Findlay - Off and On

[Poissa 197. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Käsi alkaa vihdoin olla kunnossa. Vuodenvaihteen aika on oikeastaan ihan hyvää aikaa tehdä pois rästejä ja kauan odottaneita projekteja, omiakin - uutta sähköpostia ja uusia työjuttuja ei sada niin tolkuttomaan tahtiin. Välillä voi käydä purkamassa turhautumiaan räiskimällä joululahjaksi saatua Ratchet & Clank -peliä (loistava!) ja tänään yritän saada okaisimmat hommat pois Dr. Who -jouluspeciaaliin mennessä. Isompien projektien kanssa jatkan ensi vuoden puolella, mutta rästiin on tuon onnettoman käden takia päässyt kasautumaan niin monta hommaa, että uusi kuvasarja saanee odottaa toteutustaan pidemmälle kevääseen. Vähän harmittaa, kun nyt olisi inspiraatiota käydä juuri sen kimppuun. Se kuitenkin vaatii ranteelta niin paljon, että pakko vain yrittää pitää itsensä ruodussa ja kurinalaisesti tehdä muita asioita alta pois.

Itse joulu taas livahti käsistä kuin viritetty juoksuhiekka. Jouluaatto-aamuna tein viimeiset työt, sitten loppuilta vanhemmilla meni lähinnä nukkuessa, kuten meni seuraavakin päivä. Jossain välissä ajattelin lukea Byattin Possession-kirjaa, jonka pakkasin mukaan, mutten löytänyt sitä. Pitkällisen etsimisen jälkeen se löytyi lopulta sängyn jalan taakse survoontuneena - paikasta, josta olin katsovinani ensimmäiseksi - ja koko etsimisruljanssin jälkeen koko lukemisvimma vähän laantui. Sitten olikin jo seuraava päivä ja huomasin lojuvani kotona television edessä. Joten se siitä yrityksestä.

Olen kyllä aiemminkin huomannut, että lyhyisiin lomakausiin ei kannata suunnitella yhtään mitään, sitten huomaa, että ainoa mitä jää jäljelle, on harmitus siitä, ettei ehtinyt. En tee uuden vuoden lupauksia, mutta jonkinlaisen elämänmuutostoiveen voisin itselleni esittää: tästä lähtien yritän pyhittää lukemiselle ja vain olemiselle muutaman tunnin viikossa. Ei tästä muuten mitään tule.

Ja/tai sitten pistän kirjan laukkuuni ja kuljetan sitä mukanani - ja kun jossakin pitää odottaa, niin luen ennemmin kuin paukutan tabletillani Candy Crash Sagaa. Kaikkein hienoimmat muistot lukuhetkistä ovat nimenomaan niitä, kun odotellessa lukee missä sattuu, in situ. Miksen ole jatkanut sitä? ...Ai niin, sää. Ei ole mieltä ylentävää odotella kaveria puistossa, kun märälle penkille ei voi istua ja vesi lotraa kirjan sivut kurttuisiksi. Tai paremmalla talvisäällä ei sivujen kääntäminen pakkasella onnistu. (Vaikka paremminhan perinteinen kirja kestää sekä vettä että pakkasta kuin tabletti...) Sisätiloissa on jostain syystä istumapaikkoja harvassa (kirjastossa, tietysti, mutta se on jotenkin liian ilmeinen). Ihmisten ilmeisesti halutaan liikkuvan kauppakeskuksissa vuolaana virtana, eikä jäävän nyhjäämään kirjojensa kanssa mihinkään kulmaukseen - mutta sisätila muutenkin tuntuu niin suljetulta ja ihmisten älinä kovemmalta. Onhan niitä istumapaikkoja kahviloissa, mutta tiettyyn erityiseen paikkaan hakeutuessa katoaa se sattumanvaraisuuden tunne, jonka avulla saa helpommin itsensä siirrettyä toiseen maailmaan.

Uuden lukukauden toivossa taidankin klikkailla itseni samantien Play:lle (Play:hin?) ja tilata muutamia uusia kirjoja kahlattavaksi. Jotta on sitten varastoa, kun saan hetkestä kiinni ja lukeminen vie mukanaan.

The National - Anyone's Ghost

Kai ne päivät tuntuvat lyhyeltä, jos herää puolelta päivin totaaliseen pimeyteen, vaikka päivät ovatkin eilisestä lähtien alkaneet pidetä. (Vai olikohan se kumminkin "pimetä" eikä "pidetä"? Tuntuu siltä.)

Käteni on ollut romuna melkein kuukauden, mikä on johtanut pitkään tekemättömyyden kauteen kaikilla työn kentillä, varsinkin sen luovemman työn kanssa. Nyt olen varovaisesti yrittänyt tehdä jotain pientä, mutta vielä pitää rajoittaa tekemisen intoa vähän, jotta jossain vaiheessa pääsee normaalitilanteeseen takaisin. Viime vuonna Firenzestä ostin vanhoja kirjoja, joiden sivujen uusiokäyttöä ajattelin kokeilla. (Hankin kirjat divareista ihan sokkona niiden paperituntuman perusteella. Myöhemmin huomasin kantaneeni kotiin myös ainakin muutaman fasismiin kallellaan olevia isänmaan rakkautta ylistävän kirjan - mutta aseet auroiksi! Paremmin ne kuvien pohjana toimivat kuin luettavina.)

Muutamissa kirjoissa on melko hyvälaatuisen oloista vanhaa paperia, joka kelpaa parempaankin projektiin, mutta osa on ilmiselvästi haurastunutta ja kellastunutta, jota ei voi varsinaisesti teoksiin käyttää. Luonnosalustana ne kumminkin ovat herkullisia ja joulutervehdyksiinkin olisivat tarjonneet oivan pohjan - vaikka jälkimmäisen tekeminen jäi käsipuolelta kesken. Jonkin verran ehdin kokeilla eri tekniikoita ja erityyppistä painantatekniikkaa niille, eikä digitaalisestakaan leikistä meinannut malttaa päästää irti. Nyt pitäisi vain malttaa toipua. 

Onneksi on joulu pistämässä jarrua ja pakkoirrottamassa koneesta. Muutoin joulumieli ei ole oikein ollut lähelläkään, mutta nyt, kun sähköpostiliikenne rauhoittuu ja olen toiskätisenä saanut muutamia projekteja lopeteltua, edessä odottava kuukauden ajalta kerääntynyt työmäärä ei tunnu niin ylitsepääsemättömän raskaalta. Kuusen valot ja kevyt kimallus näkyvät muuten pimeästä olohuoneesta suoraan työpisteelleni ja työpöytä on peittynyt paperin lisäksi suklaakonvehteihin, joten oikeastaanhan työpäivä tuntuu poikkeuksellisen kevyeltä.

Kone menee silti ainakin aatoksi ja ensimmäiseksi joulupäiväksi kiinni. Aion lukea A. S. Byattin kirjan Possession, jonka ostin aloitin reilu vuosi sitten Sienassa ja jonka lukemisenkin aloitin tuolloin Firenzessä - mutta joka kaikesta koukuttavuudestaan huolimatta jäi kesken ja johon en yksinkertaisesti ole ehtinyt palata. Nyt odotan: 511 sivua pienellä präntättyä tekstiä viemässä toiseen todellisuuteen. 

Muse - Supremacy

[Poissa 149. Pigmenttimustetuloste, 15x14cm.]

Ehti taas vuorokausi vaihtua ja vielä pari tuntia pitää työskennellä, vaikka niin viime viikolla viimeksi vannoin, että yritän viimeistään puoli yhdeltä nukkumaan. Mutta mieli ei lepää, jos homma jää kesken. Kaiken muun keskeneräisen joukkoon mahtuu vielä yksi puoliksi valmiiksi tehty projekti, minkä seurauksena olen muutaman päivän silitellyt liian möykkyistä mulperipaperia. Ennakoin, että paperipinon silittäminen vie varmaan tosi kauan, ainakin viisi tuntia. Nyt olen silitellyt kymmenettä tuntia (pätkissä tosin, en yhtäjaksoisesti) ja olen suurinpiirtein puolessa välissä. Se siitä suhteellisuudentajusta.

---

Jyväskylän taidemuseon viimeviikonloppuinen joulubasaari meni mukavasti, vaikka en saanutkaan sinne valmiiksi työn alla ollutta Aaria-sarjaa - toivottavasti se valmistuu alkuvuonna. Onneksi pinssit ja miniprintit tein muun ohessa jo ennenkuin käsi prakasi: oli sentään jotain uutta. Kauppakin kävi sen verran, että jouluna syödään muutakin kuin näkkileipää ja vettä

Vaikka jo basaarissa hengailu ja ylipäätään jonkinlainen sosiaalinen meininki yksinäisen kotona kyhjöttämisen sijaan tuntuu itsessään palkitsevalta, silti kaikkein paras fiilis tulee siitä, kun vuosi vuoden jälkeen tietyt ihmiset tulevat tervehtimään. Muutama ihminen ostaa vuosittain basaarista jonkun teokseni, mutta jotenkin sitä ei edes tule odottaneeksi.On hienoa kuulla erilaisia tulkintoja ja tarinoita töihin liittyen ja jutella muutenkin vaan, ihan vaikka säästä.

Kamera kulki taas mukanani sokkona laukussa, enkä onnistunut taltioimaan kuin yhden kälyisen kuvan tabletillani fb-sivulleni, mutta onneksi paikalla oli ihmisiä, jotka kuvasivat. Kuten Hurmioitunut, joka kirjoitti tapahtumasta kivan kuvauksen omaan blogiinsa: http://hurmioitunut.blogspot.fi/2013/12/taidebasaari.html

Pitänee mennä hetkeksi vielä jatkamaan paperin silittelyä. Huomenna käyn täydentämässä taidemuseolle myyntipöytääni muutamia pinssejä ja sitten taitaakin olla edessä vuoden viimeinen Live Herring -palaveri, ja maailman ja iäisyyden viimeinen Live Herringin läänintaiteilijapalaveri. Läänintaiteilijan osatitteli painaa hartioillani enää vain muutaman viikon (vaikka itse Live Herring -homma jatkuu osaltani heti tammikuussa Live Herring '14 -näyttelyn organisoijana). Vanhan loppu, uuden alku!

Royal Blood - Out Of The Black

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden II. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Vähän vaikea suoriutua, kun oikea käsi on käyttökiellossa. Vasen käteni on hyödytön lärpyke vain, ei tottele lainkaan komentoja. Viikon alussa en ollut vielä hirveän huolissani, koska ajattelin yhdellä kädellä toimimisen lähinnä hidastavan touhua. Olenhan joskus opetellut kirjoittamaankin vasemmalla kädellä ihan siedettävän näköistä tekstiä, eikä se muistini mukaan ollut edes vaikeaa. Vaan ei onnistu enää. Hyvä, kun saan kynän pysymään kädessäni ja sen liikuttaminen paperilla on kyllä onnetonta nyherrystä. Onneksi kirjoittaminen koneella onnistuu, vaikka typojen määrä on ollut ennen näkemättömän suuri.

Ärsyttää, kun on niin monta projektia kesken ja lähellä valmistumista, eikä nyt pääse tekemään mitään. Olen suunnitellut uutta kuvasarjaa, joka piti saada myyntiin Jyväskylän taidemuseon Joulubasaariin, mutta saa nyt nähdä, miten sen kanssa käy. Vähän huonolta näyttää.

Saanpahan hoidettua sentään joitakin toimistohommia, eikä kaikkea työtä tarvitse kaikkea kerryttää määrättömiksi pinoiksi pöydälle ja printterin päälle. Mieluummin kuitenkin tekisin nyt muuta kuin tulostelisin tiliotteita ja järjestäisin kuitteja. Mutta onpahan sitten tehty hyvissä ajoin. Usein kun sattuu olemaan sellainen mieli, että haluaisi keskittyä luovaan, mutta ikinä ei kumminkaan ole sellaista olotilaa, että kuittien ja laskujen pyörittäminen tuntuisi mukavalta.

Hyvää musiikkia ja kovalla, niin tästäkin selviää.

Goldfrapp - Drew

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden III. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Mainitsin viime postauksessai Plankkon joulunkuun uutiskirjeestä, mutta unohdin mainita, että Plankkon kuukauden taiteilijana olen minä! Haastatteluni löytyy osoitteesta: www.plankko.fi/site/2013/12/joulukuun-2013-taiteilija-paivi-hintsanen.

Bohicas - XXX

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden I. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Plankkon joulunkuun uutiskirje on ilmestynyt (sen voi tilata uutiskirjeen vasemman yläreunan Subscribe-linkistä tai ilmoittamalla meiliosoitteensa minulle).

Uutiskirjeen tervehdyksessä kommentoin lyhyesti negatiivisia kommentteja, jotka koskevat taiteilijoiden pop-up-kauppoja ja erilaisia myyntitilaisuuksia. Etenkin viime viikolla törmäsin muutamilla (suljetuilla) foorumeilla ihan järjettömältä tuntuvaan kritiikkitulvaan, jonka perustana tuntui olevan se, että taide ei voi säilyttää arvoaan, jos se lasketaan myyntipöydälle ja myydään myyntitapahtumassa - eikä esimerkiksi korkealaatuisessa jurytetyssä näyttelyssä. Keskustelu "tätä rahvaanomaistamista" vastaan tuntui olevan aika yksimielistä, eikä vastalauseita juurikaan kuulunut. Tulivatko kommentit ihan sydämestä vai olivatko vain provoa, johon porukka lähti joukolla mukaan? En tiedä. Jäin myös miettimään, oliko kommenteille yhtään vastustajaa vai oliko suurin osa samanlaisia vaikenijoita kuin minä itse: kommentointi kiersi sellaisella tasolla, etten yksinkertaisesti jaksanut sylkeä sekaan vastalauseitani, koska ne olisivat olleet vain bensaa liekkeihin, eikä rakentavalle keskustelulle tuntunut olevan mitään sijaa. Koin mielekkäämpänä logata itseni keskustelusta ulos ja luulen - toivon - että niin teki moni muukin kanssani samaa mieltä oleva. Vaikka tavallaan ymmärrän, että keskustelu provosoituu verkossa hyvin ylikierroksille, silti tuntuu jotenkin kornilta vielä nykyaikana toistuvasti joutuu lukemaan tällaisia kommentteja - olivat sitten fleimausta tai eivät - ja varsinkin taiteilijoiden itsensä suusta.

Keskustelupyrähdys jäi mietityttämään vähäksi aikaa ja jo haihtui päästäkin, mutta palasi uudelleen päähän kiertämään tänään. Tämän blogauksen käynnisti aamulla saamani palaute eräältä ammattitaiteilijakollegalta, joka paheksui Jyväskylän taidemuseon museokaupassa esillä olevaa myyntipöytääni ja museon näyteikkunaa. (Olen museokaupan vieraana 12.1. saakka). Palaute oli kirjoitettu ilmeisesti pienessä hiprakassa aamuyöllä ja olisin jättänyt sen omaan arvoonsa, ellei taustalla olisi tuota viime viikkoista nettikeskustelua. Palautteen lähettäneen taiteilijan mielestä teosten myyminen tuollaisessa yhteydessä "antaa teoksista massatuotantomaisen vaikutelman ja se pilaa meidän kaikkien maineen".

Uskon vakaasti siihen, ettei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. On yksinkertaisesti vaikea uskoa, että mikään teos on niin herkkä, että se muuttuisi loistavasta "tusinatavaraksi" ympäristön muutoksesta. Jos niin pääsee käymään, niin eiköhän kyse ole silloin keisarin uusista vaatteista: vika on sitten jossain muualla kuin ympäristössä. En löydä mitään häpeällistä siitä, että teoksiani menee joskus kaupaksi muualtakin kuin gallerian seiniltä tai muista näiden tiukkapipojen määrittämistä  "hyväksytyistä ympäristöistä" kuten taidelainaamoista. Päin vastoin, olkoon tilanne mikä tahansa, on hienoa, jos teokseni löytää uuden kodin. Jotenkin en vain näe pahaa siinä, etten ole vain apurahojen varassa, vaan pystyn myös itse rahoittamaan taiteen myynnillä sekä omaa elämääni että tulevien teosteni valmistamista  - myös niiden täysin epäkaupallisten installaatioiden ja projektien, jotka ei ole tarkoitettukaan myytäväksi. Jos vedoksen editio on 15 tai 30, se ei siitä sen enempää massatuotannoksi muutu, jos se on myytävänä museokaupassa tai myyjäisissä.

Anteeksi, mutta olen tosi, tosi, tosi kyllästynyt näihin kommentteihin, olivat sitten provomielessä tai hiprakassa kirjoitettu. Jokainen taaplatkoon tässä asiassa tyylillään - ja jos on taiteilijoita, jotka haluavat pysyä syrjässä "tästä kaupallisuuden virrasta", niin pysykööt - mutta jos voisi edes vähäksi aikaa ottaa käyttöön elä ja anna elää -ideologian ja uskoa, että jokainen taiteilija toimii sen mukaan, minkä itselleen näkee parhaana, eikä siinä kenenkään muun "maine pääse tahraantumaan". Toisaalta, ymmärrän kyllä hyvin sen, kuinka vaikea on samaistua päin vastoin ajattelevaan osapuoleen. On minunkin hankala ymmärtää, miten kenelläkään taiteilijalla on varaa eristäytyä elämästä ja sen realiteeteista, mutta ehkä joku todella on niin hyvällä paikalla, että saa tarpeeksi teoksiaan myytyä museoiden kokoelmiin tai gallerianäyttelyistä tai muista "tarpeeksi laadukkaista paikoista"  - tai varat sekä elämiseen että taiteen tekemiseen tulevat sitten muualta.

Itse olen tämänkin joulun alla vienyt töitäni Jyväskylän taidemuseon museokaupan lisäksi ihan rehellisiin myyntinäyttelyihin ja aion osallistua ensi viikonloppuna Jyväskylän taidemuseon vuosittaiseen Joulubasaariin - jonne ilokseni myös muita, ihan ammattitaiteilijoita, tulee läväyttämään teoksiaan myyntipöydille. Näistä myyjäisistä kertynyttä tuottoa käytän elämiseen - ruokaan ja ehkä leffalippuihinkin - ja tulevien teosteni tekemiseen, ja niin tekevät varmaan muutkin taiteilijat.

ps. Kaikki lainausmerkeissä olleet sanat / lauseet poimin nettikeskustelusta tai saamastani palautekirjeestä.

Young Husband - Running Water

Vein Jyväskylän taidemuseoon myyntiin sekä uusia että vanhoja värityskuvia ja samalla ohjeet värittämiseen... Ei tää nyt niin haudanvakavaa kuitenkaan ole.

Perjantaina Jyväskylän taidemuseokauppavierailuuni liittyvä ikkunan somistus ja myyntipöydän asemointi otti arvioimani parin tunnin sijaan seitsemisen tuntia ja teehetkeen mennessä olin sen verran väsynyt, että lörpöttelin ihan mitä sattuu. Vastasin kysymyksiin hienosti asian vierestä ja ainakin se oleellinen jäi sanomatta, koska kotona illalla tietenkin välähti mieleen, mitä olisi pitänyt sanoa. Voi, kun viisautta ja selkeyttä voisi pullottaa ja sitä saisi sopivissa annoksissa käyttöönsä juuri silloin, kun haluaa, ja etenkin noissa haastattelutilanteissa ja taiteilijatapaamisissa, eikä vain silloin, kun on kotona ja yksin.

Muutaman tunnin yöunien ja täyspäiväisen taiteilijahönöttämisen jälkeen perjantai-illan työt sujuivat suhteellisen tahmeasti ja lauantai-aamuna olin jo valmiiksi ihan toisessa stratosfäärissä, kun Tímean vetämä serikurssi alkoi Ratamossa. Oli mukava päästä verestämään vanhoja taitoja - tai oikeastaan aloittamaan alusta, koska mitään ei kyllä ollut tallella pään muistilokeroissa, vaikka joskus teki seriä aika paljonkin. Pieni tila monelle ihmiselle ei välttämättä ollut huono juttu: ehti rauhassa miettiä ja tyhjäkäydä sillä välin, kun muut saivat jo omia juttujaan valmiiksi. Istuskelu, jutuskelu ja pienimuotoinen tavoitteeton puuhastelu kevensi mieltä.

Aikataulu veti taas niin tiukille, etten ehtinyt valmistautua ollenkaan. Lauantai-aamulla nappasin kaapista mukaani satunnaisen nipun vanhoja piirroksia, jotka kävin läpi vasta Ratamossa. Sieltä löytyi kokeiltavaksi pari tussipiirrosta, joita hiljakseen maskailin sopiviksi. Tänään lopulta valotettiin seula ja jotain sain painettua paperillekin. En tosin hoksannut ottaa mukaani mitään kassia, jossa olisin voinut paperit kotiin kantaa, joten jätin nipun odottamaan huomista Monitaidetila Ikkunaan.

Siinä missä itse serikurssi on ollut rentouttavaa olemista, kaikki muu aika koko viikonloppuna onkin ollut taas ihan käsittämätöntä kiiresähläystä. Eilen, kurssin jälkeen, menin käsityön museolle ompelemaan pergamiinista "valkokangasta" The Undertakings -videorunolleni, ja onneksi Ulla tuli mukaani, koska muuten olisi jäänyt valkokangas tekemättä. Ompeleminen itsessään kesti kymmenen minuuttia, mutta koko sessioon meni puolisentoista tuntia. Se oli ehkä vähän turhan paljon valmiiksi väsyneelle. Kotimatkalla viimeiset kaksi sataa metriä tuntuivat ihan ylitsepääsemättömän raskailta: mietin jo ihan tosissani, että pitääkö minun tilata taksi viimeisille metreille.

Illalla vielä hoidin muutamia tilaustöihin liittyviä paperihommia ja kirjoitin muutaman teoskuvauksen ja Live Herring '14 -tapahtumaan ehdotuksensa lähettäneille tietoa näyttelyvalinnoista. Sen kanssa - ainakin lähettäisproseduurin - olisi voinut odottaa aamuunkin. Useampikin sai eilen viestejä, joissa luki sanan submissions sijaan sumbissions. Toistuvasti.

Tänään kurssin jälkeen hain valkokankaan kässämuseolta ja kiikutin sen Ikkunaan ja Maijan kanssa alustavasti teippasimme sen paikalleen. Väärin päin se tietenkin meni, mutta se saa nyt olla taiteellinen statementti - ellei sitten ahkerat näyttelyn pystyttäjät vielä jaksa sitä kääntää oikein päin. Itseltäni loppui virta.

Vielä pitäisi rykäistä kolmen - neljän tunnin työsessio, mutta taidan jättää väliin. Olen melkein onnellinen siitä, että ranteeseen sattuu sen verran, että hiiren käsittely tuntuu nyt aika kivuliaalta, ja on suorastaan järkevä päätös lepuuttaa sitä tämä ilta. Huomenna kuitenkin peli jatkuu.

The Jim Jones Revue - Eagle Eyeball

(Tämä oli itse asiassa jo eilisen iltapäivän vuodatus, mutta koska olen niin ylikierroksilla, etten saa unta, tulostan sen itsestäni sanoiksi nyt, melkein kaksitoista tuntia myöhemmin.)

Miten tässä pimeydessä voi tehdä töitä? Luonnonvaloloisteputkilampun (!) (mikä sana!) asentaminen työhuoneeseeni on jäänyt odottamaan sitä, että huoneen saisi kaikkien projektien keskeltä raivattua sellaiseksi, että sähkömies pääsisi paikalle ilman, että joku pino jostain kaatuu hänen kintuilleen, minkä seurauksena häntä kohtaisi parin viikon työkyvyttömyys, meitä haaste ja elon jatkaminen pimeydessä... Pitänee lopettaa amerikkalaisen tv-hömpän katsominen. Todellisuus vääristyy entisestään.

Mutta oikeasti. Tänään (teknisesti ottaen: eilen) olin iltapäivällä intovinkeänä kamera kädessä ajatuksenani ottaa sekä muutamia "tuotekuvia" uusista pinsseistä ja värityskuvista sekä hienoja prosessityökuvia siitä, kuinka projektini ovat levittäytyneet ympäri asuntoamme. Olohuoneen kuution kokoinen kynämeri olisi ollut erityisen hienoa dokumentoitavaa. Vaan kun maailma ei anna valoa talouteemme. Sielu ei kertakaikkiaan kestä sähkövalossa kuvaamista, kun kaikista kuvista tulee niin kellertäviä, ettei niistä saa kelvollisia kuvankäsittelylläkään, vaikka siinä suhteellisen taitava olenkin. Enkä halua käsitellä kuvia enempää, kun teen sitä muutenkin tarpeeksi. Haluan vain ottaa kuvan ja sillä siisti.

Kamerasta löysin tänään jonkun ihmeellisen sähkövalokuvausasetuksen, mutta se lähinnä nauratti. Ilmeisesti se yrittää joko toonata alas keltaista valoa tai kompensoida sitä sinisellä, mutta yhtä kaikki, lopputulos oli jotenkin äärimmäisen outo. Surrealistista otetta kaipaisin kameraltani monena muuna päivänä aina silloin tällöin, mutten tänään.

Lopulta löysin sen pienen pilkahduksen valoa olohuoneen ikkunan äärestä vähän vaille neljä ja sain hämärässä otettua muutamia kuvia Poissa-sarjan korteista. Sinisiä kylläkin, mutta sellaisia hämärän sinisiä, eikä keinotekoisen-sähkövalon-keinotekoisesti-luotuja-peittosinisiä, joten olen tyytyväinen edes siihen yhteen kuvaan.

---

Huomenna aamulla olen menossa Jyväskylän taidemuseolle pistämään ikkunaa ja pöytää kuntoon. Pitäisi herätä jo neljän tunnin päästä, jos meinaa olla sovittuun aikaan paikalla - ja vielä on vaikka mitä tekemättä. Kaikki jäi iltaan, koska aamulla en saanut mitään aikaiseksi, kun jännitin hammashygienistiä. Viime viikolla hampaasta irtosi paikka ja koska olin pitkään Helsingissä, sen paikkauttaminen jäi tähän päivään. Taisi olla aika vaikea paikattava, kun hygienisti alkoi jo kaipailla hammaslääkäriäkin (jotka olivat kaikki jossakin muualla) ja lopulta ei laskuttanutkaan mitään. Ei sattunut yhtään, mutta ien on ollut turvoksissa ja suussa veren maku koko päivän - ja jotenkin sellainen uumoilu, että kohta se sama paikka irtoaa uudelleen.


Paluumatkalla podin jännityksen jälkeistä väsymystä ja mietin, että pitää varmaan mennä johonkin hypnoosiin, kun huomaa, että tuo hammaslääkärin pelko on kasvamassa välillä ihan hallitsemattomaksi. Kävin pari vuotta sitten Göteborgin tiedemuseossa, jossa pääsin kokeilemaan jonkinlaista sugggestiota kivun hallintaan: istuttiin tuolille, laitettiin kuulokkeet päähän, painettiin nappia ja otettiin ihan perhanan kylmästä tangosta kiinni. Jo kymmenen sekunnin kuluttua tuntui, ettei yksinkertaisesti enää pysty pitämään kiinni, kylmyys muuttui nopeasti kivuksi. Ääni kuulokkeissa hoki ensin, kuinka hirveästi se sattuu, ja että kipu on ihan sietämätön, jonka jälkeen se yllättäen johdatteli ajattelemaan jotain muuta - ja hopsistalallaa, siinä istuin kymmenen minuuttia pidellen tangosta kiinni, enkä huomannut koko juttua. Niille, jotka eivät lähteneet äänen matkaan, tangosta kiinni pitäminen vaati todellisia ponnisteluja. Jostain syystä en pysty millään toistamaan itseni suggeroimista pelottomaan tilaan hammaslääkärin kohdalla - vaikka etukäteen tietäisin, ettei satu yhtään.

Joka tapauksessa, siinä hammashoitolasta paluumatkalla onnistuin hankkimaan itselleni jonkinlaisen sisäisen rauhan siitä, että vaikka en saanut tehtyä mm. taidemuseon kauppaan suunnittelemaani uutta kuvaa valmiiksi, ei se maailmaa kaada. Ehtii se myöhemminkin ja koska omaan vahvan taipumuksen megalomaniaan, niin ehkä on hyväkin, ettei tavara  tulvi lattioille asti.

Nyt pakkaamaan viimeiset kortit pakettiin, ja sitten nukkumaan ne pari tuntia. (Voi olla, että huomisessa teehetkessä heittäydyn entistäkin surrealistisemmaksi.)

Jake Bugg - What Doesn't Kill You

Kun en jaksa itse tekstiä luoda, niin kopioin suoraan tiedotteemme.

---

Live Herring -työryhmän läänintaiteilijakausi päättyy tämän vuoden loppuun ja läänintaiteilijakauden viimeinen toimijatapaaminen järjestetään ma 2.12. klo 18-19.30 Monitaidetila IKKUNASSA (Kauppakeskus Forum / Asemakatu 7, Jyväskylä). Muistelujen lisäksi tapaamisessa keskitytään myös tulevaan, sillä kerromme tapaamisessa työryhmän tulevaisuuden suunnitelmia sekä ajankohtaisia kuulumisia Live Herring ’14 -näyttelyn osalta. Live Herring ’14 on 23.1.-2.3.2014 Jyväskylässä / Galleria Ratamossa järjestettävä (uus)mediataiteeseen keskittyvä näyttely- ja tapahtumakokonaisuus.
Facebook-tapahtuma




Paikalle Monitaidetila IKKUNAAN kannattaa tulla kuitenkin jo klo 17, sillä silloin juhlistetaan K-S VIEW - keskisuomalaista videotaidetta -näyttelyn avajaisia:


K-S VIEW - keskisuomalaista videotaidetta

avoinna 3.–5.12. klo 11–19 sekä 7–8.12. klo 11–17
Kauppakeskus Forum / Asemakatu 7, Jyväskylä
Näyttelyyn on vapaa pääsy

K-S VIEW -näyttely kokoaa Monitaidetila IKKUNAAN kattauksen keskisuomalaista video- ja valotaidetta. Näyttely valaisee Jyväskylää 3.–5.12.2013 ja 7.–8.12.2013.

Näyttelyssä on teoksia seitsemältä keskisuomalaiselta tai täältä lähtöisin olevilta taiteilijalta: Päivi Hintsaselta, Jukka-Pekka Jalovaaralta, Anna Koivistolta, Nastja Rönköltä, Jukka Silokunnakselta, Tuukka Toijanniemeltä sekä Seppo Uuranmäeltä.

Näyttelyn kuraattoreina ovat toimineet valokuvataiteilija Maija Holma ja kuvataiteilija Anna Ruth Jyväskylän taiteilijaseurasta.

Näyttelyllä juhlistetaan Live Herring -työryhmän läänintaiteilijakauden lähestyvää loppua. Samalla näyttely toimii uuden alkuna: se on myös Live Herring '14 -näyttelyn ennakkonäyttely. Live Herring ’14 -näyttely järjestetään Galleria Ratamossa 23.1.–2.3.2014.

K-S VIEW -näyttelyn järjestää Taiteen edistämiskeskus / Live Herring -läänintaiteilijatyöryhmä yhteistyössä Jyväskylän taiteilijaseuran kanssa. Jyväskylän taiteilijaseura vastaa näyttelyn sisällöstä.

Näyttelyn avajaisia vietetään ma 2.12. klo 17 Monitaidetila IKKUNASSA. Näyttelyn avajaisten jälkeen ilta jatkuu Live Herring -läänintaiteilijatyöryhmän toimijatapaamisella (klo 18.00 –19.30).

TERVETULOA!

Facebook-tapahtuma

---

Vielä pienen loppukaneetin kirjoitan kumminkin: pää pyörii tuhatta ympyrää kerrallaan. Viime viikkoisella Helsingin reissulla roudasin muutaman teoksen Rööperin taidesalonkiin ja täydensin taidetyökaluvarastoani, mutta ehdin vähän levätäkin - varsin miehisessä ympäristössä Black Sabbathin keikalla keskiviikkona ja sitten hyvän ystävän kanssa loputtoman sushi-seisovan pöydän ääressä torstaina. Perjantaina piti käydä antamassa pieni puheenvuoro Taideyliopiston seminaarissa, mutta aamulla heräsinkin sairaana ja piti perua - harmitti ihan hirveästi, koska sisältö olisi kiinnostanut itseänikin. Luentopalkkion sijaan päädyin maksamaan melkein satasen ylimääräistä, jotta sain maata päivän hotellissa ja toipua - onneksi illalla jaksoin lopulta lähteä aiemmin varaamalla junalla takaisin, eikä tarvinnut kirjautua mihinkään hospitaaliin sisälle eikä tartuttaa Helsingin kavereita ties millä. Sen jälkeen onkin ollut elämä kuin usvan takaa tuijottamista, pienetkin jutut on vaatineet vähän ponnistelua - mutta sellaistahan se toipilaselämä on.

Eilen tosin virkistyin kovasti, kun kävin toimistolla läänintaiteilijahommia hoitamassa, käväisin päivän puolessa välissä Jyväskylän kaupungin tietohallinnon neljäkymmentävuotisjuhlissa ja illalla tapasin ystävän, jota en ollut nähnyt moneen kuukauteen. Täällä omassa yksinäisyydessään työn parissa pyöriessä aina unohtaa, kuinka virkistävää on nähdä välillä muitakin ihmisiä!

Richard Hawley - Don't Stare At The Sun

[Iltapäivä savannilla / Afternoon in Savanna. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Melkoista ryttyytystä tämä elämä. Kirjoitin tänään ystävälle meiliin, että odotan jo vapaa-ajan näkemistä, enkä enää muista edes kunnolla, miltä se näyttää. Hirveää, kun ei meinaa löytyä ystäville aikaa käydä edes kahvilla, vaan kun joku ottaa yhteyttä, pläräilen kalenteristani ensimmäistä tyhjää aukkoa kahden viikon päästä. Liioittelen sikäli, että vaikka tämä tilanne on kyllä ollut päällä jo useamman kuukauden (ja johti lopulta siihen, että kun enn yksinkertaisesti kestänyt seitsenpäiväistä työviikkoa ja puolivuorokautisia työpäiviä, niin päätin viettää yhtenä lokakuun lauantaina feikkisynttärit ja juhlistin niitä vapaapäivällä - ja kakun kera tietenkin!), kiireen loppu on lähellä. Tai ehkä ei aivan loppu, mutta siellä täällä kalenterissa on pieniä rakoja  - kuten ensi viikolla lyhyt Helsingin keikkani. Tosin siihenkin olen onnistunut sovittamaan teosten roudausta, materiaalien ostoa ja yhden puheenvuoronkin seminaarissa, mutta muutamassa päivässä on sentään jotain muutakin. Ihan varmasti ainakin junamatkojen verran...

Muuten pystyn jotenkin ajattelemaan, että itsepä olen urani valinnut. Vaikka kiireaikoina rutistaa, toisaalta, silloin kun ei ole kiire, voi käyttää aikaa miten haluaa ja lähteä noin vain kuukaudeksi Italiaan ja nukkua pitkään aamuisin. Tavallaan pidän siitä, että elämä ei ole tasankoa, vaan välillä saa pinnistellä äärimmilleen ja sitten lepokin tuntuu niin monta kertaa paremmalta.

Mutta silti välillä ärsytys ryömii ihan luihin ja ytimiin, kun joku "työssä käyvistä", tai pitäisikö paremminkin sanoa: vakinaista palkkaa saavista tuttavistani kommentoi, että kysymys on vain ajan viisaasta käytöstä. En jaksa ikinä reagoida tuollaisiin kommentteihin, koska tuntuu, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jos itse ei ole samassa tilanteessa. Ajan käyttämistä ei välttämättä voi itse hallita silloin, kun sitä on niin niukasti, ettei siinä ole varaa venkoilla mihinkään suuntaan. Kiireinen aika on kuin tiukaksi käyneet farkut, joita on jo kerran suurennettu: niissä ei vain enää ole saumavaroja lisäsuurennoksiin, vaan jos haluaa sitä pitää, niin siinä sitten vain nitkutellaan ja varotaan äkkinäisiä liikkeitä.

En ole vielä keksinyt, miten tällaisen tilanteen syntymistä voisi itse estää. Omissa käsissä on vain osa ajan hallinnasta: suurimmat aikakeisarit ovat asiakkaani. Minulla on töitä, kun heillä on tarve saada jotain minulta, eikä valitettavasti se tarve synny tasaisesti ympäri vuoden. On joitakin asioita, joita voi ennustaa, mutta varsinkin taiteen ja kulttuurin kentällä, ja etenkin tässä leikkausten epävarmuudessa, mikään ei ole selvää. Kun palkka ei muutenkaan sada tilille tasaisesti ja yleensä sataessaankin tulee tihkuna eikä kaatosateena - varsinkin näin niukkoina taantumuksen aikoina, silloin on melkein pakko ottaa vastaan kaikki työt, joita tarjotaan. Yleensä kaikki heräävät uniltaan yhtäaikaa ja pitkän hiljaisuuden jälkeen kerralla tulee useita tilauksia. Ei ole valinnan varaa sanoa "ei", koska ei tiedä, tuleeko sen jälkeen enää mitään, varsinkin, jos aiemmat kuukaudet ovat olleet hiljaisia ja pitäisi jotenkin täyttää niiden jättämä rahareikä.  Tämä on yhtälö, joka yksinkertaisesti johtaa siihen, että vuorokaudet, tunnit, minuutit, sekunnit ja oma pää loppuu kesken.

Voisinhan tietenkin hallita aikaani paremmin ja olla antamatta sitä muiden käsiin. Se tietenkin tarkoittaisi sitten sitä tasaista elämää, koska ilman tuota ryttyytystä ei Italiaan ole kuukaudeksi mitään asiaa. Vaikka myöhään voin siltikin nukkua.

---

Yksi selkeä ratkaisu on tietenkin se, että yrittäisi olla tekemättä kaikkea mahdollista. Keskittyisin joko kirjoittamiseen, tai taiteen tekemiseen, tai kuvitustöihin, tai nettisivujen tekemiseen, tai muihin tiedotuksen tilaustöihin, tai väreihin, tai yhteen omista kymmenistä projekteistani - mutta kun pää ei vain toimi niin. Jos jotain tässä pitäisi saada hallintaan, niin se ei ole aika, vaan aivoni. En osaa laittaa tulppaa ideoilleni, enkä osaa pysäyttää itseäni, kun alan innostuneena niitä tekemään. Tilaustöiden - nettisivu-, tiedotus- ja kuvitushommien - päälle liimattuna oma pää on liikaa.

---

Jollain tavalla ensi vuoden vaihde on itselleni uuden ajan merkkipaalu: viisivuotinen läänintaiteilijatyöryhmäurakka on ohi ja samalla loppuu muutama pitkäaikainen projekti näiden pienempien syksyllä päättyvien päälle. Olen jotenkin kokenut nämä viimeiset pari Live Herring -läänintaiteilijavuotta hieman raskaaksi, vaikka Soile on käytännössä tehnyt leijonanosan hommista puolipäiväisenä - oma tuntimääräni ja työpanokseni on ollut paljon pienempi. Kokemus on ollut kaikin puolin hieno ja yhteistyömme on ollut toimivaa - ja jatkuu varmasti yhteisen läänintaiteilija-aikamme päätyttyäkin, joten missään nimessä en kadu tätä sivujuonnetta elämässäni. Parhaillaan järjestämme Live Herring '14 -näyttelyä, joka toteutetaan ensi vuoden puolella - läänintaiteilijakautemme jälkeen - jonka tuottamisen siis käytännössä harrastamme. Olen tapahtuman järjestämisestä innoissani ja tämä tuntuu taas sellaiselta oikealta, konkreettiselta hommalta, josta saa itse samalla virtaa, mutta samalla odotan, että pääsen näistä muutamista pitkäaikaisemmista sitoumuksistani kerralla eroon. Tulee tilaa uudelle.

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa tässä Live Herringistä, mutta nyt kun asiasta mainitsin, tulin pienessä nostalgiavireessä ajatelleeksi, kuinka kummallinen polku meillä on ollut kuljettavana ja kuinka tätä tilannetta olisi ollut ihan mahdotonta ennustaa vielä muutama vuosi sitten. Kaikkein hienoin palkinto itselleni on se, että luomamme Mediataide kartalle -projekti alkoi kasvattaa siipiään ja etenee koko ajan. Live Herringin läänintaiteilijakausi päättyy kyllä, mutta Soilen ei: hän jatkaa ensi vuoden alusta mediataiteen  läänintaiteilijana. Eiköhän tuon asian juhlimiselle löydy aikaa ennen vuoden vaihdettakin!

Tom Eno - Jungle Camp

[Tauko metsässä / A Pause in the Forest. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

Ja yhtä-äkkiä on marraskuu. Mitä ihmettä?

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet taas ihan järkyttävää kiitoa tukka putkella, hyppimistä projektista toiseen ja työstä toiseen ja sekalaista sillisalaattia ja asioiden kilkettä. Lisää silppua kokonaisuuksiin, jotka eivät tunnu koskaan valmistuvan. Ja kuten aina, herra Murphy ja lakinsa tulevat vierailulle juuri silloin, kun niitä vähiten kaipaisi. Tällä viikolla olen taistellut viiden suuren nettityödeadlinen kanssa ja bonuksena täyttänyt apurahakuponkeja (itselleni, en vain projekteille!) vähän joka suuntaan. Onneksi kone turtui vasta eilen illalla, eikä esimerkiksi kolmea tuntia aiemmin. Kuului vain zzzzzmmmmmmmm ja kone vaipui pimeyteen. Istuin typertyneenä kynä kädessäni näytön edessä (olin juuri kirjoittamassa tietokantatietoja muistiin) valehtelematta kokonaisen minuutin, ennenkuin henkisessä yksikössäni syntyi mitään reaktiota. Ensimmäisenä toimenpiteenä menin keittämään kahvit. Odotin käytännössä kahvipannun äärellä kuppi kädessäni kahvin valmistumista, sitten seisoskelin höyryävä kuppi kädessäni varttitunnin parvekkeella otsa parvekelasissa kiinni; sade valui silmieni edessä lasia pitkin, vääristäen hämärän maiseman, joka oli jotenkin uuvahtanut päivällä vallinneen oudon valon jälkeen. Mietin jälkeenpäin, että ihmiset vastakkaisella bussipysäkillä tuskin ovat pitkään aikaan nähneet niin tyhjäkatseista ihmistä.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ollut niin vakava kuin luulin. Sain koneen päälle safe-modessa (mikä lienee onkaan suomeksi) ja pääsin edelliseen palautuspisteeseen, jonka jälkeen kone aukesi ainakin  jotenkin ymmärrettävään näkymään. Suurin osa ohjelmista ei vain toiminut, joten eilinen ilta  ja tämän päivän aamu meni sitten niitä asennellessa. Helpotus siitä, että taisin selvitä tästä omin voimin (koputan puuta), mutta harmitus siitä, että täksi päiväksi sovittu nettisivupalaveri piti perua. Kyseessä oli projekti, joka on ollut pitkän aikaa tekeillä ja oikein odotin tapamista ja projektin kulminoitumista jonkinlaiseen valmiuteen, vesillelaskua ja shamppanjapullon kylkeen posauttamista. Olisi ollut niin hienoa saada edes yksi kimaltava piste i:n päälle tällä viikolla.


Edelleenkin mieli polkee vähän matalalla, mutta muistutan itseäni, että vain muutaman tunnin kuluttua voin pistää koneen kiinni ja kirmata ulkoilmaan. Luvassa kahvihetki hyvän ystävän seurassa tunnelmallisessa kahvilassa.

Sitä ennen otan kuitenkin varmuuskopiot.

Everything Everything - Feet For Hands

[Melusinan uni / Melusina's Dream. Pigmenttimustetuloste, ~9x9cm (+marginaali), ed. 30.]

Hirveää huomata, että oma teksti on muuttunut tökstöks-kieleksi. Melkein hävettää lukea. Ja juuri, kun olen alkanut taas tehdä tiheämmin päiväkirjamerkintöjä - päiväkirjoittaa - sekä työpäiväkirjaa että muutaman lauseen perinteisempää päiväkirjaa. Se oli oikeastaan vahinko: Samsungin tabletissani sattui olemaan valmis päiväkirjatemplaatti, johon kokeellisesti nappasin kuvan ja kirjotiin muutaman rivin tekstiä ...ja jotenkin vain jäin koukkuun siihen. Tuntuu, että asiat saavat jonkinlaisen rakenteen, kun ne kirjoittaa auki - vaikka tekstiä olisi vain se muutama rivi. Kirjoittaminen siirtää ne päästä paperille (tai tässä tapauksessa koneeseen) ja päähän tulee tilaa jollekin muulle.

Sama tyhjentävä funktio tällä blogin pitämiselläkin on ollut. Enemmän kirjoitan näitä sanoja tulevaisuuden minälleni kuin kenellekään muulle; tai en ehkä tulevaisuuden minällekään, vaan sille rinnakkaisminälle, joka haluaa saada tietoonsa, missä mennään ja mieleensä rauhan siitä, että asiat on tehty.

Tiedostan kyllä yksityisen ja julkisen rajat ja henkilökohtaisista asioistani vuodatan kuitenkin suhtkoht pidättyväisesti, mutten kuitenkaan varsinaisesti vahdi itseäni. Ne sanat syntyvät, joiden on tarkoitus syntyä. En juurikaan sensuroi kirjoittaessa itseäni, en edes muuttele sanoja, enkä siirtele kappaleita paikasta toiseen, vaan se mikä tulee, se tulee - mikä ajatusten harhaillessa johtaa sitten tökstöks-kieleen. Välillä mietin, että ehkä pieni puunaus tekisi hyvää, mutten halua joutua samaan hiomisen kierteeseen, jossa olen monen bloggaajan huomannut pyörivän. Kun kirjoittaa muille, kynnys nousee ja blogitekstien kirjoittamisesta ja täydelliseksi hiomisesta voikin tulla yhtä-äkkiä tuntien urakka ja työteliästä hommaa, jota ei sitten enää mielellään edes tee. Miten se sellaisessa tilanteessa auttaisi tyhjentämään pään? Tulisi vain yksi tehtävä lisää työlistalle, eikä mitään poistuisi.

Aika paljon lyhyistä merkinnöistäni on siirtynyt omaan FB-profiiliini (näkyvissä vain ystävilleni), omalle julkiselle FB-sivulleni tai Twitteriin, joita käytän ennemminkin oman työminäni tekemisten raportointiin kuin syvällisiä pohtiviin päiväkirjamerkintöihin. Harvoin palaan merkintöihini jälkeenpäin, mutta joskus huomaan sitä tekeväni, ja aina vasta jälkeenpäin omista merkinnöistäni tajuan, kuinka suuria projekteja ja juttuja olen saanut aikaiseksi. Kun pienenkin konkreettisen, käsin pideltävän asian tekeminen vaatii moninkertaisen määrän näkymätöntä työtä, turhan usein niskassa jomottaa aikaansaamattomuuden tunne. Asioiden ylös kirjoittaminen palauttaa jonkinlaiset realistiset mittasuhteet tekemiselle.

Mutta tabletti, sen kamera ja kynä ovat tuoneet jotain pientä uutta tähän syksyyn. Tämän pitkän bloggailun, twiittailun ja facebookkailun jälkeen on jotenkin erityisen hieno tunne, kun jotakin jää vain yhdelle silmäparille. Tietyllä tavalla ne tärkeimmät asiat: pienet tunnelmat ja hetket, jotka saa itselle muistiin muutamalla sanalla tai viivalla, mutta joiden avaaminen muille vaatisi pitkän selityksen. Hyvä muistuttaa itseään tässä mediamylläkän keskellä, että jotain saa ja pitää olla vain itselleenkin.

Dead Sara - Weatherman

Tampereen taidemessuviikonloppu takana ja pari lepopäivääkin sen jälkeen vietetty. Uskomatonta, kuinka voi messumeininki samanaikaisesti sekä imaista mehut että tuoda ihan uutta energiaa.

Tajuttiin jo menomatkalla autoa pakatessa, että en mahdu autoon kyytiin - joten menin maitojunalla perässä. Palatessa sama juttu. Töitä oli kyllä autoon vähemmän, mutta muutamat Timpan suuremmat työt vaativat sen, että takapenkkimatkaajalle ei ollut tilaa, joten hektiset messupäivät päättyivät rauhalliseen ja hiljaiseen rentoutumishetkeen ainoana matkustajana junan perhehytissä. Jonka ison pöydän ääressä aloittelin jo seuraavan teossarjan piirtelyä.

---

Checkpoint Leonardo -näyttelystä on lyhyesti juttua YLEn Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa (ma 30.9.2013), kuunneltavissa Areenalla vielä muutaman viikon osoitteessa: http://areena.yle.fi/radio/1991626/?start=41m41s (siis kohdasta 41min 41sek, ellei mene automaattisesti). Kuunnellessa tuli mieleen muutamat kommentit Jyväskylän näyttelystä, se, kuinka jotkut pitivät näyttelyä liian hankalana lapsille; teosprosessien hitaus ja etenkin Teriken In and Out of Time -teokseen liittyvä kuoleman teema tuntuivat askarruttavan. Aikuisia siis. Lapsilla ei tuntunut olevan teosten kanssa mitään ongelmaa Jyväskylässä eikä näytä olevan myöskään nyt Tampereen näyttelyssä, kuten voi tuosta radioklipistäkin päätellä.

Ajatus lasten aliarvioimisesta taiteen kuluttajina tuli mieleeni useammankin kerran Tampereen taidemessuilla - tai oikeammin sanottuna: aloin miettiä, millä tavalla asennemaailma, pelot, toiveet ja muut vastaavat perusasetukset meidän päähämme ohjelmoidaan. Timpan osasto oli nimittäin omaa osastoani vastapäätä, joten väistämättä kuulin useampaankin kertaan, kuinka vanhemmat totesivat hyvin yksimalkaisesti joko toisilleen tai lapsilleen: "Nämä ovat synkkiä" tai "Nämä on pelottavia." Mieleen jäi erityisesti äiti, jolla oli rattaissa aivan pieni lapsi ja rattaiden vierellä kulki toinen noin neljävuotias, joka osoitteli tauluja ja totesi simppelisti: "Lintuja". Äiti kommentoi: "Nämä on pelottavia, mennään pian pois!" Lapsi ei meinannut liikahtaa kärryjen mukana, vaan osoitti Timpan Lennä nyt -teosta ja totesi: "Äiti ja lapsi". Äiti toisti, että taulut ovat pelottavia ja kiskoi lapsensa osastolta pois. Vastaavantyyppisiä tapauksia oli useampiakin viikonlopun aikana. Onneksi oli niitäkin, jotka antoivat lapselleen edes valinnan varaa. Ainakin yksi äiti kysyi alle kouluikäiseltä pojaltaan: "Onko nämä sun mielestä pelottavia?" Johon poika vastasi "Ei".

Huomattavaa on, että yhdelläkään lapsella ei automaattisesti tuntunut olevan mitään pelotusfiksaatiota teoksista, vaikka monilla - varsinkin pienten lasten - vanhemmilla olikin. Useammatkin lapset katsoivat täysin tummien värien ohi ja bongasivat teoksista äidin ja lapset, ja lintujen lemmikkieläimet, eikä Musta ikkuna -teoskaan ollut kummitustalo (kuten mukana ollut vanhempi tarjosi), vaan iso talo Hollywoodissa...

Oman Poissa -installaationi kohdalla olen huomannut, kuinka voimakkaita ja vastakkaisia tulkintoja herkästä henkisestä painostavaan painajaiseen katsoja voi tehdä - ja lopulta se, mitä näkee, riippuu täysin katsojan oman pään sisäisestä maailmasta. Ehkä lapsilla ei vielä viime viikonloppuna ollut messuilla aivoissaan valmiita asetuksia pelätä tummasävyisiä teoksia. Jäin vain miettimään, että mitenkähän käy myöhemmin - mitä tapahtuu, kun tulee seuraavan kerran kohtaaminen samojen teosten kanssa?

The Haxan Cloak - The Fall

[Crab Invaders. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Viikonlopun migreeni huipentui yhtä-äkkiseen (!) hampaan halkeamiseen. Söin kaikessa rauhassa ruisleipää, joka ei ollut edes kovaa, kun hampaasta irtosi pieni palanen. Hampaita harjatessa lavuaariin kolahti sitten suurempi möhkäle. Oli tosin juurihoidettava hammas, joten ei tuntunut juuri missään ja todennäköisesti irronneet kimpaleet olivat paikka-ainetta ja täytettä, mutta kieleen tuntui kuin hampaasta ei olisi muuta jäljellä kuin pieni suikale paraatipuolta. Mitä tästä on pääteltävä: hajoaminen on alkanut. Onneksi päivystykseen pääsi heti aamulla, ei tarvinnut kauan kieltä härnätä suun uudella ulottuvuudella.

Tänään työ on ollut jälleen tahmaa ja paikoillaan polkemista. Tampereen messuille valmistautuminen ei lopulta ole ollut mitään hilpeää rentoilua kuten Habitareen valmistautuminen - kiireestään huolimatta - oli. Viime viikon ruuhka, muutama sairastelupäivä, tekniset ongelmat ja hillitön universumin pilkka - sekä nämä yllättävät lahoamiset kesken parasta työhetkeä - ovat korjaustoimenpiteineen vieneet liian suuren osan aikaa tiheästi aikataulutetusta kalenteristani. Olisin niin halunnut olla valmiina jo tänään ja relata kaksi päivää ihan muissa meiningeissä, mahdollisesti jotain uutta, pientä tehden, mutta vielä tämän illan teen tilaushommia, ja todennäköisesti huomisenkin. Harmittaa kyllä, kun uudet pikkuvedokset eivät vieläkään näe päivänvaloa, mutta ehkä sitten myöhemmin syksyllä.

Tuntuu, etten ole saanut juuri mitään aikaiseksi koko viikonlopun ja maanantain aikana, mutta kun tässä vähän tarkemmin kelailen ja tutkin työpäiväkirjaani, niin ovathan nämä kuitenkin olleet suhteellisen tuotteliaita työpäiviä - en vain ole tehnyt sitä mitä olisi pitänyt. Olen ajelehtinut opettelemaan facebook-appseja ja bootstrappia, kirjoitellut Plankko-ryhmälle tiedotuskirjettä ja tehnyt yli kymmenen pientä päivitys- ja graafista hommaa. Miksi sitten tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaan? Ehkä siksi, kun ikiomat projektit ovat taas näytelleet vähän turhan hiljaista sivuroolia. Pitää kirjoittaa jatkossa kalenteriin ihan oma päivä niille ja sitten myös pysyä suunnitelmassa.

Nyt on tosin työn alla tilaustyö, jonka pariin pääsemistä maltan tuskin odottaa: kartta fantasiakuvituksin eräälle yritykselle. Tarkoitus on viimeistellä se loppuun vielä tämän päivän aikana: kynttilän valossa, kaakaota juoden ja viinirypäleitä popsien, hyvän musiikin tahdissa.

Tom Odell - Can't Pretend

[Iloinen päivä / A Happy Day. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Mistähän sitä taas aloittaisi? Kokonainen viikko Habitaren syövereissä vaati veronsa. Teoksia meni hyvin kaupaksi, oli mahtava tavata ihkaoikeita ihmisiä ja kuulla heidän tulkintojaan teoksista - ja ylipäätään jutella, Habitare-porukan kanssa oli hauskempaa kuin aikoihin, homma vain yksinkertaisesti toimi. Mutta sitä seurasi tolkuton väsymys. Olin varannut itselleni peräti yhden lomapäivän maanantaihin, mutta eihän se riittänyt alkuunkaan, kun jotenkin olin taas unohtanut, että eihän messuilta koskaan palata noin vain sohvannurkkaan kököttämään. Teoslaatikoiden purkaminen ja muu sellainen ei ollut tällä kertaa niin aikaavievää, kun melkein sama latinki saa lähteä ensi viikolla Tampereen taidemessuille - purku- ja pakkaussessiosta selvisin perjantaina alle viidessä tunnissa - mutta jälkihoitoon liittyvät paperityöt. Varsinkin lähetyslistan ja myyntien ja tilitysten tsekkaaminen. Tiistaiksi olin sopinut jo tapaamisia ja keskiviikko sekä torstai olivat ihan täysiä työpäiviä muualla, joten loppuviimeistelyn sain tehtyä lopulta kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt aion kyllä vain käpertyä sohvalle jonkin epäterveellisen syömisen kanssa ja katsoa jonkun hyvän leffan. Tai vaikka pari putkeen.

Toisaalta, kulunut viikko oli myös äärimmäisen virkistävä, huolimatta ylitiukasta aikataulusta. Keskiviikkoiseen Live Herringin järjestämään AV-arkki-tapaamiseemme tuli aivan uusia tuttavuuksia ja porukkaa oli juuri sopivasti epäviralliseen keskusteluun. Uusien ihmisten myötä heräsi ihan uudenlaista intoa tekemiseen. Torstaina iltapäivällä Live Herringin mediataidekasvatusiltapäivässä (meniköhän tuo sanahirviö edes oikein) oli kiinnostavaa kuulla sekä AV-arkin että Koulukinon hyvin erilaisista lähestymistavoista. Hanna Maria Anttilan kommentti siitä, että lapsille opetetaan pienestä pitäen vain yksi (lineaarinen) kerronnan tapa (tämä oli tiivistetty versio kommentista), jäi omaan päähäni surraamaan ja on tässä parin päivän aikana herättänyt monenlaisia ajatuksia - ja ideoitakin.

Joskus aiemmin sama ajatus tuli esiin kirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa (?) (en vain muista mikä se oli, enkä myöskään sitä, miksi olen moiseen osallistunut... mikä itseäni vähän hämmentääkin): Aristoteleelta periytynyt draaman kaari ei yksinkertaisesti ole kaikissa kulttuureissa yhtä luonteva ja on lopulta hyvin länsimainen tapa käsitellä tarinaa. Muistan seminaarissa olleen keskustelua siitä, että länsimaissa perinteinen draamankaari kasvatuksineen, huipentumineen ja selkeine loppuineen on asia, joka opetellaan lukutaidon yhteydessä - eikä siitä sitten ole helppo päästä pois. Muistan yhden kommentin olleen, että tätä ei länsimaissa tajuta, koska muista kulttuureista esim. käännöskirjallisuudeksi valikoituvat juuri ne kirjat, jotka tuntuvat tolkullisilta meidän päässämme, mutta myös monissa länsimaisen kulttuurin ulkopuolisissa maissa kustantajat ovat joko siirtomaavallan peruja tai melkeinpä ylikansallisia suuryhtiöitä (tai vähintään yhteistyössä heidän kanssaan), joten julkaistavien kirjojen valintaan liittyy myös näissä erilaisen lukutaidon maissa jonkinlainen länsimaisen kertomisperinteen vaatimus. Vaikka paikallisia pieniä kirjakustantamoja on, muuhun kuin länsimaiseen draamankaariperinteeseen pohjautuvaa kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän, eikä pienissä kulttuureissa suullisena kerrottua tarinaperinnettä ole tallennettu tarpeeksi. Esimerkki oli jonkun afrikkalaisheimon kertomus suuresta soturista, joka alkoi pari tuntia kestäneellä henkilöluettelolla ja jatkui sitten parin tunnin mittaisena hitaasti luikertelevana kertomuksena, joka ei oikeastaan kasvanut mihinkään. Minun korvissani se oli melkein tylsempi kuin Alastalon salissa, mutta ko. heimolle se oli tarinoista kaikkein paras ja se, jota toivottiin aina vain uudelleen ja uudelleen kerrottavaksi. Olisiko erilaisten tarinamallien kuuleminen jo lapsena kasvattanut lukemaan ja tulkitsemaan helpommin tarinoita, joissa ei ole selkeää alkua, keskikohtaa ja loppuhuipennuksen jälkeen rysähtävää loppua? Vai olisiko selkeän yhden mallin puuttuminen tehnyt elämästä yhä sekavampaa?

(Tästä kirjallisuustapaamisesta on varmaan kulunut jo viisitoista vuotta. Se järjestettiin joko Jyväskylässä tai Tampereella, mutten kuollaksenikaan muista, kummassa ja kuka sen järjesti.  Mylläsin jo työhuoneeni kaikki laatikot aivan käsittämättömällä energialla, mutta en löytänyt edes vanhoja muistiinpanovihkojani, jossa jotain mainintaa voisi olla. Muisto tapahtumasta on uinaillut piilevänä päässäni kaikki nämä vuodet, mutta Hanna Marian kommentti jotenkin aktivoi sen ja nyt olisi suorastaan pakonomainen tarve kaivella ko. tapahtuman papereita esiin jostakin, koska aihepiiri tuntuu kokonaisuudessaan melko akuutilta. Jos jollakin on jotain tietoa, niin otan kiitollisena vastaan.)

Joku joskus huokaisi minulle Jyväskylän taidemuseon joulubasaarissa, että olisi ihanaa, jos osaisi tehdä kuvia, sillä "te taiteilijat saatte kuvan avulla viestinne perille ihan mihin tahansa maailmankolkkaan, vaikka yhteistä kieltä ei olisi." Kyllähän se totta on siinä mielessä, että jos saa käsiinsä itäintialaisen tekstikirjan, niin muutaman minuutin kielen ihmettelyn jälkeen se jää avaamatta. Sen sijaan kuvakirjaa tulisi selailtua ja kuvat puhuisivat omaa tarinaansa. Mutta puhuisivatko ne sitä tarinaa, jota kuvien tekijä on tarkoittanut kertoa? On universaalia kuvastoa, joka pätee kaikkialla: vihreä ruoho ja sininen taivas kertovat hyvästä säästä ja hedelmällisyydestä ja ruskeaksi karrelle palanut ruoho liiasta kuumuudesta ja jos tällaisia perusasioita esitetään suoraan, kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Mutta ei tarvitse mennä paljon pidemmälle, kun viestit alkavat jo hukkua. Ihmisen kasvonilmeet ovat (melkein) samat kulttuurista riippumatta, mutta ilmeiden käyttökonteksti voi muuttaa sanomaa jo hurjasti kulttuurista riippuen. Värivalinnoilla saattaa olla paljon suurempi merkitys kuin mitä tekijä on - tässä omassa värikoodatussa, mutta silti vapaasti tulkitsevassa ympäristössämme - ajatellut. Kuvan lukusuunta kirjoitussuunnasta vaihtuu riippuen: kun minun teoksessani hahmo katsoo tulevaisuuteen, se jossakin muualla katsookin menneisyyteen. Elokuvissa kulkusuunnat vaihtelevat, tullaan tai lähdetään siitä riippuen, missä elokuvaa katsotaan.

Torstaisessa seminaarissa jäin miettimään sitä, että kuinkahan paljon näistä kulttuurien välisistä kuvanlukueroista puhutaan taidekasvatuksessa lapsille ja nuorille? Sen perusteella, mitä olen joskus taidekasvatustyötä tekeviltä tuttaviltani kuullut, tämä on lähes täysin käsittelemätön aihe. Myöskään taiteilijapiireissä en ole tästä paljon pohdintaa kuullut - vaikka myönnettäköön, etten ole myöskään aktiivisesti seurannut käytyjä keskusteluja. Tämä alkoi kiinnostaa sikäli, ettei kyseessä ole mikään pieni ja tuntematon asia, koska saatavilla on tutkimustietoa vaikka kuinka. Se ei välttämättä vain löydy taidehistorian tai taidekasvatuksen kirjoista, vaan mainosalan kirjallisuudesta. Tästähän suurten yritysten lokalisaatioprojekteissa on kyse: tarina ja kuvat pitää saada toimimaan niin, että ne kertovat halutun tarinan myös kohdemaan ihmisille.

---

Päästäni tulisi nyt aiheesta vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta pakko pistää piste tähän, jotta ehdin nauttia vapaailtani ja pari leffaa. Enkä aio kiinnittää mitään huomiota leikkausrytmiin tai hahmojen kulkusuuntaan, kunhan katson vaan.

Eugene McGuinness - Sugarplum

Toissapäiväisen  hardcore-työpäivän (lähinnä Habitareen valmistautumista pakkailuhenkisesti) ja alati voimistuneen migreenin yhdistelmä johti sanoinkuvaamattoman kammottavaan olotilaan, jonka mustimmassa hetkessä valuin jo melko vahvaan toivottomuuteen. Kun olo alkoi vihdoin eilen illalla parantua, olin vielä jokseenkin angstinen ja mietin, etten mitenkään selviä kaikesta työstä, mikä pitää tänä viikonloppuna tehdä. Mutta tänä aamuna, kun sain jälleen seisoa parvekkeella villasukat jalassa ja kahvikuppi kädessä, syksyn sumuista maisemaa haistellen, adrenaliini suorastaan kuohusi suonissa. Pitkään aikaan ei ole tuntunut näin voimakasta intoa päästä tekemään yhtään mitään, ja nyt pienten piirrosten tekeminen Habitaren VIP-lahjoiksi tuntuu suorastaan palkinnolta rutiiniuurastuksen jälkeen.

Niveleni eivät kovasti tykkää tämän päivän kosteasta usvasta, mutta pää tuntuu siitä pitävän. Usein migreenin jälkeen muutenkin tulee sellainen pieni paleleva hetki - ja usein juuri silloin tietää, että kohtaus alkaa olla ohi, eikä enää tule heti takaisin. Tuota hyvää hytinää olen lisännyt istumalla ulkona vain t-paita päällä, mutta jostain syystä piirtelyhetket ovat nyt tuntuneet suorastaan autuailta. Parvekelasi on saanut toimia kuvien kuivatustelineenä.

Aina välillä olen joutaessani kerinyt yhden kesän aikana värjäämistäni langoista, jotka ovat roikkuneet parvekkeella käsittelyä odottamassa jo viikkoja. Paperia, värejä, ei koneita. Luksusta webbityöläiselle.

Ensi viikko sitten näyttää, oliko tämä alipukeutuneena ulkoilmassa hyppiminen mikään järkevä ratkaisu. Uskon kuitenkin vakaasti villasukkieni lämpimään suojaan - kunhan jalat pysyvät lämpiminä.

Villagers - Earthly Pleasure

[Puutarhan kasvatti / Foster Child of Garden VI. Pigmenttimustetuloste, 27x18cm (+marginaali), ed. 30.]

Vihdoinkin: uusi printteri oli kolme viikkoa laatikosta purettuna pöydälläni, ennenkuin ehdin asentaa sen. Eilen uskaltauduin lopultakin purkamaan loputkin mukana seuranneet romppeet pakkauksistaan, seurasin sydän tykyttäen asennusvihkon ohjeita ja pääsin siihen vaiheeseen, että sain musteet ja tulostuspään paikalleen. Tänään sitten tein loppuasennuksen, kun leikkelin teosinfolappuja Habitarea varten.

En tiedä, miksi tuo koneiden ja laitteiden asentaminen on aina itselleni niin hirveän voimia vievää. Nyt oli selkeästi kysymys siitä, ettei ole ollut aikaa keskittyä - pitää olla jonkinlainen fokusoitunut tila, että tekee kaiken varmasti oikein, eikä joudu sitten kolmea päivää googlailemaan keskustelupalstoilta sellaiseen ongelmaan, jota ei oikeasti pitäisi edes esiintyä, mutta on kumminkin tullut juuri minulle, koska jotain nappia on painettu väärässä kohtaa. Aina - minkä tahansa laitteen tai ohjelmiston - asennusvaiheessa mietin, että voisin tehdä jotain muutakin, vaikka jakaa mainoksia. (Mainosten jakaminen on jo pitkän aikaa ollut mielessäni ainoa ammatti, jossa ei - käsittääkseni - tarvitse olla minkäänlaisten laitteiden kanssa tekemisissä. Mikä on itsessään aika pelottavaa.) Niinpä Photoshop CS6 on ollut pakkauksessaan jo vuoden ja eilen tullut iZettlen korttimaksulaite varmaan saa odottaa ainakin Habitaren yli, jos vaikka sitten ymmärtäisinkin jotain siitä, mitä teen.

Jonkinlainen erävoitto siis, että printteri on nyt paikallaan, vaikka varsinaisia vedoksia en ole vielä uskaltautunut testaamaan (tulostuspäiden kohdistuslaput kyllä printtautuivat automaattisesti asennuksen aikana ja niissä jälki on hyvää). Joidenkin vedossarjojen värien kohdilleen saaminen on sellainen urakka, etten ole varma, voinko jatkaa kaikkia sarjoja loppuun saakka. Olen kiusallisenkin niuhotarkka väreistä: haluan eksaktisti ne sävyt ja värin syvyyden, mitä olen ajatellutkin ja niiden toisintaminen / kalibrointi toiselle laitteelle voi jättimäinen taisto. Kysymys ei ole vain ajasta ja työstä, vaan myös ihan taloudellinen kysymys: teen niin pieniä sarjoja, että koevedosten ottaminen tässä vaiheessa, kun monista teoksista on tehty jo suurin osa editiosta, voi nopeasti tulla kalliimmaksi kuin mitä niiden myynnistä saisin. Mutta teoksen omistajia tuskin haittaa, jos sarjan vedosmäärä jää pienemmäksi kuin on alunperin ilmoitettu... Testailen rauhassa syksyn aikana ja ilmoittelen nettisivuillani tilanteesta sitä mukaa, kun asiat selvenevät. Onneksi suurinta osaa vedoksista on ainakin muutama kappale varastossa, etten ihan tyhjän päälle ole jäänyt.

---

Habitaren valmistelut alkavat olla viime metreillä. Plankkon FB-sivuilla on arvottu ja arvotaan muutamia vapaalippuja ja muutenkin infotaan ajankohtaisesti tapahtumista, joten sieltä voi seurata ajankohtaista meininkiä sitten h-hetken koittaessa. Varmaan tiedottelen ajankohtaisista jutuistani myös omalla Facebook-sivullani: facebook.com/phintsanen, jonne pistän myös infoa joistakin teoksista, joita Habitareen vien.

Vielä tässä vaiheessa, kun koti ja työhuone on täynnä erilaisia pinoja pakkaamattomia ja pakattuja teoksia, sellofaanipusseja ja teoslappuja ympäriinsä, tuo varsinainen tapahtuma tuntuu vain vielä niin kaukaiselta. Kaiken hullunmyllyn keskellä on kuitenkin mukavan rauhallinen olo: kuljeskelen ympäriinsä kahvikuppi kädessä ja liimailen post-it-lappuja sinne tänne ja jotenkin on vain sellainen tunne, että asiat järjestyvät kyllä. Oh, ja siirsin teosluettelon kirjoitusurakan parvekkeelle - siellä saa istua nyt auringossakin villasukat jalassa - mutta se valo!

Chicago - 25 Or 6 To 4

Yksi virstanpylväs on saavutettu: Ulla Lapiolahden kanssa tekemäni pieni SULOisia värejä -opas ilmestyi maanantaina e-julkaisuna. (Ilmainen lataus osoitteesta: suloisiavareja.wordpress.com).

Viikonloppuna pidimme DIPDay-työnäytöstä (Dye In Public) Suomen käsityön museon edessä ja jaoimme latausosoitteita ennakkoon. Ilma helli meitä: taivas oli aamupäivällä pilvessä ja peräti yksi sadepisarakin taisi loiskahtaa otsalle, mutta sitten pilvet väistyivät ja saimme paistatella syyslämmössä kattiloidemme kanssa. Väkeä kävi tasaiseen tahtiin ja kotiin viemisiksi tuli punaoransseja (verihelttaseitikit) ja vihreitä (keijunmekko ja samettikukka) lankoja.

Ullan kanssa järjestetyt DIPDay-projektit ja nyt tämä SULOisia värejä -opas ovat kyllä tällä hetkellä valopilkkuja elämässäni. Värijuttuja on ollut hauska järjestää - niissä pystyy aika hyvin irrottautumaan koneen ympärillä pyörivästä arjesta, ja bonuksena vielä esimerkiksi oppaasta tullut positiivinen palaute on ollut kyllä melkoinen mielen nostattaja. Ja opuksen suosio. Ehdin Facebookissa hehkuttaa ekan päivän jälkeen, että opas oli ladattu jo yli 400 kertaa - mutta nyt kolmen päivän jälkeen se on ladattu yli 1200 kertaa.

Oppaan taitto voi olla kyllä vähän horjuvaa. InDesign on ollut omassa Adobe-bundlessani käytössä koko ajan, mutta viimeiseen kymmeneen vuoteen olen tehnyt sillä lähinnä julistetaittoja yms. yhden sivun juttuja. Opusta tehdessäni palauttelin samalla mieleen perusteita, ja vaikka typografisia heittoja on opuksessa vaikka muille jakaa, varmuus kasvoi tehdessä ja uudet omat artsuprojektit vaanivat mielessä.

Jospa saisin muutama vuosi sitten aloittamani Taivaanhoidon tietokirja -sarjan oikeasti työn alle.

Muse - Follow Me

[Vaskenruosteyrttitarha Tampereella TR1 / Checkpoint Leonardo 17.8. – 20.10.2013.]

Puuhaviikko, jolla ei ole loppumispistettä. Työn alla on kaksi todella suuritöistä nettinäyttelyä, oma SULOisia värejä -opas (jonka tekemiseen saimme Jyväskylän taide- ja tiedesäätiöltä apurahan, jonka saamme paradoksaalisesti kokonaisuudessaan vasta, kun opas on tehty! - mikä ei käytännössä ole juurikaan mahdollistanut sitä, että työhön olisi voinut keskittyä millään tavalla, vaikka kiitollisena olen ko. rahaa ajatellutkin) ja useita pieniä projekteja. Tämän viikon bonusaikataulutettavana on ollut vielä Checkpoint Leonardo -näyttelyn rantautuminen Tampereelle, TR1:een.

Tiistaina kävimme pystyttämässä. Onneksi ei itse tarvinnut tehdä raskaasta työstä juuri mitään muuta kuin osoitella paikka ja näyttää tärkeältä ja ammattitaitoinen henkilökunta ruuvaili hyllyt seinälle tuosta vaan. (Suurkiitos myös Timpalle, joka käytännössä teki sen osuuden, joka minun olisi pitänyt hoitaa). Lasipurkkienkin kanssa olin onneksi jo tehnyt kaikki käytännössä valmiiksi jo kesän aikana, joten kokonaisuudessaan pystytys saatiin tehtyä 6-7 tunnissa, mikä oli juuri sen verran, mihin kolmen tunnin yöunien jälkeen juuri ja juuri kykeni.

Seuraavana päivänä matka jatkui työvireiselle vapaa-ajan matkalle Hämeenlinnaan, josta palasin yöjunalla takaisin aivan uitettuna. Sade ei lakannut hetkeksikään koko päivänä. Vaikka se aamulla vielä tuntui virkistävältä ja raikastavalta, jossain välissä, kun laukun sisällä paperit käpristelivät kosteuttaan, alkoi tempaus tuntua aivan tolkuttomalta. Torstain taistelin deadlineja vastaan aivan kanveesissa, työ kieltämättä oli kuin tervan juontia. Matkailu ehkä avartaa, mutta kotimaanmatkailu vaikuttaa kuin nuijanukutus.

Nonstop-puuhaviikon väsymys kulminoitui tietenkin sitten Checkpoint Leonardo -näyttelyn avajaispäivään. Perjantai-aamuun liittyi sekä piristävä ja kevyt lounas ystävän seurassa että väsyttävää ja kiukuttavaa tekijänoikeussäätöä (josta varmaan kirjoitan monta ruudullista tekstiä myöhemmin); kolmen jälkeen pääsin näyttelytilaan viimeistelemään teoksen jo valmiiksi ryytyneenä, mutta onneksi ehdin vähän hoitaa meiliasioitani ja hengitellä ylhäisessä yksinäisyydessä ennen avajaisia.

Mikä siinä on, että nykyään, kun kavereita näkee muissa kuin kotikaupungissaan lähinnä näyttelynavajaisissa, tilanteessa on aina melkein puolikuollut ja keskustelu on lähinnä yksisanaista vastailua - tai sitten hirvittävä sanojen vuolas dadaistinen pulppuilu, jossa ei ole päätä eikä häntää? Kerta toisensa jälkeen huomaa, ettei näyttelyn avajaiset ole mikään ihana, palkitseva hetki, kun kaikki on valmista, vaan pääosin toivoo vain, että kaikki olisi jo ohi, että pääsisi nukkumaan. Jos paikalle ei satu ystäviä. Se kummasti aina siirtää fokuksen väsymyksestä johonkin muuhun. Onneksi nyt sattui, vaikka joutuivatkin sitten kuuntelemaan vuoroin lyhytsanaista vastailuani kysymyksiin tai täysin asian viereen osuvaa puhetulvaa.

Kuulin sen verran myöhään (tai todennäköisesti joku tärkeä meili on jäänyt kriittisessä kohdassa huomaamatta), että olisi ollut mahdollisuus yöpyä Tampereella avajaisten jälkeen, että olin jo ehtinyt sopia itselleni muuta ohjelmaa lauantaiaamuksi, enkä halunnut sitä perua. Skippasin epäkorrektisti myös tarjotun illallismahdollisuuden, osittain samasta syystä: tsekkasin, että ehdin suurinpiirtein istua alas, kun jo pitäisi sompailla toiselta puolen kaupunkia rautatieasemalle. Väsymyksen tilassa tuntui Oikealta Ratkaisulta lähteä kahville ja pienelle purtavalle Ystävien seurassa ja illasta tulikin aika rentouttava ja kerrassaan ihana. Lyhyt tosin, kun juna ei odota. Silti tunnen omantunnon pistoksen, kun jättäydyin itsekkäästi pois taideympyröistä ja tarjotusta ohjelmasta.

Junassa nukahdin lippu kädessä ennenkuin se lähti edes liikkeelle ja ilmeisesti konduktööri oli saanut helposti skannattua viivakoodin paperista herättämättä. Onneksi päätepysäkki oli Jyväskylä, muuten olisin tehnyt varmaan illan päätteeksi vielä itäisen Suomen ekskursion.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Työ on pystyssä ja saa kasvaa omillaan pari kuukautta - tosin jännittää millaisia yrttejä tällä kertaa tarhani tuottaa. Eilinen rentouttava päivä SULOisia värejä -projektin kanssa, pottupainellen ja valokuvaillen ja sitten kevyessä sateessa kotiin kävellen (ennenkuin se muuttui kumisevaksi kaatosateeksi) oli kovin virkistävä poikkeus koneen äärellä ähöttämiseen. Ja tänään aurinko paistaa jälleen.

Puheen aikana katosta lankesi niin taivaallinen valo, että pakko oli tallentaa. Laadullisesti ja rajauksellisestikin parempia valokuvia ko. tilanteesta löytyy, mutta tähän tallentui kertakaikkiaan niin hyvä pyhä kolminaisuus taustakööreineen, etten voinut jättää laittamatta.

Sound City - From Can to Can't

[Medusan uni / Medusa's Dream. Pigmenttimustetuloste, ~9x9cm (+marginaali), ed. 30.]

Yritin tilata printterin, mutta eri asia on, saanko sitä. Varastossa ei ollut, eikä tukkuri antanut mitään eksaktia toimituspäivää. Eilen sain kuulla, että yksi kone on kuitenkin paikallistettu Göteborgista. Joten sieltä saapuu sitten kotiin muutaman viikon kuluessa kolmenkymmenen kilon klöntti. Pitäisi vain raivata tilaa (sekä fyysistä että henkistä), jotta saisin masiinan otettua vastaan. Olotila on jokseenin liminaalinen: joku taso pitäisi saada tyhjäksi tai projekti loppuun, ennenkuin uutta voi aloittaa. Kaiken työhön / töihin liittyvän niiden lisäksi vähän niinkuin ohimennen käynnistimme asuntomme kevyen pintaremontin vähän turhankin tehokkaasti: tarkoitus oli heivata ensin vanhat kaapit pois ennenkuin uusia tuodaan, mutta ystävä tarjosi ilmaista kyytiä ja parin sadan euron säästö kuljetuskustannuksissa johti pikapäätökseen. Nyt on vielä vanhat kaapit paikallaan ja niiden sisällöt tyhjennetty ulos - eli käytännössä roina vie tuplatilan - ja niitten lisäksi vielä kahdeksan suurta pakettia uusia hyllyjä yliloikittavana. Ajatus vähän siistimmästä ja toimivammasta kodista on kutkuttava, ja varsinkin siitä, että työasiat saisi tungettua asunnossa kompaktimpaan tilaan, mutta kun prosessi etenee niin hitaasti -

Ainakin sain keittiön siivouksen sijaan aika hyvin sotkettua: toin Ahvenanmaalta mukanani keltamataraa, meriruo'on/kaislan päitä (ja hiukan varsia) ja ahdekaunokkeja, joilla värjäily käynnisti värjäilyketjun ja keittiöön ikkunan alle on ilmestynyt epämääräinen läjä kuivia kasveja ja kattiloita, ja värjättyjä ja värjäämättömiä lankoja. Heinäkuun loppupuolen värjäilin lähinnä kasveilla ja nyt olen aloitellut SULOisten värikokeilujen kanssa. Tekeillä on pieni roskisvärjäämisen opas Ullan kanssa ja sen pitäisi ilmestyä elokuussa (sähköisesti, pdf-muodossa). Keittiö on siis kuin pommin jäljiltä, kun puretettuja lankoja, värjättyjä lankoja, kuivattuja kasveja ja yrttejä ja maustekaapin jämät ovat kaikki suloisessa sovussa lattialla.

Sotkun kompensoi se, että värjääminen onnistuu samalla, kun yritän koneellani laittaa työprojekteja jonkinlaiseen ruotuun; sopivaa kevennystä näihin kesäisiin viikonlopun  työpäiviin. Ja suurin kompensaatio on tietenkin lankoihin aikaansaadut hienot värit!

The Jim Jones Revue - Where Da Money Go?

[Parhaan ystävän muisto / Memory of the Best Friend. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.
(12 variaatiota maisemalle -sarjan vedoksia on saatavilla ainostaan Höyrygallerista, Korpilahdelta)]

Keväällä havahduin jälleen siihen, että koti on muuttunut työpaikaksi ja työprojektit ovat syöneet kaiken pinta-alan asumiselta. Ajattelin kesän aikana hieman kohentaa elinoloja kevyellä pintaremontilla, kuten päällystämällä nojatuolit uudelleen (koska uutta sohvaa ei saakaan ihan heti ostettua, kun printteri otti ja hajosi ja sen perään vielä kamerakin teki saman - ja ne nyt työvälineinä menevät etusijalle), hankkimalla uudet verhot ja maalaamalla joitakin seiniä - ja mahdollisesti sitten myöhemmin keittiön kaapit, jotka ovat saaneet olla samassa kuosissaan jo kohta kaksikymmentä vuotta. Ja olisihan se lääkekaappikin vihdoin aika saada johonkin, kun aina laastareita etsiessään huomaa penkovansa keittokirjojen ja erilaisten lehtien pinoista irtokappaleita, joista puolet taustan tarrasta on jo päässyt irtoamaan. Piristysurakka ei vain oikein ota tulta alleen. Pari kertaa olen saanut aikaiseksi lähteä ostamaan kangasta oikein mittojen kanssa ja muitakin tarvittavia nipsuja ja napsuja, mutta takaisin olen tullut tyhjin käsin. (Tai en ihan tyhjin sentään, kengät olen löytänyt, pari mukia ja työprojekteihin sopivia tavaroita...) Jos nyt kumminkin parin päivän sisään saisi aikaiseksi siistiä näyttelyiden jäljiltä jääneet työkalut, vedokset ja muut omille paikoillensa, pakattua Poissa-sarjan teokset paikoilleen kaappiin odottamaan viimeistä esitystään (Prahassa ensi vuonna) ja siistittyä työpöytää sen verran, että työnteko olisi vähän sujuvampaa, kun ei tarvitsisi etsiä koko ajan kaikkea.

Kokeilen vielä lähipäivinä viimeisen kerran elvyttää vanhaa printteriäni. Uuden aion tilata ensi viikolla joka tapauksessa, mutta olisi hienoa saada viimeisteltyä muutama aloitettu uniikkiprojekti tällä rakkineella. Värien testaaminen ja niiden saaminen tasapainoon (ja tarpeeksi syviksi) on omilla metodeillani niin pitkä ja raastava prosessi, että pelkään sen jäävän kesken, jos joudun aloittamaan alusta. Tietenkin tässä ylikierrosten herkässä tilassa mielessä käy ajatus siitä, että kyllähän tämän voisi tehdä helpomminkin: tehdä yksinkertaisia printtejä, niinkuin noilla koneilla on tarkoitettukin tehtäväksi. Mielessäni enteilee paha tunne siitä, että työläs mutta palkitseva päällekkäistulostusmenetelmäni on pian taaksejäänyttä artsuilua vain. Ehjin tuolla metodilla tehty sarja on "12 variaatiota maisemalle", jonka vedokset ovat myynnissä ainoastaan Höyry-galleriassa Korpilahdella (ed. 5). Toivotaan, että olemassa olevat saavat hyvän kodin, koska seuraavaa moista ei todennäköisesti tule. :(

No, ehkä uudella printterillä saa sitten jotain muuta uutta aikaan. Pakko se on tilaukseen pistää ensi viikolla. Ehkä tätä on ajateltava uuden alkuna: printteriä varten pitää joka tapauksessa pistää vähän työhuonetta uusiksi, joten ehkä se pintaremonttikin saa samalla siivet alleen.


[Maan kruunu / Crown of the Earth. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]

John Cale - Dying on the Vine

RED - PUNAINEN A2- ja A3-posterit ja A5-kortti

Jo heinäkuu?! Miten ihmeessä tämä pääsi käymään?

Viime viikonlopun reissu sisälsi myymättömien näyttelytöiden noudon Galleria Dixistä, Galleria Rantakasarmin näyttelyn purkamisen ja yhden työpalaverin.

Lisäksi kävin ihan turhaan Verkkokauppa.comin tiloissa tutustumassa Canon Pixma pro-1 -printteriin, kun paikalla ei ollut ketään, joka olisi esitellyt printteriä. Printterin itsensä näin kyllä, eikä se kaikista ennakkoinfoistaan huolimatta lopulta ole kuin vain hieman suurempi nykyistä edesmennyttä printteriäni, joskin 27 kilon painollaan melkein puolet painavampi. Esillä olleet esittelyprintit olivat varmaan joskus olleet hienoja, mutta klähmyyntyneinä ja ryppääntyneinä saivat minut epäröimään ja lähinnä luopumisen tuskani nykyprintterivainajastani vain kasvoi. Yläkerrassa olevan kakkosvaihtoehtoni, Epsonin R3000 -printterin tulostemallit olivat samanlaisia kuluneita klähmykasoja, mutta silti. Jos olisin Canonin tai Epsonin edustaja, saisin tuollaisesta presentaatiomateriaalista itkupotkuraivarin.

Reissu maksoi myös yhden kameran, onneksi vain pienen digipokkarin. Kellahdin Suomenlinnassa nurinniskoin ja romahdin suoraan kamerani päälle. Onneksi tämä tapahtui tasaisella hiekkamaalla eikä kalliolla meren ääressä - mutta Canon Ixus 105:lleni onnea ei ollut edes tässä. Hiekanjyvät ja/tai ruoho änkivät optiikan sisään ja siellä ovat ja pysyvät. Timppa sai sen verran putsattua, että kamera menee sentään nyt kiinni, mutta aukaisuyrityksellä vain murahtaa vihaisesti. Siivousoperaation puolittainen onnistuminen (tai, ehkä tässä käyttökelvottomuudessa kuitenkin puolittainen epäonnistuminen) sai kuitenkin kokeilemaan, josko sama optiikan putsauskeino pätisi pari vuotta hieman samaan tyyliin lakkoilleeseen Canonin G11 -kameraan. Ei toiminut, mutta netistä löytyi ohje, jossa neuvottiin lyömään kameraa samalla, kun sen käynnistää. Kamera on ollut niin kauan jo käyttökelvoton, että kaikenlainen viskominen ja paiskominenkin oli jo varteen otettavaa - ja voilá, toisella iskulla kamera virisi Timpan käsissä henkiin. Lakkoilleen G11-kameran tilalle ostettu samanlainen kamera lopetti jonkin aikaa sitten toimimasta manuaalisilla säädöillä ja sillä voi nykyään ottaa vain automaattikuvia, mutta pari vuotta kuoliaana maannut toimii nyt täydellisesti. Molemmat ovat kuitenkin niin jämeriä lohkareita, ettei niitä taskuunsa sujauta yhtä ketterästi kuin pikkuruista Ixusta, jota jään edelleen suremaan.

Luvassa siis uusi printteri ja uusi kamera, jossain vaiheessa. Ja uutta muutenkin: RED/PUNAINEN-korttini ja julisteeni saapuivat jo kesäkuun alussa painosta, mutta ovat saaneet lojua laatikoissaan kuukauden kiireitteni vuoksi. Nyt ovat kuitenkin tilattavissa. Lisätietoa: http://www.kuvituksia.com/shops-and-orders/colour-word-prints/

Sunnuntaina sataa aina, ja taas on sunnuntai

...ja synttärit. (Ja nimpparit.)

Seesteisenä ja vähän aurinkoisenakin alkanut päivä on kasvanut taukoamattomaksi vesisateeksi. Syntymäpäivästä erikoisen tekee jo se, että on kaukana kaikista läheisistään, mutta bonuksena koko päivä on ollut täynnä outoa toiseutta.

Koko näyttelyn hienoin hetki oli tänään, kun sade oli hakannut ikkunaa tauotta jo ainakin varttitunnin ja sisälle sadetta pakoon karanneet näyttelyvieraat alkoivat päivitellä tilannetta keskenään - vaikka yhteistä kieltä ei oikein ollutkaan. Tarjosin koko porukalle Marianneja, joita olen synttärimeiningillä muutoinkin koko päivän galleriassa tarjonnut. Suomalainen pariskunta oli ollut menossa piknikille ja näytti kahta termariaan, että heillä olisi kahvia ja vettä (pussikeittoa varten), mutta vain kaksi mukia. Amerikkalaisella pariskunnalla oli muovimukeja mukanaan. Saksalaisilla oli yksi teepussi mukanaan, mutta siitä riitti kolmelle. Väkeä oli näillä tarjoiluilla mukana parisenkymmentä; jo mainittujen maiden lisäksi myös Ruotsista, Venäjältä ja Japanista. Englantia puhuivat amerikkalaisten lisäksi vain suomalaiset ja ruotsalaiset, eikä kukaan muu osannut oikein mitään muuta kieltä, mutta näköjään sitä viestimään pystyy muutenkin. Valokuvia otettiin ryhmässä ja erikseen - minä en vain tajunnut kaivaa kameraani esiin. Toivottavasti joku lähettää jossain välissä kuvan.

Vielä varttitunti päivystämistä. Ensimmäisen kerran koko päivänä galleria on tyhjillään. Ulkona sataa edelleen.  Hassulla tavalla orpo olo tuon nauravaisen väen juostua lautalle. 

Galleria tuntuu yhtä-äkkiä valtavan suurelta.

Seitsemän seireeniä Savonlinnassa

Jotenkin ajattelin, että täällä näyttelyä valvoessani olisi aikaa tehdä kaikkia pieniä rästitöitä pois, täydennellä portfoliota, kirjoitella blogiin, purkaa päässä olevaa ajatusten sumaa. Turistimäärä ja jokaisen päivän vaatima sosiaalisuus on ottanut veronsa: aamuisin en ehdi juuri tehdä mitään muuta kuin pakollisen, ja gallerian sulkeuduttua ei enää jaksa tehdä mitään. Muuta kuin kävellä kallioilla ja katsella merta - mikä ehkä kuitenkin vaikuttaa olemassa olemisen jaksamiseen enemmän kuin jatkuva aherrus ja luominen. Huomaan, että olen ollut niin kauan ilman tyhjäkäyntiä, etten enää meinaa osata sitä. Olisi ihanaa osata vain olla. Se, jos mikä vaaatii taitoa.

Tänään on viikon rajapyykki: viikko enää Suomenlinnassa näyttelyvahtina (näyttely kyllä jatkuu kuun loppuun, mutta muut vahtivat) ja viikko siihen, kun näyttelymme puretaan Savonlinnan Galleria Pinnasta. Kummallinen tunne, kun en pääse itse ollenkaan näkemään, miten seitsemän seireeniäni surevat kiviseinäisessä gallerian alakerrassa.

Itä-Savo-lehdessä oli juttu 5.6.: Galleria Pinnassa unimaailmoja. Nettilehden juttu on lyhyt; painetun lehden juttu oli iso, mutta sitä en ole vielä itse pääsyt näkemään.

Valvoo Rantakasarmissa

Poissa - Absent -installaatio Galleria Rantakasarmissa.

Kevät meni niin työteliäänä, että pää hädin tuskin ehti vauhtiin mukaan. Olen nyt viikon istunut päivät Suomenlinnassa, Galleria Rantakasarmin turvallisessa viileydessä valvomassa näyttelyä ja illat kuljeskellut merenrantamilla, ihmetellyt hanhia ja meriharakoita ja suolaista merituulta. Kävijöitä on päivittään niin paljon (juuri tuli 500 kävijän raja täyteen), että vaikka päivät ovat palkitsevaa kielikylpyä, gallerian ovet sulkiessaan tuntee olevansa melko uupunut. Illat olen pyhittänyt lukemiselle ja kirjoittamiselle - jälkimmäiseen en tosin ole vielä kunnolla päässyt kiinni. Mutta rauhoittumisen ja normaaliaikaan palautumisen tuntee jäsenissään: aivan kuin olisi palannut pitkältä ulkomaanmatkalta, henkisestä jetlagista toipumista.

Toukokuun kiire oli täynnä useampia vastoinkäymisiä ja ikäviä sattumuksia, mutta kaikkein ikävin juttu on se, että jouduin hylkäämään Suomenlinnassa toteuttavaksi aikomani Random prints vol.4 -projektin (se olisi ollut aivan täydellinen tänne!) Kuva ja kirjeet olivat valmiina, mutta näyttelyn pystytysmatkaa edeltävällä viikolla printterini meni rikki. Ilmeisesti nyt lopullisesti. Edessä on uuden ostaminen - ja tällä hetkellä se tuntuu ihan ylitsepääsemättömän rasittavalta projektilta. Musteitakin jäi varastoon yli 300 euron arvosta, mutta katson sitten heinäkuussa, josko löytäisin niille netistä ostajan. Onneksi otin Dixin näyttelyyn uusista, tämänvuotisista töistänikin kunnon määrän vedoksia, joten aika hyvä varasto on jo toteutettuja kuvia - uusiin vain tulee nyt ainakin muutaman kuukauden paussi.

Ehkä ihan hyväkin. Paras paikka esitellä uusia kuvasarjojaan, on aina näyttely, jossa koko kuvakaari pääsee esille kokonaisuutena; eikä tänä vuonna ole enää tarkoitus pitää näyttelyitä nyt esillä olevien (Galleria Rantakasarmi, Plankko-ryhmä, 30.6. saakka; Galleria Pinna, Savonlinna, Timo Sälekiven kanssa, 20.6. saakka) lisäksi ennen ensi vuotta. Tai no, Checkpoint Leonardo ja Vaskenruosteyrttitarhani on matkaa Tampereelle (TR1) elokuussa, mutta sillä ei ole kuvieni kanssa mitään tekemistä. Ensi vuonna ensimmäinen näyttely onkin Prahassa, mihin esille menee nyt Rantakasarmissa esillä oleva teokseni Poissa - Absent - viimeistä kertaa. Sen jälkeen ainoa sovittu on näyttely on Berliinissä - eikä sielläkään suurta tilaa ole.

Ehkä siis hyvä hetki pysähtyä hetkeksi ja miettiä tulevaa.

DJ Shadow & Terry Reid — Listen

Kuningattaren syntymä - The Birth of The Queen, 2013.

Galleria Dixin näyttely (Uudenmaankatu 19, Helsinki) on avattu ja avoinna 30.5. saakka; Timo Sälekiven teoksia päägalleriassa ja mulla pieni näyttely Studiossa. Näyttely on auki ti-pe 11-17 aekä la ja su 12-16. FB-tapahtuma

---

Huolimatta siitä, että oma näyttelyni on varsin pieni, se oli suuritöisin pitkään aikaan. Tai sisältää töitä, joita olen yrittänyt tahkota jo useampia vuosia, mutta en ole onnistunut saamaan valmiiksi - ja nyt sain ne vihdoin rutistettua ulos itsestäni. Näyttelyn "pääteos" Kuningattaren syntymä on varmaan pisimmän aikaa valmisteilla ollut teokseni. Ensimmäiset luonnokset (ja versiot - jotka eivät kuitenkaan valmistuneet loppuun saakka) siitä tein vielä Tampereella opiskellessani vuosituhannen vaihteessa. Kun 2007 valmistelin ensimmäistä kuvanäyttelyäni Galleria Harmoniaan, kaivoin vanhat luonnokset esiin ja yritin  jatkaa tämän tekemistä - mutta kesken jäi. Tuon projektin jäljiltä erilaisia versioita oli jo muutama kymmenen, jotkut hyvinkin lähellä, mutta silti se jokin puuttui.

Viime vuonna suunnittelin Seitsemän seireenin suru -sarjaa ja sen rinnakkaissarjaa, josta valmistui vain ensin mainittu. Työstin tätä työtä monta viikkoa, mutta se ei vain tullut. Koevedokset olivat jo hyvin lähellä, mutta silti liian kaukana siitä, mitä halusin saada näkyviin. Sen sijaan tämän työn pohjalta syntyi sen rinnakkaisteos, tummasävyinen Kuningattaren kuolema, joka on esillä myös Dixin näyttelyssä parhaillaan.

Kuva ei van jättänyt rauhaan. Jatkoin sen luonnostelua ja muokkaamista pienissä erin koko viime vuoden loppupuolen ja vihdoin alkuvuonna, talven pimeyden keskellä, kupariyrttejäni taidemuseolle istuttaessa, sain sen lopullisen oivalluksen siitä, mitä kuvalle piti tehdä. Oli jotenkin harvinaisen juhlallinen hetki kuitata teos valmistuneeksi signeerauksella niin pitkän väännön jälkeen.

Naishahmot kukkakruunut tai kasvikruunut päässään ovat niin kliseistä kuvastoa, että teoksen valmistumissaaga kuulostaa ehkä kuvaan ja kuva-aiheeseen nähden epäsuhtaiselta. Nyt kun katson varhaisempia versioita viime vuodelta ja viiden vuoden takaakin, muutos ulkopuolisen silmin on ehkä hädin tuskin havaittavissa, mutta joskus "se jokin" piilee niissä hiuksen hienoissa eroissa, pienissä valinnoissa, sävyjen tarkassa säätämisessä. Itselleni kysymys on ennen muuta siitä, että olen saavuttanut sen, mitä ajoin takaa ja kuva on nyt sellainen kuin sen pitikin olla, huolimatta siitä, että kliseisessä kuvastossa pyörinkin.

Kevyt olo.

Jacques Dutronc - L’Ane Est Au Four Et Le

[Kruunajaispäivä / The Coronation Day. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet aivan käsittämätöntä vuoristorataa: vuoroin käsittämättömän hyviä ja vuoroin huonoja uutisia, epätasaisen tahtiin, jatkuvasti yllättäen, jatkuvassa jännityksessä. Viime viikolla sain kuulla kahdesta uudesta näyttelystä, joihin tulen osallistumaan ja vielä yhdestä pienemmästä projektiluontoisemmasta festarihommasta (johon osallistumista piti oikeasti harkita isolla H:lla, vaikka kyse on vain yhdestä työstä, joka on oikeastaan valmiina odottamassa). Lauantainen hammaslääkärihorrorsessio jäi kummittelemaan siinä määrin, että olen nämä pari päivää saanut ihan hirveitä kammoflashbackeja (en puudu kunnolla - tai tällä kertaa ollenkaan - ja kun hammashermoa tökittiin, oli tajun lähteminen aika lähellä). Ikävät uutiset eivät ole olleet mitään Ikäviä Uutisia isoilla alkukirjaimilla, mutta kyllä esimerkiksi muutamien wordpress-tilien hakkerointi ja sitä seurannut parin vuorokauden tunnusten ja salasanojen vaihto-operaatio oli ihan tarpeeksi uuvuttavaa. Mieluummin olisin sen vapaapäivän pitänyt, kun niitä muutenkin on nykyään vain yksi parin viikon välein.

Viime torstaina pidin Jyväskylän taidemuseolla luennon otsikolla "Espanjanvihreä vaskenruoste" ja myönnettäköön, että huolimatta aina vainoavasta lievästä esiintymisjännityksestä, lopulta nautin luennoimisesta niin paljon, että voisin tehdä sitä ihan päivittäin. Materiaalia ainakin riittää päässä ja paperillakin. Olen töiden ja kuvien tekemisen väliajalla lukenut silmät punaisina väritekstejä sieltä täältä koneen ääressä, rohmunnut värikirjoja ja näköjään tilaillutkin niitä, vähän kuin puolivahingossa.

Yksi itämaisista tekstiileistä kertova kirja saapui kotiin viime viikolla valtavassa US MAIL -säkissä, jossa oli kaksi kämmenen kokoista osoitelappuakin. Nimeni on yleensä näissä lähetyksissä Pivi Hintsanen, mutta tällä kertaa nimeni tuli ihan uudessa hienossa muodossa P. Ivi Hintsanen. Siinä on jo jotain hienoa vakuuttavuutta, kuten yksinäisissä alkukirjaimissa aina. Taidan kaapata siitä itselleni taiteilijanimen. Kiitos kirjakauppiaalle Chicagoon.

Purson - Mavericks & Mystics

[Tärkeä matka / Important Trip. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Alkoi tulla sen verran paljon tuntemattomien ihmisten kaveripyyntöjä Facebookiin, että katsoin parhaimmaksi pistää itselleni pystyyn oman FB-sivun (jossa päätin asiaa mietittyäni esiintyä tittelillä kuvittelija - imaginator, vaikka heti sainkin ystävältä kommenttia, että jäätelöasiantuntija puuttuu titteleistä :D)

Facebook-sivu löytyy osoitteesta facebook.com/phintsanen ja sinne sopii mennä tykkäämään, jos haluaa jatkossa ajankohtaista informaatiota tulevista näyttelyistäni ja muista tapahtumista.

Muutenkin tämä maanantai on ollut Ihmeellinen Päivä. Sanottakoon näin, että sain merkittävää kannustusta työtaipaleelleni, kutsun osallistumaan näyttelyyn ja aika suuren läjän töitäkin tehtyä.

At The Drive-In - One Armed Scissor

[Melusinan uni / Melusina's Dream. Pigmenttimustetuloste, ~9x9cm (+marginaali), ed. 30.]

Terveisiä lokerosta. Olen saanut parikin palautetta siitä, että taidemuseolla oleva Vaskenruosteyrttitarha-installaatio ei ole yhtään sitä, mitä ihmiset menivät katsomaan - eli kuvia. Osasin tätä odottaakin, minkä vuoksi teoksen esittelyssäkin mainitaan, että työ on syntynyt nimenomaan väriin liittyvän työni ja värikokeilujeni pohjalta. Silloin, kun aloin tehdä kuvia ja laittaa niitä esille, ihmiset ihmettelivät, mihin se mediataide meni. Silloin, kun olen esitellyt ensi kerran näyttelyssä omia mediataideteoksiani, väki on ihmetellyt, miten väri niihin liittyy. Aina olen tekemisteni kanssa jossakin lokerossa ja aina löytyy se joku, jonka mielestä olen aina juuri siinä väärässä lokerossa, missä en hänen mielestään saisi olla. Saa nähdä miten lokerot lonksuttavat, jos pystyn taas lähiaikoina panostamaan taas kirjoittamiseen, niinkuin olen suunnitellut.

Ymmärrän kyllä senkin, että kaikenlainen lajittelu ja lokerointi on ihmisille tapa organisoida omaa maailmaansa jonkinlaiseen käsitettävään järjestykseen. Silti tuntuu jotenkin harmilliselta, kun itse haluaisi vain toteuttaa päähän ilmestyviä ideoita ilman, että ne joutuisivat välittömän lokeroinnin kohteeksi.

Tosin huomaan harjoittavani lokerointia itsekin:: olen yrittänyt selkeästi pitää erillään kuvitustyöni muusta kuvallisesta työstäni, koska ne ovat niin eriluonteisia juttuja, vaativat niin erilaisia työprosesseja - ja ylipäätään mielentilaa - ja itsekin lähestyn niitä kaikin mahdollisin tavoin eri tavalla. Projekteissa, joissa olen useammassa roolissa, pyrin selkeästi jäsentämään sen, missä roolissa sanon ja teen mitäkin. Silti tuntuu, että roolitus ja lokerointi eivät toimi kuin silloin, kun ne tulevat automaattisesti jonkun muun päästä.

Toisaalta tämä lokeroimisongelma tulee itselläni eteen myös siinä muodossa, etten tiedä, mitä titteliä käyttäisin itsestäni. Olen yrittänyt käyttää aina tilanteeseen sopivaa titteliä (kuvataiteilija, jos pidän kuvanäyttelyä; mediataiteilija, jos esittelen mediataideteoksiani; kuvittaja, jos esittelen kuvituksiani; graafinen suunnittelija, jos vaikka vedän kankaansuunnittelukurssia; värifani, jos pidän väriin liittyviä luentoja tai projekteja... Olen aika tyytyväinen toissa vuonna löytämääni titteliin kuvittelija (imaginator), jota olen käyttänyt aina, kun vain olen voinut. Tosin, muutama galleristi on kieltäytynyt käyttämästä titteliä, koska "sitä ei voi ottaa vakavasti". Se on jotenkin vähän surullista.

Huolimatta siitä, että Vaskenruosteyrttitarha ei ole ollut sitä, mitä ihmiset ovat ehkä odottaneet näkevänsä, palaute on suurimmaksi osaksi ollut positiivista, myös niiltä, jotka ovat odottaneet nähneensä jotain muuta.

Eli oikeastaan tämäkin vinku oli ihan turha.

(Ryömin takaisin lokerooni ja olen hiljaa.)