tiistaina, maaliskuuta 05, 2019

Ei - No



Viime vuoden lopulla tein itselleni melko jämäkän toimintasuunnitelman ja budjetin, jonka mukaan aion tehdä töitä ja elää tämän vuoden. Toimintasuunnitelmahan lipsahteli jo miten sattuu, kun näyttelyvapaan vuoden sijaan tämän vuoden kalenterissa on näyttelyitä enemmän kuin monena aiempana vuotena, mutta budjetistani en ole vielä onneksi lipsunut.

Houkutuksia on kyllä tullut eteen. Alkuvuoden aikana olen sanonut tiukan EI:n ryhmänäyttelyille Roomassa, Lontoossa, New Yorkissa, Tokiossa, Osakassa ja viimeksi tänään kieltäydyin kutsusta osallistua taidemessutapahtumaan Singaporessa. - Olenkohan vihdoin oppinut sen, että kaikki pieneltäkin tuntuvat toimenpiteet, kuten vedosten pakkaaminen tällaisiin näyttelyihin, ovatkin moninkerroin suurempia urakoita kuin niitä projektiin lähtiessään tajuaa? On jotenkin palkitseva tunne, kun pystyy säilyttämässään kalenterissaan tasaisen 4/4-marssipoljennon, jota ei kiireen tuottama sekalainen fuusiojazzin rytmittömyys sotke.

Mutta yksi syy kieltäytymiseen on myös tiukka budjettikurini. Ystäväni yritti kovasti vinkata, kuinka hienolta Tokio ja Lontoo näyttäisivät CV:ssä, mutta huomasin, ettei minulla ole niinkään kovaa tarvetta kerätä kaupunkien nimiä ansioluettelooni kuin pysyä taloudellisessa tasapainossa siten, että pystyn säilyttämään työhuoneeni, josta on lyhyessä ajassa tullut henkireikäni. Putkiremonttia odotellessa ei ole oikein varaa tehdä tappiollisia keikkoja, tai edes nollakeikkoja. Niinpä laskin vahvisti päätöstäni: pikaisella laskutoimituksella todettuna en olisi hyötynyt yhdestäkään näyttelyosallistumisesta taloudellisesti, vaikka kaikki lähetettävät teokset olisi myyty. Tai no, niin vähän, että se ei olisi itselleni ollut edes vaivan- eikä materiaalinpalkkaa. Totesin, että vastaavantyyppiset projektit sopinevat paremmin niille taiteilijoille, jotka tekevän hieman kalliimman hintaluokan teoksia.

Muutakin maksullista näkyvyyttä on tarjottu: lehdissä. Useimmiten viittaan kintaalla kaikkiin maksullisiin "mahdollisuuksiin", mutta välillä yritän miettiä niinkuin bisnesnainen konsanaan. Voisihan ajatella näinkin: periaatteessa lehtinäkyvyys maksaa vähemmän kuin näyttely jossakin pääkaupunkiseudun hyvässä galleriassa, tavoittaa todennäköisesti enemmän ihmisiä ja sen saa kokoon vähemmällä vaivalla. Tänä vuonna eräästä englanninkielisestä, kansainvälisesti tunnetusta sisustuslehdestä tullut tarjous (maksa meille 3000, lähetä meille kuvia ja me haastattelemme sinua) ja eräästä Finnairin, Scandinavian Airlines/SAS:sin ja British Airways:sin Pohjoismaiden välisillä reiteillä ja business-loungeissa lentokentillä ympäri Eurooppaa jaettavasta lehdestä (valittavana vastaavantyyppisellä diilillä yhden sivun artikkeli hieman yli 1100 tai aukeama hieman alle 1800) saivat kuitenkin kielteisen vastaukseni. Hetken jopa harkitsin, mutta sitten iski kielteisen päätöksen vaikuttajaksi ihan toinen syy: koko malli - maksa meille, me haastattelemme ja kirjoitamme artikkelin - alkoi tuntua kenkulta.

En nyt oletakaan, että noiden mainoksiin perustuvien julkaisujen tekstit olisivat mitenkään journalistisen toiminnan huippua, mutta silti. Muistan, kun ensimmäisen kerran sain tämäntyyppisen tarjouksen eräältä ranskalaiselta sisustuslehdeltä Habitaren jälkeen muutamia vuosia sitten. Kävin tuolloin kaupassa selailemassa lehteä ja vilkuilemassa artikkeleita, jotka he olivat esittäneet referenssiksi vastaavanlaisista jutuista. Siinä yhteydessä tajusin, että on mahdotonta erottaa maksettua artikkelia ja toimittajien "ilmaiseksi" kirjoittamaa artikkelia toisistaan. Jos jälkimmäisiä edes oli ollenkaan. Jos joku maininta maksetusta sisällöstä oli, se oli kyllä merkitty niin pienellä jonnekin, etten sitä huomannut. Pohdin tätä ystäväni kanssa, ja hän lohdutti, että valitsevathan he sentään kuitenkin sen, keitä tai mitä esittelevät, eivät he sinne kaikkia kutsu. Siinä mielessä kai tällaisesta pitäisi olla iloinenkin, ja ehkä ajattelen nyt koko kuviota liian naivisti, mutta en voi mitään sille, että tällaisessa pelissä se sisäinen bisneshenkilöni menee nukkumaan. Suostuminen tuntuisi niin huijaamiselta - niin kuin oikaisemiselta maaliin tai lunttaamiselta kokeissa. Mieluummin ostaisin sen rehellisen mainoksen, jonka kaikki tunnistavat mainokseksi.

(No niin. Saan sitten varmaan melkoisen rauhan tulevillekin kalenterisivuilleni. Tämän kirjoittamisen jälkeen tuskin hirveästi moisia tarjouksia tulee. Mutta tällä hetkellä minulla on työni kannalta tärkein: työhuoneeni ja rauha tehdä työtäni. Seuraavan kerran muuten työhuoneputiikki auki huhtikuun puolella: 13.4.2019 klo 12-16 - jos vierailu aiemmin kiinnostaa, laita meiliä!)

---

At the end of last year I wrote myself a plan for this year and calculated a budget to guide me through this year both workwise and in private life. I already slipped from my plan, when - instead of exhibition-free year - I have now several exhibitions booked, more than in some other passed years. But luckily no slipping from my budget yet.

I have had my temptations. During this year I have already said NO to group exhibitions in Rome, London, New York, Tokyo, Osaka and today I denied invitation to take part to one exhibition fair in Singapore. - Have I finally learned, that even every small things, like packing prints for exhibitions, stop being small at some point? It feels somehow rewarding when you can keep your even pace through days when there are no extra projects emerging in your workday.

But one reason for declining is also my tight budget. My friend tried to hint me, that Tokyo and London would look so great in my CV, but I realised that I really don't have any urge to collect the names of the cities in my resume, as I do to keep my financial balance in a way, that I can keep my studio, which has become almost a sanctuary for me these days. So, I let the calculator to confirm my already made decision: I did my math and I realised that I wouldn't have gained any profit from any of the exhibitions, even all my artworks had been sold. Well, in some cases, but so little, that it would have just about covered the material costs. These kinds of projects suit better to those artists, who make sligthly more expensive artworks.

I have been also offered other kind of paid exposure: in magazines. Often I just pass all these paid "possibilities" without even reading, but at times I try to think like a business woman. I could think like this: it would cost less than an exhibition at some good Helsinki gallery, it would probably reach more people and it all would take less effort. This year I've got a offer from one internationally well-known interior decor magazine (you pay 3000 and send us some photos of your art and we'll interview you for the story) and also a magazine which is available in European airports and is given away in some Nordic flights (with a same kind of deal, for one page article 1100+ or a spread for 1800-), but I declined them both. Why? The whole concepts feels somehow unpleasant.

I don't expect those commercial-based publications to be some kind of journalistic top publications, but still... I remember, when I first received this kind of offer from one French interior design magazine after Habitare, a few years back. Then I read through the magazine and searched for the articles they had given me as preference - and I noticed that it was impossible to pick the paid articles from those "freely" written ones, if there were even any of the latter ones. If there was some kind of mention of paid article, it was printed so small I didn't notice it. My friend noted, that they, however, pick the topics and choose who or what they will "write" from, it's not an open invitation for all. I guess I should be happy about these kinds of contacts, and maybe I'm thinking naively, but I can't help that in these kinds of situations my inner business person just goes to sleep. For me it just feels cheating - like taking a shortcut to reach the finish line before others. I'd rather bought that clear advertisement that everyone would recognize to be one.

(Well. After this I'll probably will have a peace forever in my calendar. I guess I won't be getting such offers after this blog entry. But at this point I've got the most important one work-wise: my studio, a place to do my job. Next time my studio shop open (btw) in April 13, from noon to 4pm, welcome!)


.

lauantaina, helmikuuta 23, 2019

No höh / Um...



Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu


Maailmankaikkeuden sääntöjen mukaan kaikki hässäkkä osui tietenkin tälle yhdelle helmikuun viikolle: useampi pienempi projekti, tapaamisia, Teos 2019 -tapahtuma sekä - ehkä itselleni merkittävimpänä - Vaskenruosteyrttitarhan ripustus Kaukana viileä varjo -näyttelyyn Serlachius-museo Göstaan ja avajaiset perjantaina. Mutta tällä kertaa olin kaukaa viisas: ei tullut kiirettä. Teos 2019 -tapahtuman työt lähtivät ajallaan, projektit sain hoidettua onnistuneesti aikataulun mukaan ja tapaamisetkin sain alta pois.

Sitten, Vaskenruosteyrttitarha-teoksen ripustusaamuna, heräsin aivan järjettömään päänsärkyyn. Huonosti nukutun yön jälkeen bussimatka Mänttään oli melko kammottava kokemus, mutta lääke alkoi vaikuttaa melko nopeasti, ja itse ripustus sujui ihan siedettävässä olotilassa. (Ja helposti, kiitos siitä Jonnalle ja Kaisalle, ja muullekin henkilökunnalle!) Minulle jäi kuitenkin reilut pari luppotuntia ennen bussin takaisin lähtöä ja sinä aikana päänsärky alkoi kehittyä aivan megalomaanisiin mittasuhteisiin. Tarkoitukseni oli kuvata teosta hieman, mutta olin niin pahoinvoiva, että ajattelin hoitavani homman sitten avajaispäivänä, parin päivän päästä. Olin suunnitellut katsovani museon muut näyttelyt läpi bussia odotellessani, mutta istuin sitten jossakin nurkassa silmät kiinni ja yritin estää päätäni putoamasta lattialle.

Jos menomatka Mänttään oli kammottava, minulla ei oikein ole edes sanoja paluumatkalle. Pään lisäksi myös vatsaan alkoi koskea, ja kun vihdoin pääsin kotiin puoli seitsemän maissa, melkein puhkesin helpotuksen itkuun. Vaikka eihän se mihinkään helpottanut. Seuraavan päivän voivottelin sekä päätäni että vatsaani ja tärisin paleluhorkassa, vaikka kuumetta ei ollutkaan. Vaikka perjantai-aamuna olo olikin helpottunut, olihan se heti aamusta selvää, ettei minusta ollut avajaisiin lähtijäksi.

Totesinpahan vain illalla itsekseni, että jos onkin kurjaa olla sairaana, niin vielä kurjempaa on, kun missaa tapahtuman, jota on jo hyvän aikaa odottanut. Voi tätä ketutuksen määrää!

No, onneksi näyttely on sentään syyskuulle saakka. Ehdin vielä pariinkin otteeseen käydä kuvaamassa teokseni prosessia ja - ennenkaikkea - käydä katsomassa väriteemaisen näyttelyn. (Mutta silti - avajaiset! Olin hankkinut uuden avajaispaidankin!)

Toinen jänskäämisen kohde on nyt Kaapelitehtaalla Helsingissä parhaillaan menossa oleva Teos 2019 -tapahtuma. Lähetin sinne viime viikolla teoksia - vai lähetinkö? Samana päivänä lähetin myös useampia muita paketteja, ja kaikista muista löydän kuitin seurantakoodeineen, mutta Helsinkiin lähettämästäni satsista en löydä kuittia. (Enkä siis myöskään seurantakoodia, jotta voisin katsoa, onko koko paketti mennyt perille.) Pahoin pelkään, että seuraavan kerran, kun menen työhuoneelleni, löydän paketin sieltä pakkauspöydältäni odottamassa...

Siitä huolimatta, yritän nyt luottaa siihen, että teokseni ovat perillä - ja siihen liittyen jälleen tämä instakisa:




Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu


The rules of the Universe: everything happened this week. I had several smaller projects, meetings, Teos 2019 even and - maybe the most important one for me - the set up of my installation Copper Rust Herb Garden at the Serlachius Museum Gösta, and its vernissage on Friday. But this time I managed my time perfectly: no hurry. I sent all my artworks for Teos 2019  in time, I managed to do all my projects as scheduled, and I didn't have to cancel any meetings. 

And then, on the morning when I was leaving to set up the Copper Rust Herb Garden installation, I woke up with head splitting headache. After a very badly slept night the bustrip to Mänttä was quite horrible experience, but my medicine started to work quite fast, and I actually managed to set up my installation in quite a good shape. (And easily, which I owe thanks for Jonna and Kaisa, and other personnel who helped me!) I still had a few extra hours before heading back, and at that time my headache started to develope again. I had meant to photograph my installation a bit, but I was feeling so bad, that I thought that I would do that on the vernissage day. I had planned to visit the other exhibitions at the Serlachius Museum, but instead I sat there in some corner, my eyes closed and tried to prevent my head from dropping to the floor.

If the trip to Mänttä was horrible, I don't even have words to describe the trip back to Jyväskylä. Besides my head, also my stomach started to hurt really bad, and when I finally was at home about half past six, I almost cried for relief. Although, it really wasnt't any relief. The next day I cried about my head and my stomach, and I shaked all over feeling cold, even I didn't have any fever. On Friday morning I felt a bit better, but it was clear at the morning already, that I wasn't well enough to join the vernissage.


In the evening I just noted myself, that if I was miserable to be sick, it's even more so, when you're missing out something you have waited for for a good time already. I can't even say, how vexed I am.

Luckily the exhibition itself is on show until September. I still have time to make a few trips there and take process and
- what's more important -  to get to view the colour themed exhibition. (But still - the vernissage! I had even a new shirt for that!)

Another thing is the Teos 2019 art sales event which is going on right now at the Helsinki Cable Factory. I sent some prints there last week - or did I? I sent several parcels that day, and I can find the receipt with tracking codes for all the other packages, but not for the Teos 2019 package. Hmmm. Maybe I'll find the package, when I'll go to my studio the next time... there it will be waiting for shipment in my desk...


Nevertheless, I try to trust myself and the fact that I've sent the prints, and they are all in Teos 2019. So, the Instagram draw (see the above picture) is on.




maanantaina, helmikuuta 11, 2019

Toisessa puutarhassa / In another garden



Naurahdin ääneen, kun huomasin, että projektini vievät puutarhasta toiseen - kun ei ole puutarhurin lahjoja oikeassa elämässä, ne pitää sitten keksiä. Nyt helmikuussa olen palannut hetkeksi Kyyneltarhan parista vuonna 2011 aloittamaani Vaskenruosteyrttitarha-projektiin.

Viimeksi Vaskenruosteyrttitarha-installaatio oli esillä Oulun taidemuseossa 2015. Olin jotenkin jo varautunut siihen, etten enää toisi installaatiota esille, mutta kun Serlachius-museosta kysyttiin, ja vielä väriteemaiseen näyttelyyn (Kaukana viileä varjo), ei tarvinnut kauan aikaa miettiä.

Kun seuraavaa näyttelyä ei ollut tiedossa Oulun installoinnin jälkeen, luulin pakkaavani yrttitarhani pakettiin lopullisesti, joten keräsin astioissa kasvaneen espanjanvihreän pigmentin talteen ja otin suurimman osan lasiastioista muuhun käyttöön tai lahjoitin pois. Niinpä tänä vuonna on ollut kiva kierrellä kirppareita sopivien lasiastioiden toivossa. (Mihin liittyen mielenkiintoinen havainto: kun edellisellä kerralla oikein etsimällä etsin jotain sopivan hintaisia karahveja, en löytänyt yhtään, mutta nyt niitä ovat kirpparit pullollaan!)

Jo kukkineita kupariyrttejä oli tallella vanhempieni parvekkeella koristeena (!), ja osan niistä otin uusiokasvatukseen, mutta suurin osa on uusia. Tammi- ja helmikuun aikana olen puuhaillut työhuoneellani työhanskat käsissäni, hengitysmaski ja suojalasin päässäni, porannut reikiä puupalloon ja kuorinut vanhoista antennijohdoista esiin kuparipitsiä. Suojaimet sen takia, että usein noista vanhoista johdoista esiin käärittävä kupari on ihan pirullisen ohutta ja haurasta, ja ei ole suotavaa, että tuota tajuttoman pientä kuparimurua menisi ihon alle, saati sitten, että se ajautuisi hengitysteihin tai silmiin...

Tuosta tiiviimmästä rupeamasta olisin saanut kyllä hienoja työkuvia, mutta eipä tuossa kaikessa suojavarustuksessa tullut mieleen kaivaa kameraa esiin. Ja nyt ovat yrttiset jo odottamassa matkaansa kuljetuslaatikoissa: omissa astioissaan suojapapereihin pakattuna.

Työhuonekin on jo imuroitu ja pyyhitty seuraavaa projektia varten. Huomenna olisi tarkoitus hakea TEOS 2019-tapahtumaa varten kehystyttämäni teokset kehystämöstä ja pakata sekä ne että irtovedokset pakettiin ja viedä Matkahuoltoon, jotta ovat perillä ajoissa Kaapelitehtaalla.

Sitten palaan hetkeksi kuvien pariin, ja alan koota teoksia seuraavaa näyttelyä varten.

...

I laughed out loud, when I noticed that my projects take me from one garden to another - as I don't have any talent for gardening in real life, I have to fabricate it. Now in February I've returned from my Garden of Tears project to the Copper Rust Herb Garden project which I started in 2011.

The last time Copper Rust Herb Garden was on view was at the Oulu Art Museum in 2015. I had already thought, that I wouldn't show the installation anymore, but when Serlachius museum inquiried about it, and especially for a colour themed exhibition (Distant Cool Shadow), I didn't need any time to think.

As there wasn't any exhibition agreed when the Oulu exhibition ended, I thought I was packing my herb garden away for good, so I collected all verdigris pigment growing in jars, and I gave some of the glass jars away. So, it has been fun to wander around flea markets searching for proper glass vessels for my project. (Last time I searched for affordable and showy carafes but didn't find any, but now there are more than enough of them!)

I had some flowered copper herbs saved at my parents' balcony (!), and I took some of them to bloom again, but most of the herbs are now new. During January and February I have worked in my studio with protective gloves on, as well as protective glasses and respirator on my face, drilling holes to a wooden ball, peeling copper lace from the old aerial cables. I've used masks and all because often the very very thin copper on those old cables is deviously brittle and it's not very desirable to have any under your skin, and less so in one's mouth or eyes...

I've could have had absolutely great process photos of this project, but with all those gear it didn't came to my mind to take camera out. And now those herbs are already packed on their boxes, waiting for the museum to come and pick up them. 

My studio is also already wiped clean for my next project. Tomorrow I've planned to pick up my artworks from the frame shop for TEOS 2019, and then I'll pack the framed ones and the non-framed ones for the shipping, so they'll reach Kaapelitehdas in Helsinki early enough.

After that, I'll return to work with my prints again, and I'll start to pack for my next exhibition.




keskiviikkona, tammikuuta 23, 2019

Mitä tuli sanottua / What did I say



Ihmeellinen kiireettömyys. Joka päivälle on kyllä jotain hommaa ja joka viikolla on yksi tai useampi deadline ja hommiin mahtuu kaikkea mahdollista tylsistä toimistohommista dokumentointiin ja suunnittelusta luovaan työhön - mutta työlle on aikaa. Vaikka tammikuulle on mahtunut pari päivää vuoteen pohjallakin. Ihmeellinen tunne, kun yksi sairastelupäivä, tai edes kaksi, ei syökse koko elämää ihan hirveään lumipalloefektoituun kiirekierteeseen, jonka seurauksena täytyy sitten tehdä päiviä melkein kellon ympäri korvauksena - ja kun itsensä ja järkevän aikataulun kiinni saaminen kestää pahimmillaan viikkoja.

Sen verran on kuitenkin tekemistä, ettei mitään ylimääräisiä lomapäiviä ole silti voinut pitää. Ja tarkoittaahan "joka päivä" oikeasti viikon jokaista päivää, eikä vain ma-pe -viikkoa, mutta ei suinkaan aina edes kahdeksan tuntista työpäivää - joskus vain muutamaa tuntiakin. Mutta kun saa tehdä juuri sitä, mitä on tarve tehdä, ja kun näin leppoisaa on, eihän tämä aina edes työltä tunnu.

Mietin vain, että olenko nyt taas astunut siihen leppoisan kauden tuomaan ansaan - mitähän elämä on sitten muutaman kuukauden päästä?


Päätin jo pari vuotta sitten pitää näyttelytaukoa, mutta kun näyttelyaikataulut elävät aina kahden (joskus kolmenkin) vuoden syklillä, jo sovitut joka tapauksessa piti pitää alta pois. Tämän vuoden piti alkaa muutamaa pikkujuttua lukuun ottamatta näyttelyvapaana, ja minun piti keskittyä pääasiassa uuden tekemiseen, niin kuvien kuin tekstienkin (ja muutaman videoteoksen).

Ja niinhän se alkoikin, melkein. Tavallaan. Kalenteriin oli merkitty vain kaksi varmaa näyttelyä: molemmat niistä pieniä, eikä kumpikaan mikään perinteinen gallerianäyttely.

(Ja yksi näyttelyehdotus, joka vielä vuoden vaihteessa oli hyvin täsmentymätön, enkä edes oikein muistanut sitä.)

(Ja yhtä näyttelyaikaa onnistuin - vähän niinkuin itseltäni salassa - hakemaan joulukuussa; mutta sen kohtalosta en vielä tiedä.)

(Ja...)

Heti tammikuun ensimmäisillä viikoilla sain muutamia houkuttelevia kutsuja pitämään näyttelyä. Muistin kyllä hyvin päätökseni näyttelyvapaasta vuodesta ja ehätin vastailemaan, että haluan miettiä asiaa, ja palaan asiaan myöhemmin. Olen kyllä hyvä sanomaan myös "ei", mutta kantapään kautta olen oppinut, että näyttelyasioissa ei kannata hosua. Niinpä harkitsin harkitsemisen päällekin. Kirjoittelin plussia ja miinuksia, ja vaikka plussia olikin melkoinen määrä, muistutin itseäni päätöksestäni, ja aloin kallistua kielteisen puolelle.

Samassa aikataulusumplailussa peruin ensi kesältä yhden marraskuussa ex-tempore-sopimani pienimuotoisen kuvitusnäyttelyn - pitkän pohtimisen jälkeen ja hirveissä tunnontuskissa.

---

Joka tapauksessa: tammikuun toisella viikolla kävin ripustamassa Helsinkiin Hammas Mehiläisen Hämeentien vastaanotolle koko vuoden kestävään pieneen odotushuonenäyttelyn Taivaanhoitoa ja kohtauksia usvassa. Ehdin etukäteen hieman kammoamaan jo etukäteen näyttelyripustushommaa, sillä edellisen, joulukuisen Galleria Beckerin näyttelyn ripustin ihan hirveässä migreenissä, äärimmäisen pahoinvoivana, ihan painajaismaisessa olotilassa. Mutta ripustusreissu oli leppoisa päiväreissu: kaikki sujui vaivattomasti ja näppärästi, ja ehdin vielä käydä Ystäväni kanssa syömässäkin ennen paluujunaan nousemista.


Paluujunaan astuessani olin kyllä väsynyt, mutta sellaisella hyvällä tavalla, ja niin positiivisessa kierteessä, että unohdin suurinpiirtein kaikki visusti päättämäni. Tarkoitukseni oli paluumatkalla vastailla näyttelytiedusteluihin, ja niin teinkin. Mutta tuli vastattua vähän eri tavalla kuin oli ollut alunperin tarkoitus. Niiden lisäksi seuraavien parin päivän aikana kuvaan tuli myös kaksi ihan uutta näyttelyä. Tammikuun toisen viikon loppuun mennessä kalenteri olikin kivasti täyttynyt, ja hieman hätkähdin kalenteriin kuin tyhjästä ilmestynyttä ruuhkaa, kun kirjoitin helmikuisen TEOS 2019 -teosvälitystapahtuman päivämääriä ylös.

Nyt on siis TEOS 2019 helmikuussa, yksi näyttely huhtikuulta toukokuulle, yksi toukokuussa, yksi kesäkuulta elokuulle, yksi elokuun alusta ja syyskuun loppuun. Ja Habitare syyskuussa. Ja yksi näyttely alkamassa ensi vuoden helmikuussa. Kaksi näyttelyä aikatauluneuvotteluissa ja yhden kohtalo vielä epäselvä. Niin, ja ehkä kaksi isompaa tapahtumaa - niistä ei ole vielä mustaa valkoisella, mutta kyllähän ne huomioon pitää ottaa.

Ja mikä jäi kokonaan mainitsematta: parhaillani työskentelen Serlachius-museon helmikuussa aukeavan ja syyskuulle asti jatkuvan Kaukana viileä varjo -näyttelyyn tulevan Vaskenruosteyrttitarha-installaation kanssa.

Että onhan näitä taas.

Mutta jotenkin tunnen olevani kaikesta tästä ihan eri tavalla innoissani kuin pitkään pitkään aikaan. Varsinaisia "perinteisiä" gallerianäyttelyitä ei joukossa ole: joko paikka on erilainen tai tekotapa on erilainen. Ja ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä! ♥

Silti ihan pikkuisen jännittää se, olenko vielä kesäkuussa samaa mieltä siitä, että näyttelyvapaan vuoden vaihtuminen useamman näyttelyn kimaraan.

Mutta ihan pikkuisen.

...


What a wonderfully strange feeling of going easy. I have something to do every day, and each week includes at least one deadline if not more, and I have various things to do from very boring office job to documenting my artworks, and from planning to creative work - but I have time to do everything. Even though I've spent a few days being sick in January. It's so strange, when one sickday, or even two, won't start a snowball-effect like spirally growing hurry, which leads to making work 24/7 - and when it might take weeks to make everything right again.

I haven't been able to have any holidays though. And 'every day' truly means every day of the week, not just Mon-Fri week - but not always even eight hours a week. Sometimes more, but often only about a couple of hours. But what a joy it is to get to do what I really want and need to do, and with this pace it doesn't even always feel like I was working.

Right now I'm just wondering if I have been deceived by this easiness - it's easy to work with an almost empty calendar, but it just might not be that easy, when there are more deadlines to work with.


I made a decision to have a break with exhibitions already about two, three years ago, but because exhibitions are agreed often two (or three) years beforehand, I had to make the earlier agreeded exhibitions anyway. But this year was supposed to start 'exhibition free', and I had planned to concentrate on my creative work with both images and text (and a couple of video works).

And so it started, almost. In a way. There were only two previously agreed exhibitions, and both of them small and either of them not a basic gallery exhibition.

(And one suggestion of an exhibition, but at the start of the year this was still not specified at all.)


(Oh, and in December I had also applied one exhibition time - like I was eyes closed, not knowing what I was doing - but I don't yet know what is happening with that one.)

(And...)

During the very first weeks of Janurary I received a few very tempting invitations to have an exhibition. I did remember my decision on my 'exhibition free' year, and I replied rightaway that I want to think about these, and I'll return later. I think I'm pretty good at saying no, but I've learned through the hard way, that offered possibilities for exhibitions are not those questions where one should decline without thinking first. So I considered, a lot. I wrote down plusses and minuses, and although there were many positive markings, I reminded myself on my decision and started to lean towards declining.

While I was considering these offers I made myself to cancel one illustration exhibition next summer I had agreed ex tempore last November - after thinking about it for a long time, and feeling really horrible.

---

Anyway: on the second week in January I went to set my small dentist waiting room exhibition to a Hammas Mehiläinen in Helsinki: Taking care of the sky and episodes in mist, which will be shown there through the whole year. I was worried about this beforehand, because when I had my exhibition at the Gallery Becker in December, the setup was truly horrible: I had a splitting migraine and every minute was pure torture. But this one went easily and without problems, and I even got some time to have a late lunch with my Friend before getting to the train back home.

On the train I felt myself tired, but in a very good way, and I was in such a positive feeling, that I forgot about everything I had decided about this year so far. I had meant to reply to those exhibition enquiries on my train trip, and so I did. Except not in a way I had planned. In addition, two more exhibitions were agreed in a following few days. Before the second week of January was over, my calendar was filled quite a it, and I even was a bit startled when I noticed this all when I wrote down dates of the TEOS 2019 art sales event.

So, there's TEOS 2019 in February, one exhibition from April to May, one in May, one from June to August, one from the beginning of August to end of September. And Habitare fair on September. And one exhibition starting in February next year. Two exhibitions of which we're talking about schedules, and one still a bit unclear. Oh, and two bigger events which just might take place too.

And what I missed to mention: at the moment I'm working with my installation work, which will be presented on the Distant Cool Shadow exhibition at the Serlachius museum, starting in February, continuing until September.

Well, there are some, I admit.

But somehow I feel I'm feeling really positive about these all. Any of those exhibitions aren't really a "traditional" gallery exhibition: either the place or concept is a bit different. And those people who I am working with right now! ♥

Still I am a bit worried if I'll agree with myself still  in June - about changing a 'exhibition free' year to a one filled with them.

But just a little bit.

...

perjantaina, tammikuuta 04, 2019

Vuosi alkaa sanoilla / This year begins with words



Marras- ja joulukuun puuhailin niin aktiivisesti, etten oikein edes muista, mitä tuli tehtyä. Näyttely Galleria Beckerissä livahti ohi melkein itseltäkin huomaamatta (no, aikalailla monelta muultakin - niin vähän ihmisiä ei ole käynyt ja niin vähän teoksia myyty yhdessäkään näyttelyssäni pitkään, pitkään aikaan). Heti näyttelyn avajaisten jälkeen keskityin toden teolla järjestelemään työhuonetta avointen ovien viikkoa varten ja sain tilat esittelykuntoon juuri ja juuri ennen ovien avautumista.

Avointen ovien viikko olikin sitten todellinen kesä talven keskellä: työhuoneen termostaatti oli rikki. Parhaimmillaan lämpötila keikkui siinä 25-27 asteen tienoilla ja minä kesävaatteissani, kaikki vieraat hikeä valuen talvivaatteissaan - visiitit jäivät monelta aika lyhyeksi. Totuin lämpöön melko nopeasti ja iltaisin kotona palelin useampi villapaita päälläni, vällyjen alla.

Kelluin viikon jonkinlaisessa auvoisassa väsymyksen ja uuden työhuoneen aikaansaaman onnen tilassa, mutta kaikkein hienoin hetki oli, kun viimeisen aukiolopäivän aamuna luin Tuijatan blogista hänen postauksensa Kyynelpuutarhurin päiväkirjasta.

Nyt on työhuoneen työpöytäkin jo tyhjennetty työtä varten. Jo jouluaaton aattona vielä raivasimme hieman tilaa työhuoneellani termostaatin korjaajia varten ja heti vuoden ensimmäisenä päivänä kävin siirtelemässä loppuja avointen ovien viikkoa varten esille nostettuja tavaroita paikoilleen.

Vielä tämä viikko menee tylsissä paperihommissa: laskujen kirjoittamista ja maksamista, viimeisten viime vuoden paperiasioiden selvittely, lähetyslistojen kirjoittelu ja lähettely... Kortti-inventaarion aloitin, ja ajattelin nyt muuton takia tehdä ihan perusteellisen vedosinventaarionkin, samalla, kun siirrän kaikki oikeille paikoilleen. Mutta samalla olen muistikirjoihini kirjoitellut uusia sanoja, jotka eivät liity mihinkään tylsään toimistotyöhön millään tavalla.

Saas nähdä, mitä tästä syntyy.

---

On November and December I had so much to do, that I don't even remember everything I did. My exhibition at Gallery Becker went by so fast that I didn't even hardly notice it myself (and many others didn't notice that either - I haven't had this poor amount of visitors or sold artworks in any exhibition for a very long time). Right after the vernissage I just concentrated on getting my new studio ready for my open doors week, and I managed to do that right just before the doors opening.

The open doors week was a kind of summer amidst winter: my radiator thermostat was broken. At the highest the temperature at my studio was about 25-27 degrees C, I was wearing my summer clothes but all my guests were sweating on their winter gear - many of them cut their visit short. I got used to this warmth fast and on the evenings I was feeling very very cold at home, even with wearing a couple of woollen sweaters.

For the whole week I floated in some kind of mixed state of blissy tiredness and the happiness about my new studio, but the most happiest day of all was when I, at the last opening day, saw that there was a posting of my book at Tuijata's blog - which is one of my favourite literature blogs! (In Finnish only, though.)

Now my studio desk is already emptied for my work. Already at the day before Christmas eve we emptied some space for the radiator thermostat repairers, and at the very first day of the year I went to move away some stuff that I had placed out for display for my open doors week.




This week is due to go by with doing boring office jobs: writing bills and paying them, clearing out some last year's paperwork, writing shipping lists and delivery orders... I started already making my postcard inventory, and I also thought that I'd make a full print inventory too, at the same time as I place everything on their right places. But at the very time I've been writing new words on my notebooks, which have nothing to do with any boring office jobs.



Let's see where it will take me.