sunnuntaina, tammikuuta 08, 2017

Sunnuntai, kaksi päivää jäljellä / Sunday, two days to go

Sanaton kyyneltäjä, The Silent Artisan of the Tears
2016, pigmenttimustevedos / pigment ink print, 27x27cm +marg.

Vedostelen, lakkaan, vedostelen, lakkaan, signeeraan, vedostelen, lakkaan...

Jollakin kummallisen rauhallisella tavalla asiat vain soljuvat eteenpäin. Taustalla lienee tieto (vai tunne?) siitä, että kaikki varsinainen luova työ on tehty, jäljellä on loppuun vieminen. Loppuaika menee omalla painollaan. Nyt pitää osata vain ajoittaa ja organisoida, että kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen oikeina ajankohtina, ja miettiä logistiikkakuviot kuntoon. Kuten: vaneritöihin ripustusreiät ehtii porata vielä galleriassakin, mutta lakkaa niihin ei voi enää siellä lätkiä. (Vai voiko?)

En luota päähäni enää. Pöydälläni on monimutkainen paperilappujen armeija: pinkit muistilaput akuuteille, kirkkaanvihreät seuraavaksi tärkeille, keltaiset sellaisille, jotka pitää saada tehtyä ennen ripustuksen alkua, mutta mieluummin kuitenkin vielä tämän päivän puolella, ja harmaat niille, jotka voi tehdä sitten joskus. Olen jo moneen kertaan tiukasti päättänyt, että ruokataukoa lukuunottamatta en sitten käytä aikaani muuhun. Pinkkejä muistilappuja on kaksikymmentä, kirkkaanvihreitä myös, keltaisia viisitoista ja harmaita neljä. Blogiin kirjoittaminen ei kuulu niistä yhteenkään.

Prosessi jatkuu kapinamielellä siis. :)

---

Printing, brushing lacquer, printing, brushing lacquer, signing, printing, brushing lacquer...

In some very tranquil way things just go forward. Maybe it's the knowledge (or feeling?) about the fact, that all the creative work has been done, it's only the finishing left. The rest of the time will go in its own. Now I just have to know how to time and organize, so every little piece will find its place in just a right time. Like: I can still drill the wall hanging holes to the plywood works when I'm at the gallery, but I can't really use any lacquer there anymore. (Or can I?)

I don't trust my head anymore. There's a complex army of post-it notes on my desk: pink ones for acute jobs, bright green ones for things to come next, yellow ones for those that has to be finished before the exhibition set up starts - still rather during today, and the grey ones to those jobs, that can wait until I have time. For several times now I have firmly decided not to use my time to anything else, except for a short lunch break. There are twenty pink notes, and as many bright green, fifteen yellow ones and four grey ones. Writing my blog isn't mentioned in any of those.

So, off I go with this rebellious mind. :)




perjantaina, tammikuuta 06, 2017

Voiton puolella / Getting there...



Tänään koko päivä koevedoksia, ja sitten varsinaisia. Ensimmäiset työt ovat jo kehystämössä ja tämän päivän viisi - Vartteet-sarjan - vien huomenna aamupäivällä. Signeeraaminenkin pitää varmaan jättää huomiseen: jos vaikka tänään ehtisin Kyynelpuutarhurin päiväkirjan merkintöjen ensimmäiset vedokset ottaa, niin ehtisin nekin kiikuttaa kehystäjälle ennen avajaisia. Kehystäjän kanssa jo puhuinkin, että vielä maanantaina saatan viedä sinne pari työtä, jos hän mitenkään pystyisi kehystämään niitä vuorokaudessa. Onnistuuhan se, kuulemma. Sitä en tiedä, onnistuuko minulta niiden muutaman työn viimeistely. Olen taas jättänyt vaikeimmat viimeiseksi.

Huomenna ohjelmassa siis signeeraus ja sitten kehystämö, sitten vaihteeksi vielä lakkaamista ja maalaamista ja Kyynelpuu-teossarjan muuta viimeistelyä, ja vasta sitten aion käydä vaikeimpien vedosten kimppuun. Ne ovat niin turhauttavan aikaa vieviä, että tiedän jo nyt, että kun työhön käyn, ei mitään muuta ole olemassa ennen projektin loppua.

Mutta tänään uskalsin jo ajatella vähän eteenpäinkin. Aikataulu on tuntunut niin kiduttavan tiukalta, että minkään tulevan miettiminen on tuntunut anteeksiantamattomalta syrjähypyltä ja huteran projektin horjuttamiselta. Mielessä on käynyt niinkin arkisia asioita kuin eteisen seinän maalaaminen ja kylpyhuoneen uusien pyyhekoukkujen laittaminen. Ja kun kevät on kaikin puolin hiljaisempi kuin viime vuosi, jospa sitä saisi kaikki projektikasansakin siivottua.

Toiveajattelua ehkä, mutta ainakin itselle tuli hyvä olo siitä huomiosta, että elämä on edelleen siellä, jossain, odottamassa.


Today I've made first proof prints, then the final ones - the whole day. The first prints are already at the frame shop, and the five I made today - 'Grafts' series - I'll take to the frame shop tomorrow morning. I probably should leave signing process also for tomorrow: if I only could take the first prints of the series 'Notes from the Diary of a Tear Gardener', I just might get them framed before the opening... I've already discussed with my framer about the chance to bring the last prints there on Monday, which leaves him only one day to frame them all. Can be done. If I only can finish those few. I've left the hard ones last, again.

So, tomorrow I'll start with signing and then going to the frame shop, and then some painting and lacquering for a change, and making the final touches on the 'Tree of Tears' entity, and only after then I can get to those difficult ones. They are so frustratingly time consuming, that I know already, that when I'll begin the process, nothing can come between me and those works before the project is over.

But today I had some courage to look a bit further in my life. The schedule with this exhibition has been so torturously tight, that thinking about anything else has been like inexcusable act of infidelity and unsettling the project already fragile. I've started thinking things like painting the hallway wall and adding some new towel hooks in the bathroom. And as this spring will be much quieter than the last year was, maybe I could also get to clean all those project piles allover the apartment.

Wishful thinking maybe, but somehow I've got this warm and fuzzy feeling about the observation, that the life is still there somewhere, waiting.





keskiviikkona, tammikuuta 04, 2017

Vihdoin / At Last



Vihdoinkin pääsen tänään viemään muutaman uuden työn kehystämöön. Kaikki kehystettäväksi tarkoitetut eivät ehdi samaan satsiin - enkä ole edelleenkään varma, ehtivätkö kaikki viimeistelyn alla olevat työt kehystettäväksi, tai edes valmiiksi, mutta toivo jonkinlaisen kokonaisuuden saamisesta näyttelyyn alkaa ottaa varmemmaan otteen. Siksi tänään heräsin pitkästä aikaa suorastaan euforisen iloisena, kun jonkinlainen iso, hahmoton epävarmuuden pilvi oli hävinnyt silmäkulmasta. Mutta hetki sitten sain taas ikäviä uutisia ja tunnelma muuttui vastakohdakseen. Kyyneltarha-näyttelyn ja kaikenlaisia kyyneliä kasvattavan Kyynelpuun tekeminen tuntuu liiankin todelliselta analogialta elämälleni ja sille, mitä tapahtuu ympärilläni. Koko viime vuosi oli samanlaista äärimmäisen jyrkkää ja alati tihenevää aaltoliikettä ylhäältä alas ja jälleen vähän ylöspäin, tosin huiput madaltuivat vuoden loppua kohti. Haluan uskoa, että tämän päivän tunnerakennelma on vain viime vuoden lyhyt kaiku. Ja ehkä olen jo oppinut kiinnittämään turvavyöni niin, että varmasti pysyn kyydissä elämässäni.

--

At last I'm about to take my new prints to the frame shop. All the prints I have planned to frame can't make it this time - and I'm not even sure, if I'll have them framed at all, or even finished, but a Hope of getting some kind of entity finished is getting more stronger. That is why this morning I woke up euforically joyful, after somekind of large, amorphous cloud of uncertainty had vanished upon me. But just a few moments ago I heard bad news again, and it all turned opposite again. Making the Garden of Tears exhibition and the Tree of Tears growing all kinds of tears feels a bit too real analogy of my life and of everything happening around me. The whole last year was same kind of extremely steep and continuously densening movement up and down, though the peeks got lower towards the end of the yar. I want to believe that the structure of today's feelings is just an echo from what was going on last year. And maybe I've learned to tighten my safety belt enough well to keep me onboard in my life.

perjantaina, joulukuuta 30, 2016

Viha-rakkaus / Love-Hate



Terveisiä tunteitten vuoristoradasta! Niin ihanaa kuin työni onkin, väsyneenä tulee tehtyä typeriä virheitä. Katselin juuri viikko sitten ottamaani Instagram-kuvaa ja totesin, että kaksi kolmesta melkein valmiista työstä palaa takaisin alkupisteeseen, kuten myös luultavasti aika moni muu jo sekuntia vaille valmiiksi työstämäni teos. (En uskalla mennä juuri nyt tarkistamaan tilannetta, nukun ensin yön yli - jos sitten aamulla osaisin ajatella selkeämmin.) Jossain välissä lakkaan on ilmeisesti tipahtanut pisara tai pari titaanivalkoista. Aiemmin niin kauniin satiinikiiltoiset kirkkaat työt ovat muuttuneet kuin sumuisen maitolasin takana oleviksi. Tämä on tapahtunut nimenomaan tummapohjaisille, kaikkein työläimmille ja hankalimmille teoksille. En usko, että saan ohuita lakkakerroksia poistettua ilman, että työ menee prosessin mukana, mutta ehkä huomiseksi on jostain uskoa kerättävä. Toivottavasti unista.

Greetings from the rollercoaster of feelings! However I love my job, I still make stupid mistakes when I'm tired. I just watched some Instagram photo I took about a week ago, and noticed that two of three almost finished works will return back to the starting point, as well as probably quite a many other works that I thought were just about finished. (I just don't dare to go and check the situation right now. I have to sleep it over - if then I could think more clearly in morning.) At some point probably a few drops of titanium white has been mixed with the lacquer. Those works, earlier so satin glossy clear are now like sitting behind opal glas. This has happened especially to those dark based, the most hardest and difficult artworks. I don't think I can remove the lacquer layers without losing the work with process, but somehow I just have to find some faith for tomorrow. Hopefully I can find it in my dreams.

tiistaina, joulukuuta 27, 2016

Ihanaa olla töissä! // I just love to work again!



Ihanaa olla vihdoin työn ääressä! Jotenkin tuo joulua edeltänyt aika oli kaikkine tapahtumineen ja menoineen niin säläistä ja sirpaleista, että vaikka sain ihan hyvin työskenneltyä näyttelytöitteni parissa, joulu tuntui lähinnä ikävältä työ-flown katkaisijalta. Pari kolme päivää työn äärestä pois olivat toisaalta ihan mukavaa pakkolomaa, mutta toisaalta eivät: pää pörräsi kuitenkin koko ajan työn parissa ja aivo askarteli ratkaisuja ongelmiin, ja huomasin hermostuvani, kun en päässyt ideoitani ja ratkaisujani heti kokeilemaan. Joskus sitä vain toivoisi, että osaisi kytkeä aivonsa off-asentoon ja olla ajattelematta meneillään olevia töitä, mutta tähän astisessa elämässäni en siihen ole kyennyt, vaikka olen kuinka yrittänyt. Eikä lomakaan tunnu lomalta, jos sen joutuu viettämään väärässä kohtaa työrupeamaansa.

Ja kuinkas sitten sattuikaan: eilen, kun tarkoitus oli päästä kunnolla työn syrjään kiinni, iski tauti. En tiedä mikä, mutta en pystynyt tekemään yhtään mitään muuta kuin makaamaan tietoisena pääni kaikista kolkista ja kolotus kaverina joka puolella. Ehkä normaalia hurjempi migreenikohtaus vain, ja onneksi (toivottavasti) myös normaalia lyhempi. Tämä päivä alkoi edelleen hieman huterassa olotilassa, mutta ainakin pääkipu on poissa. Ja töiden pariin pääseminen itsessään on helpottanut. En muista milloin viimeksi olisin ollut yhtä huojentunut ja onnellinen kuin avatessani aamupäivällä lakkapurkin kannen.

Työviikon aloituksen kruunasi tämä postaus:


I'm so happy to work again! Somehow the time preceeding Christmas with all events and happenings was so splittered, that even though I could work ok with my exhibition artworks, the Christmas itself just felt more or less just an annoyance in my flow. Two-three days off-work were also sort of nice forced holidays, but in a way they weren't: I was thinking about my work all the time and my brain battled with the solutions for the small problems I've had - and I found myself getting irritated when I just couldn't go and test my ideas and solutions rightaway. Sometimes you just wish that you could switch your brain to off mode and just be without thinking the ongoing processes, but in my life so far I have never succeeded in that, even after several tryings. And the holidays don't feel holidays when they are placed in a wrong moment.

And what happened: yesterday, when I was meant to continue my work, I was sick. I don't know what it was, but I just couldn't do anything else but to lie down with a deep knowledge of all parts of my hurting head. Maybe it was just a migraine, more harder than normally, and luckily (hopefully) also shorter than normally. I started this day still a bit shaky, but at least the headache is gone. And getting to work again - itself - has helped a lot. I don't remember when was the last time I was this relieved and happy as I was today when I opened the lid of the lacquer jar this morning.


sunnuntaina, joulukuuta 18, 2016

Vuoden viimeiset myyjäiset / The last market of the year



Eilen lauantaina osallistuin ensimmäistä kertaa Jyväskylän Designtorille. En ole aiemmin koskaan ehtinyt edes käymään tapahtumassa, joten en oikeastaan tiennyt ollenkaan, mitä odottaa. Vähän laiskasti valmistauduin kyllä. Ratamon tuleva näyttely on vienyt kaiken huomioni ja päässä pyörii tauoton teosvalmistelu, vaikka en fyysisesti töiden äärellä olisikaan. Vein vain Designtorille aikalailla samat kassit tavaraa kuin edellisellä viikolla Joulubasaariinkin, lisättynä niillä askartelemillani vihkosilla, joita ehti kertyä kuitenkin ihan hyvä nippu. Muutamaa päivää tapahtumaa ennen tulin ajatelleeksi, että koska taitettavat pöytäni eivät mahdu 2 x 1,5m tilaan samalla tavoin aseteltuna kuin miten ne esimerkiksi Habitaressa olivat, en voi käyttää vaneripäällyksiä sellaisenaan. Pöytäliinojakaan en oikein tuohon systeemiin ja tässä pienessä aikaikkunassa ehtinyt etsiä, mutta sen tiesin, että pöydän alla vallinneen Claes Ohlson- ja Biltema -kassien kaaoksen halusin piiloon. Joten Postista rulla pakkauspaperia ja sillä reippaasti pöytä pakettiin. Hyvin toimiva ja käytännöllinen - ja etten sanoisi peräti maanläheinen - ratkaisu. Lievästi kyllä nauratti oma diy-settini, kun kävin loppuvaiheessa päivää kiertämässä tilan ympäri ja kaikkialla oli niin mahdottoman... - no, mikä sana se olisi vastakohta tee-se-itselle? :D

Mutta kaikessaan: olipa sitten ihan mahtava päivä! Järjestelyt toimivat, tapasin aivan uusia ihmisiä ja asiakkaita ja viileässä jaksoi pysyä virkeänä koko tapahtuman läpi. Mutta kieltämättä pitkän tapahtumasyksyn viimeinen yksittäinen koetus, jonka jälkeen voimat vain valahtivat jäsenistä heti kotiovella. Eilisilta sujui puoliunessa scifileffaa katsoen ja kahtentoista tunnin yöunienkaan jälkeen ei olo ole yhtään voimaantuneempi. Tänään oli tarkoitus vähän siivota, mutta noinkohan jaksan edes purkaa tavaroita kasseista? (Eikä puhuta edes mistään joulusiivosta, vaan jos nyt sen tavallisen "viikkosiivouksen" - loka-, marras- ja joulukuun ajalta - saisi tehtyä ennen parin päivän joululomaa...) Kai se on pakko yrittää. Hyvänä pontimena toimii PS4 Ratchet & Clank -peleineen. Sovimme, että asennamme pari päivää sitten hankitun pelikoneen seinään vasta, kun asunto on siivottu.

Oikein Aikuisten Motiivit. :)

---

Yesterday I took part for the Jyväskylä Designtori for the first time. I haven't even visited the event before, so I actually didn't know anything about what to expect. I was totally lazy in all preparations. My next exhibition at the Gallery Ratamo has taken all my attention, and the preparation works for the exhibition are playing in my head constantly, even I wasn't physically doing the job. I just took the same bags to Designtori which I had in Christmas Bazaar the week before, only added those selfmade notebooks. Just a few days before the event I came to think about the table: I have had a custom size plywood covers for the tables, but I realized that because the space size was smaller than in previous events I have used the tables, I couldn't position the tables same way - and thus I couldn't use the plywood covers. I didn't find time to look for any table cloths either, but I knew that I wanted to hide the chaos of Claes Ohlson and Biltema bags under my table. So: I got a roll of brown packaking paper from the postoffice, and covered the table with it. It was a well working and very practical solution. But I was mildly amused of my diy set when I took a round at the event later and saw every other table that were... - well, what's the opposite for diy? :D

But in all: it was a great day! Everything worked fine, I met totally new people and custormers, and it was chilly enough to keep fresh through the event. But also, it was the last event of the long and busy autumn, and after getting back home, I just felt how my powers weakened. Yesterday I just watched some scifi movie in half-sleep, but even after twelve hours of sleep I'm not really energized. Today I had planned to clean a little bit, but I'm not sure if I have it in me to even empty those bags? (And I'm not really talking about any Christmas mega cleaning, but just an ordinary "weekly cleaning" - all of them for October, November and December in one time - if we only could managed to tidy a bit before the Christmas holidays...) I guess I have to try. A good motive is PS4 with Ratchet & Clank game. We agreed that we would install the game console that we bought a few days ago, just after the house is first tidied.

Really a Grown-Up Motive :)







keskiviikkona, joulukuuta 14, 2016

Vihkotehtaassa töissä / Working at the notebook factory



Tässä välissähän ehti jo tapahtua vaikka mitä kertomisen arvoista: kävin Raahessa ripustamassa Missä tuuli lakkasi -näyttelyni Galleria Myötätuuleen (ihana reissu! Lehtihaastatteluni voi lukeaRaahen seutu -lehdestä (9.12.); ja radiohaastatteluni voi kuunnella Radio Pookin nettiradion kautta); viikonloppuna olin Jyväskylän taidebasaarissa myymässä vedoksiani ja muuta pientä (mahtava viikonloppu!) ja ehdin perustaa pienimuotoisen vihkotehtaan!

No, en nyt ehkä varsinaista tehdasta kumminkaan. Olen aikani pyöritellyt erilaisia testivedoksia ja monenkokoisia sävymalliprinttejä kaapin pohjalla: ne ei ole myytäväksi tarkoitettu, ja kun sarja on vedostettu loppuun, värimalleilla ja muilla muistiinpanomaisilla koevedoksilla ei enää mitään tee, mutta jotenkin en ole kallista paperia vain raaskinut roskiinkaan heittää. Muutaman vuoden ajan olen kokoillut isommista vedoksista 17x17 cm kokoisia paloja uniikkiteosten pohjaksi myöhempää käyttöä varten, mutta pienempiä paloja en ole oikein osannut hyödyntää millään tavalla. Ennenkuin keksin, että paperi on sen verran vahvaa, että se hyvin toimii pikkuvihkosten kansimateriaalina. Siispä toimeen.

Otan vihkojani mukaan ensi lauantain Jyväskylän Designtorille (17.12. klo 10-16, Pergamenttihalli Jyväskylän Kankaalla) (katso FB-tapahtumasivu), kuten myös vedoksiani, Värikki-kyniä ja muuta pientä.

---

In between this posting and the last one before it there has happened a lot worth telling about: I visited Raahe and set up my exhibition 'Where the Wind Stopped' at the Gallery Myötätuuli (what a wonderful trip that was!), and after that I was at the Jyväskylä Art Museum Christmas Bazaar last weekend (amazing weekend), and I started a small scale notebook factory!

Well, not really factory. For some time now I've grown my pile of different kind of proof and test prints on my closet: these cannot be sold, and after the print series is finished, I really don't have any use for colour sample prints and other note-like proof prints, but somehow I just don't dare to trash the expensive paper materials. For a couple of years time I have cutted the larger prints into 17x17cm pieces to be used as base for a series of unique prints later, but I haven't found any use for those smaller left over pieces. Before I realized that the paper is strong enough to be used as a cover material for little notebooks. So, there I go.

I will take these notebooks with me to the Jyväskylä Designtori event next Saturday (December 17, 2016 from 10am to 4pm at the Pergamenttihalli at Kangas, Jyväskylä; FB event page), as well as some of my prints, Värikki recycled wax crayons and other small stuff.