Olen ollut vähän hämmentynyt viime viikon journalismin tasosta - monellakin taholla. Neutraliudenkin nimissä kirjoitettuja juttuja tehdään iltapäivälehtimäiseen tyyliin, äärimmäisen sensaatiohakuisesti ja - ainakin tuntuu siltä - mielipiteitä valikoimalla ja manipuloimalla. Ajankohtaisen kakkosen homoillassa sentään annettiin ääni kummallekin osapuolelle, mutta kieltämättä välillä keskustelijavalintojen painotus tuntui oudolta. Toisella puolella räksytti kovaan ääneen "kirkko", vaikka suinkaan kaikki penkillä istuvat eivät edustaneet kirkkoa (kylläkin yhtä ja melko yksipuolista Raamatun tulkintaa); toisella puolella puolestaan istui (käsittääkseni) yksi kirkon edustaja ja loput edustivat lähinnä itseään, elämäntapaansa ja omakohtaisesti syntyneitä mielipiteitään / elämänkatsomustaan. Toinen puoli puolusti "annettuja säädöksiä" ja "ohjekirjan" mukaan toimimista, toinen puoli reagoi enemmän tunteella ja puhui omasta näkökulmastaan. Ohjelma oli aika järkyttävää katseltavaa ja kirkkopuolen mielipiteitä oli vaikea kuulla - keskustelun alta pilkisti epäsuvaitsevaisuus ja välillä suoranainen viha. Mutta varsinkin näin jälkeenpäin jälkipyykkikirjoittelua seuranneena - ja kun on ottanut lähteeksi myös
muut kanavat kuin päätiedotusvälineet, facebookin liikehdinnän, lukuisat kirkkoa parjaavat kolumnit ja mielipidekirjoitukset ja tutustunut myös maltillisempien keskustelupalstojen ja listojen sananvaihtoon - on alkanut mietityttää, että ohitettiinko varsinainen pointti. Ja aiheuttamansa keskustelun määrästä huolimatta: oliko tämä hyvää journalismia?
Vertasin Facebookissa Ajankohtaisen kakkosen ohjelman keskusteluilmapiiriä Monty Python -dokkarisarjan viidennessä osassa nähtyyn n. 70/80-lukujen vaihteen keskusteluohjelmaan, jossa kaksi pythonia puolusti Brianin elämä -elokuvaansa vanhoillista juontajaa ja piispaa vastaan (löysin siitä pienen pätkän youtubesta
The 'Life of Brian' Debate (1979)). Kieltämättä nyt tuntuu, että vaikka myös leffan sisältö on ihan suoraa allegoriasyöttöä tuosta keskustelun "kirkkopuolesta", kyllä se kieltämättä on hyvä allegoria myös tästä ilmiöstä, mikä on tapahtunut jälkeenpäin. Itselleni tuli ohjelmassa esille tulleesta ahdaskatseisuudesta melkein fyysisesti paha olo, mutta samalla ihmettelen mediakritiikin/-kritiitikkömyyden puuttumista valtatiedotusvälineistä ja etenkin kolumneista. Moni odotti ohjelman synnyttävän rakentavaa keskustelua, mutta sen sijaan saatiinkin Brianin elämä -filmin muunnelma teemalla "Kirkko paha. Kivitetään, kivitetään."
Olivathan - varsinkin toisen puolen - keskustelija provosoivia ja provosoituvia, mutta edustivatko he todella koko kirkkoa? Aihe nousi keskusteluun myös eräällä lukemallani graafisen suunnittelun listalla ja kävi ilmi, että yksi listan jäsenistä on kristitty homoseksuaali. Hän toi esiin, kuinka vaikeaa oli katsoa ohjelmaa, mutta että jälkipyykki oli vielä vaikeampaa. Hän piti hyvänä sitä, että keskustelua syntyy, mutta koki tavan provosoivana, lähinnä keskustelijoiden epätasaisen valinnan vuoksi. Hänen mielestään rakentavampi ja tasapuolisempi keskustelu oltaisiin saatu aikaan, jos omaan Raamattu-käsitykseensä perustavat kirkon ja ylipäätään uskonnon edustajat olisivat saaneet vastapuolekseen niitä kirkon työntekijöitä, jotka tulkitsevat Raamattua toisella tavalla - koska heitäkin löytyy. Keskustelupalsta johdatti minut Kallion seurakunnan pastori Jaana Partin (työskentelee nimenomaan seksuaalivähemmistöjen kanssa)
Kirkko ja kaupunki -lehden haastatteluun, jossa hän kertoi tuntevansa muitakin pappeja, jotka siunaavat homopareja. Heitä on vähän, mutta heitä on olemassa - lainatakseni artikkelia:
Akavan kirkollisten ammattiliittojen jäsenkysely osoitti vuonna 2006, että koko maassa kaksi prosenttia papeista ja kanttoreista oli ollut toimittamassa rekisteröidyn parisuhteen kirkollista siunaamista. Runsas kolmannes kaikista papeista toivoi kyselyssä, että samaa sukupuolta olevat kumppanit voisivat saada rekisteröidylle parisuhteelleen siunauksen.
Ei siis enemmistö, mutta ei myöskään yksi ainoa ihminen, kuten monelle tuntuu jääneen mieleen. Olisiko keskusteluasetelmasta voinut todella tehdä neutraalimman: molemmille puolille maallikkoja ja kirkon edustajia yhtä paljon? Äärifleimaajat pois tai - jos nyt välttämättä kohua haluttiin nostaa, niin tasapuolisesti kummallekin puolelle. Ohjelman alussa kirkon kahtia jakautuminen asiassa tuotiin esiin lyhyesti, mutta koska keskustelijavalinnoissa kirkon jakautuminen ei näkynyt selvästi, koko asia hävisi melko pian kiihtyneen keskustelun alle. Keskustelusta hävisi täysin toivo ja muutoksen mahdollisuus - mistään ei käynyt ilmi, että kirkossa on myös kolmannes niitä pappeja, jotka toivoivat muutosta. Vai menikö se vain itseltäni ohi? Tuntuu, että tällä keskustelukokoonpanolla saatiin aikaiseksi mitä haluttiinkin, äänekäs keskustelu ja kunnon kohu. On hyvä, että asiat nostetaan esiin, mutta jos ne nostetaan esiin niin, että samalla piilotetaan se pieni toisinajattelevien osa, niin kuka tilanteesta lopulla hyötyy? Ja on jollakin tavalla hienoa, että mieltään voi osoittaa nopeasti eroamalla kirkosta ja että tällaisella mielipiteen ilmauksella on oikeasti ihan vakavasti otettavia seuraamuksia - kansaa ei voi enää johtaa ylhäältäpäin, vaan sillä on oikeasti voimaa vaikuttaa ja ehkä ohjaillakin suuria instituutioita. Samalla nousee se kysymys, että onko tämä se asia, mitä keskusteluun mukaan lähteneet toivoivat.
Miten käy keskustelupalstatoverini ja Mr. Gay Finland Kenneth Liukkosen, joille on tärkeää päästä kirkossa naimisiin? Ohjelman alussa jälkimmäinen oli sitä mieltä, että kirkon rakennetta ja asenteita ei voi muuttaa ulkopäin. Hän on ehdokkaana seurakuntavaaleissa tavoitteenaan muuttaa kirkon rakennetta sisäpuolelta - ja sanoi toiveikkaasti, että kirkon suhtautuminen homoliittoihin *tulee* muuttumaan seuraavissa kirkollisvaaleissa. Tuleeko? Ei, jos kaikki ne ihmiset, joilla olisi ollut mahdollisuus ja halua tehdä muutos, erosivat samantien kirkosta. Keskustelupalstatoveriani luvalla siteeraten:
Kirkkohäät ovat olleet kaukana aiemminkin, mutta nyt tuntuu, että ne ovat tuon ohjelman takia tavoittamattomissa.
Tekstit
