Tom Odell - Can't Pretend

[Iloinen päivä / A Happy Day. Pigmenttimustetuloste, 8x8cm (+marginaali), ed. 30.]

Mistähän sitä taas aloittaisi? Kokonainen viikko Habitaren syövereissä vaati veronsa. Teoksia meni hyvin kaupaksi, oli mahtava tavata ihkaoikeita ihmisiä ja kuulla heidän tulkintojaan teoksista - ja ylipäätään jutella, Habitare-porukan kanssa oli hauskempaa kuin aikoihin, homma vain yksinkertaisesti toimi. Mutta sitä seurasi tolkuton väsymys. Olin varannut itselleni peräti yhden lomapäivän maanantaihin, mutta eihän se riittänyt alkuunkaan, kun jotenkin olin taas unohtanut, että eihän messuilta koskaan palata noin vain sohvannurkkaan kököttämään. Teoslaatikoiden purkaminen ja muu sellainen ei ollut tällä kertaa niin aikaavievää, kun melkein sama latinki saa lähteä ensi viikolla Tampereen taidemessuille - purku- ja pakkaussessiosta selvisin perjantaina alle viidessä tunnissa - mutta jälkihoitoon liittyvät paperityöt. Varsinkin lähetyslistan ja myyntien ja tilitysten tsekkaaminen. Tiistaiksi olin sopinut jo tapaamisia ja keskiviikko sekä torstai olivat ihan täysiä työpäiviä muualla, joten loppuviimeistelyn sain tehtyä lopulta kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt aion kyllä vain käpertyä sohvalle jonkin epäterveellisen syömisen kanssa ja katsoa jonkun hyvän leffan. Tai vaikka pari putkeen.

Toisaalta, kulunut viikko oli myös äärimmäisen virkistävä, huolimatta ylitiukasta aikataulusta. Keskiviikkoiseen Live Herringin järjestämään AV-arkki-tapaamiseemme tuli aivan uusia tuttavuuksia ja porukkaa oli juuri sopivasti epäviralliseen keskusteluun. Uusien ihmisten myötä heräsi ihan uudenlaista intoa tekemiseen. Torstaina iltapäivällä Live Herringin mediataidekasvatusiltapäivässä (meniköhän tuo sanahirviö edes oikein) oli kiinnostavaa kuulla sekä AV-arkin että Koulukinon hyvin erilaisista lähestymistavoista. Hanna Maria Anttilan kommentti siitä, että lapsille opetetaan pienestä pitäen vain yksi (lineaarinen) kerronnan tapa (tämä oli tiivistetty versio kommentista), jäi omaan päähäni surraamaan ja on tässä parin päivän aikana herättänyt monenlaisia ajatuksia - ja ideoitakin.

Joskus aiemmin sama ajatus tuli esiin kirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa (?) (en vain muista mikä se oli, enkä myöskään sitä, miksi olen moiseen osallistunut... mikä itseäni vähän hämmentääkin): Aristoteleelta periytynyt draaman kaari ei yksinkertaisesti ole kaikissa kulttuureissa yhtä luonteva ja on lopulta hyvin länsimainen tapa käsitellä tarinaa. Muistan seminaarissa olleen keskustelua siitä, että länsimaissa perinteinen draamankaari kasvatuksineen, huipentumineen ja selkeine loppuineen on asia, joka opetellaan lukutaidon yhteydessä - eikä siitä sitten ole helppo päästä pois. Muistan yhden kommentin olleen, että tätä ei länsimaissa tajuta, koska muista kulttuureista esim. käännöskirjallisuudeksi valikoituvat juuri ne kirjat, jotka tuntuvat tolkullisilta meidän päässämme, mutta myös monissa länsimaisen kulttuurin ulkopuolisissa maissa kustantajat ovat joko siirtomaavallan peruja tai melkeinpä ylikansallisia suuryhtiöitä (tai vähintään yhteistyössä heidän kanssaan), joten julkaistavien kirjojen valintaan liittyy myös näissä erilaisen lukutaidon maissa jonkinlainen länsimaisen kertomisperinteen vaatimus. Vaikka paikallisia pieniä kirjakustantamoja on, muuhun kuin länsimaiseen draamankaariperinteeseen pohjautuvaa kirjallisuutta julkaistaan hyvin vähän, eikä pienissä kulttuureissa suullisena kerrottua tarinaperinnettä ole tallennettu tarpeeksi. Esimerkki oli jonkun afrikkalaisheimon kertomus suuresta soturista, joka alkoi pari tuntia kestäneellä henkilöluettelolla ja jatkui sitten parin tunnin mittaisena hitaasti luikertelevana kertomuksena, joka ei oikeastaan kasvanut mihinkään. Minun korvissani se oli melkein tylsempi kuin Alastalon salissa, mutta ko. heimolle se oli tarinoista kaikkein paras ja se, jota toivottiin aina vain uudelleen ja uudelleen kerrottavaksi. Olisiko erilaisten tarinamallien kuuleminen jo lapsena kasvattanut lukemaan ja tulkitsemaan helpommin tarinoita, joissa ei ole selkeää alkua, keskikohtaa ja loppuhuipennuksen jälkeen rysähtävää loppua? Vai olisiko selkeän yhden mallin puuttuminen tehnyt elämästä yhä sekavampaa?

(Tästä kirjallisuustapaamisesta on varmaan kulunut jo viisitoista vuotta. Se järjestettiin joko Jyväskylässä tai Tampereella, mutten kuollaksenikaan muista, kummassa ja kuka sen järjesti.  Mylläsin jo työhuoneeni kaikki laatikot aivan käsittämättömällä energialla, mutta en löytänyt edes vanhoja muistiinpanovihkojani, jossa jotain mainintaa voisi olla. Muisto tapahtumasta on uinaillut piilevänä päässäni kaikki nämä vuodet, mutta Hanna Marian kommentti jotenkin aktivoi sen ja nyt olisi suorastaan pakonomainen tarve kaivella ko. tapahtuman papereita esiin jostakin, koska aihepiiri tuntuu kokonaisuudessaan melko akuutilta. Jos jollakin on jotain tietoa, niin otan kiitollisena vastaan.)

Joku joskus huokaisi minulle Jyväskylän taidemuseon joulubasaarissa, että olisi ihanaa, jos osaisi tehdä kuvia, sillä "te taiteilijat saatte kuvan avulla viestinne perille ihan mihin tahansa maailmankolkkaan, vaikka yhteistä kieltä ei olisi." Kyllähän se totta on siinä mielessä, että jos saa käsiinsä itäintialaisen tekstikirjan, niin muutaman minuutin kielen ihmettelyn jälkeen se jää avaamatta. Sen sijaan kuvakirjaa tulisi selailtua ja kuvat puhuisivat omaa tarinaansa. Mutta puhuisivatko ne sitä tarinaa, jota kuvien tekijä on tarkoittanut kertoa? On universaalia kuvastoa, joka pätee kaikkialla: vihreä ruoho ja sininen taivas kertovat hyvästä säästä ja hedelmällisyydestä ja ruskeaksi karrelle palanut ruoho liiasta kuumuudesta ja jos tällaisia perusasioita esitetään suoraan, kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Mutta ei tarvitse mennä paljon pidemmälle, kun viestit alkavat jo hukkua. Ihmisen kasvonilmeet ovat (melkein) samat kulttuurista riippumatta, mutta ilmeiden käyttökonteksti voi muuttaa sanomaa jo hurjasti kulttuurista riippuen. Värivalinnoilla saattaa olla paljon suurempi merkitys kuin mitä tekijä on - tässä omassa värikoodatussa, mutta silti vapaasti tulkitsevassa ympäristössämme - ajatellut. Kuvan lukusuunta kirjoitussuunnasta vaihtuu riippuen: kun minun teoksessani hahmo katsoo tulevaisuuteen, se jossakin muualla katsookin menneisyyteen. Elokuvissa kulkusuunnat vaihtelevat, tullaan tai lähdetään siitä riippuen, missä elokuvaa katsotaan.

Torstaisessa seminaarissa jäin miettimään sitä, että kuinkahan paljon näistä kulttuurien välisistä kuvanlukueroista puhutaan taidekasvatuksessa lapsille ja nuorille? Sen perusteella, mitä olen joskus taidekasvatustyötä tekeviltä tuttaviltani kuullut, tämä on lähes täysin käsittelemätön aihe. Myöskään taiteilijapiireissä en ole tästä paljon pohdintaa kuullut - vaikka myönnettäköön, etten ole myöskään aktiivisesti seurannut käytyjä keskusteluja. Tämä alkoi kiinnostaa sikäli, ettei kyseessä ole mikään pieni ja tuntematon asia, koska saatavilla on tutkimustietoa vaikka kuinka. Se ei välttämättä vain löydy taidehistorian tai taidekasvatuksen kirjoista, vaan mainosalan kirjallisuudesta. Tästähän suurten yritysten lokalisaatioprojekteissa on kyse: tarina ja kuvat pitää saada toimimaan niin, että ne kertovat halutun tarinan myös kohdemaan ihmisille.

---

Päästäni tulisi nyt aiheesta vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta pakko pistää piste tähän, jotta ehdin nauttia vapaailtani ja pari leffaa. Enkä aio kiinnittää mitään huomiota leikkausrytmiin tai hahmojen kulkusuuntaan, kunhan katson vaan.