Saa häiritä yhteydenotoilla

 

Enpä arvannut, millainen käänne tuo elokuinen sairaskohtaukseni oikein olikaan. Muutenkin, mutta etenkin ammatillisessa mielessä. Selvisin tästä koronavuodesta ammatillisesti siihen saakka ihan kohtuullisen hyvin: en mitenkään rikastumaan päässyt, mutta sain lopulta (tosin osittain apurahan avulla) joka kuukausi turvattua työhuoneeni vuokran, ja sehän on tärkeintä jatkuvuuden kannalta. 

Kuukausissa on tulojen suhteen aina vaihtelua, ja kun syyskuinen Habitare jäi väliin, enkä pitänyt työhuoneellani avointen ovien päiviä, tiesin jo etukäteen varautua melkoiseen taloudelliseen pudotukseen - ja sellainen tulikin. Mutta en osannut ajatella muita syitä hiljaisuuteen sen kummemmin, ennenkuin eräs tuttu asiakkaani tuli kadulla vastaan ja kertoi, että olisi ollut tarvetta häälahjalle, mutta ei nyt tällaisessa tilanteessa kehdannut häiritä, joten teos jäi ostamatta. Olin yhtäaikaa sekä liikuttunut siitä, että minua näin ajatellaan, mutta samalla totaalisessa shokissa siitä, että näin ajatellaan.

Seuraavan parin viikon aikana minulle kävi selväksi, että kyseessä ei ollut lainkaan ainoa tapaus.

Ei teosostoon liittyvä yhteydenotto ole koskaan häiritsemistä. Tai, jos se jonkun mielestä on, häiritkää rauhassa! Koska kun on kuvataiteilija, joka elää täysin teostensa myynnillä, niin mikään ei ole arvokkaampaa kuin ne yhteydenotot, jotka tuovat leivän pöytään. Jos ylipäätään jotain asiaa stressaa, niin sitä, että niitä yhteydenottoja ei tule.

Näitä ajatuksellisia railoja asiakkaiden ja itseni välillä on ollut ennenkin. Tuli mieleen muun muassa eräs asiakkaan kohtaaminen (muistaakseni) Habitaressa muutama vuosia sitten. Asiakas katseli vaikka kuinka kauan kortteja ja lopulta laittoi ne takaisin paikalleen ja sanoi: En minä voi näitä ostaa, kun sittenhän sulle ei jää niitä enää. Onneksi, hämmennyksestäni huolimatta, onnistuin vastaamaan, että niitä on kyllä pöydän takana vielä lisää. Kaupat tuli, mutta minulle jäi vähän hassu olo. Olin pitänyt jotenkin itsestäänselvänä sitä, että kun ollaan myyjäisissä ja paikalle on viety myytävää, se myytävä on tarkoitus myydä. (Jo se pelkkä vähentynyt tavaramäärä on takaisin roudatessa tällaiselle autottomalle melkoinen helpotus...)

***

Nyt, kun yhteydenottojen määrä teosostoasioiden tai Kyynelpuutarhurin päiväkirjan tilauksen puitteissa on käynyt niin vähiin, olen kyllä ollut sitäkin kiitollisempi kaikista niistä yhteydenotoista, joita on tullut. Kun tuntuu, että joka tuutista tulee pelkkiä huonoja uutisia toisen perään, mikään ei ole lohdullisempaa kuin paketoida kuvateos tai kirja ja lähettää se maailmalle, uuteen kotiinsa. 

Tai no, on jotain yhtä lohdullista: teoksista ja kirjasta saatava palaute. Jonkin aikaa sitten  Kyynelpuutarhurin päiväkirjan facebook-sivulle tuli palaute Vääjäämättömyyden kyyneltäjän kuvan alle: "Tämä kaunis taulu on seinälläni ja kyynelpuutarhurin päiväkirja kädessäni, katselen ja luen. Tekstisivu ja kuva kerrallaan, tämä on enemmän kuin kirja. Olen lumoutunut." Tämän palautteen antaja ei varmasti pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon sanat juuri sillä hetkellä minulle merkitsivät.

Synkimpinäkin hetkinä se valo tulee jostain näkyviin. Pitää vain jaksaa uskoa, että kaikki järjestyy kyllä.

Oletko taiteen ystävä? - Ole myös taiteilijan ystävä!

Viimeiset viikot ovat kyllä olleet melkoinen taloudellinen horror-show. Alkuvuoteen osuneet kalliit pakkohankinnat ja laskujen suma tyhjensivät tiliä niin tehokkaasti, että kylmä hiki on ollut pinnassa monena aamuna herätessä. Tukalaa oloa on lisännyt asunnon viime vuotisen putkiremontin vuoksi tuplaantuva vastike. Ja sitten alkoi maaliskuu. Teostilaukset loppuivat melkein kuin seinään ja muutamia jo sovittuja peruttiinkin, kun asiakkaat alkoivat olla huolestuneita omasta taloudestaan. Jouduin perumaan kerran kuussa pitämäni avointen ovien päivät, joiden avulla olen tähän mennessä melkein takuuvarmasti saanut työhuoneeni vuokran maksettua. Sitten, ihan yhtä-äkkiä olin tilanteessa, jossa mikään ei ollut niin varmaa kuin epävarmuus. Samalla on ollut hieman hämmentävää huomata, kuinka monelle on tullut täytenä yllätyksenä se, ettei taiteilijalla tai pienryrittäjällä todellakaan ole mitään tyhjyydestä ilmaantuvaa kuukausipalkkaa. Ja paitsi, ettei ole säännöllisiä tuloja, on kuitenkin säännöllisiä menoja - siis niiden normaali kodin vuokrien ja vastikkeiden ja muiden elinmenojen lisäksi. Oli pysähdyttävää havahtua siihen, että ehkä parin kuukauden päästä minulla ei ole enää työhuonetta, eikä mahdollisuutta jatkaa.

The last few weeks has been quite a financial horror show. I emptied my account on the beginning of the year with some very expensive (but necessary) equipment purchases and received some other very big bills, and I've bathed in cold sweat watching my money flying out of window. And then came March. Suddenly all the art orders stopped suddenly and some of them were cancelled, when people started to worry about their own economy. I had to cancel those once-a-month open doors days, which have provided a months studio rent at least. I was already a bit worried, but then, suddenly I was at the situation where nothing was so certain as uncertainty. At the same time it has been strange to realise, that so many people have been surprised to find out that there's really not a certain monthly pay check for artists and small enterprises - you earn what you sell. And besides that, you have all those monthly payments to pay - besides the normal living costs. It's very blood freezing to suddenly realise, that maybe in a couple of months time I won't have a studio anymore, or even a possibility to continue making art.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Cocoa and a cookie in my hideaway from the world (otherwise known as my studio). I am so deeply grateful of this space, and it makes my heart to break thinking that I may need to let it go. I've calculated that I'm able to pay my rent until the autumn at least, but then... It all depends on how this situation with corona virus will go, and if people will continue buying art. The truth is, however, that the art sales go low in every economical crises, and they will stay low for a long time afterwards. Let's hope this time it's different. ❤ A hug to all you who are in the same situation. I know there are many of you! ❤ . . #artistlife #taiteilijaelämää #workingday #workdiary #työhuone

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Maalis 18, 2020 kello 8.36 PDT

Nyt, muutaman viikon jälkeen asiat alkavat hieman kirkastua. Tai tilanteeseen alkaa sopeutua. Mitenkään selvillä vesillä en ole edelleenkään, mutta järjestelyillä ja hyvällä onnella olen saanut hieman lisäaikaa. Koskaan aiemmin en ole ollut niin iloinen apurahoista kuin juuri nyt. Jyväskylän kaupunki myönsi minulle pari viikkoa sitten avustusta työhuonekuluihin, ja sen avulla selviän kesän yli. Taikelta alkuvuonna materiaalikustannuksiin saamani apurahan ehdin osittain käyttää ennen tätä kriisiä, mutta loput ovat säästössä loppuvuotta varten, ja voin hätätilanteessa lainata itseltäni näistä rahoista yhden työhuoneen vuokran verran. Vuokranantajani on luvannut paitsi maksuaikaa vuokrien maksuun, myös alentanut pariksi kuukaudeksi vuokraa jonkin verran. Nyt tiedän, että jos vain nipistän joka ikisestä asiasta, selviän ainakin kolme kuukautta, vaikka kukaan ei tilaisi yhtään mitään, ja mistään ei tulisi myyntitilityksiä.

Now, after a few weeks time, things are starting to get more clear. Or maybe I've just got used to this uncertain situation. I'm not in the clear yet (far from it), but with some agreements and good luck I've bought myself a bit more time. Never before have I been so happy about getting grants but now. The City of Jyväskylä gave me a grant for my studio rent, which helps me over the following summer. I've already spent a part from the grant for material expenses I received from Taike (art council of Finland) earlier, but some it are saved for the rest of the year, and in emergency situation I can borrow myself a one month rent from it. Also my lessor has given me extra time to pay my rents and they have also lowed my rent a bit for the next couple of months. Now I know that, if I just save in every turn of everything, I can manage three months at least, even if no one would buy anything.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Maalis 21, 2020 kello 2.59 PDT

Tuttavani kommentoi (hyvää tarkoittaen), että nythän on aika sitten tehdä luovaa työtä, kun kaikki on peruuntunut. Mutta ainakin omalla kohdallani kävi juuri päin vastoin. Nyt aika on käytännössä juossut sormien välistä, kun kaikki päivät ovat menneet asioiden järjestämiseen ja pienten tulipalojen sammuttelemiseen. Tänään olen saanut lomakeurakkani valmiiksi (kaikki lisäaika-anomukset, ennakkoveron alennukset, apurahahakemukset), ja tulevina viikkoina rumba ehkä rauhoittuu sen verran, että pystyn jo johonkin muuhunkin. Eri asia sitten, saako itsensä keskittymään minkään luovan tekemiseen - ja tuleeko se luova työ sieltä ulos, kun mieli velloo ongelmanratkaisutilassa. Ja jaksanko? Tämän pari viikkoisen tauottoman hässäkän jälkeen olen niin tolkuttoman uupunut, että pienetkin asiat tuntuvat suurilta. Facebook-postauskin saattaa viedä tunteja.

Luovassa mielessä eniten huolta on aiheuttanut antotypia-projektini, jonka testivedosten aktiiviseen tekemiseen olin varannut nämä kevätkuukaudet. Koska kasvivärien haalistuvuuteen perustuva antotypia on riippuvainen valosta (työt valotetaan auringonvalossa ja aika on viikosta kuukausiin), ja koska aikani on kulunut pääasiassa juoksevien asioiden hoitoon, nyt juoksen kellon kanssa kilpaa, että saan testikappaleet valottumaan ajoissa, eikä projekti siirry vuodella eteenpäin. Toisaalta: nyt kiittelen itseäni ja järjestelmällisyyttäni. Tutut joskus naureskelevat pedanttisuudelleni, mutta kuinka järjettömän suuri apu onkaan hyvästä työsuunnitelmasta, josta voi oikeasti luntata, mitä pitää tehdä seuraavaksi, kun pää on ihan liian täynnä (tai tyhjä), että ajatus pyörisi siellä omaehtoisesti. Myös tämä vaihe, jossa sivelen valotettavat paperit kasviväreillä, on ihanan mekaanista työtä. Tällainen valmisteleva työ on normaaliaikoina hermostuttavan aikaa vievää ja hidasta, kun haluaisi vain jo siihen valmiiseen lopputulokseen, mutta juuri nyt ei ole mitään ihanampaa kuin saada aikaiseksi edes jotain - vaikka se sitten olisi näitä yksinkertaisia pieniä testipapereita. Pienetkin jutut vievät eteenpäin.

Joten: pysytään pystyssä - ja pysytään terveinä! ❤


One acquaintance of mine commented (meaning well) that now I have all the time I need for creative work, when everything else is cancelled. But, at least in my case, it's just the opposite. The time just runs between my fingers, when all days are spent with trying to fix things. Today I've finished filling forms and applying more time for payments, and maybe, just maybe, it will get a bit easier in future weeks and I'll be able to do something else too. Though, it's completely other thing, if I'll be able to make anything creative - and it anything creative happens when my mind its working with heavy problem solving. And if I'll manage and have enough strength. After these two weeks hassle I'm so totally exhausted, that even small things turn gigantic. Even Facebook-posting might take hours.

About my art processes, I'm most worried about my anthotype projectm, for which (making test prints) I had booked these spring months. Because the anthotype process is depending on natural light (prints are made by using sun light and the exposure time is from weeks to months), and because I've had to spent all my time to these errands, I now compete with time. I just need to get those sample and test papers ready for exposure in time, so that I don't have to wait another year to continue with it. On the other hand: currently I'm praising myself and how systematic I am. My friends sometimes make fun of my pedantic way of doing things, but at the moment my overly detailed work plan helps me more than I had ever guessesd: I can just follow the instructions without needing to think at all, which is perfect when my head is now too filled (or too empty?) to think about anything. Also the phase of this project is perfect: I just need to make the dyes and brush the papers with dyes, which is perfectly mechanical work. This kind of preparatory work is nerve-breakingly slow and time-consuming in normal times, when you just would like to see the finished work ready, but right now nothing feels better than to get at least something done - even though it would be just small test papers. Even small things carry me forward.

So: just keep on going - and stay safe! ❤

No höh / Um...

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Helmi 20, 2019 kello 9.09 PST

Maailmankaikkeuden sääntöjen mukaan kaikki hässäkkä osui tietenkin tälle yhdelle helmikuun viikolle: useampi pienempi projekti, tapaamisia, Teos 2019 -tapahtuma sekä - ehkä itselleni merkittävimpänä - Vaskenruosteyrttitarhan ripustus Kaukana viileä varjo -näyttelyyn Serlachius-museo Göstaan ja avajaiset perjantaina. Mutta tällä kertaa olin kaukaa viisas: ei tullut kiirettä. Teos 2019 -tapahtuman työt lähtivät ajallaan, projektit sain hoidettua onnistuneesti aikataulun mukaan ja tapaamisetkin sain alta pois.

Sitten, Vaskenruosteyrttitarha-teoksen ripustusaamuna, heräsin aivan järjettömään päänsärkyyn. Huonosti nukutun yön jälkeen bussimatka Mänttään oli melko kammottava kokemus, mutta lääke alkoi vaikuttaa melko nopeasti, ja itse ripustus sujui ihan siedettävässä olotilassa. (Ja helposti, kiitos siitä Jonnalle ja Kaisalle, ja muullekin henkilökunnalle!) Minulle jäi kuitenkin reilut pari luppotuntia ennen bussin takaisin lähtöä ja sinä aikana päänsärky alkoi kehittyä aivan megalomaanisiin mittasuhteisiin. Tarkoitukseni oli kuvata teosta hieman, mutta olin niin pahoinvoiva, että ajattelin hoitavani homman sitten avajaispäivänä, parin päivän päästä. Olin suunnitellut katsovani museon muut näyttelyt läpi bussia odotellessani, mutta istuin sitten jossakin nurkassa silmät kiinni ja yritin estää päätäni putoamasta lattialle.

Jos menomatka Mänttään oli kammottava, minulla ei oikein ole edes sanoja paluumatkalle. Pään lisäksi myös vatsaan alkoi koskea, ja kun vihdoin pääsin kotiin puoli seitsemän maissa, melkein puhkesin helpotuksen itkuun. Vaikka eihän se mihinkään helpottanut. Seuraavan päivän voivottelin sekä päätäni että vatsaani ja tärisin paleluhorkassa, vaikka kuumetta ei ollutkaan. Vaikka perjantai-aamuna olo olikin helpottunut, olihan se heti aamusta selvää, ettei minusta ollut avajaisiin lähtijäksi.

Totesinpahan vain illalla itsekseni, että jos onkin kurjaa olla sairaana, niin vielä kurjempaa on, kun missaa tapahtuman, jota on jo hyvän aikaa odottanut. Voi tätä ketutuksen määrää!

No, onneksi näyttely on sentään syyskuulle saakka. Ehdin vielä pariinkin otteeseen käydä kuvaamassa teokseni prosessia ja - ennenkaikkea - käydä katsomassa väriteemaisen näyttelyn. (Mutta silti - avajaiset! Olin hankkinut uuden avajaispaidankin!)

Toinen jänskäämisen kohde on nyt Kaapelitehtaalla Helsingissä parhaillaan menossa oleva Teos 2019 -tapahtuma. Lähetin sinne viime viikolla teoksia - vai lähetinkö? Samana päivänä lähetin myös useampia muita paketteja, ja kaikista muista löydän kuitin seurantakoodeineen, mutta Helsinkiin lähettämästäni satsista en löydä kuittia. (Enkä siis myöskään seurantakoodia, jotta voisin katsoa, onko koko paketti mennyt perille.) Pahoin pelkään, että seuraavan kerran, kun menen työhuoneelleni, löydän paketin sieltä pakkauspöydältäni odottamassa...

Siitä huolimatta, yritän nyt luottaa siihen, että teokseni ovat perillä - ja siihen liittyen jälleen tämä instakisa:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Kuvaa joku teoksistani Teos 2019 -tapahtumassa, jaa se instassa tägeillä #teos2019 #päivihintsanen, niin osallistut yhden pienen #toisenlainenarki-sarjan vedoksen arvontaan! . Take a photo of one of my artworks at Teos 2019, share it in IG with hashtags #teos2019 #päivihintsanen - you may win one print from the series #anotherkindoflife More info at facebook.com/phintsanen @teos_2019 #teos2019 at @kaapelitehdas #helsinki #kaapelitehdas - until 3.3.2019, free entrance. Welcome! . #taidegrafiikka #taidegraafikko #pigmentinkprint #overprinting #taidettakaupan #taidettakotiin #taideetsiikotia #episodesinmist #kohtauksiausvassa #päivihintsanen #art #visualart #dreams #teosvälitys #teosmyynti #teosmyynti19

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Helmi 22, 2019 kello 6.41 PST

The rules of the Universe: everything happened this week. I had several smaller projects, meetings, Teos 2019 even and - maybe the most important one for me - the set up of my installation Copper Rust Herb Garden at the Serlachius Museum Gösta, and its vernissage on Friday. But this time I managed my time perfectly: no hurry. I sent all my artworks for Teos 2019  in time, I managed to do all my projects as scheduled, and I didn't have to cancel any meetings. 

And then, on the morning when I was leaving to set up the Copper Rust Herb Garden installation, I woke up with head splitting headache. After a very badly slept night the bustrip to Mänttä was quite horrible experience, but my medicine started to work quite fast, and I actually managed to set up my installation in quite a good shape. (And easily, which I owe thanks for Jonna and Kaisa, and other personnel who helped me!) I still had a few extra hours before heading back, and at that time my headache started to develope again. I had meant to photograph my installation a bit, but I was feeling so bad, that I thought that I would do that on the vernissage day. I had planned to visit the other exhibitions at the Serlachius Museum, but instead I sat there in some corner, my eyes closed and tried to prevent my head from dropping to the floor.

If the trip to Mänttä was horrible, I don't even have words to describe the trip back to Jyväskylä. Besides my head, also my stomach started to hurt really bad, and when I finally was at home about half past six, I almost cried for relief. Although, it really wasnt't any relief. The next day I cried about my head and my stomach, and I shaked all over feeling cold, even I didn't have any fever. On Friday morning I felt a bit better, but it was clear at the morning already, that I wasn't well enough to join the vernissage.

In the evening I just noted myself, that if I was miserable to be sick, it's even more so, when you're missing out something you have waited for for a good time already. I can't even say, how vexed I am.

Luckily the exhibition itself is on show until September. I still have time to make a few trips there and take process and - what's more important -  to get to view the colour themed exhibition. (But still - the vernissage! I had even a new shirt for that!)

Another thing is the Teos 2019 art sales event which is going on right now at the Helsinki Cable Factory. I sent some prints there last week - or did I? I sent several parcels that day, and I can find the receipt with tracking codes for all the other packages, but not for the Teos 2019 package. Hmmm. Maybe I'll find the package, when I'll go to my studio the next time... there it will be waiting for shipment in my desk...

Nevertheless, I try to trust myself and the fact that I've sent the prints, and they are all in Teos 2019. So, the Instagram draw (see the above picture) is on.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Day one. Detail of my #copperrustherbgarden #vaskenruosteyrttitarha #installation at the #serlachiusmuseum @serlachiusmuseums In #Mänttä. Each jar contains recycled copper on which some #verdigris #pigment starts growing, and keeps growing, until the end of the exhibition in September. There are also three process videos of some earlier setups. (Afterwards I'll collect the pigment and save it as a sample for my personal use.) . #kaukanaviileävarjo #pieninäyttelyväristä #exhibition #instaartist #installaatio #kuvataiteilija #kupari #copper #historicalpigments #slowchange #slowness #slowprocess #päivihintsanen #visualartist #colour #colours

Henkilön Päivi Hintsanen (@paivi.hintsanen) jakama julkaisu Helmi 21, 2019 kello 8.08 PST

Kaikenlaista / Everything and all

(Salaisuus / Secret, 2017)

Ahkeran ajan erottaa siitä, että silloin ei yleensä ehdi kirjoittaa edes sellaisia muistiinpanoja, joita kipeästi myöhemmin tarvitsisi, saati sitten blogia. Vaikka välttämättä nyt ei ole suoranaisesti ahkeruudesta: paljon on tosin tullut tehtyä, mutta syynä asioiden vääjäämättömät käänteet ja asioiden yllättävyys. Minähän pusersin oikein tietoisesti kaikki työt juhannukseksi nippuun, jotta sen ja Joensuun Galleria Kohinan näyttelyripustuksen jälkeen voisin aloittaa seesteisen ja etukäteen hyvin suunnitellun rentoilevan kesätyöskentelyn; suunnitelmani sisälsi päivittäistä paniikitonta käyskentelyä kesäilmassa, pitkiä ja leppoisia kahvihetkiä ja täysin stressitöntä tekemistä. Sen sijaan:

Suunnitelmani päästä ajoissa Berliinin näyttelyyni tarkoitettujen pitkien riisipaperivedosten pariin kaatui lähtöviivalle. Niin monta projektia kun voin kotiin siirtääkin, tämä vie tilaa eikä sovi parketille, ja sen toteuttamiseen olisin ehdottomasti tarvinnut muutaman työhuonevuoron. Jos suunnitelma olisi mennyt nappiin, työt olisivat nyt liki valmiit ja mieli rauhallinen. Sen sijaan juhannuksen alla kuulimme, että työhuoneelta on löytynyt joistakin saumoista kreosiittia. Sen poistaminen piti alkaa heti tällä viikolla ja projektin piti kestää vain pari päivää. Koska työhuoneella oli pienemmässä huoneessa reilusti tavaraa työstettävän sauman päällä (työpöytä, hyllyjä, ja vaikka mitä), Timppa vietti koko juhannussunnuntain roudaillen tavaraa syrjempään, että työmiehet pääsisivät töihin ongelmitta ja mahdollisimman nopeasti. Koska prosessin piti kestää vain pari päivää ja olla tällä viikolla ohi, tavarat vain siirrettiin edestä - ja nyt huone on sellaisessa järjestyksessä, ettei siellä työskentely oikein onnistu, ainakaan isojen paperien kanssa, kun lattiatilaa ei ole.

Tottakai prosessi pitkittyi. Jostakin Tourulan kivääritehtaalta löytyi asbestia, jonka purkamiseen tarvitseekin sitten odotella useampia päiviä toimenpidelupaa. Emme ole ihan varmoja, koskiko tämä meidän huonettamme, mutta työn alkua se joka tapauksessa on viivyttänyt. Toivottavasti ei sen kestoa. Tarkka aikataulu ei ole oikein vieläkään selvillä, mutta vaikka työ olisi valmis ensi viikollakin, sen jälkeen päivä menee taas roudaamiseen, välillä on käytävä Joensuussa purkamassa näyttely, ja kun työhuoneelle pääsee takaisin pari viikkoa on jo menetetty. Lyhyt aika sikäli, mutta kolmannes käytettävissä olevasta ajasta. Jos siis hyvin käy.

(Puhumattakaan siitä, että kyllähän tässä vähän miettii, että kuinkahan paljon sitä kreosiitti-asbestiitticocktailia on tullut Kivääritehtaalla hengitettyä. Tai suorastaan läähätettyä sisään, sillä monet työhuoneella tekemistäni projekteista ovat olleet sellaista pulssin nostavaa hikijumppaa.)

No, yritän ajatella positiivisesti. Hyvä, että huomattiin edes nyt, ja hyvä, että korjaustoimenpiteet (tai ainakin niiden aloitus) käynnistyivät niin nopeasti.

---

Mieltä ei ylennä sekään, että Joensuun näyttelystäni ei ole ollut minkäänlaista lehtijuttua yhtään missään. Se on aivan kuoliaaksi vaiettu "virallisen" lehdistön puolelta. Voin vain olla kiitollinen niille muutamille somettajille, jotka ovat jakaneet tietoa netissä tuttavilleen, ilman heitä näyttelynäkyvyys olisi ollut aikalailla fiasko. Minulle tuli vähän yllätyksenä, että galleria ei toimi aktiivisesti lehdistönäkyvyyden saamiseksi näyttelylle (tiedotteet sieltä lähetettiin alueen lehdistölle kyllä ennen näyttelyä, mutta heidän toimintaansa ei kuulu mitenkään sen jälkeen yrittää saada juttua näyttelystä, esimerkiksi jutun perään toimittajille soittelemalla, jne.), joten yksi päivä tässä vierähti myös siihen, että ensin googlailin Joensuun alueen viestimiä ja sitten lähettelin sinne uudelleen juttupyyntöä. (Toisaalta, eipä sinne työhuoneellekaan päässyt...) Edelleen hiljaista.

Vaikka ei tässä muutenkaan ole tarvinnut peukaloitaan pyöritellä työhuoneella kotonaankaan. Olen vedostanut, signeerannut ja pakannut teoksia. Muutama viikko sitten lähti neljä täysin uutta teosta Galleria G:n Summer Prints -näyttelyyn Helsinkiin (kuvassa oleva Salaisuus yksi niistä). Viime viikolla paketti lähti G12-galleriaan Kuopioon ja ensi viikolla vien uusia töitä Emalipuukauppaan (Höyry-gallerian alakerrassa) Korpilahdelle. Kaksi päivää olen signeerannut teoksia, joita en ole ehtinyt aiemmin signeerata. Olen työstänyt uutta Random Prints-projektia ja yrittänyt saada sille Helenin #kaupunkienergiaa -stipendiä (käy peukuttamassa: https://www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints/). Olen hoitanut Habitare-juttuja valmiiksi ja ilmoittauduin myös Hygge2017-messuille Jyväskylässä. Olen tilaillut paperia, musteita ja sellofaanipusseja. Kaikenlaista touhukasta.

Ja eilen sain ihanan kirjeen, joka lienee julkinen huomenna.

Eli ei pilviä ilman hopeareunoja...

---

I find that when I'm industrious, I usually don't take time even to write those notes that I later would need badly, not to mention writing anything to my blog. Although it's not really my industrious working this time: I've done a lot, but most of it because of how things have turned out, those little life's surprises. I was so determined to push all my other errands finished by midsommer, so I could start my well-planned and laid back creative working after midsummer and Joensuu trip (setting up Galleria Kohina exhibition). My workplan even included a couple of hours walks in the summer weather every day, easy, long daily coffee breaks and fully stress-free working. Instead:

I planned to start with a long prints on rice paper for my Berlin exhibition right after midsummer, but the plan stopped before getting started. There are so many projects I can do in my studio at home, but for this one I really need space and I can't even think about making it on our wooden floors. And if everything had gone as I planned, the prints would be almost finished now, and my mind would be easy and clear. However, just before midsummer weekend we heard that there has been creosite found at the studios. The removal job was supposed to start this week and be over in two days. We needed to clear space for the workmen, which was easy on the spacious bigger room, but one day job in smaller room, where the desk with shelves filled with stuff were just above the seam to be worked on. Timo spent the whole Sunday moving stuff around and making space, so everything would be ready for the workmen to start their job as soon as possible. Because the whole job was supposed to take only a couple of days and be over this week, we didn't think anything else but moving stuff to make space for workmen, and now the room is in such way, with stuff from the smaller room filling the big studio room's floor, that working is practicly impossible, at least with those big papers.

Of course, it didn't go as planned. There was asbestos found somewhere at the Kivääritehdas building, which requires other working permissions, and applying them takes a few more days. We're not quite sure if the asbestos is found in our room precicely, but it has prelonged starting of the job anyway. Hopefully it still will take only a couple of days, and not more... We don't know the schedule yet, but even if the work gets done next week, it will be one day for getting everything back in place after that, and with a trip to Joensuu to pack the exhibition in between, already two weeks' working time is lost. Short time in general, but it's a third of the time I have. IF it goes well.

(Not to mention about the whole subject itself: I'm just thinking how much creosite and asbestos have I breathed in during these years in Kivääritehdas... Heavily, mostly, beacuse many of my projects there have been sweaty workouts with packing and all kinds of heavy stuff.)

Well, I try to think positively. It's great it was found even now, and it's great that the repair job (or at least trying to start it) happened so fast.

---

Another low right now, is the press publicity of my Joensuu exhibition. There has been no articles in any local newspapers or any other 'official' press (other than mention at some event calendar with all other events). I'm just so thankful for those couple of people who has shared information about my exhibition in social media, because without them my exhibition exposure would have been completely fiasco. I was a bit surprised to hear that the gallery itself doesn't work actively to get any press publicity for the exhibition (yes, they have sent the press releases for the press before exhibition started, but it ends there; they don't reach for press afterwards to get some story published). So I spent one day first googling the Joensuu newspapers and other press, and then I resent the request for some kind of - even small - article on the exhibition. (Well, I didn't get to the Kivääritehdas studio anyway...) Still quiet.

But, in reality, there has been enough for me to do in my home studio also. I've been making prints, signing and packing. A few weeks ago I sent four completely new prints to Summer Prints exhibition in Galleria G, Helsinki (Secret, in this posting, being one of them). Last week I sent several works to Kuopio and next week I will take some of my newer prints to Emalipuu shop (downstairs of Höyry gallery) in Korpilahti. I've spent two days signing prints that I haven't got time to sign before. I've worked with my new Random Prints project (due to start next week) and I have tried to get a #kaupunkienergiaa grant for it from Helen (please, go and click the thumb at the bottom of the page: https://www.helen.fi/kampanjat/kaupunkienergiaa/2017-tapahtumakalenteri/random-prints/). I've planned some Habitare stuff and I also registered to Hygge2017 event in Jyväskylä (in autumn). I've ordered papers, inks and sellophane bags. All kinds of stuff.

And yesterday I received a wonderful letter, which will be public tomorrow.

No clouds without silver lining.

Elämä järjestykseen // Organizing Life.

Eilen lähdin aamulla työhuoneelle mieli intoa täynnä. Oman vedosnurkkaukseni läjittyminen on häirinnyt jo kauan: olen säilyttänyt kehystettyjä teoksiani kahdessa puisessa kuljetuslaatikossa, joiden eteen ja kansien päälle on sitten kertynyt kaikki muu. Aina, kun on tarvinnut jotain, on ensin pitänyt tyhjentää kaikki tavara edestä ja päältä, ja nyt, kun valmiiksi kehystettyjä töitä on ennätysmäärä, tajusin, ettei tila yksinkertaisesti riitä. Mittailin tilan tarkasti, ja viime viikolla ostin valmiiksi kaksi hyllyä ihmetellen, miksi en ole aikaisemmin aikaiseksi saanut, kun ei tämä nyt niin vaikea ja edes aikaa vievä projekti ole. En vaan ikinä opi.

Työhuoneella nurkka tyhjäksi ja ensimmäinen hylly kasaan. Jännitin lähinnä sitä, mahtuvatko hyllyt paikalleen aika tiukoilla mitoilla säädettyjen tukipalkkien väliin - kyllä mahtuivat! Lämmin helpotus valahti kehoon. Vasta sitten, kun tuli eteen töiden sijoittaminen hyllyille, tajusin ajatusvirheeni. Hyllyvälit olivat ihan liian pienet isommille töille. Oli aika lannistavaa, kun oikein fyysisesti tunsi intonsa häviävän ja väsymyksen ryntäävän tilalle - ja kuinka hölmöksi itsensä voikaan tuntea. (Tämä on suora käytännön esimerkki siitä, mihin johtaa, kun kaikki aika on kovin repaleista ja työn joutuu tekemään useissa lyhyissä erissä: unohtaa edelliset päätelmänsä ja syyt, miksi on jo hylännyt jonkun idean...) Toinen hyllyistä oli kuitenkin käyttökelpoinen: sain sinne pienemmät kehystetyt työni, paspoissa olevat isommat työni, putkissa säilytettävät installaatioprojektini ja rullalla olevat kalliit käsintehdyt paperini.

Onneksi Timppa keksi, että jos toisesta teoslaatikosta poistetaan kahvat ja kannen lukitussysteemit, ja käännetään se sivuttain maahan, saan siitä väliaikaisen säilön isommille kehystetyille töilleni. Päälle laitettiin tukirimojen ylle ohut vaneri tasoittamaan kannen (entisen sivuseinän), nakutettiin etuosaan pieni toppari liukumista estämään ja nidottiin vielä kuplamuovia vanerin päälle pitämään kiristekelmutetut kehystetyt työt paikallaan. Sivuille jäi vielä tilaa isoille vedoskansiolleni. Vain muutamia töitä piti jättää lattialle, kun eivät mahtuneet hyllyille, mutta lopputulos vastaa kutakuinkin toivottua: teokset ovat suhteellisen helposti saatavilla. Lopulta vain iso ja painava lämpölevy ja kolme pakkausta 70x100cm kokoisia pahveja jäi ilman sijoituspaikkaa. Lämpölevy löysi jo paikkansa vedoslaatikon päästä, eivätköhän pahvitkin uuden paikan jossain välissä löydä.

Projektin lopussa olin kohtuullisen väsynyt. Sekä rakentelu että roudailu oli suhteellisen fyysistä, eikä väsyttävyyttä ainakaan lieventänyt se, että tila on niin matala (150cm), että koko päivä tuli vietettyä kummallisen kumarassa asennossa. Eikä se, että evääksi oli yksi onneton kanaleipä. Lopulta, kun vähän ennen seitsämää lähdimme, olo oli kohtuullisen nuutunut ja siinä vaiheessa vielä olimme menossa tunnin vierailulle kotimatkalla. Olotilaa helpotti se, että tiesimme, että kotona odotti vapaa ilta: jääkaapissa paketillinen kanansiipiä ja herkkudippiä, ja kerrankin oli katsottavana dvd-leffa. Oli kerrankin sellainen olo, että vapaa-aikansa on ansainnut.

Puoli yhdeksän maissa lopulta pääsimme kotiin ja laitoimme uunin päälle - mutta ruoanlaitosta ei sitten tullutkaan mitään. Jääkaappi oli lämmin (eikä mitenkään kädenlämmin vaan oikeasti ihan kunnolla lämmin), eikä (vähintään) päivän lämpimässä lillunutta kanapakettia oikein uskaltanut uuniin heittää. Pakastinkin oli sulana, jopa kylmäkallet hölskyivät vettä. Onneksi pizzatilaus vielä toimi, mieli ei yksinkertaisesti keksinyt mitään muuta. Ei olisi enää jaksanut liikauttaa pikkusormeakaan, mutta pakkohan sitä oli tyhjentää kaikki ulos. Päivällä oli vähän harmittanut hienojen aurinkoisten hellepäivien loppuminen, mutta ajoitushan oli ihan priima, koska osa jääkaappitavaroista saatiin parvekkeen kylmälle betonille. Pakasteet olivat kaikki kuitenkin mennyttä.

Kun lopulta pääsimme paria tuntia myöhemmin dvd:n katselun ääreen (uudelleen lämmitetty pizza naaman edessä), totta kai dvd oli yhtä pikselimössöä, eikä puhdistus auttanut mitään. Onneksi pleikkarilla lähti lopulta pyörimään - kolmas kerta toden sanoo. Siinä vaiheessa - lähempänä kahtatoista - oli vain jo niin totaalisen väsynyt, ettei melkein jaksanut enää edes syödä eikä oikein keskittyneesti katsoakaan mitään. Se siitä vapaaillasta.

Varmaan väsymystilan mittavuuden takia en sitten saanut oikein unta koko yönä. Nyt toljotan tyhjin katsein oksia, jotka olen kerännyt piirrosprojektia varten ja leikkuria, jolla pitäisi napsia tänään kolmekymmentä pahvia sopivan kokoiseksi, mutta jotenkin moottori nyt ei oikein käynnisty.

Pitäisikö vain jättää tämä päivä suosiolla väliin ja paeta kirjan kanssa sohvalle lepäilemään? On sentään sunnuntai.

---

Yesterday I went to my studio with enthusiasm pouring in my blood. I've been annoyed of one corner of the studio for long: my framed prints have been in two wooden cases, and everything has piled upon them and in front of them. Everytime I've needed something, I've first have had to empty all the stuff from the front and then from the top, and at this time, when I have more framed artworks than ever, I just realized that there's just not enough space. I measured the space very carefully, and last week I bought two shelves wondering, what is it that has kept me from doing this earlier - this isn't so hard or time consuming. I just never learn.

At the studio we emptied the corner and built the first shelf. I was nervous mainly about the outer measurements and if the shelves will fit to the space between the large wooden supporting beams - and they did! I felt warm and fuzzy. It was only when I started to fit the artworks to the shelves I realized my aberration. The spaces between the shelves themselves were too low for my bigger works. It was quite discouraging, when you feel your spirit break and the tiredness crawl in instead, physically really - and how fool you can feel. (This is a live example of what it leads to, when your time is all very fragmented and you have to do everything in many sessions: you just forget all your conclusions and why you have abandoned some idea...) One of the shelves was usable, however: I could place there my smaller framed works, my bigger work in passepartouts, my installation projects in thick tubes and my expensive hand made papers rolled.

Timppa came up with a temporary solution to fix one shelf of one of the cases by turning it into one side and removing all handles and locks. He stapled a plywood cover upon the top (previously side), and nailed a small stopper to the front of the top, and then also a layer of bubble wrap upon the plywood to keep the framed works, protected with plastic wrap, in place. There was enough space in side for my bigger print folders. There were only few works that had to be left on the front floor, as they didn't fit to the shelves, but the final set up is just about what I had wished for: the artworks are relatively easy to reach. Finally there were only the very heavy hotplate and three packs of 70x100cm cardboard that I couldn't fit into the corner. Actually, we found a new place for the hotplate, so probably the cardboards will find one too.

After we got finished I was totally tired. Both building and carrying wooden framed artworks was quite physical, and it didn't help that the space is so low (150cm) that I had to bent myself the whole day to work. And it didn't help either, that I had only one chicken sandwich for lunch. Finally, when we left just before seven, I was somewhat weary and at that point we still had one one hour visit to make. It helped to think that we had a free evening to wait: there were some buffalo wings waiting in the fridge plus some good dip sauce, and dvd movie to watch. I really had the feeling, that I had really earned my free evening, for once.

We arrived home about half past eight and started our oven - but that was it. The fridge was warm (and not just about lukewarm, but really warm), and we really didn't have courage to eat the chicken wings that had been warming all through the day. The freezer had also melted, totally. Luckily for us, pizza place was still open and we could place our orders to have something to eat. At that point I really was so tired, that it took enormous effort to force myself to do anything, but of course we had to empty both fridge and freezer. During the day I had been a bit sad that the sunny warm days were over for a while, but the timing actually couldn't be any better, because we could then place some of the fridge stuff outside on the balcony's cold concrete floor. But all the stuff from the freezer was gone.

When we got to the dvd (with re-heated pizza waiting) a few hours later, of course the movie was one pixelated mash, cleaning didn't help. Finally, the third time we tried with Playstation 3, which luckily usually plays everything, and we got our free time started. At that point - it was almost midnight - I just was so totally drained, that I almost didn't have it in me to eat or even to watch the movie. So, that was my free evening.

I think it was the amount of my tiredness that I didn't then get myself to sleep. Now I'm staring (with empty eyes) some branches that I have collected for one drawing process, and a cutter that I should use today to cut about thirty cardboards to fit, but somehow I just can't get myself going.

Should I just leave it for today, and get my book and get to the sofa to have some rest. It's Sunday, after all.

Tom Eno - Jungle Camp

[Tauko metsässä / A Pause in the Forest. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Ja yhtä-äkkiä on marraskuu. Mitä ihmettä?

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet taas ihan järkyttävää kiitoa tukka putkella, hyppimistä projektista toiseen ja työstä toiseen ja sekalaista sillisalaattia ja asioiden kilkettä. Lisää silppua kokonaisuuksiin, jotka eivät tunnu koskaan valmistuvan. Ja kuten aina, herra Murphy ja lakinsa tulevat vierailulle juuri silloin, kun niitä vähiten kaipaisi. Tällä viikolla olen taistellut viiden suuren nettityödeadlinen kanssa ja bonuksena täyttänyt apurahakuponkeja (itselleni, en vain projekteille!) vähän joka suuntaan. Onneksi kone turtui vasta eilen illalla, eikä esimerkiksi kolmea tuntia aiemmin. Kuului vain zzzzzmmmmmmmm ja kone vaipui pimeyteen. Istuin typertyneenä kynä kädessäni näytön edessä (olin juuri kirjoittamassa tietokantatietoja muistiin) valehtelematta kokonaisen minuutin, ennenkuin henkisessä yksikössäni syntyi mitään reaktiota. Ensimmäisenä toimenpiteenä menin keittämään kahvit. Odotin käytännössä kahvipannun äärellä kuppi kädessäni kahvin valmistumista, sitten seisoskelin höyryävä kuppi kädessäni varttitunnin parvekkeella otsa parvekelasissa kiinni; sade valui silmieni edessä lasia pitkin, vääristäen hämärän maiseman, joka oli jotenkin uuvahtanut päivällä vallinneen oudon valon jälkeen. Mietin jälkeenpäin, että ihmiset vastakkaisella bussipysäkillä tuskin ovat pitkään aikaan nähneet niin tyhjäkatseista ihmistä.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ollut niin vakava kuin luulin. Sain koneen päälle safe-modessa (mikä lienee onkaan suomeksi) ja pääsin edelliseen palautuspisteeseen, jonka jälkeen kone aukesi ainakin  jotenkin ymmärrettävään näkymään. Suurin osa ohjelmista ei vain toiminut, joten eilinen ilta  ja tämän päivän aamu meni sitten niitä asennellessa. Helpotus siitä, että taisin selvitä tästä omin voimin (koputan puuta), mutta harmitus siitä, että täksi päiväksi sovittu nettisivupalaveri piti perua. Kyseessä oli projekti, joka on ollut pitkän aikaa tekeillä ja oikein odotin tapamista ja projektin kulminoitumista jonkinlaiseen valmiuteen, vesillelaskua ja shamppanjapullon kylkeen posauttamista. Olisi ollut niin hienoa saada edes yksi kimaltava piste i:n päälle tällä viikolla.


Edelleenkin mieli polkee vähän matalalla, mutta muistutan itseäni, että vain muutaman tunnin kuluttua voin pistää koneen kiinni ja kirmata ulkoilmaan. Luvassa kahvihetki hyvän ystävän seurassa tunnelmallisessa kahvilassa.

Sitä ennen otan kuitenkin varmuuskopiot.

Divine Comedy - Becoming More Like Alfie

[Poissa 83. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

[Offline - verkko kun ei toimi]

Ei mikään maailman paras päivä - taaskaan. Printteri on temppuillut niin paljon, että koko Kuopion näyttely on ollut vaakalaudalla. Ainakin olen hyvin tietoinen siitä, että näyttelystä on tulossa kompromissi - toivottavasti se ei näy niin vahvasti kuin miltä tuntuu. tänään meni yli seitsemän tuntia laitteen kalibrointiin, kun värit alkoivat yhtä-äkkiä olla hyvinkin hippisiä - järkyttävän kirkkaanvihreitä läikkiä ja muuta mukavaa... Yritin vaihtaa kelta-magentan tulostuspään, mutta sepä veijari ei suostukaan tuomaan tulostuspääkasettia näkyville tavalla, miten ohjeissa sanotaan. Eikä millään muullakaan tavalla. Katsotaan nyt, miten HP vastaa tiedusteluuni ja vastaako ollenkaan.

[Edit: vastasi se: tulostuspäätä vaihdettaessa pitää OK-nappia "painaa jatkuvasti" eikä useita kertoja, kuten ohjeessa on neuvottu sekä tekstein että animaatioin. Minun syyni siis ilmiselvästi: unohdin tuon luovuuden käytön ongelmaratkaisussa ja tulkinnassa.]

The Dead Weather - Treat Me Like Your Mother

[Poissa 5. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Torstai oli jotenkin niin painava päivä vaikean viikon kakunkoristeeksi, että siitä toipuminen on vienyt aikansa. Ja vie varmaan vähän vielä lisääkin aikaa. Parin viikon yöunet ovat jääneet minimiin, kun on taistellut deadlineja vastaan uskomattomalla paineella, joten kaikki artsuilujutut ja kuvien eteenpäin toimittamiset jäivät viime tinkaan. Kun sitten torstai-aamuna heräsin viimeiseen mahdolliseen lähetyspäivään ja olin laittamassa paperia printteriin, paperipesässä odotteli tyytyväisen näköisenä Kaksi Pientä Osaa, jotka olivat ilmiselvästi irronneet printteristä. Toimi se kahden portfoliokuvan verran. Vielä. Kuvasin osaset varmuuden vuoksi huoltokyselyä varten - pakko se on hoitaa heti ensi sijassa, kun palaan normaalitilaan.

Seuraavana odotti taistelu Photoshopin kanssa. Se vain yksinkertaisesti lakkasi toimimasta, eikä paljastanut miksi. Mikään ei vaan auttanut: koneen uudelleen käynnistys tai kiukkuisesti tuijottaminenkaan. En ehtinyt jäädä odottelemaan, koska eräällä isolla projektilla oli ehdoton deadline - ja kun sen lopulta sain käsistäni, oli jo pitkällä seuraava päivä ja oli tullut paljon suurempikin pettymyksen aihe: aavistus siitä, että kaiken säädön ja raatamisen koossa pitävä voima - kolmen viikon tyhjentävä matka Firenzeen - oli muuttumassa tuhkaksi vain.

Vaikka maanantain lähtötilanteesta ilmoitettiin vasta sunnuntaina, olihan jo torstai-iltana päivän selvää, että lähteminen peruuntuu. Perjantaina vielä mietimme lannistumattoman angstisina vaihtoehtona Interrail-lipun hankkimista ja junalla menoa, mutta jotenkin aavisti, että ehkä ne kaikki muutkin sadat tuhannet ottavat junavaihtoehdon. Tarkoitus oli käydä Matka-Töysässä (jonka kautta lennot varattiin) kysymässä, miten lentojen kanssa menetellään, mutta siellä oli tiedonpanttauspäivät menossa ja tiedon murusia sai suorastaan kaivella esiin. Siinä tilanteessa ei yksinkertaisesti jaksanut. Robottivastauksena tuli ainoastaan, että seuratkaa uutisia huolimatta siitä, että kysymyksemme eivät liittyneet tuhkatilanteeseen tai lentojen peruutukseen - vaan nimenomaan siihen, miten toimitaan, kun halutaan uusi lippu tai jos haluamme palata paluulipulla käyttämättä menolippua. Huvittavin esimerkki oli kysymys siitä, että miten peruutettujen lippujen kanssa menetellään:
- Tulette tänne toimistolle, niin ne voi kirjoittaa uudelleen.
- Mutta kun me menemme joka tapauksessa Helsinkiin maanantaina.
- Ette kai te Helsinkiin mene, jos teidän lentonne ei lähde?
- Kyllä me menemme. Eikö niitä lippuja voi kirjoittaa muualla kuin täällä?
- Ei.
- Siis ettei onnistu millään, jos me olemme Helsingissä.
- Ei.
- Eikö se onnistu esimerkiksi sähköpostitse?
- Onnistuu.
...WTF? Toisessa yhteydessä tuli myös ilmi, että myös uudet liput voi hakea myös Lufthansan tiskiltä, mutta jossain toisessa yhteydessä myöhemmin vasta "ehkä, jos he suostuvat". Kun kysyin, että voivatko he tsekata meille junareitin (kansainvälisten junavarauksien nettisivu oli koko päivän jumissa), selitykseksi tuli, että "en näe sitä tästä heti, mun pitäisi soitella"... Täti toimi aivan randomilla. Tuohon matkatoimistovierailuun saakka olin vain reissun menetyksestä pettynyt ja surullinen, mutta kieltämättä tuo virkailijan omatoimettomuus sai vähän jo pikeäkin pintaan. Lufthansan sivuilta lopulta löytyi kaipaamamme tieto: kyllä, saamme lipun hinnan takaisin.

Vakuutustoimistossa oli niin empaattinen täti, että itseäni alkoi vain enemmän säälittää oma tilanteeni - mutta ehkä se empaattinen äänensävy on vain opeteltava, kun joutuu kertomaan ihmisille, että korvauksia ei saa force majeure -tilanteissa. (Ja jos nyt siitäkin vinkuisi jotain, kun on kerran vinku päällä: If:in puhelinvalikossa on kaikenmaailman auto-, vene-, henkilö- ja vastuuvakuutuksia, mutta matkavakuutuksista ei kyllä mitään). Onneksi vuokraamamme firenzeläisen asunnon vuokraemäntä oli kyllä enemmän kuin ymmärtäväinen ja käymme keskusteluja kolmen viikon vuokrauksen siirtämisestä loppukesäksi tai alkusyksyksi. Jospa tuo tulivuori siihen mennessä rauhoittuisi.

Kohtuullisen murskana siis henkisesti. Mutta ajatus siitä, että reissu ei ehkä peruuntunut täysin vaan vain siirtyy tulevaisuuteen, helpottaa jonkin verran. Ja se, että voin tosiaan ilman Firenzeäkin viettää pari hetkeä tekemättä töitä. Esimerkiksi ystävien luona.

The Mummers - Wonderland

[Poissa 112. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Joo-o. Ei ole minun viikonloppuni. Tarkoitus oli tänä viikonloppuna siivota uutta vuodetta varten ja muutenkin ja sitä ennen aktiivishopata taloudesta puuttumaan jääneet oleelliset osaset, mutta jotenkin maailmankaikkeus oli taas tätä vastaan. Eilinen päivä alkoi sikainfluenssapiikillä. En ole koskaan uskonut sivuvaikutuksiin, kun niitä ei ole pahemmin ikinä tullut. Pientä kipua joskus kyllä, mutta ei tällaista moukaroitua junan alle jääneen überväsyneen ihmisen olotilaa. Periaatteessa sain shopattua kaikki työhön tai projekteihin liittyvät ja kävin kässämuseolla kuvaamassa kauppatuotteet, mutta sen jälkeen sitten kaikki menikin vinosti pieleen. Päivän kaksi ehdotonta kohokohtaa (tai ehkä tässä tapauksessa syvännettä) oli:

a) Memphisissä chevrekana-annos oli muuten aivan mainion makuinen, mutta mukaan oli eksynyt pilaantuneita ranskalaisia, joista ehdin syödä muutaman ikävähköltä maistuvan. Loppuvaiheessa ruokailua tunsin nielaisevani jotain kovaa terävähköä ja tarkkuuspureskelin ko. suullisen ruokaa ja sieltä tulla tupsahti vielä pieni reilun sentin mittainen luunpala. Memphis tarjosi korvaukseksi jälkiruoan (tietenkin otin), eikä noista parista pilalle menneestä ranskalaisesta perunasta tai nielaisemastani mistälie tullut ainakaan niin isoja seurauksia, että ne olisivat voittaneet tämän rokotusjyräyksen, mutta silti jäi jotenkin kumma olo, joka iltaa kohden vahvistui. Valitettavasti suklaakakku ei oikein pessyt pois ikävää tunnetta (vaikka hyvää olikin). En usko, että pitkään aikaan syön mitään kanaruokaa, enkä usko palaavani Memphisiin ainakaan tämän vuoden puolella. Mikä on sääli, koska siellä on ehdottomasti kaupungin mukavimmat tarjoilijat ja muutenkin ehkä paras fiilis - yleensä.

b) Ruokailun jälkeen piti käydä ostamassa kotiin ruokavarastoa ja pakkasen takia päätimme lohduttaa kurjaa oloamme bussikyydillä, vaikka matka ei niin pitkä olekaan. Sokkarin alakerrassa tsekkasin, että ajoituskin oli loistava: talomme ohi kulkevan bussin nro 21 oli määrä olla pysäkillä neljän minuutin päästä noin varttia vaille viisi, eli meillä olisi vain muutama minuutti odotteluaikaa. Joka venyi ja venyi ja venyi. Pakkasessa JA tuulessa vietetyt minuutit ovat moninkertaisia mitaltaan. Lopulta päädyimme menemään kotiin aivan toisella bussilla, joka lähti parin kymmenen minuutin kuluttua. Säälittää kyllä bussin 21 matkustajia, koska suurin osa heistä ei liene kaltaisiamme lähimatkustajia, jotka noin vain voivat pomppia bussista toiseen.

Kotiin päästyä tuntui, että voimat loppuvat aivan totaalisesti. Se siitä suursiivouksesta. Jaksoin sentään kuoria pahimmat homeet tammikuun alussa alkaneesta värjäysprosessistani, joka on seissyt nurkassa käsittelemättömänä jo viikkotolkulla. Mutta tuli aivan uskomattoman hienon värisiä lankoja! Laiskuus ja aikaansaamattomuus ovat aliarvostettuja taitoja!

Sivuseikkana mainittuna: Jyväskylä tarjoaa tällä hetkellä oivalliset puitteet surrealistiseen shoppailuun. Dark City -ilmiö: Sokos on remontissa ja Anttila muuttamassa ja joka päivä esineet muuttavat paikkaansa. Sokos on kyllä ihan huikea: sinne ilmestyy uusia portaikkoja ja kun seuraavan kerran menee paikalle, portaikko onkin suljettu ja pitää kiertää muuta kautta. Puhumattakaan tuotteista, jotka löytyvät tänään hyllystä x, huomenna hyllystä q ja ylihuomenna koko hyllystö on suljettu pois tietoisuudesta.

Mexican Institute Of Sound - White Stripes

[Poissa 8. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Kaikkea muuta olen tehnyt paitsi töitä, joita olen kyllä yrittänyt tehdä. Elämä on vähän hangoitellut vastaan, mutta ehkäpä tämä vielä iloksi muuttuu. Jämsän näyttely hurahti ohi niin nopeasti, etten oikein ehtinyt edes tajuta, että näyttely oli paikalla - ainakaan en ehtinyt promota näyttelystä millään tavalla. Näyttely pystytettiinkin melko nopeasti, mutta ikinä en ole yhtä nopeasti purkanut näyttelyä: meni varmaan viisi minuuttia. Sitten, kun perille päästiin. Olimme purkumatkalle lähtiessämme hyvissä ajoin pysäkillä odottamassa Jämsään menevää bussia, mutta kun sitä ei varttitunninkaan kuluttua kuulunut, lähdimme kävelemään Matkakeskukseen (eikä bussi tullut vastaan tuolloinkaan). Perille päästyämme Matkahuollon iloinen tyttö osasi virkeällä äänellään kertoa, että edellinen bussi oli mennyt kolme minuuttia aiemmin - ja se aiempi... "Kuski varmaan unohti ajaa sitä kautta". Selityshän se tuokin. Junalla olikin mukavampi ja nopeampi mennä perille, mikäli unohtaa alkumatkalla häiriköineen *kovaa* pauhanneen radion, joka oli juuri hitusen aseman vieressä - tai ainakin särisi siihen malliin.

Viimeisen kahden viikon sisällä on tapahtunut myös seuraavat kaksi kulinaristista epäonnekasta sattumusta: kaupasta on tarttunut mukaan jäätelöpaketti, jossa on vain puolet jäätelöä (kyllä, tämä on dokumentointu ja asiasta valitetaan asiallisesti, kunhan joskus tulisi sopiva vinkupäivä) ja Memphisissä odotimme ruokaa luvattoman kauan - koska tilauksemme oli tippunut POMMIKONEEN (kuten ensin kuulin) taakse (hieman lohdutti, että saimme annokset puoleen hintaan ja terassiaidan sisällä oli varsin mukava päivä istua).

---

Paras alkupuheen pätkä ikinä:

K:ta ei tässä teoksessa ole g:ksi pehmitetty, koska se waan nenä-äänen (nasaljud) tapaisena kuuluu g:ltä, mutta tämä wiimeiksi sanottu ei suinkaan ole suomalaisen äänen merkki, mikä siitäkin huomataan, että waikka miten sitä tyrkyttäisi suomalaiselle, ääntää hän sen aina "keeksi." Se onkin jo, werraten entisiin aikoihin, suurimmaksi osaksi wieroitettu kielestämme. Miksikä nyt jo ei kokonansa? Monet ruotsalaiset kirjailiat owat jo peräti hyljänneet q-kirjaimen. Minä tein suomenkielessä g-kirjaimelle samoin.
- Suomentaja J. J. / Kuusisataa Talouden hoitannossa käytettäwä, kunnollista sekä koeteltua keinoa kaikille säädyille, eli Todellinen mukawuuden, menestyksen, terweyden, työn ja kulunkien säästämisen Neuwonantaja. G. W. Wilénin ja Kumpp. kirjapaino, Turku 1877

Hyvä, että jollain on ollut päämäärä.