sunnuntaina, syyskuuta 18, 2016

Kotona / At home


Viikko sitten päättyi Habitare. Oli ihan mahtavaa viettää sosiaalinen viikko, ja taloudellisestikin tapahtuma meni tarpeeksi hyvin, jotta ajattelin mennä ensi vuonna uudelleen. Ehkä jonkinlaista hienosäätöä pitää tehdä vielä käytäntöihin. Siinä vaiheessa, kun rahtauduimme Pasilan remonttiasemalla kassien kanssa kymmenen jälkeen illalla, aloin vahvasti kyseenalaistaa toiminnan järkevyyttä. Puoli kahden maissa yöllä kotiin tullessa olikin yhtä-äkkiä virkeä kuin peipponen, kun ennen sitä oli koko päivä ollut yhtä usvaista piiperrystä, josta ei ole oikein edes mitään mielikuvaa...

Viikon olen yrittänyt nukkua ja saada itsestäni uudelleen kiinni, mutta oikeasti tarvitsisin vielä viikon tai kaksi, jotta pääsisin jonkinlaiseen normaaliolotilaan. Onneksi ymmärsin pitää maanantain täysin tyhjänä lomapäivänä, muuten kaikenlainen järkiperäinen tahi älyllinen elonmerkki olisi jo kaikonnut. Ja tästä ultimaattisesta väsymyksen tilasta huolimatta olen tyytyväinen itseeni siitä, että hoidin kaikki messujen jälkihoitoon liittyvät asiat (inventaariot, teosten lähettämiset, uudet tilaukset, tavaroiden paikalleen laittamiset) heti tiistaista lähtien. Vaikka sitä aina ajattelee kirjoittavansa kaikki selkeästi itselleen muistiin, enpä enää näin monen päivän jälkeen ymmärtäisi, mitä tarkoittaa irtonaiselle lapulle sotkeentuneella tussilla hätäisesti kirjoitettu kut.pu.(meiliosoite). ("Kutsu popupiin"...)

Työhuone-Posti-Matkahuolto-Becker-kierros keskiviikkona veti takin aika tyhjäksi, mutta vielä jaksoin illalla maksaa ja lähettää laskut (taas mennään aika hyvin plus-miinus-nolla-linjalla taloudellisesti - muttei sentään tällä kertaa miinuksella). Viikonloppuna olen viikon aikana tehdyistä tehosuorituksistani nauttinut: käynyt tekemässä pieniä kävelylenkkejä ja vain istunut parvekkeella offline-tilassa (sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti) ja vain katsellut maailmaa. Aamukahvin juontiin parveke alkaa olla viileä, mutta onneksi villatakki ja villasukat on keksitty.

Ilmassa tuoksuu syksy.

---

Habitare ended a week ago. It was amazing week of social buzz and meeting people who like my artworks, and I managed also financially just so, that I might well take part also next year. Maybe I still have to make some fine tuning on some stuff. In the point, when it was already over ten pm and we were dragging our bags at the renovated Pasila station, I started strongly question the sanity of it all. And when we then arrived home at half past one next night, I suddenly was wide awake, when before that moment I could hardly stay awake during the day, of which I actually don't remember much...

During this week I've tried to sleep and get a hold of myself again, but really I should still need a week or two to recover. I was wise enough to have my Monday as a holiday - if I hadn't I doubt that I could even think right now. And besides this ultimate tiredness I'm very pleased of the fact, that I managed to complete all the little after-the-fair stuff (like inventory, sending artworks, new orders, returning things in their places) starting on Tuesday. I always think I'm writing everything down very clearly, but the fact is that when I look at my messy notes from the last days of the fair week, it takes time to solve those letter puzzles.

On Wednesday I had a studio - post office - bus station (package services) - Becker tour after which I was totally drained - but still I managed to pay all the bills and send some new invoices (again working with +/-/0 in balance, but at least not in negative side this time). And after this heavy load of work, I have now enjoyed my weekend fully, with no obligations: I've been walking around, and just sat on my balcony in offline mode (both concretely and metaphorically) and just viewed the world. It starts to get a bit chilly for drinking the breakfast coffee in the mornings, but that's why there are cardigans and woolen stockings.

It smells autumn outside.

maanantaina, syyskuuta 05, 2016

Habitare 2016 - osasto/booth 3b20

Vuosisatojen vaeltaja - The Wanderer of Centuries.
2015, 1/1, pigmentin siirto vanerille / pigment transfer on plywood

Kohta lähtee juna kohti Pasilaa ja Habitarea, ja mietin, että kuuleekohan kukaan osastollani (3b20) käyvä yhtään järjellistä ja ymmärrettävää lausetta koko viikolla. Sen verran väsyttää valmiiksi.

Olen aloittanut projektin kuin valmistumalla toiselle aikavyöhykkeelle lähtöön: kahden viikon ajan olen siirtänyt herätyksen aina viidestä kymmeneen minuuttia aiemmaksi joka aamu, kunnes tänään vihdoin pääsin ylös seitsemältä (ja päässä pyörii). Tämä kaikki, jotta ehdin messuille aamuilla ajoissa, vaikka nauttisin hyvin ja rauhassa hotellin aamupalan (johon pitää panostaa, koska se kuuluu hintaan ja muuta itselläni on tuskin varaa koko viikkoon syödä). Kello seitsemän aamuherätyshän ei varmaan kuulosta järin aikaiselle, mutta kun oma elämä on pyörinyt melkein neljäsosavuorokauden verran toisessa rytmissä... Tai, sanotaan näin, että seitsemältä herääminen ei tuottaisi tuskaa ja väsymystä, jos osaisi säätää vuorokausirytmiään myös sieltä toisesta päästä päivää, eikä ilta aina venyisi seuraavan päivän puolelle. Mistä ihmeestä se johtuu, että ideoille ja niiden työstämiselle otollisin aika alkaa vasta viisareiden kierähdettyä kahdentoista yli?

Olen ylpeä itsestäni siinä mielessä, että kerrankin aloitin valmistautumisen ajoissa. Kuukausi sitten ajattelin olevani työssä naurettavan aikaisin, pari viikkoa sitten meinasi iskeä lievä paniikin tunne, ja kyllä viimeiset päivät ennen auton pakkaamista lauantaina tuntuivatkin melko painostavilta. Paperihommat jäivät vielä viikonloppuun. Ja osastohan on vielä rakentamatta: se prosessi on edessä tänään.

Ihmeitäkin tässä matkalla on koettu. Kun torstaina koko päivä kului sutjakkaasti tavaroiden kokoamisessa ja lopputulos täytti työhuoneen edustan Tourulan taiteilijoiden tiloissa, alkoi hieman hermostuttaa, miten kaikki mahtuu autoon. Tein jo varasuunnitelmia. Mutta autoon olisi mahtunut vielä enemmänkin... (Osastolleni kyllä ei.)

FB-tapahtuma (saa jakaa)



Soon I'll catch a train to Pasila (Helsinki) and Habitare Fair, and I'm wondering if I can form any understandable sentences during the whole week, when I'm standing at my booth (3b20). I'm that tired already.

I've started this project like preparing myself to travel into another timezone completely: during a few weeks time I've let my alarm clock ring about five to ten minutes earlier each morning, until today I finally got up at seven (and my head is spinning). This all, because I want to be at my booth early enough each day, even after the hotel breakfast (which I have paid and which I will enjoy, because I hardly have any money to eat anything else the whole week). Waking up at seven doesn't probably sound very early, but when your life has been in whole another life rhythm, say almost quarter of the day later... Well, let me put it this way: waking up at seven would not be hard at all, if I could fix my rhythm also at the end of the day and if I'd learned to go to sleep much earlier. Why in the earth it is, that the best time for all the ideas and working with them is always after the midnight?

I'm very proud of myself in that I started preparing for the fair early enough this time. A month ago I was thinking that I started working ridiculously early for this, then a few weeks ago a slight panicky feeling started to form, and the two last day before packing the car on Saturday were quite horrible. Still I did some paperworks during the weekend. And the actual building of the booth is still ahead: today.

I have seen some wonders too. When at Thursday the whole day was spent on packing the materials for the fair and I got the whole hallway filled with mys stuff, I started to be a little bit nervous of how it would all fit in the car. I already made some b-plans. But we could have put even more stuff into the car, easily. (But for my tiny booth... probably not.)



FB event, please share



keskiviikkona, elokuuta 24, 2016

Varsinainen esteetikko... // A True Aesthete...?


Tunnustan, olen ihan koukussa life style- ja sisustusblogeihin. Ne ovat kuin ikkunoita johonkin utopistiseen maailmaan, jonka olemassa oloa on vaikea kuvitella, kun katsoo keittiönpöytää, jonka pintaa ei näy.

Sisustanko? En. Haaveilenko sisustamisesta? No... Kai sitten tavallaan. Tai en ehkä niinkään varsinaisesta "sisustamisesta" sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kodin saamisesta hengittävämmäksi ja avarammaksi tai edes sellaiseen kuntoon, että työhuoneestaan pääsisi olohuoneeseen ilman, että jokin projektipino kaatuu matkalla. Mutta jotta sisustusvaiheeseen saakka pääsisi, pitäisi ensin saada puolet asunnontäytteestä muualle (tässä tavaramäärässä ei enää oikein Pinterestin näppärät säilytysniksit auta) ja ensin fiksailla kaikki hiljalleen rapistumaan päässyt. Kuten keittiön kaapit, joiden kahdenkymmenen vuoden takainen maali on lohkeillut paloina pois ja paljastanut seitsemänkymmenen vuoden takaisen alkuperäisen puupinnan.

Remonttihaaveet ovat haihtuneet tällä taloudellisella takapakkikaudella, kun teosmyynti on jo toista vuotta ollut niin hiljaista, että sillä saa hädin tuskin vuokrat maksettua. Ei oikein voi haaveillakaan, että käyttäisi paria euroa suurempaa summaa yhtään mihinkään (tämä ei ole liioittelua), mikä ei ole oikeasti akuuttia. Jos ylimääräistä löytyy, se kuluu melkein automaattisesti työvälineiden päivitykseen - koska ilman työvälineitä, ei valmistu teoksiakaan, eikä ilman teoksia ole mahdollista saada vuokrarahoja kokoon. Joten parikymmentä vuotta palvellut päiväpeitto saa vielä palvella jonkun aikaa (vaikka siihen tuli reikäkin leikattua, kun vuode toimi paketoimisalustana jossain välissä) ja uutta maalipintaa saa odotella useampikin kohta huoneistossa.

Olen jo muutamaan otteeseen ottanut päättäväisen askeleen tavaroiden karsimista kohti. Ongelmaksi muodostui se, että asunnossa ei lopulta ole valtavasti turhaa tavaraa. En ole koskaan ollut mikään suuri koriste-esineiden ystävä (siis koriste-esineiden, joiden tehtävä on olla vain koriste-esine), mutta muutamasta isosta "turhasta" lasipurkista olohuoneen ikkunalaudalla en suostu luopumaan - koska ne ovat kauniita ja valo laskeutuu niiden läpi olohuoneeseen niin kauniisti. Sitten pitääkin jo vähän miettiä, mikä täällä olisi sellaista turhaketta, jonka voisi heittää pois. Suurin osa tilaa vievistä ja etenkin läjittyneistä tavaroista liittyy työhöni tavalla tai toisella. Sohvan taakse nojaa pari paketillista painotuotteita ja niiden päällä odottaa lisää painotuotteita. Olohuoneessa kaksi neliötä lattiatilaa vie muutama keskeneräinen työprojektini ja pöydän virkaa toimittavan vanhan puulaatikon päällä on pahvilaatikollinen toista projektia. Toinen sohva toimii parhaillaan parin laatikon väliaikaisena sijoituspaikkana vielä siihen saakka, että palaan Habitaresta. Eteisen laatikoston päällä säilytän niitä papereita, jotka eivät mahtuneet työhuoneen kaappeihin (kuvassa; olisi tästäkin varmaan jonkun houkuttelevammaksi stailatun ja paremmin rajatun kuvan saanut, mutten jaksanut kaunistella), ja niitä kortteja, jotka eivät mahdu korttikaappiin. Parvekepöydälle olen kesän ajaksi levittänyt akvarellitavarani (se niistä ulkona auringossa nautituista iltapäiväkahveista). Kotona minulla on varattu omalle työlleni kokonainen pieni huone (sen toisaalla olevan työhuoneen lisäksi), jonka täyteen ahdetun kaapin eteen on kasautunut pari neliötä lattialla odottavia materiaaleja, joille ei löydy mitään sijoituspaikkaa ja joita jatkuvasti tarvitsen. Paperileikkurikin saa odottaa työvuoroaan paperikasan alla ja toinen paperikasa on arkistoituna skannerini päälle, kun kansioihin ja hyllyille ei enää mahdu. Tämä ilmiö vahvistuu aina reippaasti aina näyttelyiden ja muiden tapahtumien alla, kun valmistelu on kiireisimmillään, mutta suurimmalle osalle työtavaroitani ei yksinkertaisesti ole paikkaa tässä asunnossa missään vaiheessa, vaan ne ottavat paikkansa sieltä, mihin ne lasken.

Näiden villiintyneiden ja kaikkialle levittyneiden työmateriaalien lisäksi ovat ne työtavarat, jotka odottavat hyvässä järjestyksessä omilla paikoillaan. Pienen työtilan lisäksi olen vallannut yhdestä huoneesta pienen Ikean kirjahyllyllä rajatun nurkkauksen, jossa on pakkauspöytä (pinta pullollaan tavaraa ja jonka alla ovat korttilaatikot ja tyhjiä lähetyslaatikkoja) ja lipasto kirjoille ja papereille. Itse kirjahylly kannattelee työkirjojen lisäksi sen päälle kasattuja laatikollisia työtavaroita ja siihen nojaavia tukipahveja, silkkipainoscreenejä ja käsittelyvuorojaan odottavia vedoksia. Päädyssä on syvä kaappi, jonka sisältä löytyvät tärkeimmät työkalut ja korttivarasto numero 3. Viidestä vaatekaapista yksi on varattu kirjoille ja vedoksille. Sängynaluslaatikoissa on lisää pakkausmateriaaleja, luonnonvalolamppuja ja papereita. Yksin jo pakkausmateriaalit vievät asunnosta noin pari kuutiota tilaa.

---

Minulta kysytään aina silloin tällöin, miltä tuntuu työskennellä pääasiassa kotona. Olen pääsääntöisesti tykännyt kotona työskentelystä, mutta nyt olen kyllä havahtunut siihen huomioon, että enhän minä itseasiassa työskentele kotona. Vaan asun työpaikallani.

Habitaren jälkeen odottaa yksi kuvitusnäyttely (marraskuussa), kaksi muuta näyttelyä (joulukuussa ja tammikuussa) ja yksi mittava popup-kauppa-projekti (marraskuussa ja joulukuussa). Sitten pidän ilmeisesti pienen näyttelytauon. Ehkä siinä vaiheessa pystyn roudaamaan sen verran työtavaraa toiselle työhuoneelle, että loput mahtuvat ilman ylimääräisiä temppuja niille varattuihin tiloihin. Jos sitten taas koti muuttuisi kodiksi työpaikan sijaan.

---

I confess - I'm hooked on interior design and lifestyle blogs. They are like windows to some kind of utopistic world, which feels so unreal for me as I take a look at my kitchen desk and can't even see the surface.

Do I furnish or decorate myself? No. Do I dream of making some interior design projects in home? Well... In a way. Maybe I'm not so much into furnishing or decorating my home, but I would like to make my home more spacious and roomy, or even in the condition where some 'project' piles of stuff wouldn't collapse each time I make my way from my work room into the living room. But I could really get to do something about it if I just could move half of the stuff somewhere else (so much stuff that nifty Pinterest tips just won't do it) and first fix everything that has been slowly deteriorated during these years. Like the kitchen cabinets: they were last painted twenty years ago and the paint is now chipping off and showing the seventy-year old wooden surface.

Any renovation dreams that I have had, have vanished during this economical regression, as the selling of the art prints has really been so slow during the last few years, that I have been barely able to pay my rents. I really can't even dream of using more than a couple of euros (not really exaggerating here) to anything that is not really acute. If I have any extra, it goes almost automatically to purchasing new work equipments and materials - because no equipments or material, no artwork, no possibilities to get money for rent. So, if my bed cover has done it's job for over twenty years, it can still go on a few more (even when I accidentally cut a hole in it, when I used my bed as a packaking platform at one point) and the apartment just has to wait new paint for some time still.

For a couple of times I have taken a few steps towards getting rid of any extra stuff I have. The problem is, that I really don't have so much useless stuff here. I have never been a big friend of any decoration stuff (that means decoration for just decoration's sake), but I have a few 'useless' glass jars at the living room windowsill, that I won't give up - because they are beautiful and the light lands in the living room so beautifully through them. But if I leave those out - then I really have to think, which stuff would be really that kind of extra that I could just throw away. Most of the stuff that takes a lot of space or are in some kind of piles in places they shouldn't be, are my work-stuff, in a way or another. A few boxes of printed material are placed behind the sofa, and upon those, there is an extra pile of print materials. At the living room a few square meters is reserved for my work project in process, and a cardboard box of another project is waiting upon an old wooden box which we use as a table. Another couch is a temporary placement for a few boxes until I get back from Habitare. Upon the hallway dresser I keep those print papers that couldn't fit into my work room cabinet (in pic; I would have probably could style this much better and also edit & crop the picture, but I decided just to show it how it is), and those postcards that don't fit into card cabinet. My aquarelle stuff has taken over the balcony table for the summer (goodbye the idea of having nice afternoon coffee set at the balcony). At home I have a whole small room reserved for my work (besides my studio space elsewhere), and in front of my workroom's full cabinet there are a couple of square meters stuff waiting some space to put them in - and which I need continuously. Even the paper cutter bench is waiting under a pile of papers, and another pile is archived upon my scanner, when they don't really fit into any folders or shelves anymore. This phenomenom amplifies (really) before exhibitions and other events, when my preparations are at their highest peak, but most of my work stuff really don't have a proper place in this apartment at any point, but they just take their place wherever I just lay them.

And, besides all these 'feral' and out-spread work materials are those nice and neat ones, that are just waiting in their own places. In addition to my workroom I have conquered a corner of one room, divided from the rest of the room with Ikea bookshelf. There's a small packaking table (filled with random stuff upon it, and keeping my postcard boxes and empty shipment cases safe under it) and a chest for books and papers. The bookshelf itself carries my work-related books and upon it a lot of boxes of materials, and several cardboards, silk printing screens and prints are leaning against it in the floor. At the other end of the space is a cabinet filled with my most important tools and a postcard depot number 4. Out of five hanging cupboards one is reserved for my books and prints. Under our bed there are boxes with more packaking material, natural light fittings and papers. The packaking materials alone take about a few squaremeters of space.

---

Now and then somebody asks, how I feel about working mainly at home. Mostly I've liked working at home, but now I'm actually realizing, that I'm not really working at home. Instead, I'm living at my workplace.

After Habitare there will be one illustration exhibition (in November), two other exhibitions (in December and January) and one large scale popup shop project (in November and December). After this all I'll probably have a small pause in exhibitions. Maybe at that point I could move my workstuff all to my (other) studio, so that the rest of it could fit without any extra tricks to the places that I have for them. And maybe then I'll have a home again, instead of a workplace.



lauantaina, elokuuta 20, 2016

Ovet avoinna / Open Doorways



Olen näpräillyt pieniä Ovet avoinna -pinssiteoksia. Tämä pieni kolmenkymmenen uniikin pienenpienen kuvan sarja on tulossa siis ensi kertaa esille ja myytäväksi Habitareen osastolleni 3b20. Kirjoitin näistä pidemmänkin esittelyn nettisivulleni, mutta sivuni ja siten myös siellä asuva esittely ovat olleet nyt vajaan vuorokauden mykkänä, kun serverillä on joku päivityspuuha menossa. (Oletan, että ongelmaa korjataan - ja toivottavasti oikeasti korjaantuu pian, koska sivulle on aika kova tarve juuri nyt.) No, tälle epäonnekkaalle takaiskulle en voi mitään - toivon vain, että tiedon etsijät löytävät sivulleni myöhemmin. (Postauksen lopussa vielä ydininfo näistä pinssiteoksista suomeksi ja englanniksi!)

Jokaisella pienellä teoksella on oma nimensä, joka on kirjoitettu kuvan taakse. Ne ovat minulle melkein yhtä tärkeitä kuin kuvat itse. Jotkut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä yhden sanan nimiä, jotkut melkeinpä lauseita. Vedossarjan alaotsikkona voisi hyvin olla Paluu paikkoihin joihin paeta, koska olen näiden kuvien ja niiden nimien myötä palannut myös seitsemän vuoden takaisen Paikkoja joihin paeta -kuvaparini luo. Teospari on ollut lähinnä henkinen taustamiljöö ja inspiraation lähde näille pienille kummilapsilleen - mutta nyt alkaa tuntua, että ehkä palaan teosten pariin ihan konkreettisestikin ja täydennän sarjaa uusilla teoksilla (alunperinkin Paikkoja joihin paeta oli tarkoitettu useamman kuvan sarjaksi).

Monen vanhan teossarjan pariin näköjään palailen helposti, tai ainakin suunnittelen paluuta. Sen voin kuitenkin jo luvata, että tämä Ovet avoinna -sarja on ainutlaatuinen prosessi. Ainakin tällaisenaan.

Vähän hölmöläisen hommaahan tämä on: uniikkityön tekeminen teettää käytännössä yhtä paljon työtä teki sen minkä kokoisena tahansa - mutta eihän näitä pinssinkokoisia voi uniikkityön hinnalla myydä. Jo siksikin tämä on nyt enemmän ollut yksi niistä projekteista, jotka on ollut kiva saattaa loppuun vuosikausien hauduttelun jälkeen, mutta joita ei voi oikein toisintaa (ainakaan ennenkuin se lottopotti iskee kohdalleni). Toinen syy on ihan käytännön syy: ostin joskus pienen loppuerän noita pinssikehyksiä, ja olen noita kolmeakymmentä säästellyt tätä projektia varten. Enempää varastostani löydy ja jälleenmyyjänkin valikoimista ne ovat poistuneet).

---

I've been making very small 'Open Doorways' badge art pieces. This series of thirty very tiny unique prints will be shown and sold for the first time in Habitare at my booth 3b20. I wrote an introduction of this project in my website, but the whole site, including the introduction, has been now down since yesterday, because they are apparently updating the servers. (I presume this problem will be solvesd soon - and hopefully it will, because I really need my webpage right now.) Well, I can't do anything about this unlucky setback - I just hope that the information seekers could find my page later. (Basic info about this project is at the end of this posting.)

Each tiny print has an unique name, which has been written behind the picture. The titles are almost as important to me as the pictures themselves. Some of them are short one word names, some other nearly sentences. The subtitle of the series could just as well be 'Return to the Places To Escape', because with these pictures and their names I've returned to my pair of prints titled 'Places to Escape' which I made seven years ago. The two works have been mostly some kind of spiritual background milieu and a source of inspiration to these small works - but now I'm slowly starting to think about returning to the artwork pair concretely, by making more prints to this old series (actually, I originally planned the 'Places to Escape' to include more pictures.)

I seem to return to my old projects quite easily and continue them in some way. But with this 'Open Doorways' project I won't be doing that: it's an unique process. At least in the way it is now.

It's a bit of fool's game to have a project like this: it really doesn't matter, if the paper is tiny or huge: it takes just as much work to make an unique work regardless of the size - but I really can't sell these badge-sized art prints for the price of an unique work. That is one of the reasons, why this has been more one of those projects that is just nice to finally get made after years of holding them back, but at the same time it is one of those projects that are not really repeatable (at least not before I hit the main prize in lottery). One other reason is a very practical one: I have been saving these 30 blank badges for my project for years. After this project I don't have any and also the company that sold me the badges don't have them in their selection anymore.






PERUSTIEDOT


Teosten valmistumisvuosi: 2016
Editio: 1
Koko: Kuva ⌀ 5,4 cm, pinssikehyksineen ⌀ ~6 cm
Tekniikka: Museolaatuinen pigmenttimustevedos laadukkaalle 305g puuvillataidepaperille (Hahnemühle PhotoRag Ultrasmooth).

Jokainen vedos nimetty, numeroitu ja signeerattu kuvan taakse.
Vedokset istutettu neulalliseen pinssikehykseen, jonka voi kiinnittää takin kaulukseen, laukun läppään tai mihin tahansa tekstiiliin. Pinssikehys on läpinäkyvää muovia (myös signeerauspuoli on nähtävissä) ja se on roiskeenpitävä. Vedokseen käytetyt pigmenttimusteet kestävät kosteutta, mutta paperi voi käpristellä liiallisesta märkyydestä (= kestää kevyen kesäsateen, ei uimista.) Pigmenttien valonkesto on erinomainen, mutta viikkotolkulla kuvaa ei suorassa auringonvalossa (uv-säteilyssä) kannata säilyttää.

Hinta á 25€ (sis. alv 24%)

Vedokset tulevat ensimmäistä kertaa esille ja myyntiin 2016 Habitare-osastollani 3b20.

---

BASIC INFO

Year: 2016
Edition: 1
Size: Picture ⌀ 5,4 cm; with the badge frame ⌀ ~6 cm
Technique: Museum quality pigment ink print to a high quality 305g cotton art paper (Hahnemühle PhotoRag Ultrasmooth).

Each print is titled, numbered and signed to the backside.
The prints are mounted to a badge frame (with needle), that can be attached to a coat collar, to a handbag flap or to any other textile. Badge frame is made of see-through plastic (also the signature side can be seen through) and water drop-proof. The pigment inks used in printing don't mind moisture at all, but the paper may curl up if it gets too wet (= nothing won't happen in a slight summer rain, but don't take it to swim with you.) The lightfastness of the pigment inks is excellent, but don't keep the picture in straight sunlight (UV radiation) for weeks.

Price á 25€ (incl. vat 24%)

The prints will be first shown and sold at my 2016 Habitare booth 3b20.





tiistaina, elokuuta 09, 2016

Habitareen menossa / Going to Habitare



Elokuun aion pyhittää pääosin Habitarelle. Olen ensimmäistä kertaa menossa yksin omalla osastollani (3b20) messuille, ja jännittää aivan vietävästi. Kesän aikana olen ehtinyt jännitellä jo sitä, oliko tämä kokonaan taloudellisesti väärä tikki (Habitaressa pitäisi saada myytyä paljon, että pääsisi omilleen, mutta myynti ei ole ollut kovin hyvä koko vuonna, mikä ei luo kovin hyvää ennustetta) ja mistä ihmeestä tempaisen kalusteet osastolle nollabudjetillani (taidetaan mennä vähän diy-otteella, mikä ei omalla diy-kädenjäljelläni ole ehkä ihan hyvä juttu sisustusmessuilla). Mutta kun katselin 4m2 osastoani pohjapiirroksesta, alkoi jännittää eniten se, että huomaako sitä edes kukaan!

Olen viime päivät yrittänyt raapustella itselleni jonkinlaista tiedotussuunnitelmaa, mutta homma, jota ennen tein työksenikin, tuntuu nyt jotenkin ihan ajatukselliselta silpulta. Mieli palaisi luovan työn pariin, mutta yritän pitää sen verran itseäni aisoissa, että saan perushommat hoidettua mahdollisimman pian alta pois - koska miksi ne mahdolliset uudet teokset osastolla prameilevat, jos sinne ei kukaan löydä?

Sain eilen sentään aikaiseksi oman FB-tapahtumasivun, jonne päivittelen tietoa osastolleni tulevista jutuista ennen messuja ja sen aikana. Eilinen ja tämän päivän aamu olivat jotenkin kaikessa sekamelskassa rohkaisevia: pyysin FB-seuraajiani ja ystäviäni jakamaan sivua mahdollisimman paljon, ja sen he ovat tehneet. En näe sitä, kuinka monta kertaa sivu on jo jaettu, mutta näen tilastoista, että se on tavoittanut jo niin suuren määrän ihmisiä, etten ikipäivänä olisi vastaavaan tavoitettuun määrään kyennyt edes ajan kanssa. Viestin leviäminen ei suoraan myyntitilastoihin tietenkään korreloi, mutta ainakin tieto osastoni olemassaolosta on levinnyt ja oikeastaan vieläkin suuremmaksi tunnen tuon Suuren pienen eleen, että niin moni on minua tämän kanssa auttanut.

Hyvillä mielin siis muita valmisteluita kohti, myös sitä luovaa työtä. Aion toteuttaa Habitareen yhden pienen ideani, joka on ollut jonkinlaisena versiona to do -listallani jo vuodesta 2008 (!), mutta oikeastaan vasta nyt jalostui lopulliseen muotoonsa. Toivoakseni saan myös muutaman uuden työn valmiiksi. - Ah, ihanaa aurinkoista toivoa ilmassa!

Tiedote
FB-tapahtumasivu



----

In August I'm concentrating in preparing my Habitare visit (and in writing some colour related stuff). For the very first time I'm entering the Habitare fair by myself (booth 3b20), and I'm soooo nervous about it. During this summer I have already worried, if this was alltogether a financially wrong decision in general (I should really sell a lot in Habitare to get even, but the sales haven't been very good this year, which isn't a good sign), and I've also worried about where I can get furnitures / fittings to my booth with my zero budget (I guess I'm going to go with all diy, which probably isn't very wise considering my diy handcraft and that it is a *interior design* fair). But after checking my 4m2 booth from the base plan, I'm now most nervous about, if anyone even will notice my booth!

For the last few days I've tried to make some kind of PR plan, but this stuff, that I used to do for work, feels now fuzzy and unclear in my mind - just can't get a grip of it. I would so much like to return to my creative work, but I try to control myself in a way, that I can also get all this basic stuff done as soon as possible - because why would I bring brand new works to show in my booth, if no one can find it?

Yesterday I finally got my FB event page published. I will update information there before the fair and during it. Yesterday and this morning were very couraging: I asked my followers and friends to share the page as much as they could, and that they have done! I can't see how many times the event has been shared, but what I can see from the statistic is, that it has already reached more people than I never could reach by myself. Sharing the event page won't probably correlate to the sales, but at least now there are people who know about my booth, and most of all, I'm very thankful for this Grant small gesture of sharing - it feels warming that so many people have helped me with getting the word out there!

So, I'm getting ready with a good mood, including the creative work I will soon begin. To Habitare I'm planning to realize one little idea, that has been (in some version) in my to do list since 2008 (!), but really just this year got its final form. I wish to finish a few new prints also. - This hope of getting everything fresh done is so sunny!

Press release
FB event page


tiistaina, elokuuta 02, 2016

Japanista Kalevalaan // From Japan to Kalevala



Kävimme eilen purkamassa Plankko-näyttelyn Höyry-galleriasta. Otin seinältä omat Kyynelpuun oksat -sarjan työni kotiin vietäväksi ja siinä samalla vein alakerran Emalipuu-kauppaan kortteja samaisista teoksista. Kerrassaan huono ajoitus, mutta tällä kertaa meni näin.

Näyttelystä meni muutama sarjan vedos kaupaksikin, joten siltä osin ei tarvitse enää arvailla kynsiä purren, miten käy. Uusien kuvasarjojen kanssa saa aina vähän jännittää, ovatko ne sellaisia, että löytävät ottajansa vai jäävätkö varastoon ikuisiksi ajoiksi. En tietenkään tee vedoksiani vain myyntiä ajatellen, vaan lähinnä ihan vain tekemisen tarpeesta ja päähäni tulvivat ideoiden pakottamana, mutta siinä vaiheessa, kun kuvat ovat valmiina, en niiden soisi jäävän nurkkaankaan pölyttymään. Etenkin tällaisina talouden takapakkiaikoina uusien vedossarjojen tekeminen on aika iso lovi kukkaron seteliosastossa. Uusien sarjojen ensimmäisiin vedoksiin satsaa enemmän taloudellisesti kuin sitten sitä seuraaviin (ne saavat niskoilleen myös kaikki koevedoksiin menevien paperien ja musteiden kulut), joten sarjojen ensimmäiset myynnit myös yleensä palauttavat tasamaalle taloudellisesta kuopasta, johon niiden tekeminen vähäksi aikaa aina pakottaa.

Tällä kertaa vastaanotto ehkä jännitti normaalia enemmän, koska tekeminen oli itselleni vähän poikkeuksellista harhailua, ja ajauduin matkalla niin kauaksi ensimmäisestä (ja vuosia päässäni odottaneesta) visuaalisesta hahmotelmastani.

Kuvasarjaa tehdessäni mielessäni oli alunperin japanilaiset kirsikkapuiden oksia esittävät puupiirrokset, joiden yksinkertaisuutta, herkkiä värejä ja pelkistettyjä asetelmia halusin toistaa. Alussa kaikkien kuvien taustalla oli miltei väritön valkoinen paperi, jolla oli vain muutama hyvin ohut vesiväriläiskämäinen, tuskin paperin pinnasta erottuva kuvio. Mutta tuntui, että kuvaan vain etsiytyi miltei pakolla sitä rouheampaa pintaa - roisketta ja raavintaa - ja lopulta suoraksi viitteeksi japanilaiseen puupiirrokseen jäi vain kuva-alan mittasuhde, jonka lainasin jostakin satunnaisesta vanhasta puupiirroksesta. Ehkä jotain muitakin jälkiä on kuitenkin jäänyt vihjeeksi: useampikin katsoja on jo kommentoinut minulle, että Surunkyyneleet-teoksesta tulee mieleen "se kuuluisa aaltokuva" (tarkoittaen todennäköisesti Katsushika Hokusain "Kanagawan suuri aalto" -työtä) ja yksi kommentoija kuvasi, että töissäni "japanilaisuus kohtaa Kalevalan. Ja Kalevala voittaa." Toden totta, siltähän sen näyttää!

--

Loppuviikosta on tarkoitus viedä koko kuvasarja kehystettäväksi Habitarea varten. Kuvatuksi sitä en ole edelleenkään saanut. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni.



---




Yesterday we went to pack the works from the Plankko exhibition, which ended on the last day of July. I picked my 'Branches of the Tree of Tears' series prints off the wall and then brought some postcards of the series to the downstairs Emalipuu shop. How bad timing is that? The worst ever, but this time I couldn't help it.

I also sold some prints from the exhibition, and I don't have to bite my nails anymore wondering if they will sell. It's like that with new series every time: you just wait anxiously to know, if they are the kind that people will pick and take home, or if they are the kind that stays at the closet forever. I don't make my prints just the sales in mind, of course, but because I need to and those ideas filling my head make me to make these pictures, but at that point, when the pictures are finished, I wouldn't like them to be forgotten. Because of these low income times, making a new series is quite a big challenge financially. Those first prints of a new series carry always also the weight of all the test prints (the cost of papers and inks), so the first sales of the prints always help to rise back to the normal situation...

This time I was more nervous than in average about how the new works would be perceived... because somehow I just ended 'wandering around' - not very usual for me - I somehow lost the clear visual image I had had in my head for years and ended up doing something completely different.

As I started making the print series I got some inspiration from the Japanese wood block prints depicting cherry tree branches; I admired the simplicity, sensitive hues and plain layouts I wanted to replicate. When I started almost all images had a near white background with only a few very thin aquarelle-like layers of colour, hardly noticeable. But I just felt, that somehow the rough surface just wanted to be there - splashes and scratches - and finally the only direct lead to a Japanese wood block print was the proportion of the paper which I found in some old woo dblock print. But maybe there is still something else hinting about the Japanese influence too: many of the viewers have commented that when they see my 'Tears of Sorrow', it reminds them from the 'famous wave picture' (which I guess means the 'Great Wave of Kanagawa' by Katsushika Hokusai). One comment was that in my works 'the Japanese art meets Kalevala' (which is the Finnish national epic) - and that 'the Kalevala wins.' And yes - that is absolutely how the prints look!

---

I should take the series to be framed for Habitare at the end of this week. I still haven't been able to take proper photos. I should... Soon.

sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2016

Elämää värin kanssa // Life With Colour

Näkymä Illustratorin työpöydältä / Screenshot of Illustrator workspace

Eilen loppui Suomen taidegraafikoiden Summer Prints -näyttely Helsingissä ja kohta loppuu Keski-Suomen valokuvataiteen 12. aluenäyttely. Pitäisi lähteä hakemaan teoksia pois Galleria Ratamosta, mutta en millään malttaisi lähteä koneen äärestä.

Olen viime päivinä askarrellut erilaisten värikuvioiden toisintojen kanssa. Ajatukseni on ollut iskeä vähintään kolme kärpästä yhdellä iskulla: saada tuotekuvituksia viime viikolla avaamaani Colorian Society6-kauppaan (jonka myyntituotto menee Coloria-projektien ylläpitoon ja kehittämiseen), saada kuvitusta Colorian uudistuville nettisivuille sekä harjoittaa jo puoliksi unohtuneita Illustrator-ohjelman käyttötaitojani. Illustratorin verestämiseen väriympyrät aiheuttavatkin mukavaa ja monimuotoista työkaluharjoittelua, kun yksinkertaisissa kuvioissakin on paljon pieniä toistettavia juttuja, ja kerta toisensa jälkeen saa ilahduttavia ahaa-elämyksiä. Omaan haasteensa heittää kehiin vanhojen kuvioiden näennäinen symmetrisyys: kun ympyrä ei olekaan ihan ympyrä ja kuusikulmiot ja tähdet ovat mittasuhteiltaan vaihtelevaisia.

Tämä väriympyröiden ja -pyramidien ja ties minkä systeemien kanssa pelaaminen on todellista sunnuntaiterapiaa työn keskelle.

(Coloria-blogissa kirjoitan hieman enemmän siitä, miten väritystyötä olen tehnyt ja miten värit olen valikoinut.)

---

Yesterday the Finnish Print Makers Association's Summer Prints exhibition ended in Helsinki, and today the 12th Regional Exhibition of Photography in Central Finland will end just in couple of hours. I should go and pick up my works from the Gallery Ratamo, but it's hard for me to make myself go...

During the few last days I have worked with remaking of colour wheels and systems. I thought that I could both make new illustrations available at my Coloria Society6 Shop I opened last week (the profits of any sales go straight to funding my Coloria projects) and to have some illustration material in Coloria.net website that I'm renewing at the moment, and also to practise my halfly forgotten Illustrator skills. For the latter purpose the colour systems are really good ones for tool practice, as there are many repeatable processes in even the simplest of the shapes, and I have had an heureka moment after another! And whole another trick is to redo the polygons and star shapes which are not really symmertrical even they first look like it.

Playing with these colour wheels and pyramides and what-ever-systems is the Sunday Therapy at its best.


Näkymä Illustratorin työpöydältä / Screenshot of Illustrator workspace