät muuttuvat (mikä aiheuttaa lumipallomaisen muutosefektiin kymmeniin muihin sovittuihin asioihin), tilatut materiaalit eivät tule silloin, kun on luvattu... Pieniä, kevyitäkin asioita, mutta kun ne kasaa yhteen, niin saa melko painavan pinon. Sopeutumiskykykin loppuu jossain vaiheessa, jos päivät täyttyvät jo hoidettujen asioiden uudelleen hoitamisesta - ja kun aika menee siihen "jatkuvaan sopeutumiseen", teosten tekemiselle varattu aika häviää taas johonkin muualle. 

Viimeisimpänä kiittelen omaa tyhmyyttäni: tiesin, että maaliskuun ja huhtikuun vaiheesta tulee rankka ja kiireinen, joten tein hyvissä ajoin suunnitelman siitä, miten ripustan teokset Galerie Pleikuun (Berliiniin): kehystämättömät työt hieman irti seinästä naulojen ja magneettien avulla. Aiemmin olin suunnitellut ripustusta neulojen kanssa, mutta kun huomasin, että voimakkaiden neodym-magneettien hinnat on nykyään aika edulliset, iloitsin jo, ettei tarvitse tehdä reikiä papereihin. Kunnes tajusin, ettei lentokoneeseen saa viedä magneetteja - edes pieniä, jos ne on noita neodymeja. Onneksi tässä on vielä vähän aikaa miettiä.

Vastapainoksi olen kuljeskellut ympäriinsä ja etsinyt sopivaa puuta kuvattavaksi projektiani varten. Ei ole vielä ihan juuri sitä nimenomaista etsimääni yksilöä tullut vastaan, mutta jostain syystä se ei tunnu yhtään haastavalta eikä yhtään vaikealta - valokuvausreissujen sivutuotteina on syntynyt muita hienoja kuvallisia löytöjä.

--

I just wondered about word use: how an earth nothing is difficult any more, but challenging? Somehow I feel, that this neo-positive way of thinking just collects some scum into one's brain, when the word 'difficult' is being avoided and instead all possible euphemisms are used. 'Challenging' holds a thought, that the project will be finished, even though the process is full of obstacles, but it also includes some kind of demand, that you can't take shortcuts or give up, even just a bit - because it's not difficult, just challenging. (Maybe I have thought about this here earlier, sounds so familiar thought.)

Anyway, last few weeks have been both challenging and totally honestly purely difficult, when nothing gets done by doing it once. Broken computers and other equipments are just pure standard, so enough about that - but mostly I'm pissed about the fact that you think you have taken care of something, but still you have to come back to the same thing, to do it again. Appointments or schedules or reservations aren't fixed, dates agreed are changing (which is like a snowball effect to dozens of other related small things), stuff ordered is not shipped when it should be... Small, even light things, but when you collect them together, you'll get quite a heavy pile. The ability to adapt oneself ends at some point, if all days require only adaption after adaption - when you use your whole time trying to adapt to new situation, the time needed for making art is lost somewhere in void.

I have to thank myself for the lates stupidity: I knew that late March and early April will be hard and busy, so I made a Galerie Pleiku (Berlin) exhibition set up plan in good time a few months ago: "floating" setup for unframed prints executed by using nails and magnets. First I thought about just nailing the works through, but then I learned that the prices of the very powerful neodym magnets are actually quite affordable, and I was already glad that I don't have to make any wholes to the prints. Until I realized that there is no possibility to take magnets to the plane, not even small ones as cargo, if they are those neodyms. I'm glad I  still have some time to think it over.

For searching the counterbalance for all this, I've just walked around and looked for a good tree to be photographed for one of my pieces. I haven't yet found the right one, but somehow it doesn't seem to be challenging or difficult at all - I've gotten a lot of other beautiful visual findings as byproduct.

Midlake - It's Going Down

[Poissa 196. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Vähän taas vaikea pysyä fokuksessa. Berliiniin tuleva teossarja on työn alla, mutta silti keskityn enemmän muutamiin satukuvituksiin, tarinaan, jota ei oikeastaan ole olemassakaan - vielä. Huomaan kuluttavani tuntitolkulla (päivätolkulla) aikaa olohuoneessa hahmottelemassa liiduilla ja erilaisilla kynillä ja musteilla susia ja karhuja, mutta en saa niistä mieleisiäni. Näyttävät eläimiltä kyllä, mutta en saa sitä jotain - uhkaa, lempeyttä, mitä onkaan - näkymään kuvissa. Ne eivät vain vielä elä, ja niin kauan, kun en saa niitä eloon, niin en tunnu pääsevän projektista eroon. Nyt, kun kiire ja stressi ei pukkaa päälle muista työprojekteista, jostain se näköjään pitää saada. En ole suunnitellut noita kuvituskuvia edes mihinkään näyttelyyn ja todennäköisesti, kun (jos) saan ne valmiiksi, ne pysyvät pöytälaatikossa vielä vaikka kuinka kauan, ennenkuin ne päätyvät mihinkään, jos päätyvät - joten järki tolkuttaa keskittymään nyt tuleviin näyttelytöihin ennen paniikkikiireen iskemistä, mutta ei auta.

Pakko tehdä sitä, mihin mieli ajaa.

Toisaalta: kahtena päivänä olen kuluttanut myös useita tunteja värikynieni lajitteluun.

Saa nähdä, tuleeko Berliiniin sitten joku konseptualistinen minimalistinen tyhjyyden ylistys -installaatio. (Déjà vu?)

----

It's a bit hard to focus on anything. I'm making a print series to Berlin exhibition, but still I manage to focus more on a few fairy tale illustrations, to a story that actually don't exist - yet. I notice that I'm spending hours (days) time drawing wolves and bears with chalks, pens and inks, but I just can't draw how I would like to. They look like those animals, but pictures miss something. They aren't living yet, and as long as I can't make them living, I don't seem to get rid of the project. Right now I don't have any pressure from other work projects (as I usually do), so I 'm wondering, if it is just a way for me to work, to get a stress from somewhere. I have't even planned to show those illustrations in any exhibition, and most propably when (if) I get them finished, I'll just put them in my drawer for who knows how long, before they will be exhibited / used anywhere - if they even will be. So, my brain asks to focus on the future exhibition works before the panic stress hurry hits, but no can do.

I have to do the thing that my mind is driving me to.

On the other hand: I just spent several hours in last two days to sort my colour pens and crayons.

Time shows, if there will be just some conceptual minimalistic praise for emptiness installation shown in Berlin... (I have feared this before with some exhibitions earlier too.)

Metronomy - Love Letters

Tänään aamulla vilkaisin kahvin kera uusinta Taide-lehteä ja huomasin, että lehden Lokikirjaan oli loppuun tarttunut maininta Granny's Legacy -projektistani (myyvää) söpöyttä käsittelevän kappaleen yhteyteen - lopetussanoin Ihan söpöä. Tuli outo olo. Ei loukkaantunut, vihastunut, ihmetteleväkään, vaan ainoastaan outo. Vähän tyhjä.

Söpöys on jotain, mitä en ole edes ajatellut tuon peittoprojektin tai peittojen käyttötavan kanssa. Itselleni peittoihin liittyy paitsi pehmeä hyvän tunne, myös sielua silppuava ikävä, josta on kaikenlainen söpöys kaukana - ja vaikka söpöydessä ei sinänsä ole mitään pahaa, jotenkin tässä yhteydessä sanan käyttö tuntuu niin yllättävältä, että se jäi pyörimään päähäni. Jotenkin se pitää purkaa ulos. Ehkä joku tosiaan näkee söpönä sen, että käytän peittoja välillä apuna värisuunnittelussa: kun oma silmä jämähtää aina samoihin väreihin, peitoista löytyy arpomallakin väriyhdistelmiä, jotka pakottavat ajattelemaan uudella tavalla. Ne ovat minulle työvälineitä, jotka auttavat kiperissä kohdissa ja haastavat tekemään asiat toisin. Jotkut pomppivat Googlen kuvahaussa etsimässä kuvia väri-inspiraatiokseen, jotkut selailevat lehtiä, osa käyttää valmiita värikarttoja, osa kerää värikarttoja kameralla ympäristöstään, minä käytän mummoni peittoja.

Minulle peitot ovat enemmän kuin peittoja tai värikoodikartastoja: ne kantavat mukanaan historiaa ja antavat itselleni avaimen tulevaisuuteen. Söpöys muuttaa lämmittävän hyvien ja raastavan raskaiden muistojen verkoston litteäksi rajapinnaksi, josta tulee mieleen ainostaan herttaisuus, vaaleanpunainen ja sokeri - lititstetty, lätistetty ja makeutettu versio minun totuudestani; neulanreiän kokoinen pistos kokonaisuuteen. En vain voi mitään sille, että söpö missä tahansa merkityksessään tai missä tahansa kontekstissa tuntuu vähättelyltä siitä, mistä tässä on pohjimmiltaan itselleni kyse: perinnön (ja perinteen) kunnioittamisesta ja jonkinlaisen yhteyden pitämisestä jo kauan sitten kuolleeseen mummooni. Hän ei koskaan nähnyt, mihin suuntaan polkuni lopulta lähti; hän ei koskaan kuullut edes mainintaa internetistä saati sitten olisi voinut kuvitella mitään sen kaltaista. Mummoni poistui tästä maailmasta todennäköisesti ajatellen, että minusta tulisi kirjailija (vaikka hän ei myöskään ehtinyt näkemään ensimmäisen kirjani julkaisua), eikä ehkä voinut kuvitellakaan, että tekisin joskus mitään nettisivuihin, graafiseen suunnitteluun tai visuaalisiin taiteisiin liittyvää.

Itselleni tässä kaikessa on kysymys perinnöstä, joka on suurempi kuin nuo kaksi peittoa, ja enemmän kuin söpö. Mummo jätti minulle peittojen mukana perinnöksi myös rakkauden väreihin. Värit ovat itselleni elämäntapa ja  tuovat myös elantoa pöytääni. Minulle mummoni jättämä väripaletti on koko laajuudessaan ollut häneltä saamani arvokkain perintö ja loin Granny's Legacy -projektin kunnianosoitukseksi hänelle, enemmän kuin mitään muuta.


Omituista, kuinka pysäyttävä yksi sana voi olla.

(Taustaa Granny's Legacy -projektille Coloria-sivulta)

Joan as Police Woman - Holy City

Pitkän aikaa asiaa aikoneena, sain vihdoin aikaiseksi liittyä Society6:een. Oma kuvitustöitten kauppani löytyy osoitteesta http://society6.com/paivihintsanen Postimaksut eivät tunnu pahoilta, mutta en tiedä, miten tulli reagoi (tuotteet tulevat USAsta). Pääosin olenkin kohdentanut tuon kaupan rapakon takaisille asukeille - sieltäkin tulee aina tasaiseen tahtiin kuvakyselyitä, joihin nyt ehkä tätä kautta pystyn vähän vastaamaan. Mutta pitänee ottaa ja tilata muutamia tuotteita ja samalla testata, millä korteilla toimii paypalin lisäksi (sain vinkkiä, että myös Visa electron toimisi tuolla, mutten ole vielä tarkistanut).

Mietin jo, että miten tämä projekti on saanut lykkäytyä niin kauan - kuvituksethan ovat valmiina ja olemassa ja muukin pläkkiselvää. Mutta kylläpähän tuo kuvien lataaminen ja muu siihen liittyvä vain vaati melkoisen keskittymisen, käytännössä tähän meni koko maanantai. Onneksi oli koko päivä käytössä ja tälle varattu, vaikka se sitten merkitsikin työpäivän venymistä klo kolmeen aamulla. Väsymyksestä huolimatta ihana olo, kun jotain tällaista vihdoin saa aikaiseksi ja ajasta löytyy aukko tälle vaikka väkivalloin pakottaen löytyisikin. Vielä kun saisi etsittyä niitä muita aukkoja niille muille ideoille, jotka odottavat.

Berliiniin suunnittelema näyttelykokonaisuus on saanut odotella toteutustaan muiden varjossa niin kauan, että sen tekemiseen on jo vaikea ryhtyä. Ideat on kirjoitettuna paperille ja hahmoteltuna, mutta jotenkin ne lopulliset kuvat ovat jo vähän hämärtyneet mielessäni. Ne ovat jyllänneet pään perukoilla niin kauan, että tässä vaiheessa ovat jo vähän turhautuneet odottamiseen. Uskon kylläkin, että saan niistä kiinni, kun pääsen ihan oikeasti tekemään niitä, muutakin kuin taustavalmisteluja tai aikomista. Hiljalleen olen aloitellut, mutta vielä on pöytä ja mieli niin täynnä muuta sälää, että en ole oikein saanut työstä kiinni. Vaikeutta lisää aihe, joka tuntuu itselleni raskaalta ja jota en, tästä maininnasta huolimatta, tahdo tässä yhteydessä, vielä, kertoa. Sen paikka on sitten, kun teossarja on valmis ja tarina valmis kerrottavaksi.


Valmisteluja olenkin tehnyt melkoisen rahasumman edestä. Tuntuu aika huikealta, kun parin päivän aikana saa kulumaan suorastaan tonneja. Tilasin paperia, pakkaustarvikkeita ja muuta asiallista yli tonnilla ja eilen astelin tilitoimistosta suoraan toiselle puolelle tietä ja ostaa hurautin itselleni uuden koneen. Siihen pitää tehdä vähän personointia ja saan sen vasta ensi viikolla, mutta todennäköisesti asentelen ohjelmat (ja printterin) vasta sen jälkeen, kun olen saanut Berliinin näyttelyn kuosiin ja printteristä ulos.

Edelleen on muuten testaamatta, saanko jatkettua muutamia kesken olevia teossarjoja loppuun tuolla printterillä, vai jäävätkö kesken. Olen niin neuroottisen tarkka värisävyistä ja HP:n printterillekin väriprofiilien askartelu otti aikaa toista vuotta aktiivista työtä, että voi olla, että muutamat kuvasarjat jäävät kesken. Tarkoitukseni oli ehtiä kokeilla sarjojen viimeistelyä nyt keväällä, mutta todennäköisesti en ehdi testaamaan ennen alkukesää: vaikka aikaa löytyisikin jostain toivontaiden sarjasta, niin paperi on nyt niin niukilla, että ajankohtaiset näyttelyrupeamat menevät ensisijalle...

Klaxons - Children Of The Sun (Radio Edit)

[Kuva: Jitka Hanušová / Galerie Vernon.]

Lyhyesti kerrottuna: avajaiset menivät hienosti! Jotenkin osasi aavistaa, että sananen pari pitää avajaisissa sanoa, mutta kuitenkaan ei sitten osannut varautua siihen. Jitka olisi ollut paikalla kääntämässä sanasemme suomesta tsekiksi, mutta puhe tulikin spontaanisti englanniksi ja sitä tulikin ehkä vähän enemmän kuin kukaan odotti. Kuvia Vernonin sivuilla.

Stressi alkoi hiljalleen purkautua avajaisten jälkeen, joten paluulennolla seuraavana päivänä oli jo melkoisen väsynyttä meininkiä, joskin lentoon liittyvät odottelut tyhjäkäynteineen tekivät hyvää. Ostin Prahan kentältä Alice Munron kirjan Dear Life ja lueskelin sitä hiljakseen. Prahan kirjakaupoissa muuten Alice Munrovan kirja palautti mieleen tuon hassun -ova-lopun, joka naisten sukunimien perään isketään. Aikanaan tuli naureskeltua telkkarin Janis Joplinova -dokumentille ja sukupuolensa aluksi "salassa"  pitänyt J.K. Rowlingovakaan ei siltä voinut välttyä. Mutta minä vältyin! Yhdessäkään tiedotteessa en ollut Hintsanenova ja sekös hämmensi: avajaisissa minulta kysyttiin usemmankin kerran, olenko Timo ja Timolta vastaavasti, josko hän olisi Päivi.

Saavuimme yöllä Jyväskylään ja nukkumaan ajauduin vasta aamuyöllä, eikä kieltämättä olisi ollenkaan huvittanut lähteä käymään Galleria Ratamossa, jossa oli Live Herring '14 -näyttelyn viimeinen viikonloppu ja Matti Niinimäen arduinopaja. Oli kuitenkin mukavaa saada vähän juteltua Soilen kanssa Live Herring -hommista noin yleisesti: samalla hetkellä, kun itse pasteerasin Prahan avajaisissamme, Soile oli vastaanottamassa SKR:n juhlassa Live Herring ry:n kulttuurirahastolta saamaa 80 000 euron apurahaa. (Lisätietoa apurahasta ja Mediataide kartalle -projektista Live Herringin sivuilla.) Tieto apurahasta on vetänyt suupieliä hymyyn jo viikkokaupalla ja on ollut aika vaikea pidätellä tietoa vain itsellään - joten juhlalle oli aihetta ja kakulle tarvetta. Sunnuntaina, näyttelyn viimeisenä päivänä oli Lasse Ursinin ja Jinhee Kimin taiteilijapuheenvuorot ja myös silakkakuvioista kakkua tarjolla apurahamme - ja tulevaisuutemme - kunniaksi. Kakkusokerin ja kahvin voimin avustimme ihan hiukkasen myös näyttelyn purkamisessa, ennen kotiin lähtemistä.

Viikonlopun jälkeinen tilttaus oli kohtuullisen voimakas. Olen yrittänyt istua työkoneen ääressä ja hoitaa asioita (laskut ja muu paperisota, teosten noudosta huolehtiminen, matkalaskujen kirjoittelu, kaikenmaailman pikkuhommat...), mutta tuntuu kuin aivoista olisi poistettu se osa, joka kertoo miten tehtää ja jättänyt päähän vain sen osan, joka vain aikoo (ja senkin vähän surkastuneena).

Kova tavoitteeni on saada kaikki oheistyö ja tilaustyöt alta pois ensi viikon puoleen väliin mennessä, jonka jälkeen pääsisin keskittymään täysin artsuiluun - Berliiniin lähtevien töiden pariin.

Prahassa...

Prahassa jo viikko ja tältä ajalta olisi enemmän kirjoitettavaa kuin alkuvuodelta yhteensä. Timpan teokset saatiin seinälle jo viime perjantaina ja oma Poissa-installaationi nousi melkein kokonaisuudessaan lauantaina, pientä trimmausta vielä maanantaina. Olimme varautuneet paiskimaan joka päivä töitä, mutta ripeydestämme johtuen meillä olikin yhtä-äkkiä vapaapäiviä käytössämme, peräti kolme kokonaista. Joitakin paperihommia on tehty, mutta pääosin on voinut vain olla.

Sunnuntaina kävimme eläintarhassa, jonne menimme toisen kerran tiistaina, kun kaikkea ei vain ehtinyt sunnuntaina. Aurinkoa, kävelyä, pysähtymisen hetkiä, hiljaisuutta.

Jotenkin ihanaa, kun ei ole tullut tänne turistimoodissa, eikä mielessä ole velvoitetta suorittaa kaupungin nähtävyyksiä läpi. Päivät voi käyttää vain olemiseen. Tähän tietenkin vaikuttaa sekin, että Praha on entuudestaan niin tuttu kaupunki. Täällä tuli ennen rampattua parin vuoden välein, sekä lyhyemmillä viikon parin omilla matkoilla että vähän pidemmillä residenssijaksoilla. Edellisestä kerrasta on kumminkin jo kymmenen vuotta (sitten jouduimme Firenze-kierteeseen), mutta vaikka kaupunki muuten on muuttunut, niin oleellisin on säilynyt samana. Kieltämättä vähän surullistakin, että vaikka Praha on siistiytynyt melko paljon, hohtavat kävelykadut ovat tuoneet tullessaan kansainväliset ketjut. Jotenkin tympeää huomata seisovansa risteyksessä,  joka voisi ihan hyvin sijaita missä tahansa muussa maassa.

Turismin kosketukselta ei voi täysin välttyä,  kun majailemme hotellissa Kampa-saaren tuntumassa. Meille oli tarjolla gallerian vierashuonekin, mutta se oli toisella puolella kaupunkia, ja kun sähköpostiin tipahti edullinen hotellitarjous kivenheiton päästä galleriasta,  pakkohan siihen oli tarttua.

Tänään avajaiset. Näyttelymme on ensimmäinen uudessa näyttelytilassa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vähän jopa jännittää.

Tänään on muutenkin merkittävä päivä. Jos en olisi täällä, olisin formaalimmin toisaalla... mutta se on toinen tarina, josta huomenna enemmän.

Manic Street Preachers - 3 Ways To See Despair

[Poissa 179. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Ooh, alkaa olla maata näkyvissä. Live Herring '14 -näyttelyn oheistapahtumien järkkäily (viimeisen viikonlopun arduinopajaa lukuunottamatta) on alta pois hoidettu, pari työprojektiakin saatu alta pois ja ennenkaikkea, Timpan työt saatu matkaan kohti Prahaa. Loppukiri oli aivan järkyttävä suoritus. En ymmärrä, miten Timppa sai noin 30-tuntisen nonstop-työmaratoninsa pakkaamisen ääressä suoritettua. Itse sentään nukuinkin muutamia tunteja yöllä ja silti teosluettelon lähettäminen vakuutusta varten oli melkein yliluonnollinen suoritus. Miten kaikki aina kasautuukaan yhteen aikapisteeseen, vaikka kuinka yrittäisi valmistautua asiaan?

Vuorokausivalvomisen jälkeen tuli mentyä tiistai-iltana nukkumaan iltaseitsemältä ja nukuttiin molemmat ihan suvereenisti 15 tuntia aamukymmeneen. Olisin nukkunut enemmänkin, mutta kun oli pakko tehdä työt. Ja saada kahvia. Koko päivä ollut niin toisaivoinen, ettei mitään rajaa. Kun eiliseen tavallaan siirtyi ilman kokonaista yötä, tuntuu kuin olisi loikannut yhden päivän yli. Tai useamman.

Viime lauantaina (joka tuntuu toissapäivältä) oli ehkä innoittavin päivä pitkään aikaan. Brains on Art -kollektiivi esitteli Live Herring '14 -näyttelyn yhteydessä teoksiaan ja sitten iltapäivä kirjoiteltiin aivosähkörunoutta. En muista milloin viimeksi missään näyttelyssä on ollut niin hauskaa. Ja ajatuksia herättävää. Vaikka seuraava päivä meni päänsärkyisenä ja työt tuli tehtyä lähinnä hammasta purren ja sisunappi pohjassa, samalla edelleen sykki mielessä edellisen päivän hyvä mieli.

---

On ollut jotenkin häkellyttävä pari viikkoa. Teosten lähettäminen ja kuljetusten tilaaminen ja kaikki siihen liittyvä on vienyt moninkertaisesti aikaa siihen mitä kuvittelin (ja teoskuljetusten tarjouspyynnöistä saa ihan oman saagansa sitten, kun on jotenkin henkisesti selvinnyt tästä), kaikenlaiset pienet työt ovat vieneet päivän ja elämä on ollut yhtä juoksemista ja pikkuasioiden järjestelyä - päivän lopuksi tuntuu aina siltä, ettei mikään ole edennyt mihinkään. Ehkäpä sen jälkeenpäin tajuaa, mitä kaikkea tässä on tapahtunut.

Mazzy Star - California

Viikonloppu tuli vietettyä sekä tuottaja/järjestäjän että kurssilaisen rooleissa Live Herring '14 -näyttelyn oheistapahtumassa, kuopiolaisen Sampsa Kuhan vetämässä Taide XYZ-asteikolla -työpajassa. Työpajassa tutustuttiin virtuaalimaailmoihin ja päästiin kokeilemaan, miltä maailmat voivat näyttää Oculus Rift -lasien kautta.

Yleisen säätämisen ohessa sain jotain makua itse 3d-maailmojen tekemisestäkin. Blenderiä ja itse 3d-objektien tekemistä olen jo joskus aiemmin opetellut: saan objekteja tehtyä, mutten niin hyvin, että voisin konkreettisesti tehdä jotain näyttävää - mutta niiden avulla pystyn kuitenkin demoamaan haluamaani  lopputulosta. Unity-pelimoottori oli itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta perusteet oppi nopeasti - ja pää alkoi heti raksuttaa, mitä kaikkea sillä saisikaan tehtyä.

Olen jo kauan hahmotellut mielessäni jonkinlaista tilallista sanateosta. The Undertakings -teoksen toteutin flash-animaationa ja olen suunnitellut sen jatko-osia projisoitavaksi eri materiaalein vuorattuun tilaan luodakseni sanapilvestä myös eräänlaisen 3d-kokemuksen. Prosessi on edennyt varsin hitaasti, kun suunnitelma on pysynyt etäisenä hahmotelmana eikä ole suostunut kirkastumaan. Oculus Rift -laseja kokeiltuani koko juttu alkoi hahmottua ihan eri tavalla, yhtä-äkkiä projekti alkoi ohjautua ihan eri suuntaan. En aio luopua aiemmasta ideastani, mutta ehkä luon rinnalle uuden version, rinnakkaistodellisuuden tälle.

Toteutusta pitää silti vielä odotella. En pysty keskittymään teosten suunnitteluun niin täysivaltaisesti kuin haluaisin, kun kaikkien muiden projektien pyörittäminen vaatii aikaa, eikä tämäntyyppisiä juttuja oikein saa tehtyä taustaprosessoinnilla. Toisaalta, mihin tässä on kiire? Tekniikkakin on vielä niin lapsen kengissään, että vähän odottelemalla koko tekniikka edullistunee ja käyttö helpottuu muutenkin. Ei kannata yrittää aikaansa edelle.

(...Totta kai  olin ottavinani työpajassa paljon kuvia, mutta yhtään kelvollista ei oikein kameraan tarttunut...)

St. Vincent - Birth In Reverse

Live Herring -läänintaiteilijakauden jälkeinen aika on täyttynyt - milläs muulla kuin - Live Herring '14 -näyttelyllä ja sen oheistoiminnoilla. Suurimman työn on kyllä ehdottomasti tehnyt näyttelyn kutsuvieraaksi kutsuttu ja näyttelyn kuratoinut Matti Niinimäki. Vaikka tapahtuma on ihan minimaalinen verrattuna kolmen vuoden takaiseen kolmen museon ja kymmenien tapahtumien näyttelyyn, on tässäkin ollut yllättävän paljon pientä puserrettavaa.

Mutta huomenna ensimmäinen kynnys on ylitetty: avajaiset klo 17 Galleria Ratamossa, tervetuloa!

Ja kuten aina, kaikki tulee yhtä aikaa. Timpan ja minun Prahan näyttelyymme on vielä noin kuukausi aikaa, mutta sekin työllistää jo kuljetuksineen ja muine infoineen ihan hyvin. Jännitysmomenttia lisää se, että näyttelypaikka vaihtui: näyttelymme on ensimmäinen uusissa galleriatiloissa. Hienolla paikalla ja hieno talo (kävin Google Mapsin katunäkymällä vähän kiertelemässä ympäri), mutta nyt mietityttää, saammeko aiempaa isompaan tilaan vietyä tarpeeksi teoksia. Minua ystävällisesti lohdutettiin sillä, että "nykytaidenäyttelyssä ei ole ikinä liian vähän teoksia". Itsekin tykkään avarammista ja ilmavista näyttelyistä, mutta tasapaino pitäisi silti olla. Tyhjyys on vain tyhjää, jos se ei ole tarkoituksenmukaista. Mutta ei tässä nyt sentään niin ison probleeman edessä olla.

Odottelemme vielä pohjapiirrosta ja tarkempia mittoja, joiden mukaan voimme sitten vähän suunnitella mukaan otettavia teoksia ja pyytää rahtitarjouksia uudelleen. Jos tämä tapahtuisi Suomessa, ongelmaa ei olisi, mutta kummasti tuo maasta toiseen rahtaaminen ja rahtitarjousten pyytäminen ja muu lisää stressitasoa pientenkin muutosten kanssa.

Huomaan vain, että vaikka töitä on ollut esillä meillä molemmilla ulkomailla useampaankin otteeseen näyttelyissä, niin on ihan uuden edessä, kun itse hoitaa asiaa. Ja tässä viimeistään huomaa, kuinka kaukana ja erillään Suomi on muusta Euroopasta. Vaikka ei tuo Itämeren lätäkkö mikään jättimäinen olekaan, niin rahtitarjouksia pyytäessä se tuntuu valtamereltä.

Purson - Mavericks & Mystics

Vuodenvaihde on mennyt näppärän nopeasti. Muutaman päivän pidin ihan totaalisesti koneen kiinni ja keskityin pelailemaan pleikkarilla (uusin Ratchet ja Clank on ehkä hienoin peli koko sarjasta - siinä on sitä ekan pelin hoksaamisen ja oivaltamisen tunnelmaa), kunnes olen nyt jämähtänyt loppubossiin. Pelatessa mietin, että olisi kyllä tosi hienoa olla mukana tekemässä moisia pelejä - sekä niiden visuaalisesti uskomattomia maailmankaikkeuksia että puzzleja. Nerokasta sananvaihtoa ei ole ehkä ihan siinä mittakaavassa kuin aiemmin on ollut, mutta sopivasti kumminkin. On tehnyt hyvää sielulle.


Vuoden ensimmäisenä päivänä avasin sivun Granny's Legacy -projektille, jonka aloitin jo viime vuoden alkupuolella: mummoni tekemien kahden värikkään viltin dokumentoinnin ja väripalettien tekemisen niistä. Sivu löytyy osoitteesta grannyssquares.wordpress.com Olen ajastellut kuvia ja väripaletteja aukeamaan niin, että niitä tulee esiin yksi päivässä. Tyhmä wp vain muuttaa viestimuodon kuvaksi huolimatta siitä, että oletusasetuksena on "standard" - ehkä tämän päivän sessiona on sitten mennä jokaiseen postaukseen lisäämään "-", jotta mukana on tekstiä. Muuta ratkaisua en netistä tälle löytänyt, eikä pää oikeastaan jaksa ajatella muuta. Jotenkin tällaiset korjailuprojektit eivät säikäytä ollenkaan; monotoninen itseään toistava homma lähinnä vain vie melkein rentouttavaan transsitilaan. Nörtin mantra.

Huomisesta on tarkoitus aloittaa rästityöurakka - kaikki ne joulukuun projektit, jotka jäivät tekemättä käteni takia.

Ja sitten, kun kaikki muu on reilassa, pääsen vihdoin uusien omien kuvieni pariin.