tiistaina, syyskuuta 03, 2019

Sivuhuomio / A side note



Elokuun lopun viikot ovat olleet ja tämä syyskuun alun arki tulee olemaan paketointia ja kelmutusta. Kun olen kertonut tuttavilleni, että syyskuun alkupuolelle kulminoituu viikon sisälle aika monta asiaa (asunnon suojaaminen putkiremonttia varten ja evakkoon muuttaminen, ensimmäinen osallistumiseni Konstrundaniin ja heti seuraavan päivänä lähtö Habitareen ja viikko messuilua), moni on muistellut omia putkiremppaan valmistelujen kokemuksiaan ja asunnon paketointia ja evakkoaikaa kauhulla ja ahdituksella. Itselleni taas se puoli ei tunnu lainkaan edes hankalalle.

Onhan tässä kodin paketoinnissa työtä, mutta ei se jotenkin tunnu yhtään niin kammottavalta prosessilta kuin millaiseksi kaikki sen tuppaavat kuvaamaan. Itseasiassa juuri tuossa juttelimme, että ei tämä ole sen suurempi homma kuin ihan normaaliin näyttelyyn valmistautuminen: pakkaamista kaaoksessa, asioitten järjestelyä, lisää pakkaamista; logiikkaa, logistiikkaa, tilankäytön sommittelua. Ei siinä juurikaan ole eroa, pakkaako tavarat huoneen nurkkaan vai teokset rahtiauton lavalle. (Kodin arjen tavaroita ei tarvitse edes pakata niin huolellisesti kuin herkkiä lasikehystettyjä tauluja!)

Jos jokapäiväinen poran mörinä ei tunkeiutuisi seinän takaa kuulosuojaintenkin läpi, ja jos Murphyn laki ei toteutuisi jokaisen pienen asian kohdalla (koska kaikki käytännössä joutuu tekemään kahteen, ellei kolmeen kertaan), tämähän menisi sutjakkaasti. Tällä hetkellä vielä tuo jatkuva asioiden hoitaminen moneen otteeseen koskee vielä vain työasioitani, mutta olen varautunut siihen, että sellaisia tulee rempan aikanakin. Tästä asioiden hoitamisesta ilman, että niitä saa oikeasti hoidettua, vain on tullut niin vakiojuttu, ettei hötkyily juuri auta.

Voi olla, että mieli jossain vaiheessa muuttuu, jos Murphyn laki alkaa toteuttaa itseänsä myös remontin osalta, mutta ainakaan tässä pakkailuvaiheessa ei remontti stressaa yhtään. Toisaalta vähän takaraivossa kiristää Habitareen pakkaaminen. Työtä on vielä aika paljon, ja päiviä kovin vähän, ja remonttipakkaamiselta jää melko niukasti aikaa hengailla työhuoneella. Eikä nämä pitkät pakkailupäivät itsessään mitään, mutta kyllähän se hieman kammottaa, minkälainen zombie siellä osastolla ensi viikolla seisookaan. Koska - ja tätä on varmaan vaikea kenenkään sellaisen uskoa, joka ei ole itse messuilla osastollaan pönötellyt - paitsi että messuille osallistuminen ja ihmisten tapaaminen on äärimmäisen antoisaa, on se myös aivan tolkuttoman uuvuttavaa. Paljon uuvuttavampaa kuin tämä remppaan valmistautuminen.

Tulinpa vain ajatelleeksi, että jos niin moni pitää tätä remonttimuuttopakkaamista niin järkyttävän väsyttävänä ja stressaavana, kuinkahan raskasta tuo näyttely- ja messutekeminen ihan oikeasti onkaan? (No, onhan se. Sitä ei ehdi juurikaan vain ajatella, kun pitää keskittyä siihen tekemiseen.)

---

The last weeks of August has been and the beginning of September will be filled with packing. When I have told my friends, that at the beginning of September a lot of things will reach their high-point (like covering the whole apartment with protective plastic and moving away for our bathroom and kitchen renovation, my very first Konstrundan event and right after that leaving to Habitare and one week in the fair), many of them has been remembering their own horrible bathroom renovation experiences and moving away for the renovation time with horror and anxiety. For me that part doesn't feel hard at all.

Yes, there is some work to be done here, but it really doesn't feel the horryfying process my frieds tend to describe it. Actually, we just discussed about this not being any more bigger job that normal exhibition preparations: packing in chaos, things to organize, more packing: locig and logistics. There's not really a big difference if I'm packing things in boxes at home or if I'm packing artworks in the back of the car. (Except the every day stuff doesn't require so delicate and careful packing as those framed artworks in glass do need...!)

If my ear plugs would complete block this horrible daily noise from drilling, and if Murphy's law wouldn't haunt me with every little issue (because I really have to do everything twice, if not thrice), everything would be just fine. At this moment that constant re-managing is affected only to my work, but I've prepared myself to see them with renovation issues too. But this is just so common these days, that I've gotten used to it.

It just might be that I'll be thinking quite opposite, if the Murphy's law would affect also the renovation, but at least at this packing phase it just doesn't stress me at all. On the other hand, I'm slightly stressed about packing for Habitare. There's so much to do and so few days left, and I haven't really got time to go to my studio because of this renovation madness. And even these long days of renovation packing don't feel bad, it just worries me a bit, what kind of zombie will I be next week on my Habitare booth. Because - and I know this is hard to believe, especially for those who haven't been presenting their works on fairs - even when having one's own little art shop and meeting people is extremely fantastic, it is also extremely exhausting. Much more so than this renovation preparation thing.

It just got me thinking, that if so many of my friend thinks this renovation packing is so exhausting and stressfull, just how exhausting really the exhibition and fair building really is? (Well, it is. There's just not time to think about that if you'd just like to get through the day.)



sunnuntaina, elokuuta 25, 2019

Värien vietävänä - Taken away by colours


[Sadepäivä, Rainy Day, 2019]

Tässä on reilu pari viikkoa Habitareen, ja tänä aikana pitäisi saada muutama uusi teos tehtyä (kuvassa muuten yksi uusi työ tee-sarjaani; olen tehnyt sen aiemmin, mutta se on ekan kerran esillä Habitaressa). Ja pitäisi pakata koko Habitaren lasti (missä on aika iso homma, koska tavarat on levällään monessa paikassa tilanpuutteen takia), tyhjentää ja paketoida koti putkiremontti ja keittiöremonttikuntoon, ja remonttievakkomuuttaa pois. Mikään pienempi asia ei edes enää mahdu to do -listalle.

Tässä kaiken keskellä sain pienen hiljaisen viikonloppuhetken värien parissa. Olen jonkin aikaa kirjoitellut Ikoni & kulttuuri -julkaisuun (ent. Ikonimaalari) väriaiheisia kolumneja, ja elokuulle osui seuraavan deadline - juttu napolinkeltaisesta. Niinpä varasin työpöydälleni kasan kirjoja ja kupillisen teetä, ja pakenin päiväksi värien pariin. Itse kolumni on aika lyhyt, mutta varaan aina kirjoittamiseen koko päivän, koska sitten voin käyttää jäljellä olevan ajan muiden värijuttujen kirjoitteluun ja Colorian päivittämiseen.

Napolinkeltaisesta kertova juttu lähti ajallaan, sain pariin muuhun pigmenttiin liittyviä epäselviä asioita vähän selvitettyä, ja suomalaisesta väristä kertova kirjasuunnitelmanikin sai muutaman uuden muistiinpanon. Koko kirjoittamisprosessi oli ajatuksellinen keidas keskellä tätä hulvatonta kaaosta, joka toivottavasti vielä joskus takaisin kodiksi muuttuu - on vähän vaikea palata muuttolaatikoiden pariin, mutta kyllä se siitä. Itsekurilla.

Mutta jos vielä ihan vähän noita värijuttuja...

---

It's only a few weeks before Habitare fair, and in this time I should finish a few artworks, pack everything for the fair (which is quite a big job since the stuffs are in four places due to the lack of space), we should empty our home and pack everything for pipe and kitchen renovation, and we should also move to another place for the renovation. There's no room for any smaller things in my to do list.

In the mids of everything I managed to have a small silent moment with colours. For a some time now I've been writing a colour themed column for one Finnish publication (Ikoni & kulttuuri = Icon & culture), by Valamo monastery publications, and the deadline for my next column, about Naples yellow, is in August. So, I selected some books and tea to my desk and escaped for a day. The column itself is quite short, but I always book the whole day for writing, because then I can spend the reamining time to write other colour stories and update Coloria website.

The article about Naples yellow left on time, I managed to solve a few unclear questions about a couple of other pigments, and I also made some new notes to my book plan about Finnish colour. The whole writing process was like a oasis for my thoughs in the mids of this overwhelming chaos around me - which, in some day, hopefully, will turn to be our home again. It's just a little bit difficult to return to the packing and cleaning, but I will do that. Just need a bit self-discipline.

But maybe I can still spend a few minutes with colour before returning on what I should do...

lauantaina, elokuuta 17, 2019

Siivoamista ja kirppistelyä / Cleaning and flea marketing



Elokuun kaaoksesta, päivää! Yritän nähdä tämän putkiremppaan valmistautumisen ja asunnon tyhjentämisen mahdollisuutena selkeyteen. Paino sanalla "yritän". Elämä on normaalistikin sellaista ajallista palapeliä, mutta nyt, kun pitäisi tehdä pari kuvasarjaa loppuun, kirjoittaa pari tekstiä, valmistautua Habitareen ja samalla pakata asunto remonttikuntoon ja muuttaa väliaikaiseen asuntoon... Ja bonuksena viimeistellä tuleva keittiöremonttisuunnitelma, joka oli huomattavasti selkeämpänä päässäni puoli vuotta sitten.

Mutta aikatauluttamisella, ja aikataulun orjallisella noudattamisellahan tästä selviää. (Kai.)

Aloitan Habitare-valmisteluilla, koska joudumme muuttamaan täsmälleen samaan aikaan, kun Habitare alkaa, ja pahin remonttiasiakiire osuu juuri Habitarea edeltävälle viikolle. Juhlin sillä ajatuksella, että jos saan kaikki Habitare-asiat hoidettua ajoissa, muuttoviikolla voi keskittyä pääasiallisesti nimenomaan muuttoon ja remonttiin.

Olen aloittanut jo heinäkuussa pienten tavaroiden pakkaamisen laatikoihin ja lajitellut työhuoneelle ja kierrätykseen menevät erilleen. Tilapula on ollut ongelma jo kauan, eikä se tämänkään remontin myötä helpotu, joten tässä remonttirytinässähän sitä on helppo katsoa, mistä luopuu. Etenkin kirjoja ja lehtiä on kertynyt runsain mitoin, eikä niitä vain voi kaikkia säilyttää vaikka haluaisikin.

Suunnittelin jo aiemmin osallistuvani Siivouspäivään (joka muuten näkyy ihan harmillisen vähän Jyväskylässä, toivottavasti osallistujia tulee enemmän!) Ensin ajattelin pistää myyntipisteen asuntomme eteen, mutta kaikkien remonttiroinien takia se ei tunnu kovin optimaaliselta paikalta - joten olipa kiva muistaa, että onhan minulla työhuone! Elokuun viimeisenä päivänä katan kirpparitavarat työhuoneeni näyteikkunan eteen pihalle, ja jos sataa oikein kovasti, eikä katos riitä suojaksi, sitten tavarat saa nopsaan sisällekin.

Taidetta ei kirppariltani eikä alennuksessa löydy, eikä edes mitään taiteen tekemiseen liittyvää (paitsi ehkä kirjoja). Jottei tämän kanssa tulisi mitään väärinkäsityksiä, ajattelin alunperin pitää työhuoneeni oven kokonaan kiinni. Vaan sitten aloin miettiä, että eipä tuo paljon haittaa, jos joku haluaa käydä samalla vilkaisemassa työhuonenäyttelyni. Ja sitten ajattelin, että jos kerran siellä paikan päällä joka tapauksessa pasteeraan, niin miksi en samalla voisi pitää työhuoneen ovet avoinna ihan taiteenkin katselijoille ja ostajille.

Siis 31.8. klo 10-15, tervetuloa työhuoneelleni - ulkona kirppis, sisällä työhuonenäyttely ja normaalihintaisia teoksia!

***

It's just another chaotic August... I try to view this renovation preparing as a chance to the clearness. Emphasis on the word 'try'. I should finish a few image series, write a few articles, prepare myself for the Habitare fair and at the same time prepare our home for the renovation and move to a temporary house... And as a bonus I should still finish our kitchen renovation plan, which was notably more clear half a year ago in my head.

I'm pretty sure I can manage this all by scheduling everything and following the plan exactly. (I hope.)

I'll start by Habitare preparations, because our move-out date is exactly the same time when Habitare will start, and the week before is the most busiest week of all. I cherish the thought that if I'll get all the Habitare preparations made in time, I can then concentrate fully on moving and renovation on the week before.

I started packing small stuff already in July, and I've selected those that will go in my studio and those that I'll resell or recycle. The lack of room for all my stuff has been a problem for a while , and it won't get any easier in future, so this is a good time to check which things I am ready to give up. There are, for example, a lot of books and magazines, which I can't keep, even if I'd like to.

I decided to take part to the Cleaning Day event (flea market event) for a long time ago. First I had planned to carry all my stuff outside our house in garage sale style, but there's too much renovation stuff - not an optional choice. So, it was nice to remember my studio in the city center! On the last day of August I'll carry all my flea market stuff in the front of my studio.

Just to be clear: there won't be any of my artworks on flea market or in any sale. First I planned to keep my studio door closed all together, to avoid any misunderstandings, but then I started to think that if I'll be there anyway it would be quite stupid to keep my studio door closed...

So, welcome on August 31 from 10am to 3pm - fleamarket outside and a studio exhibition and normal price artworks inside!


keskiviikkona, heinäkuuta 31, 2019

Tarinoita Teijossa - Tales in Teijo

[Kyyneltarha-teeman vedossarjat ovat esillä tänä kesänä viimeistä kertaa, kahdessa hyvin erilaisessa paikassa. Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely Teijon masuunissa on avoinna 4.8.2019 saakka ja Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo 11.8.2019 saakka. Edellisessä postauksessani kirjoittelin toteutuneesta unelmastani Inkoossa, tällä kertaa Teijosta - ja näyttely loppuukin jälleen kerran liian pian! Koska lähden jo parin päivän päästä purkamaan näyttelyn, julkaisen tämän raakaversion... ettei jää näyttelyn päättymisen jälkeen. Lisäilen parempia kuvia myöhemmin - muun muassa niitä lumoavia otoksia Teijon ympäristöstä.]




Teijon masuunin Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely oli ikäänkuin onnellinen vahinko. Syksyllä 2018 puhuimme vedosteni tuomisesta myyntiin Teijon masuuniin. Tutkiskelin Teijon masuunin nettisivuja ja huomasin kyllä näyttelyhakuilmoituksenkin, mutta en tuolloin vielä hakenut näyttelyaikaa. Olin päättänyt pitää koko tämän vuoden näyttelyvapaana ja keskittyä vain ja ainoastaan luovaan työhön. Mutta toisaalta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että työni Kyyneltarhassa kyynelpuutarhurina alkoi hiljalleen lähestyä loppuaan, eikä Kyyneltarha voisi odottaa yli vuotta seuraavaa aukioloaan (tässä vaiheessa en tiennyt vielä myöskään HUONE ett RUMin näyttelystä Inkoossa). Joten kun näyttely tuli uudelleen puheeksi loppuvuodesta, ilmaisin olevani kiinnostunut ehkä siitä pidemmästä syksyn näyttelyajasta. Jotenkin siinä kävi kuitenkin niin, että päädyin rakentamaan Kyyneltarhani keskelle vilkkainta turistiaikaa, heinäkuuksi 2019.




Aloin istuttaa Kyynelpuun kasveja tilaan jo varsin varhaisessa vaiheessa. En ollut koskaan käynyt Teijon masuunissa, mutta apunani olivat verkosta löytyvät valokuvat sekä pohjapiirustus.

Muutama kesän näyttelyissä käynyt on tiedustellut, mitä on käynyt pienistä erillisitä vaneriteoksista koostuvalle Kyynelpuulle. Se karsiutui kesän näyttelyistä pois jo varsin varhaisessa suunnitteluvaiheessa - kahdestakin syystä.


Ensimmäinen niistä oli näyttelytilan muoto ja ripustusmahdollisuudet: minulle oli tärkeää, että Kyynelpuu olisi seissyt näkyvällä paikalla niin, että näyttelykävijä näkisi sen joko heti sisään tullessaan tai ulos mennessään. Itse suuri tila olisi mahdollistanut hienon näkymän jo kaukaa ja yksi sijainniltaan ja kooltaan juuri sopiva seinä olisi tilassa ollut - mutta siinä oli kiskoripustus, joten siihen työn laittaminen ei olisi onnistunut. (Minkäänlainen irtoseinäke sitä varten ei ollut edes vaihtoehto.) Näyttelytilan ainoa seinä, mihin voi nauloilla kiinnittää, on keskellä oleva pitkä seinämä, joka toki olisi ollut mahdollinen ja sijoituksensa vuoksi hyvä vaihtoehto (koska se suurin kyynelpuuhan kasvaa keskellä Kyyneltarhaa). Mutta seinäkkeen toinen puoli oli ainoa vaihtoehto kyyneltäjille ja toisella puolella seinämää teoksen lähestymiskulma olisi ollut väärä.

Toinen, vähintään yhtä painava syy Kyynelpuun poisjäämiselle oli se, että Kyynelpuun hedelmiä lähti edellisestä näyttelystä niin paljon matkaan, että uusia olisi pitänyt tehdä melkoisesti. Olisin saanut varattua työskentelylle aikaa huhti- tai toukokuulta, mutta kauhulla ajattelin vaikeaa prosessia: joka ikinen samalla tekniikalla Aika sekuntien välillä -näyttelyyn aikomani teos epäonnistui, enkä yksinkertaisesti halunnut ottaa siitä mitään ylimääräistä stressiä kannettavaksi. Kumpikaan syy ei ollut varmaan yksinään sellainen, että olisin välttämättä jättänyt Kyynelpuun pois, mutta yhdessä ne muodostivat tarpeeksi suuren syyn jättää vanerityöt lepäämään laatikkoon työhuoneelleni.





Päätös ei kuitenkaan ollut mitenkään raskas, vaan oikeastaan helpottava, ja sinetöi ajatusta siitä, että nyt todella on viimeinen Kyyneltarha-näyttelyiden kesä. (Siksi en ajatellut teosta myöskään HUONE ett RUMin Inkoon näyttelyyn, vaikka siellä sille olisi löytynyt paikkakin.) Suuren Kyynelpuun poisjättäminen vapautti ajatusta miettimään kokonaisuutta uudelleen. Tilan koon vuoksi oli itsestään selvää, että näyttelyyn tulisi kuvia myös Kyyneltarhan ulkopuolelta. Ensimmäinen Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoituva teos oli viiden kuvan sarja Kivet I-V, jonka ripustamista pitkälle seinälle oikein odotin. (Viidestä itsenäisestä kuvasta muodostuva sarja muodostaa vierekkäin ripustettuna yhden suuremman teoksen, eikä ole kovin montaa paikkaa, jossa teokselle löytyy ripustuksen jälkeen myös ilmaa kummaltakin puolelta!) Toinen (melkein) Kyyneltarhan ulkopuolelta mukaan valikoitunut teoskokonaisuus oli Teehetkiä-sarja. Valinta itsessään tuntuu ehkä vähän oudolle kokonaisuudessa, mutta sarjan ensimmäinen teos, Aamutee, on yksi Kyynelpuutarhurin päiväkirjan teoksista, siten linkki Kyyneltarhaan tuntui itsestäni luontevalta.

Vaikka Kyyneltarhan viimeisestä kesästä puhutaankin, näyttelyssä on ensimmäisen kerran esillä myös sellaisia Kyyneltarha-teeman teoksia, joita ei ole ollut aiemmin yhdessäkään näyttelyssä: muun muassa teokset sarjasta Kokoelmat, ja muutama pieni teos sarjasta Tuokiokuvia. Silti, koska myös teoksia Kyyneltarhan ulkopuolelta on mukana, ja vielä niin suuresti tilaa vievinä, tuntui myös hyvin luontevalta, että näyttelyn nimi vihjaisi jo muutoksesta: Kaikuja Kyyneltarhasta. Oli kummallista, kuinka niinkin pieni asia kuin pieni muutos nimessä voi melkein suistaa raiteiltaan: kun näin nimen ensi kerran painettuna julisteessa, ajauduin hetkeksi melkein katatoniseen tilaan. Jotenkin se kaikki konkretisoitui - kyynelpuutarhurin hommien loppuminen, monivuotisen urakan päätös, irti päästäminen.

Alkukesä oli niin täynnä pieniä vastoinkäymisiä, etten ehtinyt kyynelpuutarhurin hommien loppumistani suuremmin surra. Pienten epäonnisten sattumien sarja myös varjosti hieman näyttelyyn valmistautumistani. Teijossa näyttelyprosessi on sikäli omatoiminen, että taiteilija vastaa itse näyttelyn tiedottamisesta, lehdistökontakteista jne. - mutta kaikki aika, jonka olin etukäteen varannut tiedotustyölle, meni pienten akuutisti ilmaantuneiden ongelmien hoitamiseen: pieniä (ja vähän suurempia) ongelmia ilmestyi kuin sieniä sateella ja lopulta olin vain onnellinen, kun onnistuin saamaan näyttelyt edes jonkinmoiseen pakettiin. Olin vain tyytyväinen, että suoranaisesti näyttelyyn itseensä liittyviä valmisteluita ei nyt haitannut muu kuin se, että näyttelyjulistetiedostot korruptoituivat jotenkin, ja huomasin painolta tulleen ilmoituksen vasta siinä vaiheessa, kun en enää ehtinyt tilata uusia (ratkaisin asian printtaamalla itse julisteita sen verran, mitä papereita kotona oli - ei ollutkaan mikään ihan halpa keikka. (Ja tietenkin se, että lehdistöön en ehtinyt olemaan yhteydessä ajoissa ja näyttely jäi lehdistön osalta vähän tiedotuspaitsioon.)

Mutta en jaksanut sitäkään ihan hirveästi murehtia. Olin kuullut Teijosta pelkkiä positiivisia juttuja ja odotin innolla, että pääsisin näkemään pienen kylän, sen kuuluisan kyläkaupan ja maan pienimmän kivikirkon - siis itse masuunin ohella tietenkin. Ja kun sitten kesäkuun lopussa lähdimme miltei kahdeksan tunnin bussimatkalle (kolmen bussin vaihdot eivät ihan natsanneet yhteen) Jyväskylästä Turun ja Salon kautta Teijoon, olo oli kevyen odottavainen.



Teijo ei pettänyt työturistin odotuksia. Saavuimme lämpimänä kesäsunnuntaina ja majoituimme pittoreskiin majataloon. Tulopäivänä emme tehneet näyttelyn osalta vielä mitään muuta kuin sen, että tarkistin lähetyspakettien kunnon. Muutoin kävelimme pienen kierroksen ympäri kylää: ihastelimme renessanssikartanoa ja kuljimme sen vierestä puukujan läpi kameroitamme naksutellen, vanhan tammen ohi pienelle hautausmaalle ja sieltä taas sataman kautta majoitukseen, ja nukuimme kunnon yöunet ennen ripustussession alkua. (Hassujen luontokokemusten sarjassa: majatalossa löysin pienen hömötiaisen istumassa kenkäni reunalla, ja sen sai onneksi kannettua ulos kenkä kuljetusvälineenä.)




Itse ripustus olikin melkoinen urakka. Jo pelkän näyttelytilan koon vuoksi, mutta myös kiskosysteemin... Tilassa oli juuri se eniten pelkäämäni sivulta ruuvilla kiristettävä malli, jossa kiinnityksen pito riippuu siitä, kuinka kireälle ruuvin saa väännettyä - todella kätevä maalausten kiinnittämiseen, mutta lasikehyksissä olevien pienten töiden kiinnittämiseen melkoinen stressilelu. Onneksi Timppa oli mukana ripustusapunani (ja sen myötä enemmän sormivoimaa), ja onneksi olin varannut ripustukseen kaksi päivää - koska aikalailla se kaksi päivää ripustustyöhön meni. Mutta jos ei fyysistä ponnistusta ota huomioon, ripustaminen oli muutoin melko helppoa ennalta tekemäni suunnitelman mukaisesti; vain muutama työ vaihtoi paikkaansa.




Jo ennakkoon ihastuin Teijon masuunin gallerian isoihin ikkunoihin ja luonnonvaloon, mutta melko pian huomasin, että sillä oli myös haittapuolensa. Ihana valo, joka suurista ikkunoista tulvi sisään, teki kuvaamisen aika mahdottomaksi. Tavoitteeni on ollut kuvata näyttelyt melko kattavasti, mutta tunnustan, että Teijossa luovutin melko nopeasti. Otin kyllä kuvia, mutta niissä näkyy lähinnä seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia, josta heijastuu lisää seinää, lattiaa ja kehystettyä lasia. Tyydyin ottamaan muutaman kuvan näistä loputtomista heijastuksista.

Luonnonvalosta huolimatta osaltaan näyttely jäi myös hieman hämäräksi, sillä jos näyttelysalin valot olisi laittanut päälle, heijastusten määrä olisi kerrassaan triplaantunut. Toisaalta, vaikka salin taaimmaisen osan hämäryys hieman vaimensi teoksia, keinovalon päälle laittaminen olisi muuttanut tunnelmaa - ja samalla tuntunut oudolta, kun tilassa itsessään on niin kaunis valo ja sitä tulee sisään verrattain paljon.



Ripustusurakan loppua odotti palkinto: kokonainen yksi, hidas vapaapäivä. Samoilimme kartanon puistomailla lyhyen Totin luontopolun, kävimme Sahajärven rannalla uimassa ja bongaamassa haapaperhosia (se oli sattuma!) Kotiinpaluun jälkeen tuntui kuin olisi käynyt jossakin kauempanakin lomalla.

***

Kuten jo jutun ajankohdasta huomaa (minun piti kirjoittaa juttu ripustamisesta piakkoin näyttelyripustusreissun jälkeen), näyttelyaika kului taas salakavalan nopeasti, vaikka se olikin viikkoa pidempi kuin gallerioissa yleiset kolmen viikon näyttelyajat. Tuntuu, etten ole ihan täysin ehtinyt vielä edes sisäistää kaikkea, mitä heinäkuussa on tapahtunut ja mitä palautetta on tullut - ja silti tuijotan mykistyneenä eteiseen pakkaamiani pakkaustarvikkeita, joita tarvitsen jo parin päivän kuluttua.

Aika on taas liian nopea minulle.


---

[This summer my Garden of Tears themed prints are on show for the last time, in two very different places. Echoes from the Garden of Tears exhibition at Teijon masuuni (Salo region) is open until August 4, 2019, and the Garden of Tears, HUONE ett RUM Inkoo until August 11,2019. Because there are so many words to write, I first wrote about my dream come true in Inkoo and this story is about Teijo. Unfortunately, due the lack of time, I'll have to translate it later - maybe after the exhibition has already ended.]

maanantaina, heinäkuuta 22, 2019

Unelma Inkoossa / My Dream in Inkoo

[Kyyneltarha-teeman vedossarjat ovat esillä tänä kesänä viimeistä kertaa, kahdessa hyvin erilaisessa paikassa. Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttely Teijon masuunissa on avoinna 4.8.2019 saakka ja Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo 11.8.2019 saakka. Koska sanoja kimpoilee mielessäni paljon, kirjoitan molemmista erikseen, aloitan ensin auenneesta Inkoon näyttelystä.]



Inkoossa Kyyneltarha-näyttely on esillä Galleria Karaijan tilassa vanhassa pappilan kivinavetassa, mutta se ei ole varsinaisesti Karaijan näyttely. Näyttelyn on järjestänyt lifestylepuoti HUONE ett RUM, joka on vuokrannut tilan kesäksi. HUONE ett RUMin Eeva Tarkiolla ja Johanna Vireaholla on ollut myös valtava vaikutus siihen, minkälaiseksi näyttely muodostui. Vaikka vain minun nimeni on julisteessa, tämä näyttely on yhtä paljon heidän kuin minun: Eeva ja Johanna ovat olleet ne oikeat puutarhurit, he ovat tuoneet toiveestani oikeat kasvit näyttelytilaan ja saaneet sen näyttämään juuri siltä kuin toivoin, vaikka ohjeistukseni (lue: toiveeni) oli äärimmäisen epämääräinen.

Oikeastaan ajatus näyttelyn tekemisestä hieman poikkeavalla tavalla alkoi muhia mielessäni jo melkein vuosi sitten, kun Johanna tilasi minulta vedoksen. Lupasin tuoda sen mukanani Habitareen, jossa ihmeellisiä ilmakasveja myyvällä HUONE ett RUMilla ja minulla oli vastakkaiset osastot. (HUONE ett RUMilla on myynnissä toki paljon muutakin ihanaa, mutta minuun nimenomaan nuo ilmakasvit ja muut kummat, hieman epätavallisemmat kasvit ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen.) Luovutin teoksen Johannalle osastojen rakennusvaiheessa, ja hän asetti sen osastonsa hyllylle odottamaan isoimman rakennuskiireen loppua. Kun itse katselin toiselta puolelta käytävää vedosta kummallisten ilmakasvien ympäröimänä, visuaalinen väsymykseni hypähti hetkeksi sivuun. Huomasin ajattelevani, että juuri noinhan teokset pitäisi esittää, juuri tuolla tavoin Kyyneltarhakin pitäisi vielä joskus tuoda esille. Idea ei kuitenkaan vielä tuolloin ryöminyt juuri yhtään pidemmälle - koska vaikka mielikuvitusmaailmassani olen jo hyvin taitava kyynelpuutarhuri, oikeassa maailmassa kasvit kuihtuvat melkeinpä vain läsnäolostani. Myös rahakukkaroni keveys vaimensi idean ääntä päässäni: koska en ajatellut vain mitään perusmarkettiamppelia (tai perusmarketta-amppelia) näyttelytilan nurkkaan koristeeksi - vaan ryöppyävän vehreää hieman outojen kasvien runsautta, jonka kanssa teokseni pääsisivät kunnon vuoropuheluun - hinta moisesta vihreyden paljoudesta olisi ollut rahapussilleni liian kova pala. Joten sen syksyn näyttelyt toteutin ihan perinteisesti ilman mitään ylimääräisiä eläväisiä.


(Nappasin viime vuonna Habitaressa tällaisen kuvan... Jotta en unohtaisi.)

Näyttely taisi kyllä tulla puheeksi jo viime vuoden puolella, mutta se alkoi muuttua konkretiaksi vasta kevään korvalla. Kesän kuljetuksia ja roudauksia miettiessäni ja karttaa pyöritellessäni huomasin, ettei näiden kahden viimeisen Kyyneltarhan näyttelypaikkojen välillä ole lopulta kovin pitkää välimatkaa, alle sata kilometriä. En ollut tästä kovin huolissani: koska näyttelyt rakentuvat tilan mukaan, niistä muodostuu joka tapauksessa aina erilainen kokemus. Mutta vaikka tiesin näyttelypaikat arkkitehtuuriltaan ja olemukseltaan aivan vastakkaisiksi näyttelypaikoiksi - Galleria Karaijan tilan vanhaksi, pienehköksi navettatilaksi ja Teijon masuunin näyttelytilan suurine ikkunoineen suorastaan näyttelyhalliksi -  alkoi kuitenkin tuntua epämiellyttävältä viedä osittain samoja teoksia esille yhtäaikaisiin ja vielä toisiaan niin lähellä sijaitseviin näyttelyihin. Joten halusin tehdä jotain, jolla Kyyneltarha varmasti näyttäytyy täysin erilaisena kummassakin paikassa.

Teijon masuuni tarjoaa Kyyneltarhalleni suuren valkoseinäisen "perinteisen" galleriatilan, jossa teoksilla on tilaa hengittää ja katsojilla tarpeeksi siirtymäaikaa teosten välillä, ja sellaiseen tilaan halusin toisen viimeisistä Kyyneltarha-näyttelyistä rakentaakin. Joten vanhan pappilan navetan tila kalkittuine seinineen, puisine kattopalkkeineen ja punalaattaisine lattioineen, ja erityisesti pienemmän kokonsa vuoksi oli välittömästi ensisijainen vaihtoehtoni "sille erilaiselle". Mutta tosiasiassa en ehtinyt edes juuri miettiä näitä tilallisia asioita, koska valinta syntyi nopeasti yksinkertaisesti toteuttamisen mahdollisuudesta. Minulla, mielikuvituspuutarhurilla, oli saatavilla avuksi ihan oikeat puutarhurit, joilla kaiken lisäksi oli käytössään niitä ihmeellisiä, satumaisia ilmakasveja. Visio runsaasta, vihreästä, ryöppyävästä näyttelystä heräsi, ja Eeva ja Johanna innostuivat ajatuksesta.


Lähetin teokseni Matkahuollolla etukäteen, ja saavuin itse Inkooseen bussilla juhannuksen jälkeisenä maanantaina. Ensimmäisenä kiinnitin huomioni - tottakai - ulko-ovea kehystäviin ruusuihin. Jo heti galleriaan saapuessa minut valtasi todella omituinen tunne, jota en osaa selittää. Tuntui kuin oviaukosta kulkiessa olisin ihan konkreettisesti vetänyt kyynelpuutarhurin työsaappaat jalkaan ja astunut Kyynelpuutarhurin päiväkirjaan sisään. Samanlaiseksi olin kuvitellut mielessäni kyynelpuutarhurin pienen asuinrakennuksen sisääntulon jossakin Kyyneltarhan uumenissa.

Se, että Matkahuolto ei toimittanut teoksiani sovitusti ja miten lähetys oli sirpaloitunut useaan paikkaan, on ihan oma tarinansa, jota en sen pidemmin käy tässä ruotimaan; lyhennän tarinan siihen, että koska teokseni eivät tulleet perille silloin, kun piti, ehdin istua toimettomana tilassa melko pitkään - ja ihastuin siihen aivan sellaisenaan. Tila itsessään toi mieleen paitsi kyynelpuutarhurin kodin, myös Italian, jossa Kyyneltarha-teokset ja Kyynelpuutarhurin päiväkirja ovat suurelta osin syntyneet. Punaruskeat laattalattiat, kalkitut seinät - ja se valo. Sydämeni varmaankin jätti yhden lyönnin väliin, kun huomasin metrin syvyiset ikkunasyvennykset, joita valo hiveli pehmeänä. Ja aikalailla samanlaisena kuin Firenzen vanhan  kasvitieteellisen puutarhan, Giardino dei semplicin kasvihuonerakennuksessa, jossa olen kuvannut Kyynelpuun taimi ja Kyynelkello -teosten ruukut. Oli siis ihan itsestään selvää, että nämä Taimitarha-sarjan ruukut pääsisivät ikkunalle. Kun asettelin teoksia paikalleen selässäni hiipivät kylmät väreet - tunne, jonka pystyn parhaiten selittämään yliluonnollisena.



Vaikka erilaista näyttelyä tehtiinkin, itse teosten ripustus kävi teosten ehdoilla. Matkahuollon viivästyneitä lähetyksiä odotellessani ehdin katsoa kaikille teoksille valmiiksi paikan. Yleensä varustaudun näyttelyihin kiusaannuttavankin pikkutarkasti pohjapiirustuksia mittaillen; tällä kertaa en tehnyt niin, ja silti tuntui, että ripustus oli yksi helpoimmista. Työt yksinkertaisesti hakeutuivat itse omille paikoilleen.




Minulla oli koko näyttelyripustuksen aikana hyvin vahva näkemys siitä, miltä tilassa pitäisi tuntua, mutta en tiennyt ihan tarkkaan, miten se tunne saavutettaisiin. Päässäni risteili joitakin ajatuksia, joista yritin kyhäillä toivomuslistaa Johannalle ja Eevalle. Koska valo ja tilan tuoksu niin suoraan toi mieleeni Giardino dei semplicin (lempipaikkani maailmassa), halusin vahvistaa tunnetta. Yksi toiveeni oli saada näyttelytilaa vähän sokkeloisemmaksi ja luoda sinne polkuja, toinen toiveeni oli saada pieni levähdyspaikka gallerian kulmaan, japaninkyynelten, Lacrimosa iaponicus, eteen. Näiden toiveiden lisäksi oma panokseni muuhun kuin teosten sijoitteluun oli muutoin melko pieni. Nostelin paikalleen muutamia tuoleja ja viittilöin käsilläni muutaman paikan, johon toivoisin jotakin, mikä juuri siihen sopisi, mutta siinä vaiheessa, kun Johanna alkoi kantaa kasveja näyttelytilaan, näyttelyn viimeistelystä tuli aikalailla kokonaan hänen hommansa.



Ilmeisesti meillä kaikilla oli ainakin jossakin määrin fakkiutunut ajatus siitä, millainen "oikean" näyttelyn pitäisi olla, ja kesti hetken, ennenkuin löytyi uskallus rysäyttää pään sisäiset raja-aidat rikki. Kun Johanna alkoi asetella kasveja näyttelytilaan, hän oli todella tarkka siitä, ettei kasveja tulisi mielestäni liikaa ja tiedusteli välillä mielipidettäni. Aika pian huomasin, että termi "liika" ei oikeastaan ollut edes käytettävissä tässä yhteydessä: mitä enemmän kasveja tilassa näin, sen oikeammalta se vain tuntui. En todellakaan halunnut  näyttelyä, jossa on vain muutama kasvi koristeena, vaan näyttelyn, jossa sekä kuvateosten mielikuvituskyynelkasvit että oikeat kasvit olisivat kaikki yhtä ja samaa puutarhaa.

Lopputulos oli lopulta paljon enemmän kuin mitä olin osannut kuvitella. Oli aivan uskomatonta katsoa, kuinka puutarha rakentui hiljalleen kokonaisvaltaiseksi installaatioksi. Yhteistyömme tuntui aivan hämmästyttävältä: kasveista mitään tietämättömänä en osannut lainkaan verbalisoida sitä, mitä haluan, mutta silti puutarhasta alkoi kasvaa juuri sellainen kuin olin mielessäni hahmotellut. Tuntui kuin Johanna olisi lukenut ajatukseni. Aivan oikeanlaisia kasveja juuri oikeassa kohden, oikea määrä ruukkuja ja lasiastioita oikeissa paikoissa - kaikki vain napsahti paikalleen.



Varsinaisen näyttelyn ohella mietimme myös, mihin sijoittaisimme mukaan ottamani irtovedokset, kortit ja Kyynelpuutarhurin päiväkirjat. Niille löytyi luonteva paikka aivan näyttelyn alun vierestä. Näyttelyhuone ikäänkuin rajautuu seinäpalkeilla ja seinäsyvennyksen loppuessa omaksi tilakseen, mutta kun kasvi-installaatio alkoi kasvaa näyttelytilaan, itselleni selkeytyi se, etten halunnut tiukkaa rajaa näyttelyn ja kaupan välille. Ennemminkin aloin toivoa jonkinlaista liukumaa, jossa katsoja ei välttämättä joutuisi tietoisesti astumaan näyttelyyn, vaan ikäänkuin vain ajautuisi sinne, ja vain huomaisi yhtä-äkkiä olevansa Kyyneltarhassa.


Tätä liukumaa kaupan ja galleriatilan välillä helpotti se, että HUONE ett RUMin tuotteet, etenkin kasvit ja niiden astiat, tuet ja muu niihin liittyvät kauniit esineet olisivat ihan hyvin voineet olla osa Kyyneltarhaa. Jossain vaiheessa Johanna ja Eeva harmittelivat suurta kaappia, joka on aivan näyttelytilan rajoilla kiinni, ja taisi olla peräti puhetta sen pois siirtämisen hankaluudesta. Minua kaunis huonekalu ei haitannut lainkaan, ja kuinka ollakaan: kun sen hyllyille oli aseteltu kaupassa myynnissä olevat lasiastiat, katsoin jotain kummallisella tavalla tuttua: sehän oli kaappi mielikuvitusmaailmastani - sellainen, jonka olin kuvitellut kyynelpuutarhurin työhuoneeseen. Sekä näyttelyripustuksen monissa vaiheissa että itse näyttelyn valmistuttua minut valtasi moneen otteeseen kummallisen kihelmöivä tunne siitä, että mielikuvitusmaailmani on nyt oikeasti muuttunut todeksi.



Itselleni tämä näyttelyn toteuttaminen juuri sellaisena kuin se nyt on, oli niin tärkeää, ettei minua missään vaiheessa edes jännittänyt se, pidetäänkö näyttelystä vai ei. Silti on uskomattoman hienoa kuulla melkein päivittäin positiivisia kommentteja siitä, kuinka kävijät ovat kokeneet näyttelyn. Nimenomaan kokeneet, eivät vain nähneet. Itsekin huomasin, kuinka erilaista on katsoa teoksia, kun katse saa välillä levätä vihreässä ja nenään hiipii mullan tuoksu. On todella outoa, kuinka paljon jo tietoisuus ympäröivästä vehreydestä vahvistaa sitä tunnetta, joka tulee teoksia katsoessa.

Näyttelyn ripustuspäivistä saakka, jo melkein kuukauden ajan, olen ollut ihan hurmiollisen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä tämän näyttelyn ja juuri tällä tavalla.




---

[This summer my Garden of Tears themed prints are on show for the last time, in two very different places. Echoes from the Garden of Tears exhibition at Teijon masuuni (Salo region) is open until August 4, 2019, and the Garden of Tears, HUONE ett RUM Inkoo until August 11,2019. Because there are so many words to write, I first write about Inkoo exhibition (a bit shorter version than the Finnish text.]

In Inkoo the Garden of Tears exhibition is shown at the Gallery Karaija space in an old vigerace cattle shelter, but the exhibition is organised by lifestyle boutique HUONE ett RUM, which has rented the space for this summer. The shop owners Eeva Tarkio and Johanna Vireaho have also influenced heavily on the exhibition. It's only my name on the exhibition poster, but the exhibition as much theirs as mine: Eeva and Johanna have been the real gardeners who have brought the real plants on the exhibition and made it look like I had dreamed - with only my very vague plan as their unclear guide.



Long story short: at some point I realized that those two last Garden of Tears exhibitions are located quite near to each other, and I wanted to do "something else".  The Teijon masuuni large white-wall exhibition hall was out of the question for something different, already because of its size itself, but it was really the opportunity which turned my Inkoo exhibition into this different kind of exhibition. I wanted my imaginary garden to fuse with a real one, and in HUONE ett RUM there were these two amazing gardeners and also a wide choice of plants, of which many are the most unusual kind. I did develope an idea of an exhibition, filled with living plants, plenty of green, and Eeva and Johanna got excited of the idea.

I arrived to Inkoo on Monday after Midsummer, and there was something magical already when I first stepped in under the flowering roses. I really can't explain the feeling. It was like I had put on my tear gardener boots at the doorway, and then stepped into my imaginary world. It was exactly the same feeling as I had imagined the small cottage of the tear gardener somewhere deep in the Garden of Tears.



The space itself reminded me not only about the cottage of a tear gardener, but also about Italy, where most  of the prints to the Garden of Tears theme and also my book The Diary of a Tear Gardener  (only in Finnish) were created. Those terracotta tile floors, white chalked walls - and that light. I bet my heart skipped a beat, when I saw those window embrasures, about one meter in depth, on which the light was playing softly. The light was exactly the same way as it was at the old green room building at the Florence botanical garden, Giardino dei semplici, where I have photographed the pots of the Seedling of the Tree of Tears and A Tear Bell prints. Thus, it was clear that these prints from the Nursery Garden series would be shown right there, on window. When I put them on their place the cold shivering was running in my back - a feeling that I can describe best as something supernatural.

I had a very strong idea of how it should feel at the exhibition, but I wasn't quite sure of how to achieve it. I tried to collect some list of my ideas for Johanna and Eeva. Because the light and the smell of the place reminded me so clearly about Giardino dei semplici (which is also my favourite place in the world), I wanted to amplify the feeling. One of my wishes was to make the gallery space a bit maze-like and create paths, and another one was to set a small sitting place on the corner, in front of the Japanese tears, Lacrimosa iaponicus. Beside these wishes my contribution for anything else but the location of artoworks was very very small. I placed some chairs to where I wanted them to be and casually pointed a few places I wished some plants to be placed, but at that point, when Johanna started to bring plants in, I left the room for her alone.



My idea was strong, but the result was even more than I could have imagined. It was absolutely amazing to watch, how the garden was built into this comprehensive installation step by step. Our co-working was something unexplainable: I don't know anything about real-world plants and it was hard for me to verbalize what I wanted and where, but still the garden started growing just in a way I had planned. Like Johanna had read my mind. Just the right kind of plant in the right places, just the right amount of pots and glass vessels  - everything just clicked.

When the exhibition started to look right, it came clear to me, that I didn't want to separate the gallery space from the shop in aany strict way. I loved the idea that the visitor wouldn't step into the exhibition consciously, but there was a possibility that she/he would just suddenly find her/himself in the middle of the Garden of Tears. This easy limitlessness was made easier by the HUONE ett RUM shop itself: especially the plants and their accessories, like ceramic pots and glass vessels, are something that are easy to imagine to the Garden of Tears. For example, there was his large cabinet that was impossible to move away. I wouldn't have mind it staying anyway (an old, pretty, wooden cabinet that is), but as it was filled with glass vessels, I suddenly noticed that it was just like from my imaginary world - I was looking at a cabined from the office of a tear gardener. This was just one example of the moment when I was feeling the oddly tingling feeling of that my imaginary world has just turned into a real one.



To build and have an exhibition like this was so important for me, that I really didn't even thing about how other people perceive it. Nonetheless it's absolutely great to hear almost daily positive comments of the exhibition, with people telling me how they have experienced the exhibition. Emphasis on the verb experienced, not just seen. I myself noticed how different it is to view the artworks in diplay, when my eyes can occasionally rest on green and when the smell of soil is lingering in the air. It is really weird how much even the awareness of the surrounding plants amplifies the feeling when you are watching the artworks.

From the very days we were building exhibition, for almost a month's time, I've been floating in bliss and I'm so obliged to have this exhibition and just in this way.