maanantaina, heinäkuuta 15, 2019

Ei asuntomessuja tänä vuonna - No housing fair this year for me!




Minulle on tullut viime päivinä useampiakin ihmettelyjä siitä, että emmekö me tänä vuonna ole asuntomessuilla (viitaten viime vuotiseen Taiteilijatalliin Porin asuntomessuilla)... No, emme ole, kun meille ei ollut sijaa Kouvolassa. Harmittaahan se kieltämättä, mutta onneksi on kaikenlaista muuta kesähommaa (ja Facebook-sivullani onkin vinkkejä, mistä vedoksiani voi löytää, muualta kuin Kouvolasta!) Porin asuntomessukokemus oli kyllä todella hieno, mutta myös kovin työläs, joten tekee ihan hyvää viettää yksi (ja toivottavasti vain yksi!) välivuosi asuntomessujen suhteen.

Pidän nyt heinäkuussa työhuoneeni ovia auki pitkät viikonloput pe-su klo 12-18, mikä on ollut todella antoisaa, kaikin puolin. Työhuonevieraita odotellessani olen saanut tehtyä kaikkia pieniä paperiasioita alta pois, jotka muuten aina jäävät viimeisiksi to do -listalle roikkumaan. Ajattelin ensin varata luovalle työlle viikon loput neljä päivää, mutta siitä on tullut vähän haastavaa, kun on elämä täynnä muuta sälää - esimerkiksi putkiremonttiin valmistautuminen kotona, joka näköjään nielee yllättävän paljon aikaa ja energiaa. Joten kerään nyt heinäkuussa ideoita ja palaan teosten toteuttamisen pariin elokuussa - kun saan taas työhuoneeni pöydän myytäviltä vedoksilta tyhjäksi työtä varten.

Huomaan vain syöväni omasta kuormastani... :D Kun ei pääse varsinaiseen toteutusvaiheeseen kiinni, tykkään kirjoitella muistiinpanoja ja piirrellä luonnoksia vihkoihin, ja nimenomaan näihin itse tekemiini pikkuvihkosiin, joita olen myyntitiskiltäni napannut itselleni jo useampia. Enemmän nämä vihkot ovat joka tapauksessa terapiaprojektini (saan kalliita papereitani hyötykäytettyä johonkin) kuin mikään "oikea tuotesarja", ja varmaan nuo parin euron hinnatkin kertovat, ettei tästä nyt mitään hirmuista taloudellista tappiotakaan tule. Ehkä joku näistä heinäkuun luonnoksista poikii tulevaisuudessa jotain isompaakin.





During the last few days there have been a couple of people wondering if we are at the housing fair this year (last year I was with several other artists at the Pori housing fair)... Well, we are not, since there was no room for us in Kouvola. Yes, it has bugged me a lot, but luckily there are a lots of other things going on (and on my FB page there are tips where you can find my prints - elsewhere than Kouvola). The housing fair last year in Pori was a truly wonderful experience, but also very very hard work, so maybe it's good to have one (and hopefully just one) year holiday from housing fairs.

In July I have my studio doors open every long weekend from Friday to Sunday from noon to 6pm, which has been really fun in so many ways. While waiting for guests I've been working with all those little nasty paper work things, that usually are the last ones on my to do lists. First I thought to make my creative work on those four remaining days of the week, but it has been a bit challenging, when my life is filled with little things to do - like that pipe renovation starting at our home - preparing it is taking a lot more of time and energy than I originally thought. So, in July I just collect my ideas and I'll return to actually creating artworks in August - after I've cleaned my studio desk of all the prints on sale right now.

I've just noticed I'm sort of 'stealing' from myself... :D I like to write up my ideas and also draw sketches on notebooks, and to these selfmade notebooks especially. I'm grabbing one to myself from the desk nearly every day... However, I'm defending myself that these are a sort of therapy project anyway (I've found some use for those very expensive print and drawing papers) and not a "real product", and maybe those low prices of a couple of euros tell, that I'm not heading towards financial crisis if they are not sold but used by myself. Maybe some of these July sketches will some day turn out to be something bigger.


lauantaina, kesäkuuta 29, 2019

Viimeinen kesä kyynelpuutarhurina - The Last Summer as a Tear Gardener



Haluaisin niin paljon kirjoittaa pitkästi ja vuolaasti kahdesta hienosta näyttelypaikasta, joihin tänä kesänä saan pystyttää Kyyneltarhani - mutta aika! Vielä on vaikka mitä tekemättä ja aamulla lähtee bussi kohti rannikkoa, ja olisi varmaan hyvä pakatakin... Joten lainaan tähän itseäni, kirjoitukseni (hieman muokattuna) Kyynelpuutarhurin päiväkirja-sivulta muutaman viikon takaa:

Kyynelpuutarhurin päiväkirjaan kirjoitin:
"Vaikka Kyyneltarha on ikuinen, minulle se on myös väliaikainen. Tiedän, että aikani kyynelpuutarhurina päättyy joskus, ehkä piankin, ja se hetki tulee koko ajan lähemmäksi. Jossakin tulevaisuudessa odottaa päivä, kun jätän kyynelpuutarhurin saappaat pestyinä vajan oven viereen, kuljen puutarhan läpi pitkän hiekkakäytävän päähän viimeisen kerran ja suljen puutarhan portit takanani. Ehkä edelleen käyn puutarhassa, kuten kävin ennen kuin aloitin työni täysipäiväisesti, mutta samalla tavoin kuin silloin, puutarha pysyy vähän etäämmällä minusta. Olen enää vain kävijä muiden joukossa, en puutarhuri."

Nyt tuo vääjäämätön hetki on lähellä.

Haikeana sanon tänä kesänä jäähyväiset Kyyneltarhalle kahden hieman erilaisen Kyyneltarha-näyttelyn parissa - kaihoisissa, mutta onnellisissa merkeissä:
26.6.-11.8.2019 Kyyneltarha, HUONE ett RUM Inkoo
3.7.-4.8.2019 Kaikuja Kyyneltarhasta, Teijon Masuuni

Teokset jatkavat toki elämäänsä eteenpäin, ja vaikka ehkä joskus tulevaisuudessa palaan teeman pariin, mutta Kyyneltarha-teemaisten näyttelyiden pariin en enää tämän kesän jälkeen todennäköisimmin palaa.

Elokuussa painan Kyyneltarhan portit hellästi kiinni, ja ehkä nojaan vielä hetken päätäni sen ruosteesta punertuneeseen pintaan, ennenkuin jatkan matkaani eteenpäin.

---

I would like to write long about those two fantastic exhibition places, where I can bring my Garden of Tears this summer - but time! There's so much to do before my bus will leave towards the coast on tomorrow morning, and it would also be good to pack... So I quote myself - my writing from the Kyynelpuutarhurin päiväkirja (The Diary of a Tear Gardener) facebook page a few weeks ago:

On my Diary of a Tear Gardener I wrote:
Even though the Garden of Tears is eternal, for me it's just temporary. I know my time as a tear gardener will end sometime, maybe soon, and the moment comes closer each day. Somewhere in the future there will be a day, when I'll leave my tear gardener boots cleaned next to the shed door, I'll walk through the garden, to the end of the long sand lane for the last time, and close the garden gate behind me. Perhaps I'll still visit the garden, like I did before I started my full-time job, but like then, the garden will stay further away from me. Then I'll be just another visitor amongst the other ones, not a gardener.

Now that inevitable moment is coming closer.

This summer I bid a melancholic farewell to the Garden of Tears with two slightly different exhibitions - wistful, but happy:
June 26 - August 11, 2019 The Garden of Tears at HUONE ett RUM Inkoo
July 3 - August 4, 2019 Echoes from the Garden of Tears, Teijon Masuuni

After this the artworks will live on their life, and even though I might return to the theme some day in the future, I probably won't return to the Garden of Tears exhibitions after this summer.

In August I'll gently close the gate of the Garden of Tears, and maybe I'll rest my head against its rusty surface, before I'll continue my journey.



torstaina, kesäkuuta 27, 2019

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi: autuus / In spite of everything and maybe just because of that: Bliss




Oikein harmittaa, kun hoksasin, että edellinen blogikirjoitukseni on reilun kuukauden takaa, kun pää velloi vielä negatiivisissa remonttijutuissa. Elämä on nimittäin sen jälkeen ollut taas noususuhdanteessa, mutta vain niin kiireistä, ettei vain ole ehtinyt kirjaamaan sanoja ylös. Piti kirjoittaa positiivisissa tunnelmissa jo silloin, kun sain kesäkuun alussa Jyväskylän Taiteilijaseuran taidelainaamon seinälle Galleria Beckeriin esille kuukauden taiteilija -näyttelyni Kaksitoista ovea, joka on esillä enää pari päivää. Sen jälkeen riemunhetkiä on liittynyt työhuoneeni avoimien ovien tapahtumiin, Inkoon ja Teijon näyttelyiden valmisteluun ja vaikka mihin. (Lupa keittiöremonttiin on saatu myös talonyhtiöltä, laattoja valittu ja suunnitelmakin jokseenkin valmis.)

Kieltämättä myös negatiiviselle urputtamiselle olisi ollut sijansa. Kuten esimerkiksi silloin, kun printterini hajosi toukokuun lopussa (mikä itsessään oli aika stressaavaa) ja lähetin sen huoltoon Schenkerin express-kuljetuksena. Ei ollut express, ei. Lähetys "hävisi" ja oli yli puolitoista viikkoa Turun terminaalissa. Löysi perille kumminkin lopulta, korjattiin ja lähetettiin takaisin Postin kuljetuksena. Ei tullut tietenkään kotiin kannettuna, koska huollossa olivat totaalisesti sivuuttaneet alaoven koodin, vaikka olin sen oikein tarkoituksella katuosoitekentän perään kirjoittanut niin, ettei sitä voisi olla huomaamatta. Eivätkä ne Postin kuskit tietenkään soittele, jos huomaavat, että ovi on kiinni, vaikka numero oli pakettilapussa. Kuljetusjärjestely seuraavalle viikolle ei oikein onnistunut, joten järjestimme noudon Jyväskylän pääpostista autokyydillä (autottomille aina vähän monimutkaisempi kuvio). Kaikki hyvin, loppu hyvin? Ei ihan. Noutojuttu oli kahden miehen homma, kun 36 kilon painoinen tulostin pitäisi mielellään kantaa oikein päin - minkä vuoksi lähetyslaatikon kaikilla pystyseinillä oli aanelosen kokoinen "Tämä puoli ylöspäin" -merkki. Postissa tulostin oli - tottakai - rullakossa sivuttain, ja kun kantajamiehet tätä kaunistelivat, Postin työntekijä totesi vain, että Eihän ne noita merkkejä siellä kuljetuksessa katso. No. Se selittääkin paljon.

Kun sitten Matkahuollon lähetys ei saapunut Inkooseen näyttelypaikkaan tilattuna ajankohtana, maanantaina klo 14 mennessä, ehdin jo ajatella, että olisiko tässä nyt se kuuluisa Kolmas kerta toden sanoo -hetki - ensin petti Schenker, sitten Posti ja kolmantena Matkahuolto. Eipä siinä paljon sitten näyttelyn ripustusta päässyt tekemään. Ensin selvisi, että kaksi pakettia kolmen paketin lähetyksestä oli jo Karjaalla, mutta ne eivät ehtisi saman päivän jakeluun. Kolmas oli kuulemma Vantaalla. Karjaan Matkahuollon asiamies kuuli huolemme ja otti omaksi asiakseen tuoda paketit omalla autollaan heti, kun laittaisi viideltä liikkeen kiinni. Paketit saatiin Inkoolle vähän ennen viittä jollakin toisella järjestelyllä. Kolmas paketti luvattiin toimittaa seuraavana päivänä (se ei ollutkaan Vantaalla, vaan Helsingissä). Hirmuisen jännärin jälkeen kolmaskin paketti löysi perille tiistaina (ehdin suorittaa siinä odotellessani hyvän määrän Inkoo-turismia, muun muassa vierailla upeassa kivikirkossa, jossa on mm. häkellyttävän hieno kuolemantanssi-fresko.)

Pitäisi vain jossain vaiheessa ehtiä reklamoida kaikesta. Ja miettiä, mitä nyt teen tuolle printterille, jonka piti huollosta palatessaan toimia kuin uusi, mutta jossa on nyt musteet levinneet sisälle ja jälki raidallista. (En ole ehtinyt vielä kokeilla, saanko sen itse puhdistettua; ainakaan ensimmäinen puhdistus ei oikein auttanut asiaan.)

Mutta huvittavinta tässä on se, että kun ajattelen tätä sekaannusten mylläkkää ja ärsyttävien asioiden paraatia, tällä hetkellä en koe itseäni edes ärtyneeksi. Lieneekö useampia viikkoja päivisin jatkunut timanttiporaus (ensin kotona putkiremppavalmistelujen yhteydessä, sitten myös työhuoneella sähkörempan yhteydessä) ja viime yönä vieressämme alkanut katuporaus pehmittänyt jo aivot siihen kuosiin, etteivät ne enää reagoi ärsykkeisiin? (Oh, mainitsinkohan jo nettiyhteytemme poikkiporaaminen siinä samalla?) Vai onko syy sittenkin jossakin muussa?

Inkoossa tunnelma oli HUONE ett RUMin Johanna Vireahon ja Eeva Tarkion kanssa niin höyhenenkevyen stressitön, etteivät edes saapumattomat teokset vieneet yöunia. Jollakin kummallisella tavalla oli vain hyvin voimakas tunne siitä, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Ja niinhän se meni. Kiire tuli, toki, mutta kaikki oli valmista avajaisiin mennessä. Kesäpäivä, kuoharia, mansikoita; vieraita, jotka ymmärsivät ja kokivat puutarhani. Johannan avajaispuhe muuttui kyyneleiksi, sitten nauruksi, ja sitten jo itkin ja nauroin minäkin, ja pian suurin osa näyttelyvieraistakin. Keskusteluissa käytiin läpi koko elämän kirjo onnellisesta murheesta surulliseen iloon saakka, kaikki mukaani ottamat Kyynelpuutarhurin päiväkirjat löysivät uudet kodit. Illalla junaan astuessani koko kroppa hangoitteli vastaan: teki mieli palata Inkooseen. Nyt, kun olen taas kotona, tuntuu kuin olisin käynyt jossakin hyvin paljon kauempana kuin oikeasti kävin.

Ja pian on uusi matka edessä: sunnuntaina lähdemme Teijoon ripustamaan Kaikuja Kyyneltarhasta -näyttelyä.

Otan tämän onnen mukaani.

(Piti itseasiassa kirjoittaa kesän molemmista Kyyneltarha-näyttelyistä ja viimeisestä kesästäni kyynelpuutarhurina, mutta eksyin vähän aiheesta... Pitänee välillä tehdä töitä ja palata sitten uudelleen blogin ääreen huomenna tai lauantaina.)

---

I felt absolutely bummed when I noticed that my previous blog entry was written already over a month ago, when I was still hanging on the very negative renovation news. After that everything has turned so much better, just so busy that I haven't had time to write words down. I meant to write positive things alread ywhen I opened my artist of the month exhibition, Twelve Doors, at the Jyväskylä Artists Association (Gallery Becker) - which is shown only until the end of June. After that I've had most of my joyful moments at my studio where I have had a couple of open doors' days in June, and also with working with both Inkoo and Teijo exhibition preparations. (And we've received a permission to continue with our kitchen renovation, and we've also picked some tiles and even the plan is quite ready.)

Though, there were a lot of chances to negative feedback. Like at that time when my printer broke down at the end of May (which itself was already quite stressful), and I send it to mainenance service as a Schenker express cargo. Not really an express. The shipment actually was "lost" and it waited over week and a half at the Turku terminal for someone to pick it up and deliver to maintenance. They found it finally, was fixed and then was sent back to me as a Finnish Post delivery. Of course it didn't arrive straight to my home as it was ment to, because the maintenance firm had ignored totally the doorcode part of my street address - which I had intentionally written right after my street address, so no one could not notice that. And those mailmen really don't then give a call when they notice the door to be closed, even there was a phone number at the package. Because we couldn't be home to be receiving the shipment next week, we fixed a pick up from the post office (which is not very easy if you don't own a car). The pick up gick was a two-men job, because this 36 kg printer should be carried right way up - which is why there was a A4 sized THIS SIDE UP arrow sticker in each side of the parcel. At the post office the printer was - of course - on the trolley sideways, and when the guys were horrified about this, the employee at the desk just said that They won't notice at those warnings at the delivery. Well. That explains a lot.

Then, when the Matkahuolto delivery didn't arrive at Inkoo exhibition place at the promised time, on Monday before 2pm, I already had started to think, if this would be the famous third time's a charm moment - first I was let down by Schenker, then by Finnish Postal services and then by Matkahuolto. I really couldn't then start with my exhibition building but the time was well spent by trying to find out, what had happened. Soon we found out, that the two boxes of the three box shipment were already at the nearby Karjaa Matkahuolto, but that they woudn't be able to deliver them anymore on the same day. The Karjaa Matkahuolto customer service heard our worries and decided to bring the boxes with his (or was it her?) own car right after the shop closing at five pm. The two boxes arrived then to Inkoo before five with some other arrangement. The third one was promised to be delivered on the very next day (it wasn't in Vantaa though, but in Helsinki). After a horrendous thriller the third box finally arrived on Tuesday (and I got to be an Inkoo tourist quite a lot before that - for example visiting that beautiful medieval church, which was sooo beautiful.)

I should spent some time complaining / making reclamations of the shipment companies. And I'll still have to decide what to do with the printer, which should have been arrived from the service as brand new, but which now propably is having all inks messed inside and it prints stripes. (I still haven't had time to try to clean it out myself; at least the first cleaning didn't help.)

The most funniest thing in this all, that when I think about this mixed up mess and the parade of annoying things, I'm not realli irritated even a little at this moment. Has the several weeks lasting drilling at home (because of the pipe renovation) and at my studio (because of the electricity renovation) during day time, and now the nightly jackhammering on the street beside our building finally softened my brains so much, that I just don't react to any irritants anymore? (Oh, did I mention they also drilled our web connection down?) Or maybe the reason is hidden somewhere else?

In Inkoo the mood was so feather-light and stress free with HUONE ett RUM Johanna Vireaho and Eeva Tarkio, that not even the artwork missing didn't spoil my sleep. In some strange way I just had a very strong feeling about everything working out just fine. And so it did. There was a hurry, of couse, but everything was ready before the exhibition opening. Summerday, sparkling wine, strawberries; guests that did see and feel my garden. Johanna's vernissage speech turned first to tears, then to laugh, and then I cried and laughed, and soon most of the vernissage guests also. We talked all things through the spectrum of life, of the happy grief to the sorrowful joy, and all my books I took to Inkoo with me found a new home. At the evening when I stepped on the train, my whole body tried to deny and return to Inkoo. And now, when I'm at home again, I feel like I had visited a place much further away than I really did.

And soon there's a new trip ahead: on Sunday we'll take a trip to Teijo to set up Echoes from the Garden of Tears exhibition.

I'll pack this happiness with me.

(I actually was meaning to write about these both Tear Garden exhibitions and about my last summer as a tear gardener, but I just got a bit lost... I still have to work a bit and then I'll return to my blog on tomorrow or on Saturday.)








Reposted from @huone_ett_rum_ - Kyyneltarha-näyttelyn portit ovat nyt auenneet. Kiitos kaikille kävijöille ihanista ylistävistä kommenteista ja lämpimästä vastaanotosta. Kiitos @paivi.hintsanen, kun toit työsi meidän iloksi vanhan kivinavetan seinille ❤️ ihanasti sutinaa ja iloista puheensorinaa. Ehdimme ottaa avajaisista näytille vain pari kuvaa, mutta tulethan Sinäkin katsomaan paikan päälle Päivin kauniita teoksia! Myös HUONE ett RUM Inkoon kesäkauppa on nyt virallisesti auki. Tervetuloa ke-pe 11-18 ja la-su 11-16! Ps. Paikka siis Karaijan näyttelytila, osoitteessa Bollstantie 5, Inkoo. Porterna till Trädgård av tårar - konstutställning av @paivi.hintsanen är nu öppna. Tack för alla besökare! Vi är väldigt imponerade för allt feedback och det varma mottagandet. Tack Päivi Hintsanen att du tog dina fina konstverk till Ingå och Karaijas utställningsutrymme ❤️ vilken ljuvlig dag och vernissage vi hade. Vi hann att ta bara några bilder men Du kommer ju senare att titta på Päivis fina och sagolika konstverk! Också HUONE ett RUM sommarbutik är nu officiellt öppen. Välkommen ons-fre 11-18 och lör-sön 11-16! Ps. Addresset är Bollstavägen 5, Karaijas utställningsutrymme, Ingå. #huoneettrum #huone_ett_rum #lifestylepuoti #kivijalkakauppa #verkkokauppa #sisustus #sisustusinspiraatio #sisustakasveilla #vihersisustus #viherkasvit #huonekasvit #inkoo #visitingå #iloineninkoo #päivihintsanen #taidenäyttely #konstutställning #thisisfinland #finland #kotimaanmatkailu #kyyneltarha #kesäkauppa #sommarbutik - #regrann
Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu


maanantaina, toukokuuta 13, 2019

Pettymyslannistusplääh / Disappointmentblahblah



Kyllä voi tunnelma ja olotila muuttua nopeasti.

Lauantaina pidin työhuoneputiikkiani auki. Vaikka olin kovasti auringonpaistetta toivonut - jotta voisin vihdoin laittaa muutaman lepotuolin ulos ja niiden viereen kortteja ja vihkosia myyntiin - ilma oli sateinen ja ulkona niin valotonta, ettei sisällä pärjännyt ilman valaistusta. Mutta se ei lopulta haitannutkaan yhtään! Kun olin sulkenut työhuoneeni ovet vierailta, laitoin valot pois ja jäin lauantain kesähämärään vielä hetkeksi piirtelemään. Oli jotenkin aivan maagisen hieno hetki. Kuten olen jo aiemminkin todennut, kesän lempeä hämärä, etenkin sateen tuoma, eroaa täysin talven päällekäyvästä pimeästä synkeydestä - siitä puuttuu kaikki pimeyden seuralaiselementit ja tilalla on jotain toiseen maailmaan johdattavaa.

Ilta oli niin hieno, että palasin sunnuntai-iltapäivällä imemään samaa tunnelmaa. Istuin työhuoneeni perällä, kuuntelin satunnaisia ääniä ulkoa, katselin valon ja varjojen vuorottelua näyteikkunani läpi ja askartelin testiprinteistäni ja pilalle menneistä vedoksistani sekä piirustuspaperin jämistä pieniä vihkosia. Kotimatkalla iltamyöhään seisoin puoli tuntia paikallani kuuntelemassa kymmenien lintujen yhtäaikaista laulua ja nuuskuttelin kesään heräävää luonta - ensimmäinen kerta, kun pystyi haistamaan tulevan kesän. Koko kotimatkan ajan pääni piirteli muistiin uusia kuvia ja kirjoitti lauseita, ja kaikki tuntui harvinaisen kevyeltä.

Maanantai-aamu alkoi vielä samassa ihanassa auvossa, mutta tunnin sisällä heräämisestä arki ja normaali eipäs-juupas-säätö nappasi kiinni ja rouskautti mielialan lattian tasolle.

Tutut tietävät, että tämän putkirempan/linjasaneerauksen alkua ja keittiöremonttiamme olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Rempasta talossamme on puhuttu jo ties kuinka monta vuotta ja yhtä monta vuotta olemme lykänneet hiljalleen slummiutuneen keittiömme remppaa, jotta se voitaisiin toteuttaa yhtä aikaa putkiremontin kanssa (alkuperäiset 50-luvun kaapit olivat valitettavasti aika kehnossa kunnossa jo, kun tähän muutimme 25 vuotta sitten). Viime viikonloppuista leijumistani edesauttoi se, että saimme laadittua kohtalaisen tarkan remonttisuunnitelman siitä, mitä toivoimme mihinkin: Ikean Grevsta-kaapit (ruostumatonta terästä) ja tiiliseinää, industriaalista otetta puupinnoilla pehmennettynä. Olo keveni myös siitä, kun rakennuttaja ja sähkömies eivät alustavalla käynnillään pitäneet ideoitamme mitenkään hankalina toteuttaa ja tuli sellainen tunne, että varallisuutemmekin riittää projektiin. Rakennuttaja hieman epäili, että heidän yhteistyökeittiöurakoitsijansa ei ehkä asenna Ikean kaappeja, mutta en osannut edes ajatella, että se oikeasti voisi olla mikään oikea ongelma.

Mutta niin se vain aamulla selvisi, että oikea ongelma on, ja että monopoliketjussahan tässä mennään: rakennuttajan keittiöurakoitsijalla on linjasaneerausremontin aikana urakointimonopoli keittiöiden suhteen (ilmeisesti turvallisuussyistä, joten sen puolesta ihan hyvä - mutta), heillä puolestaan on oma keittiökaapistojen toimittaja, eikä minkään muiden keittiökaappien asennus onnistu. Vaihtoehtona olisi tietenkin pyytää tarjous tältä monopoliurakoitsijalta, mutta se taas ei onnistu, koska heidän monopolikaapistotoimittajallaan ei ole kaappimalleja, jotka olisivat ruostumatonta terästä. Voisimme toki käyttää muita urakoitsikoita, mutta vasta linjasaneerauksen jälkeen, mutta se tarkoittaa käytännössä ensi helmikuuta - ja jos sitä ei pysty tekemään samaan aikaan linjasaneerauksen kanssa, hinta todennäköisesti nousee niin paljon, että meidän rahapussistamme ei löydy oikeansuuruista rahaa. Yritän nyt vielä löytää jonkun ratkaisun ja keskustella rakennuttajan kanssa, mutta kyllä on vahvasti sellainen tunne, että se siitä sitten.

Perinteinen Maanantai siis, isolla ämmällä. Ei tarvinnut lukea sähköpostista kuin muutama sana, ja koko viime viikolla syntynyt kevyt, toiveikas tunne rysähti alas lyijynpainoisena harmaana latinkina. Energisyyden sijaan olo onkin yhtä-äkkiä aivan totaalisen väsynyt ja ponneton. Maailmankaikkeuden mittakaavassahan tämä on pieni murhe, jos on edes murhe ollenkaan, mutta ei sille voi mitään, että kun tällainen vuosikausien urakka murskautuu melkein maaliviivalla, lannistumisen tunne on melko voimakas.

Pahinta tässä olossa on, että kaikki luovaan työhön liittyvä syntyy samasta pettyneestä päänupista, enkä ole tähän ikään mennessä oppinut kaivamaan poteroita, joilla voisin pitää työmielen ja muun mielen erillään. Yritin koko aamun kovasti tsempata itseäni vakuuttamalla, että tämä on vain pieni takapakki eikä vaikuta millään tavoin työhöni, mutta sinne ne ajatukset ja ideat piiloutuivat jonnekin pään kauimmaiseen sopukkaan, josta en nyt niitä enää tunnu ulos saavan. Ehkä on parempi palata työpöydän ääreen jälleen huomenna, kun tappiomieliala on - toivottavasti - laimentunut toisenlaiseen mittakaavaan.

Tämän päivän lahjoitan Netflixille.

-

EDIT ti 14.5.2019: No, tiistaihan oli jo paljon parempi monin eri tavoin. Ja päivän kruunasi se, että satuin näkemään rakennuttajan edustajan sattumalta ihan muissa yhteyksissä, ja hän tuli (vapaa-aikanaan) sanomaan, että on vielä yhteyksissä - mutta että kyllä tämä meidän keittiöremonttimme jotenkin järjestyy! Eilinen dramaattinen käänne tuntuu tällä hetkellä varsin ylidramatisoidulta, mutta toisaalta: sainpahan aika päheän vapaapäivän, jollaista ei ole pitkään aikaan ollut. Näköjään sitä tarvitsinkin.

---

It's strange how fast the atmosphere and feelings can turn opposite. On Saturday I had my studio shop open. I had wished for the sunshine - so I could finally place some resting chairs outside, and a table with postcard stand and some notebooks - but the weather was so rainy and lightless, that I had to turn lights on inside. At the end it didn't really matter afterall, and after I closed my shop doors, I just turned the lights off and I still stayed at my studio drawing for a while. The moment was truly magical. Like I have said before: the dusk in summer, especially the one that the rain brings, is totally different from the heavy darkness of winter - it lacks all the companying elements of darkness and there's something else instead, something that helps you get to whole another world.

The Saturday evening was so special, that I returned on my studio on Sunday afternoon to enjoy the same feeling. I sat there at the back corner of my studio, listened to the random sounds from outside and watched to the light and shadows playing on my display window while I was crafting small notebooks out of my proof prints and misprints and some draqing paper scraps. On my way home, late at the evening, I had to stop at least for half an hour just to listen to the dozens of birds singing. The smell of summer lingered in the air for the first time this year. At the same time my mind was drawing new pictures and writing new works, and it everything seemed to be exceptionally light.

This Monday morning still started on the same wonderful bliss, but it just took one hour to my light state of mind to crash down.

All my friends know, how much we have waited for the pipe repair / full pipe renovation and our long planned kitchen renovation to finally start in our apartment building. The pipe renovation has been on discussion who knows how many years, and all that time we have put off our kitchen renovation, so they could be carried out at the same. (We have the original cabinets built in the 50s, but unfortunately they were in poor condition already when we moved in 25 years ago, and now our kitchen looks already horrible, no small reno can fix it.) It helped me to get to my light weekend feeling, when during the last two weeks we were able to put our ideas on the paper in quite exact way: Ikea Grevsta steel cabinets, red brickwall, industrial touch softened with wooden surfaces. And the feeling just got all the more lighter, when the builder and an electrician visited last week, and they didn't think our ideas were ok in terms of executing them - and I also got this feeling that we really can afford this all. The builder speculated that maybe their independent kitchen contractor would not put Ikea cabinets, but then I couldn't even think that would be a right problem.

But then today it was clarified, that it is a problem. It also become clear to me that we are on a kind of monopoly chain here: this one kitchen contractor has a monopoly on all the kitchen work during the pipe renovation (apparently because of the general safety, which is good - but), and the kitchen contractor has their own cabinet suppliers and they won't mount any other kitchen cabinets. One option for us would be to ask a quotation from this monopoly contractor, but they won't give us their offer, because their cabinet supplier don't have any steel covered cabinets in their selections. It's of course possible for us to use other kitchen contractors, but only after the pipe renovation is over, which is only on next February - and the reality is, that if we can't make it simultaneously with the pipe reno, we probably won't afford to make it. I still try to find some kind of solution to this and I try to discuss with the renovator, but I have a very strong feeling, that that was it.

So, classical Monday with a big first letter then. I only needed to read a few words in my email, and the whole light, hopeful feeling that was born last week came crushing down. I was feeling so energetic and now I'm just totally tired and feeble. In the scale of the universe this is probably not even considered a problem or anything to worry about, but after years of planning and then seeing the project crashing down on the last meters before the finish line... It's a pretty heavy feeling of desponding.

The worst thing about this is, that everything I create is born in the same brain. This far I haven't been able to build thought-proof walls in my brain compartments to block the leaking of thoughts. Through the whole morning I've tried to cheer myself up by saying that this is only a small setback and it doesn't affect my work in any way, but my thoughts and ideast that were so vivid yesterday, are now all hiding somewhere in the darkest corner in my mind, and I just can't reach them at this moment. Maybe it's better to return to my work only tomorrow, when my worst defeatism has - hopefully - changed to smaller scale.

I just donate this working day for Netflix.

EDIT Tue May 14, 2019: That was then, this is now. Tuesday started already way better than Monday. And the best thing ever was, that I just happened to meet the builders presentative by accident on free time, and she came to say, that they will contact me again, but she's sure that our kitchen reno can be arranged in a way or another! So, I was a bit too dramatic yesterday, but in the other hand: I've haven't got such a lazy day of nothingness in a looong time. I needed that.





keskiviikkona, toukokuuta 08, 2019

Värit, rakkaani / Colours, my love



 

Tänään tajusin, mihin aikani kuluukaan. Värien kanssa puuhailu (niillä tekeminen ja niiden tekeminen, niiden tutkiminen ja niistä kirjoittaminen) on kaikkein rakkain harrastukseni. Coloria.net -verkkosivua olen ylläpitänyt parikymmentä vuotta ja myös sen sisarsivusto Coloriasto - vanhojen väriartikkeleiden kokoelma - on jo kaksitoistavuotias. Tänään julkaisin Coloriastossa neljännentuhannennen (!) kerran - eikä tämä suinkaan tähän lopu.

Parasta on, kun nämä kaksi saan yhdistettyä: värit ja luovan työn. Yksi sellainen projekti on parhaillaan esillä Serlachius-museo Göstassa - Vaskenruosteyrttitarhassani kasvaa espanjanvihreää pigmenttiä Kaukana viileä varjo -näyttelyssä syyskuulle saakka. Toinen projekti on alkamassa: pari kuukautta sitten valokuvaaja Jalo Porkkalan kumipainokurssilla harhauduin kurssiaiheesta ja tutustuin aivan toiseen tekniikkaan, kasviväripohjaiseen anthotypiaan - joka tuntuu olevan juuri se tekniikka, jota olen pitkään erääseen katoavuutta käsittelevään installaatiomaiseen teokseeni etsinyt.

Tänään vielä värit ja taideprojektit kulkevat kuitenkin vielä erillään. Pian on tämän päivän värihommat on tehty ja palaan kuvataiteellisen työni pariin: käyn Jyväskylän Taiteilijaseuran taidelainaamossa tekemässä mini-inventaarion, palautan muutamia vedoksiani työhuoneelleni, valikoin kesän näyttelyitä varten kehystettäviä töitä ja yritän saada muutaman uuden kuvan luonnokset valmiiksi, jotta ehdin ne tekemään ajoissa näyttelyyn. Mutta ehkä jo ensi viikolla pääsen aloittamaan anthotypia-väritestit!

---

Today I realised where my time is spent. Working with colours (and making colours, studying colours, pigments and dyes, and writing about them) is my most important and dearest hobby. I've maintained Coloria.net website (only in Finnish) already about twenty years and also its sister website Coloriasto - an archive for old and vintage colour related texts, in various languages - is already turning twelve. Today I posted an article in Coloriasto for the 4000th time (!) - and I won't end this project anytime soon.

The best thing is, when I can combine these two: colours and my creative work. One of those projects can be seen at the moment at the Serlachius Museum Gösta in Mänttä: my Copper Rust Herb Garden is growing Verdigris pigment in Distant Cool Shadow exhibition until September 2019. And another project is on its way: a few months ago I attended in photographer Jalo Porkkala's gum bichromate printing and got lost in a totally different direction. I got to know a plant based anthotypia technique, which just seems to be the technique I've been looking for to one of my print based installation about vanishing.

Still today colour and art projects are separate, though. Soon I've made my colour related stuff for today, and I'll return to my work as artist: I visit the Jyväskylä Artists Association artotheque to check some prints, I'll return a couple of prints to my studio, I'll select a few prints for framing for the summer exhibitions, and I'll try to finish sketches for a couple of new artworks, wishing I could then finish them on time for my exhibition. But maybe already next week I'll be able to start my anthotypia tests!

.

sunnuntaina, toukokuuta 05, 2019

Kuvia matkalta Kyyneltarhaan / Pictures from the Way to the Garden of Tears



Some unique aquarelles (fruits of the tree of tears) and six prints from the series #Lähestyminen #Approaching now exhibited @kirjakahvila #turunkirjakahvila through May. There's also a book of my #kyynelpuutarhurinpäiväkirja #thediaryofateargardener at the cafe for viewing. This brings memories: almost 30 years ago I studied in #Turku and I spent here time quite a lot then - the book cafe hasn't really changed since! I just hope this exhibition won't end as badly as the previous one at the nearby Raatihuone gallery in 2011: eleven prints were stolen from my exhibition then... If everything goes well this time, maybe I'll apply exhibition time from #galleriajoella @galleriajoella, where we also visited today - I fell in love with the exhibition space filled with light. . #artistlife #taiteilijaelämää #työturismi #workcation #työmatkalla
Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu


Loppuviikosta kävin ripustamassa Turun kirjakahvilaan hyvin, hyvin pienimuotoisen näyttelyn, muutamia kuvia matkalta Kyyneltarhaan: akvarelleja Kyyneltarhan keskellä kasvavan Hyvän ja pahan kyynelpuusta ja testivedoksia, jotka syntyivät etsiessäni yhdeksää puutarhassa työskentelevää kyyneltäjää. Siinä vaiheessa, kun olin vielä kahden vaiheella, jäävätkö testivedokset pöytälaatikkoon, vai tulevatko ne esille, ajattelin vielä, että uniikkiteossarjan nimi olisi Kyyneltäjiä etsimässä - mutta lopulliseksi nimeksi tuli Lähestyminen. Kirjoitin siitä Kyynelpuutarhurin FB-sivulla aiemmin näin:

Kyynelpuutarhurin päiväkirjassa kerron, kuinka vaikea kyyneltäjien muotokuvia oli tehdä, mutta paljon on jäänyt myös kertomatta. Kymmenien kokeilujen ja joukkoon mahtui useita eri tekniikoita musteesta ja akvarelleista kopiopainoon ja valokuvaan - ja useita eri papereita ohuen ohuesta 15 grammaisesta japanilaisesta mulperipaperista 600 grammaiseen puuvillapaperiin. Erilaisia muotokuvaversioita kertyi melkein kaksi sataa. Suurin osa on hyvinkin luonnosmaisia luonnoksia, jotka selkeästi heijastelevat etsintäprosessia, eivätkä ole saaneet itsenäistä luonnettaan. Mutta sitten on joitakin kuvia, joista ei ehkä tullut sitä, mitä tuolloin hain, mutta niistä tuli jotain muuta: itsenäisiä teoksia, fragmentaarisia muistoja matkalta Kyyneltarhaan.

Yksi niistä on kuudentoista kuvan sarja, jonka kaivoin pääsiäisen aikana luonnoslaatikosta esille. Viimeisimpänä (ennen lopullisia kyyneltäjäkuvia) kokeilin päällekkäistulostusta Hahnemühlen Torchon-paperille, jonka tekstuuriin olin kovin ihastunut. Kuvat toistavat itseään ja toisiaan, samat kasvot eri versioina, samat silmät kiinni painettuina. Etsin alkukohtaa, jotain vihjettä oikeasta paikasta, mutta silloin en vielä tavoittanut kuvista kyyneltäjiä. Kuitenkin näissä kuudessatoista kuvassa alkaa olla jo merkkejä Sanattomasta kyyneltäjästä, Murheen kyyneltäjästä ja Kylmän kyyneltäjästä. Tämän kuvasarjan ja lopullisten kyyneltäjä-teosten välillä oli yli puolen vuoden tauko.

Ajattelin alunperin pitää nämä torchon-vedokset laatikossa - ovathan ne tavallaan vain työvaiheita kohti lopullisia vedoksia. Mutta nyt kun katson niitä, en näe enää pelkästään sitä tavoittamatonta, jota tuolloin etsin. Kyyneltäjät ovat jo asettuneet omiin muotokuviinsa, eikä etsiminen ole enää näiden kuvien taakkana: ne voivat olla juuri sitä mitä ovat - uniikkeja teoksia.

Kirjakahvilaan niitä päätyi (kyynelakvarellien lisäksi) esille kuusi. Vähän ahtaasti ovat, ja pohjustamaton paperi hieman rullaantuu yhden siiman kiinnityksessään, mutta tässä paikassa se ei oikein tunnu häiritsevän.

Turun kirjakahvilassa kävin usein piirtelemässä ja kirjoittelemassa silloin, kun melkein kolmekymmentä vuotta sitten asuin vuoden Turussa. Kun nyt olen jäljittänyt Kyyneltarhan syntyä ja löytänyt aina vain vanhempia ja vanhempia merkintöjä, en lopulta ihmettelisi lainkaan, jos ne ihan ensimmäiset merkinnät ja luonnokset olisin kirjoittanut jo tuolloin samassa paikassa. Kuka tietää?

(Instassa myös muutamia muita kuvia reissulta: lähinnä ruokaisaa hemmottelua - jäisessä kelissä italialaista jäätelöä ja äyriäisiä jääpedillä.)

---

At the end of the week I went to hang a few pictures from the Way to the Garden of Tears to the Turku Book Café: Fruits from the Tree of the Tears of Good and Bad aquarelles and some test prints that were born when I was searching my way to the nine Tear Artisans. When I was still pondering if I'll leave the prints hidden in my drawers or if I'll exhibit them, I titled the series Searching for the Tear Artisans, but last week I gave it the title Approaching.

In the Diary of the Tear Gardener I write about how hard it was to create the portraits of these Tear artisans, but there are still a lot of untold stories on that subject. I really made dozens of tryouts before finding the final technique and final images. I tried ink drawings and aquarelles, and paper / photocopy printing and photographic techniques - and I tried several papers from very very thing 15 g/m Japanese mulberry paper to 600 g/m cotton paper. I made almost two hundred versions of portraits. Most of them are very sketchy, which truly are reflecting the search process, and are really not independent artworks as themselves. But then there are some images, that really didn't became what I then was looking for, but they turned out to be something else: artworks themselves, some fragmentary memories from my way to the Garden of tears.

One of those artworks is the sixteen pictures series, which I took out for the first time in three years in last Easter. This was the last test series before the final Tear Artisan artworks: I made these works by over-printing images on Hahnemuhle Torchon paper - I just love the texture on that paper. The images repeat themselves and others of the series, the same faces in various versions, the same eyes closed. I was searching for the place to begin, I was looking for some clue about being at the right spot, but at that point, then, I didn't reach the Tear Artisans I was searching. Still these pictures already show something about the future Tear Artisans, of the Silent one, of the Artisan of the Grief, and of the Artisan of the Frost. There's a six months interval between this series and the final Tear Artisans prints.

Originally I was thinking to save these torchon prints on their archival box - after all, they are only stages towards the final images. But now when I look at those, I really don't see them only as a process as I did then. The Tear Artisans are already in their own portraits, having their own selves, and the search process no longer bothers these prints: they can be what they truly are - unique artworks.

I took six of the prints from this Approaching series to the book cafe (plus the tear aquarelles). It was not really any conventional exhibition set up - the prints are quite close to each other and the un-grounded paper curls up a bit when it is hanging only with one fishing-line, but in this place I didn't find it disturbing at all.

When I was living in Turku almost thirty years ago, I often came to the cafe to draw and write. Now when I have examined my work with the Garden of Tears theme, and after finding always older and older sketches and notes about it, I would not be surpised at all, if the first markings were made right here. Who knows?

(On my IG account some other images of my Turku trip too: mostly indulging myself wth food - Italian ice cream / gelato and seafood served on ice on snowy icy weather.)





.