Everything Everything - Feet For Hands

[Melusinan uni / Melusina's Dream. Pigmenttimustetuloste, ~9x9cm (+marginaali), ed. 30.]

Hirveää huomata, että oma teksti on muuttunut tökstöks-kieleksi. Melkein hävettää lukea. Ja juuri, kun olen alkanut taas tehdä tiheämmin päiväkirjamerkintöjä - päiväkirjoittaa - sekä työpäiväkirjaa että muutaman lauseen perinteisempää päiväkirjaa. Se oli oikeastaan vahinko: Samsungin tabletissani sattui olemaan valmis päiväkirjatemplaatti, johon kokeellisesti nappasin kuvan ja kirjotiin muutaman rivin tekstiä ...ja jotenkin vain jäin koukkuun siihen. Tuntuu, että asiat saavat jonkinlaisen rakenteen, kun ne kirjoittaa auki - vaikka tekstiä olisi vain se muutama rivi. Kirjoittaminen siirtää ne päästä paperille (tai tässä tapauksessa koneeseen) ja päähän tulee tilaa jollekin muulle.

Sama tyhjentävä funktio tällä blogin pitämiselläkin on ollut. Enemmän kirjoitan näitä sanoja tulevaisuuden minälleni kuin kenellekään muulle; tai en ehkä tulevaisuuden minällekään, vaan sille rinnakkaisminälle, joka haluaa saada tietoonsa, missä mennään ja mieleensä rauhan siitä, että asiat on tehty.

Tiedostan kyllä yksityisen ja julkisen rajat ja henkilökohtaisista asioistani vuodatan kuitenkin suhtkoht pidättyväisesti, mutten kuitenkaan varsinaisesti vahdi itseäni. Ne sanat syntyvät, joiden on tarkoitus syntyä. En juurikaan sensuroi kirjoittaessa itseäni, en edes muuttele sanoja, enkä siirtele kappaleita paikasta toiseen, vaan se mikä tulee, se tulee - mikä ajatusten harhaillessa johtaa sitten tökstöks-kieleen. Välillä mietin, että ehkä pieni puunaus tekisi hyvää, mutten halua joutua samaan hiomisen kierteeseen, jossa olen monen bloggaajan huomannut pyörivän. Kun kirjoittaa muille, kynnys nousee ja blogitekstien kirjoittamisesta ja täydelliseksi hiomisesta voikin tulla yhtä-äkkiä tuntien urakka ja työteliästä hommaa, jota ei sitten enää mielellään edes tee. Miten se sellaisessa tilanteessa auttaisi tyhjentämään pään? Tulisi vain yksi tehtävä lisää työlistalle, eikä mitään poistuisi.

Aika paljon lyhyistä merkinnöistäni on siirtynyt omaan FB-profiiliini (näkyvissä vain ystävilleni), omalle julkiselle FB-sivulleni tai Twitteriin, joita käytän ennemminkin oman työminäni tekemisten raportointiin kuin syvällisiä pohtiviin päiväkirjamerkintöihin. Harvoin palaan merkintöihini jälkeenpäin, mutta joskus huomaan sitä tekeväni, ja aina vasta jälkeenpäin omista merkinnöistäni tajuan, kuinka suuria projekteja ja juttuja olen saanut aikaiseksi. Kun pienenkin konkreettisen, käsin pideltävän asian tekeminen vaatii moninkertaisen määrän näkymätöntä työtä, turhan usein niskassa jomottaa aikaansaamattomuuden tunne. Asioiden ylös kirjoittaminen palauttaa jonkinlaiset realistiset mittasuhteet tekemiselle.

Mutta tabletti, sen kamera ja kynä ovat tuoneet jotain pientä uutta tähän syksyyn. Tämän pitkän bloggailun, twiittailun ja facebookkailun jälkeen on jotenkin erityisen hieno tunne, kun jotakin jää vain yhdelle silmäparille. Tietyllä tavalla ne tärkeimmät asiat: pienet tunnelmat ja hetket, jotka saa itselle muistiin muutamalla sanalla tai viivalla, mutta joiden avaaminen muille vaatisi pitkän selityksen. Hyvä muistuttaa itseään tässä mediamylläkän keskellä, että jotain saa ja pitää olla vain itselleenkin.