Berliinissä / In Berlin

Sarjasta Ihmisiä saarillaan / From the print series People on Their Islands

Berliini on osoittautunut kylmemmäksi kuin mitä osasin odottaa. Kevät on ollut niin lämmin, että jotenkin ajattelin, että täälläkin olisi jo kevät pitkällä, mutta täällähän on ollut kylmempää kuin Prahassa puolitoista kuukautta sitten. Asunnossamme on ollut suorastaan kylmä, varsinkin ensimmäisinä sateisina päivinä, kun kosteus lisäsi viileyden tuntua huomattavasti. Galleriassa paperityöt ovat vähän käpristelleet, mutta vain hieman, eivät mitenkään katastrofaalisesti.

Saimme Timon kanssa näyttelyn pystyyn lopulta aika vaivattomasti, vaikka olin varautunut melkoiseen urakkaan. Olimme perille päästessä molemmat jo niin väsyneitä viikkojen kertyneen univelan jälkeen, että jotenkin jo ajan ja paikan tajukin katosi - mutta perillä tajusi, että on saanut aikaiseksi kokonaiset kolme uutta vedossarjaa (tai oikeastaan neljä) ja niistä on tullut aikalailla juuri sitä, mitä pitikin. Näyttelykokonaisuus onnistui lopulta yli odotusten: ensimmäinen oikea yhteisnäyttelymme - vaikka meillä on ollut teoksia aiemmin samoissa gallerioissa samaan aikaan, yleensä ne ovat olleet selkeästi erillisiä kokonaisuuksia. Tätäkään emme suunnitelleet yhdessä, emmekä edes nähneet toistemme teoksia etukäteen, mutta huomasimme perillä, että olemme molemmat käsitelleet samaa (merellistä) teemaa. (Kuvia katsottavissa Facebookissa)

Galleriassa on käynyt sen verran vähän (lue: TODELLA vähän) porukkaa, että eilen pidimme gallerian ovet suljettuna ja lähdimme itse käymään Gemäldegaleriessa (jossa kävimme kolme vuotta sitten läkähdyttävällä kierroksella - siitä ei oppinut mitään tai sitten kunto on laskenut, joka tapauksessa museokierroksen jälkeen oli aivan yhtä läkähtynyt olo kuin edellisellä kerrallakin, vaikka tällä kertaa osasimme ennakoida juomalla vettä etukäteen). Seurasimme viime vuotisia jalanjälkiämme ja menimme samaan aasialaiseen pikaruokalaan syömään kuin viimeksikin: ei yksinkertaisesti jaksanut etsiä uutta ruokapaikkaa ja mitäs hyvää ja halpaa toiseksi vaihtamaan.

Lähdimme Potsdamer Platzilta kävelemään kohti Brandenburger Toria ja siinä matkalla pysähdyimme Holocaust-Mahnmalille, holokaustin muistomerkille, joka oli kerrassaan pysäyttävä. Se olisi ollut itsessäänkin sitä, mutta jotenkin syvää vaikuttavuutta lisäsivät muut turistit, joista moni kohteli paikkaa kuin huvipuistona. Lapsillehan betonipaasien loputon labyrintti on varmaan jämerän seikkailullinen kokemus ja pinkit kala-ilmapallot vilahtelivatkin siellä täällä betonipaasien välissä riemunkiljahdusten kaikuessa betoniseinistä toisiin. Aikuisemmat (ja aikuisetkin) kiipeilivät elementtien välissä ja kaikilla tuntui olevan äärimmäisen hauskaa. Jotenkin tuo monumentin aiheen ja aurinkoisen päivän ihmisten välinen ristiriita vain syvensi tuntumaa, joka teoksesta syntyi - etenkin, kun pysähdyin hetkeksi kukkivan omenapuun (?) alle: ketään ei näkynyt missään, mutta jostain kaukaa kuului katkeamaton nauru, kuin toisesta ulottuvuudesta.

Tämänpäiväinen kävelylenkki Prenzlauer Bergin aurinkoisilla ja lämpimillä kaduilla oli fiilikseltään jotain ihan muuta. Outoa olla suurkaupungissa, jossa kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään.

--

Berlin has proven itself to be more colder than I expected. The springtime has been so warm, that somehow I thought that it would already be a late spring here in Berlin, but it has been a lot colder than it was in Prague a month and an half ago. Our flat is practically cold, especially cold it was during the first few rainy days, when the moist weather added some coolness to the air noticeably. Our artworks at the gallery have been curling a bit, but just a little, not a catastrophy.

I had prepared myself to a massive set up project, but Timo and I got the exhibition set up finished quite easily. After getting to Berlin and to gallery residence we were already so tired after weeks of many poorly slept nights, that somehow the sense of time and place was lost somewhere - but when we reached the gallery and took our artworks out for hanging, I finally realized that I have finished three (or actually four) new print series this spring, and they actually are, what they were meant to be. The exhibition came out to be more than we expected: our first real exhibition together. We have had exhibitions at the same galleries at the same time, but usually they have been solo exhibitions with no points of contact. This one we didn't plan together either, and we didn't even see works from each other beforehand, but at the gallery we noticed that we have both the same (sea / ocean) theme in our pictures. (Pics at Facebook)

There has been so few gallery visitors (read: REALLY few), that yesterday we held the galery closed and went to visit Gemäldegalerie (at which we took feet-killing tours also three years ago - and of which we haven't learned anything or then I'm not as fit as I used to be, anyway I was so totally tired after this museum tour as I was the last time, even though this time I was wise enough to have some water beforehand). We followed our footsteps and went to eat to the same Asian fast food place as three years ago: we simply weren't energetic enough to find another place, and also, there's no reason to change a place that's proven to be both good and cheap. 

After eating we walked from Potsdamer Platz towards Brandenburger Tor and stopped at the Holocaust-Mahnmal, the memorial of the jweish victims of holocaust, which was stunning. The memorial place would have been stunning by itself also, but somehow the impact was added by other tourists, of whom many treated the place like it was an amusement park. For children the endless labyrinth of concrete blocks must feel like a strange adventure, and pink fish-shaped balloons were seen here and there while the yells of joy echoed from one conrete passage to another. More older ones (and even adults) were climing between te elements and all seemed to have extreme fun. Somehow the contrast and conflict of theme of the memorial and people living sunny Saturday today just made the whole feeling grow deeper - especially during the moment, when I stopped for a while under a blossoming apple (?) tree in between the blocks: I couldn't see anyone, but I heard non-stop laughter from somewhere far, like from another dimension.

Today's walking trip on the sunny and warm streets of  Prenzlauer Berg was whole another thing. Weird to be in a big city, where no-one seems to be in a hurry nowhere.