lauantaina, helmikuuta 17, 2018

Kohtaamisia / Meeting People

Tuhannen ajatuksen kyyneltäjä - The Artisan of the Tears of a Thousand Thoughts

Päättyvä viikko on ollut jälleen niin täynnä huikeiden hetkien ja surkeiden tuntien vuoristorataa, että jälleen tästä jatkuvasta vatkauksesta ylös ja alas tulee taustalla vaanivaa elämän matkapahoinvointia. Jostain syystä eniten on kuitenkin kyrsinyt aivan yksinkertaisten asioiden muuttuminen (tai oikeammin: muuttaminen) äärimmäisen monimutkaisiksi ihan vain siksi, että kukaan ei tiedä tai viitsi ottaa selvää - ja se, että tilanteet eivät ratkea, vaan jäävät ilmaan seisomaan - ja minä siihen alle odottamaan, milloin se ratkaisu sitten romahtaa niskaan. Vaikka tällä kertaa ei ole kyse asiasta, millä lopulta olisi merkitystä oman elämäni tai työni kannalta lopulta mihinkään suuntaan (muutoin, kuin että asioita joutuisi taas hoitamaan mutkan kautta), tämä joka viikkoinen jatkuva keskeneräisten asioiden tilassa seisottaminen vain yksinkertaisesti niin k y l l ä s t y t t ä ä.

Siksipä olen jotenkin niin iloinen, että eilinen oli olemassa. Mikään keskeneräisistä asioista ei edelleenkään liikahtanut eteenpäin, mutta onnistuin jotenkin (ainakin vähäksi aikaa) pääsemään olotilaan, missä sillä ei ole väliä. Koko viikon olin vähän kahden vaiheilla, siitä, osallistunko Jyväskylän taidemuseolla taiteilijatapaamiseen ja teosesittelyyn vai en, ja vielä eilen kaupungille kävellessäni olin oikeastaan menossa vain kuuntelemaan muiden teosesittelyjä. Mutta sitten ajauduinkin puhumaan Kyyneltäjät-sarjastani (niinkuin kunnon kyynelpuutarhurin pitääkin työssään tehdä). Esittely jäi kuitenkin itsessään vähän sivujuonteeksi tuossa tapahtumassa, koska kohtasin Ihmisen, joka oikeasti - kaiken runsaan tarjonnan keskellä - näki Kyyneltäjäni, ja jonka sanat jäävät elämään vielä pitkäksi aikaa päähäni.

Mutta mistäpä minä en ongelmaa itsekin nykyään tekisi! Juuri eilen kerroin yleisölle Kyynelpuutarhurin päiväkirja -kirjoitusprojektistani, ja siitä, kuinka julkaisun kokoamisen ongelma on lähinnä editoinnissa: materiaalia on niin valtavan paljon, että sen koostaminen tolkulliseen parin sadan sivun muotoon tuntuu välillä ihan ylitsepääsemättömän hankalalta. Kun eilen pääsin kotiin, puolen metrin korkeutta lähentelevään materiaalipinoon tuli jälleen muutama käsinkirjoitettu muistiinpanosivu päälle lisää tuon Arvokkaan Kohtaamisen innoittamana. Merkkasin ne vihreillä post-it-lapuilla, kuten olen tehnyt muillekin kaikkein tärkeimmille sivuille, jotka haluan lopulliseen julkaisuuni sisällyttää.

Näyttää siltä, että Kyynelpuutarhurin päiväkirjasta taitaa tulla yhden kauniin taidekirjan sijaan viiden kilon järkäle - tai moniosainen kirjasarja...

---

This week has (again) been filled with such ups and dows that I'm starting to have some continuing motion sickness of life lurking in the background of my workdays. But somehow what annoys me the most is how some people just turn the simplest things to the most complex ones just because they don't know or they just don't bother to find out facts. This leaves the problems unsolved, but they just keep lingering above me, and I'm standing below them, waiting for all the solution to crumble down on my neck. Though this time it's not a question of an issue that actually would have any bigger importance in my life or work (it just would make some work-related things a bit more akward to do), but this continuous line of unfinished business, every week something new, just w e a r s   m e   o u t.

That's why I'm so happy, that I had yesterday. Anything unfinished didn't get solved, but somehow I succeeded to get those things out of my head (for some time, at least). I've been pondering the whole week if I should go to the artist meeting at the Jyväskylä Art Museum (yesterday). When I walked to town yesterday, I was still going rather to hear other artist to speak than to speak myself. But then it just happened that I found myself in front of the Tear Artisans telling about them (like any good Tear Gardener should do). However, the introduction to my artwork was just a secondary thing on that event, because I met a Person, who really - amongst all those dozens of artworks - really saw my Tear Artisans, and whose words will stay with me for a long time.

But there's no thing I don't turn into problem these days! Just yesterday I told about my Diary of a Tear Gardener writing project to the audience, and about my main problem being the editing of stuff: there's so ridiculous amounts of material, that editing it all to just a few hundred pages feels sometimes to be an impossible job. But yesterday, when I got home, I added yet a couple of pages to that pile of almost half a meter, as I was so inspired about meeting this Person. I marked these notes with a green post-its, like I have done with all the other pages, which I would like to include in my final text collection.

At times it feels like this Diary of a Tear Gardener will be a five kilos heavy block of pages, or a book series, instead of one beautiful art book.


.

torstaina, helmikuuta 08, 2018

Terveisiä lomakelandiasta / Greetings from the Form-Land



Tammikuu loppui ja helmikuu on alkanut flunssalla. Enää en makaa voipuneena vuoteen pohjalla, mutta vielä tämä viikko on toipilaismaista pikkupuuhailua. Hyvin järjestetty, kiireettömyyteen tähtäävä työkalenteri on taas romahtanut kuin hutera korttitalo: melkein vatsaan koskee, kun lukee listaa tulevista hoidettavista asioista, jotka ovat tässä muutaman viikon aikana kertyneet kasaksi. Kaikki pieniä, mutta lukumäärä suuri aikaan nähden. (Miten tässä taas näin kävi?)

Hyvä mieli silti, kun jotakin olen puolikuntoisenakin saanut tehtyä. Sunnuntaina - vielä ihan tolkuttomassa olotilassa - sain täytettyä Suomen taidegraafikkojen Teos 2018 -teosvälitystapahtumaan ilmoittautumisen (Helsingissä, Kaapelitehtaan Puristamossa ja Valssaamossa  22.2.-4.3.2018), joskaan en ole yhtään varma, merkkasinko mitään tietoja paperiin oikein (en ole päässyt käymään työhuoneella kohta kolmeen viikkoon ja siellähän se tieto on). Eilen rutistin kokoon Suomen kulttuurirahaston Keski-Suomen maakuntarahaston apurahahakemuksen. Melkein nauratti oma y-k-s-i-k-i-r-j-a-i-n-k-e-r-r-a-l-l-a-a-n täyttäminen, mutta olotilaan nähden ihan kelpo hakemuksen sain aikaiseksi. Kerrankin pedantista etukäteisvalmistelustani oli hyötyä, kun ei tarvinnut alkaa kehitellä liitteitä tyhjästä. Tosin iloa lähetetystä lomakkeesta vähän latisti myöhään illalla tullut Taiken kohdeapurahan kielteinen päätös. (Mutta mitä ihmettä: olin ilmeisesti hakenut jostain monitaidejaostosta? Pitää alla olla tarkkana noiden lomakkeiden kanssa: luulin, että se alun ensimmäisellä sivulla määritelty taiteenlaji tulee jotenkin automaattisesti hakemuksiin!)

Jos vaikka ensi viikon alussa pääsisin rahtautumaan työhuoneelle tsekkaamaan Teos 2018 -tapahtumaan ilmoittamieni teosten mitat ja pakkaamaan ne valmiiksi, ja pistämään alulle muutaman toipilasvuoteella mieleen hahmottuneen teoksen.

Mutta vielä tämän loppuviikon toivun hetken vielä värien kanssa. Lyhyttä apurahatyötäni en halua flunssalle lahjoittaa.

---

January ended and February started with flu. I'm not in fever anymore, but still this week is dedicated for very little chores. My well organized calendar, aiming for avoiding over-working, has just lost this fight: my stomach almost hurts, when I read the to-do list of following weeks - things that I haven't been able to do during these weeks. Not so big projects, but too many of them for the time in use. (How did this happen again?)

Still I'm quite in a good mood, since I have managed to do even something. On Sunday - still being very sick - I was able to fill out the sign-in form to the sales event of the Finnish Print Makers, Teos 2018 (in Kaapelitehdas in Helsinki from February 22 to March 4, 2018), though I'm not completely sure if I marked any of the artwork info correctly (I haven't been able to visit studio for almost three weeks and it is there, where all the necessary info is). Yesterday I filled the grant application for a local culture found, which came out quite good, considering that I wrote it with o-n-e-l-e-t-t-e-r-i-n-t-i-m-e. I was so happy I had made proper pdf-sheets for my projects earlier, and I didn't have to start making all the attachments yesterday. Though, my happiness about managing to send this application was a bit diminished, when I got the negative verdict of one Taike grant. (But what the hell: apparently I had applied the grant from a wrong place! I have to be more careful later!)

I wish that I could get to my studio at the start of the next week. I'd like to check out the Teos 2018 artwork info and pack them for transport, and also I'm already waiting to get to start my new artworks.

But there are still a few days left this week, and I'll spent them with my colour work. This grant funded working time is too short to give it for flu.

keskiviikkona, tammikuuta 17, 2018

Apurahatyöskentelyn sietämätön keveys / The Unbearable Lightness of Working with a Grant



Sain viime vuoden puolella Kauppaneuvos Otto A. Malmin Lahjoitusrahastolta apurahan noin kuukauden työskentelyyn Coloria-projektini parissa. Tein jo muutamia kuukausia sitten itselleni suunnitelman asioista, joiden parissa työskentelisin ja selkeän aikataulun työlleni, ja olen nyt tammikuussa toteuttanut suunnitelmaa tunnontarkasti. Itseasiassa - innostuneena vähän tehokkaamminkin kuin piti: ehdin todennäköisesti tehdä apurahalla paljon enemmän kuin mitä olin suunnitellut.

Mutta mikä ihme siinä on, etten pysty tekemään tätä apurahatyötä levollisin mielin? Olen vuosikaudet varastanut Colorialle ja väreille aikaa muulta työltä, ja vahva "ei-nyt-saisi-tehdä-tätä-kun-pitäisi-tehdä-muuta" -ajattelu on näköjään vaikea karistaa päästä pois. Tammikuun päiväjärjestykseeni merkitsin, että värit ovat nyt ensisijainen työni, ja muu työ saa vuoronsa vasta apurahatyöpäivän jälkeen, mutta silti kiukustunut omatunto nalkuttaa heti, kun silmä osuu pakkausta odottaviin vedoksiin työhuoneen pöydällä. Järjestin jo ajat sitten asiat niin, että muu työ ei kärsi yhtään, ja silti en usko itseäni. On todella outo tunne, kun samanaikaisesti puhkun innostusta, ja kuitenkin on vaikea keskittyä ja joudun hokemaan koko ajan mielessäni, että teen tätä ihan luvan kanssa.

Jos olen vihdoin saanut apurahoja jakavan tahon arvostamaan värityötäni niin paljon, että saan apurahan tarkoitukseen - miksi kummassa en saa itseäni sisäistämään samaa asiaa?

---

Last year I received an one month working grant from Otto A. Malm Foundation, to work with my colour project Coloria. I made a working plan and schedule for my grant work already months ago, and now, in January, I have followed my plan strictly. Actually - because I'm so enthusiastic about this, even more efficiently than I had planned: probably I will achieve much more with this grant than I thought.

But why an earth can't I put my mind on ease with this grant work? For years I have stolen time to Coloria from my other projects and works, and now that strong 'you-can't-do-anything-with-colours-because-there's-other-stuff-to-do' thinking is apparently difficult to get rid of. In my January day planner it states that for this month the colours are my primary work, and everything else comes after the grant-workday, but still I find my conscience nagging angrily, when I accidently see the prints on my studio desk waiting for packing. It was already weeks ago when I organised everything in a way, that my other projects won't suffer at all, but still I can't make myself believe it. It really feels weird, when, at the same time, you are filled with enthusiasm, and still it's hard to concentrate and I have to remind myself constantly, that I have a permission to do this.

If I've finally gotten to the point, where a grant-giving organisation is believing in my colour work so much, that I get a grant for it - how come it's so unbelievable difficult to adopt the idea myself?

maanantaina, tammikuuta 08, 2018

Jyväskylän taiteilijaseura juhlatuulella / Jyväskylä Artists' Association Celebrating



Vaikka nyt reilun puolen vuoden yksityisnäyttelytauolla olenkin, ei näyttely- ja tapahtumatauko ihan totaalinen ole. Parhaillaan Jyväskylän taidemuseossa on meneillään Jyväskylän Taiteilijaseura Juhlatuulella -näyttely, joka aukesi jo joulukuun puolella, samalla kun samanniminen kirja julkistettiin. Lisätietoa kirjasta ja näyttelystä Juhlatuulella-Facebook-sivulta ja niihin liittyviä kuvia löytyy Instasta hashtagilla #jtsjuhlatuulella. Minulta on näyttelyssä esillä yhdeksän kuvan Kyyneltäjät-sarja - joka ei aiemmin olekaan ollut Suomessa esillä samalla kokoonpanolla.

Viime viikolla sain peräti kaksi näyttelyynosallistumiskutsua, joista toiseen (helmikuussa aukeavaan) lupauduin samantien mukaan parilla työllä ja toista vielä hetken mietin. Ja kunhan tässä pari pientä juttua saan vielä kotona hoidettua, lähden työhuoneelle jatkamaan inventaariota ja samalla valitsen töitä valmiiksi Teos 2018 -teosvälitystapahtumaa varten.

Muuten olenkin pitänyt sormet näppäimistöllä: väritekstien ohella Kyynelpuutarhurin päiväkirja on alkanut ottaa muotoaan. Tekstiä on niin paljon, että lähinnä jäljellä oleva työ taitaa olla editointia: järjestämistä ja karsimista. Kuvat saavat odottaa nyt vähän aikaa.

---

I'm taking a short break from having solo exhibitions, but that doesn't mean that I'm totally avoiding exhibitions or events.  At the moment there is an exhibition by Jyväskylä Artists' Association at the Jyväskylä Art Museum. It opened already in December at the same time when a book with the same title as exhibition (Jyväskylän Taiteilijaseura Juhlatuulella) was published. Take a look at book/exhibition related photos at Instagram using hashtag #jtsjuhlatuulella. I'm exhibiting my nine picture Tear Artisans series - which actually haven't been shown in Finland in this all-nine-combo.

Last week I also received two group exhibition invitations, and I replied already yes to one (opening in February) with a few requested artworks, and I'm still thinking about the another one. And as soon as I get a few smaller things finished, I'll leave to my studio to continue making inventory and at the same time I'll pick some artworks to be sent to Teos 2018 art sales event in Helsinki.

Besides this: I've been keeping my fingers on keyboard, writing. A lot about colour, but also the Diary of the Tear Gardener is starting to look like more than a possibility. There are so many texts that I think the rest of my work now is mainly editing: organising and leaving something out. My work with pictures has to wait for a while.






maanantaina, tammikuuta 01, 2018

Lupaavaa - Promising



Eikö ole aika rohkaiseva merkki, jos viimeinen vuonna 2017 lukemani sähköpostiviesti koskee teostiedustelua, ja ensimmäinen vuonna 2018 lukemani samoin? Höyry-gallerian joulukuinen näyttely kului nopeasti ja moni teos sai uuden kotinsa - juuri luin vieraskirjaan kirjoitettuja viestejä, eikä suu voi vetäytyä kuin hymyyn.
Kuvitusvedosten ja korttien inventaariokin tuntuu pitkästä aikaa mukavalta ajanvietteeltä (televisiota katsellessa), eikä vastentahtoisesti suoritettavalta pakkopullalta.

Ja sain peruutusajan huomisaamuksi hammaslääkäriin! (Hampaasta lohkesi yli viikko sitten iso pala pois, enkä päivystykseen pääse, kun ei ole kipuja. Käskettiin ostamaan apteekista väliaikaista paikka-ainetta ja paikkaamaan itse, ja koska kyseessä on toiseksi viimeinen hammas takaa, ja murtuma äärimmäisen hankalassa paikassa, Timppa on sitten iltaisin tökkinyt paikka-ainetta suuhuni. Jokailtainen manööveri, kun eihän se paikka oikein ota pysyäkseen. Hammas on niin halkeillut muutenkin, että pelkään menettäväni koko kruunun, mutta enää vain yksi ilta - peukut pystyyn!)

Muutenkin taidan jälleen löytää jälleen muutamia vuosia sitten kadonneen positiivisen vireen ajattelumaailmastani. Viime vuodet ovat kieltämättä olleet Raskaita isolla alkukirjaimella. Välillä on tuntunut, että vain vetää elämää perässään kivireen lailla - elämisen sijaan. Säikähdin jo vähän itsekin kyynistynyttä maailmankuvaani ja väsynyttä suhtautumistani pieniinkin vastoinkäymisiin. Vastoinkäymisten käsitteleminen "haasteina" kuulostaa korviini edelleenkin vain sanapyörittelyltä, ja maailma kieltämättä antaa aika paljon aihetta kyyniseen ajatteluun, mutta jotenkin vain valonsäde sisäisessä mielikuvitusmaailmassani on nyt kaikin puolin voimakkaampi ja valaisee vähän isommin kuin aikoihin.

Pitkästä aikaa huomaan odottavani asioita innolla - jotain muutakin kuin viltin alle nukkumaan pääsemistä.

Ja uusia ideoita... Niitä olen kirjannut joulun jälkeen jo yhden pienen vihon täyteen.

Eiköhän tästä vuodesta hyvä tule.


---

Isn't it quite promising, when the last email you read in 2017 is a artwork inquiry, as is the very first email you read in 2018? My exhibition at Höyry gallery in December went by almost to fast and several of my artworks found a new home - I just read messages on my exhibition guest book, and I can't but smile. Even the inventory of my illustrations and postcards feels like something nice to do (while watching telly), and not something that I'm forcing myself to do.

And I did get a dentist appointment for tomorrow! (My tooth splitted over a week a go, and I can't get the fast/daily appointments (sort of emergency) since my tooth is not hurting. They just told me to buy some temporary filling stuff from pharmacy and fill it myself, and because it's in such a difficult spot in my mouth, Timppa has put the filling into my mouth every evening. Every evening, because it just won't stay put. And my tooth is so cracked that I'm afraid of losing the whole tooth, but only this night to be nervous about that anymore, tomorrow it will be fixed in dentist!)

Somehow I feel that I'm going towards the basic positive mood I earlier had all the time but which has been a bit lost for the couple of years. Undeniably the latest years have been really Heavy, with a capital letter. At times I've felt myself dragging my life with me, instead of living it. I was already a bit startled when I noticed how cynical my world view has become and how tired I got of every little misfortune. I still think that talking about challenges instead of problems is just a word play, and the world admittedly is giving plenty of reasons to be cynical, but somehow the light beam in my inner, imaginary world is just so much stronger and more illuminating than in ages...

After a long time I'm finding myself waiting for stuff to happen - something else than getting back to sleep.

And new ideas... Since christmas I've already filled one small notebook with them.

I think this year is going to be just fine.

lauantaina, joulukuuta 23, 2017

Kalenterijuttuja / Calendar Things



Katselen kalenteriani ihmeissäni. Tänään on vielä melkoinen määrä hommia tehtäväksi, mutta jouluna, eikä joulun jälkeen, ensi viikolla, kalenterissa ei ole yhtään merkintää. Myöskään tammikuun ensimmäisellä viikolla ei ole yhtään merkintää, eikä toisellakaan. Eikä kolmannellakaan. Valun jonkinlaiseen lempeään auvon tilaan, kunnes tajuan, että käsissäni uusi kalenteri: en vain ole ehtinyt tekemään vielä merkintöjä siihen. Teksti löytyy vanhan kalenterin sivuilta, eikä se ole yhtä lempeä. Mutta silti: kun olen varautunut kirjoittamaan käteni kipeäksi ja seuraamaan tyhjien päivämäärien peittymistä kirjainten alle, lopputulos ei olekaan yhtään niin hurja kuin olen kuvitellut. Jossain vaiheessa, joko uudenvuoden aattona tai tammikuun ensimmäisellä viikolla näyttelyn purkaminen Höyry-galleriasta Korpilahdella, muutoin hiljaista sisäsiistiä toimistotyötä. Muutaman teoksen lähettäminen sinne tänne, mutta ei massiivisia näyttelylähetyksiä, ei junalippujen ja majoitusten varailuja, ei aikataulujen sumplimista... Ei ajan risaiseksi repiviä pikkujuttuja.

Kalenterien tyhjät päivät tuntuvat omituisen ihanilta. Muutenkin olo on kummallisen kevyt. Joulukuun aikana elämä on ollut täynnä hyvällä tavalla outoja tapahtumia ja kummia yhteensattumia. Viimeisin niistä tuli muutama päivä sitten. Kävin parin päivän pikareissulla Tampereella (pakkohan Muumimuseo oli vielä tämän vuoden puolella nähdä - jostakinhan kuvituskateutta pitää kerätä moottoriksi ensi vuotta varten), ja samalla päätin laittaa loput Random Prints -kuoret maailmalle. Tampereella asuu paljon tuttujani, mutta en ilmoittanut vierailustani kenellekään, joten oli aivan sattumaa, kun ystäväni Outi löysi yhden jättämistäni kirjeistä tamperelaisesta kirjakaupasta!

...

Toivottavasti tämä odottavaisen kevyt olotila jatkuu pitkälle ensi vuoden puolelle. Vuosi alkaa heti aivan uudenlaisilla haasteilla. Olen uuden vanhan edessä: kirjoitushommia - josta maksetaankin. Onneksi tilaushomma alkaa kevyesti ja harvakseltaan (ei heti altaan syvimpään päähän sentään!), vaikka odotankin sitä jo ihan valtavasti! Samanaikaisesti tarkoitukseni on työskennellä tammikuu Otto A. Malmin lahjoitusrahastolta saamallani apurahalla Colorian ja kirjoittamisen parissa. Ja siinä sivussa luonnostelupöytäni on jo raivattu valmiiksi tulevaa varten!

---

I'm looking at my calender astonished. I have plenty to do today, but at xmastime, or next week, after xmas, there are no markings on my calender. Nor on the first week of January, nor the second or third week. I'm sinking into a soft and warm bliss - until I realize that I'm holding my new calendar: I just haven't made any markings yet. I can find it all on the pages of my old calendar, and it's not as gently to me as the new one. But still: after preparing myself writing the dates and to-dos until my hand hurts, covering all pages with letters, the result is not what I had expected. At some point, next week or at the first week of January, I have to go to pack my exhibition at Höyry gallery in Korpilahti, but otherwise there's nothing but silent office work. Maybe sending a few artworks here and there, but not really massive shipping thingies, nor booking train tickets or accommodations, nor fighting with schedules... No anything that rips the time into tiny shreads.

Those empty days on my calendar feel extraordinary nice. I'm feeling oddly light. In December my life has been filled with odd events and coincidences, the latest happened a few days ago. I visited shortly Tampere (I had to see Moomin museum, and collect some illustrator 'envy' to fuel my next year...) and I decided to leave the rest of my Random Prints envelopes on that trip. There are a lot of my friends living in Tampere, but I didn't let anyone know that I'm visiting ...so it was totally a happenstance that my friend Outi found one of the envelopes in one bookshop!

...

I wish that this light feeling will continue for the next year, which is starting with complete new challenges. I'm facing both new and old: starting writing again, and getting even paid of it. Luckily the commission job is not very heavy and I'm waiting quite anxiously to get to it! At the same time I'm planning to work January with my working grant, given to me by Otto A. Malm foundation, for working with Coloria and colour stuff. And my sketching desk is already emptied for the future days.




maanantaina, marraskuuta 27, 2017

Avajaiset / Vernissage

Talvihaiku II / Winter Haiku II (2017, ed.30, 15x15cm+marg., 80€

Yöllä heräsin moneen otteeseen siihen, että rannetta ja sormia kivisti. Järki sanoisi, että nyt pitää heittäytyä lepuuttamaan käsiä, mutta vielä kovempi ääni sisälläni kannustaa viimeisten tuntien rutistukseen. Sain venytettyä deadlinea, ja tänään on viimeinen päivä saada vedoksia kehystykseen, jotta ne ehtivät näyttelyyni saakka loppuviikosta. Eikä töitä ole enää kuin muutama, melkein jo valmiina. Vedosten leikkaaminen oikeaan kokoonsa ei kiusaa käsiä tolkuttomasti ja signeerata ja numeroida voin vain kehystykseen menevät työt, ja loput ehdin sitten myöhemminkin. Kuuden tunnin päästä käteni pääsevät lepäämään, ja minä myös. Aion heittäytyä sohvalle loppuillaksi - levitän kasvonaamion kasvoilleni ja upotan varpaani jalkakylpyyn ja katselen televisiota tyhjäpäisenä.

Isompi palkinto odottaa sitten vajaan viikon päästä: avajaiset. Tällä kertaa avajaiset merkitsevät itselleni vähän isommankin tikistyksen loppua: viimeiset pari kolme vuotta elämä on ollut tauotonta pakkaamista ja valmistelua, kun näyttelyväli on tullut vähän turhan tiheäksi, mutta tämän Höyry-gallerian näyttelyn jälkeen jään näyttelytauolle. Seuraava yksityisnäyttelyni tämän jälkeen on vasta elokuussa 2018. Kevät ja kesä on varattu kalenterissani luovalle työlle. Ja ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin pääsen viettämään jonkinlaisen kesäloman.

Ilta-avajaisten sijaan Muisto meren rannalta -näyttelyssäni on jälleen avajaispäivä: tervetuloa lauantaina 2.12.2017 klo 12-16, Höyry-galleriaan, Korpilahdelle (Jyväskylä)!



---

Last night I woke up several times because my wrist and fingers were hurting so much. My brain says that I should stop working right now and rest my hands, but there's even stronger voice inside me pushing me to work still these few hours left. I did manage to push the deadline a little bit further, but today is the very last day to get the rest of my prints to the frameshop, so that I could have them on my exhibition at the end of the week. There are only a few prints left, and they're almost finished. Cutting those prints won't tease my hands too much, and if I'll sign and number only those prints which are going to be framed... The other prints can wait for another day. Six hours still, and then my hands will get the well-earned holiday, and me too. I'll throw myself on sofa for the evening - I'll have myself a relaxing face-mask, I'll sank my toes in gentle feet bath and I'll just watch telly with no brain activity.

A more luxurious prize is waiting for me at the end of the week: vernissage. This time it means more to me than usually, the end of overly busy era: for the last two, three years my life has been packing and preparing, because of a continuous line of my solo exhibitions, but after this Höyry gallery exhibition I'll have a break. My following private exhibition will be only in August 2018. Whole spring and summer is booked for my creative work. And maybe, for the first time in years, I'll be able to have a summer break of some kind.

No evening vernissage for me, but the whole day of celebrating my A Souvenir From the Seaside exhibition: welcome to Höyry gallery in Korpilahti (Jyväskylä) on Saturday December 2, 2017 from 12 noon to 4pm!