torstaina, kesäkuuta 18, 2020

Valoa horisontissa!


Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020

Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.

Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.

Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)

Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.

Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.

Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.

Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.

Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.

Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.

Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.

Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.

Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.

Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.







keskiviikkona, toukokuuta 13, 2020

Luonnonvärijuttuja / Natural dye stuffs



Nyt on antotypia-projektini ensimmäiset testikuvat saaneet olla jo viikon olohuoneen (!) ikkunassa valottumassa, ja yksi suuri helpotuksen huokaus hengähdetty. Tämä oli testauksen ylivoimaisesti tärkein, hankalin ja pitkäkestoisin osio toteuttaa. Nyt kakkosvaiheessa, sillä välin kuin ensimmäiset testivedokset valottuvat, jatkan prosessia luonnonväreillä ja myöhemmin kesällä pääsen keräilemään kukkia ympäristöstä projektiini, mutta nämä jälkimmäiset työvaiheet eivät ole yhtään niin kuormittavia. Pyrin nyt keskittämään värien tekemisen kahteen päivään viikossa, jotta voin muina päivinä levittää pöydille muita projekteja.

Helpotus oli myös se, kun sain kirjoitettua projekteille kunnon aikataulut. Tai pikemminkin otettua käyttöön lukujärjestyksen kaltaisen systeemin, johon yritän nyt nojautua, etten tee vähän kaikkea yhtä aikaa (ja muistan syödä ja pitää kahvitauonkin).

Toinen helpotus on ollut projektien jakaminen pienempiin osioihin. Kun valmista ei synny joka päivä tai edes joka toinen viikko, helposti ajautuu siihen huonoon harhaan, ettei ole saanut aikaiseksi mitään - vaikka asiat ovat edistyneet hyvinkin nopeaa tahtia kaksitoistatuntisina työpäivinä seitsemänä päivänä viikossa. Kummasti auttaa, kun saa yliviivattua työlistaltaan pieniä juttuja, kun ne tulevat tehdyksi. Sitä vain kaipaa jonkinlaista todistetta itselleen siitä, että asiat ovat edistyneet, ja edistyvät!

On vain tyydyttävä siihen, että kun on paljon työn alla ja työläitä projekteja, asiat eivät loikkaa hetkessä maaliin saakka.

Kyllä se tästä.

---

Now my first exposure batch of my anthotype project have been exposuring about for a week in our living room (!) window. This was the most important as well as difficult part of the project to make. Now I'm making second batch of the traditional natural dyes, and later, in summer, I'll be able to pick flowers to my project, but these phases will be nowhere near as hard as this first one. Now I'm trying to concentrate this project in two days of the week, so I can make other projects on other days more freely.

A big relief was also, when I finally made schedules for all of my projects. Or more likely, a time table for each day, for what to do and when. It helps so I don't do everything at the same time (and also remember to eat and have a coffee break).

Another relief has been dividing these projects into smaller sections. When I don't get things finished each day or even every other week, it easily brings out the delusion, that I haven't done anything - even though the projects have progressed well in twelve-hour workdays in seven days a week. It helps a lot, when I can over line things from my list after I've done them. Apparently I just need a proof to myself that the things are proceeding and they will!

I just have to be content on the fact that when there is lot on it's way and the projects are laborious, the finish line won't be reached in a day.

Everything will work out just fine.




keskiviikkona, huhtikuuta 29, 2020

Projekteja projektin perään / Projects after project




Ensin lamaantuu, sitten löytää itsensä superhypertehomoodista. Pöydällä on jälleen ihan liian paljon projekteja, mutta mitään ei voi karsia pois. Pitää vain yrittää tasapainotella niin, että jokainen pääsee vuorollaan työn alle ja akuuteimmat aina ensin.

Koska olen luonteeltani luetteloija, tein tietenkin itselleni työlistan:
  • Antotypia-projektit. Työprosessia voi seurata omassa blogissaan osoitteessa anthotypical.wordpress.com ja IG:ssa hashtagilla #kuvienkaiku
  • Coloria 20v -projektit. Väriteemainen sivustoni täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Suunnitellut miitit ja workshopit peruuntuivat (tai siirtyivät hamaan tulevaisuuteen), mutta en ole luovuttanut kokonaan. Luvassa on mm. kaksi ikkunanäyttelyä, joiden valmistelua voi seurata IG:ssa hashtagilla #coloria20 (Ei vielä paljon seurattavaa, kun just aloitin homman...) Toinen näyttelyistä (luonnonvärit) tulee oman työhuoneeni näyteikkunaan heinäkuussa, ja toisesta lisätietoa, kunhan se edistyy vähän pidemmälle.
  • Uusia teoksia:
    8 uutta vedosta Toinenlainen arki -sarjaan.
    6 uutta vedosta Ihmisiä saarillaan -sarjaan.
    12 uutta vedosta / uudet sarjat.

    Nämä ovat olleet työn alla ja melkein valmiitakin jo vaikka kuinka kauan, mutta kun en meinaa löytää tarpeeksi "ehjää" aikaa, jotta oikeasti pääsisin viimeistelemään työt ja tekemään edes koevedokset niistä, että asia edistyisi vähän. Mutta kunhan tuon antotypia-projektini akuuteimman osan saan ensin kiireellisimpänä alta pois...
  • Colour Wheels Gone Mad - monotypia / monoprint -projekti Coloria.netin 20-vuotisjuhlavuoteen liittyen. Materiaalit sain kokoon vihdoin tällä viikolla, joten työn pääsen aloittamaan toukokuun alkupuolella. Tätä projektia voi seurata IG:ssa hashtagilla #colourwheelsgonemad
  • Toinen monoprinttiprojekti, vielä vähän salainen, mutta ollut suunnitelmissa jo viime vuoden keväästä! Pari kuukautta sitten vihdoin keksin, kuinka toteutan tämän ja tähänkin on jo materiaalit koossa, joten toukokuussa pääsen vihdoin tämänkin pariin. Lisätietoa, kunhan speksit on täysin kunnossa.
  • Värit ja kemia -kirjanen, joka on vielä kuvitusta ja taittoa vailla. Työajaksi olin (tottakai) epäonnisesti valinnut tämän kevään ja kirjanen piti suihkauttaa jo loppukesästä Coloria.net 20v -juhlavuoden tuotoksena ulos, mutta uusiksihan tämä aikataulu meni, kun tuli muuta säätöä. Työn alla kumminkin, ja johonkin meinaan sekä kuvittamiselle että taittotyölle aikaa varata. (Painatus onkin sitten eri juttu, kun siihen varaamani rahat kuluvat nyt muuhun. Mutta eiköhän sekin jotenkin järjesty - ja murehdin sitä sitten, kun kirja on muutoin kasassa.)
Nämä ne akuuteimmat, jotka ajattelin pusertaa kokoon juhannukseen mennessä. Ei ehkä ihan realistinen aikataulu tosin, koska useimmat näistä projekteista sisältävät kymmeniä aikaavieviä alaprojekteja. Mutta epärealistinen tässä täytyy olla, jotta saa jotain aikaiseksi.

Ja ihan kuin näissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, aloin tänään askarrella itselleni verkkokauppaa. En ole nyt tehnyt nettihommia pariin vuoteen, ja aika tehokkaasti tieto päästä näköjään häviää. Piti googlata erikseen ohjeet lapsi-teeman tekemiseen, joten ei tämä kauppa varmaan ihan heti aukea :D






First I almost paralyzed and got nothing done, and now I've found myself in this super hyper over active mode with dozens of project on my desk, and not even one I could leave without attention. I just have to balance in a way that every project gets some attention at some point.

Because I like doing lists, I made a list of these:
  • Anthotype projects which you can follow in their own work diary at anthotypical.wordpress.com and on my IG with hashtag #kuvienkaiku
  • Coloria 20 years projects - my colour themed website turns twenty this year. All the events and workshops I planned were cancelled, but I've not given up. There will be two display window exhibitions, and you can follow preparing of those in IG with hashtag #coloria20 (Not much yet...) The other tiny exhibition on natural dyes will be shown in my studio display window, and I'll share more information of the other later on.
  • New artworks
    8 new prints to the Another kind of life series.
    6 new prints to the People on their islands series.
    12 new prints / new series.

    These have been on my desk for ages, and almost finished, but I just can't find "clear" time to really finish those sketches and print the first test prints of them. But until the most acute phase of my anthotype project is over...
  • Colour Wheels Gone Mad - monotype / monoprint -project for my Coloria.net 20 year anniversary. I finally received all the materials I need this week, so I can start the work by the beginning of may. This project can be folloed in IG with hashtag #colourwheelsgonemad
  • Another monoprint project... there's a bit secrecy still, but I have planned this since the spring last year! A couple of months ago I finally figured out how to do this, and I also have now materials for this, and I can start working with it in May too. More information to come!
  • A booklet about colour and chemistry (in Finnish only) has been written already a few years ago, but is still missing illustrations and layout. I had preserved some time to do this (of course) unluckily from this spring, and of course I had to reschedule everything. But it's on its way and I'm planning to find time somewhere. (Printing it will be whole another thing, since all the money I've saved for this are needed now elsewhere. But it will be ok in some way - and I worry about it then, when the booklet is otherwise ok.)

Here are the most important ones, which I thought to make by Midsummer. Not very realistic scheduling though, because most of these projects include all kinds of time-consuming subprojects. But I need to be unrealistic, if I just want to get something done.

And like this wasn't enough... I just started setting up a web shop for myself today. I haven't worked with web site projects for a couple of years now, and I can tell, that all the knowledge vanishes pretty fast. I had to google the instructions for making a child theme... so I won't be expecting this to open anytime soon... :D

sunnuntaina, huhtikuuta 26, 2020

Projektipäiväkirja / A Project Diary



Koska olen joka tapauksessa jo kuukauden myöhässä suunnittelemastani aikataulusta antotypiakokeilujeni kanssa, ajattelin, ettei parin päivän viive enää missään tunnu. Koska joudun nyt porrastamaan testipapereiden valottumista ja muutenkin projektiin liittyvää "sälää" on kertynyt niin paljon, että ajattelin, että on selkeämpi muistiinpanojeni kannalta, jos porrastan ainakin ensimmäiset pari osaa projektistani alkamaan joko kuun ensimmäinen päivä tai viidestoista päivä. (Joskin viimeisen osion kanssa tulee niin kiire, että laittanen testipapereita valottumaan ehkä jopa päivittäin - pitää sitten vain skarpata merkintöjen kanssa, että saa jonkinlaisen yhdenmukaisen tuloksen.) Kiwinkuorikokeilujen piti olla viimeinen testipaperierä ennen ensimmäisen osion valottumista, mutta koska laitan ensimmäisen setin valottumaan vasta toukokuun ensimmäisenä päivänä, ja koska sen vuoksi tässä nyt on vielä pari päivää aikaa, ajattelin lisätä testipapereihin vielä sipulinkuorilla tehdyt kontaktivärjäysnäytteet sekä koristeomenapuun omenista tehdyn värin. Ne molemmat ovat nyt keittiössä valmistumassa: kuivaneet omenat kattilassa ja sipulinkuoret papereiden päälle levitettynä painot päällään.

Hiljalleen päivittelen myös Anthotypical-sivuani. Nyt olen vihdoin saanut päivitettyä Anthotypical-sivulle projektisuunnitelman (englanniksi). Varsinainen kuvaus teoksista, joita varten olen näitä testejä tekemässä vielä sivulta puuttuu, mutta senkin kyllä jossain vaiheessa haluan esille laittaa - kunhan on oikea aika. Tällä hetkellä käytän kaiken likenevän ajan siihen, että saan testipaperit ajoissa valottumaan, ja että saan tehtyä kaikki näytteet, jotka ovat olleet suunnitelmissa.

Nyt on aika monta kertaa joutunut hokemaan itselleen, että "kyllä se tästä". Mutta kyllä siihen hiljalleen alkaa uskoakin.

---

Because I'm alread about a month late with my original schedule with my anthotype testing, I'm thinking that a couple of more extra days delay won't do any harm. Because I now have to make this project in several stages instead of one, I thought that it would be a great idea to have starting days for exposure times in the beginning of the month or in the fifteenth day. (Though, I think I'll be in such a hurry then with the latest stage / batch, that I'll add print to exposure each day - I just have to then be especially alert with all the notes, so that the results can be uniformly read.) Testing with kiwi peels was supposed to be my last test set before preparing the first batch for exposure, but because I'll set the first batch out for sun exposure only on May 1st, there's still a few days left for more tests. So, there are currently crab apples boiling and some onion skin contact dyeing happening in my kitchen.

Gradually I'll also add more information on my Anthotypical page. Finally I got to write my project plan and schedule. The introduction to my art processes to which I'm making these tests is still missing from the web page, but I will update that some day too - when it's the right time. At this moment I'll have to use every minute possible to get those test papers to exposure as soon as possible, and to make all the samples that I have planned to make.

So many times I have now repeated "There, there - It´ll be allright". But maybe I'm actually starting to believe in it too.


.

keskiviikkona, huhtikuuta 22, 2020

Aallon harjalla


[Poissa - Absent 14]

Ensin ajattelin, ettei tämä koronakevät juuri itselläni missään tunnu, kun kevät on yleensäkin itselleni aikaa, jolloin keskityn luovaan työhön. Ja kun keskityn luovaan työhön, aikalailla eristäydyn. Tarvitsen aikaa ajatuksilleni ja "ehjälle" tekemiselle. En käy kahvilla tai lounaalla ystävien kanssa (ja usein unohdan syödä koko lounaan), enkä muutenkaan tapaa juuri ketään tai käy yhtään missään. Sellaisina aikoina teen töitä kotona ja työhuoneella ja kävelen näiden kahden paikan väliä usein pitkiä kiertolenkkejä ajatuksiani keräillen. Se, mikä on erilaista tähän poikkeustilaan verrattuna, näkyy lähinnä kaupassa käynnissä työmatkalla (nyt en käy). Työhuoneeni ovet pidän normaaliaikoina avoinna vain kerran kuussa, ja se on sen verran harvoin, että ei sen pois jäämistä oikeastaan tajua (ennenkuin katsoo tiliotettaan). Ja sen huomaan myös, että kun nyt ei ole tapahtumia, joihin myyntipöydälläni osallistun - se jatkuva lähtöpakkaaminen ja paluupurkaminen on jäänyt pois.

Kuitenkin kaikki on totaalisen eri tavalla. Minulla on kova luottamus tulevaisuuteen, mutta silti kaikki tuntuu epävarmalta, ja hyvin toisella tavoin epävarmalta kuin normaalisti. Jossain välissä havahduin siihen pelottavaan tunteeseen, että ehkä katselen työhuoneeni ikkunan takana hiljalleen eloon herääviä puita viimeisen kerran. Tahdonvoima on kumma juttu, ja olen vakaasti päättänyt, että ensi keväänä katson samasta ikkunasta ulos - mutta siltikin ajoittainen epävarmuus muljahtelee vatsanpohjassa. Vaikka päivisin luulen uskovani siihen, että kyllä tämä tilanne vielä selviää, yöllä herään siihen, että huomaan puoliunissani tekeväni suunnitelmaa siitä, mitä tavaroita pystyn työhuoneeltani siirtämään kotiin, ja mitkä esineet pitää laittaa myyntiin.

Koko kevät on ollut melkoista aaltoliikettä. Maaliskuu ja huhtikuun alku meni jonkinlaisessa lamaannuksessa, siellä aallon pohjalla. Sitä teki paljon, mutta ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi fokus suunnata. Vedosten postittaminenkin alkoi stressata, kun itsellä ei ole mitään intoa postissa asiointiin, ja toisaalta, asiakkailta alkoi tulla viestiä, että he eivät halua noutaa vedoksia postin toimipisteestä tai edes automaatista. Sitten huomasin, että minullahan on pieniä teoksia, jotka voin itse sujauttaa suoraan postilaatikkoon ja jotka jaetaan asiakkaille suoraan postilaatikkoon tai postiluukkuun. Ja aika pian huomasin olevani jälleen aallon huipulla: kun nollamyyntimaaliskuun jälkeen saa pakata vedoksen pakettiin ja lähettää sen uuteen kotiinsa... se jos mikä valaa uskoa tulevaisuuteen.

Jo itsessään tilausten pakkaus ja lähetys on tuntunut suunnattomalta helpotukselta lomakesulkeisten ja loputtomalta tuntuvan budjetoinnin ja tulevaisuuden suunnittelun keskellä. Sitten koitti se hetki, kun tajusin, että yhden kuun vuokrarahat on koossa - olen jälleen saanut kuukauden lisäaikaa työhuoneelleni. Outo ilmiö, jonka olen huomannut aikaisemminkin: kun perusasiat saa kuntoon, tulevan suunnittelukin on aivan erilaista. Viime päivät olen suorastaan kylpenyt ideoissa; sellaisissa, jotka voin toteuttaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessakin, ja materiaaleilla, joita minulla jo on. Sen tahmean, siirappisen epätoivossa kylpemisen sijaan pää on vapautunut jälleen (eikä toivottavasti vain hetkeksi) riemukkaaseen suunnitteluun: tulevaisuuden pelkäämisen sijaan sitä ja tulevien projektien käynnistymistä suorastaan odottaa.

(Muutenkin asiat näyttävät ratkeavan ihan itsekseen: vien mielelläni postiin nyt myös niitä suurempia vedoksia - minulle neuvottiin luukku, jonne voin isommat pakettini viedä sisällä asioimatta! Minkä vuoksi ajattelin pitää postikuluttoman kevään koskien kaikkia minulta tilattavia vedoksia. Vastaanottajan tosin pitää lähetys noutaa sellainen isompi lähetys joko Postin toimipisteestä tai pakettiautomaatista (pienet työt tulevat xxs-pakettina muun postin mukana kotiin saakka). Kotiinkuljetuskin on Postilla tarjolla, mutta siitä joudun perimään 15 euron maksun. Jos olet kiinnostunut tilaamaan jotain, laita viestiä Facebook-sivuni kautta tai vaikka sähköpostilla paivi.hintsanen(a)coloria.net)



sunnuntaina, huhtikuuta 05, 2020

Antotypiaa - Anthotype



Siihen nähden, että tässä viime viikkojen (voisi sanoa viime kuukauden) aikana ei ole ehtinyt tekemään juuri mitään tuottavaa työtä, väsymys on ihan suhteeton. Juuri nyt pitäisi keksiä kaikkea innovatiivista ja heitellä pelastusrenkaita itselleen, mutta tekee mieli jäädä vain tähän lankulle makaamaan ja antaa olla. Pienet asiat alkavat olla ihan ylitsepääsemättömiä. Kun näppäimistön ajurit sekoavat ja kirjaimeen osuessa tuleekin monta kiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiirrrrrrrrrrrrrrrrrrrrjainta tai niitä jaa väliin (ongelma, joka ilmeni pari viikkoa sitten ja jonka luulin jo korjanneeni), sitä vain jaa tylsänä tuijottamaan monitoria, ja lopulta siirtyy sohvalle tuijottamaan ulos. Tsemppi on vähän haussa. Samalla niitä pieniä lohdun siemeniä: jokainen pienikin vedostilaus on tässä tilanteessa tuntunut niin Suurelta Lahjalta, että on pitänyt pidätellä itseään, ettei matkusta kielletyille alueille halailemaan ihmisiä. Jos olen jotain aiemmin puhunut tunteiden vuoristoradasta, niin en ole tiennyt, mistä puhun.

Olen jo hyväksynyt sen, että antotypiakokeiluni eivät todennäköisesti tänä vuonna mene niinkuin pitäisi. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että valmistelin tälle projektille aikaa vuoden, ja voin ihan hyvin odottaa toisen vuoden, jotta pääsen oikeasti sen tekemään. Tämäntyyppiset projektini ovat muutenkin yleensä pitkiä, mikä kiire minulla on? Silti pieni paine jyskyttää koko ajan päässä - ei sille vain voi mitään, että kun on selvä visio, on vaikea tehdä vain jotain "sinne päin", eikä luovuttaakaan halua. Luonnonvärien kanssa läträäminen on tuonut pientä iloa elämääni. Prosessit ovat hitaita (- peräti hyötyisivät tästä eristyksen ajasta, ellei kaikkea muuta säätöä olisi ilmaantunut siihen rinnalle viemään sitä hitauden vaatimaa aikaa). Yritän suhtautua kaikkeen zeniläisellä rauhallisuudella. Aamuisin nostan testipaperit keittiön pöydälle ja sivelen hitain, pitkin vedoin väriä niiden pintaan. Olen myöhässä, kyllä, mutta en aikaa voi kiirehtimällä hidastaakaan.

Työskentelyä antotypia-prosessin parissa voi seurata Anthotypical-blogissani. Blogia kirjoitan työvaiheista. Täydennän sinne myöhemmin varsinaiset teoskuvaukset - minulla on kaksi erillistä teossuunnitelmaa, missä tätä antotypiatekniikkaa tulen hyödyntämään ja mitä varten testejä juuri nyt teen.

---

When I think about how little I've worked in last few weeks with anything productive, I could state that my tiredness is disproportionate. Right now I should be very innovative and find new lifebuoys for myself, but I just want to lay here on slowly sinkin plank and let everything be. Even small things start to be insurmountable. When my keyboard drivers go mad and after hitting a letter I get seeeeeeeeeeeeeeeeeeeverrrrrrrrrrral letters or missing out some (a problem I thought I've already fixed when it first happened about few weeks ago), I just boringly stare the monitor before moving to couch to stare outside. The fighting spirit is a bit lost right now. At the same time there are some seeds of consolation: every little print order has been so Great Gift that I've had to stop myself from getting out to hug these people who are buying my art. If I've spoken about roller-coaster of feelings before, I've not known what I've spoken then.

I've already accepted that my anthotype testing won't probably happen as I had planned. I've tried to remind myself that I've already waited for a year, and I can really wait for another year to make it happen the way I planned. These kinds of projects are slow anyway - so what's my hurry? Even then a little pressure is in my head - I really can't help it: I have a clear vision, and it's really hard to do something just about, and in no case I want to give up. Besides, playing with natural dyes has brought some gladness in my life. The processes are slow (and would benefit of this time of isolation, if everything else hadn't come to eat the valuable time these processes need). I try to zen my way through it. In every morning I set the test papers on our kitchen table and brush dye upon them, layers upon layers, slowly. I'm late with this process, yes, but I can't make time go any slower by rushing things.

You can follow my work with this process in my Anthotypical blog. At the moment it's all about preparation but later I'll update the information about the art projects for which I'm making these tests.

.

sunnuntaina, maaliskuuta 29, 2020

Oletko taiteen ystävä? - Ole myös taiteilijan ystävä!



Viimeiset viikot ovat kyllä olleet melkoinen taloudellinen horror-show. Alkuvuoteen osuneet kalliit pakkohankinnat ja laskujen suma tyhjensivät tiliä niin tehokkaasti, että kylmä hiki on ollut pinnassa monena aamuna herätessä. Tukalaa oloa on lisännyt asunnon viime vuotisen putkiremontin vuoksi tuplaantuva vastike. Ja sitten alkoi maaliskuu. Teostilaukset loppuivat melkein kuin seinään ja muutamia jo sovittuja peruttiinkin, kun asiakkaat alkoivat olla huolestuneita omasta taloudestaan. Jouduin perumaan kerran kuussa pitämäni avointen ovien päivät, joiden avulla olen tähän mennessä melkein takuuvarmasti saanut työhuoneeni vuokran maksettua. Sitten, ihan yhtä-äkkiä olin tilanteessa, jossa mikään ei ollut niin varmaa kuin epävarmuus. Samalla on ollut hieman hämmentävää huomata, kuinka monelle on tullut täytenä yllätyksenä se, ettei taiteilijalla tai pienryrittäjällä todellakaan ole mitään tyhjyydestä ilmaantuvaa kuukausipalkkaa. Ja paitsi, ettei ole säännöllisiä tuloja, on kuitenkin säännöllisiä menoja - siis niiden normaali kodin vuokrien ja vastikkeiden ja muiden elinmenojen lisäksi. Oli pysähdyttävää havahtua siihen, että ehkä parin kuukauden päästä minulla ei ole enää työhuonetta, eikä mahdollisuutta jatkaa.

The last few weeks has been quite a financial horror show. I emptied my account on the beginning of the year with some very expensive (but necessary) equipment purchases and received some other very big bills, and I've bathed in cold sweat watching my money flying out of window. And then came March. Suddenly all the art orders stopped suddenly and some of them were cancelled, when people started to worry about their own economy. I had to cancel those once-a-month open doors days, which have provided a months studio rent at least. I was already a bit worried, but then, suddenly I was at the situation where nothing was so certain as uncertainty. At the same time it has been strange to realise, that so many people have been surprised to find out that there's really not a certain monthly pay check for artists and small enterprises - you earn what you sell. And besides that, you have all those monthly payments to pay - besides the normal living costs. It's very blood freezing to suddenly realise, that maybe in a couple of months time I won't have a studio anymore, or even a possibility to continue making art.


Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Cocoa and a cookie in my hideaway from the world (otherwise known as my studio). I am so deeply grateful of this space, and it makes my heart to break thinking that I may need to let it go. I've calculated that I'm able to pay my rent until the autumn at least, but then... It all depends on how this situation with corona virus will go, and if people will continue buying art. The truth is, however, that the art sales go low in every economical crises, and they will stay low for a long time afterwards. Let's hope this time it's different. ❤ A hug to all you who are in the same situation. I know there are many of you! ❤ . . #artistlife #taiteilijaelämää #workingday #workdiary #työhuone

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu



Nyt, muutaman viikon jälkeen asiat alkavat hieman kirkastua. Tai tilanteeseen alkaa sopeutua. Mitenkään selvillä vesillä en ole edelleenkään, mutta järjestelyillä ja hyvällä onnella olen saanut hieman lisäaikaa. Koskaan aiemmin en ole ollut niin iloinen apurahoista kuin juuri nyt. Jyväskylän kaupunki myönsi minulle pari viikkoa sitten avustusta työhuonekuluihin, ja sen avulla selviän kesän yli. Taikelta alkuvuonna materiaalikustannuksiin saamani apurahan ehdin osittain käyttää ennen tätä kriisiä, mutta loput ovat säästössä loppuvuotta varten, ja voin hätätilanteessa lainata itseltäni näistä rahoista yhden työhuoneen vuokran verran. Vuokranantajani on luvannut paitsi maksuaikaa vuokrien maksuun, myös alentanut pariksi kuukaudeksi vuokraa jonkin verran. Nyt tiedän, että jos vain nipistän joka ikisestä asiasta, selviän ainakin kolme kuukautta, vaikka kukaan ei tilaisi yhtään mitään, ja mistään ei tulisi myyntitilityksiä.

Now, after a few weeks time, things are starting to get more clear. Or maybe I've just got used to this uncertain situation. I'm not in the clear yet (far from it), but with some agreements and good luck I've bought myself a bit more time. Never before have I been so happy about getting grants but now. The City of Jyväskylä gave me a grant for my studio rent, which helps me over the following summer. I've already spent a part from the grant for material expenses I received from Taike (art council of Finland) earlier, but some it are saved for the rest of the year, and in emergency situation I can borrow myself a one month rent from it. Also my lessor has given me extra time to pay my rents and they have also lowed my rent a bit for the next couple of months. Now I know that, if I just save in every turn of everything, I can manage three months at least, even if no one would buy anything.




Tuttavani kommentoi (hyvää tarkoittaen), että nythän on aika sitten tehdä luovaa työtä, kun kaikki on peruuntunut. Mutta ainakin omalla kohdallani kävi juuri päin vastoin. Nyt aika on käytännössä juossut sormien välistä, kun kaikki päivät ovat menneet asioiden järjestämiseen ja pienten tulipalojen sammuttelemiseen. Tänään olen saanut lomakeurakkani valmiiksi (kaikki lisäaika-anomukset, ennakkoveron alennukset, apurahahakemukset), ja tulevina viikkoina rumba ehkä rauhoittuu sen verran, että pystyn jo johonkin muuhunkin. Eri asia sitten, saako itsensä keskittymään minkään luovan tekemiseen - ja tuleeko se luova työ sieltä ulos, kun mieli velloo ongelmanratkaisutilassa. Ja jaksanko? Tämän pari viikkoisen tauottoman hässäkän jälkeen olen niin tolkuttoman uupunut, että pienetkin asiat tuntuvat suurilta. Facebook-postauskin saattaa viedä tunteja.

Luovassa mielessä eniten huolta on aiheuttanut antotypia-projektini, jonka testivedosten aktiiviseen tekemiseen olin varannut nämä kevätkuukaudet. Koska kasvivärien haalistuvuuteen perustuva antotypia on riippuvainen valosta (työt valotetaan auringonvalossa ja aika on viikosta kuukausiin), ja koska aikani on kulunut pääasiassa juoksevien asioiden hoitoon, nyt juoksen kellon kanssa kilpaa, että saan testikappaleet valottumaan ajoissa, eikä projekti siirry vuodella eteenpäin. Toisaalta: nyt kiittelen itseäni ja järjestelmällisyyttäni. Tutut joskus naureskelevat pedanttisuudelleni, mutta kuinka järjettömän suuri apu onkaan hyvästä työsuunnitelmasta, josta voi oikeasti luntata, mitä pitää tehdä seuraavaksi, kun pää on ihan liian täynnä (tai tyhjä), että ajatus pyörisi siellä omaehtoisesti. Myös tämä vaihe, jossa sivelen valotettavat paperit kasviväreillä, on ihanan mekaanista työtä. Tällainen valmisteleva työ on normaaliaikoina hermostuttavan aikaa vievää ja hidasta, kun haluaisi vain jo siihen valmiiseen lopputulokseen, mutta juuri nyt ei ole mitään ihanampaa kuin saada aikaiseksi edes jotain - vaikka se sitten olisi näitä yksinkertaisia pieniä testipapereita. Pienetkin jutut vievät eteenpäin.

Joten: pysytään pystyssä - ja pysytään terveinä! ❤


One acquaintance of mine commented (meaning well) that now I have all the time I need for creative work, when everything else is cancelled. But, at least in my case, it's just the opposite. The time just runs between my fingers, when all days are spent with trying to fix things. Today I've finished filling forms and applying more time for payments, and maybe, just maybe, it will get a bit easier in future weeks and I'll be able to do something else too. Though, it's completely other thing, if I'll be able to make anything creative - and it anything creative happens when my mind its working with heavy problem solving. And if I'll manage and have enough strength. After these two weeks hassle I'm so totally exhausted, that even small things turn gigantic. Even Facebook-posting might take hours.

About my art processes, I'm most worried about my anthotype projectm, for which (making test prints) I had booked these spring months. Because the anthotype process is depending on natural light (prints are made by using sun light and the exposure time is from weeks to months), and because I've had to spent all my time to these errands, I now compete with time. I just need to get those sample and test papers ready for exposure in time, so that I don't have to wait another year to continue with it. On the other hand: currently I'm praising myself and how systematic I am. My friends sometimes make fun of my pedantic way of doing things, but at the moment my overly detailed work plan helps me more than I had ever guessesd: I can just follow the instructions without needing to think at all, which is perfect when my head is now too filled (or too empty?) to think about anything. Also the phase of this project is perfect: I just need to make the dyes and brush the papers with dyes, which is perfectly mechanical work. This kind of preparatory work is nerve-breakingly slow and time-consuming in normal times, when you just would like to see the finished work ready, but right now nothing feels better than to get at least something done - even though it would be just small test papers. Even small things carry me forward.

So: just keep on going - and stay safe!