[Iltapäivä savannilla / Afternoon in Savanna. Pigmenttimustetuloste (päällekkäistulostus), ~11,5x35cm (+marginaali), ed. 5.]
Melkoista ryttyytystä tämä elämä. Kirjoitin tänään ystävälle meiliin, että odotan jo vapaa-ajan näkemistä, enkä enää muista edes kunnolla, miltä se näyttää. Hirveää, kun ei meinaa löytyä ystäville aikaa käydä edes kahvilla, vaan kun joku ottaa yhteyttä, pläräilen kalenteristani ensimmäistä tyhjää aukkoa kahden viikon päästä. Liioittelen sikäli, että vaikka tämä tilanne on kyllä ollut päällä jo useamman kuukauden (ja johti lopulta siihen, että kun enn yksinkertaisesti kestänyt seitsenpäiväistä työviikkoa ja puolivuorokautisia työpäiviä, niin päätin viettää yhtenä lokakuun lauantaina feikkisynttärit ja juhlistin niitä vapaapäivällä - ja kakun kera tietenkin!), kiireen loppu on lähellä. Tai ehkä ei aivan loppu, mutta siellä täällä kalenterissa on pieniä rakoja - kuten ensi viikolla lyhyt Helsingin keikkani. Tosin siihenkin olen onnistunut sovittamaan teosten roudausta, materiaalien ostoa ja yhden puheenvuoronkin seminaarissa, mutta muutamassa päivässä on sentään jotain muutakin. Ihan varmasti ainakin junamatkojen verran...
Muuten pystyn jotenkin ajattelemaan, että itsepä olen urani valinnut. Vaikka kiireaikoina rutistaa, toisaalta, silloin kun ei ole kiire, voi käyttää aikaa miten haluaa ja lähteä noin vain kuukaudeksi Italiaan ja nukkua pitkään aamuisin. Tavallaan pidän siitä, että elämä ei ole tasankoa, vaan välillä saa pinnistellä äärimmilleen ja sitten lepokin tuntuu niin monta kertaa paremmalta.
Mutta silti välillä ärsytys ryömii ihan luihin ja ytimiin, kun joku "työssä käyvistä", tai pitäisikö paremminkin sanoa: vakinaista palkkaa saavista tuttavistani kommentoi, että kysymys on vain ajan viisaasta käytöstä. En jaksa ikinä reagoida tuollaisiin kommentteihin, koska tuntuu, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jos itse ei ole samassa tilanteessa. Ajan käyttämistä ei välttämättä voi itse hallita silloin, kun sitä on niin niukasti, ettei siinä ole varaa venkoilla mihinkään suuntaan. Kiireinen aika on kuin tiukaksi käyneet farkut, joita on jo kerran suurennettu: niissä ei vain enää ole saumavaroja lisäsuurennoksiin, vaan jos haluaa sitä pitää, niin siinä sitten vain nitkutellaan ja varotaan äkkinäisiä liikkeitä.
En ole vielä keksinyt, miten tällaisen tilanteen syntymistä voisi itse estää. Omissa käsissä on vain osa ajan hallinnasta: suurimmat aikakeisarit ovat asiakkaani. Minulla on töitä, kun heillä on tarve saada jotain minulta, eikä valitettavasti se tarve synny tasaisesti ympäri vuoden. On joitakin asioita, joita voi ennustaa, mutta varsinkin taiteen ja kulttuurin kentällä, ja etenkin tässä leikkausten epävarmuudessa, mikään ei ole selvää. Kun palkka ei muutenkaan sada tilille tasaisesti ja yleensä sataessaankin tulee tihkuna eikä kaatosateena - varsinkin näin niukkoina taantumuksen aikoina, silloin on melkein pakko ottaa vastaan kaikki työt, joita tarjotaan. Yleensä kaikki heräävät uniltaan yhtäaikaa ja pitkän hiljaisuuden jälkeen kerralla tulee useita tilauksia. Ei ole valinnan varaa sanoa "ei", koska ei tiedä, tuleeko sen jälkeen enää mitään, varsinkin, jos aiemmat kuukaudet ovat olleet hiljaisia ja pitäisi jotenkin täyttää niiden jättämä rahareikä. Tämä on yhtälö, joka yksinkertaisesti johtaa siihen, että vuorokaudet, tunnit, minuutit, sekunnit ja oma pää loppuu kesken.
Voisinhan tietenkin hallita aikaani paremmin ja olla antamatta sitä muiden käsiin. Se tietenkin tarkoittaisi sitten sitä tasaista elämää, koska ilman tuota ryttyytystä ei Italiaan ole kuukaudeksi mitään asiaa. Vaikka myöhään voin siltikin nukkua.
---
Yksi selkeä ratkaisu on tietenkin se, että yrittäisi olla tekemättä kaikkea mahdollista. Keskittyisin joko kirjoittamiseen, tai taiteen tekemiseen, tai kuvitustöihin, tai nettisivujen tekemiseen, tai muihin tiedotuksen tilaustöihin, tai väreihin, tai yhteen omista kymmenistä projekteistani - mutta kun pää ei vain toimi niin. Jos jotain tässä pitäisi saada hallintaan, niin se ei ole aika, vaan aivoni. En osaa laittaa tulppaa ideoilleni, enkä osaa pysäyttää itseäni, kun alan innostuneena niitä tekemään. Tilaustöiden - nettisivu-, tiedotus- ja kuvitushommien - päälle liimattuna oma pää on liikaa.
---
Jollain tavalla ensi vuoden vaihde on itselleni uuden ajan merkkipaalu: viisivuotinen läänintaiteilijatyöryhmäurakka on ohi ja samalla loppuu muutama pitkäaikainen projekti näiden pienempien syksyllä päättyvien päälle. Olen jotenkin kokenut nämä viimeiset pari Live Herring -läänintaiteilijavuotta hieman raskaaksi, vaikka Soile on käytännössä tehnyt leijonanosan hommista puolipäiväisenä - oma tuntimääräni ja työpanokseni on ollut paljon pienempi. Kokemus on ollut kaikin puolin hieno ja yhteistyömme on ollut toimivaa - ja jatkuu varmasti yhteisen läänintaiteilija-aikamme päätyttyäkin, joten missään nimessä en kadu tätä sivujuonnetta elämässäni. Parhaillaan järjestämme Live Herring '14 -näyttelyä, joka toteutetaan ensi vuoden puolella - läänintaiteilijakautemme jälkeen - jonka tuottamisen siis käytännössä harrastamme. Olen tapahtuman järjestämisestä innoissani ja tämä tuntuu taas sellaiselta oikealta, konkreettiselta hommalta, josta saa itse samalla virtaa, mutta samalla odotan, että pääsen näistä muutamista pitkäaikaisemmista sitoumuksistani kerralla eroon. Tulee tilaa uudelle.
Tarkoitus ei ollut kirjoittaa tässä Live Herringistä, mutta nyt kun asiasta mainitsin, tulin pienessä nostalgiavireessä ajatelleeksi, kuinka kummallinen polku meillä on ollut kuljettavana ja kuinka tätä tilannetta olisi ollut ihan mahdotonta ennustaa vielä muutama vuosi sitten. Kaikkein hienoin palkinto itselleni on se, että luomamme Mediataide kartalle -projekti alkoi kasvattaa siipiään ja etenee koko ajan. Live Herringin läänintaiteilijakausi päättyy kyllä, mutta Soilen ei: hän jatkaa ensi vuoden alusta mediataiteen läänintaiteilijana. Eiköhän tuon asian juhlimiselle löydy aikaa ennen vuoden vaihdettakin!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti