sunnuntaina, elokuuta 12, 2018

Kyynelpuutarhurin päiväkirja - The Diary of a Tear Gardener




Monet kaverini joskus naurahtelevat pitkille kirjoitusprosessilleni ja todennäköisesti uskovat, ettei näistä projekteistani mitään tule, koska kaikki kestää niin kauan.

Jostain syystä kuvataiteen puolella näille pitkille prosesseilleni ei samalla tavalla hymähdellä. Ehkä se johtuu siitä, että olen jo vakiinnuttanut paikkani kuvateosten tekijänä, ja sen myötä on olemassa jonkinlainen todistus siitä, että asiat syntyvät, vaikka niiden haudutusaika olisi pitkä.

Ja kun niiden haudutusaika on pitkä.

Yleensä yhden teoksen työstämisaika on vuosia, vähintään kuukausia – harvoin vain viikkoja, eikä juuri koskaan muutaman päivän projekti. Pidän hitaasta hauduttamisen prosessista ja koen sen omakseni. Asia valmistuu, vaikka sitä ei aktiivisesti työstäisikään, ja on sitten joku päivä valmis pullahtamaan ulos.

Antamalla itselleen mahdollisuuden hitaaseen työprosessiin, poistuu jonkinlainen "tuleeko tästä mitään?" -pelkokerroin. Epävarmuus huomisesta on aina läsnä, mutta vielä vahvempana on läsnä tieto siitä, että ei valmistu ehkä nyt, eikä huomenna, eikä viikon päästä, mutta ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Jotain syntyy aina, hiljalleen, vääjäämättä.

Silti uuden syntyminen on aina yhtä suuri ihme.

Nyt Kyynelpuutarhurin päiväkirja on hassulla tavalla melkein valmis. Sikäli täysin valmis, että mitään en voi enää sen eteen tehdä: se on painoon lähetetty, oikovedos on luettu ja painokoneet rullaavat ja raksuttavat. Mutta melkein sikäli, että valmis kirja kovine kansineen ja lankasidontoineen ei ole vielä käsissäni. On vain oikovedosten irtosivuinen kasa. Vielähän tässä voi periaatteessa käydä vaikka miten, mutta olen suhteellisen levollinen. Sen verran levollinen, että uskalsin avata jo tilauslomakkeen.

---

Viime viikon loppu ja tämän viikon alku oli koko kesän kulminoituma. Viime viikolla hyväksyin kirjan vedoksen painoon, viikonloppuna kävin hakemassa teokseni Taiteilijatallista Porin asuntomessuilta, ja alkuviikosta ripustettiin Kyyneltarha-näyttely Espooseen ja vietettiin avajaisia. En tiedä, mitä voimahiutaleita olin syönyt, kun vielä avajaisissakin oli suhteellisen virkeä olo, mutta ilta jo ennusti tulevaa: lyhyt tuokio syömässä ystävän kanssa ja ennen kymmentä vuoteeseen - uni tuli heti. Keskiviikkona nipistelin itseni mustelmille, jotta pysyin hereillä junan lähtöön saakka, ja junamatka Helsingin ja Jyväskylän välillä sujui täysunessa kuin muutamassa sekunnissa. Jatkoin kotona, ja vielä seuraavankin päivän. Nyt viikonloppuna olo on alkanut tuntua edes jotenkin normaalilta. Tekemistä on edelleen paljon, mutta ei enää sekunnilleen määriteltyä puristamista aamusta iltaan. Ehkä elokuussa elämääni mahtuu vielä elämääkin!

--

Many of my friends are constantly laughing to my long writing processes and probably are thinking, that nothing will ever come out of my work, since everything lasts so long.

Some how they don't react to my long processes of my long-lasting art and illustrations projects. Maybe, because I've already proven that there are pictures born every year, and therefore there's evidence of that happening - even though it might take a long time.

And when it takes a long time.

Usually I work with one artwork for years, or at least months - only seldom for weeks, and barely never for a few days. I like 'poaching' things slowly and I feel it's my way to do things. Things will build in my head, even if I don't actively work with them, and then, some day, they are ready to come out.

When I give myself a possibility to have these long processes, some kind of 'will this ever happen' thinking vanishes. The uncertainty of tomorrow will always be there, but knowing that even if things won't be finished today nor tomorrow, and maybe not in a week, but they will be maybe in ten years, is much more stronger. Something is always born, slowly, inevitably.

Even then, the newborn project is always a miracle.

At this time, my book (only in Finnish though, at least for now) is kind of almost finished. Finished completely in a way that I can't really do anything about it anymore: it has been sent to the printhouse, I've checked the proof, and as I write this the printers are making it. But at the same time almost, because I've yet to see the final, printed book with hard covers. But I tend to believe everything will go just fine.

---

The end of last week and the start of this one was the culmination point of the whole summer. Last week I accepted the book proof to be printed, on weekend I picked my artwork from Taiteilijatalli, Pori Housing Fair, and at the beginning of the week I had my exhibition set up and vernissage. I don't know how it happened, but I was really not tired at all through the whole thing - until on Wednesday when we were heading back home. I had to pinch myself black and blue to keep myself awake until train leaving at one in the afternoon, and then I traveled from Helsinki back to Jyväskylä in full sleep (it felt that the trip took only a few seconds). I continued sleeping at home, and still almost through the next day. Now, this weekend, I've slowly started feeling about ok. There's still a lot to do, but no more those tight schedules from early morning to late evening. Maybe on the rest of August I'll get to have some living in my life!

tiistaina, heinäkuuta 10, 2018

Pelkoa ja vihaa asuntomessuilla II - Fear and Lothing in Housing Fair II



Neljä vuotta sitten Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamo oli esillä Jyväskylän asuntomessuilla, ja tuolloin kirjoitin blogikirjoituksen Pelkoa ja vihaa taidelainaamossa. Messuilla tapaa kansan kirjon koko komeudessaan, myös taiteeseen suhtautumisen osalta: on niitä, jotka tulivat taidelainaamon osastolle suorastaan riemastuneina, niitä, jotka tulivat uteliaina, ja niitä, ohitsekävelijöitä, joita ei kiinnostanut lainkaan. Mihin en ollut varautunut, olivat ne suoranaiset vihaajat, jotka kokivat taiteen olemassaolon jonkinlaisena uhkana koko elämälleen. Onneksi viimeksi mainittuja oli vain alle promille kaikista kävijöistä.

Viime viikon loppupuolen olin jälleen asuntomessuilla, tällä kertaa Porissa ja Taiteilijatallin omalla osastolla talkootöissä. Hyvin samanlainen jakauma on myös näillä messuilla - ja valitettavasti myös se vihaosastokin on jo tullut koettua. Sunnuntaina osastollemme asteli kaksimetrinen äijänköriläs, joka varmasti oli omasta mielestään hyvin hauska. Mielenkiintoista oli se, että toisin kuin aiemmin kohtaamani taiteen (ja taiteilijoiden) vihaajat, hän ei juossut vierestä ja kommentoinut ohimennen suupielestään, vaan oikeasti katsoi koko osastomme tarkkaan läpi, ja käytti ihan huolella aikaa meidän ammattimme ja teostemme dissaamiseen.

Koko hommaan suhtautui alussa huvittavana episodina, varsinkin, kun samaan aikaan paikalla ei ollut muita näyttelyvieraita, jotka olisivat voineet tilanteesta säikähtää. Sekin vielä meni irvokkaan koomisuuden piikkiin, kun tuo urpo seisoi keskellä näyttelytilaa ja mesosi, että "miten te kehtaatte tehdä tuollaista työtä?" - mutta siinä vaiheessa, kun kommentointi alkoi lipua kohti hyvin ääri-ilkeää tasoa (mm. taiteilijoiden on edesvastuutonta lisääntyä), alkoi jo toivoa, että urpo ihan oikeasti saisi nyt niin tarpeekseen taiteesta, että lähtisi paikalta pois. Joskus varttituntikin voi tuntua tunneilta.

Äijän poistuttua oli samanlainen olo kuin huonon sketsin jälkeen: ei oikein tiennyt, missä vaiheessa piti nauraa, vai olisiko enemmän itkun paikka. Varsinaisesti sapettaa alkoi vasta kahden maissa yöllä, kun kotimatkalla Onnibussi hyytyi matkan varrelle ja oli aikaa ajatella kaikkea päivällä tapahtunutta.

Ehdin siinä odotellessa kehitellä myös pari teoriaa tähän käyttäytymiseen. Osastomme on hyvin pitkä, siinä on noin 15-20 metrin matka, ja etenkin, jos hitaasti kävelee, kyllä siinä ajatella ehtii. Urpomme astui sisään aivan osaston toisesta päästä, ja kahden ensimmäisen looshin kohdalla keskustelu oli vielä suurinpiirtein asiallista. Hän kyllä ihmetteli, että miksi tällaista tehdään ja miksi joku on valinnut taiteilijan ammatin, mutta se oli vielä sellaista "viatonta" tietämättömyyttä, ei mitenkään asennelatautunutta. Mutta mitä pidempään urpo osastolla vietti, sen aggressiivisemmaksi hän muuttui ja sitä enemmän sana kehtaaminen ja vastuuttomuus alkoi esiintyä puheessa. Tuli mieleen, että ehkä hän yksinkertaisesti oli vähän liian pitkän aikaa henkisesti hukassa, ja kun ei saanut otetta asioista, sen nyt vain piti purkautua jotenkin. Vähän niinkuin jotkut kuskit syyttävät eksyessään auton ajettavuutta, kun eivät osaa lukea reittiä hyvistä kartoista huolimatta.

Jäi mieleen myös "ei työstä tykätä tarvi, kunhan tekee hyödyllistä" -kommentti. Ehkä hänen toiveensa on aina ollut tehdä jotain käsillään - vaikka puusepän hommia - mutta sitten jostakin on käsketty menemään "oikeisiin töihin". Voin vain kuvitella, miten voi korveta siinä vaiheessa, jos on koko elämänsä käyttänyt työhön, josta ei tykkää, ja sitten tapaa joukon ihmisiä, jotka ovatkin tehneet juuri sitä mitä haluavat.

Tai sitten yksinkertaisesti joidenkin aivojen kapasiteetti ei vain riitä käsittelemään minkäänlaista poikkeusta omasta totutusta ympäristöstä.

Oli miten oli, lohdullista on se, että loput 99,99% messuilla tapaamistamme ihmisistä eivät ole samanlaisia urpoja, vaan Ihmisiä, isolla iillä. Kaikkia taide ei kiinnosta, ja niin sen pitääkin olla - sehän on vain rikkaus, ettemme ole samasta puusta veistetty. Mutta vielä mahtavampaa on se, että valtaosa ihmisiä on tullut sisään joko taiteen ystävinä tai avoimen uteliaina, hyvässä hengessä. Sisääntulijoissakin on ollut ihmisiä, joihin teoksemme eivät ole kolahtaneet, ja joille taide ei ole mukana jokapäiväisessä elämässä, mutta kommentit ja kohtaamiset ovat olleet aivan huikeita! Yhteyksiä taiteeseen on löydetty niin kalastuksesta kuin moottorinrassauksesta. Eräs liki seitsemänkymppinen mies jo harkitsi elämänsä ensimmäisen teoksen ostamista. Hän oli juuri miettinyt, millä yli neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen enää vaimonsa yllättäisi - mutta ajatteli sitten, että ehkä teoksen ostaminen voisi järkyttää niin, että vaimo saisi sydänkohtauksen. "Parempi tulla ensin yhdessä katsomaan!" hän sanoi sitten - ja tämä kyllä nauratti meitä molempia.

Sunnuntai-illan pelasti kokemus aivan toisesta ääripäästä: eräs nainen liikuttui silmin nähden Kyyneltäjä-teoksistani. Juttelin hänen kanssaan hetken, ja jälkeenpäin harmittelin, ettei minulla ole hänen yhteystietojaan. Siinä, kun Jämsän kohdalla istuin pysähtyneessä Onnibussissa yöllä ja mietin sitä onnetonta urpoa, päivän viimeinen kohtaaminen palasi rauhoittamaan mieltä ja antamaan toivoa. On sillä omalla työllä sentään merkitystä muillekin kuin itselle.

---


 Four years ago the Jyväskylä Artists' Society's artotheque was visiting at the Jyväskylä Housing Fair, and at the time I wrote a blog entry Fear and Lothing in Artotheque. You can meet all kinds of people at the fair, also when it comes to art. There are people who enter our site enthusiastic, those who come curiosly to take a look, and those by-passers, who just are not interested at all. But I was not prepared for the fourth group of people at all: those who downright hate, who experience art and artists as a threat to their own life. Luckily there's just a tiny amount of those people of all visitors.

At the end of last week I was visiting the housing fair again, this time in Pori and in Taiteilijatalli booth. I've already noticed that the distribution of people is quite the same, and unfortunately I have already experienced the haters group too. On Sunday some big jerk walked to our booth, and I guess he thought that he was very funny with his comments. Unlike the art-haters I've met before, he didn't just walk fast by and say briefly something, but he really took time to look our artworks through - and to make negative comments about our occupation and artworks.

At first I thought this was a bit entertaining, especially when there were no other visitors at the tme. I even found it amusing, when he stood in the middle of our exhibition space shouting "how dare you do that kind of work!" - but at the point when the comments started reaching the level of extreme nastiness (for example, it's irresponsible for artists to have kids), I started to wish so much, that this moron just would finally got enough of art and just left. Sometimes even a quarter of an hour can feel like eternity.

After this moron finally left I felt like after a bad joke: I just didn't know at where point I was supposed to laugh, or would crying be the right thing to do. But really this started bothering me only at two o'clock in the night, when my bus broke and there was time to think all things that happened during the day.

During my bus trip I managed to develope a few theories about why this dude behaved this way. Our exhibition space is quite long, about 15-20 meters, and especially if you walk slow, you have time to think all kinds of things. This guy entered from the other end of the hall, and for some time the conversation was more or less appropriate. He was wondering why anyone makes art and why anyone chooses to be an artist, but that was kind of "innocent" ignorance, not really loaded with attitude of any kind. But the more this dude spent time in our hall, the more aggressive he turned, and the more the words to dare and  irresponsibility started to show in his talk. It just came to my mind, that maybe he simply was "lost" for a bit too long time, and when he couldn't grasp the things, it just had to came out in some way. Just like some drivers blame the features of a car, when they get lost and can't figure out maps themselves.

I also thought about the comment "You don't have to like you work, but you just have to do something useful". Maybe he has always dreamed to do something with his hands - like some carpentary job - but then someone has told him to get "a proper job". I just can only imagine how it can annoy at the point, if you have spent your whole life doing something you don't really like, and then meet a group of people who have done just what they have wanted.

Or simply: there are people whose brain capacity is just not enough to process anything different from the own familiar surroundings.

Anyway, it's very comforting to know that the rest 99,99% of the people we meet at the fair are not same kind of morons, but People, Humans with a capital letter. Not everyone is interested in art, and so it should be - it's just makes this world much more rich that we are not all the same with all the same passions. But the most fantastic thing is, that majority of people visiting us have been either those who already love art, or those who are openly curious, and in positive spirit. There has also been visitors who have not found "it" in our art, and who don't have art present in their every day life, but conversations and meeting those people have been absolute treasure experience! We have found connections to art both in fishing and fixing motor cycles. One man, almost seventy years, thought about buying his first artwork ever. He had just thought about surprising his wife, but didn't know what would do the thing after fourty years of marriage. But then he thought that maybe buying art could shock his wife so hard, that the danger of heart attack was there. "Better to come to see together", he then thought, and for this we laughed - both.

My Sunday, after this moron had visited, was largely saved by a totally different experience: one lady was really moved after seeing my Tear Artisans prints. I talked with her for a moment, but afterwards I've felt sorry I don't have her email. When I sat there on the broken bus on Monday night, and I was thinking about that sad moron, the last encounter of the day came to ease my mind and give hope. It feels absolutely great to know that someone appreciates something I've done.







keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2018

Uhkarohkea elämäni / Living recklessly

Sanaton kyyneltäjä - The Silent Artisan of the Tears

Kun viime torstaina päiväjärjestykseni muuttui onnettoman vernissaustapauksen vuoksi, päätin siirtää töiden paketoimisen Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamossa kuluvalle viikolle. Juhannusaattona, kun katselin aikatauluani, totesin, että ei minulla ole yksinkertaisesti enää varaa "risaisiin" päiviin. Siis sellaisiin, joina en voi taukoamatta tehdä aamuvarhaisesta yömyöhään töitä. Kirjan deadline on liian lähellä, ja Porin asuntomessuihin valmistuminen ja pari muuta pakollista aikatauluun sidottua hommaa siihen päälle. Päätin keskittää kaiken pakkaamisen asuntomessuja varten perjantaille, jolloin noudan teokset kehystämöstä.

Onnistuin juhannusaaton ja osan juhannuspäivääkin viettämään melkein vapaa-ajan moodissa (mitä nyt muutaman testin tein uusilla vernissoilla ja akryylimediumeilla), ja sen jälkeen pari työpäivää menikin sutjakkaasti ilman ylimääräisiä häiriöitä. Eilen kuitenkin heräsin päänsärkyisenä. Eikä jomotus päässä tietenkään kaikonnut millään lääkkeillä. Bonuksena Keski-Suomen museon työmaalta, joka tuossa likeisyydessä sijaitsee, kuului niin järjetön mekkala, että kotona oli melkein mahdotonta olla. (Työmaalla on selvästi nostettu nyt kunnolla kierroksia, aikalailla samaa vauhtia oman stressitasoni nousun myötä. Viikko pari sitten sinne ilmestyi kaivinkone, jonka rasvaamattomat telaketjut kitisevät kuin sata narisevaa ovea, hampaisiin sattuu. Nyt on alkanut jälleen isojen metallipaalujen junttaus, ja se vasta metelin aiheuttaakin. On kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole kovin mieluisa: ikkunoiden kiinni pitäminen ei peitä kokonaan melua, mutta se laskee sen sellaiselle tasolle, ettei korvat soi illalla (varsinkin, jos vielä laittaa korvatulpat). Mutta jos pitää ikkunat kiinni, aurinkopaikalla sijaitsevan asunnon lämpötila nousee nopeasti yli kolmenkymmenen, ja sitten ei jaksa tehdä oikein mitään.)

Lisäkierroksen keskittymiseni totaaliseen herpaantumiseen toi aamulla laatikossani odottava sähköposti: Kyynelpuutarhurin päiväkirjan ISBN-numero. Vatsasta kouraisi. Jos on hyvänlaatuisia paniikkikohtauksia, sain ehkä sellaisen. Sydän hakkasi villinä ja kaikenlainen keskittyminen ja järjellisyys vain katosivat johonkin.

Nopea ratkaisu: koska luova työ ei onnistunut, päätin hoitaa juoksevia asioita. Päänsärkyni kuitenkin koveni aika nopeasti. Kirosin Beckerille mennessäni, että olisi sittenkin pitänyt jäädä korvatulpat korvissa, kolme tyynyä pään peittona nukkumaan kotiin. Pakkaaminenkin sujui ihan hirveän hitaasti, kun kaikki ponsi oli pois. Mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä: asiakas, joka oli varannut Sanattoman kyyneltäjän, tuli noutamaan sitä. Ilahduimme molemmat kohtaamisesta - mutta minulle tuo oli aivan totaalinen käänne koko päivässä. En osaa sanoa miksi ja miten, mutta tapaamisen jälkeen tiesin heti, ettei minulla ole mitään hätää kirjan kanssa, vaikka tällaisia luppopäiviä sen suhteen tuleekin. Päänsärky ei lakannut, mutta se unohtui.

Eilen kirja ei siis edistynyt, tänään senkin edestä. Vieläkään en ole varma, onnistunko tässä projektissa, mutta jostain syystä se ei vaivaa mieltä kovinkaan paljon. Parastaan enempää ei voi tehdä, ja pitää olla aikaa tyhjäpäiselle nurmikolla istumiselle. Käy niinkuin käy.

---

Last Thursday, when my schedule changed because of my varnish incident, I decided to pack my artworks at Jyväskylä Artotheque some day this week. However, when I took a look at my calendar on Friday, I noticed that I have so little time, that I really can't afford to any multitasking days, I just have to concentrate on my book. So, I decided to pack those works on Friday, when I'll also pick the framed ones from the frame shop.

I had some kind of holiday in midsommer eve and on midsummer day (I did make some testings with new vernissage and acrylic medium, though), and then I had a few very efficient working days. But yesterday I woke up with a horrible headache. And no medicines helped. I also got a bonus: there's a large construction site of the Museum of Central Finland quite near us, and the noise is unbearably horrible - it's almost impossible to be home in some days.

And besides these: when I went to my email, there was one very important waiting for me: the ISBN number for my book. Butterflies in my stomach. If there are such things as positive panic attacs, I guess I had one. My heart beats were strong and fast, and all possibilities to concentrate just vanished.

A fast solution: because I knew I can't make any creative work, I decided to deal with some other stuff instead. My headache just got stronger. When I walked to the artotheque I was truly regretting leaving, I should have just plugged my ears and slept through the day. The packing job felt heavy and I did everything too slowly, I just didn't have any power in me to do things. But then something miraculous happened: a client, who had bought my work the Silent Artisan of the Tears, came to pick it up. We both were glad to meet - but for me this was a total change in the course of the day. I can't say why and how, but after the meeting I just knew right away, that everything is going to be just fine with the book, even with these kind of days. My headache didn't pass, but I just forgot about it.

So, yesterday I didn't do anything for the book, but today, I have done plenty. Still I am not sure, if I will make this project happen, but somehow it just doesn't bother me that much. I do my best, and there just has to be some time to this kind of empty-headed sitting on grass. It happens what happens.

.


perjantaina, kesäkuuta 22, 2018

Asioiden kertymä / Oh, how many things there are to do



Nyt voisi vaikka alkaa panikoida... Olen asettanut itselleni Kyynelpuutarhurin päiväkirjan sisällön deadlineksi 30.6., joka on nyt häkellyttävän lähellä. Tekstiä on vähän liikaa, sen editointi sopivaan mittaan on hankalaa, ja järkevään, luettavaan muotoon vielä vaikeampaa. Kuvia on puolestaan liian vähän: olin varannut sivuja myös uusille teoksilleni, jotka ovat puolivalmiina, mutta en tiedä, saanko niitä viimeisteltyä ajoissa. Sisällön ongelmat ei sinänsä ole varsinaisia ongelmia, koska nautin tekemisestä silloin, kun vain pääsen työn pariin. Mutta se työn äärelle pääseminen on taas ihan tolkuttoman hankalaa. Miten tämä projekti taas koukkaakin niin pitkän kiertoreitin vastoinkäymisten polulla? Aikataulun suunnitteleminen ja lisäajan haaliminenkaan eivät oikein ole ratkaisuja, koska se lisäaika menee säännönmukaisesti jostain nurkan takaa ilmestyvälle uudelle säädölle, ei tekemiselle.

Kun on jatkuvasti tällaisia päiviä kuten ja toissapäivänä, jotka vatkaavat aikataulun uusiksi:

Keskiviikkona piti keskittyä täysin teosten tekemiseen, mutta aamupäivä menikin yllättäen kaiken maailman pikaisesti hoidettavien muiden asioiden hoitoon (reklamaatiota "happovapaasta" kehysteipistä (tästä lisää myöhemmin) ja tilaamistani flyereistä, jotka saapuivat aivan vihreinä; pikaisesti hoidettavia laskutuksia ja muita pankkiasioita, paperia, paperisotaa, lomakejahtia). Sain vihdoin iltapäivällä kahden maissa kaikki akuutit asiat hoidettua, ja ajattelin, että pidän samantien lounastunnin, kun en ole koko päivänä ehtinyt syömään mitään, edes aamupalaa. Mutta jokin idioottimainen ääni sisälläni kehotti hoitamaan samaan syssyyn yhden vakuutusasian, joka on vaivannut jo pidemmän aikaa. Edellisestä lauseesta voinee päätellä, että oli virhe. Sain ensimmäisessä yhteydenotossa vääriä neuvoja, ja kun toimin niiden mukaan, seuraava tunti meni yrittäessä korjata virheellisesti tehtyä asiaa - ja siinä ohessa huomasin vielä toisen virheen vakuutuksessa, josta piti olla erikseen yhteydessä. Jäin ihmeelliseen lumipallobumerangiin: sovin asioita yhden virkailijan kanssa, kun toinen virkailija hoiti asiaa toisesta keskustelusta tietämättä toisaalla, ja asia vain palasi takaisin, kun luulin jo hoidetuksi, ja aina vain isommalla kehällä, kun sitä hoidettiin aina vain uudella taholla. Kun neljä tuntia myöhemmin olin puhunut yhden vakuutusvirkailijan kanssa, chatannut kahden muun ja vielä viestitellyt vakuutusyhtiön viestipalvelun kanssa neljännen kanssa, olin ihan hermoraunio. Oli kuitenkin aika isoista asioista kysymys, joten ehdin jo säikähtää ihan kunnolla, ja siihen lisättynä koko päivä syömättä ja aikalailla vähäisellä vedellä - olin kyllä aika lähellä purskahtaa itkuun siinä väsymyksen ja turhautuneisuuden tilassa. Syötyäni kävin kahden tunnin kävelyllä ja totesin, että koko päivä oli jo varsinaisen työn osalta menetetty: päätin loppupäivän vain olla ja maata. Mutta kun pääsin kotiin ja pistin telkkarin päälle katsoakseni jotain, nukahdin sen saman tien, ja nukuinkin kymmenen tuntia putkeen ihan suvereenisti.


Uni teki hyvää. Heräsin seuraavana aamuna optimistisena ja toiveikkaana. Hyvä mieli oli myös siksi, että edellisen päivän kaiken säädön keskellä näin, että paperitilaukseni on vihdoin liikahtanut eteenpäin. Tai korvaavat paperit: jo kuukauden odottamieni paperien piti saapua viimeistään kuluvan viikon alussa, mutta maahantuoja on ilmoittanut, että ne tulevat 1-2 viikon päästä. Silloin on myöhäistä jo sekä kirjan että Porin asuntomessujen suhteen, joten kammokeskiviikkona, onneksi, onnistuin sutjakkaasti vaihtamaan tilauksesta kaksi pakettia toiseen paperiin ja teen sitten uudet teokset niille. Onneksi paperi on melkein samanlaista. Tekstuurin eroa on, mutta silmin sitä ei erota, ja painossa on vain muutaman gramman ero, joten ottanee värin vastaan melko samalla tavalla. Eihän tämäkään nyt ihan ilman ekstra-aikaa suju: sen sijaan, että pääsisin heti tekemään työt, pitää katsoa värit uudelleen. Mutta värisäätöön menee toivottavasti vain tunti pari (verrattuna siihen, että jos täysin erilainen paperi, aikaa menee päivästä kahteen).

Heti aamulla tein tarkan aikataulun itselleni: tiukkaa työskentelyä kolmeen asti, sitten kaupunkikierroksella alta pois kaikki irtoasiat, ettei tarvitse enää ensi viikolla "rikkoa työpäiviä" niiden hoitoon. Ensimmäiset pari tuntia menivätkin hyvin. Hioin aiemmin pilalle menneet pohjat ja pohjustin ne. Rakensin keittiöön teltan pintakäsittelyn pölysuojaksi vaneriteosten välikerrosten lakkaamista varten (käytän välikerroksiin vesiohenteisia lakkoja ja mediumeja, joten uskallan ne tehdä kotonakin). Olin oikein hyvällä fiiliksellä, ennenkuin huomasin, että peltipurkista on päässyt ripauttamaan vähän ruostetta lakka-aineeseen, ja sehän on kirkkaan värittömän sijaan oranssia. Luonnollisestikin huomasin tämän vasta sitten, kun olin onnistunut lakkaamaan teokset. Onni onnettomuudessa: aloitin melkein kaikissa teoksissa lakkaamisen taustapuolelta, joten vain muutaman työn kuvapuoli meni pilalle ja pitää hioa pois. Mutta tämä tietenkin pisti koko suunnitelman uusiksi.

Ajatuksenani oli ennen postiin lähtöä käydä Beckerissä / Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamossa pakkaamassa muutama teos valmiiksi Poriin viemistä varten. Mutta kun huomasin lakan keltaoranssin värin, tuli kiire, koska taiteilijatarvikekauppa (Taidetarvike Flyktman) oli auki vain viiteen - pakkaamishomma jää siis sittenkin ensi viikolle, ja vie yhden "ehjäksi" toivomani päivän. Onneksi visiitti Flyktmannilla oli aivan uskomattoman piristävä. Sain mukaani haluamani ja lisäksi roppakaupalla hyvää mieltä: juttelimme hyvän aikaa leimasimista, väreistä ja kaikesta muustakin. Postiin kävellessä alkoi tuntua, että tuurini suunta on nyt vaihtumassa. Tietenkin postissa oli vielä normaalia sähläystä: paketin operoiminen auki, ja konttaaminen postin lattialla laatikoita leikellen, että mahtuivat mukaan - mutta kun tulin bussilla puolinäännöksissä painavien kantamusteni kanssa kotiin, sade ymmärsi aloittaa shownsa vasta, kun olin katoksessa avaamassa ulko-ovea.

Eli kyllä tämä tästä.

Maaliviivaa kohden, vaikka ryömien.

---

Too long to translate all details in English in this state of mind... But shortly I'm having a lot of misfortune in proceeding with my artworks. My papers haven't arrived, the lacquer I used was corrupted and I'll have to go a few steps back with some of the works, there has been annoying things happening with my insurance, and with some art supplies and flyer orders which I have to complain about. It really doesn't go smoothly right now... But I tend to think, that the better the prize is then, when I'll get to the finish line!

.


maanantaina, kesäkuuta 11, 2018

Kyynelpuutarhurin päiväkirja / The Diary of a Tear Gardener



Kuvassa on kansiluonnos elokuun lopulla julkaistavaan Kyynelpuutarhurin päiväkirjaan, joka on fiktiivinen tietoteos Kyyneltarhasta ja samalla dokumentaatiota kyynelpuutarhurin työstäni. Kannen kuva on vain yksi vaihtoehto monista. Kannen valinta on vielä kesken, kuten koko kirjakin, ja aina välillä mietin, että mahtaako siitä valmista tullakaan. Tekstiä ja kuvia on ihan valtavat määrät, mutta vain vähän julkaisuvalmiina, ja järkeväksi kokonaisuudeksi editoinnin suhteenkin välillä usko on horjuvainen. Paradoksaalisesti olen samanaikaisesti hukkua materiaalin määrään ja kärsin materiaalipulasta. (Vähän samanlainen tilanne kuin se, että voi janottaa ja pissittää yhtäaikaa.)

Mielialani kirjoittaessa vaihtelee huimasti. Välillä nautin kirjoittamisesta ja tuntuu, että sormeni ovat kotonaan näppäimistöllä, mutta viime aikoina turhan usein on tuntunut siltä, että olen hypännyt suoraan altaan syvään päähän. Ei se mitään, jos kesällä voisin keskittyä täysin tähän, mutta kun on muutakin: Taiteilijatalli Porin asuntomessuilla heinäkuussa, ja Galleria Aarnin näyttely elokuussa. Toisaalta, aikataulu kirjan kanssa on niin tiukka, etten juuri vapaapäiviä pysty pitämään, joten työ asuntomessuilla tuo tarpeellisen irtioton, ja Aarnin näyttelyn alkaessa kirjahan on jo painossa (tosin jännitän jo etukäteen oikovedoksen katsomista, koska jos siinä on jokin pielessä - no, en ole ajatellut niin pitkälle.)

Joka tapauksessa: tämän kesän siis vietän Kyyneltarhassa täyspäiväisenä puutarhurina!

Kirjan edistymistä voi seurata FB-sivulla facebook.com/kyynelpuutarhuri


---


The image is one of the front page options for The Diary of a Tear Gardener book which will be published at the end of August, in Finnish only though. After finishing the book I'll try to seek some funding for translating it in English, but that's a whole another story then. I haven't yet selected the cover, and I actually haven't yet finished writing the book either. Once and a while I wonder if I will. I have tons of text and images, but only a small amount of it is already publish-ready, and almost each day I'm skeptical about editing it all to a sensible and readable book. It's a paradox: at the same time the amount of all material is paralyzing me, and I'm not having material enough. (The same kind of situation when you are thirsty and need to pee at the same time.)


I'm going up and down with this. I really enjoy writing and there's no better place for my fingers to be than a keyboard, but too often I feel like I've jumped to the deep end of the pool. If I just could concentrate fully on this through the summer, but there's so much stuff going on: our small gallery art shop at the Pori Housing Fair on July and exhibition at the Gallery Aarni on August. On the other hand, the time schelude of the book is so tight, that I can't even think about having a day off, so the work at the housing fair will give me a much needed break on working with the book, and when the exhibition at Aarni will start, the book is already to be printed (though I already am nervous about checking the proof print of the book, since if something is wrong there - well, I haven't thought it really yet.)


Anyway, I'll spend this summer at my Garden of Tears working a full-time job as a tear gardener.

perjantaina, toukokuuta 25, 2018

Haalistunut kaiku ja muut kadonneet / Faded Echo and other ones missing

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu


Huomasin alkuvuonna, että minulla on paljon teoksia, jotka olen merkinnyt myydyksi gallerioista/jälleenmyyjiltä jo hyvän aikaa sitten, mutta joita ei ole tilitetty minulle. Jonkin aikaa sitten aloin tehdä sitten oikein perusteellista inventaariota: ensin käymällä kevään aikana jokaisen sarjan jokaisen vedoksen läpi teoshallintaohjelmassa, ja kunhan homman saan loppuun, siirryn konkreettisesti tutkimaan joka kolon työtiloissani.

Inventaarion ensimmäinen konkreettinen tulos oli se, että sain takaisin Haalistunut kaiku- vedoksen, jonka olin merkinnyt myydyksi, ja josta en vain ollut saanut tilitystä. Harmittaa, koska tätä  teosta on kysynyt useampikin, mutta olen kertonut kaikille, että sitä ei ole enää saatavilla. Toisaalta, ehkä, kun teosta on kyselty niin paljon, se löytää vielä kodin nopeastikin.

Ironiaa on, että miltei samanlainen juttu tapahtui saman teoksen toisen vedosnumeron kohdalla. Hain muutama vuosi sitten kaikki teokseni pois galleriasta, joka ei tilittänyt koskaan ajallaan ja josta omien rahojensa kinuaminen oli oikeasti työlästä, kerta toisensa jälkeen. (Galleria ei ole enää jälleenmyyjälistallani). Tuolloin olin saanut tilityksen tämän vedoksen nimellä, mutta se olikin sekaannus: toinen teos oli tilitetty väärällä nimellä. Huomasin sen, kun Haalistunut kaiku olikin noutamieni vedosten joukossa, ja sitä toista vedosta ei ollut.

Ja kuinka ollakaan: jossain välissä gallerian ja työhuoneen välillä - tai toivottavasti: myöhemmin työhuoneessa - hukkasin pois noutamani vedoksen.

Useita muitakin vedoksia on teillä tietämättömillä. Joskus teokset "katoavat" jälleenmyyjän väärän tilitysmerkinnän vuoksi, mutta sitä tapahtuu melko harvoin. Useimmin teokset katoavat ihan omassa hallussani. Joudun näyttelyiden ja tapahtumien vuoksi siirtelemään vedoksia paikasta toiseen jatkuvasti, ja kehystämättöminä nuo ovat juuri niin ohuita ja sellofaanipussissaan liukkaita lipumaan kyydistä pois, että helposti karkaavat omille teilleen.

Luulen silti, että suurin osa nyt kadonneista vedoksista on piilossa työtiloissani, ja löytyvät, kun nyt pääsen aloittamaan perusteellisen läpikäymisen, supersuursiivouksen, ja avaan kaikki laatikot, kansiot ja muut, ja käyn läpi jokaisen raon, johon vedokset olisivat päässeet liukumaan. Todennäköisin skenaario katoamisille on se, että kun yleensä pakkaaminen tehdään ihan valtavassa kiireessä, ja varsinaisesta pakkauslaatikosta ulos jäävät työt helposti pakkaa johonkin väliaikaispakettiin, "jonka varmasti muistaa sitten myöhemmin". Kun taas purkaminen viivästyy ehkä viikon tai parikin, ja siinä ajassa ehtii aina unohtaa ne "väliaikaisratkaisut", jotka pakkauskiireessä tuli tehtyä.

Toivotaan, että kesäkuukaudet tuovat mahdollisimman monta kadonnutta kuvaa takaisin.

---

Early in this year I noticed that there are a lot of prints that I've marked as 'sold' from reseller galleries but of which I haven't got my payment of. A while ago I started making a thorough inventory: first going through every print of every series in my print management program (where I can see where each print is situated), and after I'll finish, I'll start to explore my work spaces.

The first concrete result of my inventory was to get back this one print Faded Echo, which I had marked as sold, but which hadn't been paid for me. I'm annoyed, because there have been a lot of people requesting this print, and I've told them it's no longer available. On the other hand, maybe it will find a home soon because it has been so requested.

The biggest irony is that almost the same thing happened earlier with this same print (another edition number). A few years back I fetched all my prints from one gallery which never paid on time and where it was a true agony to get payments. (The gallery is no longer on my resellers list.) At that time I had received payment of this print, but it was a mixup: another sold print was paid with a wrong name. I only found out, when I noticed that Faded Echo was among the prints I took back, and the other one wasn't.

And what happened: somewhere between the gallery and studio - or hopefully: later in the studio - I lost the print.

There are some other prints missing as well. Sometimes they "get lost" because of the wrong markings made by reseller, but this happens very rarely. Most of the prints are lost by me. I have to move prints around and from one place to another constantly, and without frames, in their cellophane bags they are just so thin and slippery, that they easily slide off.

I still think, that most of the lost prints are now hiding somewhere in my workspaces, and they will be found, when I'll get to start my thorough super cleaning: I'll open every folder, box and check every possible place, including all the slots and spaces in-between drawers. The most likely scenario on losing the prints is, that they get lost in this moving-around. Often the packing is made in such a hurry, and I make a lot of 'temporary' solutions for packing, "which I will certainly remember later". But when the unpacking then starts a week or two later, at that point I've certainly forgot all those 'temporary solutions' made a few weeks earlier.

I wish, that the summer months will bring back many of those lost pictures.


maanantaina, toukokuuta 14, 2018

Lisää loppuja... / More 'Endings'...



Toisenlaisia loppuja... Yritän nyt ennakoida loppukesän ja alkusyksyn kiirettä tekemällä valmiiksi vedoksia jo olemassa olevista teoksista, jotta sen jälkeen voin rauhassa keskittyä täysin uusiin. Samalla tulin ottaneeksi loppuun muutaman vedossarjan. Myrskyn nousu oli viimeinen Ihmisiä saarillaan -sarjan 2014-2016 teoksista, joka sai reunaansa 30/30 merkinnän (vuoden 2017 teoksista on vielä noin kolmasosa tekemättä). Mutta viimeisen numeron piirsin myös Murheen kyyneltäjään (30/30) ja Pian lähtevän linnun varjo -työhön (20/20).

On se outoa, kuinka haikea olo voi tulla tuon viimeisen numeron kirjoittamisesta. Vähän niinkuin muuttaisi paikasta toiseen ja katsoisi viimeisen kerran tyhjää asuntoaan - että hei hei vaan, oli iloa ja surua, mutta tämän aika oli nyt tässä. -

Tarkoitus on viedä mahdollisimman moni Porin Asuntomessuille (heinäkuu), Galleria Aarnin näyttelyyn (elokuu) ja Habitareen (syyskuu) menevä työ kehystykseen jo nyt toukokuun aikana. Piti jo tänään viedä ensimmäinen setti, mutta signeerauskäsi alkoi eilen antaa sellaisia varoitusmerkkejä väsymisestä, että pakko pitää kynätön päivä, ettei kramppi muutu krooniseksi.

Edit: Maanantain ensimmäinen posti oli luonnollisestikin lasku tilaamistani papereista: 917,90. Käden palautumista odotellessa pitää laskea varmaankin tarkka kehystyssuunnitelma budjetteineen, ettei käy niinkuin viime vuonna, kun paperi-, muste- ja kehystyskulujen vuoksi heinäkuun viikkobudjetti oli noin neljä euroa (onneksi kesällä uusi peruna on hyvää ja halpaa!) :D

---

The other kinds of endings... I tried to prepare myself to the rush at the end of this summer and beginning of next autumn by making prints of the series of my old images, so I could then concentrate fully on the new ones. At the same times I took the last prints of some series. The Storm Rising was the last of the People on Their Island 2014-2016 prints to have 30/30 marking on it (there are still about one third not printed of the 2017 prints from that series). But I also made the last prints of the The Artisan of the Tears of Grief (30/30) and A Shadow of the Bird Leaving Soon (20/20).

It's the weirdest feeling, writing the last number. Like you were about to move from one place to another, and you were standing there, looking at your old place, thinking - bye, bye, it was both joy and sorrow, but there's time for everything. -

I'm planning to take prints to be framed during May, as many of those that I possibly can. I need the framed ones to Pori Housing Fair (July), Gallery Aarni exhibition (August) and Habitare (September). I had planned to take the first ones to the frameshop already today, but my signing hand started to send warning signs - too much writing. So, I just have to take a break of signing the prints, so the pain wouldn't turn to chronic one.

Edit: Monday. Of course the first mail was a bill of the papers I ordered: 917,90. While waiting my hand recovering, I propably should make a proper budget for my framing plan, so I could avoid what happened last year: because of my paper, ink and framing orders I only had about four euros for a week to use in daily stuff through the whole July! (Luckily in summertime the new potatos are both delicious and cheap!) :D



Pian lähtevän linnun varjo / A Shadow of the Bird Leaving Soon (17x17cm+marg, 100€)