Voi ihme tätä elämää / I'm just wondering about my life...

Niin kuin vannoin, että oppisin jättämään aikaa projektieni / prosessieni välille, jotta ehtisin joskus nauttimaankin työni hedelmistä... Koko heinäkuu oli melkoista myllytystä, mutta tästä kuluneesta viikosta en varmaan muista jälkeenpäin yhtään mitään. Viime viikonloppuna istuin koneen ääressä kirjoittamassa kirjoituksen perusopintojen viimeiset tehtävät läpi, kun opinto-oikeuteni päättyi heinäkuun viimeisenä. Ensin ei ollut edes minkäänmoista kiirettä, kun olin varannut työlle vielä maanantainkin, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että lähden jo maanantai-illaksi Helsinkiin, koska jos joudun heräämään aamuviideltä ehtiäkseni ripustamaan Grafoteekin pikkunäyttelyni, eihän siitä mitään tule. Joten kirjoitin sormet vipattaen lauantaista maanantaiaamuun, menin nukkumaan neljän maissa, matkasin iltapäivällä Helsinkiin, ja tiistaina ripustin Grafoteekin näyttelyn, nousin viiden bussiin Jyväskylään ja olin illalla kotona kymmenen tienoilla. Sitten parin päivän asiantoimitusmaratoni Berliinin näyttelyä varten, jonka seurauksena eilen sain julisteen käsiini ja työtkin jo pakattua. Enää on jäljellä muu pakkaaminen, ja kaikki ne pienet rästityöt, joita olisi nyt päivässä runtattava noin viiteen tuntiin. En ole pariin päivään edes ajatellut mitään, edennyt vain to do -listalla yksi asia kerrallaan ja yrittänyt olla ajattelematta tekemisiä mahdollisimman vähän.

(Ja kun olin vielä haaveillut vähän valmistelevani Habitaren (Helsingin messukeskus 13.-17.9.2017 / osasto 3c20) ja Hyggen (Jyväskylän Paviljonki, 30.9.-1.10.2017 D-204) osastojeni mainontaa, puhumattakaan heti näyttelyresidenssini jälkeisestä Jyväskylän Designtorista (2.9.2017), johon onnistuin myös heinäkuussa ohimennen ilmoittautumaan...)

Concept (of) art. An hour ago I started mounting my #exhibition at #Grafoteekki #Helsinki, and now I'm at this point... :) #artistlife #workingday #workdiary #kyynelpuu #kyynelpuutarhurinpäiväkirja #thetreeoftears #thediaryofateargardener

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 1. 08ta 2017 klo 2.04 PDT

Mutta hopeareunat! Vaikka tekemisestä ei ole ollut pulaa, stressi ei ole tuntunut pahalta - vaan päin vastoin, tämähän on ollut suorastaan nautinnollista aikaa! Grafoteekin näyttelyripustus oli ihan tavattoman mukava homma. Sain maanantai-iltana nukuttua hotellissa edellisen yön valvomisväsymykset pois, ja seuraavana aamuna pääsin galleriaan sekä hyvin nukkuneena että runsaan aamupalan nauttineena. Ripustus sujui näpsäkästi henkilökunnan avulla, ja missään välissä ei tullut kiireen tuntua.

Erityisen ylpeä olen Hyvän ja pahan kyynelpuun ripustuskaaviosta, jonka tein työhuoneella jo pari viikkoa sitten. Käytin paperina Bilteman pakkaussilkkipaperia (jotain muuttopaperia tms.), joka ei paina paljon mitään. Teippailin siitä yhteen seinän mittojen mukaisen yhtenäisen pinnan, johon asettelin pienet työt, kunnes layout oli valmis. Piirsin tussilla paperiin töiden ääriviivat, kirjoitin niiden nimet ja mittasin jokaisesta niiden naulan paikan, jonka merkkasin paperiin myös. Paperi lähti viikattuna pienten töiden mukana Grafoteekkiin, missä ensi töikseni teippasin sen seinälle paikalleen yläreunasta (ja koska paperi on niin tolkuttoman kevyttä, se pysyi paikallaan ihan vain muutamalla maalarinteipin palalla). Nakuttelin naulat paperin läpi, ja poistaessani paperia laitoin teosten nimet maalarinteipillä naulojen alle. Jonka jälkeen vain nostelin työt paikalleen. Olihan etukäteisvalmisteluissa vähän työtä, mutta kyllä se nopeutti niin hurjasti ripustusta, että otan jatkossakin tämän käyttöön tuollaisten moniosaisten juttujen kanssa. Ja miksei vaikka messuosastoja suunnitellessakin?

Grafoteekin Kuukauden taiteilija -näyttely on siis paikallaan (Pieni Roobertinkatu 10, Helsinki) 27.8. saakka. Mutta nyt vielä viimeiset pinnistykset, jotta pääsen maanantaina ripustelemaan Kyyneltarhaani Galerie Pleikuun, Berliiniin. Se kukkii 26.8. saakka. Tervetuloa käymään - ja avajaisiin, jotka ovat tiistaina 8.8. klo 19. Facebook-sivultani löytyy piakkoin ajankohtaista tietoa!


---

I did promise myself, that I would leave some space between my projects / processes, so I could also find some time to enjoy my accomplishes too... The whole July was quite a ride, but it was this last week, that I probably won't be remembering anything about later. Last weekend I sat writing my last essays to my writing class (basic studies), as my study licence in open university ended July 31. First I didn't even have any kind of hurry, since I had marked also Monday for my writing day - but then I start to think, that I should leave to Helsinki already on Monday, because otherwise I should wake up at about five am to get myself early enough to Grafoteekki in Helsinki, to set up my small exhibition, and that sounded quite horrible. So I just wrote and wrote from Saturday until Monday morning, went to bed in about four am, took a train to Helsinki in afternoon, and on Tuesday I set up my Grafoteekki exhibition, after which I took a bus to Jyväskylä at five pm, and returned home at about ten. Then I had this few days working/chore marathon for my Berlin exhibition, and yesterday I finally got the poster and all my artworks packed. Only those tiny tiny things to do, and all those other jobs that I have missed during this weeks, and that I should now try to do in just about five hours. I haven't thought nearly about anything in these few days, just crossed one thing after another from my to do list. And I just try to continue that way.

(I just had planned to prepare a little bit the publicity thingies for my Habitare (Helsinki Fair, September 13-17, 2017, 3c20) and Hygge (Jyväskylä Fair September 30 - October 1, 2017 - D-204) booths, or me taking part to Jyväskylä Designtori on September 2, 2017.

Here it is! My small exhibition at #Grafoteekki in #Helsinki is open until August 27, #welcome! Already some small works sold of the Tree of Tears of Good and Evil. #artistlife #workdiary #workingday #näyttely #kyynelpuu #thetreeoftears #kyynelpuutarhurinpäiväkirja #thediaryofateargardener

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 1. 08ta 2017 klo 5.43 PDT

But those silver linings! Although I have had even too much to do, the stress hasn't felt bad at all - on the contrary, it has felt even enjoyable! The exhibition set up at Grafoteekki was absolutely great. On Monday evening I got some sleep after the staying awake process last night, and next morning I got to the gallery well-slept and after generous breakfast. The set up went easily with the help of stuff, and there was not any kind of rush throughout the day.

I'm especially proud of my plan for the Tree of Tears of Good and Evil, which I finished at my studio already about two weeks before. I used some very thin and light Biltema wrapping tissue of which I taped a sheet exactly the size of the wall. I then placed the artworks to it, until the layout was finished. I drew the outlines of the artworks on paper, as well as the places for nails, and wrote their names. I sent the paper folded to Grafoteekki with exhibition works, and when I arrived to the gallery, I hanged the paper to the wall attaching it from the top with painter's tape (and since it's so very light, I didn't need that much of tape). Then I just hammered the nails through paper, and taped the names next to the nails when I removed the paper. Then I just placed the works on the wall, one by one. The prework was quite laborious but it made the setup itself so much faster, that I will use this later - maybe also with planning the fair booth layouts...

So, the Grafoteekki Artist of the month exhibition is open until August 27, 2017 (Pieni Roobertinkatu 10, Helsinki). But now I have to finish those little things to get to setup the Garden of Tears to Galerie Pleiku, Berlin, on Monday. It will be growing there until August 26. Welcome to visit - and to opening, of course, on Tuesday August 8, at 7pm. Up-to-date info on my Facebook page soon!




.

Näyttelyvalmistelua / Preparing for my exhibitions

At the studio, planning the next 'The Tree of Tears of Good and Evil' installation, which will be at #Grafoteekki, #Helsinki in August. I should also photograph these, but I'm running a bit low in energy... #workdiary #workingday #artistlife

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu 17. 07ta 2017 klo 5.14 PDT

Sunnuntaina ajattelin, että ehdin ihan hyvin pussittamaan Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamossa olevat irtovedokseni sellofaanipusseihin neljässä aukiolotunnissa. No, pääsin yli puolen välin kyllä, mutta aika paljon jäi tekemättä. (Eikä kaikkia sellofaanipusseja ollut edes mukanani.) Täytyy ottaa jatkokierros tällä viikolla, paremmin varautuneena.

Eilen lähdin työhuoneelle aikomuksenani purkaa Joensuun Galleria Kohinasta tulleet teoslähetykset, tehdä Kyynelpuu-sommitelma osviitaksi tulevaa Grafoteekin näyttelyä varten ja samalla kuvata teokset. Ajattelin, että illalla ehdin vielä hyvin kirjoittelemaan Galerie Pleikun pressimatskut ja muun, ja evääksikin varasin vain pikkusalaatin, jonka halvalla kaupasta sai. Kuuden maissa tajusin, että alkaa olla aikamoinen nälkä ja pääkin alkaa tulla kipeäksi, ja lopulta yhdeksän maissa olin saanut kaikki kuvat valokuvattua ja uudelleen pakettiin Grafoteekkiin lähetystä varten. Loput kaksi näyttelyteospakettia vielä hampaat irvessä puolipurin: tarkistin, että kaikki on suurinpiirtein ehjinä. Sinne ne jäivät lattialle, en jaksanut enää niitä paikalleen yrittää. Olin kotona kymmenen jälkeen.

Eli on se ajan hallinta hukassa itseltänikin. Ei kaikki viiveet näköjään johdu ulkopuolisista tekijöistä. Mutta toisaalta: tilanteelle ei juuri mitään voi. Kun heinäkuun loppu on deadline niin monelle asialle, x määrä asioita vain pitää yrittää tuossa ajassa runtata läpi. Olen sijoittanut ne mahdollisimman tasaisesti kuun loppupäiville. Välillä tulee iloisia yllätyksiä toisinkin päin - ehdin tekemään päivässä jo seuraavankin päivän hommia - mutta yleensä, valitettavasti, menee juuri toisinpäin. Se on kompromissin paikka taas. Ja toivontain. Se toivottavasti löytyy paikaltaan jostain keskiviikon ja torstain välistä.

---

On Sunday I thought, that I have plenty of time to bag all my prints at Jyväskylä Artists' Association's Artotheque into sellophane bags during its four hour opening time. Well, I did get over half of them done, but I still missed a lot. (And I hadn't even taken enough bags with me.) I have to take another round of it later this week, with better preparation.

Yesterday I left to my studio planning to check out the three parcels containing my works, sent from the Gallery Kohina in Joensuu, and to make some kind of rough plan for my Tree of Tears installation for my Grafoteekki exhibition in August, and take photos of the artworks at the same time. I somehow thought that I would have plenty of time to write my press materials for Galerie Pleiku exhibition in the evening, and because I thought I would be only a short time at the studio, I also bought only a tiny salad for my lunch there. At six pm I noticed, that I'm quite hungry and my head is starting to hurt, and finally at nine in the evening I had all the pictures photographed and re-packed for sending to Grafoteekki. I still half-opened the last two parcels from Joensuu: I just checked that everything looks just about right. I left them there, on the floor, I just didn't even try to put everything on their place. I was at home after ten.

So, I have a poor time management skills... But on the other hand: I can't really do much about this. When the end of July is the deadline for so many things, you just have to push yourself to make x amount of things. I've placed them on my calendar, on the rest of the July days quite evenly. Occasionally I have a happy surprise - I get some of the next day's jobs done already - but mostly, sadly, it's just the another way around. Then it's about compromising again. And that one extra day, which hopefully lies somewhere between Wednesday and Thursday.

Random Prints (vol. 4)

The Fragrance of Skies.


Jätin tänään Random Prints -projektin (vol. 4) viimeiset neljä kuorta - kaikki 90 on nyt jaettu Berliiniin.

Eräs taiteilijatuttavani kyseenalaisti fb-postauksessaan Random Prints -facebook-sivulla aikaa ja rahaa tuhlailevan projektini mielekkyyttä ja sitä, että onko hyvä asia, että taiteilija jakaa ilmaiseksi töitään pois "hyötymättä mitään". Osittain ymmärrän palautteen, mutta kuitenkaan en. (Edit: Eikä näköjään ehkä palautteen antajakaan, koska kävi poistamassa palautteensa juuri ennenkuin ehdin julkaista tämän postauksen ja linkittää tästä alkuperäiseen kommenttiin. Mutta julkaisen tämän silti.)

Kyllä, myönnän suoraan, minulta menee projektiin sekä aikaa että rahaa. Olen tehnyt vedokset laatupaperille. Aiemmissa kolmessa projektissani olen käyttänyt 305 grammaista Hahnemühlen Ultra Smooth Photo Rag -paperia, tällä kertaa käytin 188-grammaista, koska maahantuojalla ei ollut varastossa paksumpaa. Tällä kertaa projektiin kulunut paperi maksoi 85 euroa, aiemmin se on maksanut noin 110 euroa. Pigmenttimustetta kului noin kahdenkymmenen viiden euron edestä. Vähän paksummista kirjekuorista olen pulittanut muutamia kymppejä ja kirjeen paperista muutamia euroja. Aikaa kuvan tekemiseen on mennyt noin viikko, leikkaamiseen ja signeeraamiseen sekä kirjeiden kokoamiseen (jokaiseen kuoreen on vedoksen lisäksi tullut kirje, jossa tervehdys on englanniksi, saksaksi sekä ranskaksi) muutama päivä.

Menee siis sekä aikaa ja rahaa, mutta "hyötymättä mitään?" Kun toimeentulo on tiukilla, raha tuntuu helposti ainoalta merkittävältä vastikkeelta, mutta en ole koskaan itse osannut ajatella, että tekisin yhtään projektia vain rahan takia - jotkut projektit on vain toteutettava, riippumatta sitä tuovatko vai vievätkö ne rahaa. Pennin latia en tästä(kään) projektista tienaa, mutta se ei koskaan ole ollut tarkoituskaan.

En osaa sanoa, miksi aloitin projektin ja mistä idea päähäni alunperin tuli (olen kutsunut Random Prints -projektia itse aina terapiaprojektiksini, jonka teen, koska se vain täytyy tehdä), enkä osaa edes sanoa, mitä siltä odotin. Mutta se mitä olen vastineeksi saanut, on paljon rahaa tärkeämpää. En osannut etukäteen ollenkaan ajatella, kuinka paljon ihmiset voisivat kirjeestäni ilahtua, enkä sitä kuinka suurten muistojen osaksi ne pääsevät. Yksi kirjekuoren löytäjäpariskunta on kertonut, että vedos on heidän ruokailuhuoneen seinällään ja muutamassa vuodessa perheeseen on syntynyt uusi jouluperinne: joka vuosi he kertovat lapsenlapsilleen jouluaterian aikana aina saman tarinan siitä, kuinka löysivät kirjeen aurinkoisena päivänä Firenzen matkallaan. Toinen löysi kuvan samana päivänä, kun kuuli parantuneensa vaikeasta sairaudestaan. Kolmannella kirje tuli eteen keskellä arkea ja muutti koko päivän. Tämän tyyppiset tarinat ovat suurempia kuin kuva yksinään olisi ollut ja ne tekevät koko projektista suuremman kuin mitä sen oli alunperin tarkoitus ollakaan. Jollain kummallisella tavalla, joka kerralla, kirjeiden tarina nivoutuu osaksi yhdeksänkymmenen ihmisen elämää ja muodostaa uuden luvun jokaisen kirjeen löytäneen ihmisen tarinaan.

Ehkä kuitenkin viimeisen muutaman vuoden aikana merkittävimmäksi on tullut eräänlainen vaikeasti kuvailtava toivon tunne, joka liittyy projektiin. Random Prints -kirjeitä jättäessä on välillä melkein syyllinen olo, melkein kuin olisi tekemässä jotain vähän ilkivaltaista. Ehkä se tulee siitä, että esimerkiksi lentokentillä ei saa jättää mitään mihinkään, ihan sama onko kirje vai salkku, ja siellä olen tuota sääntöä totellutkin - en halua aiheuttaa minkäänlaista väärää terroristihälytystä. Mutta samankaltainen tunne tulee, kun jättää kirjeen julkiselle paikalle löydettäväksi; aina käy mielessä, että millaisen hälyn se mahdollisesti aiheuttaa ja kenet se säikäyttää. On jotenkin lohdullinen tunne, että vielä löytyy ihmisiä, jotka uskaltavat avata täysin anonyymejä kirjeitä tässä uhkien täyttämässä maailmassa.

Pienin lahja ei ole myöskään se, että olen jäänyt sähköpostikirjeenvaihtoon muutamien kirjeen löytäneiden ihmisten kanssa. Monen kanssa emme ole puhuneet tästä projektista enää pitkään aikaan, tai ylipäätään taiteesta. Kirjoittelemme tavallisesta elämästä, siitä millainen ilma on ollut ja mitä ruokaa olemme nauttineet ja mitä elokuvia nähneet. On jotenkin sanoinkuvaamattoman arvokasta saada pala jonkun ihmisen arkea satojen tai tuhansien kilometrien päästä. Meidät on yhdistänyt vain se pieni kirjekuori, sattumalta löydetty.



Today I left around the last four envelopes of Random Prints project (vol. 4) - all 90 envelopes have now been left around Berlin.

One of my artist collagues posted to Random Prints FB-page a comment, in which he requested, if there was any sense in my project at all, and if it is ok for an artist to give her artworks away for free, "without gaining anything". Partly I understand his comments, but still really I don't. (Edit: Maybe the commentator doesn't stand by his comment anyway, because he has deleted his comment right before I ended up publishing this posting and make a link to his original comment. But I'm publishing this entry anyway.)

Yes, I admit, I spend both time and money in my project. I have printed the pictures on high-quality paper. In my three earlier Random Prints projects I've used 305 gr Hahnemühle Ultra Smooth Photo Rag paper, this time I used 188 gr paper, because there wasn't thicker paper at the importer's shelves. This time the cost of the paper used in this project was 85 euros, before it has been about 110 euros. I've used pigment ink for about 25 euros worth. Of the envelopes, slightly thicker than normal ones, I've paid a couple of tens of euros and of the paper in letters for a few euros. It has taken about one week to make the picture and print it, and to cut the papers, sign the prints and assembling the letters and prints to envetlopes has taken a few days (each envelope has besides the print itself, also an accompanying letter with greetings in English, German and French.)

So, I use both time and money, but "without gaining anything"? When the income is low, money will come easily the most important - maybe even only important - compensation, but I've never thought I would make any project just for money - some projects just has to be done, regardless if they bring or take money. I won't get a penny from this Random Prints project (neither), but it has never been the purpose in any way.

I can't say why I started the Random Prints project and where I got the idea in the first place (I've called the project my therapy project - something I'm doing because I just have to), and I can't even tell, what I was originally expecting from the project. But what I have gotten from the project is anyway much more important than money. Beforehand I couldn't even thought how much joy the simple prints could bring to people, and I couldn't predict how the project would play a large role in some important memories. One couple told me, that the print is framed and is hanging on their dining room wall, and in a few years time a new christmas tradition has born: each year during the christmas dinner they tell to their grand children a story about how they found the letter in some sunny day during their trip to Florence. One woman found the envelope in the same day she heard that her serious illness had been defeated. One woman found the envelope in the mids of everyday life, and it just changed the whole day. This kind of stories are much more bigger than the picture alone would have been, and they make the whole project bigger than it was never meant to be. In some strange way, each and every time, the story of the envelopes is intertwined in lives of ninety people, forming a new chapter on the story of people who have found the envelopes.

However, during the last few years, the most important thing that the Random Prints project has brought to myself, is some kind of feeling of hope - 'hope' is maybe closest word to the feeling which is hard to describe. Every time when I'm leaving Random Prints envelopes around I feel almost quilty, almost as if I was doing something evil and criminal. Maybe the feeling rises from the fact, that I have executed every Random Prints project when I'm travelling abroad, and every time the trip has started from airport, in which you can't leave anything anywhere - it's the same if it is an envelope or a suitcase. I have followed the rule diligently - I wouldn't like to cause any false terrorist alarm. But the unsecure feeling follows you from airports to the cities, to the towns and villages, to the countryside. Everytime I leave an envelope to a public space, I have a same kind of alarmed feeling, and once and a while I wonder the possibility of alert it could make and I imagine people being scared of that unknown object. Things that wouldn't even visited one's mind a few decades ago. In some way it feels so comforting to know, that there still are some people, who dare to open perfectly anonymous envelopes in these world full of threats.

There is still something else, that I've gained through this project. Some of the finders of Random Prints envelopes have stayed my email correspondents, penpals. With many of those I haven't written about this project in a long long time, or about art in generally either. We write to each others of our ordinary lives, of the weather in general, of what we've enjoyed as lunch or of what movies we've seen. It is somehow breathtakingly valuable to get a piece of someone's every day life from hundreds or even thousands of kilometers away. We have been joined together just by that small envelope, coincidentanlly found.

Ajelehtien / Drifting

"Uhma". Sarjasta "Ihmisiä saarillaan" // "Defiance". From series "People on Their Islands", 2014, edition of 30, pigment ink print, 15x15 cm + margin.

Kolmen viikon oleskelumme täällä Berliinissä on jo yli puolenvälin ja silti tuntuu, että mitään ei ehdi, vaikka mitään ei ole aikomus tehdäkään. Akut ovat latautuneet: muutaman tunnin yöunien sijaan on tullut nukuttua kymmentuntisia yöunia ja turismi on saanut jäädä sikseen, mukavampaa on vain vaellella Prenzlauer Bergin vehreillä kaduilla ja katsella verkkaista elämää. Tarkoitukseni oli viettää täysin museoton kolmiviikkoinne, mutta Gemäldegaleriessa tuli jo käytyä aiemmin ja eilen käväisin vahingossa toisessakin museossa, Neues Museumissa, jossa nimestään huolimatta ei ole uutta vanhempaa vanhaa: egyptiläinen kokoelma ja esineitä antiikin ajalta. Ajauduin sisään kahdestakin syystä: ajattelin, että museossa saattaisi olla jotain väreihin liittyvää juttua tarjolla (olihan siellä, jonkin verran) ja toiseksi, kävin katsomassa egyptiläistä kokoelmaa silloin, kun vierailin Berliinissä ensimmäisen kerran, keväällä 1991, kun muuri oli ollut alhaalla jonkin aikaa ja osa Itä-Berliiniä kaikui tyhjyyttään. (Silloinkin oli huhtikuu ja ilman lämpötila heittelehti: ostin tuolloin Checkpoint Charlielta halvimman t-paidan, koska oli niin pirun kuuma ja kaikki mukanani olleet muut paidat olivat pitkähihaisia; muutamaa päivää myöhemmin otin Itä-Berliinin puolella valokuvia nuorista venäläissotilaista lumisateessa. Pitääkin etsiä nuo tuon aikaiset kuvat jostain ja skannata).

Neues Museum on ilmeisesti avattu uusittuna viisi vuotta sitten, mutta sen verran hatarat ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaiset mielikuvani, etten muista, oliko museo tuolloin eri rakennuksessa vai ei. Sen muistan, että Nefertitin pää ei ollut niin tarkoin vartioitu ja tuolloin siitä sai ottaa valokuviakin - tai ainakaan huoneessa ei ollut neljää vartijaa vartioimassa päätä. Eikä tuolloin (muistaakseni) museossa ollut edes niin paljon porukkaa. Tällä kertaa huoneessa oli kummallinen tunnelma. Ihmisiä oli juuri sen verran, että heistä muodostui täydellinen, hitaasti kulkeva piiri keskelle huonetta sijoitetun Nefertitin pään ympärille - kaikki halusivat nähdä patsaan kaikista kulmista. Piiri liikkui hiljaa vastapäivään täydessä hiljaisuudessa, vain erään itkevän (!) naisen niiskaukset sekoittuivat huoneen ulkopuolelta kuuluviin ääniin. Harvoin tekee mieli tallentaa mitään niin paljon kuin olisin halunnut videoida tuon kummallisen museoriitin.

Ajatus museoon menemisestä jotenkin aina väsyttää, mutta tämä kokemus oli kerrassaan inspiroiva. Sain väriteemaista asiaa kerättyä muistivihkooni, mutta upeassa tilassa oli myös monta paikkaa istuskella ja mietiskellä (ja lueskella). Kuvasin museossa muutamia satoja kuvia vanhoista, rapistuneista seinäpinnoista, joita oli jätetty siellä täällä näkyviin - materiaalia seuraaviin teoksiin tulossa.

Mutta tosiaan, ajauduin sisään puolivahingossa. Olen toteuttanut Berliinissä Random Prints -projektiani (randomprints.blogspot.com, facebook.com/randomprints), jossa jätän vedoksiani ympäriinsä satunnaisten ihmisten löydettäväksi. Tänä vuonna olen tehnyt numeroidun ja signeeratun sarjan kuvaa The Fragrance of Skies. Kolme viikkoa on lopulta lyhyt aika jakaa 90 kirjekuorta, varsinkin, kun ilma on ollut välillä sateinen ja tuulinen, eikä ulos puistoihin ja penkeille voi edes harkita paperisen kirjeen jättämistä. Olen jättänyt kirjeitä jonkin verran julkisiin liikennevälineisiin, ravintoloiden pöydille ja vähän sinne tänne minne sattuu, mutta helpoimpia paikkoja ovat kirjakaupat. Kirjeen sujauttaa helposti kirjapinon alle tai väliin tai kirjan kannen väliin. Olen käynyt jättämässä kirjeitä muun kirjaselailun ohessa keskustan kirjakauppoihin sekä Modulorin ja Boesnerin kirjaosastoille, mutta myös museoiden kirjakauppoihin. Eilen olin melkein menossa katsomaan Alte National Galerieen Friedrichin Munkki meren äärellä -maalausta, mutta heti alakerrassa oli lappu, että teos ei ole paikalla, joten jätin koko museon väliin ja marssin vain kirjakauppaan. (Munkki meren äärellä -maalauksella on ollut muuten ihan valtava vaikutus täällä Berliinissä esillä oleviin töihini, etenkin Missä tuuli loppui ja Ihmisiä saarillaan -sarjojen kuviin). Ajattelin samantien käydä levittelemässä Random Prints -kirjekuoriani muuallekin Museum Inselnin museoihin. Neues Museum on siinä aivan vieressä, ja kun kävi ilmi, että museokauppa on museon sisällä (ei heti tuloaulassa), ostin sen kummempia ajattelematta lipun.

Ajelehtimisesta on tullut melkein elämäntapa tässä parin viikon aikana.

---

Our three weeks stay in Berlin is already halfway through, and still I feel, that I don't have time to do enough - even though I haven't really planned to do anything. Inner batteries are now charged: after sleeping weeks only a few hours at night, now I've been having ten hour sleeps. No time for tourism, it has been more fun to just walk around the green streets of Prenzlauer Berg and watch the slow rhythm of life. I meant to have a stay without any museum visits included, but I managed to visit Gemäldegalerie already earlier, and yesterday I just happened to wander to another museum, Neues Museum, which - besides its name - doesn't offer anything new to see, but old: Egyptian museum and papyrus collection and Antique sammlung. I walked in because of two reasons: first, I though that there could be something colour related stuff, which always interests me, and secondly, I visited this collection when I visited Berlin for the first time, in 1991, when the wall was already down and parts of the East-Berlin were echoing emptiness. (Then it was April too and the weather was random: I bought a cheapest t-shirt from some shop around Checkpoint Charlie, because it was SO hot, and all my shirts had long leaves; a couple of days later I took some photos of young Russian soldiers in the eastern side of the city, while snow was coming down, I should search the old photos and scan them.)

Neues Museum was opened about five years ago renewed, but my memories from over twenty years ago are so cloudy, that I don't remember if the museum was then at the same building or not. I remember, that Nefertiti's bust piece wasn't so well guarded and then we could take some photos of it - or at least there weren't four guards to guard the head. And then (as I remember) there weren't so many people at the museum. This time there was so strange feeling in the room. There were people just enough to make a perfect circle, which walked slowly and silently around Nefertiti's bust piece - everyone wanted to see the statue from different angles. The circle moved slowly counterclockwise in total silence, only some sniffs of a crying (!) woman mixed with some sounds coming from outside the room. I seldom have such a strong desire to record anything to video but I would have really liked to record this strange museum rite somehow.

The thought about going to museum somehow always makes me feel tired, but this experience was inspiring. I collected some colour facts to my notebook, but I also had some time and found many places to sit (and think, and read) at this magnificent building. I took about couple of hundreds of photos of old, wrecked walls, which had been left visible here and there - material for future pictures.

And yes, I somehow just wandered in, half accidentally. In Berlin I have realized my Random Prints project for the fourth time (randomprints.blogspot.com, facebook.com/randomprints). In this project I leave random prints in their envelopes around, for random people to find. This year I have made a numbered and signed edition of The Fragrance of Skies. Three weeks is a short time to leave 90 envelopes around, especially, when the weather has been rainy and windy and I can't even consider leaving paper letters to parks or benches. I have left some envelopes to public trolleys and subway, some to restaurant tables and here and there, but the easiest places to leave envelopes are the bookstores. It's easy to slip an envelope under a book pile or between the covers. I have left some envelopes to the bookshops at center and also some prints to the book departments of Modulor and Boesner shops, but also to the bookshops of the museums. Yesterday I almost went to Alte National Galerie to see Friedrich's Monk by the sea painitng, but there was a sign downstairs, that the work isn't now shown, so I skipped the museum itself and walked straight to the museum shop. (By the way, Monk by the sea has had an enermous influence to my works shown here in Berlin right now, especially to the series Where the wind ended and People on their islands). After leaving the Alte National Galerie I thought about spreading some Random Prints envelopes to other Museum Inseln museum shops too. Neues Museum is there right next to Alte National Galerie, and when I learned that the museumshop is inside museum instead of being right there where you walk in, I bought a ticket without thinking anything.

During these last few weeks, drifting around has become an lifestyle.