Aallon harjalla

[Poissa - Absent 14]

Ensin ajattelin, ettei tämä koronakevät juuri itselläni missään tunnu, kun kevät on yleensäkin itselleni aikaa, jolloin keskityn luovaan työhön. Ja kun keskityn luovaan työhön, aikalailla eristäydyn. Tarvitsen aikaa ajatuksilleni ja "ehjälle" tekemiselle. En käy kahvilla tai lounaalla ystävien kanssa (ja usein unohdan syödä koko lounaan), enkä muutenkaan tapaa juuri ketään tai käy yhtään missään. Sellaisina aikoina teen töitä kotona ja työhuoneella ja kävelen näiden kahden paikan väliä usein pitkiä kiertolenkkejä ajatuksiani keräillen. Se, mikä on erilaista tähän poikkeustilaan verrattuna, näkyy lähinnä kaupassa käynnissä työmatkalla (nyt en käy). Työhuoneeni ovet pidän normaaliaikoina avoinna vain kerran kuussa, ja se on sen verran harvoin, että ei sen pois jäämistä oikeastaan tajua (ennenkuin katsoo tiliotettaan). Ja sen huomaan myös, että kun nyt ei ole tapahtumia, joihin myyntipöydälläni osallistun - se jatkuva lähtöpakkaaminen ja paluupurkaminen on jäänyt pois.

Kuitenkin kaikki on totaalisen eri tavalla. Minulla on kova luottamus tulevaisuuteen, mutta silti kaikki tuntuu epävarmalta, ja hyvin toisella tavoin epävarmalta kuin normaalisti. Jossain välissä havahduin siihen pelottavaan tunteeseen, että ehkä katselen työhuoneeni ikkunan takana hiljalleen eloon herääviä puita viimeisen kerran. Tahdonvoima on kumma juttu, ja olen vakaasti päättänyt, että ensi keväänä katson samasta ikkunasta ulos - mutta siltikin ajoittainen epävarmuus muljahtelee vatsanpohjassa. Vaikka päivisin luulen uskovani siihen, että kyllä tämä tilanne vielä selviää, yöllä herään siihen, että huomaan puoliunissani tekeväni suunnitelmaa siitä, mitä tavaroita pystyn työhuoneeltani siirtämään kotiin, ja mitkä esineet pitää laittaa myyntiin.

Koko kevät on ollut melkoista aaltoliikettä. Maaliskuu ja huhtikuun alku meni jonkinlaisessa lamaannuksessa, siellä aallon pohjalla. Sitä teki paljon, mutta ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi fokus suunnata. Vedosten postittaminenkin alkoi stressata, kun itsellä ei ole mitään intoa postissa asiointiin, ja toisaalta, asiakkailta alkoi tulla viestiä, että he eivät halua noutaa vedoksia postin toimipisteestä tai edes automaatista. Sitten huomasin, että minullahan on pieniä teoksia, jotka voin itse sujauttaa suoraan postilaatikkoon ja jotka jaetaan asiakkaille suoraan postilaatikkoon tai postiluukkuun. Ja aika pian huomasin olevani jälleen aallon huipulla: kun nollamyyntimaaliskuun jälkeen saa pakata vedoksen pakettiin ja lähettää sen uuteen kotiinsa... se jos mikä valaa uskoa tulevaisuuteen.

Jo itsessään tilausten pakkaus ja lähetys on tuntunut suunnattomalta helpotukselta lomakesulkeisten ja loputtomalta tuntuvan budjetoinnin ja tulevaisuuden suunnittelun keskellä. Sitten koitti se hetki, kun tajusin, että yhden kuun vuokrarahat on koossa - olen jälleen saanut kuukauden lisäaikaa työhuoneelleni. Outo ilmiö, jonka olen huomannut aikaisemminkin: kun perusasiat saa kuntoon, tulevan suunnittelukin on aivan erilaista. Viime päivät olen suorastaan kylpenyt ideoissa; sellaisissa, jotka voin toteuttaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessakin, ja materiaaleilla, joita minulla jo on. Sen tahmean, siirappisen epätoivossa kylpemisen sijaan pää on vapautunut jälleen (eikä toivottavasti vain hetkeksi) riemukkaaseen suunnitteluun: tulevaisuuden pelkäämisen sijaan sitä ja tulevien projektien käynnistymistä suorastaan odottaa.

(Muutenkin asiat näyttävät ratkeavan ihan itsekseen: vien mielelläni postiin nyt myös niitä suurempia vedoksia - minulle neuvottiin luukku, jonne voin isommat pakettini viedä sisällä asioimatta! Minkä vuoksi ajattelin pitää postikuluttoman kevään koskien kaikkia minulta tilattavia vedoksia. Vastaanottajan tosin pitää lähetys noutaa sellainen isompi lähetys joko Postin toimipisteestä tai pakettiautomaatista (pienet työt tulevat xxs-pakettina muun postin mukana kotiin saakka). Kotiinkuljetuskin on Postilla tarjolla, mutta siitä joudun perimään 15 euron maksun. Jos olet kiinnostunut tilaamaan jotain, laita viestiä Facebook-sivuni kautta tai vaikka sähköpostilla paivi.hintsanen(a)coloria.net)

Elämä järjestykseen // Organizing Life.

Eilen lähdin aamulla työhuoneelle mieli intoa täynnä. Oman vedosnurkkaukseni läjittyminen on häirinnyt jo kauan: olen säilyttänyt kehystettyjä teoksiani kahdessa puisessa kuljetuslaatikossa, joiden eteen ja kansien päälle on sitten kertynyt kaikki muu. Aina, kun on tarvinnut jotain, on ensin pitänyt tyhjentää kaikki tavara edestä ja päältä, ja nyt, kun valmiiksi kehystettyjä töitä on ennätysmäärä, tajusin, ettei tila yksinkertaisesti riitä. Mittailin tilan tarkasti, ja viime viikolla ostin valmiiksi kaksi hyllyä ihmetellen, miksi en ole aikaisemmin aikaiseksi saanut, kun ei tämä nyt niin vaikea ja edes aikaa vievä projekti ole. En vaan ikinä opi.

Työhuoneella nurkka tyhjäksi ja ensimmäinen hylly kasaan. Jännitin lähinnä sitä, mahtuvatko hyllyt paikalleen aika tiukoilla mitoilla säädettyjen tukipalkkien väliin - kyllä mahtuivat! Lämmin helpotus valahti kehoon. Vasta sitten, kun tuli eteen töiden sijoittaminen hyllyille, tajusin ajatusvirheeni. Hyllyvälit olivat ihan liian pienet isommille töille. Oli aika lannistavaa, kun oikein fyysisesti tunsi intonsa häviävän ja väsymyksen ryntäävän tilalle - ja kuinka hölmöksi itsensä voikaan tuntea. (Tämä on suora käytännön esimerkki siitä, mihin johtaa, kun kaikki aika on kovin repaleista ja työn joutuu tekemään useissa lyhyissä erissä: unohtaa edelliset päätelmänsä ja syyt, miksi on jo hylännyt jonkun idean...) Toinen hyllyistä oli kuitenkin käyttökelpoinen: sain sinne pienemmät kehystetyt työni, paspoissa olevat isommat työni, putkissa säilytettävät installaatioprojektini ja rullalla olevat kalliit käsintehdyt paperini.

Onneksi Timppa keksi, että jos toisesta teoslaatikosta poistetaan kahvat ja kannen lukitussysteemit, ja käännetään se sivuttain maahan, saan siitä väliaikaisen säilön isommille kehystetyille töilleni. Päälle laitettiin tukirimojen ylle ohut vaneri tasoittamaan kannen (entisen sivuseinän), nakutettiin etuosaan pieni toppari liukumista estämään ja nidottiin vielä kuplamuovia vanerin päälle pitämään kiristekelmutetut kehystetyt työt paikallaan. Sivuille jäi vielä tilaa isoille vedoskansiolleni. Vain muutamia töitä piti jättää lattialle, kun eivät mahtuneet hyllyille, mutta lopputulos vastaa kutakuinkin toivottua: teokset ovat suhteellisen helposti saatavilla. Lopulta vain iso ja painava lämpölevy ja kolme pakkausta 70x100cm kokoisia pahveja jäi ilman sijoituspaikkaa. Lämpölevy löysi jo paikkansa vedoslaatikon päästä, eivätköhän pahvitkin uuden paikan jossain välissä löydä.

Projektin lopussa olin kohtuullisen väsynyt. Sekä rakentelu että roudailu oli suhteellisen fyysistä, eikä väsyttävyyttä ainakaan lieventänyt se, että tila on niin matala (150cm), että koko päivä tuli vietettyä kummallisen kumarassa asennossa. Eikä se, että evääksi oli yksi onneton kanaleipä. Lopulta, kun vähän ennen seitsämää lähdimme, olo oli kohtuullisen nuutunut ja siinä vaiheessa vielä olimme menossa tunnin vierailulle kotimatkalla. Olotilaa helpotti se, että tiesimme, että kotona odotti vapaa ilta: jääkaapissa paketillinen kanansiipiä ja herkkudippiä, ja kerrankin oli katsottavana dvd-leffa. Oli kerrankin sellainen olo, että vapaa-aikansa on ansainnut.

Puoli yhdeksän maissa lopulta pääsimme kotiin ja laitoimme uunin päälle - mutta ruoanlaitosta ei sitten tullutkaan mitään. Jääkaappi oli lämmin (eikä mitenkään kädenlämmin vaan oikeasti ihan kunnolla lämmin), eikä (vähintään) päivän lämpimässä lillunutta kanapakettia oikein uskaltanut uuniin heittää. Pakastinkin oli sulana, jopa kylmäkallet hölskyivät vettä. Onneksi pizzatilaus vielä toimi, mieli ei yksinkertaisesti keksinyt mitään muuta. Ei olisi enää jaksanut liikauttaa pikkusormeakaan, mutta pakkohan sitä oli tyhjentää kaikki ulos. Päivällä oli vähän harmittanut hienojen aurinkoisten hellepäivien loppuminen, mutta ajoitushan oli ihan priima, koska osa jääkaappitavaroista saatiin parvekkeen kylmälle betonille. Pakasteet olivat kaikki kuitenkin mennyttä.

Kun lopulta pääsimme paria tuntia myöhemmin dvd:n katselun ääreen (uudelleen lämmitetty pizza naaman edessä), totta kai dvd oli yhtä pikselimössöä, eikä puhdistus auttanut mitään. Onneksi pleikkarilla lähti lopulta pyörimään - kolmas kerta toden sanoo. Siinä vaiheessa - lähempänä kahtatoista - oli vain jo niin totaalisen väsynyt, ettei melkein jaksanut enää edes syödä eikä oikein keskittyneesti katsoakaan mitään. Se siitä vapaaillasta.

Varmaan väsymystilan mittavuuden takia en sitten saanut oikein unta koko yönä. Nyt toljotan tyhjin katsein oksia, jotka olen kerännyt piirrosprojektia varten ja leikkuria, jolla pitäisi napsia tänään kolmekymmentä pahvia sopivan kokoiseksi, mutta jotenkin moottori nyt ei oikein käynnisty.

Pitäisikö vain jättää tämä päivä suosiolla väliin ja paeta kirjan kanssa sohvalle lepäilemään? On sentään sunnuntai.

---

Yesterday I went to my studio with enthusiasm pouring in my blood. I've been annoyed of one corner of the studio for long: my framed prints have been in two wooden cases, and everything has piled upon them and in front of them. Everytime I've needed something, I've first have had to empty all the stuff from the front and then from the top, and at this time, when I have more framed artworks than ever, I just realized that there's just not enough space. I measured the space very carefully, and last week I bought two shelves wondering, what is it that has kept me from doing this earlier - this isn't so hard or time consuming. I just never learn.

At the studio we emptied the corner and built the first shelf. I was nervous mainly about the outer measurements and if the shelves will fit to the space between the large wooden supporting beams - and they did! I felt warm and fuzzy. It was only when I started to fit the artworks to the shelves I realized my aberration. The spaces between the shelves themselves were too low for my bigger works. It was quite discouraging, when you feel your spirit break and the tiredness crawl in instead, physically really - and how fool you can feel. (This is a live example of what it leads to, when your time is all very fragmented and you have to do everything in many sessions: you just forget all your conclusions and why you have abandoned some idea...) One of the shelves was usable, however: I could place there my smaller framed works, my bigger work in passepartouts, my installation projects in thick tubes and my expensive hand made papers rolled.

Timppa came up with a temporary solution to fix one shelf of one of the cases by turning it into one side and removing all handles and locks. He stapled a plywood cover upon the top (previously side), and nailed a small stopper to the front of the top, and then also a layer of bubble wrap upon the plywood to keep the framed works, protected with plastic wrap, in place. There was enough space in side for my bigger print folders. There were only few works that had to be left on the front floor, as they didn't fit to the shelves, but the final set up is just about what I had wished for: the artworks are relatively easy to reach. Finally there were only the very heavy hotplate and three packs of 70x100cm cardboard that I couldn't fit into the corner. Actually, we found a new place for the hotplate, so probably the cardboards will find one too.

After we got finished I was totally tired. Both building and carrying wooden framed artworks was quite physical, and it didn't help that the space is so low (150cm) that I had to bent myself the whole day to work. And it didn't help either, that I had only one chicken sandwich for lunch. Finally, when we left just before seven, I was somewhat weary and at that point we still had one one hour visit to make. It helped to think that we had a free evening to wait: there were some buffalo wings waiting in the fridge plus some good dip sauce, and dvd movie to watch. I really had the feeling, that I had really earned my free evening, for once.

We arrived home about half past eight and started our oven - but that was it. The fridge was warm (and not just about lukewarm, but really warm), and we really didn't have courage to eat the chicken wings that had been warming all through the day. The freezer had also melted, totally. Luckily for us, pizza place was still open and we could place our orders to have something to eat. At that point I really was so tired, that it took enormous effort to force myself to do anything, but of course we had to empty both fridge and freezer. During the day I had been a bit sad that the sunny warm days were over for a while, but the timing actually couldn't be any better, because we could then place some of the fridge stuff outside on the balcony's cold concrete floor. But all the stuff from the freezer was gone.

When we got to the dvd (with re-heated pizza waiting) a few hours later, of course the movie was one pixelated mash, cleaning didn't help. Finally, the third time we tried with Playstation 3, which luckily usually plays everything, and we got our free time started. At that point - it was almost midnight - I just was so totally drained, that I almost didn't have it in me to eat or even to watch the movie. So, that was my free evening.

I think it was the amount of my tiredness that I didn't then get myself to sleep. Now I'm staring (with empty eyes) some branches that I have collected for one drawing process, and a cutter that I should use today to cut about thirty cardboards to fit, but somehow I just can't get myself going.

Should I just leave it for today, and get my book and get to the sofa to have some rest. It's Sunday, after all.

Mielipiteitä taiteen kuluttajansuojasta / Opinions on consumer protection of art purchases

[Poissa / Absent 16. Pigmenttimustetuloste / pigment ink print, á ~15x15cm, ed.5]

Joulun jälkeen osuin verkossa Ilkka-lehden pääkirjoitukseen 28.12.2014 "Taide kuuluu kaikille ja taiteen kuluttajansuoja voisi madaltaa rimaa", joka aiheutti kohtalaisen ajatustulvan aivonpuolikkaassani. Vaikka juttu loppuu komeasti lauseeseen, josta voin olla täysin samaa mieltä ("Taide ei ole etäistä sisäpiirin harrastuneisuutta, vaan siitä nauttiminen kuuluu kaikille."), muu sisältö on vähän turhan kärjistettyä - tai sanoisinko: turhan pelkistettyä - kirjoittelua teemalla "Taiteessa tyytyväisyystakuu-ajattelu on uutta." Olin jo kirjoittamassa vastinetta Ilkka-lehden sivuille, mutta FB-plugi ei toiminut kunnolla, ja sitten tulin siihen tulokseen, etten välttämättä halua Facebook-tililläni moisia kommentteja antaakaan. En löytänyt muuta tapaa kommentoida, joten ymppäsin pienen kommenttini Plankkon tammikuun uutiskirjeeseen, josta se on luettavissa: Taiteessa saa tulla katumapäälle!!

En Plankkon uutiskirjeeseen viitsinyt kovin pitkää ja syventävää tekstiä kirjoittaa, lähinnä usutin ihmisiä taidelainaamoihin, joissa kuluttajansuoja on parhaimmillaan. (Sanasokeuskin iski: en huomannut mainintaa taidelainaamoista Ilkan pääkirjoituksesta ennenkuin nyt, vaikka luin jutun useampaan kertaan - mutta mainitaanhan ne siellä lyhyesti!) Mutta koska sain jo Facebookin kautta kommentin siitä, että Ilkka kirjoittaa asiaa siitä, että taidetta ei voi noin vain palauttaa, kun melkein mitä vain muuta voi... jatkanpa vielä parilla lauseella.

Taiteen ostamista koskee siis samanlainen kuluttajalain suoma kuluttajansuoja kuin mitä tahansa muutakin ostettavaa tuotetta: kauppaa ei voi perua ihan vain siksi, että tulee katumapäälle, mutta alunperinkin rikkinäisen teoksen voi palauttaa. Nettiostamisessa palautusoikeus on käsittääkseni vähän laajempi kaikkien tuotteiden osalta (en ole tosin tarkistanut viimeisimpiä pelisääntöjä ihan äskettäin). Useat kaupat ovat (etenkin joulu- ja muina lahjasesonkeina) muuttaneet omia käytäntöjään niin, että tuotteen voi palauttaa ilman näkyvää syytäkin, mutta paketin pitää olla avaamaton ja vaatteissa laput kohdallaan. Tämä on kunkin liikkeen oma päätös, sillä ei ole mitään tekemistä yleisen kuluttajansuojan kanssa.

On jotenkin hankalaa, kun käsin tehtyä taidetta verrataan liukuhihnalta syydettäviin massatuotantotavaroihin ja sen ostamista pidetään samalla viivalla supermarkettiostosten kanssa. On yksinkertaisesti mahdotonta, että taiteelle annettaisiin automaattisesti ja yleisesti Ilkan penäämää "kuluttajansuojaa" (lue: rajatonta palautusoikeutta): kuluttajan asema ei lopulta paranisi valtavasti (kuluttajilla on jo käytössään taidelainaamot, joissa teoksen voi palauttaa pienillä kuluilla monen kuukauden jälkeenkin - "kuluttajansuoja", jota yleensä ei ostoksilla ole), mutta taiteilijan oma suoja häviäisi olemattomiin. Valitettavasti tässä maassa suuri osa taiteilijoista elää hyvin pienillä tuloilla ja taideostaminen on niin vähäistä, että taiteilijalla harvoin jää teoksesta saatuja rahoja tilille seisomaan. Ne tarvitaan ruokaan ja vuokraan. Voi vain kuvitella, kuinka raskaaksi taiteilijan tilanne muuttuisi, jos teoksen myytyään joutuisi vielä panttaamaan rahojaan tilillään ties kuinka kauan siksi, että odottaa, milloin ostajan mieli muuttuu tai muuttuuko se. Epätietoisuutta on tarpeeksi muutenkin.

Tästä kaikesta huolimatta, useilla taiteilijoilla jonkinlainen takuu on peruskäytäntönä. Taiteilijoille asiakkaat ja asiakastyytyväisyys ovat tärkeitä. En ole itse törmännyt taiteilijaan, joka ei olisi suostunut neuvottelemaan teoksen palautuksesta tai vaihdosta, jos sellainen tilanne on tullut.

Plankkon tammikuun uutiskirjeeseessä totean taidelainaamoista, että on vain harvoja muita paikkoja, joissa tuotteen voi palauttaa useamman kuukauden käytön jälkeen. Sekä taidelainaamot että useimmat yksittäiset taiteilijat antavat teoksen kokeiltavaksi asiakkaan kotiin ennen osto- tai lainapäätöstä, ilman ylimääräistä maksua. Tätä voi ehkä verrata siihen "kuluttajansuojaan", mitä Ilkka-lehden pääkirjoitus penää. Eihän niitä muidenkaan liikkeiden tuotteita saa palauttaa enää sen jälkeen, kun paketti on avattu tai tuotetta käytetty. Taideteoksen voi sentään ripustaa seinälle - ottaa käyttöön - hetkeksi ennen lopullista päätöstä.

Taiteen ostamista pitää helpottaa edelleen, siitä olen samaa mieltä. Taide pitää tuoda näkyvimmin saataville ja erilaisia kauppamuotoja pitää kehittää edelleen. Mutta ehkä on ihan hyväkin pitää tiukka raja näkyvillä massatuotteiden ostamisen ja taiteen ostamisen välillä. Taide kuuluu kaikille, kyllä, mutta on jotenkin tuntuisi tärkeältä, että ostaja taidetta hankkiessaan tietää ja ymmärtää massatuotteiden ja käsin tehtyjen - usein uniikkienkin - taideteosten peruseron.

Uskaltaisinkohan yksinkertaistaa ja väittää, että uniikki taideteos on arvokkaampi kuin samanhintainen kodinkone.

---

After the christmas I read newspapers online and stumbled upon one writing about buying art. One newspaper, Ilkka, wrote that "Art belongs to everyone and the consumer protection could lower the bar" (presumably to buy art). This made me think. Even though the story itself ends with a sentence which I can agree totally: "Art is not some distant hobby of inner circle, but enjoying art is every man's right" (roughly translated) - the article is too snappish, or should I say: too general, saying that "In art the satisfaction guarantee is new".

I did write about this something to Plankko January newsletter (in Finnish only), but mainly pointed that there are some artotheques, where the consumer protection is at its best. Here's a bit more about this...

In Finland buying art is protected by the same consumer laws as buying any other products: the purhase is a deal, which cannot be cancelled later, just because you regret your purchase. You can however return any product if it is broken in the start with. (I think there is a bit more regulations on returning and refunding stuff when the product is bought via net shops, but I'm not really up-to-date on them.) Many stores have their own policies where you can return your purchases afterwards in any cases, no questions asked, if the package is not opened and the product is not used. This is, however, decicion that every store makes individually, not anything said by the law or common regulations.

It feels somehow difficult, when handmade artworks are compared to mass produced products and purhasing art is on the same line with buying stuff from super markets. It is simply impossible, that the art would automaticly and generally have the "consumer protection" (read: unlimited refundable return right). It would not really improve the consumer's situation that much (they already can buy art from the artotheques, where they can return the artwork after several months, with just a small fee - this is some "consumer protection" that most stores don't have), but the protection of artist him/herself would vanish totally. Unfortunately in Finland (like I guess in many other countries too) most of the artists live with very modest income, and art purchases are so few, that artists only seldom can leave the money on their accounts. They are needed for the food and the rent. I can just imagine, how the situation would change for artists, if after art sale they should keep the money frozen on their accounts who knows how long, just because they don't know when the buyer changes his/her mind, or does he/she at all. There's enough uncertainty without this kind of scenario.

In spite of this, most artists give some kind of consumer production as a basic policy. For the artists, the clients and the happiness of clients are important. I myself have never met an artistm who wouldn't negotiate about returning or switching artworks, if that is the wish of a client.

In Plankko January newsletter I wrote, that there are only few places, where you can return the product after a several months use - and in the artotheques you can. In addition to that, both the artotheques and most of the artists give - without any costs - artworks home for try out on site before they need to make the decision to purchase or to borrow. This can be compared to the "consumer protection" that Ilkka newspaper is ranting about. You can't actually return any other stuff from any other store after the package is opened or the product is used - but on free try out you can actually take the artwork at your wall for a moment before making the final decision.

I agree strongly about that purchasing artworks needs to be ever more easier. The art must be seen more and new kinds of purchasing needs to be developed. But maybe it's a good thing to draw a strong and visible line between buying mass product and purchasing artworks. Art belongs to everyone, yes, but somehow it feels important, that when someone is purchasing art, he/she would know and understand the difference between mass produced stuff and - often unique - handmade artworks.

I wonder if I dare to simplify a bit and claim, that 500€ unique artwork is more valuable than some 500€ household appliance.

Random Prints (vol. 4)

The Fragrance of Skies.


Jätin tänään Random Prints -projektin (vol. 4) viimeiset neljä kuorta - kaikki 90 on nyt jaettu Berliiniin.

Eräs taiteilijatuttavani kyseenalaisti fb-postauksessaan Random Prints -facebook-sivulla aikaa ja rahaa tuhlailevan projektini mielekkyyttä ja sitä, että onko hyvä asia, että taiteilija jakaa ilmaiseksi töitään pois "hyötymättä mitään". Osittain ymmärrän palautteen, mutta kuitenkaan en. (Edit: Eikä näköjään ehkä palautteen antajakaan, koska kävi poistamassa palautteensa juuri ennenkuin ehdin julkaista tämän postauksen ja linkittää tästä alkuperäiseen kommenttiin. Mutta julkaisen tämän silti.)

Kyllä, myönnän suoraan, minulta menee projektiin sekä aikaa että rahaa. Olen tehnyt vedokset laatupaperille. Aiemmissa kolmessa projektissani olen käyttänyt 305 grammaista Hahnemühlen Ultra Smooth Photo Rag -paperia, tällä kertaa käytin 188-grammaista, koska maahantuojalla ei ollut varastossa paksumpaa. Tällä kertaa projektiin kulunut paperi maksoi 85 euroa, aiemmin se on maksanut noin 110 euroa. Pigmenttimustetta kului noin kahdenkymmenen viiden euron edestä. Vähän paksummista kirjekuorista olen pulittanut muutamia kymppejä ja kirjeen paperista muutamia euroja. Aikaa kuvan tekemiseen on mennyt noin viikko, leikkaamiseen ja signeeraamiseen sekä kirjeiden kokoamiseen (jokaiseen kuoreen on vedoksen lisäksi tullut kirje, jossa tervehdys on englanniksi, saksaksi sekä ranskaksi) muutama päivä.

Menee siis sekä aikaa ja rahaa, mutta "hyötymättä mitään?" Kun toimeentulo on tiukilla, raha tuntuu helposti ainoalta merkittävältä vastikkeelta, mutta en ole koskaan itse osannut ajatella, että tekisin yhtään projektia vain rahan takia - jotkut projektit on vain toteutettava, riippumatta sitä tuovatko vai vievätkö ne rahaa. Pennin latia en tästä(kään) projektista tienaa, mutta se ei koskaan ole ollut tarkoituskaan.

En osaa sanoa, miksi aloitin projektin ja mistä idea päähäni alunperin tuli (olen kutsunut Random Prints -projektia itse aina terapiaprojektiksini, jonka teen, koska se vain täytyy tehdä), enkä osaa edes sanoa, mitä siltä odotin. Mutta se mitä olen vastineeksi saanut, on paljon rahaa tärkeämpää. En osannut etukäteen ollenkaan ajatella, kuinka paljon ihmiset voisivat kirjeestäni ilahtua, enkä sitä kuinka suurten muistojen osaksi ne pääsevät. Yksi kirjekuoren löytäjäpariskunta on kertonut, että vedos on heidän ruokailuhuoneen seinällään ja muutamassa vuodessa perheeseen on syntynyt uusi jouluperinne: joka vuosi he kertovat lapsenlapsilleen jouluaterian aikana aina saman tarinan siitä, kuinka löysivät kirjeen aurinkoisena päivänä Firenzen matkallaan. Toinen löysi kuvan samana päivänä, kun kuuli parantuneensa vaikeasta sairaudestaan. Kolmannella kirje tuli eteen keskellä arkea ja muutti koko päivän. Tämän tyyppiset tarinat ovat suurempia kuin kuva yksinään olisi ollut ja ne tekevät koko projektista suuremman kuin mitä sen oli alunperin tarkoitus ollakaan. Jollain kummallisella tavalla, joka kerralla, kirjeiden tarina nivoutuu osaksi yhdeksänkymmenen ihmisen elämää ja muodostaa uuden luvun jokaisen kirjeen löytäneen ihmisen tarinaan.

Ehkä kuitenkin viimeisen muutaman vuoden aikana merkittävimmäksi on tullut eräänlainen vaikeasti kuvailtava toivon tunne, joka liittyy projektiin. Random Prints -kirjeitä jättäessä on välillä melkein syyllinen olo, melkein kuin olisi tekemässä jotain vähän ilkivaltaista. Ehkä se tulee siitä, että esimerkiksi lentokentillä ei saa jättää mitään mihinkään, ihan sama onko kirje vai salkku, ja siellä olen tuota sääntöä totellutkin - en halua aiheuttaa minkäänlaista väärää terroristihälytystä. Mutta samankaltainen tunne tulee, kun jättää kirjeen julkiselle paikalle löydettäväksi; aina käy mielessä, että millaisen hälyn se mahdollisesti aiheuttaa ja kenet se säikäyttää. On jotenkin lohdullinen tunne, että vielä löytyy ihmisiä, jotka uskaltavat avata täysin anonyymejä kirjeitä tässä uhkien täyttämässä maailmassa.

Pienin lahja ei ole myöskään se, että olen jäänyt sähköpostikirjeenvaihtoon muutamien kirjeen löytäneiden ihmisten kanssa. Monen kanssa emme ole puhuneet tästä projektista enää pitkään aikaan, tai ylipäätään taiteesta. Kirjoittelemme tavallisesta elämästä, siitä millainen ilma on ollut ja mitä ruokaa olemme nauttineet ja mitä elokuvia nähneet. On jotenkin sanoinkuvaamattoman arvokasta saada pala jonkun ihmisen arkea satojen tai tuhansien kilometrien päästä. Meidät on yhdistänyt vain se pieni kirjekuori, sattumalta löydetty.



Today I left around the last four envelopes of Random Prints project (vol. 4) - all 90 envelopes have now been left around Berlin.

One of my artist collagues posted to Random Prints FB-page a comment, in which he requested, if there was any sense in my project at all, and if it is ok for an artist to give her artworks away for free, "without gaining anything". Partly I understand his comments, but still really I don't. (Edit: Maybe the commentator doesn't stand by his comment anyway, because he has deleted his comment right before I ended up publishing this posting and make a link to his original comment. But I'm publishing this entry anyway.)

Yes, I admit, I spend both time and money in my project. I have printed the pictures on high-quality paper. In my three earlier Random Prints projects I've used 305 gr Hahnemühle Ultra Smooth Photo Rag paper, this time I used 188 gr paper, because there wasn't thicker paper at the importer's shelves. This time the cost of the paper used in this project was 85 euros, before it has been about 110 euros. I've used pigment ink for about 25 euros worth. Of the envelopes, slightly thicker than normal ones, I've paid a couple of tens of euros and of the paper in letters for a few euros. It has taken about one week to make the picture and print it, and to cut the papers, sign the prints and assembling the letters and prints to envetlopes has taken a few days (each envelope has besides the print itself, also an accompanying letter with greetings in English, German and French.)

So, I use both time and money, but "without gaining anything"? When the income is low, money will come easily the most important - maybe even only important - compensation, but I've never thought I would make any project just for money - some projects just has to be done, regardless if they bring or take money. I won't get a penny from this Random Prints project (neither), but it has never been the purpose in any way.

I can't say why I started the Random Prints project and where I got the idea in the first place (I've called the project my therapy project - something I'm doing because I just have to), and I can't even tell, what I was originally expecting from the project. But what I have gotten from the project is anyway much more important than money. Beforehand I couldn't even thought how much joy the simple prints could bring to people, and I couldn't predict how the project would play a large role in some important memories. One couple told me, that the print is framed and is hanging on their dining room wall, and in a few years time a new christmas tradition has born: each year during the christmas dinner they tell to their grand children a story about how they found the letter in some sunny day during their trip to Florence. One woman found the envelope in the same day she heard that her serious illness had been defeated. One woman found the envelope in the mids of everyday life, and it just changed the whole day. This kind of stories are much more bigger than the picture alone would have been, and they make the whole project bigger than it was never meant to be. In some strange way, each and every time, the story of the envelopes is intertwined in lives of ninety people, forming a new chapter on the story of people who have found the envelopes.

However, during the last few years, the most important thing that the Random Prints project has brought to myself, is some kind of feeling of hope - 'hope' is maybe closest word to the feeling which is hard to describe. Every time when I'm leaving Random Prints envelopes around I feel almost quilty, almost as if I was doing something evil and criminal. Maybe the feeling rises from the fact, that I have executed every Random Prints project when I'm travelling abroad, and every time the trip has started from airport, in which you can't leave anything anywhere - it's the same if it is an envelope or a suitcase. I have followed the rule diligently - I wouldn't like to cause any false terrorist alarm. But the unsecure feeling follows you from airports to the cities, to the towns and villages, to the countryside. Everytime I leave an envelope to a public space, I have a same kind of alarmed feeling, and once and a while I wonder the possibility of alert it could make and I imagine people being scared of that unknown object. Things that wouldn't even visited one's mind a few decades ago. In some way it feels so comforting to know, that there still are some people, who dare to open perfectly anonymous envelopes in these world full of threats.

There is still something else, that I've gained through this project. Some of the finders of Random Prints envelopes have stayed my email correspondents, penpals. With many of those I haven't written about this project in a long long time, or about art in generally either. We write to each others of our ordinary lives, of the weather in general, of what we've enjoyed as lunch or of what movies we've seen. It is somehow breathtakingly valuable to get a piece of someone's every day life from hundreds or even thousands of kilometers away. We have been joined together just by that small envelope, coincidentanlly found.