sunnuntaina, maaliskuuta 26, 2017

Kyynelten kerääjä / Collecting Tears



Marraskuu, sarjasta Kyynelpuutarhurin päiväkirjamerkintöjä
November, from the series Notes From the Diary of the Tear Gardener


Jatkan Kyynelpuutarhurin työtäni...

I'm continuing my work as a tear gardener...





Maaliskuu on ollut yhtä paperisotaa. Olen täyttänyt apurahahakemuksia, kirjoittanut toimintasuunnitelmia ja vähän -kertomuksiakin, olen tehnyt sivukaupalla luonnoksia, synopsiksia ja jopa treatmentejakin. Siinä ohella myös kirjoitellut mielekkäitä värijuttuja kirjoittamisen perusopintoihin, ja opintoihin lukenut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joka sai myös oman sydämeni lyömään nopeasti: pitkästä aikaa kirja, jota ahmin, ja jonka loputtua jäi tyhjä olo - kuin ystävä olisi lähtenyt.

Tekisi mieli lukea lisää, melkein mitä vain - ja tämä on itselleni melko harvinainen tunne. Pidättäydyn, ja yritän suorittaa maaliskuun listaani, joka on yksinkertaisesti pakko saada tehtyä. Tällä kertaa aika ei anna periksi. Yksi listalla (jo tammikuusta asti) roikkuneista asioista oli Kyynelkeräykseni aloittaminen. Nettisivun sain valmiiksi jo maaliskuun alussa (suora linkki: paivihintsanen.fi/tears), mutta mikä ihme on, kun en ole vain saanut aikaiseksi tiedotettua prosessista.

Ehkä huhtikuun mittainen latautuminen - vaikka työprojektissa sekin - auttaa tämän jatkuvaan aikaansaamattomuuden tunteeseen. (Mikä ei edes ole totta: kun katson listalta yliviivattuja, jo toteuttamiani työrupeamia, voin todeta, että minähän olen pieni äärimmilleen tehostettu tehdas!)

Mutta ehkä tauko arjessa, tai erilainen arki, auttaa vähän muuttamaan perspektiiviään.

---

Papers and text through the whole March. I've been filling grant applications, written several plans and reports, and sketches, synopses, and treatments. And in between I have also written - very happily - about colours for my writing studies. And in those studies I read one book by Mia Kankimäki (about Japanese Sei Shōnagon, unfortunately not translated into English, yet), which was an unbelievable reading experinece. I haven't read such a book for so long time - when it ended, it felt like one friend had gone.

I'd like to keep this feeling and read more, almost anything - this is so rare feeling for me. I'm keeping myself from doing it, and I just try to get through my March to do -list, which I just have to make happen. This time the time won't give up for me. One thing on the list - since January - was starting my 'Tear Collection'. I opened the website already at the beginning of March (direct URL: paivihintsanen.fi/tears), but somehow I just haven't much made noise about it.

Maybe the April 'charging' - even though I'm working the month through - will help in this continuous feeling of things not happening. (Which is not even true: when I look at the things I've overlined from my list, I can just think, that I'm like a small but very efficient factory!)

But maybe a break in everyday life - or different kind of everyday life for a while - will help to change one's perspective.

maanantaina, maaliskuuta 20, 2017

Jotain muuta, osa mones | Something else, part ?



Huomenna piti olla erään pitkäaikaisen henkilökohtaisen projektini lopputuotoksen julkaisupäivä, mutta kaikenlaisten pienten vastoinkäymisten takia huominen on lopulta ihan tavallinen tiistai: aamulla herään, vien muutaman vedoksen postiin asiakkaille, ja sen jälkeen palaan kotiin tekemään muita työjuttuja. Mikään Suuri Menetyshän tämä ei ole, vaan julkaisu vain pitkittyy, ja tulee esiin sitten aikanaan, ja toivoakseni parempana kuin piti. Mutta silti vähän kirpaisee. Yritän lohduttautua ajattelemalla, että eteen tulleisiin mahdottomuuksiin en olisi millään voinut varautua, mutta ei ole ihan vielä näköjään aika hyväksyä tätä asiaa.

Huomaan, että melkeinpä enemmän kuin projektini loppuunsaattamista olin oikeastaan kaivannut pientä irtiottoa arjesta, lupaa juhlia ja riemuita aikaansaamisensa johdosta. Tässähän on ollut viimeisen parin vuoden aikana enemmänkin mahdollisuuksia moiselle, mutta juhlafiilis on liian usein hautautunut väsymyksen - ja kaikenlaisen muun vastapainon - alle. Mutta tämän projektin suhteen: pidänpähän isommat kekkerit sitten, kun se oikea aika on.

Tällä ajatuksella takaisin arjen tylsien hommien pariin.

---

In my original plan, tomorrow was supposed to be the publication day of one of my long-term personal project, but because all kinds of small ups and downs tomorrow will be just another kind of Tuesday: I will wake up in the morning, I go to post-office to send some prints to my clients, and then I'll return home to continue my workstuff. It's not a Loss with capital L, it's just that the publishing of this project will be moved to some future date, and hopefully it will be all the better then. But still it's bringing me down a bit. I try to think, that there's nothing I could have done to make this go different way, but maybe it's not yet time to settle wih this.

I notice, that it's the small off-break from the everyday I had waited for the most, even more than finishing my project - to having a party and feeling joyjous because of something I had achieved. There has been several possibilities to that kind of party during the last few years, but somehow the party feeling has too often been berried under my tiredness - and all kinds of sad things in my life. But with this project: when I finish it finally, I'll have the biggest party ever.

With this thought it is good to continue with boring everyday stuff.

torstaina, maaliskuuta 09, 2017

Torstain tekosyy / Thursday's Excuse

Hampaasta irtosi pienen pieni murunen jonkin aikaa sitten. Hammasta ei koske ja kyseessä oli ihan vain pieni murunen, mutta hampaan reuna on terävä ja aamuisin herään verenmaku suussani, kun kieleni on käynyt tutkimassa sitä. Minulla on iltapäivällä hammaslääkäri, jossa hampaan reunaani todennäköisesti (ja toivoakseni) vain hiotaan vähän, mutta hammaslääkärikauhuni ei siitä välitä. En pysty oikein keskittymään mihinkään, joten raahaan myöhäisen aamiaiseni television ääreen, katson Game of Thronesia, ja yritän olla ajattelematta asiaa, kunnes pitää lähteä. Ehkä illalla pystyn palaamaan taas työn ääreen.

---

The edge of my tooth cracked some time ago. It doesn't hurt and it was only a tiny tiny piece, but now there is a sharp corner in my tooth, and in the mornings I wake up tasting blood in my mouth, as my tongue has been poking it while I sleep. I have a dentist appointment this afternoon. As it's a very small crack they will probably (and I hope so) just polish it a bit, to remove the sharpness, but as I fear dentist so much, it really doesn't help a lot to know that it most probably won't hurt at all. I can't concentrate on anything, so I'll take my late brunch in front of TV, view a few episodes of the Game of Thrones, and try not to thing about it, until I'll have to leave. Maybe on evening I manage to get back on work again.

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2017

Pieniä asioita / Small Things



En juurikaan ole käynyt ulkona melkein kuukauteen. Muutama pakollinen kauppareissu ja postireissu, isän kanssa ruokaostoksilla ja äitiä katsomassa, ja yksi sunnuntai-aamun tunnin reissu läheisen talon kuolinpesäkirpparille. Olen edelleen yrittänyt päästä kirjoittamisen äärelle, mutta milloin mitäkin: jos ei ole niskat kipeänä, niin sitten pää. Tai itseaiheutettu kahden päivän jetlagia vastaava tila, kun keskiyön deadline venähtää muutamilla tunneilla eteenpäin ja pääsee vasta neljän jälkeen aamulla nukkumaan. Nyt kun olen päässyt entisestä yövalvojan rytmistäni melkein normaaliin (pää tyynyyn viimeistään yhden tienoilla), koko keho järkyttyy moista aikahyppäystä. Eikä elimistö ei toimi enää samalla tavoin kuin aiemmin, vaan tuota äkillistä valvomista seuraa ihan tolkuton tila, missä ei hahmota edes normaalia puhetta.

Paperitöitä, epäselvyyksiä Paypal-laskutuksen kanssa, ja epäselvyyksiä muidenkin rahanliikuttajien kanssa - laskuja, jotka luulin jo maksaneeni. Ja uusia kuva-aihioita, joita ei voi olla päästämättä käsistään. Sinkoilen ympäri asuntoa projektista toiseen, mutta näppäimistöllä sormeni eivät pysy kuin epäolennaisissa asioissa.

Ja apurahahakemuksissa. Olen näköjään kirjoittanut kymmeniä sivuja apurahahakemuksia viimeisen kuukauden aikana.

Tänään olen taas työskentelyasemissa. Aloittamani uusien kuvien pino odottaa kyllä houkuttelevana skannerin päällä... Jompaa kumpaa kuitenkin, sanoja tai kuvia, mutta ei mitään virallisia papereita tai toimistoasioita.

---

I haven't really been out for almost a month. Some visits to a local supermarket and some to post office, then there is weekly food shopping with my dad, and visiting mom, and one Sunday morning walk to a nearby house, to a home fleamarket. I've been trying to get myself to write, but there's always something: if not my shoulders and back of the neck hurting, then it's my head. Or the jetlag-like mode I've created all by myself by working late with a midnight deadline, and getting to sleep only after four in the morning. Now, that I've finally got myself out of my previous night-living rhythm, and learned almost a "normal" rhythm (head on pillow about at one at latest), my whole body is shocked about this kind of time leap. And I find, that my system doesn't work like it did still ten years ago: after staying awake until early morning I'm in a horrible confused state, when it's hard to understand even normal speech.

Paperwork, some unclear Paypal stuff, and some unclear stuff with other money movers too - pending payments that I thought I had already paid for. And new image ideas, which I just can't let go. I run around home from one process to another, but somehow my fingers just don't take their place upon the keyboard.

Except while filling grant applications. Apparently I've been writing dozens of pages for grant applications during the last month.

Today I'm trying to get to work again. The pile of my new pictures upon my scanner is tempting... But it will be one of the who: either words or pictures, but nothing official or other paper work today!

keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2017

Pitäisi kirjoittaa, mutta... / I should write but...



Sähköpostissa muutama viesti odottaa vastausta ja muutama työ tekemistä, mutta ne voivat odottaa rauhassa: tämän päivän olen varannut kirjoittamiselle. Mutta miksi en kirjoita? Olen onnistunut välttelemään aloittamista kaikella pienellä hommalla: pyykkien viikkaamisella, jääkaapin järjestämisellä, pleikkaristakin pyyhin pölyt. Nyt piti avata kirjoitusdokumentti - avasin sen sijaan blogin.

Eikä minulla ole edes mitään sanottavaa.

...

Vaikka jotakin muutakin olen tehnyt tänään. Vedostin ja signeerasin teoksen, jonka tilasi vanha pariskunta, joka vihdoin, monen vuoden odotuksen jälkeen sai tänään luvan avioitua. He tilasivat vedoksen itselleen lahjaksi jo viime vuoden puolella, mutta toivoivat, että teen ja signeeraan sen tänään. Vedos on nyt kohopainotunnustani vaille, sitten pakkaan sen ja se on valmis matkaan kohti uutta kotiaan. Tämä on kyllä eittämättä yksi mieleenpainuvimmista teostilauksista ikinä.

Niin, se kirjoittaminen. Syy on ehkä jonkinlaisessa valkoisen paperin kammossa, mutta ehkä voisin syyttää nyt tätä kaikenkattavaa liikutusta siitä, etten pääse kirjoittamisen ääreen. Se olisi jotenkin paljon mukavampi syy, eikä tarvitsisi potea niin huonoa omaatuntoa aikaansaamattomuudestaan.

---


There are a few emails waiting for my reply and a few jobs waiting to be done, but they can wait: this day is for writing. But why don't I write? I've managed to avoid it by all kinds of small chars: folding loundry, cleaning fridge, and even dusting the Playstation. I came to computer to open my writing document - instead I opened this blog.

And I don't even have anything to say.

...

Although I've done also something else today. I printed and signed an artwork, which was ordered by an elderly couple, who, at last, after several years of waiting, got a permission to marry each other today. (The gay marriages are now legal in Finland from this day on.) They ordered this artwork for themselves already at the end of last year, but they wished, that I would print it and sign it today. The print is now missing only my embossed marking; then I'll pack it and it's ready to travel to its new home. This is undoubtedly one of the most memorable 'commissions' ever.

Yes, the writing. Maybe it's some kind of fear of white paper, but maybe I could just blame this overwhelming emotion about everything. It would be somehow much nicer reason, and I wouldn't need to have so bad conscience about my inefficiency.

maanantaina, helmikuuta 20, 2017

TEOS 2017



Timo lähti aamulla viemään teoksiani Helsinkiin, Suomen taidegraafikoiden teosvälitystapahtumaan TEOS 2017 (Kaapelitehtaalla 23.2.-5.3.2017). Itse en kynnelle kyennyt: viimeiset pari viikkoa olen kierinyt kaikenmoisessa kolotuksessa. Olin varannut koko viime ja toissa viikon kirjoittamiselle, mutta vielä viikko sitten tuntui aika mahdottomalta edes kuvitella istuvansa jälleen näppäimistön edessä. Nyt on (toivottavasti) pahin ylitetty ja verryttelen sormiani kirjaimilla, varovasti vain, vähän kerrallaan. Kynästäkin saan jo jälleen otteen. Ehkä jo viikon päästä pääsen taas jatkamaan luovaa tekemistä kirjoittamisen ja kuvien tekemisen parissa. Siihen asti haahuilen ja sanelen ideoitani tabletin muistiin. (Omituista kuunnella omaa, jäsentymätöntä puhettaan. Vasta kuunnellessaan tajuaa, kuinka raakileista ajatuksista sitä teokset syntyvät.)

Toivun siis, ja annan kuvieni tehdä töitä TEOS 2017-tapahtumassa.


---

Timo left this morning to Helsinki, to take my six artworks to TEOS 2017 event, which is an art sales event organized by the Association of Finnish Printmakers (at the Helsinki Cable Factory February 23 - March 5, 2017). I couldn't leave myself: for the last few weeks I've been aching all over. I had planned to write through the last week and the week before, but still a week ago even the thought about myself sitting in front of computer still was quite unimaginable. Now I've left the worst behind (I like to think so, at least), and I'm moving my fingers upon the keyboard, just a little bit, and just very short sessions. And I even can get a grib on a pencil again. Maybe it's only one week from now, when I can continue my creative work again, with both words and pictures. Until then I'll just hang around and record my spoken thoughts on my tablet. (It's weird to hear one's own, unstructured speech. Only by listening it, you can really understood, how raw are those thoughts where the ideas born from.)

So, I'll recover, and meanwhile I let my artworks do all the work at the TEOS 2017.

sunnuntaina, helmikuuta 05, 2017

Näyttelykauden loppu / The end of the exhibition season



Todellakin: alkuviikolla kävimme Raahessa purkamassa "Missä tuuli lakkasi" -näyttelyn, ja tänään, muutaman tunnin kuluttua, lähden purkamaan Galleria Ratamosta "Kyyneltarha" -näyttelyn. Seuraava yksityisnäyttely on vasta kesäkuussa Joensuussa. Näin pitkää näyttelytaukoa minulla ei ole tainnut olla pitkään aikaan! Vähän liiankin pitkään, ehkä: viime vuosien tiukka aikataulu näkyy väistämättä vireystasossa ja kaiken toiminnan hidastumisena.

Lomaahan tämä tauko ei kuitenkaan tarkoita. Näyttelyn purkua seuraavan fyysisen työrysäyksen jälkeen (näyttelyteokset pitää pakata ja jälleen purkaa työhuoneella ja laittaa paikalleen, mikä on yllättävän tiukkaa rehkimistä) keskityn vähän aikaa muuhun: kirjoittamiseen ja suunnitteluun. Kevään aikana on ainakin yksi, ehkä useampikin teosmyyntitilaisuus, joihin osallistun ainakin teoksillani, vaikka en välttämättä paikan päälle pääsisikään. Matkaliput, majoitukset, kaikenmaailman järjestelyt ajattelin tehdä tulevia näyttelyjuttuja varten, vaikka aikaa vielä onkin reilusti - koska aikainen lintu madon nappaa halvemmalla. Ja sitten on yksi kirjoitusprojekti, joka toivottavasti tulee julki tässä parin kuukauden sisällä. Loppusuoralla ollaan, joten melkein siitä uskaltaa jo puhua.

Tätä kaikkea ajattelin vielä toissapäivänä jotenkin etukäteen kaikesta pikkupuuhasta väsähtäneenä, mutta nyt kaikki edessä oleva tuntuu mielekkäältä: eihän tämän parempaa työtä ole.

Eilinen taiteilijatapaaminen Ratamossa oli kummallisen voimaannuttava kokemus. (Vierastan, välillä suorastaan inhoankin tuota sanaa, mutta nyt se jotenkin tuntuu ainoalta oikealta). Päivä ei alkanut parhaissa merkeissä, eikä jyskyttävä päänsärkyni hävinnyt Ratamolle kävellessä ...mutta sen sijaan kyllä kastuin läpeensä, kun lumisade ei ollutkaan lunta vaan räntää. Olin odottanut paikalle muutamaa ihmistä, mutta ei tilaan juuri paljoa enempää olisi mukavasti mahtunut. Ja se tunnelma! Päänsärky hajautti ajatuksiani sen verran, että puhe tuntui tulevan ulos harvinaisen sekavana - silti tuntui, että suurin osa läsnäolijoista ymmärsi, mitä Kyyneltarha-universumistani kerroin. Ja mikä kaikkein tärkeintä: yleisöllä oli kerrottavaa myös minulle. Tämän näyttelyn kohdalla olen saanut harvinaisen paljon palautetta sähköpostiini: kertomuksia itkusta ja kyynelistä itsestään, ja paljon muustakin, mikä ei suoraan liity teemaankaan. Se on ollut hurjaa (hienolla tavalla), mutta vielä intensiivisempää oli kuulla kokemuksia näyttelystä ja teosten synnyttämiä muistoja suoraan yleisöltä. Sekä hyviä että pahoja, positiivisia että negatiivisia, mutta useampikin mainitsi näyttelyn "puhdistavan" vaikutuksen. Olen aiemminkin saanut kyllä vastaavantyyppistä palautetta, mutta en koskaan tässä mittakaavassa, enkä näin syvälle tunkeutuvana ja vaikuttavana.

Eilisen kruunasi Pariisissa asuvan ystäväni näkeminen pitkästä aikaa. Lyhyt kohtaaminen, mutta jotenkin niin piristävä!

Hyvä muistutus itselle siitä, että jos päivä alkaa huonosti, se voi kuitenkin päätyä ihan toisenlaiseen tunnelmaa.


---

The end of the exhibition season, truly! At the beginning of the week we travelled to Raahe to pack my 'Where the Wind Stopped' exhibition, and today, in a few hours time, I'll leave to Gallery Ratamo to pack my 'The Garden of Tears' exhibiton. My next private exhibition will be in Joensuu, Finland in June. I haven't had this long pause in exhibitions for a long time! Probably for too long time: the tight schedule of the past few years shows itself now in my energy levels, I'm getting slower in everything.

This exhibition pause doesn't translate to holidays, however. After the physical work in a next few days (the exhibition works have to be packed, and then again placed on their shelves at the studio, which is actually surprisingly hard physical work) I will concentrate on other stuff: writing and planning. There will be at least one art sales event in spring, which I will take part to, at least with my artworks if I don't go there myself. I book all the travel tickets, accommodations and other stuff for my following exhibition trips, even there's so much time in between - but they are so much cheaper earlier. And then there is one writing project, which hopefully will be revealed in a few months time. I'm at the finishing line, so I dare to talk about it already.

This all seemed to be an overwhelming list of small tasks still a day before yesterday, but now I feel very positive about everything ahead: there's not really a better job than this!

Yesterday's artist meeting at the Gallery Ratamo was really a very empowering experience. The day didn't start in the best way, and my headache didn't vanish while I was walking from home to the gallery ...instead I got myself soaking wet, as the falling snow wasn't really soft snowy snow, but wet and heavy. I was expecting just a few people to arrive, but instead the gallery was filled with audience. And the atmosphere! I found it quite hard to talk clearly while my headache was pounding, but still I felt that people understood what I told about my Garden of Tears universum. And the most important thing: the people had something to share with me. I've received a lot of feedback - with very personal experiences and stories shared - in my email during this exhibition: stories about crying and tears themselves, and stories which don't have any 'visible' connection to tears. It has been wild (in a good way), but it was much more intensive to hear about the experiences and the stories and memories evoked by my artworks live, face to face. Both good and bad, positive and negative, but several people mentioned the 'cleansing' effect that the exhibition had on them. I've received that kind of feedback earlier too, but never in this scale, and not in this way, effecting me so deeply.

Then, after everything, I got to see my friend, who lives in Paris, after a long time. A short visit, but so refreshing!

A good reminder for myself: if my day doesn't have a good start, it all can still turn upside down during the day.