tiistaina, heinäkuuta 18, 2017

Näyttelyvalmistelua / Preparing for my exhibitions


Sunnuntaina ajattelin, että ehdin ihan hyvin pussittamaan Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamossa olevat irtovedokseni sellofaanipusseihin neljässä aukiolotunnissa. No, pääsin yli puolen välin kyllä, mutta aika paljon jäi tekemättä. (Eikä kaikkia sellofaanipusseja ollut edes mukanani.) Täytyy ottaa jatkokierros tällä viikolla, paremmin varautuneena.

Eilen lähdin työhuoneelle aikomuksenani purkaa Joensuun Galleria Kohinasta tulleet teoslähetykset, tehdä Kyynelpuu-sommitelma osviitaksi tulevaa Grafoteekin näyttelyä varten ja samalla kuvata teokset. Ajattelin, että illalla ehdin vielä hyvin kirjoittelemaan Galerie Pleikun pressimatskut ja muun, ja evääksikin varasin vain pikkusalaatin, jonka halvalla kaupasta sai. Kuuden maissa tajusin, että alkaa olla aikamoinen nälkä ja pääkin alkaa tulla kipeäksi, ja lopulta yhdeksän maissa olin saanut kaikki kuvat valokuvattua ja uudelleen pakettiin Grafoteekkiin lähetystä varten. Loput kaksi näyttelyteospakettia vielä hampaat irvessä puolipurin: tarkistin, että kaikki on suurinpiirtein ehjinä. Sinne ne jäivät lattialle, en jaksanut enää niitä paikalleen yrittää. Olin kotona kymmenen jälkeen.

Eli on se ajan hallinta hukassa itseltänikin. Ei kaikki viiveet näköjään johdu ulkopuolisista tekijöistä. Mutta toisaalta: tilanteelle ei juuri mitään voi. Kun heinäkuun loppu on deadline niin monelle asialle, x määrä asioita vain pitää yrittää tuossa ajassa runtata läpi. Olen sijoittanut ne mahdollisimman tasaisesti kuun loppupäiville. Välillä tulee iloisia yllätyksiä toisinkin päin - ehdin tekemään päivässä jo seuraavankin päivän hommia - mutta yleensä, valitettavasti, menee juuri toisinpäin. Se on kompromissin paikka taas. Ja toivontain. Se toivottavasti löytyy paikaltaan jostain keskiviikon ja torstain välistä.

---

On Sunday I thought, that I have plenty of time to bag all my prints at Jyväskylä Artists' Association's Artotheque into sellophane bags during its four hour opening time. Well, I did get over half of them done, but I still missed a lot. (And I hadn't even taken enough bags with me.) I have to take another round of it later this week, with better preparation.

Yesterday I left to my studio planning to check out the three parcels containing my works, sent from the Gallery Kohina in Joensuu, and to make some kind of rough plan for my Tree of Tears installation for my Grafoteekki exhibition in August, and take photos of the artworks at the same time. I somehow thought that I would have plenty of time to write my press materials for Galerie Pleiku exhibition in the evening, and because I thought I would be only a short time at the studio, I also bought only a tiny salad for my lunch there. At six pm I noticed, that I'm quite hungry and my head is starting to hurt, and finally at nine in the evening I had all the pictures photographed and re-packed for sending to Grafoteekki. I still half-opened the last two parcels from Joensuu: I just checked that everything looks just about right. I left them there, on the floor, I just didn't even try to put everything on their place. I was at home after ten.

So, I have a poor time management skills... But on the other hand: I can't really do much about this. When the end of July is the deadline for so many things, you just have to push yourself to make x amount of things. I've placed them on my calendar, on the rest of the July days quite evenly. Occasionally I have a happy surprise - I get some of the next day's jobs done already - but mostly, sadly, it's just the another way around. Then it's about compromising again. And that one extra day, which hopefully lies somewhere between Wednesday and Thursday.

torstaina, heinäkuuta 13, 2017

Kun menis kerralla / If Only I Had to do Everything Once


Muisto meren rannalta - A Souvenir From The Seaside , 2017


Muutaman "kaikki järjestyy, ehdin kyllä" -päivän jälkeen jälleen hirveän paniikkitilan äärellä. Sen sijaan, että olisin eilen viimeistellyt viimeisen yhdeksästä Kyyneltäjästä ja tänään vienyt sen (muiden kahdeksan kera) kehystettäväksi, eilinen meni taas elämän yllättävien käänteiden viemänä aivan toisin kuin olin suunnitellut, ja tänään olen jumittanut kotona hirveän migreenin kanssa. Onneksi eilisestä selvittiin säikähdyksellä, ja onneksi tämän päiväinen päänsärky on jo laantunut sellaiseksi, että olen jotenkuten toimintakykyinen, mutta yhtä-äkkiä huomaan olevani taas kahta päivää köyhempi. Tajuan, että en ehdi enää kehystämöön viemään edes niitä kahdeksaa työtä, jotka odottavat tuossa valmiina. Aikataulut lipsuvat.

Tuossa maatessani päänsärkyä pois mietin samalla, miten taas näin pääsi käymään. Ajattelin varanneeni omalle tekemiselleni reilusti aikaa, ja olin varautunut myös omiin virheisiini tai ongelmatilanteisiin, flunssaan ja päänsärkyihin, ja niihin elämän odottamattomiin kiemuroihin, joihin ei kenelläkään ole vaikutusvaltaa, ja joita elämä nyt väistämättä kantaa eteen. Aloin miettiä, mihin se aika on oikein hävinnyt. Tajusin, että olen heinäkuun aikana hukannut kokonaiset viisi työpäivää - siis kokonaisen normaalin työviikon - siksi, että asioita ei vain hoideta kerralla.

Esimerkkinä mainittakoon postitse odottamani sellofaanilähetys. Sen piti saapua viime viikolla kotiin kuljetettuna. Tajusin, että osoitteessa ei ehkä ole alaoven koodia, joten kävin varmuuden vuoksi napsauttamassa alaoven auki. Mitään ei kuulunut ja iltapäivällä huomasin, että postin seurantaan oli ilmestynyt tieto siitä, että pakettia oli yritetty toimittaa, mutta sisään ei oltu päästy jonkun esteen takia (esimerkkinä lukittu alaovi), ja että lähetys olisi noudettavana postista seuraavana päivänä. Ajattelin, että joku asukas oli käynyt nappaisemassa oven uudelleen kiinni, joten ei siitä sen enempää. Suunnittelin koko tiukille vedetyn työpäivän uusiksi: koska sellofaanit eivät saapuneetkaan silloin kun piti, en myöskään päässyt illalla pakkaamaan vedoksiani ja viemään niitä seuraavana aamuna postiin. Käytännössä ilta meni vapaa-ajaksi, kun ei ollut tyhjään tilaan mitään sellaista hommaa, jonka olisin saanut siihen aikaväliin mahtumaan, ja jonka olisi voinut jättää sopivasti kesken. Seuraavan päivän hommat siirtyivät päivällä eteenpäin, ja ketjureaktio jatkui seuraaviin päiviin, koska pääsin vasta aamupäivällä noutamaan sellofaanilähetykseni, ja pääsin vasta sen jälkeen pakkaamaan, ja kävelemään uudelleen postiin viemään lähetystä.

Paitsi, että kotona avasin paketin ja huomasin, etten ollut saanut, mitä olin tilannut. Olin tilannut kolmea eri kokoa sellofaaneja useampia paketteja. Koot olivat oikein, mutta jokaista oli vain yksi paketti. Reklamointia, meilejä, kynsien pureskelua stressin kourissa. Ei se mitään, virheitähän sattuu ja asiakaspalvelu oli hyvin ystävällistä ja täydennyssatsi luvattiin lähettää mahdollisimman pian. Saamani sellofaanit riittivät teosteni pakkaamiseen ja pääsin postiin juuri ennen sen sulkemisaikaa.

Maanantaina odottelin sitten täydentävää sellofaanilähetystä. Kävin jälleen jättämässä alaoven auki, mutta tällä kertaa kirjoitin myös ovikoodin kirkkaan oranssille post-it -lapulle ja teippasin sen numerokoodihärvelin viereen. Sitä ei yksinkertaisesti voinut olla huomaamatta, edes parin metrin päästä. Mutta jälleen iltapäivällä seurantaan ilmestyi teksti: "Vastaanottajan luona on ollut este, jonka vuoksi lähetystä ei ole voitu toimittaa." Tällä kertaa keskeytin kaikki työni, ja kävin tarkistamassa: sekä ulko-ovi oli auki että numerokoodi oli näkyvästi edelleen ovessa kiinni. Kirjauduin Postin chatti-palveluun, kerroin, että alaovi on ollut auki ja ovikoodi alhaalla, mutta jos kuskille kuitenkin voisivat toimittaa ovikoodini, koska haluan paketin tänään kotiin. Posti pahoitteli tapahtunutta ja lupasi välittää ovikoodin postimiehelle, joka ilmestyikin ovelleni noin varttitunnin kuluttua. Kysyin häneltä, oliko hän edes käynyt kokeilemassa ovea ja hän sanoi ihan suoraan, että ei - he kuulemma tietävät nämä talot, joissa alaovet on suljettu. Ihan oikeasti: maksan ylimääräistä siitä, että paketti tuodaan kotiin saakka, mutta tosiasiassa postinkantajat eivät edes vaivaudu käväisemään pihassa. He vain kuljettavat pakettia mukanaan päivän turhanpanttina. Nuori postinjakajatyyppi ei oikein tajunnut edes, mitä väärää tilanteessa oli, vaan naureskeli vaan, että eihän he mistään voi tietää, että lukittu ovi onkin yhtä-äkkiä auki. Sain sen käsityksen, että tämä on ihan vakiintunutta toimintakulttuuria (ja onhan se, koska minulla on monen paketin kanssa käynyt näin aiemminkin, en vain noin suoraa tunnustusta ole saanut).

Ongelmani on se, etten osaa keskittyä luovaan työhön, kun joku prosessi on kesken tai odotan jotain, enkä myöskään, jos joku asia jää vaivaamaan. Niinpä tuo maanantaikin meni ihan harakoille: ensin odottelin pakettia, sitten säädin sen toimituksen kanssa, ja loppuillan sapetti niin, ettei oikein pystynyt mihinkään. Onneksi aamulla sentään tiesin, että päivä menee pakettia vahdatessa, joten keskitin siihen paperihommia ja maksoin laskut (kuten aina teen, kun odotan lähetystä). Mietin vain, että jos kaikki olisivat hoitaneet osuutensa / työnsä hyvin, olisin saanut sellofaanit yhdessä lähetyksessä, yhtenä päivänä kotiin mutkattomasti toimitettuna, ja käytännössä olisin selvinnyt prosessista pienin ajallisin vaurioin - käytännössä  hukkatunteja ei olisi tullut yhtään. Puhumattakaan muista viime aikojen pieleenmenneistä prosesseista, jotka ovat kerryttäneet näiden hukkapäivien määrää.

Olen niin kurkkuani myöten kyllästynyt siihen, ettei asioita tehdä kunnolla. Ei ole mitään stressaavampaa kuin viivata asia yli to do-listalta huomatakseen parin päivän päästä, ettei sen hoitaminen kerralla onnistunutkaan. Lista ei tunnu lyhentyvän ollenkaan, vaan samaa asiaa pyöritellään parhaimmillaan useita kertoja. Vaikka osa bumerangimeiningistä johtuu selkeästi vain inhimillisistä virheistä (jotka sallittakoon), samalla tuntuu, että ihan silkka välinpitämättömyys ja ajattelemattomuus - ja laiskuus - ovat syypää ihan hälyttävän isoon määrään vastoinkäymisiä.

(Ärrinpurrin. Helpotti. Tämän postauksen kirvoitti se, että aamu alkoi sillä, että lähettämäni lasku oli hävinnyt ja piti lähettää toisen kerran; sitten sain perintäuhkauksen maksamastani laskusta ja lähetin sitä varten kuittikopion maksusuorituksesta; sitten vaivuin vain päänsärkykoomaan vuoteen pohjalle. Mutta hei, työhuoneen remonttimiehet pirauttivat eilen, että työhuone on käyttökelpoinen. Soittivat, kun olivat luvanneet soittaa. Valonpilkahdus.)

---

I'm just ranting about why nothing goes well with first trying. After a few pleasant 'everything will go ok, I have enough time' days I'm now again in a horrible panicking flush. I had planned to finish the last of the Tear Artisans yesterday, and the plan was to take it to the frame shop today, but something happened yesterday which made me forget all my plans, and today I've been fighting with migraine. I'm so glad yesterday was just a 'false alarm', and my head is getting better today and I can now do something, but I've just noticed that two days have gone past. And I realised, that it is too late to take even those eight already finished prints to the frame shop today. Slipping with schedules, I am.

When I was lying in my bed with headache, I wondered how did this happen again. I thought I had planned enough time for my work, and I had taken all my mistakes and problem situations into account, as well as possible flus and headaches, and those life events that nobody really can do anything about, and which are now presenting themselves like never before. I started to think about where my time has gone. And I realised that I've lost five days - a whole working week - because people aren't doing their jobs well.

One example is my sellophane bag order, which took two orders (first one delivered incomplete) from the sellophane seller; and I'm also very angry to post, which didn't deliver the orders as it should have been. I'm so completely bored to this: I'm striking out things on my to do list only to notice that they come back as boumerangs. The list isn't shortening at all. I don't mind the human factor, those errors and mistakes that just happen to everyone once and a while, but at the same time I'm alarmed because I feel that increasing number of these adversities happen only because of pure neglect and thoughtlessness - and lazyness.

(Arrrrgh. Writing this all helped a bit. Before going to bed with my head exploding, the morning had started with a message, that one of my bills had gone missing, and I had to re-write it and right after that I got a  red reminder of an 'unpaid' invoice, which I infact have paid, of which I had to send a  copy of my bank transfer to prove that I had paid. But what's positive: we got a call from the reno men at our studio: the studio is fixed. They had promised to call when the work is done, and they called. That's a tiny light at the end of a tunnel.)

perjantaina, heinäkuuta 07, 2017

Reidar ja minä / Reidar and I



Aina silloin tällöin kysytään, tykkäsinkö jo pienenä piirtää tai tiesinkö jo lapsena, että minusta tulee taiteilija. Yleensä olen vastannut, että piirsin varmaan siinä missä muutkin, mutta ei minusta pitänyt tulla taiteilijaa, vaan kirjailija. Katselinpa tässä kerran vanhempieni luona vanhaa valokuva-albumia, ja sieltähän tuo totuus tietenkin löytyi: 25.4.1974 tekemäni muotokuva Reidar Särestöniemestä. Äitini on kuvan yhteyteen kirjoittanut selityksen: 3v 10kk ikäinen Päivi piirsi tämän televisio-ohjelman "Reidarin värilliset aistumukset" innoittamana. Todellista varhaistuotantoa siis! (Huomatkaa vasemman käden hieno elegantti asento, joka tuskin on ollut kylläkään tarkoitus. Ja hienot muumimaiset varpaat, kaikki viisi.) Seuraavilla sivuilla on valokuvien lomassa muita pieniä nelivuotiaan minun piirroksia ja sitaateissa kommenttini: Minäpä olen oikea taiteilija.

Näköjään olen keittiöjakkaran kokoisena tiennyt tulevaisuuteni, vaikka sen välillä olin jo unohtanutkin. Itse en edes muista taiteilijan urasta ikinä haaveilleeni - lienevätkö kirjaimet ja sanojen taika vähän myöhemmin syrjäyttäneet kuvan? Muistan halunneeni vain kirjailijaksi niin kauan,  kuin mihin asti muisti riittää; aloitin ensimmäisen romaanini kirjoittamisen ensimmäistä kouluvuottani edeltävänä kesänä (en kylläkään tainnut päästä hienoa kansikuvitusta ja ensimmäistä sivua pidemmälle; käsinkirjoitettuna tuo romaani jäi varmaankin noin kolmen konekirjoitusrivin mittaiseksi.)

Tämä ylläoleva dokumentaatio ilmeisesti vastaa myös hyvin kysymykseen, minkä eräs toimittaja esitti minulle muutama vuosi sitten näyttelyni yhteydessä, ja johon tuolloin en osannut vastata: "Muistatko mitään lapsena kokemiasi suuria taide-elämyksiä?"

Mikä ihmeellisintä, minulla todella ON muistikuvia tuosta Reidar Särestöniemi -dokumentista! Muistan selkeästi sen värit ja sen tunteen, kun väriä levitettiin ruudun päälle.

Huomasin, että tuo värikylläinen Eeli Aallon dokumenttielokuva löytyy YLE Areenasta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/18/reidarin-varilliset-aistimukset - ja se näytti aivan niin värikkäältä, kun muistinkin.

Tietenkin oli melko hämmentävä hetki, kun jossain vaiheessa kesken dokumentin katselun tajusin, että en ole voinut nähdä tätä väreissä. Ensimmäinen väritelkkari kotiimme hankittiin, kun olin jo koulussa. Todennäköisesti moni dokumenttiin liittyvä muistikuvani on tullut myöhemmin, kun olen nähnyt valokuvakansiossa tämän äitini sinne ujuttaman piirrokseni - mutta kummallisen tutulta dokumentti tuntui silti, kun sen nyt uudelleen Areenasta katsoin.

Neljänkymmenen kolmen vuoden jälkeen.


---

Every now and then someone asks, if I liked to draw when I was little, or if I knew already as a child that I will be artist one day. I've usually replied, that I think I drew as much as every child, but I never ment to be a visual artist, but a writer. One time I was at my childhood home looking at an old photo album, and found out the truth: a portrait I had drawn in April 25.1974 of Finnish artist Reidar Särestöniemi. My mom had written a note below my artwork: 3 years, 10 months old Päivi drew this inspired about 'Reidar's colourful sensations' film on television. Truly early work that is! (Notice the elegant position of the left hand, which, probably, has been an accident. And the very Moomin-world like toes, all five of them.) The next pages of the photo album shows more small drawings by four-year-old me, with my comment: I am a real artist.

It seems that I have known my destiny when  I was the size of a kitchen stool. I had just forgot about it in between now and then. I really can't remember ever dreaming about being an artist - maybe the letters and the magic of words pushed the images away a bit later? I just remember wanting to be a writer as long as I can remember; I started my first novel the summer before my first school year begun (though I didn't manage to get any further than the very detailed cover illustration and first written page; which means, with my handwriting, that the novel was about three machine written lines long.)

This documentary piece of work also answers very well to a question, which one journalist asked me a couple of years ago, and which I couldn't then ansver: "Do you remember any big art experiences when you were a child?"

It's amazing, that I really DO remember this Reidar Särestöniemi documentary! I remember clearly the colours of it, and the feeling I had, when the paint was spread over the television screen.

I noticed that the  colourful documentary film by Eeli Aalto can be seen at YLE Areena YLE Areenasta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/18/reidarin-varilliset-aistimukset (no English subtext though) - and it looked just as colourful as I remembered.

So, it was quite distracting moment, when I, in midst of watching the documentary, realised, that I haven't actually seen this in colour originally. The very first colour television was bought to our family when I was already in school. Probably many memories that I have, have been born later, when I have seen this picture in the family photo album - but strangely familiar the documentary still was, when I now watched it again. 

After forty three years.




torstaina, heinäkuuta 06, 2017

Kesäpäivä museossa / A Summer Day at the Museum



Kesäpäivä II - Summer Day II

Kun ei taidettaan museoon esille saa, se pitää salakuljettaa sinne itse! :D

Aloitin pari päivää sitten järjestyksessään kahdeksannen Random Prints -projektini, joka tälläkin kertaa tapahtuu Suomessa. Kesäpäivä II-vedos on kuvallista jatkumoa viime vuoden erityisprojektille, joka toteutettiin geokätkentätyylisesti Porissa. Tänä vuonna taidekaupungiksi profiloitunut Mänttä sai kunnian olla ensimmäinen paikka, johon kirjeitä jäi löydettäväksi.

Tosiasiassahan matkasin Mänttään ja Serlachius-museoon, koska yksi teokseni on kutsuttu mukaan pienimuotoiseen näyttelyyn syksyllä 2018, joten olen oikeasti saamassa teokseni esiin museoon. Mutta voihan sitä ohjat ottaa omiin käsiinsä ja vähän nopeuttaa teostensa päätymistä museon seinien sisälle! En ollut suunnitellut jättäväni kirjeitä itse näyttelytilaan, mutta kun huomasin, että päänäyttelyn nimi oli Kesäpäiviä, en voinut vastustaa kiusausta. Näyttely oli niin hyvin vahdittu, että vaati jo melkoista sumplimista, että sain livautettua kuoren penkillä lepäävän näyttelyjulkaisun väliin - mutta onnistuipa se sittenkin. Toivottavasti joku on löytänytkin sen!

Pari muuta Mänttään jättämääni vedosta on ainakin löytynyt. Tarinoita voi lukea:
facebook.com/randomprints
randomprints.blogspot.fi

(Ja peukkuja vastaanotetaan #kaupunkienergiaa -stipendihaussa edelleenkin osoitteessa www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints (sivun alareuna, peukalon kuva mustalla taustalla.)

--

(Tämä Kesäpäivä II -vedos oli itseasiassa melko vaikea toteuttaa, koska halusin siihen värin, joka ei kuulunut musteiden väriskaalaan. Tein veden ensin sinisellä, sitten lisäsin sen päälle kerroksen vihreää ja keltaista. Se itseasiassa lopulta toimi ihan mainiosti, vaikka koevedoksia kertyi melkoinen määrä, ennenkuin sain ideasta kiinni. Kaikki koevedokset ja muut hukkavedokset ja hyvin työlään prosessin mukaanlukien tämä oli itseasiassa selvästi kallein Random Prints -vedos, jonka olen tehnyt - mutta olen iloinen, että vihdoin sain kokeiltua tätä kauan mielessä piillyttä ideaa, ja vielä onnistuin!)




When I can't get my art shown at the museum in other ways, I just have to smuggle it in myself! :D

A few days ago I started my eight Random Prints, which, also this time, takes place in Finland. Summer Day II print continues the theme of the last years Random Prints Special Edition, which was made with geocaching idea in Pori. This time Mänttä, a small Finnish town which has been profiling itself as a Art Town, was the very first of the several Random Prints locations this year.

In fact I travelled to Mänttä and Serclachius Museum because one of my artworks has been chosen to a small exhibition in autumn 2018 - so, I actually will get my art shown at the museum. But who can wait a whole year to get one's artwork inside museum walls? I really hadn't planned to leave any Random Prints envelopes to the exhibition space of the museum, but as I noticed that one exhibition was titled Summer Days, I just couldn't help myself. The exhibition was so well guarded, that it took a little bit of planning and a little bit of sneaking around, before I could slip my envelope in between covers of the exhibition book resting on a bench. But I managed! Hopefully someone has also found it!

A couple of other prints I left in Mänttä actually have been found already. The stories can be read at:
facebook.com/randomprints
randomprints.blogspot.fi

(And I still invite you all to like my #kaupunkienergiaa application at www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints (page bottom, white thumb on black background.)

---

(This Summer Day II print was actually a bit hard to execute, because I defied the gamut area and created a turquoise colour that really cannot be printed. I made this by printing the picture first in blue, and then overprinting it with green and yellow layers. It actually worked out quite nicely, although it took several misprints before I got a hang of it. So, because all the misprints and the very laborious work itself this is by far the most expensive of the Random Prints to make - but I'm very happy I finally tried this out with success!)




maanantaina, heinäkuuta 03, 2017

Kukkia minulle! / Flowers For Me!



Heinäkuu alkoi ilolla! Perjantaina sain kirjeen Otto A. Malmin lahjoitusrahastolta. Olen saanut henkilökohtaisen stipendin Coloria-sivuston kehitystyöhön. Tänään tieto julkisesttiin Otto A. Malmin lahjoitusrahaston nettisivulla.

Olen ollut tästä niin onnellinen, etten tiedä, miten päin olisin. Ajanpuutteen (nimenomaan Ehjän Työskentelyajan puutteen) vuoksi Coloria on jäänyt jo useamman vuoden ajan paitsioon - ja välillä asioiden tekemättömyys on käynyt vähän ahdistavaksikin. Tämä pieni apuraha tarjoaa minulle jonkin verran häiriötöntä laatuaikaa sivuston parissa ja pääsen uudistustyön alkuun.

Viikonloppuna avasin uudelleen Colorian Facebook-keskusteluryhmän. (Itseasiassa luulin, että Facebook oli arkistoinut sen, koska sellainen ukaasi minulle aikanaan tuli, minkä vuoksi siirsin väriuutisten jakamisen Colorian Facebook-sivulle. Siellä tuo ryhmä kuitenkin edelleen oli.)  Facebook-sivu saa jatkossakin toimia uutistenjakoalustana, mutta keskusteluryhmässä on kenen tahansa helpompi aloittaa keskustelu, mistä tahansa väriin liittyvästä.

---

This July started with Joy! On Friday I received a letter from the Otto A. Malmi Foundation. I've been granted a personal stipend for my work with Coloria website. Today the information was published in Otto A. Malmi Foundation page.

I've been sooooo happy about this! Because of my constant lack of time (and for the Distraction-Free Working Time especially) Coloria has been offside for several years already - and at times I've been a bit distressed about it, knowing there's so much left undone. This small grant allows me to Concentrate on my work, and I can finally start the renewal project.

Last weekend I reopened the Coloria Facebook Group. (Actually I had thought that the Facebook had archived it, because it once send me a note that the group would be archived and I should open a Facebook page - which I did, and where I have continued sharing colour related news. But now I found out, that the group is still there!) Bilangual (Finnish & English) Coloria FB page still continues sharing colour news, but in Coloria Group starting discussion about colour is easier for anyone.

sunnuntaina, heinäkuuta 02, 2017

Kaikenlaista / Everything and all


(Salaisuus / Secret, 2017)


Ahkeran ajan erottaa siitä, että silloin ei yleensä ehdi kirjoittaa edes sellaisia muistiinpanoja, joita kipeästi myöhemmin tarvitsisi, saati sitten blogia. Vaikka välttämättä nyt ei ole suoranaisesti ahkeruudesta: paljon on tosin tullut tehtyä, mutta syynä asioiden vääjäämättömät käänteet ja asioiden yllättävyys. Minähän pusersin oikein tietoisesti kaikki työt juhannukseksi nippuun, jotta sen ja Joensuun Galleria Kohinan näyttelyripustuksen jälkeen voisin aloittaa seesteisen ja etukäteen hyvin suunnitellun rentoilevan kesätyöskentelyn; suunnitelmani sisälsi päivittäistä paniikitonta käyskentelyä kesäilmassa, pitkiä ja leppoisia kahvihetkiä ja täysin stressitöntä tekemistä. Sen sijaan:

Suunnitelmani päästä ajoissa Berliinin näyttelyyni tarkoitettujen pitkien riisipaperivedosten pariin kaatui lähtöviivalle. Niin monta projektia kun voin kotiin siirtääkin, tämä vie tilaa eikä sovi parketille, ja sen toteuttamiseen olisin ehdottomasti tarvinnut muutaman työhuonevuoron. Jos suunnitelma olisi mennyt nappiin, työt olisivat nyt liki valmiit ja mieli rauhallinen. Sen sijaan juhannuksen alla kuulimme, että työhuoneelta on löytynyt joistakin saumoista kreosiittia. Sen poistaminen piti alkaa heti tällä viikolla ja projektin piti kestää vain pari päivää. Koska työhuoneella oli pienemmässä huoneessa reilusti tavaraa työstettävän sauman päällä (työpöytä, hyllyjä, ja vaikka mitä), Timppa vietti koko juhannussunnuntain roudaillen tavaraa syrjempään, että työmiehet pääsisivät töihin ongelmitta ja mahdollisimman nopeasti. Koska prosessin piti kestää vain pari päivää ja olla tällä viikolla ohi, tavarat vain siirrettiin edestä - ja nyt huone on sellaisessa järjestyksessä, ettei siellä työskentely oikein onnistu, ainakaan isojen paperien kanssa, kun lattiatilaa ei ole.

Tottakai prosessi pitkittyi. Jostakin Tourulan kivääritehtaalta löytyi asbestia, jonka purkamiseen tarvitseekin sitten odotella useampia päiviä toimenpidelupaa. Emme ole ihan varmoja, koskiko tämä meidän huonettamme, mutta työn alkua se joka tapauksessa on viivyttänyt. Toivottavasti ei sen kestoa. Tarkka aikataulu ei ole oikein vieläkään selvillä, mutta vaikka työ olisi valmis ensi viikollakin, sen jälkeen päivä menee taas roudaamiseen, välillä on käytävä Joensuussa purkamassa näyttely, ja kun työhuoneelle pääsee takaisin pari viikkoa on jo menetetty. Lyhyt aika sikäli, mutta kolmannes käytettävissä olevasta ajasta. Jos siis hyvin käy.

(Puhumattakaan siitä, että kyllähän tässä vähän miettii, että kuinkahan paljon sitä kreosiitti-asbestiitticocktailia on tullut Kivääritehtaalla hengitettyä. Tai suorastaan läähätettyä sisään, sillä monet työhuoneella tekemistäni projekteista ovat olleet sellaista pulssin nostavaa hikijumppaa.)

No, yritän ajatella positiivisesti. Hyvä, että huomattiin edes nyt, ja hyvä, että korjaustoimenpiteet (tai ainakin niiden aloitus) käynnistyivät niin nopeasti.

---

Mieltä ei ylennä sekään, että Joensuun näyttelystäni ei ole ollut minkäänlaista lehtijuttua yhtään missään. Se on aivan kuoliaaksi vaiettu "virallisen" lehdistön puolelta. Voin vain olla kiitollinen niille muutamille somettajille, jotka ovat jakaneet tietoa netissä tuttavilleen, ilman heitä näyttelynäkyvyys olisi ollut aikalailla fiasko. Minulle tuli vähän yllätyksenä, että galleria ei toimi aktiivisesti lehdistönäkyvyyden saamiseksi näyttelylle (tiedotteet sieltä lähetettiin alueen lehdistölle kyllä ennen näyttelyä, mutta heidän toimintaansa ei kuulu mitenkään sen jälkeen yrittää saada juttua näyttelystä, esimerkiksi jutun perään toimittajille soittelemalla, jne.), joten yksi päivä tässä vierähti myös siihen, että ensin googlailin Joensuun alueen viestimiä ja sitten lähettelin sinne uudelleen juttupyyntöä. (Toisaalta, eipä sinne työhuoneellekaan päässyt...) Edelleen hiljaista.

Vaikka ei tässä muutenkaan ole tarvinnut peukaloitaan pyöritellä työhuoneella kotonaankaan. Olen vedostanut, signeerannut ja pakannut teoksia. Muutama viikko sitten lähti neljä täysin uutta teosta Galleria G:n Summer Prints -näyttelyyn Helsinkiin (kuvassa oleva Salaisuus yksi niistä). Viime viikolla paketti lähti G12-galleriaan Kuopioon ja ensi viikolla vien uusia töitä Emalipuukauppaan (Höyry-gallerian alakerrassa) Korpilahdelle. Kaksi päivää olen signeerannut teoksia, joita en ole ehtinyt aiemmin signeerata. Olen työstänyt uutta Random Prints-projektia ja yrittänyt saada sille Helenin #kaupunkienergiaa -stipendiä (käy peukuttamassa: https://www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints/). Olen hoitanut Habitare-juttuja valmiiksi ja ilmoittauduin myös Hygge2017-messuille Jyväskylässä. Olen tilaillut paperia, musteita ja sellofaanipusseja. Kaikenlaista touhukasta.

Ja eilen sain ihanan kirjeen, joka lienee julkinen huomenna.

Eli ei pilviä ilman hopeareunoja...

---

I find that when I'm industrious, I usually don't take time even to write those notes that I later would need badly, not to mention writing anything to my blog. Although it's not really my industrious working this time: I've done a lot, but most of it because of how things have turned out, those little life's surprises. I was so determined to push all my other errands finished by midsommer, so I could start my well-planned and laid back creative working after midsummer and Joensuu trip (setting up Galleria Kohina exhibition). My workplan even included a couple of hours walks in the summer weather every day, easy, long daily coffee breaks and fully stress-free working. Instead:

I planned to start with a long prints on rice paper for my Berlin exhibition right after midsummer, but the plan stopped before getting started. There are so many projects I can do in my studio at home, but for this one I really need space and I can't even think about making it on our wooden floors. And if everything had gone as I planned, the prints would be almost finished now, and my mind would be easy and clear. However, just before midsummer weekend we heard that there has been creosite found at the studios. The removal job was supposed to start this week and be over in two days. We needed to clear space for the workmen, which was easy on the spacious bigger room, but one day job in smaller room, where the desk with shelves filled with stuff were just above the seam to be worked on. Timo spent the whole Sunday moving stuff around and making space, so everything would be ready for the workmen to start their job as soon as possible. Because the whole job was supposed to take only a couple of days and be over this week, we didn't think anything else but moving stuff to make space for workmen, and now the room is in such way, with stuff from the smaller room filling the big studio room's floor, that working is practicly impossible, at least with those big papers.

Of course, it didn't go as planned. There was asbestos found somewhere at the Kivääritehdas building, which requires other working permissions, and applying them takes a few more days. We're not quite sure if the asbestos is found in our room precicely, but it has prelonged starting of the job anyway. Hopefully it still will take only a couple of days, and not more... We don't know the schedule yet, but even if the work gets done next week, it will be one day for getting everything back in place after that, and with a trip to Joensuu to pack the exhibition in between, already two weeks' working time is lost. Short time in general, but it's a third of the time I have. IF it goes well.

(Not to mention about the whole subject itself: I'm just thinking how much creosite and asbestos have I breathed in during these years in Kivääritehdas... Heavily, mostly, beacuse many of my projects there have been sweaty workouts with packing and all kinds of heavy stuff.)

Well, I try to think positively. It's great it was found even now, and it's great that the repair job (or at least trying to start it) happened so fast.

---

Another low right now, is the press publicity of my Joensuu exhibition. There has been no articles in any local newspapers or any other 'official' press (other than mention at some event calendar with all other events). I'm just so thankful for those couple of people who has shared information about my exhibition in social media, because without them my exhibition exposure would have been completely fiasco. I was a bit surprised to hear that the gallery itself doesn't work actively to get any press publicity for the exhibition (yes, they have sent the press releases for the press before exhibition started, but it ends there; they don't reach for press afterwards to get some story published). So I spent one day first googling the Joensuu newspapers and other press, and then I resent the request for some kind of - even small - article on the exhibition. (Well, I didn't get to the Kivääritehdas studio anyway...) Still quiet.

But, in reality, there has been enough for me to do in my home studio also. I've been making prints, signing and packing. A few weeks ago I sent four completely new prints to Summer Prints exhibition in Galleria G, Helsinki (Secret, in this posting, being one of them). Last week I sent several works to Kuopio and next week I will take some of my newer prints to Emalipuu shop (downstairs of Höyry gallery) in Korpilahti. I've spent two days signing prints that I haven't got time to sign before. I've worked with my new Random Prints project (due to start next week) and I have tried to get a #kaupunkienergiaa grant for it from Helen (please, go and click the thumb at the bottom of the page: https://www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints/). I've planned some Habitare stuff and I also registered to Hygge2017 event in Jyväskylä (in autumn). I've ordered papers, inks and sellophane bags. All kinds of stuff.

And yesterday I received a wonderful letter, which will be public tomorrow.

No clouds without silver lining.

keskiviikkona, kesäkuuta 07, 2017

Uusia Kyyneltäjiä / New Tear Artisans



Teki hyvää olla pitkän aikaa äärimmäisen pienellä netin käytöllä ja keskittyä vain Italian ihanuuteen ja Oleelliseen. Pienellä halvalla nettiyhteydellä pystyin juuri ja juuri sähköpostit tarkistamaan; Instaan kuvia päivittelin lähinnä alakerran gelaterian vapaalla nettiyhteydellä. Kaikki vähänkin vaatinut työ sai jäädä: nettiä näköjään tarvitsee ihan kaikkeen. Irtiotto, jota eivät haitanneet edes kieltävät apurahapäätökset, joita tuntui tulevan sähköpostiin joka toinen päivä. (No, vähän liioittelua, mutta silti - kuinka montaa apurahaa olen oikein hakenut?)

Ihanuus.

Vaikka se johtikin sitten siihen, että kotiin palattua on ollut ihan käsittämätön paniikinkaltainen hoppu kaikella mahdollisella, kun jonossa ovat pitkän tuon melkein netittömän ajan rästityöt ja niiden perään kasautuneet normaalityöt vaanivat samaan aikaan kuin uusia teoksia pitäisi tehdä. Musteiden ja papereiden tilausten kanssa pelaamiset kaupan päälle, ja yhtä-äkkiä sitä huomaa jälleen käyvänsä epätoivoista kamppailua aikaa vastaan. Kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta sain kuin sainkin kaksi uutta Kyyneltäjää vihdoin viimeisteltyä Joensuun Galleria Kohinan Kyyneltarha-näyttelyyn (aukeaa 20.6.), ja keittiössä on puolivälissä prosessia valmistumassa muutama uusi hedelmä Hyvän ja pahan kyynelpuuhun. (Kunhan saan ensin viimeisteltyä työt Suomen taidegraafikoiden Summer Prints -näyttelyyn, sinnekin pitäisi lähettää teokset ensi viikolla...)

Jotain kuitenkin Italian Ihanuudesta olen säilyttänyt: otan stressini lunkisti. Vaikka on kiire, ei se panikoimalla helpota, päin vastoin. Istun työhuoneessani, ikkunat auki aurinkoon, ja juon kahvia kevyen lämpimän kesätuulen puhallellessa ympärillä. Voi niitä teoksia näinkin tehdä.

---

It was so absolute phenomenally fantastic to almost abandon web for over a month, concentrating on just the beauty of Italy and everything Essential. My cheap prepaid allowed me just about read my email; and downstairs gelateria offered a free wifi to upload some pics to Instagram. But the Work, that I just had to let go (suddenly I noticed how much I use interneet to almost everything I do). It was a little take-off from normal life to somewhere else, which wasn't even destroyed by all those systematical nos to my grant applications, which seemed to pop in my email every other day. (Well, slight exaggeration there - but still - how many grants have I really applied?)

Wonderfulness.

Of course it lead to the homecoming from hell: all those neglected projects for over one months time + the basic job on the top of them, at the same time, when I should totally concentrate on my new artworks. Plus add some problems with inks and paper orders there, and suddenly I find myself in the mids of the desperate fight agains time. Against the unlikelihood of me finishing any new artworks at this mess, I actually did just make two new works for the Tear Artisans series to be shown first time in the Garden of Tears exhibition at the Galleria Kohina in Joensuu (starting June 20), and there are several pigment transfer works for the Tree of the Tears of Good and Evil at the process... (Which I will continue after first finishing the new prints for the Summer Prints exhibition by the Association of Finnish Printmakers, they should be shipped next week...)

But there's something left from the time spent in Italy: I should stress all about this, but I'm taking it easy. Yes, I'm in hurry, but it won't help anything if I'm panicking around, quite an opposite. I sit in my studio, windows open to sun, and I'm drinking coffee while a warm summer wind blows around. I'm loving this my new way of working.

perjantaina, huhtikuuta 07, 2017

Vihdoin täällä, kaiken äärellä / Finally here, and ready to start



Aina aiemmin yöbussi ja varhainen lento ovat tuntuneet hyviltä ratkaisuilta, mutta näköjään vanhuus + valmiiksi väsynyt -kombo ei ollut ihan paras lähtökohta tuolle valinnalle. Olen aiemminkin sanonut, että bussit ovat kuin aikuisten kehtoja, mutta tällä kertaa tuntui ennemminkin siltä kuin olisi yrittänyt nukkua traktorin peräkärryssä, ja kun lentokentällä sitten seisoi puoli viiden maissa bag drop -jonossa - joka oli pidempi ja eteni hitaammin kuin mikään check-in-jono muistissani, tiesi, ettei loppumatkakaan mitään juhlaa olisi. Matka oli vielä normaalia pari tuntia pidempi, kun vaihtoaika Frankfurtissa oli yli kolme tuntia. Kerrankin ehti rauhassa syödä jotain - tai olisi ehtinyt, ellei olisi ollut niin väsynyt, ettei jaksanut edes pureskella. Etukäteen visiona on aina sellainen brosyyrimatkustaminen: hymyssä suin, kevyin kantamuksin ja freesinä, hiukset lainehtien kevyessä ilmavireessä - mutta totuus on aina se, että jostain ilmaantuu se ylimääräinen laukku/takki/huivikasa, jota pitää raahata kaiken muun ohella, silmät painuvat pakosta kiinni ja naamaa väsyttää niin, ettei oikeasti edes yritä pitää minkäänlaista kohteliaisuushymyilmettä kasvoillaan, hiukset ovat jo alkumatkasta takkuuntuneet, eivätkä takuulla ilmavoidu mihinkään suuntaan päänahasta, vaikka jonkinlainen ilmavire jostain tulisikin, ja asento on koko ajan nuokahtava köntty; hädin tuskin pysyy selkärankaisena. Lufthansan lennoilla tarjotaan vielä pieni makupala kaffin kanssa, mikä on bonusta (ja tällä kertaa aivan loistavia: Frankfurtiin lentäessä pekaanipähkinäviineri ja Firenzeen lentäessä kalkkunaleipä, ja kahvikin on tuoretta ja maistuu kahville!), mutta ääriväsymyksen tilassa lentoemännän ystävällinen kahvitarjouskin tuntuu häiritsevältä, kun pientä lentokonepöytää tarvitsee täysmittaiseen röhnöttämiseen. (Lufthansa tarjosi myös digitaalista luettavaa neljän lehden verran, mutta tuolla ne saavat odottaa jotain sellaista hetkeä, kun silmät ymmärtävät taas sanoja.) Ja mainitsinkos jo: varustauduin matkaan ihanaisella puhallettavalla niskatyynyllä, joka on yleensä tehnyt matkoista siedettäviä - mutta se tyhjeni jo ennenkuin bussi ehti ulos Jyväskylästä. Reikä.

Mutta perillä oli vihreää, ja lämmintä, ja aurinko paistoi, ja yhtä-äkkiä mikään ei ollutkaan vialla.

Toimme tavarat sisään, kävimme kaupassa hankkimassa oleellisen, ja sinnittelimme vielä seitsemään saakka, ennenkuin menimme nukkumaan. Unta riitti aivan suvereenisti yli kaksitoista tuntia, ja olisi riittänyt enemmänkin, jos ei olisi tullut äkillinen tunne siitä, että aurinkoa ei saa päästää hukkaan. Aamupala, täydennyksiä Mercato Centralesta, toteaminen, että ei tässä ole vielä niin hereillä, että ostelu paikallisilta torimyyjiltä onnistu, kun ei italian käyttö rajautuu si, si tai no, no ja grazie -sanoihin. Frittiboksi kalanmyyjältä mukaan, asunnolle keittiön pöydän ääreen ja siinä toteaminen, että on meillä lupa levätäkin. Päikkärit. Kirja. Päikkärit.

Toissa päivänä kävimme pakolliset kierrokset taidetarvikekaupoissa, Salvinilla Via Degli Alfanilla (hyvä valikoima papereita ja Maimerin akryyleja) ja Zecchissa Videa dello Studiolla (kaikenlaista muuta, mutta vähän turistisemmat hinnat; värifanaatikolle hieno pigmenttivalikoima!) ja eilen jo vähän testailin mustemaalailua, ihan vain aloittaakseni jotain.

Tällä hetkellä tuntuu, että isoimmat ongelmat alkavat olla positiivista mallia... Kumpaa sitä nyt tekisi: maalaisi vai kirjoittaisi? Kummankin pariin syyhyttäisi yhtä paljon.




Taking the night bus and then early flight has been a good solution always, but it seems that getting older + being tired already combo wasn't the best starting point for that choice. I've said earlier that buses are like grown-up cradles, but this time it felt more like trying to sleep at the tractor cabin, and then, after arriving to airport at 4.30 am, and standing on a bad drop line (which was longer and slower than any check-in line in my memory), I just knew that the rest of the trip would be quite horrible. The trip took a couple of hours longer than normally because our change-time in Frankfort was over three hours. For once we had time enough to eat something - or we would have had, if only I wasn't so tired that I could hardly bite my food. Before going to trip I always have this broschure-like travelling: with smiling face, light bags and fresh, as the light air makes your hair flow - but the truth is alway, that there's always that extra bag/coat/scarves popping out of nowhere for you to drag with you with everything else, your eyes just keep on closing and your face is just so tired that you really can't even try to have any kind of normal face for the courtesy, and your hair has been messy since the beginning of the trip, and if there would be any kind of air flowing, your hair would not move, since its glued onto your head because sweat, and you're just a clumsy mess yourself, barely having bones in you to keep you in form. Lufthansa flights offer you a small treat with a coffee, which is a good bonus (and this time just great: a pecan pastry on a first flight, and a turkey sandwich on a second, and the coffee is fresh and tastes like coffee!), but when you are tired enough, even the gently voice and coffee offering from the flight attendant feels annoying, and you just need that little folding table for your pillow made of jacket, and scarves and everything else, so you can put your head down. (Lufthansa also offered digital magazine downloads, but they can now wait for a moment, when my eyes understand words again). Oh, and did I mention: I had the inflatable pillow, which has made my trips more bearable, but it emptied already before we got out of Jyväskylä. A hole.

But when we got here it was green, and warm, and the sun was shining, and suddenly nothing was wrong.

We carried our luggage in, visited the local shop to get the most important things, and stayed awake until about seven o'clock before getting to bed. I slept without waking once over twelve hours, and I would have slept longer, if I hadn't got this sudden feeling about missing the sun. Breakfast, getting more food from Mercato Centrale, and noticing that maybe we are not wake enough to do local shopping with just a few words in use: si,si and no, no and grazie. We bought a fit box takeaway from a fish monger, took it to our kitchen and said to ourselves that we have a permission to rest, still. Sleep. Book. Sleep.

The day before yesterday we visited the mandatory art suppliers: Salvini in Via degli Alfani (good choice of papers and Maimeri acrylics) and Zecchi in Via della Studio (everything else, more turistic pricing; a heaven for a colour fanatic with all its pigments!) and yesterday I already made some ink drawing testing, just to begin from something.

At this moment I feel, that even the biggest problems start to be very positive kind... Which one should I do: should I paint or write? I would really like to do both as much.


torstaina, maaliskuuta 30, 2017

Outoja päiviä / Strange Days

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu


En ole pariin vuoteen tehnyt oikeasti mitään suurempia nettisivujuttuja, joten olin vähän järkyttynyt, kuinka hankalaksi yksi - vähän puolivahingossa vastaanottamani - projekti muodostui. Onneksi minulla oli kova tsemppaaja ja tekninen tuki, kun pseudotyylit meinasivat käydä liian vaikeiksi. Kyllä se sitten lopulta mieleen palautui, mutta meni kyllä vaikeimman kautta, enkä kyllä ihan parhaimmilleni teknisessä suorituksessa yltänyt. Nolottaisi, ellen olisi niin väsynyt.

Muutenkin olen mennyt vähän alta riman kaikessa sivutoimisessa, kuten opiskeluissani. Palautin sellaisen opintopäiväkirjan, että oikeastaan voisin vain mennä nurkkaan valmiiksi häpeämään. Menihän se läpi, ja itsellenihän tätä teen, mutta silti. Ja ehkä juuri siksi.

Yleensä pidän tekemiseni tasosta sen verran huolta, ettei tarvitse mietiskellä jälkeenpäin, olisiko voinut tehdä paremmin, mutta nyt mikään muu ei päässäni pyörikään. Toisaalta, eikö tämä nyt ole vain merkki siitä, että voi rauhassa irrottautua hetkeksi?

Ja palatessa saa puserrettua vähän paremmalla teholla ja ehjemmällä päällä.

---

I haven't really worked with any web pages for nearly two years, so I was a bit shocked about how difficult one project - which I half-accidentally accepted - was for me. I was lucky to have a very good support in this, both mentally and technically, when all the pseudo classes nearly took over me. It all came back to me evidently, but not the easiest way possible, and I really didn't peaked on the technical things. I would be a bit ashamed, if I only wasn't this tired.

It seems that I haven't really been at my best with anything, lately. Like my studies. I just made one paper so badly, that there isn't even any comparison for it. I passed with it, but not with my normal standards. And I have to remind me that I do this for myself, but maybe it's just the thing.

Usually I have some kind of standard level of doing things in a way, that I wouldn't have to think later if there was anything I could have done better - but now it's the only thing that goes around in my head. On the other hand, maybe this is just another sign - that I can just let go for a while.

And when I'll return, I'll keep going clear headed.

sunnuntaina, maaliskuuta 26, 2017

Kyynelten kerääjä / Collecting Tears



Marraskuu, sarjasta Kyynelpuutarhurin päiväkirjamerkintöjä
November, from the series Notes From the Diary of the Tear Gardener


Jatkan Kyynelpuutarhurin työtäni...

I'm continuing my work as a tear gardener...





Maaliskuu on ollut yhtä paperisotaa. Olen täyttänyt apurahahakemuksia, kirjoittanut toimintasuunnitelmia ja vähän -kertomuksiakin, olen tehnyt sivukaupalla luonnoksia, synopsiksia ja jopa treatmentejakin. Siinä ohella myös kirjoitellut mielekkäitä värijuttuja kirjoittamisen perusopintoihin, ja opintoihin lukenut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joka sai myös oman sydämeni lyömään nopeasti: pitkästä aikaa kirja, jota ahmin, ja jonka loputtua jäi tyhjä olo - kuin ystävä olisi lähtenyt.

Tekisi mieli lukea lisää, melkein mitä vain - ja tämä on itselleni melko harvinainen tunne. Pidättäydyn, ja yritän suorittaa maaliskuun listaani, joka on yksinkertaisesti pakko saada tehtyä. Tällä kertaa aika ei anna periksi. Yksi listalla (jo tammikuusta asti) roikkuneista asioista oli Kyynelkeräykseni aloittaminen. Nettisivun sain valmiiksi jo maaliskuun alussa (suora linkki: paivihintsanen.fi/tears), mutta mikä ihme on, kun en ole vain saanut aikaiseksi tiedotettua prosessista.

Ehkä huhtikuun mittainen latautuminen - vaikka työprojektissa sekin - auttaa tämän jatkuvaan aikaansaamattomuuden tunteeseen. (Mikä ei edes ole totta: kun katson listalta yliviivattuja, jo toteuttamiani työrupeamia, voin todeta, että minähän olen pieni äärimmilleen tehostettu tehdas!)

Mutta ehkä tauko arjessa, tai erilainen arki, auttaa vähän muuttamaan perspektiiviään.

---

Papers and text through the whole March. I've been filling grant applications, written several plans and reports, and sketches, synopses, and treatments. And in between I have also written - very happily - about colours for my writing studies. And in those studies I read one book by Mia Kankimäki (about Japanese Sei Shōnagon, unfortunately not translated into English, yet), which was an unbelievable reading experinece. I haven't read such a book for so long time - when it ended, it felt like one friend had gone.

I'd like to keep this feeling and read more, almost anything - this is so rare feeling for me. I'm keeping myself from doing it, and I just try to get through my March to do -list, which I just have to make happen. This time the time won't give up for me. One thing on the list - since January - was starting my 'Tear Collection'. I opened the website already at the beginning of March (direct URL: paivihintsanen.fi/tears), but somehow I just haven't much made noise about it.

Maybe the April 'charging' - even though I'm working the month through - will help in this continuous feeling of things not happening. (Which is not even true: when I look at the things I've overlined from my list, I can just think, that I'm like a small but very efficient factory!)

But maybe a break in everyday life - or different kind of everyday life for a while - will help to change one's perspective.

maanantaina, maaliskuuta 20, 2017

Jotain muuta, osa mones | Something else, part ?



Huomenna piti olla erään pitkäaikaisen henkilökohtaisen projektini lopputuotoksen julkaisupäivä, mutta kaikenlaisten pienten vastoinkäymisten takia huominen on lopulta ihan tavallinen tiistai: aamulla herään, vien muutaman vedoksen postiin asiakkaille, ja sen jälkeen palaan kotiin tekemään muita työjuttuja. Mikään Suuri Menetyshän tämä ei ole, vaan julkaisu vain pitkittyy, ja tulee esiin sitten aikanaan, ja toivoakseni parempana kuin piti. Mutta silti vähän kirpaisee. Yritän lohduttautua ajattelemalla, että eteen tulleisiin mahdottomuuksiin en olisi millään voinut varautua, mutta ei ole ihan vielä näköjään aika hyväksyä tätä asiaa.

Huomaan, että melkeinpä enemmän kuin projektini loppuunsaattamista olin oikeastaan kaivannut pientä irtiottoa arjesta, lupaa juhlia ja riemuita aikaansaamisensa johdosta. Tässähän on ollut viimeisen parin vuoden aikana enemmänkin mahdollisuuksia moiselle, mutta juhlafiilis on liian usein hautautunut väsymyksen - ja kaikenlaisen muun vastapainon - alle. Mutta tämän projektin suhteen: pidänpähän isommat kekkerit sitten, kun se oikea aika on.

Tällä ajatuksella takaisin arjen tylsien hommien pariin.

---

In my original plan, tomorrow was supposed to be the publication day of one of my long-term personal project, but because all kinds of small ups and downs tomorrow will be just another kind of Tuesday: I will wake up in the morning, I go to post-office to send some prints to my clients, and then I'll return home to continue my workstuff. It's not a Loss with capital L, it's just that the publishing of this project will be moved to some future date, and hopefully it will be all the better then. But still it's bringing me down a bit. I try to think, that there's nothing I could have done to make this go different way, but maybe it's not yet time to settle wih this.

I notice, that it's the small off-break from the everyday I had waited for the most, even more than finishing my project - to having a party and feeling joyjous because of something I had achieved. There has been several possibilities to that kind of party during the last few years, but somehow the party feeling has too often been berried under my tiredness - and all kinds of sad things in my life. But with this project: when I finish it finally, I'll have the biggest party ever.

With this thought it is good to continue with boring everyday stuff.

torstaina, maaliskuuta 09, 2017

Torstain tekosyy / Thursday's Excuse

Hampaasta irtosi pienen pieni murunen jonkin aikaa sitten. Hammasta ei koske ja kyseessä oli ihan vain pieni murunen, mutta hampaan reuna on terävä ja aamuisin herään verenmaku suussani, kun kieleni on käynyt tutkimassa sitä. Minulla on iltapäivällä hammaslääkäri, jossa hampaan reunaani todennäköisesti (ja toivoakseni) vain hiotaan vähän, mutta hammaslääkärikauhuni ei siitä välitä. En pysty oikein keskittymään mihinkään, joten raahaan myöhäisen aamiaiseni television ääreen, katson Game of Thronesia, ja yritän olla ajattelematta asiaa, kunnes pitää lähteä. Ehkä illalla pystyn palaamaan taas työn ääreen.

---

The edge of my tooth cracked some time ago. It doesn't hurt and it was only a tiny tiny piece, but now there is a sharp corner in my tooth, and in the mornings I wake up tasting blood in my mouth, as my tongue has been poking it while I sleep. I have a dentist appointment this afternoon. As it's a very small crack they will probably (and I hope so) just polish it a bit, to remove the sharpness, but as I fear dentist so much, it really doesn't help a lot to know that it most probably won't hurt at all. I can't concentrate on anything, so I'll take my late brunch in front of TV, view a few episodes of the Game of Thrones, and try not to thing about it, until I'll have to leave. Maybe on evening I manage to get back on work again.

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2017

Pieniä asioita / Small Things



En juurikaan ole käynyt ulkona melkein kuukauteen. Muutama pakollinen kauppareissu ja postireissu, isän kanssa ruokaostoksilla ja äitiä katsomassa, ja yksi sunnuntai-aamun tunnin reissu läheisen talon kuolinpesäkirpparille. Olen edelleen yrittänyt päästä kirjoittamisen äärelle, mutta milloin mitäkin: jos ei ole niskat kipeänä, niin sitten pää. Tai itseaiheutettu kahden päivän jetlagia vastaava tila, kun keskiyön deadline venähtää muutamilla tunneilla eteenpäin ja pääsee vasta neljän jälkeen aamulla nukkumaan. Nyt kun olen päässyt entisestä yövalvojan rytmistäni melkein normaaliin (pää tyynyyn viimeistään yhden tienoilla), koko keho järkyttyy moista aikahyppäystä. Eikä elimistö ei toimi enää samalla tavoin kuin aiemmin, vaan tuota äkillistä valvomista seuraa ihan tolkuton tila, missä ei hahmota edes normaalia puhetta.

Paperitöitä, epäselvyyksiä Paypal-laskutuksen kanssa, ja epäselvyyksiä muidenkin rahanliikuttajien kanssa - laskuja, jotka luulin jo maksaneeni. Ja uusia kuva-aihioita, joita ei voi olla päästämättä käsistään. Sinkoilen ympäri asuntoa projektista toiseen, mutta näppäimistöllä sormeni eivät pysy kuin epäolennaisissa asioissa.

Ja apurahahakemuksissa. Olen näköjään kirjoittanut kymmeniä sivuja apurahahakemuksia viimeisen kuukauden aikana.

Tänään olen taas työskentelyasemissa. Aloittamani uusien kuvien pino odottaa kyllä houkuttelevana skannerin päällä... Jompaa kumpaa kuitenkin, sanoja tai kuvia, mutta ei mitään virallisia papereita tai toimistoasioita.

---

I haven't really been out for almost a month. Some visits to a local supermarket and some to post office, then there is weekly food shopping with my dad, and visiting mom, and one Sunday morning walk to a nearby house, to a home fleamarket. I've been trying to get myself to write, but there's always something: if not my shoulders and back of the neck hurting, then it's my head. Or the jetlag-like mode I've created all by myself by working late with a midnight deadline, and getting to sleep only after four in the morning. Now, that I've finally got myself out of my previous night-living rhythm, and learned almost a "normal" rhythm (head on pillow about at one at latest), my whole body is shocked about this kind of time leap. And I find, that my system doesn't work like it did still ten years ago: after staying awake until early morning I'm in a horrible confused state, when it's hard to understand even normal speech.

Paperwork, some unclear Paypal stuff, and some unclear stuff with other money movers too - pending payments that I thought I had already paid for. And new image ideas, which I just can't let go. I run around home from one process to another, but somehow my fingers just don't take their place upon the keyboard.

Except while filling grant applications. Apparently I've been writing dozens of pages for grant applications during the last month.

Today I'm trying to get to work again. The pile of my new pictures upon my scanner is tempting... But it will be one of the who: either words or pictures, but nothing official or other paper work today!

keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2017

Pitäisi kirjoittaa, mutta... / I should write but...



Sähköpostissa muutama viesti odottaa vastausta ja muutama työ tekemistä, mutta ne voivat odottaa rauhassa: tämän päivän olen varannut kirjoittamiselle. Mutta miksi en kirjoita? Olen onnistunut välttelemään aloittamista kaikella pienellä hommalla: pyykkien viikkaamisella, jääkaapin järjestämisellä, pleikkaristakin pyyhin pölyt. Nyt piti avata kirjoitusdokumentti - avasin sen sijaan blogin.

Eikä minulla ole edes mitään sanottavaa.

...

Vaikka jotakin muutakin olen tehnyt tänään. Vedostin ja signeerasin teoksen, jonka tilasi vanha pariskunta, joka vihdoin, monen vuoden odotuksen jälkeen sai tänään luvan avioitua. He tilasivat vedoksen itselleen lahjaksi jo viime vuoden puolella, mutta toivoivat, että teen ja signeeraan sen tänään. Vedos on nyt kohopainotunnustani vaille, sitten pakkaan sen ja se on valmis matkaan kohti uutta kotiaan. Tämä on kyllä eittämättä yksi mieleenpainuvimmista teostilauksista ikinä.

Niin, se kirjoittaminen. Syy on ehkä jonkinlaisessa valkoisen paperin kammossa, mutta ehkä voisin syyttää nyt tätä kaikenkattavaa liikutusta siitä, etten pääse kirjoittamisen ääreen. Se olisi jotenkin paljon mukavampi syy, eikä tarvitsisi potea niin huonoa omaatuntoa aikaansaamattomuudestaan.

---


There are a few emails waiting for my reply and a few jobs waiting to be done, but they can wait: this day is for writing. But why don't I write? I've managed to avoid it by all kinds of small chars: folding loundry, cleaning fridge, and even dusting the Playstation. I came to computer to open my writing document - instead I opened this blog.

And I don't even have anything to say.

...

Although I've done also something else today. I printed and signed an artwork, which was ordered by an elderly couple, who, at last, after several years of waiting, got a permission to marry each other today. (The gay marriages are now legal in Finland from this day on.) They ordered this artwork for themselves already at the end of last year, but they wished, that I would print it and sign it today. The print is now missing only my embossed marking; then I'll pack it and it's ready to travel to its new home. This is undoubtedly one of the most memorable 'commissions' ever.

Yes, the writing. Maybe it's some kind of fear of white paper, but maybe I could just blame this overwhelming emotion about everything. It would be somehow much nicer reason, and I wouldn't need to have so bad conscience about my inefficiency.

maanantaina, helmikuuta 20, 2017

TEOS 2017



Timo lähti aamulla viemään teoksiani Helsinkiin, Suomen taidegraafikoiden teosvälitystapahtumaan TEOS 2017 (Kaapelitehtaalla 23.2.-5.3.2017). Itse en kynnelle kyennyt: viimeiset pari viikkoa olen kierinyt kaikenmoisessa kolotuksessa. Olin varannut koko viime ja toissa viikon kirjoittamiselle, mutta vielä viikko sitten tuntui aika mahdottomalta edes kuvitella istuvansa jälleen näppäimistön edessä. Nyt on (toivottavasti) pahin ylitetty ja verryttelen sormiani kirjaimilla, varovasti vain, vähän kerrallaan. Kynästäkin saan jo jälleen otteen. Ehkä jo viikon päästä pääsen taas jatkamaan luovaa tekemistä kirjoittamisen ja kuvien tekemisen parissa. Siihen asti haahuilen ja sanelen ideoitani tabletin muistiin. (Omituista kuunnella omaa, jäsentymätöntä puhettaan. Vasta kuunnellessaan tajuaa, kuinka raakileista ajatuksista sitä teokset syntyvät.)

Toivun siis, ja annan kuvieni tehdä töitä TEOS 2017-tapahtumassa.


---

Timo left this morning to Helsinki, to take my six artworks to TEOS 2017 event, which is an art sales event organized by the Association of Finnish Printmakers (at the Helsinki Cable Factory February 23 - March 5, 2017). I couldn't leave myself: for the last few weeks I've been aching all over. I had planned to write through the last week and the week before, but still a week ago even the thought about myself sitting in front of computer still was quite unimaginable. Now I've left the worst behind (I like to think so, at least), and I'm moving my fingers upon the keyboard, just a little bit, and just very short sessions. And I even can get a grib on a pencil again. Maybe it's only one week from now, when I can continue my creative work again, with both words and pictures. Until then I'll just hang around and record my spoken thoughts on my tablet. (It's weird to hear one's own, unstructured speech. Only by listening it, you can really understood, how raw are those thoughts where the ideas born from.)

So, I'll recover, and meanwhile I let my artworks do all the work at the TEOS 2017.

sunnuntaina, helmikuuta 05, 2017

Näyttelykauden loppu / The end of the exhibition season



Todellakin: alkuviikolla kävimme Raahessa purkamassa "Missä tuuli lakkasi" -näyttelyn, ja tänään, muutaman tunnin kuluttua, lähden purkamaan Galleria Ratamosta "Kyyneltarha" -näyttelyn. Seuraava yksityisnäyttely on vasta kesäkuussa Joensuussa. Näin pitkää näyttelytaukoa minulla ei ole tainnut olla pitkään aikaan! Vähän liiankin pitkään, ehkä: viime vuosien tiukka aikataulu näkyy väistämättä vireystasossa ja kaiken toiminnan hidastumisena.

Lomaahan tämä tauko ei kuitenkaan tarkoita. Näyttelyn purkua seuraavan fyysisen työrysäyksen jälkeen (näyttelyteokset pitää pakata ja jälleen purkaa työhuoneella ja laittaa paikalleen, mikä on yllättävän tiukkaa rehkimistä) keskityn vähän aikaa muuhun: kirjoittamiseen ja suunnitteluun. Kevään aikana on ainakin yksi, ehkä useampikin teosmyyntitilaisuus, joihin osallistun ainakin teoksillani, vaikka en välttämättä paikan päälle pääsisikään. Matkaliput, majoitukset, kaikenmaailman järjestelyt ajattelin tehdä tulevia näyttelyjuttuja varten, vaikka aikaa vielä onkin reilusti - koska aikainen lintu madon nappaa halvemmalla. Ja sitten on yksi kirjoitusprojekti, joka toivottavasti tulee julki tässä parin kuukauden sisällä. Loppusuoralla ollaan, joten melkein siitä uskaltaa jo puhua.

Tätä kaikkea ajattelin vielä toissapäivänä jotenkin etukäteen kaikesta pikkupuuhasta väsähtäneenä, mutta nyt kaikki edessä oleva tuntuu mielekkäältä: eihän tämän parempaa työtä ole.

Eilinen taiteilijatapaaminen Ratamossa oli kummallisen voimaannuttava kokemus. (Vierastan, välillä suorastaan inhoankin tuota sanaa, mutta nyt se jotenkin tuntuu ainoalta oikealta). Päivä ei alkanut parhaissa merkeissä, eikä jyskyttävä päänsärkyni hävinnyt Ratamolle kävellessä ...mutta sen sijaan kyllä kastuin läpeensä, kun lumisade ei ollutkaan lunta vaan räntää. Olin odottanut paikalle muutamaa ihmistä, mutta ei tilaan juuri paljoa enempää olisi mukavasti mahtunut. Ja se tunnelma! Päänsärky hajautti ajatuksiani sen verran, että puhe tuntui tulevan ulos harvinaisen sekavana - silti tuntui, että suurin osa läsnäolijoista ymmärsi, mitä Kyyneltarha-universumistani kerroin. Ja mikä kaikkein tärkeintä: yleisöllä oli kerrottavaa myös minulle. Tämän näyttelyn kohdalla olen saanut harvinaisen paljon palautetta sähköpostiini: kertomuksia itkusta ja kyynelistä itsestään, ja paljon muustakin, mikä ei suoraan liity teemaankaan. Se on ollut hurjaa (hienolla tavalla), mutta vielä intensiivisempää oli kuulla kokemuksia näyttelystä ja teosten synnyttämiä muistoja suoraan yleisöltä. Sekä hyviä että pahoja, positiivisia että negatiivisia, mutta useampikin mainitsi näyttelyn "puhdistavan" vaikutuksen. Olen aiemminkin saanut kyllä vastaavantyyppistä palautetta, mutta en koskaan tässä mittakaavassa, enkä näin syvälle tunkeutuvana ja vaikuttavana.

Eilisen kruunasi Pariisissa asuvan ystäväni näkeminen pitkästä aikaa. Lyhyt kohtaaminen, mutta jotenkin niin piristävä!

Hyvä muistutus itselle siitä, että jos päivä alkaa huonosti, se voi kuitenkin päätyä ihan toisenlaiseen tunnelmaa.


---

The end of the exhibition season, truly! At the beginning of the week we travelled to Raahe to pack my 'Where the Wind Stopped' exhibition, and today, in a few hours time, I'll leave to Gallery Ratamo to pack my 'The Garden of Tears' exhibiton. My next private exhibition will be in Joensuu, Finland in June. I haven't had this long pause in exhibitions for a long time! Probably for too long time: the tight schedule of the past few years shows itself now in my energy levels, I'm getting slower in everything.

This exhibition pause doesn't translate to holidays, however. After the physical work in a next few days (the exhibition works have to be packed, and then again placed on their shelves at the studio, which is actually surprisingly hard physical work) I will concentrate on other stuff: writing and planning. There will be at least one art sales event in spring, which I will take part to, at least with my artworks if I don't go there myself. I book all the travel tickets, accommodations and other stuff for my following exhibition trips, even there's so much time in between - but they are so much cheaper earlier. And then there is one writing project, which hopefully will be revealed in a few months time. I'm at the finishing line, so I dare to talk about it already.

This all seemed to be an overwhelming list of small tasks still a day before yesterday, but now I feel very positive about everything ahead: there's not really a better job than this!

Yesterday's artist meeting at the Gallery Ratamo was really a very empowering experience. The day didn't start in the best way, and my headache didn't vanish while I was walking from home to the gallery ...instead I got myself soaking wet, as the falling snow wasn't really soft snowy snow, but wet and heavy. I was expecting just a few people to arrive, but instead the gallery was filled with audience. And the atmosphere! I found it quite hard to talk clearly while my headache was pounding, but still I felt that people understood what I told about my Garden of Tears universum. And the most important thing: the people had something to share with me. I've received a lot of feedback - with very personal experiences and stories shared - in my email during this exhibition: stories about crying and tears themselves, and stories which don't have any 'visible' connection to tears. It has been wild (in a good way), but it was much more intensive to hear about the experiences and the stories and memories evoked by my artworks live, face to face. Both good and bad, positive and negative, but several people mentioned the 'cleansing' effect that the exhibition had on them. I've received that kind of feedback earlier too, but never in this scale, and not in this way, effecting me so deeply.

Then, after everything, I got to see my friend, who lives in Paris, after a long time. A short visit, but so refreshing!

A good reminder for myself: if my day doesn't have a good start, it all can still turn upside down during the day.