sunnuntaina, lokakuuta 30, 2011

Stateless — I’m On Fire


[Poissa 178. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Tänään Korpilahden Kuulumattomat-näyttely on viimeistä päivää auki, klo 12-16. Näyttelyssä on itselleni jotain ainutkertaista: pistin siihen tehdessäni ihan kaikkeni ja luulen, että se on näkynyt ja tuntunut näyttelyssä kävijöille, ja juuri se on aiheuttanut vastareaktion, vastajakamisen. Vuoropuhelu näyttelykävijöiden kanssa on ollut ennennäkemätön. Blogiin tullut kommentti ja vastaavat privaatisti tulleet ovat olleet todellisia voimauttajia, ja olen ollut hämilläni palautevyöryn edessä. En ole tottunut tällaiseen - että joku ottaa asiakseen erikseen jakaa hyvinkin henkilökohtaisia asioita ja kertoo hyvinkin avoimesti mitä näyttely on merkinnyt hänelle tai millaisen ajatusprosessin se on aiheuttanut.

Yleensä palaute - olkoon se sitten negatiivista tai positiivista - ei lopulta hirveästi ole vaikuttanut olotilaani: teen lähinnä itselleni, omaa tekemisen tarvettani tyydyttääkseni, ja kunkin projektin täyttymys tulee siinä vaiheessa, kun tajuaa itse onnistuneensa suunnitelmansa toteuttamisessa. Tottakai positiivinen palaute tuntuu aika usein hienolta saada, mutta vaikka epäsuomalaisittain kehun avoimesti omia töitäni (kai nyt pidän niitä hyvinä, jos olen ne kehdannut esille tuoda?), hyvin suomalaisperinteen mukaisesti tunnen oloni aina vähän tukalaksi muiden kehuessa. Toisaalta, kyllähän esimerkiksi Coloria-sivusto toimii lähes kokonaan saamansa positiivisen palautteen motorisoimana ja sivuston lukijoiden aktiivisuudella, joten kyllä palautteeseen reagointi riippuu aina vähän projektistakin.

Kuulumattomat-näyttely on sitkeästi kieltäytynyt tallentumasta kameraan tai videolle. Näyttelystä on kyllä kuvia, mutta sitä ydintä ei mitenkään saa tallennettua mihinkään välineeseen; tila on yhtä oleellinen osa näyttelyä kuin siellä olevat teoksetkin ja hiljainen ilmavirta tilassa oleellinen osa kokonaisuutta. Tavallaan tieto siitä, että kaikki ei ole säilytettävissä ja arkistoitavissa, on surumielisen lohduttava. Näyttelyn jälkeen Kuulumattomat-kuvasarja päätyy rullalla talteen, ja ehkä joskus löytyy sellainen paikka, mihin se menee vielä esille. Mutta epäilen. Vaikka kuvasarja itse päätyisikin vielä johonkin, se ei ollut tässä harmaiden eminenssien täyttämässä näyttelykokonaisuudessa kuitenkaan se pointti; mahdollisista tulevista näyttelykokonaisuuksista ei voi tulla samanlaista - itselleni täydellistä, jossa täydentävin tekijä oli nimenomaan kaiken ainutkertaisuus ja väliaikaisuus.

Sitäkin hienommalta tuntuvat kymmenet palautteet niiltä ihmisiltä, jotka ovat muuttaneet väliaikaisen ikuiseksi.

---

Tarkoitukseni oli tulla kirjoittamaan muutama lause sunnuntaisten työprojektien pakoiluna, mutta päädyinkin kirjoittamaan muistokirjoituksen näyttelylleni.

In memoriam.

tiistaina, lokakuuta 25, 2011

Middleman — Good To Be Back


[Das Cabinet des Dr. Caligari. Toisinto III / Reprise III. Pigmenttimustetuloste, 11x32cm (+marginaali), ed. 10.]

Olen lokakuun kuluessa hiljalleen tullut siihen tulokseen, että Korpilahden näyttely on todennäköisesti hienointa, mitä olen koskaan saanut aikaan ja tuskin tulen ainakaan lähiaikoina saamaan aikaan mitään yhtä hienoa. Tämä nyt ei tietenkään ollut hirveän hyvä mainospuhe tulevalle Beckerin näyttelylleni... jota yritän kiireen keskellä työstää loppuun. Harmittaa, kun olen joutunut luopumaan niin monesta suunnitelmastani, että alkuperäinen idea alkaa olla raato vain, mutta onneksi muuta on tullut tilalle. Ja kismittää, kun en hoksannut dokumentoida koko suunnitelman elämänkertaa alusta loppuun, koska nyt on lopulta ajautunut ihan päinvastaiseen suunnitelmaan ja moni varma idea on jo muuttunut ihan joksikin muuksi. Mutta oman näköinen näyttely siitäkin kuitenkin tulee.

Jos ehtii tulla. Välillä ajan riittäminen kaikkien suunnitelmien toteuttamiseen tuntuu ihan toivottomalta prosessilta - nukkuminenhan on aina mukavaa, mutta ajoittain sen pakkotarve tuntuu turhauttavalta, kun vuorokauteenkaan ei saa tunteja lisättyä. Toisaalta, ihan hyvä, kun tekeminen ei ole monotonista omien projektien vääntöä, vaan kaikki päivät tuppaavat olemaan laidasta laitaan erilaisia. Tänään kävimme taidetoimikunnan kanssa kokoustamassa Joutsassa Haihatuksen tiloissa, huomenna päivä kuluu Plankkon vuosikokouksessa ja torstaina ja perjantaina valmistellaan Live Herringin organisoimaa PRIMÄÄRIT-elokuvaperformanssia, joka saa ensi-iltansa Ilokivessä 28.10. klo 19.30 (lisätietoa: PRIMÄÄRIT - Sami van Ingen + Henri Lindström & Alex Zubkerman).

Kaikessa fiksuudessani olen vihdoin ymmärtänyt myös sanoa ei muutamille näyttelykutsuille ja muille projekteille, vaikka tiukkaa se on joidenkin juttujen kohdalla tehnyt.

sunnuntaina, lokakuuta 09, 2011

Michael Kiwanuka — Tell Me A Tale


[Muirne, Noon. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 5.]

Korpilahden näyttelyn tekeminen oli sekä henkisesti että fyysisesti melko latautunut sessio ja se toivottavasti näkyy myös tuloksessa. Ainakin se näkyy siinä, että olen ollut aivan voipunut - käsi otsalla mykkäelokuvan sankarittarien tyyliin - viimeisen viikon. Kaikki tekeminen on ollut ihmeen tahmeaa, jokaista hoidettavaa asiaa varten on mennyt tuplasti enemmän aikaa kuin mitä olen alunperin luullut. Mutta hieno kritiikki tuli: Korpilahden Höyry-galleria - Päivi Hintsanen (KSML 8.10.2011)

Ja Helsingissäkin on muutama työ esillä - Galleria Bromsista; siitä on Maija kirjoittanut esittelyn blogissaan: Galleria Broms: Kuriositeettien kabinetti

sunnuntaina, lokakuuta 02, 2011

My Morning Jacket — First Light



Syyskuu on ollut sellaista rientoa paikasta toiseen, ettei ole ehtinyt sanaakaan naputella mihinkään, vaikka juuri nyt se olisi ollut tarpeellista. Blogin kirjoittaminen on aina paitsi terapeuttista (ikäänkuin piste iin päälle, ajatusten yhteenkokoamisprosessin yksi tiivistelmällinen tulos), myös keino muistuttaa myöhemmin itselleen, että kaikki urakat ovat aina suurempia kuin miltä ne näyttävät. Ihan hyvä, ettei omasta päästä löydy näköjään minkäänlaista suhteellisuudentaju-nappulaa, joka kertoisi milloin mikäkin projekti on kohtuuttoman kokoinen tai vie enemmän aikaa kuin aika itse sallisi. Muuten olisi Korpilahden näyttelykin jäänyt tekemättä - varsinkin uuvuttavan (mutta palkitsevan!) Habitaren jälkeen. Kuvat kertonevat tässä hetkessä enemmän kuin sanat.