tiistaina, heinäkuuta 18, 2017

Näyttelyvalmistelua / Preparing for my exhibitions


Sunnuntaina ajattelin, että ehdin ihan hyvin pussittamaan Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamossa olevat irtovedokseni sellofaanipusseihin neljässä aukiolotunnissa. No, pääsin yli puolen välin kyllä, mutta aika paljon jäi tekemättä. (Eikä kaikkia sellofaanipusseja ollut edes mukanani.) Täytyy ottaa jatkokierros tällä viikolla, paremmin varautuneena.

Eilen lähdin työhuoneelle aikomuksenani purkaa Joensuun Galleria Kohinasta tulleet teoslähetykset, tehdä Kyynelpuu-sommitelma osviitaksi tulevaa Grafoteekin näyttelyä varten ja samalla kuvata teokset. Ajattelin, että illalla ehdin vielä hyvin kirjoittelemaan Galerie Pleikun pressimatskut ja muun, ja evääksikin varasin vain pikkusalaatin, jonka halvalla kaupasta sai. Kuuden maissa tajusin, että alkaa olla aikamoinen nälkä ja pääkin alkaa tulla kipeäksi, ja lopulta yhdeksän maissa olin saanut kaikki kuvat valokuvattua ja uudelleen pakettiin Grafoteekkiin lähetystä varten. Loput kaksi näyttelyteospakettia vielä hampaat irvessä puolipurin: tarkistin, että kaikki on suurinpiirtein ehjinä. Sinne ne jäivät lattialle, en jaksanut enää niitä paikalleen yrittää. Olin kotona kymmenen jälkeen.

Eli on se ajan hallinta hukassa itseltänikin. Ei kaikki viiveet näköjään johdu ulkopuolisista tekijöistä. Mutta toisaalta: tilanteelle ei juuri mitään voi. Kun heinäkuun loppu on deadline niin monelle asialle, x määrä asioita vain pitää yrittää tuossa ajassa runtata läpi. Olen sijoittanut ne mahdollisimman tasaisesti kuun loppupäiville. Välillä tulee iloisia yllätyksiä toisinkin päin - ehdin tekemään päivässä jo seuraavankin päivän hommia - mutta yleensä, valitettavasti, menee juuri toisinpäin. Se on kompromissin paikka taas. Ja toivontain. Se toivottavasti löytyy paikaltaan jostain keskiviikon ja torstain välistä.

---

On Sunday I thought, that I have plenty of time to bag all my prints at Jyväskylä Artists' Association's Artotheque into sellophane bags during its four hour opening time. Well, I did get over half of them done, but I still missed a lot. (And I hadn't even taken enough bags with me.) I have to take another round of it later this week, with better preparation.

Yesterday I left to my studio planning to check out the three parcels containing my works, sent from the Gallery Kohina in Joensuu, and to make some kind of rough plan for my Tree of Tears installation for my Grafoteekki exhibition in August, and take photos of the artworks at the same time. I somehow thought that I would have plenty of time to write my press materials for Galerie Pleiku exhibition in the evening, and because I thought I would be only a short time at the studio, I also bought only a tiny salad for my lunch there. At six pm I noticed, that I'm quite hungry and my head is starting to hurt, and finally at nine in the evening I had all the pictures photographed and re-packed for sending to Grafoteekki. I still half-opened the last two parcels from Joensuu: I just checked that everything looks just about right. I left them there, on the floor, I just didn't even try to put everything on their place. I was at home after ten.

So, I have a poor time management skills... But on the other hand: I can't really do much about this. When the end of July is the deadline for so many things, you just have to push yourself to make x amount of things. I've placed them on my calendar, on the rest of the July days quite evenly. Occasionally I have a happy surprise - I get some of the next day's jobs done already - but mostly, sadly, it's just the another way around. Then it's about compromising again. And that one extra day, which hopefully lies somewhere between Wednesday and Thursday.

torstaina, heinäkuuta 13, 2017

Kun menis kerralla / If Only I Had to do Everything Once


Muisto meren rannalta - A Souvenir From The Seaside , 2017


Muutaman "kaikki järjestyy, ehdin kyllä" -päivän jälkeen jälleen hirveän paniikkitilan äärellä. Sen sijaan, että olisin eilen viimeistellyt viimeisen yhdeksästä Kyyneltäjästä ja tänään vienyt sen (muiden kahdeksan kera) kehystettäväksi, eilinen meni taas elämän yllättävien käänteiden viemänä aivan toisin kuin olin suunnitellut, ja tänään olen jumittanut kotona hirveän migreenin kanssa. Onneksi eilisestä selvittiin säikähdyksellä, ja onneksi tämän päiväinen päänsärky on jo laantunut sellaiseksi, että olen jotenkuten toimintakykyinen, mutta yhtä-äkkiä huomaan olevani taas kahta päivää köyhempi. Tajuan, että en ehdi enää kehystämöön viemään edes niitä kahdeksaa työtä, jotka odottavat tuossa valmiina. Aikataulut lipsuvat.

Tuossa maatessani päänsärkyä pois mietin samalla, miten taas näin pääsi käymään. Ajattelin varanneeni omalle tekemiselleni reilusti aikaa, ja olin varautunut myös omiin virheisiini tai ongelmatilanteisiin, flunssaan ja päänsärkyihin, ja niihin elämän odottamattomiin kiemuroihin, joihin ei kenelläkään ole vaikutusvaltaa, ja joita elämä nyt väistämättä kantaa eteen. Aloin miettiä, mihin se aika on oikein hävinnyt. Tajusin, että olen heinäkuun aikana hukannut kokonaiset viisi työpäivää - siis kokonaisen normaalin työviikon - siksi, että asioita ei vain hoideta kerralla.

Esimerkkinä mainittakoon postitse odottamani sellofaanilähetys. Sen piti saapua viime viikolla kotiin kuljetettuna. Tajusin, että osoitteessa ei ehkä ole alaoven koodia, joten kävin varmuuden vuoksi napsauttamassa alaoven auki. Mitään ei kuulunut ja iltapäivällä huomasin, että postin seurantaan oli ilmestynyt tieto siitä, että pakettia oli yritetty toimittaa, mutta sisään ei oltu päästy jonkun esteen takia (esimerkkinä lukittu alaovi), ja että lähetys olisi noudettavana postista seuraavana päivänä. Ajattelin, että joku asukas oli käynyt nappaisemassa oven uudelleen kiinni, joten ei siitä sen enempää. Suunnittelin koko tiukille vedetyn työpäivän uusiksi: koska sellofaanit eivät saapuneetkaan silloin kun piti, en myöskään päässyt illalla pakkaamaan vedoksiani ja viemään niitä seuraavana aamuna postiin. Käytännössä ilta meni vapaa-ajaksi, kun ei ollut tyhjään tilaan mitään sellaista hommaa, jonka olisin saanut siihen aikaväliin mahtumaan, ja jonka olisi voinut jättää sopivasti kesken. Seuraavan päivän hommat siirtyivät päivällä eteenpäin, ja ketjureaktio jatkui seuraaviin päiviin, koska pääsin vasta aamupäivällä noutamaan sellofaanilähetykseni, ja pääsin vasta sen jälkeen pakkaamaan, ja kävelemään uudelleen postiin viemään lähetystä.

Paitsi, että kotona avasin paketin ja huomasin, etten ollut saanut, mitä olin tilannut. Olin tilannut kolmea eri kokoa sellofaaneja useampia paketteja. Koot olivat oikein, mutta jokaista oli vain yksi paketti. Reklamointia, meilejä, kynsien pureskelua stressin kourissa. Ei se mitään, virheitähän sattuu ja asiakaspalvelu oli hyvin ystävällistä ja täydennyssatsi luvattiin lähettää mahdollisimman pian. Saamani sellofaanit riittivät teosteni pakkaamiseen ja pääsin postiin juuri ennen sen sulkemisaikaa.

Maanantaina odottelin sitten täydentävää sellofaanilähetystä. Kävin jälleen jättämässä alaoven auki, mutta tällä kertaa kirjoitin myös ovikoodin kirkkaan oranssille post-it -lapulle ja teippasin sen numerokoodihärvelin viereen. Sitä ei yksinkertaisesti voinut olla huomaamatta, edes parin metrin päästä. Mutta jälleen iltapäivällä seurantaan ilmestyi teksti: "Vastaanottajan luona on ollut este, jonka vuoksi lähetystä ei ole voitu toimittaa." Tällä kertaa keskeytin kaikki työni, ja kävin tarkistamassa: sekä ulko-ovi oli auki että numerokoodi oli näkyvästi edelleen ovessa kiinni. Kirjauduin Postin chatti-palveluun, kerroin, että alaovi on ollut auki ja ovikoodi alhaalla, mutta jos kuskille kuitenkin voisivat toimittaa ovikoodini, koska haluan paketin tänään kotiin. Posti pahoitteli tapahtunutta ja lupasi välittää ovikoodin postimiehelle, joka ilmestyikin ovelleni noin varttitunnin kuluttua. Kysyin häneltä, oliko hän edes käynyt kokeilemassa ovea ja hän sanoi ihan suoraan, että ei - he kuulemma tietävät nämä talot, joissa alaovet on suljettu. Ihan oikeasti: maksan ylimääräistä siitä, että paketti tuodaan kotiin saakka, mutta tosiasiassa postinkantajat eivät edes vaivaudu käväisemään pihassa. He vain kuljettavat pakettia mukanaan päivän turhanpanttina. Nuori postinjakajatyyppi ei oikein tajunnut edes, mitä väärää tilanteessa oli, vaan naureskeli vaan, että eihän he mistään voi tietää, että lukittu ovi onkin yhtä-äkkiä auki. Sain sen käsityksen, että tämä on ihan vakiintunutta toimintakulttuuria (ja onhan se, koska minulla on monen paketin kanssa käynyt näin aiemminkin, en vain noin suoraa tunnustusta ole saanut).

Ongelmani on se, etten osaa keskittyä luovaan työhön, kun joku prosessi on kesken tai odotan jotain, enkä myöskään, jos joku asia jää vaivaamaan. Niinpä tuo maanantaikin meni ihan harakoille: ensin odottelin pakettia, sitten säädin sen toimituksen kanssa, ja loppuillan sapetti niin, ettei oikein pystynyt mihinkään. Onneksi aamulla sentään tiesin, että päivä menee pakettia vahdatessa, joten keskitin siihen paperihommia ja maksoin laskut (kuten aina teen, kun odotan lähetystä). Mietin vain, että jos kaikki olisivat hoitaneet osuutensa / työnsä hyvin, olisin saanut sellofaanit yhdessä lähetyksessä, yhtenä päivänä kotiin mutkattomasti toimitettuna, ja käytännössä olisin selvinnyt prosessista pienin ajallisin vaurioin - käytännössä  hukkatunteja ei olisi tullut yhtään. Puhumattakaan muista viime aikojen pieleenmenneistä prosesseista, jotka ovat kerryttäneet näiden hukkapäivien määrää.

Olen niin kurkkuani myöten kyllästynyt siihen, ettei asioita tehdä kunnolla. Ei ole mitään stressaavampaa kuin viivata asia yli to do-listalta huomatakseen parin päivän päästä, ettei sen hoitaminen kerralla onnistunutkaan. Lista ei tunnu lyhentyvän ollenkaan, vaan samaa asiaa pyöritellään parhaimmillaan useita kertoja. Vaikka osa bumerangimeiningistä johtuu selkeästi vain inhimillisistä virheistä (jotka sallittakoon), samalla tuntuu, että ihan silkka välinpitämättömyys ja ajattelemattomuus - ja laiskuus - ovat syypää ihan hälyttävän isoon määrään vastoinkäymisiä.

(Ärrinpurrin. Helpotti. Tämän postauksen kirvoitti se, että aamu alkoi sillä, että lähettämäni lasku oli hävinnyt ja piti lähettää toisen kerran; sitten sain perintäuhkauksen maksamastani laskusta ja lähetin sitä varten kuittikopion maksusuorituksesta; sitten vaivuin vain päänsärkykoomaan vuoteen pohjalle. Mutta hei, työhuoneen remonttimiehet pirauttivat eilen, että työhuone on käyttökelpoinen. Soittivat, kun olivat luvanneet soittaa. Valonpilkahdus.)

---

I'm just ranting about why nothing goes well with first trying. After a few pleasant 'everything will go ok, I have enough time' days I'm now again in a horrible panicking flush. I had planned to finish the last of the Tear Artisans yesterday, and the plan was to take it to the frame shop today, but something happened yesterday which made me forget all my plans, and today I've been fighting with migraine. I'm so glad yesterday was just a 'false alarm', and my head is getting better today and I can now do something, but I've just noticed that two days have gone past. And I realised, that it is too late to take even those eight already finished prints to the frame shop today. Slipping with schedules, I am.

When I was lying in my bed with headache, I wondered how did this happen again. I thought I had planned enough time for my work, and I had taken all my mistakes and problem situations into account, as well as possible flus and headaches, and those life events that nobody really can do anything about, and which are now presenting themselves like never before. I started to think about where my time has gone. And I realised that I've lost five days - a whole working week - because people aren't doing their jobs well.

One example is my sellophane bag order, which took two orders (first one delivered incomplete) from the sellophane seller; and I'm also very angry to post, which didn't deliver the orders as it should have been. I'm so completely bored to this: I'm striking out things on my to do list only to notice that they come back as boumerangs. The list isn't shortening at all. I don't mind the human factor, those errors and mistakes that just happen to everyone once and a while, but at the same time I'm alarmed because I feel that increasing number of these adversities happen only because of pure neglect and thoughtlessness - and lazyness.

(Arrrrgh. Writing this all helped a bit. Before going to bed with my head exploding, the morning had started with a message, that one of my bills had gone missing, and I had to re-write it and right after that I got a  red reminder of an 'unpaid' invoice, which I infact have paid, of which I had to send a  copy of my bank transfer to prove that I had paid. But what's positive: we got a call from the reno men at our studio: the studio is fixed. They had promised to call when the work is done, and they called. That's a tiny light at the end of a tunnel.)

perjantaina, heinäkuuta 07, 2017

Reidar ja minä / Reidar and I



Aina silloin tällöin kysytään, tykkäsinkö jo pienenä piirtää tai tiesinkö jo lapsena, että minusta tulee taiteilija. Yleensä olen vastannut, että piirsin varmaan siinä missä muutkin, mutta ei minusta pitänyt tulla taiteilijaa, vaan kirjailija. Katselinpa tässä kerran vanhempieni luona vanhaa valokuva-albumia, ja sieltähän tuo totuus tietenkin löytyi: 25.4.1974 tekemäni muotokuva Reidar Särestöniemestä. Äitini on kuvan yhteyteen kirjoittanut selityksen: 3v 10kk ikäinen Päivi piirsi tämän televisio-ohjelman "Reidarin värilliset aistumukset" innoittamana. Todellista varhaistuotantoa siis! (Huomatkaa vasemman käden hieno elegantti asento, joka tuskin on ollut kylläkään tarkoitus. Ja hienot muumimaiset varpaat, kaikki viisi.) Seuraavilla sivuilla on valokuvien lomassa muita pieniä nelivuotiaan minun piirroksia ja sitaateissa kommenttini: Minäpä olen oikea taiteilija.

Näköjään olen keittiöjakkaran kokoisena tiennyt tulevaisuuteni, vaikka sen välillä olin jo unohtanutkin. Itse en edes muista taiteilijan urasta ikinä haaveilleeni - lienevätkö kirjaimet ja sanojen taika vähän myöhemmin syrjäyttäneet kuvan? Muistan halunneeni vain kirjailijaksi niin kauan,  kuin mihin asti muisti riittää; aloitin ensimmäisen romaanini kirjoittamisen ensimmäistä kouluvuottani edeltävänä kesänä (en kylläkään tainnut päästä hienoa kansikuvitusta ja ensimmäistä sivua pidemmälle; käsinkirjoitettuna tuo romaani jäi varmaankin noin kolmen konekirjoitusrivin mittaiseksi.)

Tämä ylläoleva dokumentaatio ilmeisesti vastaa myös hyvin kysymykseen, minkä eräs toimittaja esitti minulle muutama vuosi sitten näyttelyni yhteydessä, ja johon tuolloin en osannut vastata: "Muistatko mitään lapsena kokemiasi suuria taide-elämyksiä?"

Mikä ihmeellisintä, minulla todella ON muistikuvia tuosta Reidar Särestöniemi -dokumentista! Muistan selkeästi sen värit ja sen tunteen, kun väriä levitettiin ruudun päälle.

Huomasin, että tuo värikylläinen Eeli Aallon dokumenttielokuva löytyy YLE Areenasta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/18/reidarin-varilliset-aistimukset - ja se näytti aivan niin värikkäältä, kun muistinkin.

Tietenkin oli melko hämmentävä hetki, kun jossain vaiheessa kesken dokumentin katselun tajusin, että en ole voinut nähdä tätä väreissä. Ensimmäinen väritelkkari kotiimme hankittiin, kun olin jo koulussa. Todennäköisesti moni dokumenttiin liittyvä muistikuvani on tullut myöhemmin, kun olen nähnyt valokuvakansiossa tämän äitini sinne ujuttaman piirrokseni - mutta kummallisen tutulta dokumentti tuntui silti, kun sen nyt uudelleen Areenasta katsoin.

Neljänkymmenen kolmen vuoden jälkeen.


---

Every now and then someone asks, if I liked to draw when I was little, or if I knew already as a child that I will be artist one day. I've usually replied, that I think I drew as much as every child, but I never ment to be a visual artist, but a writer. One time I was at my childhood home looking at an old photo album, and found out the truth: a portrait I had drawn in April 25.1974 of Finnish artist Reidar Särestöniemi. My mom had written a note below my artwork: 3 years, 10 months old Päivi drew this inspired about 'Reidar's colourful sensations' film on television. Truly early work that is! (Notice the elegant position of the left hand, which, probably, has been an accident. And the very Moomin-world like toes, all five of them.) The next pages of the photo album shows more small drawings by four-year-old me, with my comment: I am a real artist.

It seems that I have known my destiny when  I was the size of a kitchen stool. I had just forgot about it in between now and then. I really can't remember ever dreaming about being an artist - maybe the letters and the magic of words pushed the images away a bit later? I just remember wanting to be a writer as long as I can remember; I started my first novel the summer before my first school year begun (though I didn't manage to get any further than the very detailed cover illustration and first written page; which means, with my handwriting, that the novel was about three machine written lines long.)

This documentary piece of work also answers very well to a question, which one journalist asked me a couple of years ago, and which I couldn't then ansver: "Do you remember any big art experiences when you were a child?"

It's amazing, that I really DO remember this Reidar Särestöniemi documentary! I remember clearly the colours of it, and the feeling I had, when the paint was spread over the television screen.

I noticed that the  colourful documentary film by Eeli Aalto can be seen at YLE Areena YLE Areenasta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/18/reidarin-varilliset-aistimukset (no English subtext though) - and it looked just as colourful as I remembered.

So, it was quite distracting moment, when I, in midst of watching the documentary, realised, that I haven't actually seen this in colour originally. The very first colour television was bought to our family when I was already in school. Probably many memories that I have, have been born later, when I have seen this picture in the family photo album - but strangely familiar the documentary still was, when I now watched it again. 

After forty three years.




torstaina, heinäkuuta 06, 2017

Kesäpäivä museossa / A Summer Day at the Museum



Kesäpäivä II - Summer Day II

Kun ei taidettaan museoon esille saa, se pitää salakuljettaa sinne itse! :D

Aloitin pari päivää sitten järjestyksessään kahdeksannen Random Prints -projektini, joka tälläkin kertaa tapahtuu Suomessa. Kesäpäivä II-vedos on kuvallista jatkumoa viime vuoden erityisprojektille, joka toteutettiin geokätkentätyylisesti Porissa. Tänä vuonna taidekaupungiksi profiloitunut Mänttä sai kunnian olla ensimmäinen paikka, johon kirjeitä jäi löydettäväksi.

Tosiasiassahan matkasin Mänttään ja Serlachius-museoon, koska yksi teokseni on kutsuttu mukaan pienimuotoiseen näyttelyyn syksyllä 2018, joten olen oikeasti saamassa teokseni esiin museoon. Mutta voihan sitä ohjat ottaa omiin käsiinsä ja vähän nopeuttaa teostensa päätymistä museon seinien sisälle! En ollut suunnitellut jättäväni kirjeitä itse näyttelytilaan, mutta kun huomasin, että päänäyttelyn nimi oli Kesäpäiviä, en voinut vastustaa kiusausta. Näyttely oli niin hyvin vahdittu, että vaati jo melkoista sumplimista, että sain livautettua kuoren penkillä lepäävän näyttelyjulkaisun väliin - mutta onnistuipa se sittenkin. Toivottavasti joku on löytänytkin sen!

Pari muuta Mänttään jättämääni vedosta on ainakin löytynyt. Tarinoita voi lukea:
facebook.com/randomprints
randomprints.blogspot.fi

(Ja peukkuja vastaanotetaan #kaupunkienergiaa -stipendihaussa edelleenkin osoitteessa www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints (sivun alareuna, peukalon kuva mustalla taustalla.)

--

(Tämä Kesäpäivä II -vedos oli itseasiassa melko vaikea toteuttaa, koska halusin siihen värin, joka ei kuulunut musteiden väriskaalaan. Tein veden ensin sinisellä, sitten lisäsin sen päälle kerroksen vihreää ja keltaista. Se itseasiassa lopulta toimi ihan mainiosti, vaikka koevedoksia kertyi melkoinen määrä, ennenkuin sain ideasta kiinni. Kaikki koevedokset ja muut hukkavedokset ja hyvin työlään prosessin mukaanlukien tämä oli itseasiassa selvästi kallein Random Prints -vedos, jonka olen tehnyt - mutta olen iloinen, että vihdoin sain kokeiltua tätä kauan mielessä piillyttä ideaa, ja vielä onnistuin!)




When I can't get my art shown at the museum in other ways, I just have to smuggle it in myself! :D

A few days ago I started my eight Random Prints, which, also this time, takes place in Finland. Summer Day II print continues the theme of the last years Random Prints Special Edition, which was made with geocaching idea in Pori. This time Mänttä, a small Finnish town which has been profiling itself as a Art Town, was the very first of the several Random Prints locations this year.

In fact I travelled to Mänttä and Serclachius Museum because one of my artworks has been chosen to a small exhibition in autumn 2018 - so, I actually will get my art shown at the museum. But who can wait a whole year to get one's artwork inside museum walls? I really hadn't planned to leave any Random Prints envelopes to the exhibition space of the museum, but as I noticed that one exhibition was titled Summer Days, I just couldn't help myself. The exhibition was so well guarded, that it took a little bit of planning and a little bit of sneaking around, before I could slip my envelope in between covers of the exhibition book resting on a bench. But I managed! Hopefully someone has also found it!

A couple of other prints I left in Mänttä actually have been found already. The stories can be read at:
facebook.com/randomprints
randomprints.blogspot.fi

(And I still invite you all to like my #kaupunkienergiaa application at www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints (page bottom, white thumb on black background.)

---

(This Summer Day II print was actually a bit hard to execute, because I defied the gamut area and created a turquoise colour that really cannot be printed. I made this by printing the picture first in blue, and then overprinting it with green and yellow layers. It actually worked out quite nicely, although it took several misprints before I got a hang of it. So, because all the misprints and the very laborious work itself this is by far the most expensive of the Random Prints to make - but I'm very happy I finally tried this out with success!)




maanantaina, heinäkuuta 03, 2017

Kukkia minulle! / Flowers For Me!



Heinäkuu alkoi ilolla! Perjantaina sain kirjeen Otto A. Malmin lahjoitusrahastolta. Olen saanut henkilökohtaisen stipendin Coloria-sivuston kehitystyöhön. Tänään tieto julkisesttiin Otto A. Malmin lahjoitusrahaston nettisivulla.

Olen ollut tästä niin onnellinen, etten tiedä, miten päin olisin. Ajanpuutteen (nimenomaan Ehjän Työskentelyajan puutteen) vuoksi Coloria on jäänyt jo useamman vuoden ajan paitsioon - ja välillä asioiden tekemättömyys on käynyt vähän ahdistavaksikin. Tämä pieni apuraha tarjoaa minulle jonkin verran häiriötöntä laatuaikaa sivuston parissa ja pääsen uudistustyön alkuun.

Viikonloppuna avasin uudelleen Colorian Facebook-keskusteluryhmän. (Itseasiassa luulin, että Facebook oli arkistoinut sen, koska sellainen ukaasi minulle aikanaan tuli, minkä vuoksi siirsin väriuutisten jakamisen Colorian Facebook-sivulle. Siellä tuo ryhmä kuitenkin edelleen oli.)  Facebook-sivu saa jatkossakin toimia uutistenjakoalustana, mutta keskusteluryhmässä on kenen tahansa helpompi aloittaa keskustelu, mistä tahansa väriin liittyvästä.

---

This July started with Joy! On Friday I received a letter from the Otto A. Malmi Foundation. I've been granted a personal stipend for my work with Coloria website. Today the information was published in Otto A. Malmi Foundation page.

I've been sooooo happy about this! Because of my constant lack of time (and for the Distraction-Free Working Time especially) Coloria has been offside for several years already - and at times I've been a bit distressed about it, knowing there's so much left undone. This small grant allows me to Concentrate on my work, and I can finally start the renewal project.

Last weekend I reopened the Coloria Facebook Group. (Actually I had thought that the Facebook had archived it, because it once send me a note that the group would be archived and I should open a Facebook page - which I did, and where I have continued sharing colour related news. But now I found out, that the group is still there!) Bilangual (Finnish & English) Coloria FB page still continues sharing colour news, but in Coloria Group starting discussion about colour is easier for anyone.

sunnuntaina, heinäkuuta 02, 2017

Kaikenlaista / Everything and all


(Salaisuus / Secret, 2017)


Ahkeran ajan erottaa siitä, että silloin ei yleensä ehdi kirjoittaa edes sellaisia muistiinpanoja, joita kipeästi myöhemmin tarvitsisi, saati sitten blogia. Vaikka välttämättä nyt ei ole suoranaisesti ahkeruudesta: paljon on tosin tullut tehtyä, mutta syynä asioiden vääjäämättömät käänteet ja asioiden yllättävyys. Minähän pusersin oikein tietoisesti kaikki työt juhannukseksi nippuun, jotta sen ja Joensuun Galleria Kohinan näyttelyripustuksen jälkeen voisin aloittaa seesteisen ja etukäteen hyvin suunnitellun rentoilevan kesätyöskentelyn; suunnitelmani sisälsi päivittäistä paniikitonta käyskentelyä kesäilmassa, pitkiä ja leppoisia kahvihetkiä ja täysin stressitöntä tekemistä. Sen sijaan:

Suunnitelmani päästä ajoissa Berliinin näyttelyyni tarkoitettujen pitkien riisipaperivedosten pariin kaatui lähtöviivalle. Niin monta projektia kun voin kotiin siirtääkin, tämä vie tilaa eikä sovi parketille, ja sen toteuttamiseen olisin ehdottomasti tarvinnut muutaman työhuonevuoron. Jos suunnitelma olisi mennyt nappiin, työt olisivat nyt liki valmiit ja mieli rauhallinen. Sen sijaan juhannuksen alla kuulimme, että työhuoneelta on löytynyt joistakin saumoista kreosiittia. Sen poistaminen piti alkaa heti tällä viikolla ja projektin piti kestää vain pari päivää. Koska työhuoneella oli pienemmässä huoneessa reilusti tavaraa työstettävän sauman päällä (työpöytä, hyllyjä, ja vaikka mitä), Timppa vietti koko juhannussunnuntain roudaillen tavaraa syrjempään, että työmiehet pääsisivät töihin ongelmitta ja mahdollisimman nopeasti. Koska prosessin piti kestää vain pari päivää ja olla tällä viikolla ohi, tavarat vain siirrettiin edestä - ja nyt huone on sellaisessa järjestyksessä, ettei siellä työskentely oikein onnistu, ainakaan isojen paperien kanssa, kun lattiatilaa ei ole.

Tottakai prosessi pitkittyi. Jostakin Tourulan kivääritehtaalta löytyi asbestia, jonka purkamiseen tarvitseekin sitten odotella useampia päiviä toimenpidelupaa. Emme ole ihan varmoja, koskiko tämä meidän huonettamme, mutta työn alkua se joka tapauksessa on viivyttänyt. Toivottavasti ei sen kestoa. Tarkka aikataulu ei ole oikein vieläkään selvillä, mutta vaikka työ olisi valmis ensi viikollakin, sen jälkeen päivä menee taas roudaamiseen, välillä on käytävä Joensuussa purkamassa näyttely, ja kun työhuoneelle pääsee takaisin pari viikkoa on jo menetetty. Lyhyt aika sikäli, mutta kolmannes käytettävissä olevasta ajasta. Jos siis hyvin käy.

(Puhumattakaan siitä, että kyllähän tässä vähän miettii, että kuinkahan paljon sitä kreosiitti-asbestiitticocktailia on tullut Kivääritehtaalla hengitettyä. Tai suorastaan läähätettyä sisään, sillä monet työhuoneella tekemistäni projekteista ovat olleet sellaista pulssin nostavaa hikijumppaa.)

No, yritän ajatella positiivisesti. Hyvä, että huomattiin edes nyt, ja hyvä, että korjaustoimenpiteet (tai ainakin niiden aloitus) käynnistyivät niin nopeasti.

---

Mieltä ei ylennä sekään, että Joensuun näyttelystäni ei ole ollut minkäänlaista lehtijuttua yhtään missään. Se on aivan kuoliaaksi vaiettu "virallisen" lehdistön puolelta. Voin vain olla kiitollinen niille muutamille somettajille, jotka ovat jakaneet tietoa netissä tuttavilleen, ilman heitä näyttelynäkyvyys olisi ollut aikalailla fiasko. Minulle tuli vähän yllätyksenä, että galleria ei toimi aktiivisesti lehdistönäkyvyyden saamiseksi näyttelylle (tiedotteet sieltä lähetettiin alueen lehdistölle kyllä ennen näyttelyä, mutta heidän toimintaansa ei kuulu mitenkään sen jälkeen yrittää saada juttua näyttelystä, esimerkiksi jutun perään toimittajille soittelemalla, jne.), joten yksi päivä tässä vierähti myös siihen, että ensin googlailin Joensuun alueen viestimiä ja sitten lähettelin sinne uudelleen juttupyyntöä. (Toisaalta, eipä sinne työhuoneellekaan päässyt...) Edelleen hiljaista.

Vaikka ei tässä muutenkaan ole tarvinnut peukaloitaan pyöritellä työhuoneella kotonaankaan. Olen vedostanut, signeerannut ja pakannut teoksia. Muutama viikko sitten lähti neljä täysin uutta teosta Galleria G:n Summer Prints -näyttelyyn Helsinkiin (kuvassa oleva Salaisuus yksi niistä). Viime viikolla paketti lähti G12-galleriaan Kuopioon ja ensi viikolla vien uusia töitä Emalipuukauppaan (Höyry-gallerian alakerrassa) Korpilahdelle. Kaksi päivää olen signeerannut teoksia, joita en ole ehtinyt aiemmin signeerata. Olen työstänyt uutta Random Prints-projektia ja yrittänyt saada sille Helenin #kaupunkienergiaa -stipendiä (käy peukuttamassa: https://www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints/). Olen hoitanut Habitare-juttuja valmiiksi ja ilmoittauduin myös Hygge2017-messuille Jyväskylässä. Olen tilaillut paperia, musteita ja sellofaanipusseja. Kaikenlaista touhukasta.

Ja eilen sain ihanan kirjeen, joka lienee julkinen huomenna.

Eli ei pilviä ilman hopeareunoja...

---

I find that when I'm industrious, I usually don't take time even to write those notes that I later would need badly, not to mention writing anything to my blog. Although it's not really my industrious working this time: I've done a lot, but most of it because of how things have turned out, those little life's surprises. I was so determined to push all my other errands finished by midsommer, so I could start my well-planned and laid back creative working after midsummer and Joensuu trip (setting up Galleria Kohina exhibition). My workplan even included a couple of hours walks in the summer weather every day, easy, long daily coffee breaks and fully stress-free working. Instead:

I planned to start with a long prints on rice paper for my Berlin exhibition right after midsummer, but the plan stopped before getting started. There are so many projects I can do in my studio at home, but for this one I really need space and I can't even think about making it on our wooden floors. And if everything had gone as I planned, the prints would be almost finished now, and my mind would be easy and clear. However, just before midsummer weekend we heard that there has been creosite found at the studios. The removal job was supposed to start this week and be over in two days. We needed to clear space for the workmen, which was easy on the spacious bigger room, but one day job in smaller room, where the desk with shelves filled with stuff were just above the seam to be worked on. Timo spent the whole Sunday moving stuff around and making space, so everything would be ready for the workmen to start their job as soon as possible. Because the whole job was supposed to take only a couple of days and be over this week, we didn't think anything else but moving stuff to make space for workmen, and now the room is in such way, with stuff from the smaller room filling the big studio room's floor, that working is practicly impossible, at least with those big papers.

Of course, it didn't go as planned. There was asbestos found somewhere at the Kivääritehdas building, which requires other working permissions, and applying them takes a few more days. We're not quite sure if the asbestos is found in our room precicely, but it has prelonged starting of the job anyway. Hopefully it still will take only a couple of days, and not more... We don't know the schedule yet, but even if the work gets done next week, it will be one day for getting everything back in place after that, and with a trip to Joensuu to pack the exhibition in between, already two weeks' working time is lost. Short time in general, but it's a third of the time I have. IF it goes well.

(Not to mention about the whole subject itself: I'm just thinking how much creosite and asbestos have I breathed in during these years in Kivääritehdas... Heavily, mostly, beacuse many of my projects there have been sweaty workouts with packing and all kinds of heavy stuff.)

Well, I try to think positively. It's great it was found even now, and it's great that the repair job (or at least trying to start it) happened so fast.

---

Another low right now, is the press publicity of my Joensuu exhibition. There has been no articles in any local newspapers or any other 'official' press (other than mention at some event calendar with all other events). I'm just so thankful for those couple of people who has shared information about my exhibition in social media, because without them my exhibition exposure would have been completely fiasco. I was a bit surprised to hear that the gallery itself doesn't work actively to get any press publicity for the exhibition (yes, they have sent the press releases for the press before exhibition started, but it ends there; they don't reach for press afterwards to get some story published). So I spent one day first googling the Joensuu newspapers and other press, and then I resent the request for some kind of - even small - article on the exhibition. (Well, I didn't get to the Kivääritehdas studio anyway...) Still quiet.

But, in reality, there has been enough for me to do in my home studio also. I've been making prints, signing and packing. A few weeks ago I sent four completely new prints to Summer Prints exhibition in Galleria G, Helsinki (Secret, in this posting, being one of them). Last week I sent several works to Kuopio and next week I will take some of my newer prints to Emalipuu shop (downstairs of Höyry gallery) in Korpilahti. I've spent two days signing prints that I haven't got time to sign before. I've worked with my new Random Prints project (due to start next week) and I have tried to get a #kaupunkienergiaa grant for it from Helen (please, go and click the thumb at the bottom of the page: https://www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints/). I've planned some Habitare stuff and I also registered to Hygge2017 event in Jyväskylä (in autumn). I've ordered papers, inks and sellophane bags. All kinds of stuff.

And yesterday I received a wonderful letter, which will be public tomorrow.

No clouds without silver lining.

keskiviikkona, kesäkuuta 07, 2017

Uusia Kyyneltäjiä / New Tear Artisans



Teki hyvää olla pitkän aikaa äärimmäisen pienellä netin käytöllä ja keskittyä vain Italian ihanuuteen ja Oleelliseen. Pienellä halvalla nettiyhteydellä pystyin juuri ja juuri sähköpostit tarkistamaan; Instaan kuvia päivittelin lähinnä alakerran gelaterian vapaalla nettiyhteydellä. Kaikki vähänkin vaatinut työ sai jäädä: nettiä näköjään tarvitsee ihan kaikkeen. Irtiotto, jota eivät haitanneet edes kieltävät apurahapäätökset, joita tuntui tulevan sähköpostiin joka toinen päivä. (No, vähän liioittelua, mutta silti - kuinka montaa apurahaa olen oikein hakenut?)

Ihanuus.

Vaikka se johtikin sitten siihen, että kotiin palattua on ollut ihan käsittämätön paniikinkaltainen hoppu kaikella mahdollisella, kun jonossa ovat pitkän tuon melkein netittömän ajan rästityöt ja niiden perään kasautuneet normaalityöt vaanivat samaan aikaan kuin uusia teoksia pitäisi tehdä. Musteiden ja papereiden tilausten kanssa pelaamiset kaupan päälle, ja yhtä-äkkiä sitä huomaa jälleen käyvänsä epätoivoista kamppailua aikaa vastaan. Kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta sain kuin sainkin kaksi uutta Kyyneltäjää vihdoin viimeisteltyä Joensuun Galleria Kohinan Kyyneltarha-näyttelyyn (aukeaa 20.6.), ja keittiössä on puolivälissä prosessia valmistumassa muutama uusi hedelmä Hyvän ja pahan kyynelpuuhun. (Kunhan saan ensin viimeisteltyä työt Suomen taidegraafikoiden Summer Prints -näyttelyyn, sinnekin pitäisi lähettää teokset ensi viikolla...)

Jotain kuitenkin Italian Ihanuudesta olen säilyttänyt: otan stressini lunkisti. Vaikka on kiire, ei se panikoimalla helpota, päin vastoin. Istun työhuoneessani, ikkunat auki aurinkoon, ja juon kahvia kevyen lämpimän kesätuulen puhallellessa ympärillä. Voi niitä teoksia näinkin tehdä.

---

It was so absolute phenomenally fantastic to almost abandon web for over a month, concentrating on just the beauty of Italy and everything Essential. My cheap prepaid allowed me just about read my email; and downstairs gelateria offered a free wifi to upload some pics to Instagram. But the Work, that I just had to let go (suddenly I noticed how much I use interneet to almost everything I do). It was a little take-off from normal life to somewhere else, which wasn't even destroyed by all those systematical nos to my grant applications, which seemed to pop in my email every other day. (Well, slight exaggeration there - but still - how many grants have I really applied?)

Wonderfulness.

Of course it lead to the homecoming from hell: all those neglected projects for over one months time + the basic job on the top of them, at the same time, when I should totally concentrate on my new artworks. Plus add some problems with inks and paper orders there, and suddenly I find myself in the mids of the desperate fight agains time. Against the unlikelihood of me finishing any new artworks at this mess, I actually did just make two new works for the Tear Artisans series to be shown first time in the Garden of Tears exhibition at the Galleria Kohina in Joensuu (starting June 20), and there are several pigment transfer works for the Tree of the Tears of Good and Evil at the process... (Which I will continue after first finishing the new prints for the Summer Prints exhibition by the Association of Finnish Printmakers, they should be shipped next week...)

But there's something left from the time spent in Italy: I should stress all about this, but I'm taking it easy. Yes, I'm in hurry, but it won't help anything if I'm panicking around, quite an opposite. I sit in my studio, windows open to sun, and I'm drinking coffee while a warm summer wind blows around. I'm loving this my new way of working.