Tampereen taidemessuviikonloppu takana ja pari lepopäivääkin sen jälkeen vietetty. Uskomatonta, kuinka voi messumeininki samanaikaisesti sekä imaista mehut että tuoda ihan uutta energiaa.
Tajuttiin jo menomatkalla autoa pakatessa, että en mahdu autoon kyytiin - joten menin maitojunalla perässä. Palatessa sama juttu. Töitä oli kyllä autoon vähemmän, mutta muutamat Timpan suuremmat työt vaativat sen, että takapenkkimatkaajalle ei ollut tilaa, joten hektiset messupäivät päättyivät rauhalliseen ja hiljaiseen rentoutumishetkeen ainoana matkustajana junan perhehytissä. Jonka ison pöydän ääressä aloittelin jo seuraavan teossarjan piirtelyä.
---
Checkpoint Leonardo -näyttelystä on lyhyesti juttua YLEn Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa (ma 30.9.2013), kuunneltavissa Areenalla vielä muutaman viikon osoitteessa: http://areena.yle.fi/radio/1991626/?start=41m41s (siis kohdasta 41min 41sek, ellei mene automaattisesti). Kuunnellessa tuli mieleen muutamat kommentit Jyväskylän näyttelystä, se, kuinka jotkut pitivät näyttelyä liian hankalana lapsille; teosprosessien hitaus ja etenkin Teriken In and Out of Time -teokseen liittyvä kuoleman teema tuntuivat askarruttavan. Aikuisia siis. Lapsilla ei tuntunut olevan teosten kanssa mitään ongelmaa Jyväskylässä eikä näytä olevan myöskään nyt Tampereen näyttelyssä, kuten voi tuosta radioklipistäkin päätellä.
Ajatus lasten aliarvioimisesta taiteen kuluttajina tuli mieleeni useammankin kerran Tampereen taidemessuilla - tai oikeammin sanottuna: aloin miettiä, millä tavalla asennemaailma, pelot, toiveet ja muut vastaavat perusasetukset meidän päähämme ohjelmoidaan. Timpan osasto oli nimittäin omaa osastoani vastapäätä, joten väistämättä kuulin useampaankin kertaan, kuinka vanhemmat totesivat hyvin yksimalkaisesti joko toisilleen tai lapsilleen: "Nämä ovat synkkiä" tai "Nämä on pelottavia." Mieleen jäi erityisesti äiti, jolla oli rattaissa aivan pieni lapsi ja rattaiden vierellä kulki toinen noin neljävuotias, joka osoitteli tauluja ja totesi simppelisti: "Lintuja". Äiti kommentoi: "Nämä on pelottavia, mennään pian pois!" Lapsi ei meinannut liikahtaa kärryjen mukana, vaan osoitti Timpan Lennä nyt -teosta ja totesi: "Äiti ja lapsi". Äiti toisti, että taulut ovat pelottavia ja kiskoi lapsensa osastolta pois. Vastaavantyyppisiä tapauksia oli useampiakin viikonlopun aikana. Onneksi oli niitäkin, jotka antoivat lapselleen edes valinnan varaa. Ainakin yksi äiti kysyi alle kouluikäiseltä pojaltaan: "Onko nämä sun mielestä pelottavia?" Johon poika vastasi "Ei".
Huomattavaa on, että yhdelläkään lapsella ei automaattisesti tuntunut olevan mitään pelotusfiksaatiota teoksista, vaikka monilla - varsinkin pienten lasten - vanhemmilla olikin. Useammatkin lapset katsoivat täysin tummien värien ohi ja bongasivat teoksista äidin ja lapset, ja lintujen lemmikkieläimet, eikä Musta ikkuna -teoskaan ollut kummitustalo (kuten mukana ollut vanhempi tarjosi), vaan iso talo Hollywoodissa...
Oman Poissa -installaationi kohdalla olen huomannut, kuinka voimakkaita ja vastakkaisia tulkintoja herkästä henkisestä painostavaan painajaiseen katsoja voi tehdä - ja lopulta se, mitä näkee, riippuu täysin katsojan oman pään sisäisestä maailmasta. Ehkä lapsilla ei vielä viime viikonloppuna ollut messuilla aivoissaan valmiita asetuksia pelätä tummasävyisiä teoksia. Jäin vain miettimään, että mitenkähän käy myöhemmin - mitä tapahtuu, kun tulee seuraavan kerran kohtaaminen samojen teosten kanssa?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti