torstaina, syyskuuta 10, 2020

Syksy / Autumn




Viime viikot on ollut kyllä hyvin epätodellinen olo. Elokuun puolella vielä ajattelin, että otan rennosti ja palaan rauhassa töihini sitten, kun tuntuu hyvälle. Pystyin toteuttamaan zeniläistä olemista ehkä viikon verran, ennenkuin todellisuus ryömi aamukahville kanssani: tajusin, että lupaavan kesän jälkeen syyskausi oli alkanut normaalia reilusti niukempana. Vedostilausten määrässä on aina kuukausittain suurta heittelyä, enkä olisi varmaankaan kiinnittänyt mitään huomiota elokuun tilausten vähyyteen, ellen olisi tänään havahtunut siihen, että jos kaikki olisi mennyt tänä vuonna kuten piti, olisin juuri tällä nimenomaisella hetkellä pasteeraamassa omalla Habitare-osastollani. Hyvinä vuosina Habitaresta on tullut itselleni (jälkitilauksineen) kolmasosa vuoden tuloista - ja tänä vuonna se jää väliin. Se, jos mikä, nosti kylmän hien otsalle.

En kai taas ole tilanteessa, jossa joudun puntaroimaan sitä, voinko pitää työhuoneeni?

(Pitikö minun - hemmetti vieköön - juuri nyt ostaa se kallis ulkoinen kovalevy varmuuskopiointia varten?  (>_<)  Ja musteita ja papereita? Ja sylillinen akryylimaaleja? Nekin rahat olisin voinut käyttää vuokraan.  o_O )

Ihan hirveä paine keksiä jotain paikkaavaa juttua tuon väliin jäävän Habitaren tilalle. Sisäinen kirjanpitäjäni käskee antamaan taloudellisesti kannattamattomille luonnonväriprojekteilleni samantien huutia ja keskittymään johonkin järkevään. Pitäisi saada vihdoin ne kuukausia työn alla olleet teossarjat viimeisteltyä. Ja ne kaikki muut projektit, jotka ovat edenneet pisteeseen x ja pysähtyneet sitten joko oman kiireen tai jonkun ulkopuolisen seikan vuoksi. Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Ja tuskin sittenkään saa katastrofijunaa pysäytettyä ajoissa.

Toisaalta: jos jotain olen tässä viime kuukauden aikana oppinut, niin sen, että aina on ihmisellä olemassa suurempiakin huolia. Ei tässä ammatissa ole muutenkaan mitään muuta niin varmaa kuin epävarmuus, joten sikälihän tilanne ei ole muuttunut mihinkään.

Että jos sitä vain elelisi eteenpäin ja katsoisi, mihin tässä päätyy.

***

The last weeks have been unreal. In August I planned that I would take it easy and return slowly to my work, when it feels like it. I lived in this zen zone for about week before the reality crawled to have morning coffee with me: I realized that after very promising summer the autumn season had started a lot slower than normally. There's always big variation in the amount of how many prints are ordered, and I probably would not have paid any attention to the scarcity of the orders in August, unless I hadn't realised today, that if everything had worked out the way it should have this year, I would be standing at my Habitare booth right at this moment. In good years Habitare sales have provided me about third of my yearly income - and this year it doesn't take place. That really gave me shivers.

Am I again in the situation where I have to worry about if I can keep my studio?

(Did I really have to buy the ridicilously expensive hard drive for backup copying right now? And those expensive inks and papers? And an armful of acrylics? All those money I could have used on my studio rent...)

The pressure is enormous, to come up with something brilliant to fill the whole the Habitare event left. My inner accountant is telling me to give the elbow to all my financially unprofitable natural dye projects right at this minute and to concentrate on something sensible. I really should finish all the prints that have waited for finishing for months now. And all those other projects, which have been waiting incompleted because of my rush with something else or for some outside reason. I should this, I should that. And even then it's hard to stop this catastrophe from happening.

On the other hand: if I've learned something in this past month, it is, that there are always bigger worries around. In this profession nothing is so sure than uncertainty in any case, so nothing has actually changed.

If I just live and see, what happens. Sounds like a plan.

.


sunnuntaina, elokuuta 23, 2020

Asioita tapahtuu




Pari viikkoa sitten normaali elämäni meinasi yhtä-äkkiä pysähtyä kuin seinään. Oli ihan mahtava päivä. Olin tosi innoissani, kun vihdoin olin saanut kokonaisen päivän antotypia-projektilleni. Aamupäivällä järjestin kaikki näytteet kuvattavaksi sekä valmistin sekä punajuuriliemestä (kuvassa) että tuomenmarjaliemestä uusia herkistettäviä antotypiapapereita ja iltapäivällä aloin valmistella samaista lientä suodattaakseni sen pigmentinvalmistusta varten. Sitten yhtä-äkkiä makasin vuoteellani pysymättä pystyssä, pystymättä puhumaan kunnolla ja oikea puoleni aivan holtittomana, ja sitten olinkin jo keskussairaalassa liuotuksessa. Siirtymä antotypia-projektin parista sairaalavuoteelle oli moninkerroin nopeampi kuin normaali matka työhuoneelleni, ja tuntuu, että vasta nyt olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mitä tapahtui. Uhkaava aivoinfarkti.

Pääsin hoitoon nopeasti ja näillä näkymin näyttää, ettei mitään pysyvää jälkeä jäänyt. Sairaalahenkilökunta - hoitajat, lääkärit, siivoojat, ruokavastaavat, ambulanssikuskit, kaikki - oli kaikinpuolin asiantuntevaa ja ihanaa, ja pelottavasta tilanteesta huolimatta tunsin olevani turvassa ja hyvässä hoidossa. Sain lääkityksen, jonka pitäisi estää seuraava aivoinfarkti (tai ainakin vähentää sen riskiä).

Kyllä tämä säikäytti.

Mutta kaikki hyvin.

Elämä jatkuu.

***

Mietin pitkään, kerronko tästä. Kerroin ensin vain muutamalle ihmiselle, mutta huhu lähti kiertämään nopeasti, ja kun Facebook-viestini ja meilini alkoi täyttyä kaiken maailman kyselyistä, koin helpommaksi kirjoittaa kavereilleni Facebook-päivityksen ja kertoa tilanteesta kuin vastailla jokaiseen (hyvää tarkoittavaan) tiedusteluun erikseen. Ennen kaikkea koin tärkeäksi jakaa informaatiota Aivoverenkiertohäiriön oireista ja niiden tunnistamisesta, koska samalla tavalla jaettu kuva oli se, josta ymmärsimme itse toimia nopeasti.

Samasta syystä kirjoitan nyt blogiini ja kerron asiasta myös muille kuin Facebook-kavereilleni. Ja kirjoitan myös siksi, että tuntuu, että hidas työhön paluuni on alkanut ikävästi pelkillä pahoitteluviestien kirjoittamisella. Olen saanut pahoitella teostiedusteluihin vastaamista, teoslähetysten hitautta ja muuten vain viivettä viesteihin vastaamisessa. Varsinkin sairaalaviikolleni osuneen työhuoneeni avointen ovien päivän peruuttamisen vuoksi (kaukaakin) turhaan paikalle saapuneiden ja siksi ärtyneiden ihmisten viesteihin on ollut jotenkin todella hankala vastata, kun mikään pahoittelu ei tunnu auttavan huonosti hoidettuun avointen ovien päivän perumistiedotukseen.

Punnitsin tätä blogiini kirjoittamista kauan. Ymmärrän myös niitä, jotka eivät halua kertoa tällaisista tilanteista mitään. Asioista avautumisen seurauksena saattaa olla se, ettei niistä enää pääse eroon: eteenpäin kirmailun sijaan saattaakin saada kainaloonsa ylimääräisen painolastin, joka hidastaa kulkua. Mutta kun tieto joka tapauksessa nykypäivänä liikkuu, tuntuu, että on parempi kertoa kerralla kaikki se, minkä ylipäätään haluan tilanteesta kertoa. Vielä, kun oppisi jotenkin hallitsemaan kertomisen seuraamuksia. (Ajattelin etukäteen, ettei minulla ole hätää, koska osaan sanoa suoraan, etten halua juuri nyt vatvoa asiaa ja kerrata tapahtunutta - mutta miten nyt toivoisinkaan, ettei minun tarvitsisi sitä erikseen hokea monta kertaa päivässä.)

Muutamia vuosia sitten, kun äitini alzheimer oli itselleni raskaimmassa vaiheessa (kun hoivapaikkaa pohdittiin ja kaikki oli vielä avoinna), huolehtivaiset ja kohteliaat ihmiset kerta toisensa jälkeen tiedustelivat, mitä äidilleni kuuluu ja miten jaksamme. Niin ihana ajatus kuin siinä takana olikin, väsyneimmillä hetkillä teki vain mieli huutaa, että PLIIIIIIIIIS, älkää kysykö mitään - elämä on muutenkin nyt niin vuorokauden ympäri täynnä tätä yhtä asiaa, että antakaa edes tämä puolen tunnin tauko, että saisin tehdä ja ajatella jotain muuta. Aikalailla samalta tuntuu nyt. Ulos meneminen alkaa tuntua ahdistavalta, kun suorastaan pelkää tapaavansa tuttuja. Tuntuu hyvältä, kun kysytään lyhyesti, että miten jaksat tai vain toivotetaan hyvät voinnit, mutta stressaavalta, kun se ei jääkään siihen. Yhtä-äkkiä olen muuttunut aivoinfarktin tietopankiksi, mitä en haluaisi olla.

Sitäkin suurempi kiitos niille muutamalle ihmiselle, jotka ovat tienneet sairaalareissustani, mutta antaneet minulle sen kaivatun hetken keskittyä johonkin muuhun. Ei tarvitse teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut - mutta pieni hyvän voinnin toivotus tarkoittavalla katseella keskustelun lopuksi tuntuu paljon voimauttavammalta kuin varttitunnin rypeminen aivoinfarktin oireissa.

Ja kiitos "Parane pian" -korteista ja Facebookin sydämistä. Niissä on tähän hetkeen juuri sopivasti kaikkea, mutta ei mitään liikaa!


***


Aikatauluthan tässä jälleen kerran menivät ihan sikin sokin, mutta jotenkin sillä ei nyt taida vain olla mitään väliä. Työ saa nyt mennä omalla painollaan, ja uusien töiden pariin palaan, kun siltä tuntuu. Juuri nyt jatkan siitä, mikä jäi kesken: ensimmäinen tuomenmarjakeitokseni ehti homehtua sairaalassa makoiluni aikana, joten parhaillaan uudet tuomenmarjat kiehuvat hellalla.

Tuntuu tärkeältä saada palata tavalliseen arkeen.

Pienin askelin, mutta katse tulevassa, eikä menneessä.


.

torstaina, heinäkuuta 30, 2020

Loppuja - ja uusia alkuja / Some endings - and new beginnings



Ajattelin, että kesällä työhuoneeni avointen ovien päivinä ehtisin kirjoitella blogiini kaikista meneillään olevista projekteistani - mutta kun vihdoin pääsen blogini äärelle, onkin jo päivää vaille heinäkuun viimeinen päivä, ja niin niin monet prosessit loppuvaiheissaan. Eilen sovin kuukauden taiteilija -mininäyttelyni purkamisesta Jyväskylän Taiteilijaseuran Galleria Beckerissä huomeniltana (esillä siis vielä tämän päivän ja huomisen), ja heinäkuun viimeiseen päivään loppuu myös teostilausteni ilmaiset postitukset (elokuun ekasta lähtien pakkaus- ja lähetyskulut taas 10e per tilaus).

Ja tässä nyt istun tämän kesän viimeistä neljän päivän avoinnaoloputkea "valvomassa". Työhuoneeni ovet ovat avoinna torstaista sunnuntaihin klo 12-18, ja sitten seuraavan kerran elokuussa perjantaina 14.8.2020 klo 10-18. Täysin erakoituneen kevään jälkeen mieli ja sydän sanoisi, että elokuussa olisi pitää jatkaa vaikka päivittäisellä aukiololla, mutta tosiasia on, että työn alla on sellaisia prosesseja, jotka vaativat huomiotani moneksi perkkäiseksi päiväksi, ja joita on todella vaikea toteuttaa samalla, kun pitää työhuonetta avoinna. Siispä pitää heittäytyä taas luovan työn pariin: sekä kuvien että hieman huonolle hoidolle jääneen Anthotypical-projektini.

Heinäkuun mittainen nelipäiväinen työhuoneviikko on kyllä näinkin lyhyessä ajassa muuttunut tavaksi, josta on vaikea irrota. Käynhän työhuoneella muutenkin yleensä vähintään sen neljä päivää, ja vietän täällä vielä pidempiä aikojakin per päivä, mutta työn tekeminen on niin erilaista aukiolopäivien aikana, että päivien luonnekin on ihan erilainen - kuin kävisi päivätöissä. En yksinkertaisesti pysty keskittymään mihinkään aikaa vieviin prosesseihin, jos koko ajan odotan, että joku tulee ovesta. Mutta onneksi nurkkiin on kertynyt vaikka millä mitalla sellaista työtä, mikä on odottanut tekemistään vaikka kuinka kauan, mutta jolle ei ole olut aikaa. On tehnyt hyvää saada kaikki sekaiset kasat kuplamuovinyssäköitä puhdistettua ja järjestettyä paikalleen. Olen leikannut tukipahveja vanhoista pahvilaatikoista. Olen saanut tehtyä hirmuisen pinon sellaisia ärsyttäviä pikkuasioita, joiden tekeminen ei kestä kauan, mutta jotka sitten pääsevät kertymään tolkuttoman mittaiseksi to do -listaksi ja sitten hiljalleen muuttuvat ylivoimaiseksi urakaksi.

Toki huomaan myös, että tämä yhtä-äkkinen sosiaalisuus on paitsi antoisaa ja energisoivaa, myös yllättävän uuvuttavaa. Kun olen illalla palannut kotiin, en jaksa tehdä juuri mitään. Vaikka usein olenkin kotimatkallani saanutkin poimittua muutamia kasveja antotypia-projektiini, kotona ne jäävät keräilykassiin odottamaan ja kuivumaan, kun kaikki energia valahtaa kantapäistä ulos siinä vaiheessa, kun ulkokengät saa jalastaan. Päivällä sitä kuvittelee kaikkea, mitä illalla vielä kevyesti tekee, ja kuinka aikaa jää vielä kirjan parissa rentoutumiseenkin, mutta tosiasiassa sitä vain lössähtää sohvalle ja katsoo televisiosta suurin piirtein ihan mitä vain.

Ehkä juuri siksikin tämä heinäkuu oli niin tervetullut. Olen elänyt täysin erilaisessa rytmissä kuin normaalisti ja erilaisen päiväjärjestyksen sisällön mukaan, ja vaikka iltaisin veto onkin poissa, tuntuu, että muuten tässä on jollain kummalla tavalla latautunut. Tuntuu ihan mahtavalta ajatukselta se, että ensi viikolla pääsee uudelleen oman hiljaisen ja hitaan luovan työnsä pariin.

Mutta eletäänpä ensin tämä tämän kesän osalta viimeinen aukioloputki läpi. Täällä istun ja odottelen vierailijoita sunnuntaihin saakka - tervetuloa!

---


I thought that I would have some time to write in my blog during these open doors days in July. But when I finally got to my blog, it's already the end of July, and so many processes ending in a few days time. And here I am, sitting at my studio and keeping the doors open for the last four-day session for this summer. After last spring my heart tells me to continue these open doors days in August, but the reality is that I have so many work processes going on, which all are really hard to make if I keep my studio doors open. That's why I need to get back to my creative work: to some new images and to my Anthotypical project.

The four-day working week in July has turned (in a really short time) into a custom, which is hard to give up. I do work at my studio at least four days a week anyway, and even longer days, but working in these open doors days differs so much from my "usual" days that it's like going to any day job. I simply can't concentrate on those time-consumin processes, if I'm in alert waiting for someone to arrive. But luckily there are a lot of chores around that have just been waiting on me to get to them, and I've never had any time. I've cleaned and arranged all my packing materials and cut support cardboards from used cardboard boxes. I've done a mass of those annoying small things, that won't really take long time to do, but which often get to pile and then they turn into an overwhelming job.

And I've noticed that this socialicing through the day - besides being very energizing and inspiring - is also very wearing. After getting home every day, I really don't have any energy to do anything. Often I pick some plants on my way home for my anthotype project, but then, when I get home, those will stay in my collecting bag and dry. During each day I plan all those things I'll do when I get home, and imagine how I'll have some time to enjoy reading, too, but the reality is that I just sat on sofa and turn the telly on.

Maybe that is why the July was so welcome. I've been living on a totally different rhythm than normally and doing very different kind of work, and while I am really lazy in the evenings, I feel, that on another levels I've been charging myself all through the summer. Right now it feels absolutely wonderful to think that I'm about to return to my slow and silent creative work next week!

But first, let's live through this weekend. Here I am, at my studio, waiting for people to arrive - welcome!


.






torstaina, kesäkuuta 18, 2020

Valoa horisontissa!


Kesähaiku II - Summer Haiku II, 2020

Heinäkuun alussa pääsen aloittamaan puolentoista kuukauden työskentelyn Taiken apurahalla, mistä olen ihan suunnattoman kiitollinen! Olen koko kevään toteuttanut aiemmin tekemääni työsuunnitelmaa (luontoon ja valoon sidottuna antotypia-projektin lykkäämisellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja), ja sen rinnalla räpiköinyt pientä ylimääräistä silpputyötä pinnalla pysyäkseni - vähän niinkuin kolmivuorotyötä kolmessa vuorossa neljäsosapalkalla normaalista - ja kieltämättä kesäkuun alussa alkoi tuntea jo lievää taisteluväsymystä. Mutta ei mitään sellaista oikeaa: lähinnä vain ärsyyntymistä asioiden etenemättömyydestä. Se meni helposti ohi, kun nosti jalat olohuoneen pöydälle ja laittoi jonkun hyvän leffan (tai tositeeveetä) pyörimään.

Vaikka elämä normaalitilanteessakin on taloudellisesti hyvin arvaamatonta (kuten kaikilla, jotka eivät saa säännöllistä palkkatuloa), keväällä epävarmuus nousi potenssiin sata. Siltikin, jos pään päällä tummana pilvenä roikkunutta uhkaa työhuoneen menettämisestä ei oteta huomioon, kaikkein raskaimmalta on tuntunut kaikki muu epämääräisyys. Valuutallisesti kuiviin kausiin on tottunut, mutta silloinkin voi yleensä suunnitella ja keskittyä tulevien projektien siihen toteutukseen, joka ei vaadi killinkejä tilin pohjalla. Mutta miten voimaton voikaan olo olla, kun häviää suunnittelun mahdollisuus ja tulevien päivämäärien tukiranka. Kun yksikään projekti ei etene mihinkään suuntaan, koska kukaan ei voi tietää, mitä on tapahtumassa. Ei kannata valmistella mitään, eikä voi lyödä lukkoon mitään, eikä voi... mitään.

Tässä hetkessä eläminen on yllättävän vaikeaa, kun normaalisti joutuu miettimään asioita kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen, jotta asiat rullaisivat. (Nyt esimerkiksi haetaan vuoden 2022 näyttelyaikoja.)

Kavereiden kanssa jutellessa huomasi, etten ole ainoa uuden opettelun äärellä.

Yksi kollega kuvasi prosessia päämäärälliseksi hapuiluksi: tavoite on tiedossa, mutta ei mitään aavistusta, miten perille pääsee. Siispä vain sokeana sumussa kovinta ääntä kohti.

Toinen kollega kuvasi kevättä labyrintiksi: ei tiedä, mihin pitäisi mennä, sitten kulkee innolla johonkin suuntaan, kunnes törmää seinään, ja taas uusi yritys, uusi seinä, uusi yritys, uusi seinä. Ja sitten, kun luulee, että on perillä, onkin labyrintin keskustassa ja tajuaa, että edessä on toinen samanlainen etsintäprosessi ulos.

Kolmas kollega kuvasi kevättä kyydissä istumiseksi. Kun on itse oppinut pitämään ohjaksista kiinni ja viemään kärryjään (tai kivirekeään, kuten kollegan alkuperäiset sanat kuuluivat) mihin suuntaa haluaa, on kyllä ollut hankalaa heittäytyä passiivisena kyytiin istumaan - varsinkin, kun on koko ajan tietoinen siitä, ettei ohjastajaa ole lainkaan. Virran vietävänä, tuulen tönimänä, nuoralla tanssimista tyhjän päällä, mitä näitä vertauksia nyt onkaan.

Omalla kohdallani jonkinlaisen teosmyynnin jatkuvuus ja se, että oman teosmyynnin varassa eläminen nyt vain on normaaliaikoinakin niin epävarmaa, ehkä vaikutti siihen, että minkäänlaista oikeasti epätoivoista oloa ei itselleni päässyt keväällä syntymään. Työprosesseja oli jo valmiiksi työn alla niin monta, että projektien moniajo rinnakkain sen päättömän räpiköimisen rinnalla piti kompassin suurinpiirtein samassa suunnassa. Sitä vain keskittyi tekemään. Ja kiipeämään esteiden yli, ja ryömimään niiden alitse. On väsyttänyt (kyllä!) mutta toisaalta ideoita on tullut enemmän kuin mitä pystyy toteuttamaan. Kirjoittelemani to do -listat huomioineen ovat antaneet sitä pientä kaipaamaani tukirankaa tekemiselle ja maneerista mekaanista tekemistä (kuten pahvien leikkaamista) on ollut tarpeeksi täyttämään ne tyhjät kohdat päivistä, jolloin pää ei tuota mitään merkityksellistä. Loppukevät oli loppujen lopuksi tasaista ja säännöllistä epäsäännöllisyyttä, päiville syntyi epämääräisyyden vakiorytmi.

Sitten, yhtä-äkkiä, eilen iltapäivällä, takavasemmalta yllättäen iski aivan tolkuton ja totaalinen uupumus.

Aikalailla tasan yhdeltätoista sähköpostiin tuli viesti Habitarelta: tapahtuma on siirretty syyskuulta marraskuun loppuun. Tämän vuotinen Habitare olisi tuonut itselleni uutta sumplittavaa ilman koronakevättäkin, kun joudun miettimään uusiksi sekä kuljetus- että kalustekuviot ja melkein kaikki käytännöt, joiden vakiintuminen on helpottanut aiempia osallistumisia. Kaikenlainen suunnittelu (tai siis lähinnä se, etten ole ehtinyt suunnitella) alkoi kummitella jomotuksena takaraivossani jo toukokuun puolella - ja nyt, yhtä-äkkiä kuin taikaiskusta sain yli kaksi kuukautta lisää peliaikaa! Helpotus siis sinänsä, mutta pienenä sivuprosessina olen ehtinyt jo useamman kuukauden jännittää, miten käy hotellivaraukseni, jos Habitare perutaan tai siirtyy (edullisin hinta oli etukäteen maksettu, vailla perumis- tai muutosmahdollisuutta). Viestittelyä, odottelua ja lopulta iltapäivällä tieto siitä, että majoitusvaraus saatiin siirrettyä uusiin päivämääriin ilman lisäkuluja. Helpotus, joka tuntui aivan käsittämättömän suurelta. Ja se oli se hetki, kun oma akkuni tyhjeni täysin.

Kävelin kotiin jonkinlaisessa henkisessä usvassa. Istuskelin kampuksella kiviportailla tuulen viilennettävänä ja kuuntelin punakylkirastaan asioita. Kiireen häviäminen tuntui konkreettisesti ensin viipyilynä kotimatkalla ja sitten aikaansaamattomuutena kotona. Työkoneen avaaminen nappia painamalla vaati varttitunnin maanittelua ja ponnistuksen jälkeen kesti vielä toinen vartti ennenkuin sain itseni lähettämään muutaman pakollisen meilin - vaikka ne mieleisiä asioita olivatkin. Olin aivan varma siitä, etten jaksa enää mitään tänä kesänä. Ajattelin, että heittäydyn sängylle selälleen makaamaan ja annan kärpästen lentää avonaiseen suuhun. Nukahdin ennenkuin pää koski tyynyä.

Tänä aamuna heräsin ukkoseen ja sateeseen. Maailma tuoksui hyvälle. Väsytti, mutta hyvällä tavalla. Totaalinen uupumus oli poistunut, tilalle oli tullut rento raukeus. Aamukahvia juodessani kuuntelin autoja märällä asfaltilla ja katselin esiin pyrkivää auringonpaistetta - ja yhtä-äkkiä oli ihan itsestäänselvyys, että heinäkuussa on jälleen aika avata työhuoneeni ovet jälleen vieraille. Edessäni pöydällä on kalenteri. Muutamia päivämääriä pitää vielä järjestellä, mutta eivätköhän ovet aukea viimeistään heinäkuun toisena päivänä.

Jos sitten tilanne muuttuu... se on sitten sen ajan juttu. Virran vietävänä, kuskittomassa kyydissä, tuulen tönimänä - kyllä tässä johonkin suuntaan on menossa.







keskiviikkona, toukokuuta 13, 2020

Luonnonvärijuttuja / Natural dye stuffs



Nyt on antotypia-projektini ensimmäiset testikuvat saaneet olla jo viikon olohuoneen (!) ikkunassa valottumassa, ja yksi suuri helpotuksen huokaus hengähdetty. Tämä oli testauksen ylivoimaisesti tärkein, hankalin ja pitkäkestoisin osio toteuttaa. Nyt kakkosvaiheessa, sillä välin kuin ensimmäiset testivedokset valottuvat, jatkan prosessia luonnonväreillä ja myöhemmin kesällä pääsen keräilemään kukkia ympäristöstä projektiini, mutta nämä jälkimmäiset työvaiheet eivät ole yhtään niin kuormittavia. Pyrin nyt keskittämään värien tekemisen kahteen päivään viikossa, jotta voin muina päivinä levittää pöydille muita projekteja.

Helpotus oli myös se, kun sain kirjoitettua projekteille kunnon aikataulut. Tai pikemminkin otettua käyttöön lukujärjestyksen kaltaisen systeemin, johon yritän nyt nojautua, etten tee vähän kaikkea yhtä aikaa (ja muistan syödä ja pitää kahvitauonkin).

Toinen helpotus on ollut projektien jakaminen pienempiin osioihin. Kun valmista ei synny joka päivä tai edes joka toinen viikko, helposti ajautuu siihen huonoon harhaan, ettei ole saanut aikaiseksi mitään - vaikka asiat ovat edistyneet hyvinkin nopeaa tahtia kaksitoistatuntisina työpäivinä seitsemänä päivänä viikossa. Kummasti auttaa, kun saa yliviivattua työlistaltaan pieniä juttuja, kun ne tulevat tehdyksi. Sitä vain kaipaa jonkinlaista todistetta itselleen siitä, että asiat ovat edistyneet, ja edistyvät!

On vain tyydyttävä siihen, että kun on paljon työn alla ja työläitä projekteja, asiat eivät loikkaa hetkessä maaliin saakka.

Kyllä se tästä.

---

Now my first exposure batch of my anthotype project have been exposuring about for a week in our living room (!) window. This was the most important as well as difficult part of the project to make. Now I'm making second batch of the traditional natural dyes, and later, in summer, I'll be able to pick flowers to my project, but these phases will be nowhere near as hard as this first one. Now I'm trying to concentrate this project in two days of the week, so I can make other projects on other days more freely.

A big relief was also, when I finally made schedules for all of my projects. Or more likely, a time table for each day, for what to do and when. It helps so I don't do everything at the same time (and also remember to eat and have a coffee break).

Another relief has been dividing these projects into smaller sections. When I don't get things finished each day or even every other week, it easily brings out the delusion, that I haven't done anything - even though the projects have progressed well in twelve-hour workdays in seven days a week. It helps a lot, when I can over line things from my list after I've done them. Apparently I just need a proof to myself that the things are proceeding and they will!

I just have to be content on the fact that when there is lot on it's way and the projects are laborious, the finish line won't be reached in a day.

Everything will work out just fine.




keskiviikkona, huhtikuuta 29, 2020

Projekteja projektin perään / Projects after project




Ensin lamaantuu, sitten löytää itsensä superhypertehomoodista. Pöydällä on jälleen ihan liian paljon projekteja, mutta mitään ei voi karsia pois. Pitää vain yrittää tasapainotella niin, että jokainen pääsee vuorollaan työn alle ja akuuteimmat aina ensin.

Koska olen luonteeltani luetteloija, tein tietenkin itselleni työlistan:
  • Antotypia-projektit. Työprosessia voi seurata omassa blogissaan osoitteessa anthotypical.wordpress.com ja IG:ssa hashtagilla #kuvienkaiku
  • Coloria 20v -projektit. Väriteemainen sivustoni täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Suunnitellut miitit ja workshopit peruuntuivat (tai siirtyivät hamaan tulevaisuuteen), mutta en ole luovuttanut kokonaan. Luvassa on mm. kaksi ikkunanäyttelyä, joiden valmistelua voi seurata IG:ssa hashtagilla #coloria20 (Ei vielä paljon seurattavaa, kun just aloitin homman...) Toinen näyttelyistä (luonnonvärit) tulee oman työhuoneeni näyteikkunaan heinäkuussa, ja toisesta lisätietoa, kunhan se edistyy vähän pidemmälle.
  • Uusia teoksia:
    8 uutta vedosta Toinenlainen arki -sarjaan.
    6 uutta vedosta Ihmisiä saarillaan -sarjaan.
    12 uutta vedosta / uudet sarjat.

    Nämä ovat olleet työn alla ja melkein valmiitakin jo vaikka kuinka kauan, mutta kun en meinaa löytää tarpeeksi "ehjää" aikaa, jotta oikeasti pääsisin viimeistelemään työt ja tekemään edes koevedokset niistä, että asia edistyisi vähän. Mutta kunhan tuon antotypia-projektini akuuteimman osan saan ensin kiireellisimpänä alta pois...
  • Colour Wheels Gone Mad - monotypia / monoprint -projekti Coloria.netin 20-vuotisjuhlavuoteen liittyen. Materiaalit sain kokoon vihdoin tällä viikolla, joten työn pääsen aloittamaan toukokuun alkupuolella. Tätä projektia voi seurata IG:ssa hashtagilla #colourwheelsgonemad
  • Toinen monoprinttiprojekti, vielä vähän salainen, mutta ollut suunnitelmissa jo viime vuoden keväästä! Pari kuukautta sitten vihdoin keksin, kuinka toteutan tämän ja tähänkin on jo materiaalit koossa, joten toukokuussa pääsen vihdoin tämänkin pariin. Lisätietoa, kunhan speksit on täysin kunnossa.
  • Värit ja kemia -kirjanen, joka on vielä kuvitusta ja taittoa vailla. Työajaksi olin (tottakai) epäonnisesti valinnut tämän kevään ja kirjanen piti suihkauttaa jo loppukesästä Coloria.net 20v -juhlavuoden tuotoksena ulos, mutta uusiksihan tämä aikataulu meni, kun tuli muuta säätöä. Työn alla kumminkin, ja johonkin meinaan sekä kuvittamiselle että taittotyölle aikaa varata. (Painatus onkin sitten eri juttu, kun siihen varaamani rahat kuluvat nyt muuhun. Mutta eiköhän sekin jotenkin järjesty - ja murehdin sitä sitten, kun kirja on muutoin kasassa.)
Nämä ne akuuteimmat, jotka ajattelin pusertaa kokoon juhannukseen mennessä. Ei ehkä ihan realistinen aikataulu tosin, koska useimmat näistä projekteista sisältävät kymmeniä aikaavieviä alaprojekteja. Mutta epärealistinen tässä täytyy olla, jotta saa jotain aikaiseksi.

Ja ihan kuin näissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, aloin tänään askarrella itselleni verkkokauppaa. En ole nyt tehnyt nettihommia pariin vuoteen, ja aika tehokkaasti tieto päästä näköjään häviää. Piti googlata erikseen ohjeet lapsi-teeman tekemiseen, joten ei tämä kauppa varmaan ihan heti aukea :D






First I almost paralyzed and got nothing done, and now I've found myself in this super hyper over active mode with dozens of project on my desk, and not even one I could leave without attention. I just have to balance in a way that every project gets some attention at some point.

Because I like doing lists, I made a list of these:
  • Anthotype projects which you can follow in their own work diary at anthotypical.wordpress.com and on my IG with hashtag #kuvienkaiku
  • Coloria 20 years projects - my colour themed website turns twenty this year. All the events and workshops I planned were cancelled, but I've not given up. There will be two display window exhibitions, and you can follow preparing of those in IG with hashtag #coloria20 (Not much yet...) The other tiny exhibition on natural dyes will be shown in my studio display window, and I'll share more information of the other later on.
  • New artworks
    8 new prints to the Another kind of life series.
    6 new prints to the People on their islands series.
    12 new prints / new series.

    These have been on my desk for ages, and almost finished, but I just can't find "clear" time to really finish those sketches and print the first test prints of them. But until the most acute phase of my anthotype project is over...
  • Colour Wheels Gone Mad - monotype / monoprint -project for my Coloria.net 20 year anniversary. I finally received all the materials I need this week, so I can start the work by the beginning of may. This project can be folloed in IG with hashtag #colourwheelsgonemad
  • Another monoprint project... there's a bit secrecy still, but I have planned this since the spring last year! A couple of months ago I finally figured out how to do this, and I also have now materials for this, and I can start working with it in May too. More information to come!
  • A booklet about colour and chemistry (in Finnish only) has been written already a few years ago, but is still missing illustrations and layout. I had preserved some time to do this (of course) unluckily from this spring, and of course I had to reschedule everything. But it's on its way and I'm planning to find time somewhere. (Printing it will be whole another thing, since all the money I've saved for this are needed now elsewhere. But it will be ok in some way - and I worry about it then, when the booklet is otherwise ok.)

Here are the most important ones, which I thought to make by Midsummer. Not very realistic scheduling though, because most of these projects include all kinds of time-consuming subprojects. But I need to be unrealistic, if I just want to get something done.

And like this wasn't enough... I just started setting up a web shop for myself today. I haven't worked with web site projects for a couple of years now, and I can tell, that all the knowledge vanishes pretty fast. I had to google the instructions for making a child theme... so I won't be expecting this to open anytime soon... :D

sunnuntaina, huhtikuuta 26, 2020

Projektipäiväkirja / A Project Diary



Koska olen joka tapauksessa jo kuukauden myöhässä suunnittelemastani aikataulusta antotypiakokeilujeni kanssa, ajattelin, ettei parin päivän viive enää missään tunnu. Koska joudun nyt porrastamaan testipapereiden valottumista ja muutenkin projektiin liittyvää "sälää" on kertynyt niin paljon, että ajattelin, että on selkeämpi muistiinpanojeni kannalta, jos porrastan ainakin ensimmäiset pari osaa projektistani alkamaan joko kuun ensimmäinen päivä tai viidestoista päivä. (Joskin viimeisen osion kanssa tulee niin kiire, että laittanen testipapereita valottumaan ehkä jopa päivittäin - pitää sitten vain skarpata merkintöjen kanssa, että saa jonkinlaisen yhdenmukaisen tuloksen.) Kiwinkuorikokeilujen piti olla viimeinen testipaperierä ennen ensimmäisen osion valottumista, mutta koska laitan ensimmäisen setin valottumaan vasta toukokuun ensimmäisenä päivänä, ja koska sen vuoksi tässä nyt on vielä pari päivää aikaa, ajattelin lisätä testipapereihin vielä sipulinkuorilla tehdyt kontaktivärjäysnäytteet sekä koristeomenapuun omenista tehdyn värin. Ne molemmat ovat nyt keittiössä valmistumassa: kuivaneet omenat kattilassa ja sipulinkuoret papereiden päälle levitettynä painot päällään.

Hiljalleen päivittelen myös Anthotypical-sivuani. Nyt olen vihdoin saanut päivitettyä Anthotypical-sivulle projektisuunnitelman (englanniksi). Varsinainen kuvaus teoksista, joita varten olen näitä testejä tekemässä vielä sivulta puuttuu, mutta senkin kyllä jossain vaiheessa haluan esille laittaa - kunhan on oikea aika. Tällä hetkellä käytän kaiken likenevän ajan siihen, että saan testipaperit ajoissa valottumaan, ja että saan tehtyä kaikki näytteet, jotka ovat olleet suunnitelmissa.

Nyt on aika monta kertaa joutunut hokemaan itselleen, että "kyllä se tästä". Mutta kyllä siihen hiljalleen alkaa uskoakin.

---

Because I'm alread about a month late with my original schedule with my anthotype testing, I'm thinking that a couple of more extra days delay won't do any harm. Because I now have to make this project in several stages instead of one, I thought that it would be a great idea to have starting days for exposure times in the beginning of the month or in the fifteenth day. (Though, I think I'll be in such a hurry then with the latest stage / batch, that I'll add print to exposure each day - I just have to then be especially alert with all the notes, so that the results can be uniformly read.) Testing with kiwi peels was supposed to be my last test set before preparing the first batch for exposure, but because I'll set the first batch out for sun exposure only on May 1st, there's still a few days left for more tests. So, there are currently crab apples boiling and some onion skin contact dyeing happening in my kitchen.

Gradually I'll also add more information on my Anthotypical page. Finally I got to write my project plan and schedule. The introduction to my art processes to which I'm making these tests is still missing from the web page, but I will update that some day too - when it's the right time. At this moment I'll have to use every minute possible to get those test papers to exposure as soon as possible, and to make all the samples that I have planned to make.

So many times I have now repeated "There, there - It´ll be allright". But maybe I'm actually starting to believe in it too.


.