sunnuntaina, lokakuuta 25, 2020

Saa häiritä yhteydenotoilla

 

Enpä arvannut, millainen käänne tuo elokuinen sairaskohtaukseni oikein olikaan. Muutenkin, mutta etenkin ammatillisessa mielessä. Selvisin tästä koronavuodesta ammatillisesti siihen saakka ihan kohtuullisen hyvin: en mitenkään rikastumaan päässyt, mutta sain lopulta (tosin osittain apurahan avulla) joka kuukausi turvattua työhuoneeni vuokran, ja sehän on tärkeintä jatkuvuuden kannalta. 

Kuukausissa on tulojen suhteen aina vaihtelua, ja kun syyskuinen Habitare jäi väliin, enkä pitänyt työhuoneellani avointen ovien päiviä, tiesin jo etukäteen varautua melkoiseen taloudelliseen pudotukseen - ja sellainen tulikin. Mutta en osannut ajatella muita syitä hiljaisuuteen sen kummemmin, ennenkuin eräs tuttu asiakkaani tuli kadulla vastaan ja kertoi, että olisi ollut tarvetta häälahjalle, mutta ei nyt tällaisessa tilanteessa kehdannut häiritä, joten teos jäi ostamatta. Olin yhtäaikaa sekä liikuttunut siitä, että minua näin ajatellaan, mutta samalla totaalisessa shokissa siitä, että näin ajatellaan.

Seuraavan parin viikon aikana minulle kävi selväksi, että kyseessä ei ollut lainkaan ainoa tapaus.

Ei teosostoon liittyvä yhteydenotto ole koskaan häiritsemistä. Tai, jos se jonkun mielestä on, häiritkää rauhassa! Koska kun on kuvataiteilija, joka elää täysin teostensa myynnillä, niin mikään ei ole arvokkaampaa kuin ne yhteydenotot, jotka tuovat leivän pöytään. Jos ylipäätään jotain asiaa stressaa, niin sitä, että niitä yhteydenottoja ei tule.

Näitä ajatuksellisia railoja asiakkaiden ja itseni välillä on ollut ennenkin. Tuli mieleen muun muassa eräs asiakkaan kohtaaminen (muistaakseni) Habitaressa muutama vuosia sitten. Asiakas katseli vaikka kuinka kauan kortteja ja lopulta laittoi ne takaisin paikalleen ja sanoi: En minä voi näitä ostaa, kun sittenhän sulle ei jää niitä enää. Onneksi, hämmennyksestäni huolimatta, onnistuin vastaamaan, että niitä on kyllä pöydän takana vielä lisää. Kaupat tuli, mutta minulle jäi vähän hassu olo. Olin pitänyt jotenkin itsestäänselvänä sitä, että kun ollaan myyjäisissä ja paikalle on viety myytävää, se myytävä on tarkoitus myydä. (Jo se pelkkä vähentynyt tavaramäärä on takaisin roudatessa tällaiselle autottomalle melkoinen helpotus...)

***

Nyt, kun yhteydenottojen määrä teosostoasioiden tai Kyynelpuutarhurin päiväkirjan tilauksen puitteissa on käynyt niin vähiin, olen kyllä ollut sitäkin kiitollisempi kaikista niistä yhteydenotoista, joita on tullut. Kun tuntuu, että joka tuutista tulee pelkkiä huonoja uutisia toisen perään, mikään ei ole lohdullisempaa kuin paketoida kuvateos tai kirja ja lähettää se maailmalle, uuteen kotiinsa. 

Tai no, on jotain yhtä lohdullista: teoksista ja kirjasta saatava palaute. Jonkin aikaa sitten  Kyynelpuutarhurin päiväkirjan facebook-sivulle tuli palaute Vääjäämättömyyden kyyneltäjän kuvan alle: "Tämä kaunis taulu on seinälläni ja kyynelpuutarhurin päiväkirja kädessäni, katselen ja luen. Tekstisivu ja kuva kerrallaan, tämä on enemmän kuin kirja. Olen lumoutunut." Tämän palautteen antaja ei varmasti pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon sanat juuri sillä hetkellä minulle merkitsivät.

Synkimpinäkin hetkinä se valo tulee jostain näkyviin. Pitää vain jaksaa uskoa, että kaikki järjestyy kyllä.

perjantaina, lokakuuta 16, 2020

Puu (ja prosessi) / A Tree (and a process)

Tässä on puu. Ei vielä ehkä kaikille ilmiselvänä, mutta siinä se on, hiljalleen tulossa näkyviin.

Työprosesseistani kysytään usein, ja aina kysymyksiin on yhtä hankala vastata, kun ei ole yhtä tapaa tehdä. Jokainen työ vaatii oman lähestymistapansa ja tekniikkansa. Usein työn vaikein vaihe onkin siinä, että löytää juuri ne oikeat keinot ja välineet toteuttaa se, mikä mielessä pyörii.

Yhteistä melkein kaikille kuvilleni on se, että teen kasapäin luonnoksia ja kokeiluja. Joskus kymmenen, joskus kymmeniä. Usein kokeilujen vaihe on hidas. Se vie vähintään viikkoja, yleensä kuukausia. En pidä kompromisseista, joten jatkan niin kauan, kunnes saavutan sen, mitä haluan.

Yhteistä on myös se, että vaikka kuvan ääriviivat olisivat mielessäni kuinka selkeinä tahansa, useimmiten en aloita niitä piirtämällä. Aivan luonnostelun alkuvaiheissa, varsinkin, jos kuva mielessäni ei ole kovin tarkka, toki hahmottelen muotoa piirtämällä, kunnes tiedän suurinpiirtein, miten kuva paperille asettuu, mutta sen jälkeen hylkään piirtämisen luonnostelun viimeiseen vaiheeseen saakka (ellei piirros ole oleellinen osa kuvan lopullista jälkeä). Tuntuu, että piirtojäljessä kontrolloin kuvaa liikaa: vaikka ei olisi tarkoitus "pysyä viivojen sisällä", niin siinä kuitenkin käy. Jos mitään sattumanvaraisuutta ei ole, kuvasta tulee jollakin tavalla kankea.

Sen vuoksi luonnostyön edetessä aloitan muusta kuin ääriviivoista. Väripinnoista, joita harjoittelun jälkeen pystyn jonkin verran hallitsemaan, mutta joihin tulee kulloisenkin tekniikan mukana sen verran sattumanvaraisuutta, että kuvista (toivoakseni) häviää vääränlainen jäykkyys. Valon ja varjon dynamiikasta. Siitä sattumanvaraisuudesta, jota pintaan syntyy, kun raavin tai rypistelen paperia, tai käsittelen mitä erilaisemmin keinoin.

Tämäkin valokuva on yksi lukuisista luonnoksista uuteen projektiini - ja yksi yhden luonnoksen lukuisista vaiheista. Seuraavaksi ehkä jo kaivan tussin esille, ja etsin sen puun. 

Tästä valokuvan kuvasta tiedän melko varmasti, että se todella on luonnos. Toisinkin voi käydä. Joskus olen tekemässä luonnosta, mutta laskettuani työvälineet pöydälle huomaankin, että edessäni onkin valmis työ. Se on tosin harvinaista. Useimmiten tiedän tässä vaiheessa, että vielä on paljon tekemistä edessä, ja vielä monia luonnoksia edessä.


***


This is a tree. Maybe not obvious to everyone, but there it is, slowly coming visible.

I'm often asked about my work processes, and it's always difficult to reply to those questions, because there's not just one way to make a picture. Each work need its own approach and techniques. Often the most challenging part of the process is to find just right means and tools to realise the image in one's mind.

What is common to all my artwork is, that I make a lot of sketches and try outs. Sometimes ten, sometimes dozens. Often this phase of experimenting is the slow one. It takes weeks at least, but often months. I do not like compromizing, so I just continue as long as I see what I want to see.

It's also common, that however detailed the outlines of the artwork would be in my mind, I don't often start images by drawing. Yes, in the very beginning of the project, especially if the idea of the image is not so clear in my mind, I start sketching the shapes by drawing, until I roughly know the composition, but after that I don't draw before the final step of the design  (unless drawing isn't essential part of the final image). I feel that if I draw, I tend to control the image too much: even if I decide to not to "keep inside the lines". that is what happens. If there's not any randomness, the image will be stiff.

That's why, when the sketching process goes forward, I start from something else. I make colour surfaces, which I can, after getting some experience by training, control a bit, but not too much. I play with the dynamics of the highlights and the shadows. I play with creating randomness to the paper surface by scrathing the paper, or creasing it, or find another way to play with it.

This photo is also one of my numerous sketches for my new project - and one phase of the several phases. Next I'll probably find a fineliner, and find the tree.

When I'm looking at this photo, I'm pretty sure it is just a sketch. It could go differently. Sometimes I'm working with a sketch, but as I lay down my pens and brushes, I may notice that it is actually a finished artwork. Though that is unusual. In most of the cases I know this point, that there is still a lot to do, and lots of sketches ahead of me.

EDIT:

-


maanantaina, lokakuuta 12, 2020

Lokakuista loiskintaa

Juuri eilen kerroin ystävälleni, että on se kumma, kun elokuun alun sairaalareissun jälkeen ei ole työpöydällä ollut muuta kuin melko karskeja vastoinkäymisiä (vedostilausten dramaattinen väheneminen ja suunnitteilla olleen tilaustyön peruuntuminen, laitteistojen rikkimeneminen, koevedosten epäonnistuminen ja palaaminen ihan alkupisteeseen muutamassa projektissa...) - mutta mikään ei oikein enää tunnu hetkauttavan. Sen kun sanoo vain jaa, tällaistakin ja puksuttaa vain eteenpäin seuraavaan hommaan sen enempiä vatvomatta. Ainoa, mistä olen jotenkin ärsyyntynyt, on uusi normaali -termin käyttö, enkä tiedä miksi. Mutta kaipa se niin on, että tästä jatkuvasta säädöstä ja pienten tulipalojen sammuttelusta on tullut se uusi normaali, ja että kaikkeen vain tottuu.

Mutta tänään, kun sain siirrettyä (jo maksetun ja jo kerran siirretyn) Habitarea varten ottamani majoitusvarauksen ensi vuodelle, itku tuli. Kyse ei ollut mistään pienestä rahasta, koska olin tehnyt varauksen hyvissä ajoin alkuvuonna (ennenkuin koronasta oli tietoakaan) ja ajatellut pyöreiden vuosieni vuoksi elellä kerrankin Habitaren läpi herroiksi ja siinä samalla nautiskella olemisestani... Mutta olin jo henkisesti valmistautunut menettämään maksamani rahat, ja olin liikkeellä enemmän sellaisella mentaliteetilla, että pyydän jonkinlaista paperia vakuutusyhtiötä varten, jos sieltä vaikka jotain onnistuisin itselleni saamaan takaisin edes joitakin pennosia. Majoitusvarauksen siirtäminen vielä kerran oli hiljainen pieni toiveeni, mutta jotenkin ehdin jo ajatella sen mahdottomaksi. Ja kun se onnistuikin, tajusin vasta omasta yllättävästä reaktiostani, kuinka suuri merkitys niillä asioilla lopulta on, vaikka niiden samantekevyyden tuntua ääneen ihmettelisikin.

No, uutta normaalia taitaa olla myös se, että olen jälleen kerran laittanut työhuoneen ovet kiinni kaikilta vierailuilta ja päättänyt, että aina sen ajan, kun ne ovat kiinni, tilattujen teosteni postitus on ilmainen. Ja se, että katson tilannetta kuukauden kerrallaan. 

Nykäyksittäin, niin tämä lokakuu yskii eteenpäin.

Mutta siitäkin selviää, kun laittaa lämpimät sukat jalkaa ja nauttii kupillisen teetä, kaikessa hiljaisuudessa.





torstaina, syyskuuta 10, 2020

Syksy / Autumn




Viime viikot on ollut kyllä hyvin epätodellinen olo. Elokuun puolella vielä ajattelin, että otan rennosti ja palaan rauhassa töihini sitten, kun tuntuu hyvälle. Pystyin toteuttamaan zeniläistä olemista ehkä viikon verran, ennenkuin todellisuus ryömi aamukahville kanssani: tajusin, että lupaavan kesän jälkeen syyskausi oli alkanut normaalia reilusti niukempana. Vedostilausten määrässä on aina kuukausittain suurta heittelyä, enkä olisi varmaankaan kiinnittänyt mitään huomiota elokuun tilausten vähyyteen, ellen olisi tänään havahtunut siihen, että jos kaikki olisi mennyt tänä vuonna kuten piti, olisin juuri tällä nimenomaisella hetkellä pasteeraamassa omalla Habitare-osastollani. Hyvinä vuosina Habitaresta on tullut itselleni (jälkitilauksineen) kolmasosa vuoden tuloista - ja tänä vuonna se jää väliin. Se, jos mikä, nosti kylmän hien otsalle.

En kai taas ole tilanteessa, jossa joudun puntaroimaan sitä, voinko pitää työhuoneeni?

(Pitikö minun - hemmetti vieköön - juuri nyt ostaa se kallis ulkoinen kovalevy varmuuskopiointia varten?  (>_<)  Ja musteita ja papereita? Ja sylillinen akryylimaaleja? Nekin rahat olisin voinut käyttää vuokraan.  o_O )

Ihan hirveä paine keksiä jotain paikkaavaa juttua tuon väliin jäävän Habitaren tilalle. Sisäinen kirjanpitäjäni käskee antamaan taloudellisesti kannattamattomille luonnonväriprojekteilleni samantien huutia ja keskittymään johonkin järkevään. Pitäisi saada vihdoin ne kuukausia työn alla olleet teossarjat viimeisteltyä. Ja ne kaikki muut projektit, jotka ovat edenneet pisteeseen x ja pysähtyneet sitten joko oman kiireen tai jonkun ulkopuolisen seikan vuoksi. Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Ja tuskin sittenkään saa katastrofijunaa pysäytettyä ajoissa.

Toisaalta: jos jotain olen tässä viime kuukauden aikana oppinut, niin sen, että aina on ihmisellä olemassa suurempiakin huolia. Ei tässä ammatissa ole muutenkaan mitään muuta niin varmaa kuin epävarmuus, joten sikälihän tilanne ei ole muuttunut mihinkään.

Että jos sitä vain elelisi eteenpäin ja katsoisi, mihin tässä päätyy.

***

The last weeks have been unreal. In August I planned that I would take it easy and return slowly to my work, when it feels like it. I lived in this zen zone for about week before the reality crawled to have morning coffee with me: I realized that after very promising summer the autumn season had started a lot slower than normally. There's always big variation in the amount of how many prints are ordered, and I probably would not have paid any attention to the scarcity of the orders in August, unless I hadn't realised today, that if everything had worked out the way it should have this year, I would be standing at my Habitare booth right at this moment. In good years Habitare sales have provided me about third of my yearly income - and this year it doesn't take place. That really gave me shivers.

Am I again in the situation where I have to worry about if I can keep my studio?

(Did I really have to buy the ridicilously expensive hard drive for backup copying right now? And those expensive inks and papers? And an armful of acrylics? All those money I could have used on my studio rent...)

The pressure is enormous, to come up with something brilliant to fill the whole the Habitare event left. My inner accountant is telling me to give the elbow to all my financially unprofitable natural dye projects right at this minute and to concentrate on something sensible. I really should finish all the prints that have waited for finishing for months now. And all those other projects, which have been waiting incompleted because of my rush with something else or for some outside reason. I should this, I should that. And even then it's hard to stop this catastrophe from happening.

On the other hand: if I've learned something in this past month, it is, that there are always bigger worries around. In this profession nothing is so sure than uncertainty in any case, so nothing has actually changed.

If I just live and see, what happens. Sounds like a plan.

.


sunnuntaina, elokuuta 23, 2020

Asioita tapahtuu




Pari viikkoa sitten normaali elämäni meinasi yhtä-äkkiä pysähtyä kuin seinään. Oli ihan mahtava päivä. Olin tosi innoissani, kun vihdoin olin saanut kokonaisen päivän antotypia-projektilleni. Aamupäivällä järjestin kaikki näytteet kuvattavaksi sekä valmistin sekä punajuuriliemestä (kuvassa) että tuomenmarjaliemestä uusia herkistettäviä antotypiapapereita ja iltapäivällä aloin valmistella samaista lientä suodattaakseni sen pigmentinvalmistusta varten. Sitten yhtä-äkkiä makasin vuoteellani pysymättä pystyssä, pystymättä puhumaan kunnolla ja oikea puoleni aivan holtittomana, ja sitten olinkin jo keskussairaalassa liuotuksessa. Siirtymä antotypia-projektin parista sairaalavuoteelle oli moninkerroin nopeampi kuin normaali matka työhuoneelleni, ja tuntuu, että vasta nyt olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mitä tapahtui. Uhkaava aivoinfarkti.

Pääsin hoitoon nopeasti ja näillä näkymin näyttää, ettei mitään pysyvää jälkeä jäänyt. Sairaalahenkilökunta - hoitajat, lääkärit, siivoojat, ruokavastaavat, ambulanssikuskit, kaikki - oli kaikinpuolin asiantuntevaa ja ihanaa, ja pelottavasta tilanteesta huolimatta tunsin olevani turvassa ja hyvässä hoidossa. Sain lääkityksen, jonka pitäisi estää seuraava aivoinfarkti (tai ainakin vähentää sen riskiä).

Kyllä tämä säikäytti.

Mutta kaikki hyvin.

Elämä jatkuu.

***

Mietin pitkään, kerronko tästä. Kerroin ensin vain muutamalle ihmiselle, mutta huhu lähti kiertämään nopeasti, ja kun Facebook-viestini ja meilini alkoi täyttyä kaiken maailman kyselyistä, koin helpommaksi kirjoittaa kavereilleni Facebook-päivityksen ja kertoa tilanteesta kuin vastailla jokaiseen (hyvää tarkoittavaan) tiedusteluun erikseen. Ennen kaikkea koin tärkeäksi jakaa informaatiota Aivoverenkiertohäiriön oireista ja niiden tunnistamisesta, koska samalla tavalla jaettu kuva oli se, josta ymmärsimme itse toimia nopeasti.

Samasta syystä kirjoitan nyt blogiini ja kerron asiasta myös muille kuin Facebook-kavereilleni. Ja kirjoitan myös siksi, että tuntuu, että hidas työhön paluuni on alkanut ikävästi pelkillä pahoitteluviestien kirjoittamisella. Olen saanut pahoitella teostiedusteluihin vastaamista, teoslähetysten hitautta ja muuten vain viivettä viesteihin vastaamisessa. Varsinkin sairaalaviikolleni osuneen työhuoneeni avointen ovien päivän peruuttamisen vuoksi (kaukaakin) turhaan paikalle saapuneiden ja siksi ärtyneiden ihmisten viesteihin on ollut jotenkin todella hankala vastata, kun mikään pahoittelu ei tunnu auttavan huonosti hoidettuun avointen ovien päivän perumistiedotukseen.

Punnitsin tätä blogiini kirjoittamista kauan. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät halua kertoa tällaisista tilanteista mitään. Asioista avautumisen seurauksena saattaa olla se, ettei niistä enää pääse eroon: eteenpäin kirmailun sijaan saattaakin saada kainaloonsa ylimääräisen painolastin, joka hidastaa kulkua. Mutta kun tieto joka tapauksessa nykypäivänä liikkuu, tuntuu, että on parempi kertoa kerralla kaikki se, minkä ylipäätään haluan tilanteesta kertoa. Vielä, kun oppisi jotenkin hallitsemaan kertomisen seuraamuksia. (Ajattelin etukäteen, ettei minulla ole hätää, koska osaan sanoa suoraan, etten halua juuri nyt vatvoa asiaa ja kerrata tapahtunutta - mutta miten nyt toivoisinkaan, ettei minun tarvitsisi sitä erikseen hokea monta kertaa päivässä.)

Muutamia vuosia sitten, kun äitini alzheimer oli itselleni raskaimmassa vaiheessa (kun hoivapaikkaa pohdittiin ja kaikki oli vielä avoinna), huolehtivaiset ja kohteliaat ihmiset kerta toisensa jälkeen tiedustelivat, mitä äidilleni kuuluu ja miten jaksamme. Niin ihana ajatus kuin siinä takana olikin, väsyneimmillä hetkillä teki vain mieli huutaa, että PLIIIIIIIIIS, älkää kysykö mitään - elämä on muutenkin nyt niin vuorokauden ympäri täynnä tätä yhtä asiaa, että antakaa edes tämä puolen tunnin tauko, että saisin tehdä ja ajatella jotain muuta. Aikalailla samalta tuntuu nyt. Ulos meneminen alkaa tuntua ahdistavalta, kun suorastaan pelkää tapaavansa tuttuja. Tuntuu hyvältä, kun kysytään lyhyesti, että miten jaksat tai vain toivotetaan hyvät voinnit, mutta stressaavalta, kun se ei jääkään siihen. Yhtä-äkkiä olen muuttunut aivoinfarktin tietopankiksi, mitä en haluaisi olla.

Sitäkin suurempi kiitos niille muutamalle ihmiselle, jotka ovat tienneet sairaalareissustani, mutta antaneet minulle sen kaivatun hetken keskittyä johonkin muuhun. Ei tarvitse teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut - mutta pieni hyvän voinnin toivotus tarkoittavalla katseella keskustelun lopuksi tuntuu paljon voimauttavammalta kuin varttitunnin rypeminen aivoinfarktin oireissa.

Ja kiitos "Parane pian" -korteista ja Facebookin sydämistä. Niissä on tähän hetkeen juuri sopivasti kaikkea, mutta ei mitään liikaa!


***


Aikatauluthan tässä jälleen kerran menivät ihan sikin sokin, mutta jotenkin sillä ei nyt taida vain olla mitään väliä. Työ saa nyt mennä omalla painollaan, ja uusien töiden pariin palaan, kun siltä tuntuu. Juuri nyt jatkan siitä, mikä jäi kesken: ensimmäinen tuomenmarjakeitokseni ehti homehtua sairaalassa makoiluni aikana, joten parhaillaan uudet tuomenmarjat kiehuvat hellalla.

Tuntuu tärkeältä saada palata tavalliseen arkeen.

Pienin askelin, mutta katse tulevassa, eikä menneessä.


.

torstaina, heinäkuuta 30, 2020

Loppuja - ja uusia alkuja / Some endings - and new beginnings



Ajattelin, että kesällä työhuoneeni avointen ovien päivinä ehtisin kirjoitella blogiini kaikista meneillään olevista projekteistani - mutta kun vihdoin pääsen blogini äärelle, onkin jo päivää vaille heinäkuun viimeinen päivä, ja niin niin monet prosessit loppuvaiheissaan. Eilen sovin kuukauden taiteilija -mininäyttelyni purkamisesta Jyväskylän Taiteilijaseuran Galleria Beckerissä huomeniltana (esillä siis vielä tämän päivän ja huomisen), ja heinäkuun viimeiseen päivään loppuu myös teostilausteni ilmaiset postitukset (elokuun ekasta lähtien pakkaus- ja lähetyskulut taas 10e per tilaus).

Ja tässä nyt istun tämän kesän viimeistä neljän päivän avoinnaoloputkea "valvomassa". Työhuoneeni ovet ovat avoinna torstaista sunnuntaihin klo 12-18, ja sitten seuraavan kerran elokuussa perjantaina 14.8.2020 klo 10-18. Täysin erakoituneen kevään jälkeen mieli ja sydän sanoisi, että elokuussa olisi pitää jatkaa vaikka päivittäisellä aukiololla, mutta tosiasia on, että työn alla on sellaisia prosesseja, jotka vaativat huomiotani moneksi perkkäiseksi päiväksi, ja joita on todella vaikea toteuttaa samalla, kun pitää työhuonetta avoinna. Siispä pitää heittäytyä taas luovan työn pariin: sekä kuvien että hieman huonolle hoidolle jääneen Anthotypical-projektini.

Heinäkuun mittainen nelipäiväinen työhuoneviikko on kyllä näinkin lyhyessä ajassa muuttunut tavaksi, josta on vaikea irrota. Käynhän työhuoneella muutenkin yleensä vähintään sen neljä päivää, ja vietän täällä vielä pidempiä aikojakin per päivä, mutta työn tekeminen on niin erilaista aukiolopäivien aikana, että päivien luonnekin on ihan erilainen - kuin kävisi päivätöissä. En yksinkertaisesti pysty keskittymään mihinkään aikaa vieviin prosesseihin, jos koko ajan odotan, että joku tulee ovesta. Mutta onneksi nurkkiin on kertynyt vaikka millä mitalla sellaista työtä, mikä on odottanut tekemistään vaikka kuinka kauan, mutta jolle ei ole olut aikaa. On tehnyt hyvää saada kaikki sekaiset kasat kuplamuovinyssäköitä puhdistettua ja järjestettyä paikalleen. Olen leikannut tukipahveja vanhoista pahvilaatikoista. Olen saanut tehtyä hirmuisen pinon sellaisia ärsyttäviä pikkuasioita, joiden tekeminen ei kestä kauan, mutta jotka sitten pääsevät kertymään tolkuttoman mittaiseksi to do -listaksi ja sitten hiljalleen muuttuvat ylivoimaiseksi urakaksi.

Toki huomaan myös, että tämä yhtä-äkkinen sosiaalisuus on paitsi antoisaa ja energisoivaa, myös yllättävän uuvuttavaa. Kun olen illalla palannut kotiin, en jaksa tehdä juuri mitään. Vaikka usein olenkin kotimatkallani saanutkin poimittua muutamia kasveja antotypia-projektiini, kotona ne jäävät keräilykassiin odottamaan ja kuivumaan, kun kaikki energia valahtaa kantapäistä ulos siinä vaiheessa, kun ulkokengät saa jalastaan. Päivällä sitä kuvittelee kaikkea, mitä illalla vielä kevyesti tekee, ja kuinka aikaa jää vielä kirjan parissa rentoutumiseenkin, mutta tosiasiassa sitä vain lössähtää sohvalle ja katsoo televisiosta suurin piirtein ihan mitä vain.

Ehkä juuri siksikin tämä heinäkuu oli niin tervetullut. Olen elänyt täysin erilaisessa rytmissä kuin normaalisti ja erilaisen päiväjärjestyksen sisällön mukaan, ja vaikka iltaisin veto onkin poissa, tuntuu, että muuten tässä on jollain kummalla tavalla latautunut. Tuntuu ihan mahtavalta ajatukselta se, että ensi viikolla pääsee uudelleen oman hiljaisen ja hitaan luovan työnsä pariin.

Mutta eletäänpä ensin tämä tämän kesän osalta viimeinen aukioloputki läpi. Täällä istun ja odottelen vierailijoita sunnuntaihin saakka - tervetuloa!

---


I thought that I would have some time to write in my blog during these open doors days in July. But when I finally got to my blog, it's already the end of July, and so many processes ending in a few days time. And here I am, sitting at my studio and keeping the doors open for the last four-day session for this summer. After last spring my heart tells me to continue these open doors days in August, but the reality is that I have so many work processes going on, which all are really hard to make if I keep my studio doors open. That's why I need to get back to my creative work: to some new images and to my Anthotypical project.

The four-day working week in July has turned (in a really short time) into a custom, which is hard to give up. I do work at my studio at least four days a week anyway, and even longer days, but working in these open doors days differs so much from my "usual" days that it's like going to any day job. I simply can't concentrate on those time-consumin processes, if I'm in alert waiting for someone to arrive. But luckily there are a lot of chores around that have just been waiting on me to get to them, and I've never had any time. I've cleaned and arranged all my packing materials and cut support cardboards from used cardboard boxes. I've done a mass of those annoying small things, that won't really take long time to do, but which often get to pile and then they turn into an overwhelming job.

And I've noticed that this socialicing through the day - besides being very energizing and inspiring - is also very wearing. After getting home every day, I really don't have any energy to do anything. Often I pick some plants on my way home for my anthotype project, but then, when I get home, those will stay in my collecting bag and dry. During each day I plan all those things I'll do when I get home, and imagine how I'll have some time to enjoy reading, too, but the reality is that I just sat on sofa and turn the telly on.

Maybe that is why the July was so welcome. I've been living on a totally different rhythm than normally and doing very different kind of work, and while I am really lazy in the evenings, I feel, that on another levels I've been charging myself all through the summer. Right now it feels absolutely wonderful to think that I'm about to return to my slow and silent creative work next week!

But first, let's live through this weekend. Here I am, at my studio, waiting for people to arrive - welcome!


.






torstaina, kesäkuuta 18, 2020

Valoa horisontissa!


Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020

Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.

Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.

Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)

Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.

Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.

Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.

Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.

Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.

Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.

Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.

Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.

Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.

Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.